(Luku)päiväkirja: Historiallisia dekkareita Suomesta ja vähän muualtakin

Viime aikoina olen parannellut kirjastokauhuani varausvyöryn alla urakoimalla lainaan tulleita dekkareita. Ne ovat onneksi melko nopealukuisia ja nämä kolme itse asiassa  myös mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa. 

Joukossa on kaksi suomalaista ja yksi ukrainalainen. Kaikki sijoittuvat ajanjaksolle viime vuosisadan vaihteessa ja sen alkupuolella, jolloin maailma oli vielä viaton... vai, miten se nyt oikein olikaan ? 

Nyt mennään siinä järjestyksessä kun tulin dekkarit lukeneeksi eli pompitaan aikajanalla. Ensimmäisenä nimittäin luin 1930-luvulle sijoittuvan dekkarin, jonka esikuvana on ollut ihan oikeasti Helsingissä toiminut Suomen ensimmäinen (tai ainakin melkein) nainen yksityisetsivänä. Mielenkiintoista. 

Terhi Rannela: Kuolema kaivopuistossa 

Kirjastosta 

Aino Tylli on juuri avaamassa Helsinkiin etsivätoimistoaan, kun Kaivopuistosta löydetään nuoren naisen ruumis. Eihän Aino toki halua sotkeentua poliisin toimiin, ja muutenkaan ei murha kuulu tyypillisiin etsivän toimeksiantoihin, mutta kummasti hän tulee auttaneeksi tuttua poliisin etsivää, kun kerran kysytään. 

Murhatutkimusten aikaan Ainolla on toki työn alla myös oma tehtävänsä löytää lapsensa aikoinaan hylännyt äiti ja sekin osoittautuu kimurantiksi, puhumattakaan erään inhottavan aktiivisen Auervaaran jahtaamisesta. 

Etsiväntyön ohella Aino pohtii yhteiskunnan ja maailman tilaa. Kansa on edelleen jakautunut ja maailmalla sytytellään uutta roihua - ainakin uutisista päätellen. Aino on valveutunut ja maailmaa nähnyt nainen, jonka seurassa lukijakin saa kuvaa 30-luvun Helsingin ilmapiiristä ja ihmisten elintavoista. 

Cosy mystery ei pelota, vaikka pientä jännitystä löytyykin ja Ainokin toimii vähän ainakin tätä lukijaa ärsyttävällä tyhmänrohkealla tavalla. Ei ihan joka paikkaan tarvitsisi tunkea itsekseen. Onneksi hänellä kuitenkin yleensä on pää paikoillaan, joten kirjan jaksaa lukea loppuun saakka. Luulenpa itse asiassa löytäneeni uuden kirjasarjan seurattavaksi, kunhan jatko tälle ensimmäiselle osalle ilmaantuu. 

J.P.Koskinen : Ruoveden paholainen

Kirjastosta  

Nykyään on muotia sijoittaa historian tunnettuja henkilöitä romaaneihin enemmän tai vähemmän aktiivisina toimijoina. Tällä kertaa on JP Koskinen pistänyt Axel Gallenin ja hänen Ruoveden rakennusprojektinsa keskelle murhatutkintaa. Kun metsästä löytyy rituaalimurhalta näyttävän teon uhri, jolle lisätyt viikset ja taskusta löytyvä viesti viittaavat maalarimestariin, alkaa tunnelma tiivistyä. 

Selvästi joku tai jokin vainoaa Axel Gallenia, mutta löytyykö vastaus aiemmista tapahtumista ulkomailla oleskelun aikana vai onko piru ottanut Ruoveden haltuunsa? Kummallisia tapahtumia ovat mukana selvittämässä myös Hugo Simberg, joka viettää aikaa kisällinä mestarinsa ohjauksessa sekä Vinhan kirjakaupan aikoinaan perustanut Kustaa Wilenius, eikä tietenkään pidä unohtaa vallesmanni Seikkua tai Galleneilla piikovaa Ida Matintytärtä. Kaikkein hauskinta olikin seurata eri henkilöiden suhtautumista tapahtumiin, kukin oman luonteensa ja roolinsa mukaisesti. Hyvin on JP Koskinen tuonut historian henkilöt eläviksi. Voin hyvin kuvitella heidän olleen juuri tuollaisia, vaikken tietenkään keneenkään ole koskaan sen paremmin tutustunutkaan . 

Merkittävässä roolissa on myös suomalainen metsäseutu, sen ihmiset ja vanhat uskomukset, jotka saavat kyläläiset nimittelemään korkeaa uudisrakennusta pirunlinnaksi. Kaikenlaisia kiemuroita mahtuu tarinaan ennen kuin selviää onko kaiken takana ihminen vai alimaailman asukki. 

Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ilmeisesti kyseessä on ensimmäinen osa Ruovesi noir sarjaa - varmasti palaan seuraaviinkin osiin, vaikka lienee vaikeaa säilyttää tuoreus, jos henkilöhahmot pysyvät samoina. Katsotaan, miten käy, mutta tämä nyt kannattaa ainakin lukea. 

Kuriositeettina mainittakoon myös kustantaja, joka liittyy selkeästi niin paikkakuntaan kuin yhteen kirjan päähenkilöistä eli kyseessä on Vinhan kustantaja - ihan vaikuttaa tilaustyöltä. Vinkeää. 

Bonuksena sitten vielä ukrainalainen veijaritarina eli rikosten selvittelyä ja hengissäpysymistä Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. 

Andrey Kurkov: Kiovan korva

Kirjastosta, Kääntäjä Arja Pikkupeura

Tämä ei ollut ihan tyypillinen dekkari sillä vaikka rikos tapahtuu ja sitä ratkotaan, pääasiassa tapahtuu kaikenlaista muuta. Ollaan Ukrainassa vuonna 1919. Tilanne on epävarma ja heti alussa käy selväksi, että henki ei ole paljonkaan arvoinen levottomissa oloissa, eikä kaikkia murhia edes tutkita. Varkaistakaan ei aina tiedä, ovatko kulloinkin vallassa olevien edustajina vaiko ihan omalla asiallaan. 

Samsonin korvan leikkasi irti ohi ratsastanut kasakka ja hän kuljettaa sitä mukanaan toiveenaan saada se ehkä joskus takaisin paikalleen. Sittemmin hän huomaa korvasta olevan hyötyä tiedonhankinnassa ja liityttyään vähän sattumalta miliisin leipiin, Samson tempautuu mukaan raakojen murhien ja niihin liittyvien varkauksien tutkintaan. Avukseen ja seurakseen hän löytää väestönlaskennan piirissä työskentelevän ja erittäin pätevän idealisti-Nadezdan. Rakkaus yllättää kesken jokapäiväisen selviytymisen. 

Tyyli on kirjassa perinteisen veijaritarinan mukainen ja ripaus maagista realismia maustaa pikantisti. Samsonin lievään saamattomuuteen kiintyy, osoittautuuhan hän kuitenkin selviytyjäksi ja osaa käyttää vastaantulevia tilaisuuksia samoin kuin aivojensa kapasiteettia hyväkseen juonen monimutkaistuessa. Jos haluaa kauhistella vallankumouksen jälkeistä kaaosta, tämä kirja antaa siihen mahdollisuuden, mutta voi sitä lukea ihan vain kuvauksena yhden rikoksen ratkaisusta tai yhden rakkauden syntymästä. Sitä paitsi, tämäkin on sarjan aloitus. 

(Luku)päiväkirja: Napoleonin koodi paransi historiallisten romaanien lukujumini

 

Minulla on jonkun aikaa ollut haasteita historiallisten romaanien kanssa. Todennäköisesti se on johtunut siitä, että niin moni niistä on rakkaustarina tai ainakin sisältää yhden tai useamman rakkaustarinan. Varsinkin olen huomannut vierastavani sukutarinoita. Ei, en halua tietää, miten viisi sukupolvea linkittyy toisiinsa ja jokainen tuottaa sankarin, sankarittaren ja pari mustaa lammasta.

Napoleonin koodi oli virkistävästi vähän erilainen sekä kuvioltaan että sankarittareltaan. 

Artémis Brandicourt on apteekkari, eikä mikä tahansa sellainen vaan isänsä pienestä pitäen kouluttama ja pienetkin yksityiskohdat muistava taitaja. Kolikolla on toinen puoli, järjestelmällinen ja älykäs mieli sisältää myös sosiaalisesti kömpelön ja kovia ääniä kaihtavan, suorasukaisesti kommunikoivan puolensa. Kirja siis kertoo neuroepätyypillisen naisen elämästä maailmassa, jossa lakikin vaatii naista toimimaan tiettyjen kaavojen mukaan. 

Vuonna 1804 Napoleonin Ranskassa isorokko riehuu ja Artémis joutuu muuttamaan väkivaltaisen aviomiehensä mukana pieneen kylään maaseudulla, kun uusi laki asettaa vaikeuksia apteekkarina toimimiseen Pariisissa. Sitten mies katoaa ja Artémis huomaa joutuneensa nappulaksi ahneiden peliin, jossa panoksena on sekä hänen henkensä että tieto siitä, miten isorokkoa ehkäistään. 

Pidin Artémisistä, pidin kylän omalaatuisista asukkaista ja erityisesti pidin siitä, että romanttinen rakkaus oli kaukana päähenkilön unelmista ja hän halusi ennen kaikkea turvata isänsä apteekin. Kuten aina Kauniston kirjoissa, aikakausi aukeaa lukijan eteen rehevänä ja kaunistelemattomana. Onneksi Villecomtalin kylässä on kaunista ja kuvauksessa kuuluukin kirjailijan kiinnostus kotikylänsä historiaan ja ympäristöön. 

Oli myös kiehtovaa, vaikka tietysti samalla vähän suututtavaa, lukea Napoleonin voimaantuoman historiallisen lakikokoelman naisia syrjivistä klausuuleista ja niiden vaikutuksista vallankumouksessa hieman asemaansa parantaneen sukupuolen asemaan. Napoleon ei ole muutenkaan suuri suosikkini, mutta hänen vanhoillinen tapansa kuitata naiset jonkinlaisena miehen jatkeena ja omaisuutena saa minut pitämään hänestä vieläkin vähemmän. Kaunisto selvästi tuntee asiansa, eikä "opetus" tuntunut siltä vaan asiatieto kietoutui ihan mukavasti osaksi tarinaa. 

Nautin kirjasta, ja vaikka käänteissä jotain arvasinkin, niin tarpeeksi jäi arvoituksia kiinnostuksen ylläpitämiseen. Virkistävää vaihtelua. Loppuun jäi kutkuttavia koukkuja, vaikka tarinan narunpätkät kauniisti solmittiinkin rusettiin. Tuleekohan tälle jatkoa? 

