(Ruoka)päiväkirja: Kun alkaa tehdä mieli (kuravelliä?)

 Uupumus on kumma juttu. Moni aiemmin iloa tuottanut asia tai tekeminen jää kuin varkain, eikä innosta enää millään. Jo miltei (vai olisiko jo yli) vuoden kestänyt totaalinen kokkausjumini lienee ainakin osaksi peruja salavihkaa kertyneestä väsymyksestä. Ei vaan enää kiinnostanut. Itse asiassa pelkkä ruoanlaiton ajatteleminen sai aikaan puistatuksia ja sellaisen puolittaisen lamaantumiseen -"Ei kai taas"

 - No kyllä taas. Itse asiassa aika monta kertaa päivässä pitää saada jotain omaan ja perheen suuhun.

 Lisästressiä siis pukkasi siinäkin asiassa, vaikka toki meillä pojat jo ovat melko taitavia ruoanlaittajia. 

No, nyt olen ollut melkein kaksi viikkoa sairaslomalla. Ei uupumus tietenkään näin helpolla katoa. Edessä on vielä pitkä tie ja monenlaisia muutoksia, mutta yhden pienen parannuksen olen huomannut jo tässä. Ensinnäkin innostuin kuuntelemaan niitä ruokapodcasteja, sitten ostin Saku Tuomisen kirjan Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta. Ja nyt... TADAA!!! Olen jopa innostuneesti suunnitellut, mitä syötäisiin ja mieli tekee kokeilemaan myös ravintolaherkkuja. 

Haukilahden Helmi

Itse asiassa kävimmekin (jo toiseen kertaan) lauantaina kävelymatkan päähän kesällä avatussa Sikke Sumarin uusimmassa eli Haukilahden Helmi-ravintolassa. Teki hyvää istua herkuttelemaan ja nauttimaan rauhallisesta hetkestä. 

Molemmilla kerroilla ruoka oli huikean herkullista. Häränrinta ja polenta suorastaan suli suussa ja gremolata toi makuun suorastaan vatsanpohjasta kouraisevaa syvyyttä. Toisen keran Iberico Wellington toi sekin kielelle ihanan monikerroksisia makuja. Possu ja voitakina voisi olla vähän pliisu yhdistelmä, mutta ei tämä annos. 

Parhaiten mieleen jäi lakritsi-kinuskikastike uuniomenajälkiruoassa. Myönnän, otin tylsästi molemmilla kerroilla saman jälkkärin ja kastikekannu oli kyllä kaavittu viimeiseen pisaraan. Resepti on kuulemma jonkinlainen salaisuus, mutta lienee ihan pakko testata jossain kohtaa, pääsenkö edes lähelle... 

Ihan pienellä laskulla ei tuolta ulos selviä, mutta ruoka on ehdottomasti hintansa väärtti. Palvelu oli ensimmäisellä kerralla vähän hidasta, mutta ystävällistä. Toisella kerralla vähän ihmettelimme kovin lähelle aseteltua viereistä pöytää. Naapuri oli ihan melkein selässä kiinni. - ollaan kuitenkin vielä Korona-ajassa eikä Koronapassia ovella kyselty. 

Lokakuun pimeys teki kuvaamisesta hankalaa, mutta onneksi on kesämuistoja. Muutamaan kertaa tuli istahdettua isännän kanssa ulkopenkille shamppanjalasin kera auringonlaskua ihailemaan. Ihan parasta. Jonkinlaista lukkarinrakkautta siis tämän ravintolan kohdalla - myönnetään. 

Kotikokkausta 

Loma-ajan kotiherkuista on parhaiten jäänyt mieleen siskon kokkaamat linssipullat, joissa oli suolapähkinöitä rousketta tuomassa ja ihana currykastike. Resepti löytyy Meillä kotona sivustolta. Ihan pakko kokeilla tuotakin vielä kotona. 

Toisesta herkusta Toto totesi : "Näyttää kuravelliltä, mutta maistuu iiihaaanaaaalta! " Kyseessä siis on sienikeitto. Helppoakin helpompi, mutta uskomattoman herkullinen tuoreista suppilovahveroista tehtynä. Onnea ovat sienimetsässä viihtyvät naapurit :-) Yksinkertainen resepti löytyy lopusta muistinvirkistykseksi. 

Ja vielä muistutuksena, ettei nopeasti ja oikaisemalla tarkoita välttämättä huonompaa ruokaa. Sunnuntaiwok taisi päätyä pöytään alle kymmenessä minuutissa, kun ei tarvinnut leikellä kasviksia ja kypsennysmetodina oli "full whack" Jamie Oliverin tyyliin. Tofun tosin olin leikannut palasiksi ja laittanut talouspaperien väliin ja painon alle varttia ennen vähän kuivahtamaan. 

Pannulle heitettiin rypsiöljytilkkaan valmiiksi pilkottuja kasviksia (Tuorekset Thai -versio), jotka kuumennettiin nopsaan ja kovalla. Sekaan kaadettiin lopuksi soijaa, seesamiöljyä ja sitruunamehua sekä ripaus suolaa. Toisella pannulla pikainen paistopinta savutofulle. Kulhoon vehnänuudeleiden päälle kiehuvaa vettä ja pehmenneet kiemurat pannuun kasvisten seuraksi. Lopuksi vielä ytyä kaipaaville kaadettiin joukkoon Gochujang chilitanhasta, seesamiöljystä, rypsiöljystä ja sitruunamehusta sekoitettu kastike. Vähän pippuria. 

***********************************************************************************

Metsäsienikeitto

1-2 sipulia hienonnettuna

1rkl Oivariinia

1-2l putsattuja sieniä (esim. suppilovahveroita, joukossa muutama kanttarelli) 

1rkl vehnäjauhoja

runsas 1l kasvislientä (kuutiosta)

1dl ruokakermaa 

suolaa ja pippuria 

Hienonna sieniä vähäsen. 

Sulata Oivariini kattilan pohjalle ja kuullota siinä sipulia muutama minuutti. Lisää sienet ja anna paistua kasaan ja nesteen haihtua hieman, jotta maku tiivistyy. Sekoita joukkoon jauhot ja paahda hetki.

Lisää kasvisliemi ja kiehauta hetki. Lisää kerma sekä suolaa ja pippuria maun mukaan. 

***********************************************************************************

Tämmöistä tänään. Kuten huomaatte, nyt on pää täynnä kaikenlaisia herkkuja (ja vatsakin). Ehkäpä innostun pitämään jonkunlaista ruokapäiväkirjaa lukupäiväkirjan lisäksi. Mitäs tuumitte ? Lukisitteko ? 

En tosin lupaa mitään - torstaina on edessä paluu töihin. 

Se ois sitten blinikausi

PR-tapahtuma Bistro Manussa / Raflaamo 

Alkuviikosta pääsin Nelkytplusblogilaisten kanssa Bistro Manu -ravintolassa järjestettyyn blinikauden pressitilaisuuteen. Minun suhteeni blineihin on hivenen monimutkainen, mutta olen aina valmis kokeilemaan. Onneksi menin, sillä päädyin mukaan saadun reseptin (ja blinipannun!) innoittamana myös itse kokeilemaan blinien tekoa.

Tuttujen bloggaajien kanssa samassa pöydässä juttu lentää ja kamerat (puhelimet) räpsyvät. Kivaa on aina, niin nytkin, eli kiitos seurasta rakkaat kollegat!

Tarkoituksena siis oli maistella Bistro Manun 2020 blinikauden menu. Alkuun tarjottiin tervetulotoivotukset ja maa-artisokkakeittoa. Sitten saimme rautaisannoksen mätitietoutta Arvo Kokkosen villikalaspesialisti Klaus Berglundin toimesta.

Kuten niin monen muunkin herkun kohdalla, myös mätien sesongit on hyvä huomioida herkuttelussa. Nyt mennään kovaa vautia madekautta ja spesialistin vinkki "mammamateiden" ostamisesta keittoon ja samalla mädin talteenottoa varten on varteenotettava. Tuoreuden tärkeydestäkin puhuttiin. Taitaa olla parempi syödä tuoreena nopsaan pakastettua  mätiä kuin tuoreena odottamaan joutunutta.

Janne Tihtonen ja Klaus Berglund poseeraussessiossa

Tarjolla oli myös valikoima mätituotteita maisteltavaksi. Minä en ole mädin suuri fani, syön sitä mieluiten osana isompaa kokonaisuutta kuin pelkästään leivän kanssa, mutta savustettu hauenmäti osoittautui mielenkiintoiseksi ja koukuttavaksi mauksi, ja silakanmädin kalaisuus suorastaan jyräsi makunystyrät (hyvällä tavalla). Jos tykkää silakan mausta, mutta vierastaa ruotoja (niin kuin minä), niin mäti voisi olla hyvä vaihtoehto.

