Ilmalaivoja ja teinivakoojattaria

Gail Carriger : Etiquette & Espionage, Curtsies & Conspiracies, Waistcoats & Weaponry
Omia hankintoja 

Sophronia on ilmiselvä poikatyttö ja äitinsä epätoivon lähde. Eräänä päivänä hänet lähetetään valmistavaan kouluun kehittymään nuoreksi naimakelpoiseksi neidoksi. Ollaanhan 1800-luvun lopulla, eikä naisella muuta tehtävää olekaan kuin hankkia edukas aviomies. Sophronia harmittelee tilannetta kunnes näkee millaiseen kouluun hän oikein on päätynyt.

Leijuva ilmalaiva kuljettaa tyttöjä nummien yllä. Opetus koostuu seurapiiritaidoista, mutta lisäksi harjoitellaan salamurhia, vakoilua ja viettelyä. Opettajien joukosta löytyvät niin vampyyri kuin ihmissusi ja lähimpänä kouluna on ilkeitä neroja kouluttava Bunson. Koulun käytävillä kulkevat raiteillaan mekaaniset palvelijat ja muutenkin kaiken juonittelun keskipisteenä tuntuvat olevan uuden teknologian tarjoamat mahdollisuudet valta-aseman saavuttamiseen. Vampyyrit ja kaikkea yliluonnollista vastustavat "Picklemen"-puolueen jäsenet kinaavat viestintäkoneesta ja kuningattaren vakoojat tekevät parhaansa osallistuakseen kisaan.

Gail Carriger on nimenä tae vauhdikkaasta ja hyvin kirjoitetusta viihteessä, jossa 1800-luvun asenteet ja tavat sekoittuvat herkullisesti Steampunk teknologiaan ja yliluonnollisiin olentoihin. The Parasol Protectorate  on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani viihdefantasiasarjoja. Finishing School -sarja on tarkoitettu vähän nuoremmille lukijoille (sellaiset 25-30v nuoremmille) mutta hyvin jaksoin minäkin lukea kolme ensimmäistä osaa ja neljännenkin tulen varmasti hankkimaan.

Näissä romaaneissa naiset ovat aktiivisia toimijoita. Carrigerilla on taito luoda elävänoloisia henkilöhahmoja. He ovat moniulotteisia ja jokaisella on omat erityispiirteensä. Naisellinen Dimity, jonka haavenaa on päästä "normaaliksi" seurapiirirouvaksi, ihmissusien keskellä kasvanut Sidheag, vähän kömpelö Agatha ja vakoojaluonnonlahjakkuus Sophronia muodostavat kenties välillä vähän perinteisen, mutta erittäin toimivan kokonaisuuden. Pidän myös siitä, että kukaan ei kirjoissa ole puhtaasti paha tai erityisen hyveellinen, vaan kaikilla on omt motiivinsa ja syynsä niiden takana.

Monisyisestä polveilustaan huolimatta Carrigerin kirjat eivät edes yritä olla "vakavaa" kirjallisuutta, vaan kirjan aloittaessaan tietää lähtevänsä vauhdikkaaseen pyöritykseen ja saavansa vähintäänkin hymyillä, jollei ihan sitten nauraa ääneen. Suosittelen. Piristävää hyvänmielen kirjallisuutta ei koskaan ole liikaa.

Ruokaa romaaneista II

 

Ihmissudet iltapäiväteellä

Kun kirjan aiheena on ihmissusia ja vampyyrejä vilisevä Viktoriaaninen Englanti ja päähenkilönä vaarallisiin tilanteisiin ajautuva nuori nainen, niin teetä virtaa sivuilla useampikin litra. Teetä tarjoillaan, kun käydään kohteliaisuuskäynnillä vampyyrikuningattaren luona tai lohduksi järkytysten jälkeen, sitä nautitaan ystävien kanssa murhauhkauksia pohdittaessa ja välillä ihan muuten vaan. Tee toimii jopa synnytyksen kipujen lieventäjänä. Se on melkein kuin yksi kirjan henkilöhahmoista.

Eihän Gail Carrigerin The Parasol Protectorate - sarjan pohjalta siis voi tehdä muuta kuin kirjoittaa "Ruokaa romaaneista" -sarjan toiseksi osaksi "Teetä ja kakkua". Kirjassa nimittäin teen kera tarjoillaan aina myös jotain syötävää. Kurkkukolmioleivät vilahtavat matkaeväänä (kuinkas muuten), mutta useimmiten herkkuna on jonkunlainen kakku. Treacle tart, lemon drizzle cake ja muut herkut saivat minutkin käymään herkkukaapilla säännöllisestä.