(Luku)päiväkirja: Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastokirjojen varauksia on alkanut tippumaan noudettavaksi tasaisen tappavalla vauhdilla. Siispä lukemiseenkin pitää keskittyä nimenomaan kirjastokirjojen osalta. Onneksi olen laittanut listalle vain kirjoja, joista olen oikeasti kiinnostunut, joten lukeminen houkuttelee jo ihan itsessään. 

Tämän kirjan osalta tosin huomasin lukevani vain pari lukua kerrallaan. Tapahtumissa on jotain vähän häiritsevää ja monet luvut ovat niin kokonaisia tarinoita itsessään, ettei tee mieli enempää. Julmaa juttua kaiken kaikkiaan, mutta silti samalla huvittaa. Joutuu välillä vähän kyseenalaistamaan omaa huumorintajuaan. 

Jiyoung Kang : Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastosta 

Luin jostain kuvauksen tämän kirjan tarinasta. "Rouva Shim on leski ja kahden lapsen äiti. Menetettyään työpaikkansa, hän ryhtyy palkkamurhaajaksi" Jep, keski-ikäistä voimaantumista kenties? Tavallaan, mutta tasoja on paljon enemmän, samoin kuin henkilöhahmoja ja juonikiemuroita.

Jokainen luku on aina yhden henkilön näkökulmasta ja myönnän välillä menneeni sekaisin, kenestä kulloinkin oli kyse. Piti tarkistaa aiemmista luvuista. Alkuun irralliset tarinanpätkät kuitenkin ryhtyvät kirjan edetessä risteämään ja muodostavat lopussa eheän kokonaisuuden. Tämä on juuri sellaista lukijaa aliarvioimatonta kirjallisuutta, josta pidän. Kirjailija olettaa lukijansa pysyvän kärryillä ilman ylimääräisiä turvavöitä ja sitten mennään. 

Juonta ei tässä voi avata sen enempää, jottei lukukokemus mene pilalle, mutta sanotaan, että kohtaloita on monenlaisia, elämä täynnä pettymyksiä, ja silti toisista välittäminen pelastaa monta pilalle mennyttä asiaa. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta kuten etsivätoimistossa sanotaan, he olivat ansainneet kuolemansa. 

Pidin ja en pitänyt. Kuten sanoin, intensiivinen väkivalta ja melkoisen rajut tarinat olivat välillä raskasta luettavaa, mutta silti kirja on hauska. Se on omalla tavallaan houkuttelevaa ja samalla häiritsevää. 

Vasta kirjan lopussa kirjailijan jälkisanoja lukiessani tajusin, että kyseessä on itse asiassa muokattu uusintapainos jo yli 15 vuotta sitten Koreassa ilmestyneestä romaanista. Tuntui kuin kirja olisi siis kovinkin vanha, kunnes tajusin, että silloin puhutaan vuodesta 2010 ja rouva Shim on tosiaan minun omaa ikäluokkaani... 

En yhtään ihmettele, että Rouva Shim on valloittanut kansainvälisen kirjamaailman. Korea on muutenkin muodissa, mutta huolimatta kulttuurisidonnaisuudesta, tässä romaanissa on kuitenkin jotain yleismaailmallista dekkarityyliä. Monessa kohtaa tuli mieleen joku vanhempi yksityisetsiväromaani (Marlowe? Maigret?) vaikka toki ollaankin palkkamurhien maailmassa ja Korealainen elämäntapa on vahvassa roolissa. Ehkä tuon yksityisetsivätyylin vuoksi ja sellaisen vähän lakonisen kerronnan vuoksi heti mietin romaanin olevan ikäänsä vanhempi. Tyylillisesti se istuu jonnekin viime vuosisadan puolelle. 

Kannattaa lukea. En muista ihan samanlaista lukukokemusta ihan viime vuosilta, jos sitä ennenkään. Erilaisuus herättelee. 

(Luku)päiväkirja: Ehdinpäs Dekkariviikolle! Islantilaista Nordic Noiria ja vauvavampyyreja

Ehdinpäs sittenkin, vaikka meinasin unohtaa ihan kokonaan, että on se aika vuodesta eli Dekkariviikko! 

Onneksi olin jo lainannut kirjastosta vaihteeksi jotain ihan muuta kuin yleensä eli laiturilukemistolistani Nordic Noir osaston edustajia. Hivenen hirvitti, sillä dekkarilukemiseni on kummasti keikkunut cozy mysteryn lempeämmällä puolella. 

EDIT: Hätäpäissäni kirjoitin niin nopeaan, että jäi mainitsematta, mikä ihmeen Dekkariviikko. No, se on kirjasomettajien viikko, jolloin keskitytään nimenmukaiseen genreen... enemmän tai vähemmän. Tänä vuonna viikkoa emännöi Tuulevin lukublogi, josta löytyy myös kooste viikolla ilmestyineistä jutuista. 

Logo puolestaan on tuttuun tapaan Niinan käsialaa (Yöpöydän kirjat - blogista)

Yrsa Sigurdardóttir : Näen sinut ja Muistan sinut

Kirjaston kirjoja

Sigurdardóttir on suosittu kirjailija ja hänen dekkareistaan luin jostain, että ne ovat aika pelottavia. Musta jää -sarjassa on ilmestynyt jo kolme kirjaa, mutta viimeisin on minulla vielä kirjaston varausjonossa. Jo nämä kaksi kertovat kuitenkin tyylistä, jossa kirjailija kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain - ennen rikosta tapahtuvaa sekä kuvausta rikostutkinnasta. Viimeksimainitussa keskeisinä hahmoina ovat rikospoliisi Týr ja oikeuslääkäri Iounn (jonka o-kirjaimen aksenttia en onnistunut löytämään läppärini näppäimistöstä) 

Kuten tavallista, myös tutkijoiden elämän kiemuroita selvitellään osien aikana. Ensimmäisessä osassa Näen sinut, tutustutaan Týrin menneisyyteen, toisessa oikeuslääkäri joutuu kohtaamaan lapsuudenperheensä henkilöitä vuosien jälkeen. Hauskasti muuten Sigurdardóttir kuvaa persoonaltaan aika samantyylistä, sosiaalisesti eristäytynyttä ja kuolemaa erityisellä tavalla pohtivaa hahmoa kuin Sari Rainio ja Juha Rautaheimo Mortuí non silent sarjassaan. (Ihan huikea sarja muuten) Siihen tosin yhtäläisyydet kirjasarjojen välillä sitten oikeastaan loppuvatkin.  

Näen sinut - kirjan tapahtumat sijoittuvat Islannin maaseudulle, eristäytyneeseen maataloon, josta löytyy surmattu perhe. Tarina kehkeytyy pikkuhiljaa ja muuttuu yhä pelottavammaksi. Olen kauhean huono odottamaan yleensäkin ja pienet merkit oudoista tapahtumista ja talossa liikkuvasta pahuudesta saivat sen verran jännittämään, että illalla piti viimeiseksi lukea jotain vähän kevyempää, kun en muutenkin huonosti nukkuvana halunnut kirjan mielikuvia mukaan uniin. 

Muistan sinut ei ollut ihan yhtä pelottava. Siinä joukko ystävyksiä kokoontuu vuosien jälkeen hautajaisiin. Aika kliseisesti menneisyydestä paljastuu ikävä tapahtuma, jonka jälkeen kaikki lähtivät aiemmin omiin suuntiinsa. Tarina on kuitenkin sen verran kiemurainen ja omintakeinen, että mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Luulen myös, että tavallaan tunnistettavissa oleva vaara ei saanut jännittämään ihan niin paljon kuin täysin tuntematon ja näkymätön uhka. 

Oivaa dekkarimateriaalia siis. Islannin maisemista ja säästä on tainnut tulla maailmalla, ja varsinkin Satu Rämön Hildurin myötä myös Suomessa suosittu miljöö jännittäville tarinoille. Sigurdardòttir on kirjoittanut sen verran hyvän sarjan, että "kolmen sääntö" menee rikki, kunhan saan Löydän sinut-romaanin varauslistalta kirjastosta. 

Jaa, että mitäs minä sitten luin iltaisin kevennykseksi ? No, innostuin jatkamaan cozy mysteryä yliluonnollisella twistillä. Vegan Vamp seikkaili jo kahden kirjan verran ja kolmaskin on seuraavana Kobossa vuorossa, joten sama hyvän sarjan peukalosääntö pätee tässäkin. Alunperin tartuin sarjaan siskonn suosituksesta, joten nyt meitä hihittelee jo ainakin kaksi vegaanin vampyyrin seikkailuja. 

Cate Lawley : Adventures of a Vegan Vamp ja The Client's Conundrum

Kobo +

Kyseessä on siis myös dekkarisarja, vaikka toki huomio kiinnittyy aika paljon päähenkilön haasteisiin uutena vampyyrina. Mallory joutui vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi ja heräsi, no, tavallaan uutena vampyyrinä, paitsi että veri aiheuttaa hänelle pahoinvointia ja vampyyriyden hyödyt yliluonnollisina kykyinä tuntuvat ilmenevän vain pakottavissa tilanteissa. Ensimmäisessä osassa jahdattiin muidenkin naisten kimppuun hyökännyttä "luojaa" ja toisessa päästiin sitten jo ratkaisemaan yliluonnollisissa piireissä tunnetun liikemiehen murhaa. 

Malloryn kevyt suhtautuminen uuteen olotilaansa ja tapa lähestyä kaikkia ja kaikkia uteliaana ja valmiina esittämään epähienoja kysymyksiä saavat tarinan kuplimaan. Jotenkin vähän hömelö "babyvamp" osittautuu yllättävänkin vahvaksi selviytyjäksi. Ympärillä pyörivät ystävät ja viholliset ovat mielenkiintoisia, mutta eniten minua taitaa näissä kirjoissa viehättää kaiken keveyaiks. Vaikka päitä putoilee ja taikamiekat sohivat,  ei tästä hupailusta saa painajaisia tekemälläkään eli oikein mukavaa vastapainoa Nordic Noirin pimeydelle ja silti sopivaa dekkariviikon kirjahyllyyn.

(Luku)päiväkirja: Janssonin suku ja kirjat

 Virginia Woolf -lukupiiri on etenemässä kohti loppuaan, mutta marraskuussa kävi mielessä, pitäisikö ensi vuonna koittaa kahlata läpi Tove Janssonin teoksia, tai ottaa mukaan vaikka joku hänen veljensäkin kirjoittama. Marraskuussa osuin nimittäin lukemaan kaksi Janssonin sukuun liittyvää kirjaa. Ensin luin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä (kääntäjä:Jyrki Kiiskinen) ja sitten sen perään oli pakko ottaa hyllystä myös Tove Janssonin Kesäkirja.