Maistelun jälkeen päästiin sitten itse asiaan.

Mainitsin tuossa aiemmin vaikean suhteeni blineihin. Olen pariin otteeseen yrittänyt itse tehdä niitä, mutta jossain kohtaa luovutin. Niistä tuli aina liian happamia ja mössömäisiä. Myöskään ulkona syödessä en ole ilmeisesti saanut koskaan hyvää bliniä (tosin en ole tainnut menusta sitä ylläolevasta syystä yleensä valinnutkaan), Bisto Manun blini oli nimittäin jotain ihan muuta kuin muistikuvani ruokalajista.

Pinnalta ihanan rapsakka ja sisältä pilvenpehmeä blini, seuranaan mätiä (smetana, etikkakurkku/hunaja ja sipuli), sienisalaatti, poromousse, skagentäyte ja graavilohi. Saimme maistella koko menun lisukkeet ja minulle kelpaisi niistä mikä tahansa. Tosin skagen taisi yllättäen nousta (melkein) suosikikseni, vaikka perinteistä mätiyhdistelmää voittanutkaan.

Blini ei myöskään ollut millään tavalla liian hapan, vaikka siinä selvästi letuista erottava pieni terä olikin. Bisto Manun keittiömestari Janne Tihtonen kertoi tuoneensa reseptin Kappelista mukanaan eli sitä on testattu pitkään ja hartaasti. Kun resepti jaettiin meillekin, päätin vielä kerran uskaltautua itsekin kokeilemaan.

Kokeilua toki helpotti  myös blini-illasta mukaan saamamme blinipannu. Valurauta on kuulemma paras vaihtoehto. Pöytäseura kertoi tekevänsä blinejä myös vanhalla lettupannulla (silloin saa monta kerrallaan), mutta valuraudan eduista taidettiin olla melkoisen yksimielisiä.

Toinen tärkeä pointti blinien teossa on kirkastettu voi, sekä pihtailun unohtaminen. Kun hera on poistettu voista, se ei pala ollenkaan niin helposti ja blinin pinta ruskistuu hienosti. Rapsakan pinnan saaminen puolestaan vaatii runsaasti voita ja blinin kuuluukin olla kunnolla "voissa paistettu".

Noudatin sekä reseptiä että illalla kuultuja neuvoja. Lopputuloksena oli (melkein) Bistro Manun blinien veroinen versio. Eiväthän nuo ehkä olleet ihan niin kauniita. Vähän jouduin kokeilemaan paistoaikoja ja kääntäminen ei aina mennyt ihan putkeen, mutta pinta oli rapea, sisuta pehmeä, eikä aiemmissa yrityksissäni harmia aiheuttanutta happamuutta enää edes muistettu.

Ihan sikahyvä resepti ja mahtipannu. Kiitos! Alla resepti teillekin (muutamalla lisäämälläni kommentilla)

Valmista blinitaikina keittiömestari Janne Tihtosen reseptillä – ohjeella saat 10 kpl blinejä

160 g vehnäjauhoja

150 g tattarijauhoa

4 dl maitoa

1,5 dl alkoholitonta olutta

3 kananmunaa

15 g kuivahiivaa

1 dl kirkastettua voita

ripaus suolaa

Lämmitä olut ja maito kädenlämpöiseksi, lisää mukaan jauhot ja hiiva. Anna kohota ja nostele taikinaa välillä, jotta käyminen on tasaista. Säilytä taikinaa kylmässä yön yli ja lisää seuraavana päivänä taikinaan keltuaiset sekä voisula. Vaahdota valkuaiset ja nostele taikinan sekaan. Paista blinit kullankeltaisiksi reilussa, kirkastetussa voissa.

Kommentti 1: Minä tein taikinan lauantaina aamulla ja paistoin illalla. Eli taisi olla kylmässä ehkä pikkuisen ohjetta vähemmän aikaa. Toimi kuitenkin mainiosti. 

Kommentti 2: Tuskailin hieman hellan lämmön kanssa. Päädyin lopulta siihen, että induktiolieden lämpö 9 vaikutti suurin piirtein sopivalta - eikä blinin kääntämisen kanssa kannata kiirehtiä. Kannattaa antaa sen kypsyä melko pitkälle ennen kääntämistä, ainakin niin, että reunat ovat jo kiinteät. 

Kommentti 3: Isommalle porukalle tehtäessä helpottaa kokin työkuormaa, jos blinit tekee etuajassa uuniin (100 C) odottamaan, sillä paistamisessa menee melko kauan - tai sitten pitää hankkia useampi blinipannu... 

Hyvin upposi kaikille muille paitsi Totolle, joka tosin on viime aikoina ollut aivan kaiken ruoan kanssa vaikea. Pitänee lähteä vielä blinipannuostoksille, sillä tästä saattaa tulla meidän perheelle seuraava talvivakkari (samalle listalle fonduen, racletten ja parin muun kanssa). 

Näytää toispuoleiselta mutta oli se pyöreä - päällä mäti/sipuli/smetana/tillimössöä

P.S. Bistro Manu on Original Sokos Hotel Presidentin kyljessä oleva ravintola aivan Kampin kauppakeskuksen vieressä. Sinne on pääkaupunkiseudulla helppo mennä, kun blinihammasta alkaa kolottamaan eikä ole aikaa odotella taikinan tekeytymistä. 

Vielä kuva Bistro Manun jälkkäristä. Mustikkamisu oli ihanan raikas tuhdin blinin päälle.

Emon huomassa

Käymme isännän kanssa kahdestaan ulkona syömässä ihan liian harvoin. Viime vuoden aikana taisimme ehtiä peräti yhden kerran...

Edellissyksynä meidän oli tarkoitus mennä Oloon hääpäivän kunniaksi, mutta välilevyn pullistumani aiheutti pieniä muutoksia suunnitelmiin. Nyt vihdoin saimme aikaiseksi mennä, ei edelleenkään Oloon, mutta sen "pikkusiskoon" eli Emoon.

Pekka Terävän Gastrobar Emo on käsittääkseni tarkoitettu Oloa helpommin lähestyttäväksi. Perjantai-illan varauksen sai tehtyä vain paria päivää aikaisemmin ongelmitta ja Gastrobar kuulosti muutenkin mielialaamme sopivalta. Etsimme jotain rennohkoa, mutta laadukasta. Sellaista hyvänmielen paikkaa - ei liian hienoa tai hifistelevää. Emo valikoitui meillä illallispaikaksi myös sen takia, että metrolla on Galleria Esplanadiin todella helppo tulla.

Totesimme tehneemme hyvän valinnan heti ravintolaan astuessamme. Rauhalliset ja maanläheiset värit loivat rentouttavan tunnelman. Väliverhot jakoivat ravintolan pienempiin osiin, joissa oli miltei kodikas fiilis. Varsin miellyttävää.

Pisteitä sai myös valaistus. Toisinaan ravintoloissa on niin hämärää, että välillä on melkein vaikea nähdä, mitä lautaseltaan löytää. Minä olen se tylsä asiakas, joka arvostaa funktionaalisuuden tyylin edelle.

Miljöön kuvaama maanläheisyys jatkui myös annoksissa, jotka hauskasti toistivat ruskean eri sävyjä kerta toisensa jälkeen. Linja pysyi koko aterian ajan. Sinänsä oli jotenkin viehättävän ristiriitaista lukea menusta ensin David Bowien laulujen mukaan nimettyä drinkkilistaa, valita yllätysmenu "Fantastic Four" ja seurata sitten talvisen metsänpohjan värejä toistavien annosten kavalkadia. Nimien perusteella olisi ehkä odottanut hieman vahvempaa räiskettä ja glitteriä.

Minulla oli mukanani vain kännykkä kuvaamista varten, joten kuvien laatu nyt on vähän mitä on (vaikka Honor 9 kamera on kyllä yllättävänkin hyvä). Värimaailma noista taitaa kuitenkin aueta mukavasti.

Maanläheisyys ja lievä rustiikkisuus yhdistyivät mauissa hienostuneeseen käsittelyyn. Jokainen annos oli nautittava ja hyvin mietitty. Alun maksamousse briossilla ja mustaherukkahillolla oli herkullinen, (vaikka nyt täytyy kyllä kehua oman mustaherukkahilloni maistuvan enemmän marjalta, minkä vaatiminen on tietysti makuasia). Yksimielisesti valitsimme isännän kanssa suosikiksemme toisen alkuruoan eli portobellosienen vuohenjuustolla, parmesaanilla ja pähkinärouheella höystettynä. Sen seuraksi kaadettu sienivinegrettekin oli taivaallista!

