Gigi ja Henry - vihdoinkin

Taisi lääkäri olla jollain tavalla oikeilla jäljillä lykätessään minulle antibiootteja poskiontelotulehdukseen. Silmiä särkevä väsymys on väistynyt ainakin toistaiseksi - tosin tässä on eletty rentoa viikonloppua, mikä lienee osaltaan vaikuttanut asiaan. Toivon kuitenkin, että myös työviikko sujuisi samalla tavalla. En minä vieläkään täysissä voimissa ole (ja antibioottikuuriakin on vielä jäljellä yli puolet), mutta ainakin saan silmäni pidettyä auki ilman, että otsaluu särkee ponnistuksesta.

Lukenutkin olen... Sain kuin sainkin luettua Gigi ja Henry -trilogian loppuun ennen kuun vaihdetta (jolloin syyskuun lukulista ei sentään jäänyt ihan häpeälliseksi). Se on keikkunut lukulistallani vuosikausia, mutta vasta viime vuoden kirjamessuilla osuivat kaikki kolme osaa vastaan sopivassa kohdassa.

Sitten ensimmäinen osa katosi esikoisen huoneen syövereihin - Sitä etsittiin ja etsittiin, mutta kirjoilla on taipumusta kätkeytyä niin halutessaan. Lopulta päädyin lainaamaan ensimmäisen osan kirjastosta ja, arvannette miten kävi, Kerjäläisprinsessa kurkisti heti sen jälkeen parin esikoisen koulukirjan välistä... Miten liekin sinne livahtanut ja väistänyt kaikki etsinnät. 

Alkuun päästyäni ei trilogian lukemiseen mennyt kuin pari kuukautta (kaikkien muiden luettavien lomassa). Tarina eteni vauhdikkaasti ja Gigin seikkailut koukuttivat.

Magdalena Hai : Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar (Gigi ja Henry 1-3)
Oma ostos viime vuoden Kirjamessuilta 

Gigi asuu Keloburgin Satamakaupungissa ja juoksentelee leikkimässä sen kaduilla parhaan ystävänsä Henryn kanssa. Sitten leikit saavat yllättävän lopun, kun salamurhaajat kohdistavat attentaatin Gigin perheeseen tuhotakseen Umbrovian maanpaossa elävän kuningasperheen. Sillä Gigi on oikeasti prinsessa, jonka suonissa virtaa ikivanha hallitsijoiden veri, eikä hän voi väistää sen merkitsemää kohtaloa.

Tarina etenee ja kirjasta toiseen Gigi kasvaa. Myös ensimmäinen osan melkein leikillinen sävy muuttuu tummemmaksi ja teematkin synkistyvät. Gigi joutuu miettimään lopulta vastuun merkitystä teoille, päätösten seuraamuksia ja petojen olemusta pahuuden reunalla.

Jostain syystä Toto ei oikein innostunut Kerjäläisprinsessasta ja nyt olen itse asiassa melkein tyytyväinen. En nimittäin ole ihan varma sopisiko Susikuningatar herkän 8-vuotiaan luettavaksi, kun jo kanteen kuvattu mekaanisin osini paikattu tyttö herätti vähän hermostunutta kyselyä. Keskittyköön hetken Tohtori Proktorin pierupulvereihin - jatketaan Gigin tarinaa sitten samalla kuin Harry Potterin viimeisiä osia.

Gigin ja Henryn maailma sinänsä on varsin mielenkiintoinen. Ilmalaivat ja mielikuvitukselliset mekaaniset laitteet luovat jännittävän Steampunk-kokonaisuuden. Gigin isä, kuningas, on jonkinlainen hajamielisen professorin ja hieman hullun neron yhdistelmä, jonka keksintöjä himoitsee myös Keloburgin isäntä (Vihreän saaren eli Grönlannin hallitsija...) Euroopan vaihtoehtoishistoria tuo mukaan koulukirjoista tuttuja tapahtumia, mutta uusiksi pyöräytetyin vaikutuksin ja vääristynein valtasuhtein.