Kesäkirja vei Sofian, isän ja isoäidin kesätunnelmiin saaressa ja lukukokemusta syvensi ja muokkasi juuri sitä ennen lukemani Sophia Janssonin kuvaus perheestään. En aiemmin tiennyt Tove Janssonin suvusta juuri mitään, vaikka toki olinkin lukenut Haru - eräs saari, jossa kuvataan Tove Janssonin ja hänen taiteilijapuolisonsa Tuulikki Pietilän ajatuksia saarikesistä yli 30 vuoden ajalta. En kuitenkaan ollut tullut edes ajatelleeksi hänen veljensä olevan myös kirjailija / sarjakuvapiirtäjä ja vanhempiensa taiteilijoita. Lisäksi puolisoiksi osui enemmän tai vähemmän taiteellista väkeä, kuten veli Larsin vaimo Nita, joka tunnettiin myös Sing, song sisters-yhtyeen laulajana. Sophia Janssonin kirjassa Tove Jansson on sivuhenkilö, täti, ja keskiössä on tytön lisäksi erityisesti hänen isänsä Lars sekä äiti Nitan traaginen tarina, jonka vaikutukset tuntuvat tyttäressä vielä aikuisenakin.

Kolme saarta vie meidät Janssonin suvun taiteilija- ja saaristoelämään viime vuosisadalla. Kaikki tuntuvat olevan erityisihmisiä ja taiteellisesti lahjakkaita. Kaikille tuntuu elämä ja ihan vain elossa oleminen tuottavan välillä vaikeuksia, monestakin syystä eikä sota-aika tietysti ollut lastenleikkiä kellekään, mutta smm. eksuaalisen suuntautumisen tuottamat haasteet eivät ympäristön asenteiden vuoksi tehneet kenenkään oloa ainakaan helpommaksi. Sekä Lars että Nita olivat homoseksuaaleja, ja suhdekuviot siis melkoisen kiemuraiset. Kirjasta nousee esille taiteilijuus ja sen edellyttämän herkkyyden negatiivinen puoli tasapainottomuutena ja levottomuutena. Tämä kai lienee ikuisuuskysymys. Tarvitaanko taiteen luomiseen aina ääripäitä niin hyvässä kuin pahassa ? En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että vahva kyky / tarve luoda tuo mukanaan niin äärimmäistä iloa kuin tuskaa. Tällaisen tavallisen tallaajan elämä lienee monella tavalla tuossa mielessä helpompaa.  

Kirja alkaa kuvauksella matkasta Tongaan, jonne Tove ja Lars olisivat halunneet jossain kohtaa muuttaa ja järjestivät jo käytännön asioitakin sen osalta. Suunnitelmasta ei kuitenkaan lopulta tullut mitään. Muut kaksi saarta ovat Ibiza, jossa Sophia asui vanhempiensa kanssa aivan pienenä sekä tietysti suvun kesäpaikka Pellingin saaressa. Kirjan tausta ei ole pelkästään Sophian omien muistojen varassa vaan hän on sitä varten käynyt läpi paljon kirjeitä suvun jäsenten välillä. Vaikka tarina on hyvin henkilökohtainen, se ei ole kiusaannuttava. Tekstistä tulee läpi myös muita kuin Sophian ääniä, samoin kuin ajankuva, ja nämä tasot tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen. 

Tove Jansson kirjoitti itse ja hänestä on kirjoitettu metritolkulla. On virkistävää, kun näkökulma laajenee. Siksi oli ihan pakko tarttua myös Kesäkirjaan uudelleen. Sophia Janssonin kertomien saarimuistojen ja perhetaustojen myötä tarina sai syvyyttä ja väriä. Se on edelleen tosi hieno, mutta heräsi eloon ihan uudella tavalla. Samalla tuli tarve lukea enemmän ja onneksi hyllyssä on nyt nuo kaksi kirjamessutarjouksesta mukaan tarttunutta kokoelmateosta. 

Woolf ja Vuodet

 Woolfin tarinat jatkuvat. Viimeiseksi luin Vuodet (The Years) - suomennettuna siis. En päässyt lokakuun Woolf-lukupiirin tapaamiseen (kun olin teatterissa katsomassa Addams-familya - perhedraamaa sekin), joten olin lukemisessa vähän jälkijunassa. Minulla ei myöskään ollut kirjaa englanniksi käsillä, joten nappasin Rosebud klassikko-käännöspainoksen kirjamessuilta, kun se osui pinoista käteen. 

En tiedä, onko vika romaanissa vai kielessä, mutta huomaan koko ajan miettiväni henkilöhahmoja ja tapahtumia The Waves (Aallot) romaanista, kun yritän pohtia, miltä Vuodet-romaanin lukeminen tuntui. Jälkimmäinen ei jotenkin jättänyt samanlaista jälkeä. Viihdyin sen parissa kuitenkin mainiosti. 

 

Kirjassa on juonellisesti jotain samankaltaista kuin Aalloissa,mutta mitä ilmeisemmin en päässyt samalla tavalla tekstin keinuntaan mukaan. Vuodet kuluvat, henkilöhahmot aikuistuvat, menevät naimisiin, saavat lapsia, vanhenevat... Silti joudun pinnistelemään muistaakseni keitä kirjassa oikein olikaan ja mitä heille tapahtui. Aallot-teoksen hahmot hyppäävät takaisin mieleen pyytämättä ja kohtaukset iskevät takaraivoon. "Miksi hän teki niin ? Mitä hän tarkoitti tuossa ? "

Molemmissa romaaneissa henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Kuulemme tapahtumat kunkin näkökulman kautta, mutta siinä missä Aallot sukeltaa suoraan ajatuksiin, on Vuodet hivenen etäänpänä ja mukaan mahtuu kuvausta hahmottomalta "kertojalta". Emme lue kenenkään ajatuksia ihan niin suoraan kuin Aalloissa.  

Ehkä kyse on myös kielestä. Huolimatta Sutisen sujuvasta käännöksestä ei suomi taida vaan taipua ihan samaan kuin englanniksi alunperin kirjoitettu teksti. Ei siksi, etteikö kielemme olisi rikas ja taipuisa, vaan koska alkuperäiset ajatukset on esitetty toisen kielen sanoilla ja rakenteilla. Kopioiminen ei toimi eikä kirjaa voi ihan kokonaan käännettäessä uudelleenkaan kirjoittaa. (vaikka tavallaan niin joka kerta tehdäänkin). Vuodet myös tuntui kevyemmältä lukea, mutta en tiedä onko kyse äidinkielelläni lukemisesta vai itse tarinasta. Joku muistaakseni väitti Vuodet-romaanin olevan työläs ja aikaavievä luettava. Minun kokemukseni on ihan päinvastainen. Lukeminen sujui vauhdilla ja eteni nopsasti. Voiko olla, etten jaksanut keskittyä suomeksi samoin, kun kieli ei pakottanut hidastamaan vauhtia ? Jäinkö siksi pintaliitäjäksi. Pelottava ajatus, kun ajattelee miten paljon kaikenlaista luen omalla kielelläni. 

Pitäisi nyt sitten lukea Vuodet englanniksi, että pääsisi todentamaan teorioitani, mutta nyt ollaan jo siirrytty lukupiirin seuraavaan kirjaan. Between the Acts. Kuten nimestä huomaatte, sen luen taas taas alkukielellä. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla muiden ajatuksia Vuodet romaanin suhteesta muihin Woolfin teoksiin ja varsinkin Aallot-kirjaan, mutta täytyy pitää huoli, että ehdin seuraavaan keskusteluun mukaan. 

(Luku)päiväkirja : Aika kuluu ja kirjoja luetaan

 Niinpä niin. Edellinen postaus taisi olla huhtikuussa ja nyt eletään lokakuun loppua. Niin se aika rientää. 

Kylppäriremontti on viimein valmis. Olimme evakossa lopulta kaikkiaan 6.5kk. Siihen mahtui muutama epätoivon hetki, mutta myös kolmen viikon ihana loma Turun evakkokämpässä. Turku on aina Turku ja yllättävä viivästys muutti siivoamiseen ja järjestämiseen alun perin suunnitellut lomaviikot oikeasti rennoiksi. Kun ei kerran voinut tehdä mitään... Siispä käytiin salilla, torilla, rannalla ja loikoiltiin iltapäivät katsellen Ranskan ympäriajoa. Onko mitään rentouttavampaa ? 

Lepo tuli tarpeeseen. Kotiinpaluu ei tietenkään mennyt ihan putkeen. Alkusyksyn kosteus nosti käytävän vanhan parketin sijoiltaan niin, että paukahti. Juuri parkettikorjauksen aikataulutettuani istuin olohuoneen pöydän vieressä pohtimassa, että kyllä tämä tästä. Listan loppu häämöttää. Siitä 15 minuutin päästä alkoi tiskikone piippaamaan. Uusiksi meni sekin. 

Nyt ollaan oltu jo viikko ilman, että mikään paikka on hajonnut tai vaatinut lisäkorjausta. Siispä voinen virallisesti ilmoittaa, että tämä remonttirupeama on nyt valmis. Kaikki nyt rikkoutuva tarkoittaa uutta projektia ja uutta listaa ruksittavaksi. Piste. 

Tämän syksyn kirjamessusaalis

Kaikessa tohinassa on yksi pysyvä asia ja se on kirjat. Enemmän tai vähemmän aktiivisella lukemisella. 

Tämän vuoden teemana on ollut Virginia Woolf käynnissä olevan lukupiirin ansiosta. Olen melko uskollisesti pysynyt mukana lukulistalla sillä toistaiseksi olen perässä vasta yhden kirjan verran. Kirjamessuilta vasta ostamani Vuodet, on vielä kesken. 

Yleisesti ottaen en kyllä ole pysynyt lukutahdissa erityisen hyvin. Goodreadsin lukuhaasteessa olen perässä noin 10 kirjan verran. Siinä on sen verran kirittävää, ettei ehkä enää ihan onnistu. Katsotaan. 

Lukulista on melkoisen dekkarikeskeinen kesän ja alkusyksyn ajalta. Cozy dekkaria, fantasiapainotteista dekkaria ja jotain ihan perusdekkaria.  Kaikkein eniten taisin pitää Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortuí non silent - sarjan kolmannesta osasta Vainajat vailla armoa. Oikeuslääkäri Viola Kaario on suuria suosikkejani ja kirjan henkilöhahmot herkullisen moninaisia, miltei karikatyyrimäisiä, mutta kuitenkin uskottavia.  Olen nautinnolla lukenut kaikki kolme osaa. 

Toinen mieleen jäänyt kirja ei ole dekkari. Polly Samsonin Haaveilijoiden saari vei mukanaan auringon ja aaltojen keskelle Hydran saarelle. Kirjaa markkinoidaan Leonard Cohenin ja Marianne Ihlenin rakkaustarinana, mutta vaikka he ovatkin tarinassa mukana, on kirja minulle enemmän kertomus ajan kulumisesta, kaipuusta muualle ja siitä, miten elämä kuitenkin saa jossain kohtaa karkulaiset kiinni. Saaren tunnelma, kuumista kivistä hohkaava auringon lämpö ja yhteisön jännitteet ja virtaukset vievät mukanaan. Nautiskeltava kirja tämäkin ja sopi valtavan hyvin kesäkuun rentoon evakkomeininkiin. 