Meriantura ja sen seurassa ollut muutamalla tavalla valmistettu kukkakaali oli ihan hyvää, muttei sen kummempaa. Jälkiruoan banaanijäätelö sai hymyn korviin, vaikka suklaamousse vähän jäikin pliisuksi sen kaverina.

Aterian seurana tarjotut leivät olivat upeita. Varsinkin makeahko maltainen limppu aiheutti himotusta.

Palvelu oli ystävällistä ja toimi englanniksi heti, kun pöytäkieli huomattiin muuksi kuin suomeksi. Se tosin jouduttiin huomaamaan moneen kertaan sillä annokset toi pöytään monta eri tarjoilijaa, mikä välillä tuntui vähän hassulta. Ihan kuin olisi joutunut "aloittamaan tervehdyksellä" moneen kertaan. Ruokalajit vaihtuivat nopeasti - itse asiassa minusta olisi ehkä väliä voinut olla pikkuisen enemmänkin, mutta isäntä taisi haluta reippaasti kotiin. Muksut, kun olivat keskenään...

Emo vastasi juurikin toiveeseemme herkullisesta ja  mielenkiintoisesta ruoasta ilman sen kummempia kikkailuja rauhallisessa ja levollisessa ympäristössä. Tykkäsimme.

Vali vali ja piristysruiske eli viikinkimeininkiä

Joopa joo. Taas on elämä mennyt ihan pelkäksi työnteoksi.

Lapsiakin näkee lähinnä aamupalalla, jos silloinkaan ja illat äiti istuu suljetun oven takana puhelinpalavereissa. Kirjoja ehtii lukemaan juuri ja juuri muutaman sivun ennen sänkyyn simahtamista. Kokkaaminen on jäänyt isännän harteille (onneksi osaa).

Ei siis mikään ihme, että välillä vähän harmittaa, vaikka työ sinänsä mielenkiintoista ja kivaa onkin. Liika makeastakin tulee vatsa kipeäksi.

Perheen yhteisestä tekemisestä ei kai lähiviikkoina uskalla edes haaveilla, mutta onneksi voi muistella aikaisempia hyviä hetkiä.  Niin kuin nyt vaikka esikoisen synttäripäivällistä viikinkiravintola Haraldissa.

Kuvassa tosin ei ole esikoinen vaan kuopus, joka oli juuri menettänyt myös molemmat etu-maitohampaansa.

Täydellinen viikinkikuva, vai mitä ? 


Positiivinen Harald

Ensiksi täytyy todeta, että Harald pääsi yllättämään positiivisesti. Odotin vähän tylsää ketjuruokalaa korkeintaan keskinkertaisella mättöruoalla.

Olen edellisen kerran käynyt vastaavassa paikassa Turussa joskus vuonna yksi ja kaksi yritysdinnerillä, enkä suoraan sanottuna muistanut visiitistä kuin, että ruokaa oli suhteellisen paljon.
No, niin oli nytkin. Otimme porukalla kilvellisen lihavalikoimaa, joka oli todella hyvää.  Makkarat ja kana olivat maukkaita ja naudan rintapala kirjaimellisesti suli suussa. Juustoperunat, lohkoperunat ja juurekset täydensivät tuhtia kokonaisuutta.

Parasta ateriassa oli kuitenkin alkupala. Kovaa ruisleipää ja sulaa voita! Siis ajatelkaa, voiko olla yksinkertaisempaa? Se oli ihanaa herkkua.

Muutenkin Haraldista jäi hyvä mieli. Teema oli viety tarpeeksi pitkälle, mutta ei ollut mitenkään päällekäypä. Rekvisiittana viikinkikypärä viihdytti pöydän isoja ja pieniä hyvän tovin ja puiset kalusteet toivat viihtyisää lämpöä.

Menun nimitykset olivat kekseliäitä, mutta ruokalajit pysyivät hyvin perheellisten omituisuuden toleranssirajoissa.  Toki näytti tarjontaa olevan enemmän sekasyöjille, mutta harvemmin kai viikingit pelkkiä rehuja söivätkään. Eikä tuo suinkaan tarkoita, että kasvissyöjä jäisi nälkäiseksi -vaihtoehtoja vain on vähän vähemmän.

Palvelukin oli mukava rentoa. Tykkäsimme siis. Luulenpa, että tänne suuntamme muksujen kera toistenkin. Mutkaton iltaruoka pienellä viikinkitwistilä piristää arki-illan tai perjantain mukavasti. Minullekin pelkkä illan muistelukin sai taas hymyn huulille.

Menisitkö tuonne ravintolaan? (Arkistojen kätköistä)

Kun ulkona viilenee ja töissä painetaan lähinnä sopimusdokumentteja kirjoittaen, on kiva muistella paikkoja, jonne haluaa palata. Tämä ravintola ei ollut ulkoa päin kovinkaan kummoinen, mutta sisältä... Se tunnelma ja ennen kaikkea, se ruoka! 

15v-häämatka oli muutenkin (tietysti) ihana, mutta kyllä tämä ravintolailta kruunasi kaiken. 

Näyttää olevan edelleen toiminnassa, joten vinkkinä kaikille Barcelonaan suuntaaville :-) 


Arkistojen kätköistä: 17.9.2015 Menisitkö tuonne ravintolaan? Kannattaisi... 

Minä itse asiassa kieltäydyin jo kertaalleen kävelemästä kujaa pitkin. Sillä hetkellä siellä ei näkynyt yhtään ihmistä ja ovien edustat olivat täynnä roskapusseja eikä lopussa näkynyt enää edes katulamppuja... 

Isäntä oli kuitenkin tehnyt varauksen jo kuukausia aikaisemmin, joten kiersimme vähän vilkkaampia katuja toiselle puolelle ja vihdoin löysimme oven, jossa diskreetisti luki : Tast-ller 15 Loft. Osuvaa. Olimmehan 15v-hääpäivän kunniaksi viikonloppumatkalla Barcelonassa. 

Hyvä oli, että vähän nähtiin vaivaa. Pienellä lisäkävelyllä saimme nälän kasvamaan edessä olevan koitoksen mittakaavan mukaiseksi. Olisi myös ollut sääli jättää väliin yksi elämäni parhaista ravintolaelämyksistä. 

Tast-ller 15 Loft -ravintolaan pitää pöytä varata vähintään kolme kuukautta etukäteen. Kun ottaa huomioon, että koko ravintolassa on pöytiä vain 4-5, ymmärtää varausajan. Mekin saimme paikan aivan yksityisestä kulmasta alakerrassa. Loput asiakkaat istuivat pienellä parvella huoneiston keskellä olevan keittiön yläpuolella. Oli mahtavaa seurata annosten kokoamista samalla kun nautti herkkuja annoksen toisensa jälkeen.

Jo ovella tuli selväksi ravintolan tyyli. Chef oli itse avaamassa ovea, kätteli vieraat ja toivotti tervetulleeksi, vietti pienen hetken juttelemassa ja kyselemässä, mistä vieraat ovatkaan kotoisin. Sama rento jutustelu jatkui jokaisen ruokalajin kohdalla sisältäen houkuttelevan esittelyn lautasella olevista herkuista. 

Ruoan teemana ovat mielenkiintoiset, toisinaan jopa melkein oudot makuyhdistelmät, mutta aina lopputuloksena on tajunnan räjäyttävä elämys. Kampasimpukka kookosmajoneesin ja mangochutneyn kanssa oli mahtavaa, mutta mustekalan musteella värjätty aioli ehkä hieman turhan vahvaa. Siinä olikin sitten ainoa pieni särö makunystyröiden nautinnossa minun kohdallani koko aterian aikana. Se on aikamoinen saavutus näin pitkän kaavan kohdalla.

Seesamikastikkeella höystetyt cheddar-palat mansikoilla ja vahvoilla yrteillä oli upea yhdistelmä. Samoin ensimmäisenä varsinaisena ruokalajina tarjoiltu perinteinen valkopapuja ja turskaa. Aineksissa maistui myös tuoreus. Se ei olekaan mikään ihme, kun tietää chefin ostavan tuotteensa joka aamu Barcelonan La Boqueria -halleilta. 

Myös vaalea kala karamelisoidulla sipulilla vei kielen mennessään ja yhdistelmä pihviä ja "japanilaisia sieniä" oli uskomattoman onnistunut. 