Historiatwistit ovat kuitenkin vain taustaa Gigin tarinalle eikä Umbroviaa löytyne maailmankartastosta, sen ihmissusikansasta Varcolaceista puhumattakaan. Gigin ja Henryn tarina on pesunkestävä seikkailu, jossa on asiaankuuluva määrä taistelua, sankareita, ylenmääräisen karsea pahis ja suuria tunteita. Seikkailun lisäksi kyseessä on nuoren tytön kasvutarina, jossa poneille ei ole tilaa ihmissusien keskellä, pitsit ovat vaihtuneet metallikäteen ja ystävyys kantaa menetystenkin yli.  

Pyörteissä ajasta aikaan

On aina jonkinlainen riski, kun ottaa kirjan luettavaksi suoraan sen kirjoittajan lähettämänä. En pidä itseäni ilkeänä ihmisenä, joten täysin itselle sopimattoman kirjan kohdalla saattaa olla vaikea ilmaista mielipidettään...

Onneksi Tatu Kokon kohdalla oli taustalla jo kokemusta hänen kirjoittamistaan nuortenkirjoista (minulla ja pojilla), joten arvelin mielikuvitusta ainakin riittävän. Kävelevät patsaat nimessä loivat odotuksen realismin rajojen venymisestä - eikä lukiessa tarvinnut pettyä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki 
Kirjailijalta itseltään luettavaksi 

Vilja työskentelee kirjastossa, asuu siskonsa luona ja nieleen kiltisti pillerinsä. Sitten pakottava tarve kirjoittaa, elää ja tuntea vetää pillerit vessanpytystä. Kaupunki herää Viljan keralla, tutut patsaat tervehtivät ja ajan pyörteet sieppaavat mukaansa.

Viljan elämässä on muutama tärkeä henkilö. On sisko ja sen mies, ja sitten on Minna - tutkimuskohde, patsasrouva ja Vilja itse aikamatkoillaan sillä hän sukeltaa idolinsa nahkoihin aivan kirjaimellisesti. Nykyhetkessä Viljan ydinjoukkoon liittyy myös Kareem, kaupunginmuseon nuori tutkija, joka tuo mukanaan tuulahduksen eksotiikkaa ja ennen kaikkea herättää Viljassa tunteet, joiden hän kuvitteli kuolleen.

Tarina vie pyörteisiinsä hengästyttävää vauhtia. Aikamatkat, Kareem, Viljan yhä kiihtyvässä tahdissa poukkoileva mieli sekoittuvat kaleidoskooppimaiseksi kudokseksi, joka voisi hajota sirpaleiksi. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ja juoni etenee Vilja kiintopisteenään.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miten eri tavoin sitä voisikaan lukea. Jos lähtisi lukemaan tarinaa fantasia-kuvauksena vangitusta suojelijasta, joka irrottaa kahleensa - tai sitten sairaskertomuksena Viljan putoamisesta (takaisin) harhoihin. Kolmantena vaihtoehtona voisi olla keskittyminen Minna Canthin osuuksiin, ne kuvaavat elävän ja tuntevan naisen aikansa vaatimusten raja-aitoihin puskevana voimahahmona.

Toisaalta voisi fokusoida rakkaustarinoihin, niin Minnan kuin Viljankin. Niissä on yhteistä jonkinlainen pidättyvyyden tarve, eri syistä kumpuava, mutta kuitenkin naista rajoittava. Minnan on soveliasta naisena toimia vähemmän tunteidensa vietävänä aikakautensa asenteiden vuoksi, Viljan taas on hillittävä itsensä miehen uskonnollisen vakaumuksen tähden. Kumpikin siis on tavallaan miesten määritysten rajoittama, kumpikin kieltäytyy jäämästä kokonaan rajojen sisäpuolelle.

En vieläkään tiedä, minkä lukutavan itse valitsisin - taisin vaihtaa lennossa luvusta toiseen. Kävelevien patsaiden kaupunki lumoaa runsaudellaan. Elementtejä ja teemoja on niin paljon, että lukija voisi helposti tukahtua niiden alle. tai eksyä kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen keskellä. Jotenkin kummasti keveys ja suunta kuitenkin säilyvät ja rakenne kannattelee kiemuroista huolimatta. Mieleen tulee sellainen pitsimäinen, ohuista metallisäikeistä taottu sermi, joka päästää valon kukkiensa lävitse, mutta jonka materiaali on kovaa ja taipumatonta.