Kaikkiaan luin huhtikuun jälkeen ja tähän päivään mennessä 33 kirjaa. Siinä olisi perattavaa, mutta jätetään taulukot toiseen kertaan. 

(Luku)päiväkirja : Jaakobin huone

 

Virginia Woolf - lukupiiri on totta tosiaan jo edennyt kolmanteen osaansa. Jaakobin huone on jostain kumman syystä ollut minulle vaikea luettava. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan englanniksi, mutta aina on jäänyt kesken. Tällä kertaa hankin kirjastosta luettavakseni suomenkielisen käännöksen sillä ajatuksella, että josko olisi helpompaa. 

Virginia Woolf : Jaakobin huone

Kirjastosta. Kääntäjä: Kirsti Simonsuuri

No, ei se oikeastaan ollut kovinkaan paljon helpompaa. Sain kirjan kyllä loppuun, eikä lyhyehkön romaanin lukemiseen edes kulunut kauhean paljon aikaa. En kuitenkaan edelleenkään päässyt samanlaiseen "flow"-tilaan kuin lukiessani esim. teoksia Aallot tai Majakka. Jopa Woolfin ihan ensimmäinen kirja Menomatka tuntui koukuttavammalta. 

Tunnistan toki taituruuden. Vuonna 1922 ilmestynyt kirja tunnetaan Woolfin tuotannosta ensimmäisenä todellisena modernismin edustajana, jossa hän viilasi tyyliään yhä pidemmälle. Nuoren miehen profiili koostuu fragmenteista. "Äänessä" on milloin äiti, milloin satunnainen tyttöystävä tai opiskelukaveri. Päähenkilö heijastuu paloina ajasta ja paikasta toiseen. 

Kuten sanoin, kunnoitan taituruutta ja rakenne itsessään on kiehtova, vaikka nykylukija onkin tainnut samaan ajatusrakennelmaan törmätä muissakin kirjoissa. En kuitenkaan edelleenkään varsinaisesti pidä kirjasta. Melkein koko Virginia Woolf -lukupiirin virtuaalitapaamisen ajan kuuntelin  keskustelua ja koitin tunnistaa, mikä minua tuossa nyt niin häiritsee. Lopulta yksi kommentti miehen kuvasta ehkä vähemmän tyhmänä tai jopa pidettävänä kuin lukupiirin aiemmissa kirjoissa herätti ajatuksen. 

Luulen, että minua häiritsee kirjassa epätasaisuus eri äänien välillä. Äiti, ystävät ja jotkut muut heijastavat toki Jaakobia, mutta heidän kohdallaan syvenee myös puhujan hahmo. Nuoret naiset ja rakastajattaret puolestaan ovat olemassa vain Jaakobille ja Jaakobin kautta. He jäävät varjoiksi, joiden osuus tekstimäärässä ei välttämättä ole yhtään niin pieni kuin miksi heidän hahmonsa kutistuu Jaakobin viedessä kaiken lause- (tai hengitys-) tilan. 

En voi olla tulkitsematta saman merkittävyyden tai sen puutteen kertovan niin Jaakobin itsensä oletetusta arvostuksesta kuin Woolfin aikansa käsityksistä, joita kirjailija ehkä tiedostamattaankin toistaa. Ehkä reagoin samoin kuin pohtiessani naisen olemassaoloa vain miesten vaikutusten kautta Niin kuin se minussa on - romaanista kirjoittaessani. (täällä).

Lievä vierastamiseni ei siis johdu kirjan rakenteesta tai vähennä mitenkään sen klassikkoarvoa. Kunhan tässä kipuilen erityisesti nuorten naisten kuvauksen ohuuden ja miehisen heijastuksen määrää. Mainittakoon myös, että Woolf on hyvinkin vahva naiseuden kuvaaja monessa muussa teoksessaan ja tässäkin Jaakobin äiti on henkilöhahmona varsin mielenkiintoinen. Miten lie esikuvana olleen veljen ajatusmaailma livahtanut kyytiin. Tarkoituksella tai ilman. 

Huhtikuun kirjana lukupiirissä on Mrs Dalloway. Tuskin maltan odottaa. 

Virginia Woolf-lukupiiristä lisää täällä

Iso kasa rahaa ja kaksi hammasta - sairaskertomuksia todessa ja fiktiossa

 

Tällä hetkellä näyttää rempan hinta muotoutuvan otsikon mukaiseksi. 

Itse asiassa luulen koko tämän sairastelurumban lähteneen stressitason liiallisen nousun vuoksi. Toivon totisesti, että nyt ollaan voiton puolella. 

Stressin purkautuminen tosin ei ole tainnut olla ihan menestyksekäs kuin olen kuvitellut. Toinen hammas otettiin nimittäin pois sen takia, että yöllä purin sen itse halki. Siinä oli siisti halkeama, aikalailla kahtia koko hammas, kun hammaslääkäri sen minulle näytti. Ei ihme, että sattui niin pirusti. 

Poskiontelotkin punkteerattiin vielä toiseen kertaan. Vähän ehkä varmuuden vuoksi, että varmasti kaikki bakteerit häipyivät. 

Nyt mennään kohti valoa monessakin mielessä. Kevät tulee ja ehkä tämä synkeä tunnelikin jossain kohtaa loppuu. Vielä kun saisi itsensä vähän parempaan kuntoon, ettei tarvitsisi salillakaan tehdä veren maku suussa. Tosin pari päivää punkteeraukseksta taisi olla liian aikaisin ja maku ilmaantui kevyttäkin kevyemmällä treenillä. Tuli kyllä muutenkin vähän höntti olo. Taitaa olla työtä edessä, että tämä täti saadaan kesäkuntoon. Bikinikuntoa en mainitse periaatteessakaan, sillä sellaista en halua määritellä kenellekään ja jokainen voi viihtyä uimavarusteissaan tai ilman ihan niin kuin on. Kesäkunto tarkoittaa sitä, että jaksaa nauttia ulkoilmasta ja liikkua iloisena.  

Lukeminen tietysti jatkuu edelleen remppaevakon kuplassa. Tänä vuonna ei näytä Goodreadsin lukuhaasteen suhteen tulevan ongelmia. Olen lukenut jo nyt 29 / 100 kirjaa. Viimeisimpänä tartuin tarinaan potilaasta tunnetuksi psykoanalyysin kehittäjäksi ja tiedenaiseksi kasvaneen Sabina Spielreinin elämään perustuvaan romaaniin. 

Mira Kreivilä : Niin kuin se minussa on

Storytel ekirja 

Kirjan nimi osui silmiini jossain lehtiartikkelissa ja hain sen saman tien luettavakseni. Oma hutera olo kai jotenkin sopi sairaskertomuksen lukemiseen, mutta eniten minua kiinnosti tarina nuoresta naisesta, joka hyvinkin hankalan alun jälkeen saa koottua itsensä ja nousee tunnetuksi nimeksi ja vaikuttajaksi psykoanalyysin saralla. 

Kirja on kirjoitettu Sabinan itsensä näkökulmasta. Hänen mielenliikkeitään ja ajatuksiaan kuvataan yksityiskohtaisen tarkasti ja tarina kehkiytyy auki niiden kautta. Lisäksi kirjassa on autenttisia katkelmia sairaskertomuksista, kirjeistä ja Sabinan päiväkirjoista. 

Alussa tempauduin tekstin virtaan mukaan ja mielenkiintoni oli niin vahvaa, että kirja päätyi puhelimella luettavakseni lyhyellä metromatkalla toimistolle ja kaikilla tauoilla etätyöpäivien aikana. Kovin montaa päivä toki ei kirjaan tuolla tahdilla kulunutkaan. Jossain vaiheessa sitten vähän turruin ja lopulta väsyin kokonaan Carl Jungin ja Sabina Spielreinin suhteen vatvomiseen. Tuntui, että Sabina jäi kokonaan varjoon omasta elämästään. Aivan kuin hän ei olisi ollut olemassa kuin suhteessa sairauteensa ja sitten rakkaustarinaansa. Kuitenkin rakkaustarina kesti ilmeisesti vain parin vuoden ajan ja hänen kansainvälinen uransa taas huomattavasti kauemmin. 

Huomaan nykyään hermostuvani kirjoihin (ja muuallakin elämässä), kun naisia kuvataan ja katsotaan suhteessa johonkin heidän elämänvaiheeseensa tai pahimmillaan olemassaoloon suhteessa mieheen. Tässä kirjassa valitettavasti tuntui nyt käyvän vähän niin. Ehkä tarkoituksena onkin ollut kuvata nuoren tytön mielenliikkeitä sairauden ja hieman vinoutuneen lääkärisuhteen kautta, mutta minusta kuva naisesta jää kovin ohueksi. Ennemminkin kirjasta jää mieleen miesten heikkous ja heidän mielensä vääristyneisyys, jotka kuitenkaan eivät saaneet Sabinaa kokonaan särjettyä. Isä hakkasi, lääkäri salli suhteen kehittyä riippuvuudeksi ja sitten hylkäsi, mutta Sabina kokosi palaset ja loi uuden uran ja elämän. Vaikka kirjan mukaan Sabina jäikin rakkautensa vangiksi aina loppuun saakka, haluaisin uskoa hänen olleen huomattavasti enemmän kuin miesten tuhoavien vaikutusten summa. Nyt kuva jäi vajaaksi. 

Sinänsä rakenne oli mielenkiintoinen ja katkelmat dokumenteista täydensivät fiktiivistä tekstiä hienosti. Mielenliikkeiden kuvaus oli kaikessa sekavuudessaan uskottavaa, varsinkin alussa, mutta ehkä tekstin tyyli ja hektisyys olisi kaivannut kehitystä Sabinan tervehtyessä ja elämänvaiheiden muuttuessa. 

Kaikkiaan kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, kuten aiheensakin. Kannatti lukea. 

(Luku)päiväkirja : The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

 

Minulla kesti tämän kuuntelussa todella kauan. Aloitin kirjan jo vuonna 2019, mutta kuuntelin loppuun vasta nyt. En ihan tarkkaan tiedä, miksi siinä nyt näin kauan meni. Elämä tuli väliin - ja korona. Voitteko kuvitella, että aloitin lukemaan Evelyn Hardcastlen murhasta ennen koronavuosia ? 

The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

Oma hankinta Audiblesta - lukija: Jot Davies

Kirjan idea on mielenkiintoinen. Mies herää tietämättä, kuka on, ja joutuu selvittämään, miksi hän on päätynyt outoon taloon keskellä metsää. Talossa on juhlat ja vähitellen käy ilmi, että joku murhataan. Aina nukahtaessaan, mies siirtyy seuraavaan henkilöhahmoon. Tarkoituksena on tunnistaa murhaaja (tai estää koko murha?) 