Lopullisesti potin veivät kuitenkin jälkiruoat. Valikoima suklaaherkkuja - kiisseli, tryffeli ja mansikkajugurttipipetillä varustettu fondant olivat aivan mahtavia. Vadelmainen juustokakku ja -vaahto veivät kielen mennessään, mutta lopullisesti minut hurmasivat koeputki ja hammastahna. Ai että mitäs minä nyt höpisen? No, kuinkahan moni ravintola teettää itselleen karamellituubeja ja piilottaa nestemäisen jälkiruoan koeputkeen. Hauskoja yksityiskohtia, jotka vielä maistuivat mahtavan hyvältä. Itse asiassa tuubista löytynyt mehu myös toi kotikulmat kummasti mieleen. Se kun muistutti erehdyttävästi mummin mustaherukkamehua vähän jollain vahvistettuna.

Jos aterialle pitäisi päätellä jokin teema makuleikittelyn lisäksi, siksi voisi ehkä valikoitua "perinteisestä moderniin". Alun hanhenmaksa ja turskapavut veivät ajatukset klassisiin annoksiin, lopun tuubit ja pipetit jo miltei molekyylikeittiön liepeille. 

Viinit olivat paikallisia ja sopivat annoksiin.Varsinkin punaviini oli ihanan robustia, muttei kuitenkaan peittänyt ruoan aromeja. Alun Cava palveli niin alkudrinkkinä kuin jälkiruoan seuralaisena. Kala- ja äyriäisruokien kaverina ollut valkoinenkaan ei ollut hullumpaa. Minä en edes nähnyt etikettejä, kun viinit tarjoiltiin pyyheliinoihin käärittyinä. Isäntä sitten niitä vähän vilkuili ja nyökytteli. 

Jos siis suunnittelette matkaa Barcelonan suunnalle, varatkaa kipin kapin paikkanne Tast-ller 15 Loft illalliselle. Se kannattaa, eikä muuten syö matkabudjetistakaan kuin ihan kohtuullisen osan. Tänne mekin vielä palaamme, jos suinkin saamme itsemme Barcelonaan uudelleen vähän nopeammin kuin mitä tämän matkan suunnitteluun kului (22v... mutta se tarina sitten joskus myöhemmin - EDIT: löytyy täältä).

MUCHAS GRACIAS Tast-ller 15 Loft !

Ruokaa kotiin - Wolt!

Minä olen aina heikkona kaikenlaisiin uusiin palveluihin. Kahvipalvelu Slurp on testauksessa ja nyt päädyin viimein testaamaan myös ruoan kuljetuspalvelu Woltia.

Wolt on puhtaasti kotiinkuljetuspalvelu. Tietyn alueen ravintolat tarjoavat annoksiaan sen kautta ja Wolt kuljettaa ruoat kotiin maksua vastaan.

Minun piti testata Woltia jo kauan sitten, mutta kun pyörin pääasiassa Espoossa, oli valikoima lievästi sanottuna rajallinen (eli alkuun sitä ei edes ollut). Nyt sitten Tapiolan ja Iso Omenan ravintolamaailmoiden laajennuttua päätin kokeilla, varsinkin kun Wolt on kovasti innokas saamaan uusia asiakkaita ja ilmaiskredittien määrä kasvoi suhteessa aikaan sovelluksen lataamisen / profiilin luomisen ja kokeilun väliseen aikaan.

Tutkailin siis päivällä valikoimaa - aikaa tilauksesta ruokalastin saapumiseen pitäisi varata noin vajaa tunti. Tilausta illansuussa aloittaessani oli aika kasvanut 80 minuuttiin (ruuhka-aika), mutta ilokseni huomasin ajan lyhenevän heti, kun tilaus oli luettu. Aikahan on kuitenkin päivittyä arvio eli se muuttuu matkan varrella heijastamaan todellisuutta.

Valinta osui Momo Tokoon eli Ramen nuudeleita tarjoavaan Iso Omenan ravintolaan. Tilaukseen kasattiin kolmenlaisia nuudeleita ja, ihan vain nirsouskohtauksen varalta, pari annosta Bao-pullia.

Kaikkiaan mietimme Woltista seuraavaa:

Hinta:

Tuli halvemmaksi kuin meidän perheen ravintolakäynti. Tilaus pysyi kurissa ja juomat löytyivät kotoa.

Kuljetusmaksu 6,90€ olisi tuntunut vähän isolta ilman Woltin tarjousta, vaikka itse hakemiseen kuluva aika ja auto + bensa tietty pitäisi ottaa huomioon. Niissä kustannus vain jotenkin jää piiloon. Ehkä pitäisi mieluummin laskea bussilippuja, joiden kanssa meidän perheen ravintolalle kulkeminen olisi kai euron tai pari kuljetusmaksua kalliimpaa.


Ruoka:

Woltin valikoima ainakin Espoossa kallistuu vähän sinne pikaruoan puolelle, mitä tietysti kuljetuksen helppouden osalta voi odottaakin.

Ramenit olivat kokemuksena sarjaa ihan ok. Ei sen enempää eikä vähempää. Bao-pullat olivat ihanan pehmeitä ja ilmavia, mutta täytettä olisi ehkä saanut olla hieman enemmän. Ei siis mikään varsinainen gourmet-kokemus, mutta kyllä tuo arki-iltana vatsan täytti.

Palvelu:

Tilaaminen oli helppoa ja tilauksen seuranta auttoi malttamatonta pysymään kärsivällisenä.

Minuutit vähenivät (melkein -  muistattehan arvion päivittymisen) koko ajan.

Kaikkiaan palvelu kestää ehkä hetken, mutta kun sen osaa ottaa huomioon, niin luvatussa ajassa pysyttiin ihan kiitettävän hyvin.


Käytänkö uudelleen? 

Ehkäpä hyvinkin. Varsinkin työpaikalla voisi tilata useamman henkilön lounaan samalla kertaa tai sitten herkut johonkin lounaspalaveriin.

Kotona voi tulla käytettyä vähän harvemmin. Ehkä me kuitenkin sitten liikumme itse joko hakemaan tai istumaan ravintolaan ihan paikan päälle.
Toisaalta... voin kyllä kuvitella jonain kiireisenä päivänä paikasta toiseen kiitäessä tilaavani ruoan niin, että se saapuu paikalle vähän aikaa perheen jälkeen. Minuuttipeliähän tämä toisinaan muutenkin on.

Espoota edemmäs ravintolaan?

Vielä muutama vuosi sitten oli Espoon ravintolatarjonta... no... kapeahko. Joitain valopilkkuja lukuunottamatta ei pahemmin ollut paikkoja, jonne olisi halunnut lähteä lasten kanssa juhlistamaan vaikka kesäloman alkua. Tietysti perinteiset Haikaranpesä (vesitornissa), Haukilahden paviljonki ja ilmeisen kehuttu Tapiolan Kylä olivat tarjolla, mutta valikoima oli kuitenkin kapea verrattuna viime aikoina tapahtuneeseen laajentumiseen.

Mekin olemme jo lasten kanssa ehtineet peräti kahteen paikkaan.

Popomaman Dim Sum 

Iso Omenan remontit ja laajentuminen toivat kertaheitolla uusia ravintoloita kokeiltaviksi. Joukossa ovat tietysti pakolliset pikaruokalat, mutta ilahduttavasti on tarjolla myös vähän erilaisempaakin. Perjantain elokuvaillan päätteeksi menimme koko perhe kokeilemaan Popomaman Dim Sum - tarjontaa, eikä se ollutkaan yhtään hullumpaa.

Dim sumit ovat pieniä höyrytettyjä tai friteerattuja suupaloja. Varsinkin rapunyytit ja possunyytit saivat peukutuksia. Pojat maistelivat myös paistettuja nuudeleita. Kaikki söivät innokkaasti ja tyytyväisinä annoksensa.

Palvelu oli ystävällistä ja ruoka tuli nopeasti. Tosin nopeuteen saattoi myös vaikuttaa kesäperjantain vähäinen asiakasmäärä. Toivottavasti kyse oli tosiaan kesäperjantaista eikä yleisestä tilanteesta. Olisi meinaan kiva, jos tarjonnassa säilyisi muutakin kuin hamppareita ja pizzaa.

Kysyin tarjoilijatytöltä myös takeaway-mahdollisuutta ja sellainen kuulemma on, eli kannattaa pistää korvan taakse niitä päiviä varten, kun kokkaaminen ei kertakaikkiaan innosta.

Muutama muukin mielenkiintoinen ravintola näyttää käytävältä löytyvän, joten ehkäpä sittenkin käymme Iso Omenassa vielä tulevaisuudessakin huolimatta raivostuttavista ja ihan liian usein toimimattomista parkkijärjestelyistä.

Tapiolan Sandro

Tapiolan ravintolatarjontaa tuli ilahduttavasti täydentämään Sandron sivuliike. Jo neljäs Sandro pääkaupunkiseudulla saa varmasti lämpimän vastaanoton myös Espoon suunnalla.