Mikä siis sopisikaan paremmin teekupilliseni seuraksi kuin "Tertun englantilainen hedelmäkakku" ?  Nimi tulee siitä, että sain reseptin kummitädiltäni Tertulta ja kyseessä on tietysti englantilaistyyppinen hedelmäkakku, aivan ihana sellainen. Usein nuo kakut ovat jotenkin raskaan tiiliskivimäisiä, mutta tämä on herkullisen murenevaa ja pähkinäistä. Koska nyt eletään joulukuuta, niin tämähän sopii myös joulun herkkupöytään erinomaisesti ja maistuu teen lisäksi myös glögin tai kahvin (tai kaakaon) seuralaisena. Niin,  ja meillä kun ollaan, ei resepti myöskään ole ylivaikea tai monimutkainen.

Teeksi taas riittää vielä jonkin aikaa siskon tuomaa aitoa englantilaista teetä. Se kuuluu myös juoda oikeaoppisesti, kuten Asterixkin oppi Brianniassa vieraillessaan eli "avec un nuage de lait".  Kumma muuten, miten Englannissa ihan marketeista ostettava tee on niin paljon vahvempaa ja parempaa kuin Suomessa. Mitä minä nyt oikein teen, kun hovihankkijani muuttaa takaisin Suomeen ?



Tertun englantilainen hedelmäkakku

200g voita
2 dl sokeria
3 kananmunaa
2 tl vaniljasokeria
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl rusinoita
1 pikkurasia (100g) hillottuja hedelmäpaloja
2 dl manteli- tai hasselpähkinärouhetta (tai sekoitusta)
(jos haluaa voi myös lisätä säilöttyjä kirsikoita - minä en niistä pahemmin perusta)

Vaahdota voi ja sokeri. Parhaiten tämä onnistuu, kun voi on lähellä huoneenlämpöä. Lisää kananmunat yksitellen, jokaisen jälkeen hyvin vatkaten. Sekoita loput aineet ensin keskenään ja kääntele ne sitten voi-sokeri-munapohjaan. Pähkinät ja kuivat hedelmät on hyvä jauhottaa ennen varsinaiseen taikinaan lisäämistä. Tämä edesauttaa niiden jakautumista tasaisesti kakun sisälle. Muuten ne jämähtävät helposti joko pohjalle tai nousevat kellumaan... lajista riippuen.

Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun kakkuvuokaan. Paista 150-175 asteessa vähän yli tunnin ajan. Vastusta kiusausta katsoa uuniin ainakin ensimmäiset 45min, ettei kakku laske.


Kirjoista vielä...

Nyt olen sitten lukenut koko Auringonvarjo-sarjan. Kolmesta osasta olen jo kirjoittanut, mutta tässä vielä noista viimeisistä.
Neljäs osa - Heartless on itse asiassa sarjan heikoin linkki. Siinä vaan kohellettiin edestakaisin ilman varsinaista juonta. Ihan hauskaa sinänsä, mutta ei mitenkään kovin innostavaa tai edes kiinnostavaa.

Onneksi sarjan viimeisessä osassa taas ryhdistäydyttiin ja Timeless on mielestäni sarjan paras osa, tai sitten vaan olin jo tottunut omituisuuksiin ja kiintynyt päähenkilöihin. Juonesta en nyt kauheasti uskalla tässä ruveta paljastamaan, mutta mainittakoon seuraavaa. Englannista vaihdetaan toisiin maisemiin eli Egyptiin, mutta englantilaisuudesta ei tingitä sitten tippaakaan. Ei, vaikka joudutaankin teen sijasta välillä juomaan hunajalla makeutettua egyptiläistä kahvia (voi, kauhistus !)




 

Sieluton, muuttumaton ja vielä syytönkin

Sieluton marraskuu, muuttumaton,

syytön mun olooni on...

En minä osaa runoilla - eikä tuolla ollut itse asiassa mitään tekemistä edes tämän bloggauksen aiheen kanssa. Kunhan vaan aloittamani kirjasarjan nimet jotenkin sopivat tuohon kliseitä täynnä olevaan runonpätkään.

Olen siis kaikkien kiireiden keskellä onnistunut lukemaankin vähän. Itse asiassa yllättävän paljon. Runsaan viikon sisään olen lukenut peräti kolme kirjaa. Asiaa tosin selittänee se, että kyseessä on tämän vuodenajan piristykseksi sopivaa viihdettä. Bongasin Satun luetut blogista uudelta ja raikkaalta kuulostavan vampyyri-ihmissusi-sieluton- sekoituksen, joka kaiken lisäksi aloitti kirjasarjan. Pakkohan ne siis oli hankkia.