Luulen, että alkuun vain menin kirjan kanssa ihan sekaisin ja siksi jätin kesken. Hahmoja oli jotenkin liikaa ja jokainen niistä jotenkin enemmän tai vähemmän epämiellyttävä. Väkivalta ja kuolema kulkivat kintereillä hahmosta riippumatta. Nyt pääsin tarinaan paremmin kiinni ja yllättäen muistin aiempien hahmojen seikkailut yli viiden vuoden takaa. Ei huono kirja siis, kun tarttui mieleen, vaikka tokihan päivät myös toistuvat. 

Väkivalta ja synkkyys (jopa sateinen myrskykeli) ovat ennallaan, mutta jotenkin ryhdyin kannustamaan hahmoani ja tokihan tarinasta tulee aina sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän tapahtumia päivästä selviää. Silti myönnän olleeni aikalailla pimennossa loppuratkaisun suhteen. Eikä tyyli onneksi rikkoutunut lopussakaan. Jossain kohtaa mietin, miten ihmeessä tarina saadaan kasaan, ja pelkäsin kuollakseni sen lässähtävän kokonaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. 

Taisin pitää kirjasta. Ainakin lukukokemus (tai kuuntelukokemus äänikirjasta) oli vähintäänkin riemastuttavan omanlaisensa. Onhan samaa mekanismia käytetty muissakin kirjoissa, mutta tämä oli erinomainen genrensä edustaja. Arvostan. En tylsistynyt, ärsyynnyin. En tosiaankaan pystynyt arvaamaan oikeaa vastausta, vaan ehdokkaitani lähinnä kuoli. Jep. Ei tarvinnut pelätä peruskaavaa, joka  näköjään on minulle se kaikkein suurin kirjaan hermostumisen syy nykyään. Lukija oli myös kirjan tyyliin sopiva ja taitava, kuten näissä englanninkielisissä isompien toimijoiden äänikirjoissa aikalailla järjestään. 

Kovasti tätä silloin aikoinaan muistaakseni hypetettiin, eikä näköjään ihan turhaan. Toki miksikään cozy mysteryksi ja viihdytykseksi tästä ei ole. Ennemminkin mennään siellä pienen inhonväristysten puolella, mutta vaihtelu virkistää. 

(Luku)päiväkirja: Pelkäätkö Virginia Woolfia?

 

Niin, Kuka pelkää Virginia Woolfia - niminen näytelmä ja ainakin yksi elokuva on käsittääkseni tehty. Elokuvan pääosassa Elizabeth Taylor, joka taisi saada roolistaan peräti Oscarin. Minä en (häpeäkseni?) ole nähnyt sen paremmin elokuvaa kuin näytelmääkään, mutta olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän Virginia Woolfia - tai ehkä paremminkin hänen kirjojensa lukemista. 

Tavallaan ymmärrän. Woolf loi aivan oman tyylinsä ja modernisoi kirjallisuutta murrosaikana vieden sitä vieläkin kauemmas viktoriaanisen ajan rakenteista. Modernismia ja tajunnanvirtaa eli tiedossa ei ole varsinaisesti helposti sulateltavaa tekstiä. Silti sukeltaminen syvään päähän kannattaa. Kielen rytmi kannattelee, kun sen antaa viedä ja ennen kuin huomaakaan, on muuttunut epäilijästä faniksi. Näin kävi minulle jo joskus hamassa nuoruudessa. 

Ei Woolf kyllä fanejaankaan helpolla päästä, mutta palataan siihen kohta. 

Virginia Woolf lukupiiri 

Viime vuonna elämääni piristi suuresti Levoton lukija Kirsi Pihan vetämä Marcel Proust -lukupiiri. Sen aikana sain viimein loppuun jo vuosia työn alla olleen Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Lukupiiri osoittautui valtavan mielenkiintoiseksi kokemukseksi kuukausittaisine keskusteluineen ja "sivukirjoineen". Viimeksimainituiksi voi laskea Proustiin tavalla tai toisella liittyviä kirjoja, joita tuli luetuksi lukupiirin innostaman romaanin sivussa. Lukukokemus täydentyi ja muutenkin perspektiivi avartui. 

Lukupiirin loppumisen jälkeen jäi lievä tyhjyys, jota onneksi saapui täydentämään vuoden 2025 lukupiiri, jonka aiheena on Virginia Woolf. Kirjalista on tutkittu, ensimmäiset keskustelut pidetty. Jo nyt voin todeta, että tästä vuodesta tulee varmasti vähintään yhtä mielenkiintoinen ja odotan innolla syvempää tutustumista Woolfiin vuoden aikana. Olen myös aloittanut ensimmäisen "sivukirjankin" eli Hermione Leen ylistetyn elämäkerran "Virginia Woolf". 

Kuinkas ollakaan, myös Proust palaa kummittelemaan heti elämäkerran alkumetreillä, kun Lee vertaa Woolfin lapsuuden kesäpaikan kuvaukseen liittyvää aistimaailmaa Proustin vastaavaan. Lapsen mielessä portin kolahdus, aikuisten puheen kantautuminen makuuhuoneeseen ja jopa kaksi vaihtoehtoista kävelyreittiä, ovat kuin toistensa peilikuvia. Aivan kuin samat elämykset toistuisivat lapsuudesta toiseen ja kaikuisivat läpi kummankin kirjailijan aikuisuuden. 

Elämäkerrassa olen vasta alussa, mutta vuoden lukulistalta olen saanut loppuun kahden ensimmäisen kuukauden romaanit. 

Virginia Woolf : The Voyage Out (Menomatka) & Night and Day (Yö ja päivä)

Molemmat ostoksia Kobosta ekirjoina

Päädyin lukemaan kirjat alkukielellä, sillä kirjaston jonot olivat sitä luokkaa (liekö lukupiirillä vaikutusta asiaan), etten olisi ehtinyt lukemaan ennen keskustelupäivämäärää. Seuraava kirja (Jaakobin huone) odottaa minua suomeksi kirjastossa, omasta hyllystä se löytyy englanniksi kokoelmateoksesta (joka on mukana täällä remonttievakossa - ennakoin). Tulee olemaan mielenkiintoista verrata, pääsenkö samalla tavalla kiinni kielen rytmiin käännöksessä. Minulle juuri Woolfin tunnistettava kieli ja erityisesti sen rytmi ovat iso osa viehätystä. 

Jaakobin huone (Jacob's room) tosin on ehkä huono teos vertailuun. Se on juuri se kirja, johon viittasin alussa Woolfin vaikeutena. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan, turhautunut ja jättänyt kesken. Se ei vain ole vetänyt mukaansa samalla tavoin kuin moni muu lukemani Woolf. No, maaliskussa tuo tulee testattua. Voihan olla, että lukupiirin "paineen" alla saan hyvinkin luettua loppuun. 

Jo luetut kirjat olivat minulle molemmat uusia tuttavuuksia Woolfin teoksissa. Olen lukenut melko monta hänen kirjaansa, mutta tuotteliaan kirjailijan tuotannossa materiaalia riittää. Tammikuu ja helmikuu olivat hyppyjä uuteen. 

1. The Voyage Out (Menomatka) on Woolfin ensimmäinen julkaistu romaani, esikoisteos siis. Silti, tunnistin tyylin heti ja sen mukaan oli helppo hypätä. Kuin vanhaa ystävää olisi halannut. Muutenkin tarinassa on tunnistettavasti henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa, sosieteetin kritiikkiä ja naisen aseman terävää kuvausta. Päähenkilönä on nuori tyttö matkalla toiselle mantereelle ja pääsemme seuraamaan hänen kasvuaan ja kehitystään samalla tutkien kuin lasipalloon suljettua ja eristyksessä muotoaan muuttavaa läpileikkausta seurapiireistä. Vähän kuin Proustilla, keskustelut paljastavat asioita niin henkilöistä kuin kirjoittamattomista säännöistä. 

2. Night and Day (Yö ja päivä) on suljetumpi kokonaisuus. Sen henkilökaarti  on rajatumpi ja huolimatta kriittisestä silmästä yhteiskunnan odotuksiin (erityisesti avioliiton osalta) nuoria naisia kohtaan, hieman väsähdin rakkaustarinoiden kiemuroihin. Huomaan, ettei minun kiinnostukseni (kärsivällisyyteni) oikein riitä nuorten ihmisten rakkausasioiden setvimiseen. Sama tuli vastaan Hattaradilemmassa. Kirja voi olla tyylillisesti vaikka miten taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu (Woolf), mutta tarvitsen hieman laajemman kontekstin. 

Luulen myös, että Yö ja päivä voisi tuntua kokonaisemmalta, jos tuntisi Lontoota paremmin. Tuntuu kuin kaupunginosilla ja vaelluksilla niiden välillä olisi oma roolinsa tarinassa, samoin kuin Lontoon säällä, mutta espoolaistuneella turkulaisella jää jotain puuttumaan. Koen, että itse asiassa Menomatkan konteksti oli mielenkiintoisempi, johtuen ehkä helpommin tunnistettavasta (mielikuvitus?) maisemasta ja laajemmasta henkilöhahmojen valikoimasta.

Sisältäähän Yö ja päiväkin toki perhedynamiikkaa ja naisen asemaan liittyvää kritiikkiä, samoin kuin kuvausta aikakauden murrosajasta elantonsa tienaaavien esiinmarssilla, (Mary, Ralph) vaurauden sosiaaliseen kontekstiin. Raha ja suku eivät enää olekaan ainoita arvon mittareita. Silti kirjan fokus on kahden parin mielenliikkeissä ja se ei jotenkin kantanut minua kirjan loppuun. Luin kuitenkini nautinnollisesti sillä onhan tuo taas tekstiltään ja rytmiltään upeaa luettavaa. 

Tuskin maltan odottaa ensi viikon keskustelua helmikuun kirjasta ja seuraavaksi onkin sitten vuorossa Jaakobin huone ja jatkoa elämäkerran lukemiseen.

Aikaisempi mietteitäni Woolfiin liittyen voi kurkata vaikka täältä
Proustista puolestaan täältä 
Lukupiiristä tarkempaa tietoa löytää Levoton lukija -blogista 

(Luku)päiväkirja : Hattaradilemma ja romantiikan kirous

Remppaevakon majapaikan lukunurkkaus on viihtyisä

Romanttinen kirjallisuus on pahasti aliarvostettua. Vaaleanpunaiseen hattaraan kun monesti sekoittuu muitakin sävyjä, eikä eskapismissa ole mitään pahaa. Olen useasti miettinyt, mistä kumpuaa itselläkin selittelyn tarve; "Luen muutakin, ihan laidasta laitaan". Tarve nostaa päätään erityisesti lukiessani romanttista viihdekirjallisuutta, dekkarien, tietokirjojen tai klassikoiden kohdalla samaa tunnetta ei tule. Eikä edes fantasian, vaikka sitäkin välillä lasten saduiksi väitettiin. (Hah, eivät taida tietyt maailman suosituimmat fantasiaelokuvat olla edes lapsille sallittuja). 