Kävimme kokeilemassa noin viikkoa avajaisten jälkeen ja talo oli ihan täynnä. Harmi vaan, että keittiö ei ollut vielä ihan täydessä valmiudessa. Lähipöydissä nimittäin odoteltiin ruokaa meidän tullessamme ja vielä kun lähdimme. Puolitoista tuntia oli kuulemma jo kestänyt.

En tiedä, missä vika oli. Lienevätkö tilaukset menneet sekaisin. Me nimittäin saimme ruokamme nopeasti ja olimme muutenkin palveluu oikein tyytyväisiä. Toivottavasti alkukankeuden myötä myös yleisempi palvelutaso tasaantuu ja paranee.

Ruoka oli Sandromaisen runsasta ja herkullista. Annokset olivat sanalla sanoen jättimäiset. Makua riitti joka suupalaan ja koko perhe hyrisi tyytyväisyydestä. Varsinkin kuopus oli onnessaan ja se tietysti takaa jo koko perheen ravintolakokemuksen perusonnistumisen. Kuusivuotias kun osaa aika tehokkaasti pilata illan muiltakin, jos jokin harmittaa.

Pidin myös Sandron sisustuksesta. Jos Popomama oli itämaisen yksinkertaistettu, oli Sandrossa väriä ja raikkautta ja silmäniloa. Ainoa pieni miinus olivat korkeat selkänojattomat jakkarat ruokapöydän vieressä. Pidempään istumiseen ne nimittäin eivät ole ainakaan minulle tarpeeksi mukavat.

Kaikkiaan tykkäsimme molemmista ravintolakokemuksistamme eikä kummankaan paikan lasku ollut kohtuuton. Viiden hengen perhe söi alle 130 eurolla vatsansa täyteen. Eihän se halpaa ole, mutta suhteessa kuitenkin ihan ok hintatasoa. Hinta-laatusuhde oli kummassakin paikassa kohdallaan.


Nämä siis olemme bonganneet ja kokeilleet. Onkos muilla Espoolaisilla omia suosikkeja ? 

Niin, ja mikä mielestänne tekee lähiravintolasta vierailun arvoisen? Siis muu kuin se läheisyys? 

Ravintolassa: Hyvää vai mielenkiintoista ?

Sattuman kauppaa 


Olin tässä männäviikolla Kööpenhaminassa työmatkalla. Illalla raahauduin hotelliin. Vettä satoi kaatamalla ja nälkä oli kova (en ollut ehtinyt sen paremmin lounaalle kuin kunnon aamiaisellekaan - molemmat tulin kuitanneeksi tanskalaisella skonssilla). Kävelin siis siis hotellin aulasta  heti sen kylkiäisenä löytyvään ravintolaan.

Parhaat asiat tulevat yllättäen. Läppäri odotti hotellihuoneen pöydällä dokumentteineen, mutta huomasinkin tilaavani kolmen ruokalajin aterian. Istuin yksin pöydässäni, linkkinä ulkomaailmaan vain puhelimeni. Vesi valui ravintolan ikkunoista, palvelua hoiti punatukkainen nuori nainen tyyliltään kuin romaanista ja ruoka vei ajatukset kesäiseen metsään, herätteli aivot ja makunystyrät.

Restaurant Jordnaer 

Restaurant Jordnaer edustaa nyt niin kovin muodikasta uutta pohjoismaista keittiötyyliä. Metsää, yrttejä ja luonnonmukaisia tuotteita yksinkertaisessa ympäristössä. Noma taisi trendin aloittaa ja seuraajia on useampia.

En ole ihan varma tykkäänkö vai en. Kokemuksena kokonaisuus oli mielenkiintoinen, mutta kaikista annoksista löytyi yhteensä kaikkiaan tasan yksi suupala, joka aiheutti "ahh, ihanan makuista" - reaktion. Eivät muutkaan annokset olleet missään nimessä pahanmakuisia, jotenkin vaan niin ylenmäärin "mielenkiintoisia". Se paras oli muuten kurkkupalan sisään rakennettu kreemi ja mätiä.

Vaikken makumaailmaan niin kamalasti ihastunutkaan, niin tykkäsin kokemuksesta valtavasti. Osansa toi yksinkertainen kodikkuus sateesta suojassa ja yksinäinen, rauhallinen ravintolailta, jollaisia en itse asiassa kovin usein harrasta, mutta pidin myös ajatuksesta luonto lautasella.

Wasabi-mausteiset osterit ja korvasienikastikkeella höystetty sirloin-pihvi jäivät suolaisista parhaiten mieleen sen jo mainitun herkkusuupalan lisäksi. Merikrotti ei jotenkin maistunut rantaheinien kera ihan niin hyvältä, mutta vika taitaa olla minussa. Olen kalan kanssa tosi vaikea.

Aina vaan mielenkiintoisempaa

Mielenkiintoisimmaksi annoksista osoittautui jälkiruoka. Maidosta tehtyä jäädykettä, päällä lehtiä ja jonkinlainen yrtti-öljy kastike. Sattumina oli kuivattettua maitoa murusina. Jäädyke oli hyvää, mutta nuo lehdet kyllä maistuivat... no lehdiltä. En oikein saanut kiinni siitä, mitä ne ovat.

Tunnistaako joku ? Ketunleipääkö? Pitää varmaan mennä metsään maistamaan, josko tunnistaisin maun samaksi.

Kaikkiaan kokemusta siis kuvaavat sanat mielenkiintoinen ja yllättävä. Se lienee tarkoituskin tällaisen tyylin ravintoloissa. Vähän jäin kuitenkin miettimään, miten pitkälle tuo kantaa. Menen mielelläni kokeilemaan kerran, mutta palaisinko uudelleen? En tiedä. En kai ainakaan ennen menun vaihtumista ja uusien yllättävien makujen saapumista listalle. Tällä kertaa ei löytynyt yhtään sellaista annosta, joka houkuttelisi uusimaan kokemuksen vain sen makuun palatakseni.

Arkistojen kätköistä eli reissuun mielisin

Kollega tuossa toimistolla kyseli, tiedänkö Barcelonasta jotain vierailun arvoista ravintolaa. Tiesin tämän. Hirveä matkakuume iski. Jonnekin lämpimään mielisin. Paikkaan, jossa voi iltaa istua terassilla ja nauttia tuulenvireen lämpimästä hivelystä. 

No, tällä kertaa joudun tyytymään muistoihin (syksyltä 2015) ja samalla siirrän ruokablogin puolelta Barcelonan helmen tänne. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka! 


Menisitkö tuonne ravintolaan? Kannattaisi! 

Minä itse asiassa kieltäydyin jo kertaalleen kävelemästä kujaa pitkin. Sillä hetkellä siellä ei näkynyt yhtään ihmistä ja ovien edustat olivat täynnä roskapusseja eikä lopussa näkynyt enää edes katulamppuja... 

Isäntä oli kuitenkin tehnyt varauksen jo kuukausia aikaisemmin, joten kiersimme vähän vilkkaampia katuja toiselle puolelle ja vihdoin löysimme oven, jossa diskreetisti luki : Tast-ller 15 Loft. Osuvaa. Olimmehan 15v-hääpäivän kunniaksi viikonloppumatkalla Barcelonassa. 

Hyvä oli, että vähän nähtiin vaivaa. Pienellä lisäkävelyllä saimme nälän kasvamaan edessä olevan koitoksen mittakaavan mukaiseksi. Olisi myös ollut sääli jättää väliin yksi elämäni parhaista ravintolaelämyksistä. 

Tast-ller 15 Loft -ravintolaan pitää pöytä varata vähintään kolme kuukautta etukäteen. Kun ottaa huomioon, että koko ravintolassa on pöytiä vain 4-5, ymmärtää varausajan. Mekin saimme paikan aivan yksityisestä kulmasta alakerrassa. Loput asiakkaat istuivat pienellä parvella huoneiston keskellä olevan keittiön yläpuolella. Oli mahtavaa seurata annosten kokoamista samalla kun nautti herkkuja annoksen toisensa jälkeen.

Jo ovella tuli selväksi ravintolan tyyli. Chef oli itse avaamassa ovea, kätteli vieraat ja toivotti tervetulleeksi, vietti pienen hetken juttelemassa ja kyselemässä, mistä vieraat ovatkaan kotoisin. Sama rento jutustelu jatkui jokaisen ruokalajin kohdalla sisältäen houkuttelevan esittelyn lautasella olevista herkuista. 