Tämä kirja on taottu kauniisti. Kieli soljuu ja luo kuvion toisensa jälkeen. Pidin jotenkin jännästi "vanhahtavasta" rytmityksestä, joka tuo mieleen Canthin aikakauden kielen. Nautin myös siitä miten runsaus koostuu kuitenkin selkeistä ja välillä kovistakin paloista, jotka hätkähdyttävät samalla kun heittävät jo kohti seuraavaa. Teksti on täynnä kauniita kuvauksia ja tunnelmia, olematta kuitenkaan imelä ja pysähtymättä vatvomaan. Päällimmäisenä jää mieleen liikkeen tuntu.

Tykkäsin. Siitä kertonee sekin, ettei mikään muu kirja päässyt kiilaamaan väliin, vaan luin loppuun ilman sen kummempia välihyppyjä. Tälle kirjalle soisi huomiota, se on virkistävän erilainen, rohkea teemoissaan, ajatuksia herättävä muttei kuitenkaan vaikea tai raskas luettava.

Kun en vaan lämpene

Minun moottorini on yskähdellyt koko alkusyksyn. Kuvittelin vain vetäväni henkeä lomien välissä sillä töissä oli hiljaisempaa kesäloman jälkeenkin ja viime viikolla olin taas lomalla. Olen tottunut saamaan aikaiseksi, pistämään toimeksi ja ruksimaan tehtäviä listalta reipasta tahtia. Nyt ei toimi, kone ei lämpene, ei edes loman numero kaksi jälkeen.

Ainoa, mihin minulta näköjään riittää iloisesti energiaa on rantaraitilla haahuilu ja mikäs siinä. Kauniit on maisemat ja sadekin tauonnut sopivin väliajoin.

Ei auta. Piti mennä lääkärille ja tällä kertaa työterveyslääkäri otti minut oikein vakavissaan ja nyt pitää suunnata verikokeisiin - jotain lienee vähän pielessä. Toivottavasti selvitään rautakuurilla tai jollain sellaisella.

Samalla tavalla yskähteli odotuksistani huolimatta myös Parkkiselta toisena lukemani kirja. Kun ei iske niin ei etene. Luin kuitenkin loppuun, vähän ristiriitaisin tunnelmin.

Leena Parkkinen : Sinun jälkeesi Max
Oma ostos kirjailijalta, makuloinnin alta napattuja 

Pidin kovasti ensimmäisenä Parkkiselta lukemastani Säädyllinen ainesosa -romaanista. Siispä odotukset olivat suuret myös tämän suhteen.

En tiedä johtuiko sitten odotuksista vai mistä, mutta en oikein millään päässyt mukaan siamilaisten kaksosten matkaan.  Max on toinen kaksosista ja tarinaa kertoo hänen toinen puoliskonsa. Matkustetaan kummajaisina sirkuksessa, kohdataan naisia ja miehiä, halveksuntaa ja rakkautta, hyväksikäyttöä ja... tavallaan rakkautta siinäkin.

Jotenkin tarina hajosi käsiini, enkä oikein vieläkään tiedä, oliko kyseessä juonellinen romaani vai sarja kohtauksia ja tunteita. Tavallaan kirja ehkä onkin kertomus siitä, miten ulkopuolisuuden tunne ja rakkauden etsiminen saattavat tarttumaan rippeisiin ja hyväksymään liian paljon, elämään vain hetkittäin.

Lukukokemukseeni vaikutti ehkä henkilöhahmojen groteskius, enkä nyt tarkoita siamilaisten kaksosten fyysistä tilaa. Jokainen henkilöhahmoista on jollain tavalla rikki. Taustalla voi olla lapsuuden kokemukset, mielen järkkyminen, elämätarina, fyysisten haasteiden aiheuttamat ongelmat - oli syynä mikä tahansa, jokin on kierossa. Joukosta löytyy ystävyyttä, rakkautta, hellyyttä, välittämistä eli toivoa, mutta silti vieraus säilyy. Sitä en tiedä, mitä kykenemättömyyteni löytää kauneutta tästä henkilögalleriasta kertoo itsestäni, mutta tällä kertaa en pystynyt näkemään pinnan alle.