Toki myönnän, että teini-iän Barbara Cartlandit eivät enää ole maistuneet vuosikymmeniin, mutta niiden kohdalla on enemmän kyse paitsi juonikaavan toistosta, myös luokattoman huonojen suomennosten ja kielitarkistusten painajaisesta. Joukkoon aina mahtuu, niin romanttisen viihdekirjallisuudenkin. 

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Storytel 

Ulla Onervan Hattaradilemma on viimeisin lukemani romanttinen viihderomaani. Se on selkeästi YA-kirjallisuutta ainakin päähenkilöidensä abivuoden touhujen puolesta. Minä jäin kyllä miettimään, että kovasti ovat nuoret tiedostavia ja keskustelu argumentoivaa, dialogia seuratessani. Mielenkiintoista toki, mutta en ole ihan varma olisiko minun kaveripiirini pystynyt samaan. No, ehkä jotkut kuitenkin. Sitäpaitsi, nykynuoret ovat jotenkin ajattelultaan paljon kehittyneempiä ja tiedostavampia.

Tarina etenee sujuvasti. Kirjoitusten stressaavuus, intohimoinen suhtautuminen niin kavereihin, omiin mielipiteisiin kuin ihastumisiin ovat aika tuttua materiaalia. Minulla alkaa olla romanttisten tarinoiden kanssa vähän samoja haasteita kuin dekkareidenkin. Olen lukenut niitä niin paljon, että tunnistan hyvin monet kuviot ennestään ja osaan ennakoida tarinankulkua turhankin hyvin. En myöskään taida olla ihan  osuvinta kohderyhmää YA-romaanille, mutta luin romaanin ihan tyytyväisenä. Tosin taisin ehkä keskittyä enemmän tarinan henkilöhahmojen kirjalliseen pohdintaan kuin kaveriporukan tempauksiin. 

Hattaradilemmassa siis toki pohditaan päähenkilö Emman suhdekiemuroita, mutta toisessa pääosassa on selkeästi romanttinen viihdekirjallisuus ja sen asema. Itsekin jäin (taas) pohtimaan iät ja ajat mieltäni kiusannutta romanttisen kirjallisuuden aliarviointia. Syitä lienee monia aina naisten kirjallisuudeksi (ja siis jotenkin hötöiseksi) luokittelusta kioskiromantiikan välillä huonoon kielelliseen laatuun ja ihan kirjaimellisesti halvempaan hintaan. Sitä arvostetaa, mikä maksaa (?) - En tiedä. Viisammat lienevät tehneen asiasta oikein tutkimuksiakin. 

Tietty kaavamaisuus ja monessa tarinassa esiintyvä asenteellisuus eivät ole minua yleensä häirinneet. Kun ne tunnistaa, voi keskittyä nauttimaan pienestä määrästä hattaraa, ohittaa epäolennaisuudet ja jatkaa elämäänsä reaalimaailmassa jättäen ritarit haarniskassaan jatkamaan matkaa valkoisilla hevosillaan ohitse ja muille maille paperiprinsessojen luokse.  Tietysti joskus ottaa päähän, mutta tosiasiassa olen törmännyt ärsyttävän naiiveihin ja toimintakyvyttömiin tyttösiin ehkä vielä enemmän dekkareissa kuin romantiikan genressä. 

Lisäksi varsinkin viime vuosina on vastaan tullut vähän kliseistä poikkeaviakin romanttisia tarinoita. Onneksi. Tässä noin äkkiseltään muutama mieleen juolahtanut. 

Mitäs muita lisäätte listalle ? 

1. Seurapiirineidon opas onnenongintaan (Sophie Irving) - Kyllä, neidon tehtävä on löytää itselleen aviomies ja köyhän neidon pitää löytää rikas aviomies. Tämä sankaritar ei odota viattomana prinssiä avukseen, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja ryhtyy juonittelemaan rikkaiden poikamiesten päänmenoksi. 
2. Englantilainen romanssi (Niina Mero) - Tämä on ehkä hieman liiankin ilmeinen sillä kirja irvailee täysin avoimesti perinteisille romanssikuvioilla (ja samalla romanttiselle päähenkilölleen) ja kiepauttaa ainakin osan kuvioista vinoon.  Lisää täällä.
3. Pieni kirjapuoti Pariisissa - Romanttinen kirjallisuus ei aina tarkoita perinteista tapaamisesta rakastumiseen ja niin edelleen. Pieni kirjapuoti Pariisissa on ehkä yksi kaikkein haikeimmista ja romanttisimmista kirjoista, jonka olen ikinä lukenut. Muita mietteitä täällä. (Korona muuten sotki kaikki synttärisuunnitelmani, mutta vielä kai ehtisi)
4. Talo taivaansinisellä merellä (TJ Klune) - Tarina sydämen ja rakkauden löytymisestä, erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten jokainen tarvitsee jonkun, joka uskoo ja luottaa. Aivan ihanan lempeä ja romanttinen(kin) tarina. 
5. Legends and Lattes (Travis Baldree) - Palkkasoturi, nainen ja jätti - siinä tämän kirjasarjan päähenkilö, joka mielikuvituksellisine ystävineen seikkailee tässä ehkä kaikkein herttaisimmassa ikinä lukemassani fantasiaromaanissa. Rakkautta tarvitsevat kaikki, hitunen taikaa voi auttaa, mutta ilman sitäkin selvitään. Ilman kunnon kahvia puolestaan ei. 
6. Elektran tytär (Madeleine Brent) - Muistan joskus teininä lukeneeni tämän ja kokeneeni kiehtovaksi sen, miten rakkauden kohde ei sitten ollutkaan se perinteinen sankarihahmo. Muuten kyllä melko hyvin genrensä perinteinen edustaja. 
7. Ylpeys ja ennakkoluulo (Jane Austen) - Ai että mitä ? No, minusta tämä ei ihan istu siihen kliseiseen kuvaan miehen perään huokailevasta neidosta ja tummasta, komeasta sankarista. Kyllä me kaikki tietysti muistamme Mr Darcyn nousemassa metsälammesta - (krhm... se taisikin olla tv-sarjassa), mutta aikakautensa edustajaksi on Austen mielestäni hienosti kuvannut sen, miten oikeaan rakkauteen kuuluu molempien kyky tulla toista vastaan ja kohdata toinen ihmisenä eikä itsestäänselvänä valloituksena. 

Ehkä tuossa joukossa on kirjoja, joita eivät kaikki hyväksyisi puhtaasti romanttisen viihdegenren edustajiksi, mutta minusta ne ovat juuri niitä. Rakkaus tulee niin monessa muodossa. 

(Luku)päiväkirja : Jonathan Strange & herra Norrell

 

En ole ihan varma, mitä minä juuri luin. Susanna Clarken Piranesi kadotti minut vaaleaan, veden valtaamaan, labyrinttiin ja jollain kumman tavalla kietoi lumoukseensa. Jonathan Strange & Herra Norrell puolestaan - no, en oikein tiedä pidinkö ja tajusinko ja olikohan tuossa oikein mitään, mutta reippaasti luin kaikki melkein 800 sivua. 

Susanna Clarke : Jonathan Strange & Mr Norrell

Kirjastosta 

Englantilainen magia on kadonnut korppikuninkaan mukana. Enää on vain teoreettisia maagikoita ja heidänkin seuransa hajotetaan salaperäisen Mr Norrellin saapuessa paikalle. Hän on oikea maagikko eli käytännön sellainen, joka todella saa aikaan maagisia tapahtumia. Patsaat puhuvat ja sää muuttuu ja Englannin ministerit ja ylähuoneen jäsenet haluavat kilvan hyödyntää uutta vallanvälinettään. Varsinkin Napoleon Bonapartea vastaan käyty sota vaatisi erikoisia keinoja. 

Jonathan Strange puolestaan on maagisesti lahjakas nuori mies, josta tulee herra Norrellin oppilas. Kaksikko on erottamaton, kunnes luonteiden vastakkaisuus ja siitä johtuva lähestymistapojen muutos ajaa heidät välirikkoon. Jonathan Strange on vieläkin käytännöllisempi ja vielä kunnianhimoisempi halutessaan palauttaa magian Englantiin. 

Magian kanssa ei kuitenkaan ole leikkimistä. Herra Norrell janoaa tunnustusta Lontooseen saapuessaan ja erehtyy käyttämään keijumagiaa saavuttaakseen mainetta ja vaikutusvaltaa. Samalla hän tulee taikoneeksi paikalle kauan muissa maailmoissa oleilleen keijuvaltiaan. Keijut taas... no, nyt ei puhuta niistä keijupölyä levittävistä ja vienosti hymyilevistä kukkahahmoista, vaan varsin vallanhimoisista ja itsekkäistä olennoista, joille ihmiset ovat vain välineitä tai omistettavia olentoja. Lopputuloksena on surua monille ja outoja tapahtumia ja maisemia kaikille. 

Tarina etenee kirjassa kiemurrellen ja poiketen ja hahmokavalkadi täydentyy maagisilla tai magiikan valtaan joutuvilla palvelijoilla. Naiset ovat kauniita ja keijun himon kohteita, uhreja. Korppikuninkaan merkit ja ennustukset leijuvat kaiken yllä. Kirja on runsas, mielenkiintoinen, mutta samalla yllättävän tylsä. Tarinaa lukee mielenkiinnolla, mutta sen tapahtumia ei jännitä. Henkilöhahmot lähinnä hämmästyttävä itsekkyydellään ja sokeudellaan. Tyypillisiä ihmisiä siis. Onhan tämä taitavasti kirjoitettu, mutta jotenkin yhtä teoreettinen kuin teoreettiset maagikot kirjaviisaudessaan... 

No, kyse on kuitenkin ilmeisen menestyneestä teoksesta ja jotain sen kiinnostavuudesta toki kertoo sekin, että luin ihan tyytyväisenä melkein 800 sivua. Pidän silti enemmän Piranesista. Se kosketti ja jäi ajatuksiin tunnelmallaan pitkäksi aikaa. Muistan siitä yllättävän paljon vieläkin, vaikka lukemisesta on jo kolmisen vuotta aikaa.

(Luku)päiväkirja: Uusia dekkareita

Onpa taas tullut luettua useampikin dekkari ja hauskasti kolme neljästä painetussa muodossa. Olen pitkästä aikaa nauttinut kirjan tunnusta käsissä, sivujen kahinasta ja siitä, miltä painettu sana näyttää ja tuntuu. Kirja on esineenä edelleen yksi suosikeistani, ja vaikka pidänkin ekirjojen helppoudesta ja äänikirjojen soljuvuudesta, on painettujen kirjojen lukemisessa edelleen se sama luomous kuin kirjainten ensimmäisen kerran hypähtäessä edessäni ymmärrettäviksi sanoiksi. 