Ruoan teemana ovat mielenkiintoiset, toisinaan jopa melkein oudot makuyhdistelmät, mutta aina lopputuloksena on tajunnan räjäyttävä elämys. Kampasimpukka kookosmajoneesin ja mangochutneyn kanssa oli mahtavaa, mutta mustekalan musteella värjätty aioli ehkä hieman turhan vahvaa. Siinä olikin sitten ainoa pieni särö makunystyröiden nautinnossa minun kohdallani koko aterian aikana. Se on aikamoinen saavutus näin pitkän kaavan kohdalla.

Seesamikastikkeella höystetyt cheddar-palat mansikoilla ja vahvoilla yrteillä oli upea yhdistelmä. Samoin ensimmäisenä varsinaisena ruokalajina tarjoiltu perinteinen valkopapuja ja turskaa. Aineksissa maistui myös tuoreus. Se ei olekaan mikään ihme, kun tietää chefin ostavan tuotteensa joka aamu Barcelonan La Boqueria -halleilta.

Myös vaalea kala karamelisoidulla sipulilla vei kielen mennessään ja yhdistelmä pihviä ja "japanilaisia sieniä" oli uskomattoman onnistunut. 

Lopullisesti potin veivät kuitenkin jälkiruoat. Valikoima suklaaherkkuja - kiisseli, tryffeli ja mansikkajugurttipipetillä varustettu fondant olivat aivan mahtavia. Vadelmainen juustokakku ja -vaahto veivät kielen mennessään, mutta lopullisesti minut hurmasivat koeputki ja hammastahna. Ai että mitäs minä nyt höpisen? No, kuinkahan moni ravintola teettää itselleen karamellituubeja ja piilottaa nestemäisen jälkiruoan koeputkeen. Hauskoja yksityiskohtia, jotka vielä maistuivat mahtavan hyvältä. Itse asiassa tuubista löytynyt mehu myös toi kotikulmat kummasti mieleen. Se kun muistutti erehdyttävästi mummin mustaherukkamehua vähän jollain vahvistettuna.

Jos aterialle pitäisi päätellä jokin teema makuleikittelyn lisäksi, siksi voisi ehkä valikoitua "perinteisestä moderniin". Alun hanhenmaksa ja turskapavut veivät ajatukset klassisiin annoksiin, lopun tuubit ja pipetit jo miltei molekyylikeittiön liepeille. 

Viinit olivat paikallisia ja sopivat annoksiin.Varsinkin punaviini oli ihanan robustia, muttei kuitenkaan peittänyt ruoan aromeja. Alun Cava palveli niin alkudrinkkinä kuin jälkiruoan seuralaisena. Kala- ja äyriäisruokien kaverina ollut valkoinenkaan ei ollut hullumpaa. Minä en edes nähnyt etikettejä, kun viinit tarjoiltiin pyyheliinoihin käärittyinä. Isäntä sitten niitä vähän vilkuili ja nyökytteli. 

Jos siis suunnittelette matkaa Barcelonan suunnalle, varatkaa kipin kapin paikkanne Tast-ller 15 Loft illalliselle. Se kannattaa, eikä muuten syö matkabudjetistakaan kuin ihan kohtuullisen osan. Tänne mekin vielä palaamme, jos suinkin saamme itsemme Barcelonaan uudelleen vähän nopeammin kuin mitä tämän matkan suunnitteluun kului (22v... mutta se tarina sitten joskus myöhemmin - EDIT: löytyy täältä).

Ruokakulttuurin päivitys

Mikä kulttuuri? 

Minä en ole opiskellut millään tavalla kulttuurihistoriaa enkä oikeastaan ole ennen tätä edes miettinyt, mitä kulttuurilla oikein voikaan tarkoittaa. Suurimmalla osalla tulee sanasta kulttuuri varmaan mieleen musiikki, kirjallisuus, teatteri, ooppera, pönöttäminen, keski-ikäiset tädit...

Tuo viimeinen sana sopii minuun täysin, mutta kulttuuri lienee jotain huomattavasti laajempaa. Minun ymmärrykseni kulttuurista tarkoittaa ihmisen luomaa ympäristöä, niin henkistä kuin ehkä fyysistäkin - ainakin silloin, kun fyysiset elementit jollain tavalla ilmentävät arvoja, ajattelutapoja tai jotain tietylle "kulttuurille" ominaista. Esim. rakennukset ja ruoka ovat mainioita esimerkkejä jälkimmäisistä.

Vielä huterammalla pohjalla olen osallistuessani #satasuomalaista2017 -haasteeseen. Milläs perusteella sitä oikein listaisi jonkun edustavan suomalaista kulttuuria?

- Suomalaiset kirjailijat ja muut taiteilijat?- Joo
- Suomalaisen suunnittelijan design? - Joo. Siis vaikka se olisi Tallinnan lautalla? - No, joo. 
- Ulkomailta suomeen muuttanut kirjailija, joka kirjoittaa suomeksi? - Joo, kyllä. Eikös vaan? 
- Suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa scifiä englanniksi? - Hmm.... tähän palataan, mutta joo. 
- Suomalaistyylinen ravintola Helsingissa? - ilman muuta! Ranskalainen Bistro Helsingissä? - Kyllä!

Siis ranskalainen bistro Helsingissä? Ranskalainen omistaja/chef, ranskalaistyyppinen ruoka, palvelu ranskaksi ja englanniksi... Silti!

Kulttuurille ehkä vahvin ominaisuus on sen kyky kehittyä ja muuttua, ottaa vaikutteita. Maahanmuuttajat ja muilla mailla oppia saaneet omat kansalaiset ovat kautta aikojen olleet tärkeitä kulttuurin kehittäjiä monella saralla. Ajatelkaapa vain, missä kaikki arvonsa tuntevat taiteilijat kävivät saamassa oppia viime vuosisadan alkupuolella!

Varsinkin ruokakulttuurissa vaikutteet ovat tärkeitä - eikä minua ainakaan harmittaisin rennon, mutta herkullisen bistrokulttuurin (taas tuo sana!) leviäminen laajemmallekin rikastamaan suomalaista ruokaskeneä.

Esimerkiksi vaikka

La Cantine, jota ihastelin jo ennenkin, on palvellut lounastajien riemuksi jo useamman vuoden ja avasi vuoden alussa taas ovensa myös illallista kaipaaville. Niinpä mekin suuntasimme muksujen kanssa nauttimaan rennosta tunnelmasta, taustalla soljuvasta jazzista sekä tietysti herkullisesta, mutta mutkattomasta ruoasta.

Chef hoiti keittiön ja tarjoilun yksinään, mikä on hatunnoston arvoinen suoritus. Homma nimittäin toimi. Toki tarkoitus on itse hakea veitset, haarukat ja lasit pöytään, mutta muuten kaikki kannetaan eteen.

La Cantinessa ei pönötetä, vaan nautitaan. Ruokalista on kapea, mutta joustaa. Kuopukselle löytyi listan ulkopuolelta "erikoishamppari", jota hän oli jo koko viikon odottanut. Keskimmäinen melkein nuoli gnocchi-lautasensa ja isäntä poltti suunsa, kun ei malttanut odottaa moussakansa jäähtymistä. Minä ja esikoinen keskityimme pihviannoksiimme niin, että isäntä jo ihmetteli hetken hiljaisuutta.

Jälkkärinä olivat viimeiset palat chefin tiramisua ja pari crème bruléetä, jotka ovat muuten täydellisimmät Helsingistä löytämäni ja minä olen maistellut erinäisiä. Kuopus jätti jälkkärin väliin, sillä vatsa oli jo pinkeänä hamppariannoksesta. En ole tainnut ikinä nähdä hänen syövän niin paljon kerralla.

Tyyli pitää, chefiä myöten!

Lounaslistan löytää Facebookin sivulta, mutta iltojen menu täytyy joko soittaa tai sitten nauttia yllätyksestä. La Cantinen chef nimittäin miettii vasta samana päivänä raaka-aineiden saatavuuden mukaan, mitä asiakkailleen illalla tarjoaa. Kaikki on hyvää. Vierailumme aikana listalta löytyi mm. foie gras alkuruokana, Bouillabaisse, gnocchit, moussaka, pihvi perunoilla ja taivaallisella kastikkeella... Ajoituksellisesti La Cantine sopii mahtavasti lapsiperheille ja ajoissa kotiin haluaville. Ravintola sulkeutuu yhdeksältä ja laajin menuvalikoima on tarjolla, kun paikalle saapuu kuuden maissa.

La Cantine ei ole konstailevaa fine diningiä, se ei ole hämärä korttelikuppila eikä ruoka houkuttele eksoottisuuden vuoksi. Silti tässä ravintolassa on kumma taika. Ruoka on yksinkertaisesti hyvää, palvelu ystävällistä, tila valoisa ja selkeällä tavalla kaunis, tunnelma kotoisa. Yhdistelmä lienee juuri se yhtälö, jolla bistrokonsepti on Ranskassakin selvinnyt vuosikymmenestä, jollei vuosisadasta toiseen.