Pienten kiemuroiden jälkeen (voin joskus kertoa, miten kiertää kustantajien maarajoituksia ekirjojen osalta...) minulla on hallussani koko sarja, joista ensimmäiset kolme osaa siis on luettu. Koska lukeminen ei loppunut ensimmäiseen osaan, voinemme tästä tulkita sarjan lunastavan lupauksensa viihdytyksestä.

Millainen siis on tarinan Viktoriaaninen Englanti, jossa ihmissudet ja vampyyrit ovat hyväksytty osa yhteiskuntaa ? Ei oikeastaan kovinkaan toisenlainen kuin kirjoista tuntemamme. Tekniikkaa on ehkä kehitetty hiukan eri suuntaan, vai mitä ajattelette puuluoteja ampuvista pistooleista ? Ennakkoluulot kukoistavat siinä missä todellisessa maailmassakin ja viktoriaaniset naiset ovat yhtä kainoja kuin olemme aikakauden romaaneista oppineet. Paitsi ehkä kirjan sankaritar.

Neiti Alexia Tarabotti sattuu olemaan sieluton ja kaiken lisäksi puoliksi italialainen. Yhteiskunnan kerman mielestä viimeksimainittu olisi todennäköisesti pahempi vika, jos he sattuisivat tietämään molemmista. Sieluttomuus on kuitenkin tarkoin varjeltu salaisuus, sillä kaikki yliluonnolliset olennot pelkäävät sitä ominaisuutta. Sieluton henkilö kun poistaa kosketuksellaan kaiken yliluonnollisen ja muuttaa kuolemattoman olennon kuolevaiseksi ihmiseksi ja manaa kummitukset pois tästä maailmasta. Ei siis mikään vampyyrien ja ihmissusien lempiolento. Sieluton henkilö on myös tavallisia ihmisiä tunteettomampi ja suhtautuu kaikkeen erittäin käytännönläheisesti. Niin myös Alexia.

Kun ihmissusia ja vampyyreja alkaa katoamaan tarvitsee vastahakoinen yliluonnollisten olentojen viraston johtaja Lordi Maccon Alexian apua. Kipunat sinkoilevat, kun kaksi voimakasta luonnetta ottaa yhteen, mutta salaperäiset tapahtumat alkavat selviämään. Oma roolinsa on myös Alexian auringonvarjolla, joka toimii paitsi suojana paisteelta, myös kätevänä puolustuskeinona erinäisissä vaarallisissa tilanteissa.

Toisessa osassa selvitellään sitä, miksi tietyn alueen ihmissusilla on vaikeuksia muuntua eläinhahmoonsa ja kolmannessa osassa pakoillaan vampyyreja pitkin Eurooppaa ja setvitään mutkistuneita ihmis- tai siis tässä tapauksessa kai olentosuhteita. Spoilerien pelossa jääköön yksityiskohtaisempi selitys näistä tällä kertaa tähän. Sanottakoon vain, että tarina jatkuu suoraan osasta toiseen ja edellisen osan tapahtumat vaikuttavat suoraan seuraavan juoneen. Järjestyksessä lukeminen on siis erittäin suositeltavaa.

Vauhtia ja jännittäviä tilanteita riittää ja kaikki on kirjoitettu puoliksi pilke silmäkulmassa. Ihan selkeästi Gail Carriger ei ota sen paremmin itseään kuin henkilöhahmojaan liian vakavasti, mikä pelastaa kirjat teinitarinoiden paatoksellisuudelta. Hupaisaa, kevyttä ja kuitenkin tarpeeksi ennakkoluuloisuutta ja fanatismia kritisoivaa, että kiinnostus säilyy yli sarjan alkuosien. Jäljellä on vielä pari.

Kirjailija muuten vaikuttaa itsekin jonkinlaiselta keksityltä hahmolta viktoriaanisen pukeutumisensa ja oman esittelynsä perusteella. Tiedä sitten, onko kyseessä eksentrinen taiteilijaluonne vaiko tuotteistettu kaupallinen hahmo. 

Niin ja kirjojen nimet ovat aika hauskoja. Soulless, Changeless ja Blameless ovat kirjan kolme ensimmäistä osaa. Eihän noista voi näin marraskuussa kuin runosuoni sykähtää... vai mitä tuumitte ?