Kaikki neljä lukemaani dekkaria ovat ilmestyneet tänä vuonna ja kolme niistä sain Gummerukselta Clare MacIntosh - videotapaamisen yhteydessä arvostelukappaleina. Clare MacIntoshin dekkarista Tummat vedet jo kirjoitinkin, mutta sen jälkeen olen lukenut myös kaksi muuta. 

B.A.Paris: Herätä minut kuolleista

Gummeruksen arvostelukappale 

Herätä minut kuolleista ei ole perinteinen dekkari, mutta edustaa viime vuosina muodikasta psykologista trilleriä, jossa henkilöhahmot eivät ole aina erityisen rakastettavia. He tekevät virheitä ja kauheita asioita hyvästä tahdosta huolimatta ja välillä joudutaan miettimään, kenen mieli tekee tepposet. 

Kaksitoista vuotta sitten Finn kadotti tyttöystävänsä. He olivat palaamassa matkalta ja pysähdyspaikalla Layla vain katosi. Finn kävi vessassa ja hänen palatessaan ei autossa enää ollut ketään odottamassa. 

Nyt Finn on menossa naimisiin Laylan sisaren kanssa, mutta uutisen julkaisemisen jälkeen alkavat oudot tapahtumat. Onko Layla sittenkään kuollut ? Menivätkö tapahtumat pysähdyspaikalla juuri niin kuin Finn muistaa ja on kertonut?

Asetelma on mielenkiintoinen, mutta  minulla kesti aika kauan päästä tarinaan kiinni. Luin kirjaa pienemmissä pätkissä, kunnes yht'äkkiä huomasin kiinnostuvani siitä, millainen tarinan kuvio lopulta sitten onkaan. En arvannut loppuratkaisua, mikä on tällaisessa kirjassa hyvä juttu. 

Kaikkiaan siis hyvä genrensä edustaja. En ole ihan varma, miksi odotan jotain uutta. Ei liene ihan helppoa keksiä jotain todella erilaista tämän genren sisällä, mutta jotenkin tuli sellainen olo kuin olisin lukenut jotain melkein samanlaista ennenkin. 

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Gummeruksen arvostelukappale

On aina ilahduttavaa, kun Suomesta löytyy uusia hyviä dekkarikirjailijoita. Tällä kertaa tosin taitaa "löytöpalkkio" mennä länsinaapuriimme, sille kirja on alunperin ilmestynyt Ruotsissa. 

Kyseessä on dekkarifanin esikoisteos. Nilla Kjellsdotter sijoittaa tapahtumat kotiseudulleen Pohjanmaalle ja hän on todellakin genrensä lukenut. Kyseessä on melko tyylipuhdas pohjoismainen dekkari. 

Päähenkilönä on - tällä hetkellä niin muodikkaasti (?) - nuori naispoliisi, jolla on takanaan traumaattisia kokemuksia. Nyt Vaasan Kivipuistosta löydetään pahasti kylmettynyt tyttö. Hän ei vastaa kenenkään kadonneeksi ilmoitetun kuvausta ja kohta poliiseilla on tutkittavanaan myös tunnetun tutkijan murha. Kummasti tapaukset näyttävät linkittyvän toisiinsa ja vuosien takaisten kauheuksien kerä alkaa aueta. 

Kirja edustaa genreään hyvin. Esikoisuuden huomaa ehkä siitä, että käänteissä ja luvuissa olisi vielä ollut hieman tiivistämisen ja linkittämisen varaa. Nyt punaista lankaa joutui välillä vähän miettimään. Toki jotain voi kertoa lukijan keskittymiskyvystä se, etten muutamaa viikkoa kirjan lukemisen jälkeen oikein muistanut loppuratkaisua ja piti palata tarkistamaan. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta pohjoismaiseen tapaan niitä on aika paljon ja heidän välisensä suhteet ovat kiemuraiset. Kaiken lisäksi pienelle paikkakunnalle tyypillisesti, kaikki tuntevat tai ainakin tietävät suurin piirtein kaikki, mikä lisää lievää sekavuutta. Pidin kuitenkin siitä, miten tunteet ja toiveet eivät ollut aina selkeitä päähenkilön ja hänen läheistensä välillä ja todellisuuden tapaan paljon jäi sanomatta.

Minun varmaan täytyy pitää vähän taukoa dekkareista tai katsoa seuraava vähän eri tyylialueelta, sillä nyt on peräkkäin osunut vähän turhan monta nuorta naispoliisia setvimään rikosten lisäksi omia traumaattisia kokemuksiaan. (Hildur, Italialainen peli, Tummat vedet, tämä...) Vaikka tarinat ovat hyvin kirjoitettuja, miljööt erilaisia ja juonenkäänteetkin vaihtelevat, on kaikissa jotain kovin samaa ja se käy pidemmän päälle puuduttavaksi. 

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Storytel ekirja

Kolmas, vähän vähemmän nuoresta naisesta kertova dekkari on Ruth Galloway -sarjan ties kuinka mones osa. Se viimeisin, jossa Ruth on tosiaan jo vähän vanhempi ja koululaisen äiti. Muutenkin suhdekuviot, työ ja asuinpaikkakin ovat menneet uusiksi. 

Sitten epäilty sarjamurhaaja lupaa paljastaa lisää uhriensa hautapaikkoja, kunhan vain nimenomaan Ruth tutkii luut. Tapaus tuo Ruthin takaisin sekä marskimaalle että komisario Nelsonin lähelle. 

Pidin tästä osasta itse asiassa enemmän kuin aikaisemmista, ehkä juuri dynamiikan muutoksen vuoksi. Ei kierretty samanlaista kehää kuin aina aikaisemmin Ruthin ja Nelsonin leikkiessä sitä kuuluisaa kissa ja kuuma puuro -leikkiä. Ratkaistava tapauskin on jotenkin aiemmista poikkeava ja ehkä vieläkin monisäikeisempi. 

Taattua Griffithsiä siis. Ruth Galloway on yksi niitä harvoja sarjoja, joista oikeasti luen aina uusimman. Onneksi niiden välillä on aikaa, sillä vähän samaan tapaan kuin Donna Leonin komisario Brunetti kirjoissa, näitä ei jaksa lukea kovin montaa peräkkäin. Silti suosittelen aloittamaan sarjan alusta, jollei vielä siihen ole tutustunut. Sen verran kronologisesti Ruthin elämä etenee. 

Jos vielä haluat lukea lisää, täältä löytyy kokonainen dekkarikimara tänä vuonna luettuja (uusia) dekkareita.

(Luku)päiväkirja: Tummat vedet ja syksyn värit

 

Syksy hellii nyt monellakin tavalla. Säät ovat suosineet ulkoilua ja väriskaala puissa ja pensaissa hivelee silmiä. Tämä on monella tapaa suosikkivuodenaikani, vaikka töiden syyskiire vähän haittaakin täysillä nauttimista. 

Kiirettä pitää myös kirjamaailmassa, kun valmistaudutaan "suursesonkiin" eli kirjamessuihin ja sitten joulumarkkinaan. Dekkarit ovat joka vuosi näkyvästi esillä, totta kai. Niitä luetaan ja niitä myös ilmestyy paljon. Me pääsimme Gummeruksen bloggaaja-/grammaajailtaan tutustumaan tämän vuoden valikoimaan ja mukaan lähti useampikin mielenkiintoinen dekkari lukulistalle. 

Mielenkiintoinen oli myös illan kirjailijavieras. Pääsimme nimittäin etäyhteyden päähän keskustelemaan Clare Mackintoshin kanssa ja kyselemään häneltä niin uusimmasta kirjasta kuin monista muistakin mieleen juolahtaneista aiheista. 

Videopuhelu toimi vallan mainiosti, tunnelma oli lämmin ja välitön. Illasta jäi hyvä mieli - kiitos. Oli myös kiva kuulla mm. Claren innostuksesta kylmävesiuintiin. Ehkä hän pääsee vielä joskus Suomeen ja kokeilemaan, miten kylmää se vesi siellä avannossa sitten onkaan :-) 

Saimme mukaamme omistuskirjoituksella varustetut dekkarit eli viimeisimpänä ilmestyneen DC Morgan sarjan ensimmäisen osan Tummat vedet. Minä olin dekkarin jo lukenut ennen bloggari-iltaa, joten pääsin kysymään kirjailijalta yleismaailmallisista trendeistä ja niiden vaikutuksesta mm. kyseisen teoksen henkilöhahmoihin. 

Luin nimittäin juuri jokin aika sitten Satu Rämön dekkarin Hildur ja Tummat vedet-romaania lukiessani tuli jonkinlainen déjà vu useammastakin asiasta. Ensinnäkin molemmat sijoittuvat ilmastoltaan ja säältään haastelliseen paikkaan (Islanti vs. Wales), molemmissa on vesi merkittävänä elementtinä. Kummankin päähenkilö on traumatisoitunut nuori naispoliisi, joka on kasvattanut ympärilleen paksun kuoren ja ronskin tavan toimia. Eniten huomiotani kuitenkin kiinnitti päähenkilön pariksi ulkopuolelta tuleva mies, jonka herkkyys ja erityisesti henkilökohtainen tilanne avioeron ja lapsen huoltajuuskiistan osalta on melkoisesti toisiaan muistuttava. 

Kysyin erityisesti tuohon herkän miehen hahmoon liittyvästä trendistä ja Clare vastasi trendien toki vaikuttavan, mutta että Tummat vedet-romaania kirjoittaessa kyseessä oli erityisesti tasapaino ja toisiaan täydentävä aura päähenkilöillä. Mielenkiintoista. Pitää lukea muutama muukin uusi dekkari ja tutkia toistuvatko elementit muissakin - traumatisoituneiden vahvojen nuorten naisten esiinmarssi päähenkilöinä on nimittäin ollut jonkun aikaa trendinä sekin. Millenium-sarjassahan jo mentiin vähän samoilla kuvioilla...  

Sinänsä Tummat vedet on hyvin kirjoitettu ja kiemurainen murhatarina, jossa lisäelementtejä tuovat niin päähenkilöiden välinen jännite, menneisyyden tapahtumat kuin Englannin ja Walesin järven keskeltä menevän rajan vaikutus. Kieli, identiteetti, tai niiden huomiotta jättäminen vaikuttavat kirjassa ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. 

Tarina alkaa, kun uudenvuodenuinti kylmässä järvessä keskeytyy kuolleen miehen ruumiin kelluessa näkyviin. Kuollut on uuden luksuslomakylän keulakuva, vastarannan Walesilaiselta puolelta kotoisin oleva laulaja, jonka persoona ja menneisyys kehkeytyvät vähitellen tarinassa auki ja niistä löytyy kaikenlaista sontaa ja motiiveja murhaan. 

Henkilögalleria ei ole pienen pieni, mutta kuitenkin rajattu. Epäiltyjä on sopiva joukko ja huomio siirtyy yhdestä toiseen tapahtumien auetessa takaumien kautta. Arvasin kuvion suurin piirtein ennen loppuratkaisua, mutta kyllä sieltä kuitenkin silti vielä löytyi yllättävä käänne. 