Sopii se Suomeenkin!

Farang - kirja & kokemus

Meillä oli töissä leikkimielinen myyntikilpailu. Minä nyt en edes ole myyjä, kunhan paikkailen toistaiseksi vasta tulossa olevaa resurssia. mutta oli kuitenkin ihan pakko ilmoittautua kisaan nähdessäni palkinnoksi olevan tarjolla keittokirjoja.

Sitten vielä menin voittamaankin ja sain valita Björckin keittokirjoista haluamani. Farang on Isännän suosikkeja, joten vaikka yhteinen visiittimme ehkä viimeksi jättikin pientä petrauksen varaa, nappasin ravintolan nimikkokirjan omakseni.

Kirja ei ole uudenuusi, mutta sehän ei näissä varsinaisesti haittaa. Itse asiassa minua tuppasi vähän huvittamaankin, miten mustan taustan trendi taisi alkaa noilta ajoilta ja on jatkunut tähän saakka. Tämä painos on vuodelta 2012, mutta ensimmäisen kerran se taisi ilmestyä jo vuonna 2010. Silloin kun omistajiensa nykyinen ravintola-imperiumi taisi olla vasta visioasteella.

Aasialaiseen ruokaan tummataustaiset kuvat jotenkin sopivatkin hurjan hyvin. Värikkäät annokset nousevat mahtavasti näkyviin. ja Tuukka Kosken kuvaamat annokset näyttävät kauniisti myös reseptien kompleksisuuden.  Aineksiä ei välttämättä ole hurjan pitkää listaa, mutta ne on leikattu milloin minkäkin muotoiseksi ja annokset koostuvat enemmänkin osiensa summasta kuin yhteen sekoitetuista ruoka-aineista. Se kai on muutenkin aasialaiselle keittiölle tunnusomaista.

Kirjassa kerrotaan Farangin syntytarina ja idea. Sitä oli ihan mielenkiintoista lukea, vaikka suurinpiirtein historian tunsinkin jo. Miinusta kirja saa superpienestä fontista, jota tummalta taustalla sai tihrustella silmälasienkin kanssa. Sama jatkui reseptienkin kohdalla. Ehkä tilaa olisi pikkuisen voinut kuvilta uhrata tekstiä varten. Olisin myös kaivannut selityksiä ja taustaa resepteille, muuten kuin annostyypin jaottelun osalta. Reseptit (ja cocktailit) ovat mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Niistä olisi varmasti riittänyt jutun juurta.

Farang ei kirjana varsinaisesti houkutellut minua kokkaamaan - nykyään on aika niin kortilla, että perehtymistä vaativat reseptit eivät saa kuitenkaan ansaitsemaansa aikaa. Kotikokkaajan reseptivarastona toimiminen ei kai tällaisten ravintolakirjojen kohdalla yleensä olekaan pääasia. Tärkeää on välittää ravintolan henki ja idea, sekä tietysti houkutella lukija palaamaan aiheen pariin, kun seuraavan kerran miettii ulkona syömistä.

Tämä toimi ainakin meidän kohdallamme.

Oli nimittäin pakko sitten mennä syömäänkin 

Edellisestä kerrasta minulla olikin jo neljä vuotta. Niin se aika menee, Söimme maistelumenun Khlong Phrao, joka mahdollistaa kokeilevan herkuttelijan vaeltelun makumaailmasta toiseen. Menu osoittautui oivaksi ratkaisuksi, samoin kuin valintamme juomien suhteen. Jätimme viinit suosiolla toiseen kertaan. Farangin cocktailit ovat raikkaita ja jännittäviä. Alkuun yksi, kuplavettä välissä ja sitten jälkkärien seuraksi vielä toinen. Sopivasti makua, eikä alkoholikaan määrältään käynyt ylivoimaiseksi. Toki cocktail-menussa myös mainittiin mocktail-vaihtoehdot, mistä peukut!

Viimeksi käydessämme kiukuttelin odottamisesta ja annosten ajoituksesta. Tällä kertaa palvelu sujui aika lailla täydellisesti. Selvästi rutiinit olivat hallussa ja maistelumenun tarjoilujärjestystä oli mietitty myös salityöskentelyn kannalta. Kukin annos tuli omalla vuorollaan, jolloin kuuman sai syötyä kuumana. Pieni odottelu annosten välillä oli vain hyväksi. Makunystyrät ehtivät tasaantumaan ja suu valmistautua seuraavaan herkkuun. Loppuvaiheessa emme myöskään pistäneet pahaksemme pientä hengähdystaukoa.

Seitsemän ruokalajia, joista osa jasmiiniriisin kera ja kaksi jälkiruokaa pitivät huolen siitä, että pienten maisteluannosten jälkeenkin olo oli kylläinen, vaikkei ylensyönyt. Minun suosikeikseni valikoituivat alun vihersimpukka jyräyttävällä chilikastikkeella sekä kookosribsit, joita olisin syönyt vaikka miten paljon. Samoin tofu, kampasimpukka ja thaimakkara olivat herkullisia. Papaija-salaatista en tykkää missään muodossa, joten tässäkin se jäi vähän ok -linjalle, samoin lohi näyttää tuottavan minulle vaikeuksia muodossa kuin muodossa.

Jälkiruoista tykästyin eniten itse asiassa cocktailiini. Happi Boi rommilla, passiolla ja kookoskermalla oli jälkiruoka ihan itsessään.  Mantelikakun passiosorbetti oli herkkua, mutta annoksen pilasivat ylenmääräisen suolaiset pähkinät. Tasapaino puuttui. Marenki ohuella vohvelilla oli hyvää, mutta hankalasti syötävää.

Kuten huomaatte, urputuseni johtuvat lähinnä henkilökohtaisista ainesvierastuksista. Kaikkiaan ruoka oli ihan mahtavaa. Tunnelmaltaan Farang on hauskasti salimainen, vähän sellainen vanhanajan kapakkameininki on aistittavissa rustiikkisissa pöydissä, tummissa väreissä ja joka puolelle kiitävissä tarjoilijoissa. Valaistuskin on sellainen baaripimeä ja tarjoilijan tullessa oman tai naapurin pöydän viereen, piti syöminen lopettaa, jollei halunnut käsikopelolla lastata haarukkaansa. Pimeni nimittäin entisestään. Mikäs siinä, ihan hauskaa.

Todennäköisesti palaamme tuonne vähän nopeammalla tahdilla kuin edellisestä kerrasta. Kahden hengen maistelumenu 66€/nuppi ja juomineenkin kokonaislasku vain vähän yli 200€ ei ole kauhean paha hinta Farangin tasoisesta ruoka-elämyksestä. Ei ihme, että ravintola jaksaa vetää salin täyteen useammassa kattauksessa viikosta toiseen.

Kuppi & Muffini

Ensi kosketukseni tähän pieneen ja viihtyisään kahvilaani ei itse asiassa ollut paikan päällä. Satuimme nimittäin nauttimaan kahvilan antimia Gummeruksen järjestämässä Milja Kauniston kirjailijatapaamisessa. Sen verran olivat herkkua, että kahvila jäi mieleeni kummittelemaan ja sinne piti palata uudelleen.

Tänään sitten oli Kirjavaras-elokuvan ennakkonäytös (siitä lisää myöhemmin - sanottakoon vain, että muffinssit olivat tarpeen, mutta eivät elokuvan huonouden takia). Mistä se johtuukin, että viime aikoina leivonnaisilla herkuttelu on minulla jostain syystä keskittynyt kirjabloggaus-aktiviteettien ympärille ? Kertooko tämä jotain kirjabloggaajista noin yleensä vaiko vain minusta ?

Joka tapauksessa, menimme siis elokuvan jälkeen pikaiselle lounaalle Kuppi & Muffini-kahvilaan.  Sekä seuralaisella että minulla valinta osui lounassalaattiin ja jälkkäriksi - tietysti - muffinssi. Aurinkoisessa pienessä kahvilassa oli viihtyisää ja salaatti ilmaantui pöytään nopeasti. Se oli myös ihan hyvää ja pienempikin lautanen oli reilu, lounaaksi riittävä.

Vihreä salaatti koostui useammasta lajikkeesta ja oli ihanan tuoretta, mutta... jos ostan salaatin nimikkeellä, jossa pääasiassa mainitaan pavut ja paahdetut kasvikset, niin oletan kyseisiä ainesosia löytyvän lautaselta muutenkin kuin hakemalla. Pohjasalaatin ja "makuaineiden" välinen epäsuhta on salaattia lounaaksi tarjoavien kahviloiden perisynti. Harmi, että myös Kuppi ja Muffinssi sortuu samaan. Minä kuulun siihen koulukuntaan, jossa salaatista pitää melkein joka haarukalliselle löytyä vaihtelua. Nyt meni loppuosa pelkäksi vihreäksi,mikä vähän harmitti sillä pavut ja kasvikset olivat tosi hyviä. Salaatin kanssa tarjotut kaksi leivänpalaa olivat ihania (ja lämpimiä!)