Tummat vedet on sujuva, tyylipuhdas dekkari, jonka parissa viihtyy. Se ei mässäile väkivallalla, siinä on tarpeeksi teemoja myös lukijoiden ajatusten herättelyyn ja käänteet pitävät mielenkiinnon yllä. Päähenkilöihin kiintyy sen verran, että varmasti luen sarjan jatko-osia, kunhan ne ilmestyvät. Pitänee myös kurkata kirjailijan aiempia teoksia. En nimittäin ole niihin vielä tullut tarttuneeksi. 

(Luku)päiväkirja: Kahvia ja korvapuusteja laiturilukemistoon eli ruokaa romaaneissa

Lienee jonkinlaista itsensä kiduttamista, kun lukee herkkuja ja kokkausta kuvaavia kirjoja koronan vietyä sekä haju- että makuaistin. Vielä pahempaa on tietysti nähdä isäntä ja kuopus leipomassa vadelma-pistaasicharlottaa... Koronakesäloma siis jatkuu edelleen. Lepäillään, syödään (muiden makuaisti toimii) ja minä olen kieltämättä lukenut aika paljon. 

Vaikka makuaisti ei toimi, on minulla kuitenkin enemmän nälkä kuin normaalisti. Siis ihan rehellinen, vatsassa kurniva nälkä. En tiedä, johtuuko tuo koronan vastustamisen vaatimasta lisäenergiasta, makutyydytyksen puutteesta vaiko sitten siitä, että nyt on lukulistalle päätynyt parikin melko lailla ruoan ympärillä pyörivää romaania. 

En valita. Erilaisuudestaan huolimatta samankaltaiset viihdepläjäykset ovat oivallinen lisä kenen tahansa laiturilukemistoon. 

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

Ekirja / Storytel 

Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila 

Ekirja / Storytel 

Kummassakin kirjassa kehitetään kahvilaa ja tehdään urakalla ruokaa. Maailmanlopun kahvilassa Aurelian täti on suunnittelemassa puutarhanähtävyyttä, jonne tietysti tarvitaan myös yleisöä hellivä ruokatarjonta. Korvapuustikesässä Kristan isoäidin kahvila Koivu tarvitsee vetäjää, isoäidin loukattua itsensä. 

Aurelia siis laittaa ruokaa remonttiporukalle ja päätyy jo lapsuudesta tutun remonttireiskan vällyjen alle. Krista puolestaan lämmittelee lukioaikojen suhdetta ja pyörittää siinä sivussa kyläkahvilaa, ja ihastelee nuoren kunnanjohtajan kauniita silmiä. 

Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin, jollei niiksi lasketa rentoa kirjoitustapaa ja hauskoja dialogeja. Viimeksimainitut ovat ehkä piirun verran hauskempia Maailmanlopun kahvilassa ja välillä vähän tekopirteitä Korvapuustikesässä, mutta sujuvaa luettavaa kuitenkin.

Kumpikin päähenkilö on omalla tavallaan kiinnostava ja omanlaisensa. On todella miellyttävää lukea kerrankin jostain muusta kuin kauniista, kokemattomasta ja vähän naiivista tyttösestä tai siitä homssahtavasta, mutta rakastettavasta keski-ikäisestä tädistä, jotka molemmat ovat viihdekirjallisuuden standardihahmoja. Krista on toki huomattavasti maanläheisempi henkilöhahmo kaikista traumoistaan huolimatta, biologisen kellon kanssa tuskailevaan Aureliaan verratessa.

Toisaalta, vähän pitää hörhö ollakin tarinassa, jossa kummittelee ja yliluonnolliset voimat suojelevat kartanoa ja sen omenapuita. Kyläkahvilan pitäjän taas kuuluu pitää jalat tiukasti maassa ja sydänkin kurissa, jotta saa elämän sujumaan. Ihan parasta oli se, ettei kumpikaan naisista kaipaa prinssiä pelastamaan, ainakaan perinteisessä mielessä, ja molemmilla on vahvoja naisia myös  ympäristössään. Varsinkin Korvapuustikesän kuvaus ystävyyden voimasta ja sen tarpeesta oli jotenkin ihana. 

Miljöötkin ovat kirjoissa laiturilukemiston korkeampaa tasoa. Vanha, ränsistynyt kartano syyspimeillä ja perinteinen kyläyhteisö kesäauringossa. Mitä voisi pyytää enempää? Pidin kovasti molemmista ja Korvapuustikesä sai taas haaveilemaan muutosta jonnekin maalle. Tiedän, selviäisin siellä ehkä kuusi kuukautta ja palaisin sitten häntä koipien välissä kaupunkimaisempaan ympäristöön, mutta ainahan sitä voi haaveilla - varsinkin kesälomalla. 

Viihdyin molempien kirjojen parissa. Maailmanlopun kahvila tuottaa hieman enemmän traditiosta poikkeavan tarinankaaren, mikä virkistää näin "hömpässä" jo täysin marinoitua vanhempaa lukijaa. Samoin riemastuttaa se, ettei Korvapuustikesäkään sorru vaaleanpunaiseen hattaraan edes lopussa, itse asiassa ei varsinkaan lopussa. 

Voihan Murakami! - eli Vieterilintukronikka

 

Voihan Murakami! 

Minun suhtautumiseni Murakamiin on vuosien varrella vaihdellut rajattomasta fanittamisesta, lievään ärsyyntymiseen ja kaikkeen siltä väliltä. 1Q84 ja Suuri lammasseikkailu viehättivät minua suunnattomasti. Ensiksimainitun en olisi halunnut koskaan loppuvan ja lammasseikkailu riemastutti jotain maailman vinksahtamisesta varmaa osaa sisimmässäni. Kafka rannalla oli hyvä, samoin Värittömän miehen vaellusvuodet, mutta en saavuttanut niiden kohdalla samaa maagista riemua.  Miehiä ilman naisia -novellikokoelma lähinnä ärsytti. Ilmeisesi sen verran paljon, etten ole siitä edes kirjoittanut blogiin. Ihailemani kirjailija tipahti jalustalta ja osoittautui vähän kummalliseksi alentuvassa suhteessaan naisiin. Suhtautumisen voisin ehkä vielä sietää (vaikken olla samaa mieltä), mutta se tuli ilmi vähän sekavissa ja suoraan sanottuna keskeneräisiltä tai peräti huonoilta tuntuvissa novelleissa.  

Nyt sitten luin Vieterilintukronikan. Siitä on jo hetki aikaa, mutta piti vähän sulatella. Tunnistan tässä kirjassa taas Murakamin taituruuden yhdistellä omituisia sattumia toisiinsa ja kiemurrella tarinan kanssa mitä kummallisimpiin solmuihin, mutta tällä kertaa tuskailin matkan varrella. 

Lukumaratonin aikana Vieterilintukronikkaa lukiessani olin melkoisen jo melkoisen eksyksissä: 

"Toki kellokin on jo melko paljon, mutta väsymys painaa myös aivoja. Ne ovat Murakamin kiemuraista ja outoa tarinaa lukiessa koko ajan vähällä nyrjähtää paikoiltaan. Tunne on samalla kertaa mielenkiintoinen ja rasittava, tykkäämisen ja ärsytyksen välissä. Vieterilintukronikkaa lukiessa miettii, että vedetään nenästä. Kirjailija on vain listannut peräjälkeen kaikenlaista kummallista. Jotenkin oudolla tavalla minulle myös tulee mieleen David Mitchell ja hänen kirjoistaan erityisesti romaani Luukellot. Silti minulle ei Luukelloista tullut mieleen 1Q84, vaikka siinäkin kuljetaan maailmoja erottavien sumujen läpi. 

Vieterilintukronikka on häiritsevä, mutta taidan kutenkin kallistua tykkäämisen puolelle. Tykkään tuosta pienestä eksyksissä olon tunnusta, jonka Murakami niin taitavasti ujuttaa lukijansa mieleen. Hänen kirjoistaan ei tule samanlaista muodon tuntua kuin Mitchellillä. Murakamin tarinat toimivat jotenkin hienovaraisemmin, tarjoavat kiemurtelevaa ja välillä sammaleisiin katoavaa polkua, jonka mutkat välillä huomaa vasta kauempana. "

Noin siis tuumin melko alkuvaiheessa. Vähän pidemmälle päästyäni tuntemukseni muuttuivat lievästi kriittisemmiksi ja pääsemme samaan tunnelmaan kuin aiemmin mainitun novellikokoelman osalta. 

 "Luin Murakamin Vieterilintukronikkaa eteenpäin. Jotenkin kirjasta jää häiritsevä olo. Aamulla viideltä herätessäni mietin sen johtuvan miespolarisoituneesta rakenteesta. On kaksi päätappia kuin sukkulassa, päähenkilö ja päähenkilön vaimon veli, ja sitten on naisia lepattamassa niiden välillä kuin yöperhoset kahden lampun kajossa. Sellainen olo tuli kirjan ensimmäisestä puoliskosta. Oletan häiritsevyyden syntyneen jotenkin japanilaiseksi mieltämäni seksuaalissävytteisen maskuliinisuuden läsnäolosta juuri tuossa asetelmassa. Eikä tarinankulku kuitenkaan ole mitenkään päähenkilön hallinnassa, eikä ehkä toisenkaan tapin. 

No, Murakami on taitava ja niinpä tuostakin selvittiin. Sävy jäi mieleen, mutta kuitenkin päällimmäiseksi nousee lukukokemus. 

Aamun aikana etenin kirjassa vähän pidemmälle ja tuo kuvaamani rakenne keveni ja hajosi. Tuntuu, että tarina etenee suoremmin eteenpäin, vaikka paradoksaalisesti tapahtumia on vähemmän ja ymmärryksen tasoni putoaa lähelle olematonta. Silti haluan lukea kirjan loppuun ja toivon, että se päättyy jonkunlaiseen lopputulokseen. Takeita kirkastumisesta ei ole ja se kai tässä osittain viehättääkin. 

Täytyy myöntää, että tipahdin lopullisesti jossain kohtaa ennen kirjan loppua. Tiedän toki mitä tarinassa tapahtui, mutta en oikein saa kokonaisuutta hahmottumaan mielessäni. 

Ehkä Murakamin kirjoissa alkaakin jo olla kyse enemmän lukukokemuksesta ja lukijan tuntemuksista, kuin itse tarinasta. Tällä kertaa ainakin Toru Okadan kissan katoamisesta alkanut ja kaivon pohjan kautta takaisin "normaaliin" elämään kulkenut juoni jäi aivan kokonaan ihmettelyjeni varjoon. En ole vielä aivan saanut kiinni siitä, onko kyse kirjailijan taitavuudesta vai taitamattomuudesta, vaiko kenties lukijan vajavaisesta kyvystä ymmärtää...