Jälkiruokamuffinssit olivat mielenkiintoisia ja herkullisia. Toisella puolella pöytää aiheutti suklaa-sitruunamuffinssi tyytyväistä hykerrystä. Suklaa oli tarpeeksi tummaa ja välitti ylenmääräisen makeuden. Sitruunakreemiä löytyi ihastuttavasti myös muffinssin sydämestä. Oman muffinssini valitsin mielenkiintoisuuden perusteella. Maapähkinävoi-valkosuklaa kuulostaa äklöltä, mutta muffinssin maut olivat ihanasti tasapainossa sisältä löytyvien suolapähkinöiden ansiosta. Muffinssin kanssa nauttimani latte oli upean isokokoinen. Ei kolottanut kahvihammasta enää iltapäivällä.

Kaikkiaan kokemus oli varsin positiivinen ja tuonne palataan varmaan uudestaan. Ensi kerralla pitää maistaa myös niitä ihania täyteleipiä, joita vitriinissä näkyi olevan.

Pastis ja yllätysten lounas

Pastis tarjoili minulle ja ystävälleni tänään yllätysten lounaan, siis hyvässä mielessä. Tosin se varsinainen yllätys taisi olla yllätys myös henkilökunnalle, mutta mukavaa oli. 

Tunnelma Murun pikkusiskossa on samanlainen rennon ranskalainen kuin Murussa itsessään. Ravintolasali on muutaman askelman katutason alapuolella ja hivenen luolamainen, hämärä tila puumateriaaleineen luo kodikkaan tunnelman.

Palvelu oli ystävällisen luontevaa, olematta liian tuttavallista. Asiakkaan annettiin asettua hänelle osoitettuun pöytään rauhassa, mutta kauan ei tarvinnut odottaa, kun jo käytiin kysymässä juomatoivomusta. Vaalea glögi oli juuri niin ihanan lämmittävää kun makean omenainen tuoksu antoi ymmärtää. Se oli myös aika tujua, tai sitten olin vain vähän väsynyt jo valmiiksi.

Koska kyseessä oli lounas, jätimme alkupalat väliin ja hyppäsimme suoraan pääruokaan. Inkivääriglaseerattu ankanrinta oli ihanasti kypsennettyä ja kirsikkakastike maukasta. Maa-artisokka -perunakakku suli suussa ja oli suffléemaisen pehmeää. Annos myös oli lounasruoaksi tarpeeksi suuri. Se riitti hyvin sammuttamaan nälän.

Jälkiruoaksi otimme molemmat Comté-juustoa aprikoosi-omenachutneyllä. Juusto olisi ehkä saanut olla vielä hitusen vanhempaa. Nyt hedelmäinen juusto hedelmäisellä chutneyllä olisi kaivannut hiukan enemmän kontrastia. Annos ei myöskään ollut mitenkään erityisen kauniisti aseteltu. Vaaleaa vaalealla lautasella ei varsinaisesti inspiroinut valokuvaamaan. Hyvää tuo tietysti oli. Koskas Comté huonolta maistuisi ?

Aterian täydensi mukavasti kahvi ja macaron-leivos. Jälkimmäinen olikin yksi parhaista ikinä maistamistani. Rapeansitkeän marengin mantelinen maku yhdistyi upeasti vadelmaan ja tummaan suklaaseen. Niitä olisin voinut syödä useammankin.

Varsinaisesta yllätyksestä lounaalla vastasi samaan aikaan lounastamassa ollut viiniasiantuntijoiden porukka. Kyseessä oli ilmeisesti Vindirektin järjestämä lounas, jonka tarkoituksena oli esitellä Michel Larochen uusia viinejä suomalaiselle viinieliitille. Paikalla oli myös itse Michel Laroche, joka kesken lounasta ilmestyi pöytämme viereen kysymään haluaisimmeko mekin maistaa. Toki halusimme.

Le Domaine d'Henrin ihanan raikas ja "tiukan mineraalinen" Chablis olikin herkkua. Tuon jälkimmäisen määritelmän ryöstin Viinipirun ajantasaisesta lounasbloggauksesta. Kuulosti ihan oikealta tämän viinin kohdalla, vaikken itse kyseistä ilmaisua olisikaan osannut määritellä. Juu, oikein arvasitte. Minä olin yksi noista Viinipirun mainitsemista rouvista, jotka sulivat niin charmantin ranskalaisen kuin makuhermoja kutkuttavan viinin edessä. Molemmat olivatkin ihana päivän piristys.

Mukavan innovatiivinen oli myös laskun toimitustapa. Rasia oli kaunis, vaikkei saippua ehkä ihan ensimmäiseksi minulla lounaspöytään mielessä yhdistykään. Vielä kun rasiasta olisi lehahtanut laventelin tuoksua sitä avattaessa, niin elämys olisi ollut täydellisen ranskalainen ja vienyt kesäloman maisemiin. 

Neljänkymmenen euron lasku aiheuttaa sen, etten taida tuonne eksyä lounaalle kovinkaan usein. Pastis oli kuitenkin kiva kokemus näin kertaalleen.

Ekbergillä kaffella - Hidasta mutta herkullista

Kävipä tässä eräänä päivä äiti shoppailemassa Helsingissä siskonsa kanssa. Tuntien rankan reissun jälkeen (no joo, kävimme me sentään lounaalla lepuuttamassa jalkojamme) alkoi kahvihammasta kolottamaan. Tarkastettuamme Chez Mariuksen uudet upeat tilat, siirryimme Bulevardin toiselle puolelle kahvilaan. Perinteikäs ja kehuttu Café Ekberg houkutti sekä maineellaan että pöytiintarjoilulla.

Pöytiintarjoilu vaan on vähän sellainen kaksiteräinen miekka. Sillä saa helposti asiakkaan tyytymättömäksi. Odotuksena on, että asiakas huomioidaan heti hänen istahdettuaan. Kunhan hän saa menun käteen niin sitten voikin istua tyytyväisenä hetken aikaa. Valitettavasti Ekbergillä ei palvelu ollut kovinkaan sujuvaa. Pöytämme oli täynnä edellisten asiakkaiden astioita. Istuimme hetken katselemassa tarjoilijoiden pörräilyä, mutta sitten alkoivat kansainväliset käsimerkit (tarjoilijan kutsumiseksi - mitä te oikein kuvittelitte?) heilua meidän suunnaltamme.

Pöytä saatiin puhtaaksi ja tarjoilijatytön luvattiin saapuvan nopeasti paikalle menun kanssa. Näin ei tosin käynyt, vaan jouduimme vieläkin hetken odottamaan. Siinä odotellessa, oli hyvää aikaa seurata kahvilan muita asiakkaita. Bongasimme ainakin yhden julkkiksen ja yhden kolmen hengen seurueen, joka poistui kiukkuisen näköisesti ja tilaamatta mitään - ilmeisesti palvelun nopeus (tai siis hitaus) ei heitäkään oikein tyydyttänyt.

Menusta löytyivät halutut herkut nopeasti. Itseäni kiinnosti, mikä on "sellaiseksi makeaksi leivokseksi" (onko niitä muunlaisia ?) tarjoilijan kysyttäessä mainostama Budapest cappuccinon kera. Sisko halusi maistella maitokahvia ja Kööpenhaminan wieneriä. Tilattuamme taas odoteltiin. Kauan saivat aikaa kulumaan kahden leivonnaisen ja kahvin laittamiseen, vaikkei kahvila ollut edes varsinaisesti täynnä kolmen jälkeen iltapäivällä. 

Onneksi herkut vastasivat odotuksia. Budapest osoittautui  ihanan rapsakaksi manteleilla höystetyksi marenkikääretortuksi. Ylenpalttisen makeuden pelastivat sopivasti torttua pilkuttavat mandariininpalaset. Ihanaa herkkua, eikä viinerikään kuulemma ollut yhtään hullumpaa. Sellainen sarven muotoinen ja sitruunakreemillä maustettu rapea herkku. Kahvit olivat aika normikamaa - ihan juotavia.

Lähdimme jatkamaan matkaa virkistäytyneinä ja levänneinä vähän oletettua pidemmäksi venähtäneen kahvitauon jälkeen. Ihan olimme hyvillä mielin. Tämän kahvilakokemuksen pelastivat maineensa veroiset herkut !