Romaanin juoni on myös hajanainen, enkä aina pysynyt ihan kärryillä aikajärjestyksen suhteen. Kieli on kaunista ja selkeää, kuvaukset eläviä, mutta... tällä kertaa en vain yksinkertaisesti lämmennyt kirjalle, sen henkilöhahmoille tai tarinalle. Joskus näin käy.

Perinteistä dekkaria eli pahoja miehiä

Minä pidän sellaisesta perinteisestä, rauhallisesta dekkarityypistä, jossa veri ei lennä, sankarit ovat sankareita ja elämä yleisesti ottaen vielä henkii herttaista perinteisyyttä. Agatha Christiet ovat tietysti omiaan tuohon sarjaan, mutta kyllä Suomestakin löytyy - varsinkin vanhempien dekkareiden joukosta.

Viimeksi käsiini osui kaksikin tuollaista rentouttavaa tarinaa. Niissä sankaritar on nuori, kaunis ja hiukan naiivi, mutta kuitenkin tarpeeksi fiksu huomatakseen jonkin olevan pielessä. Sitten voidaankin odottaa sitä, kuka osoittautuu pahikseksi. Todennäköisesti joku salaperäinen komistus. Ei tarvitse liikaa jännittää, mutta kiemuroita löytyy sen verran, ettei mielenkiinto herpaannu. Täysin omiaan viikonlopun aloitukseen. 

Niin, ja ei, nämä eivät kuvasta modernin ja emansipoituneen naisen maailmaa. Sankarit ja todelliset pahiksetkin taitavat olla poikkeuksetta miehiä. Fiktiona Sariolan kirjat ovat kuitenkin oikein viihdyttäviä, vaikka en kuvattujen asetelmien perään haikailekaan - paitsi ehkä niinä hetkinä, kun väsyn puskemaan ja tunnen lievää houkutusta vain istua ja lisätä huulipunaa, miesten hoitaessa homman...  Onneksi nuo hetket eivät  yleensä kestä viittä minuuttia kauempaa ja menevät ohitse, vaikka sitten lukemalla perinteistä dekkaria.

Mauri Sariola: Tohtori Viitasen tapaus / Kuolemanlotossa kuusi oikein 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tohtori Viitasen tapauksessa on epäilyttävä avioero, nuori vaimo ja tunne siitä, etteivät asiat ole oikein kunnossa. Enempää ei tässä kai voi sanoakaan, ettei paljasta ihan kaikkia juonen käänteitä. Itse asiassa juonen kulun suurin piirtein arvaa viimeistään kirjan puolivälissä, mutta onneksi käänteitä ja yksityiskohtia on sen verran paljon, että loppujenkin sivujen parissa viihtyy vallan mainiosti.

Kuolemanlotossa kuusi oikein on näistä kahdesta mielenkiintoisempi. Siinä nuori nainen saa postissa täytetyn lottokupongin, joka osoittautuu peräti päävoiton arvoiseksi. Mielikuvituksellinen juoni kiemurtelee suuntaan jos toiseenkin ja auliisti myönnän olleeni ihan pihalla pitkän, pitkän aikaa. Toki sattumalla on jännästi osaa loppuratkaisussa, mutta ei sentään ihan liikaa uskottavuuden tuolla puolen. Kaikkiaan oikein nautittava dekkari - sanan parhaassa merkityksessä.

Nykylukijalle myös ajankuva ja tunnelma tuovat oman lisänsä lukukokemukseen. Vuosina 1966-1974 Mauri Sariola kirjoitti Esko Laukko nimellä 9 dekkaria ja samalla tuli ikuistaneeksi tapoja ja ympäristöjä tarkasti niin kielessä kuin henkilöhahmojen kuvauksessa. Ihan parhautta. 

*****************************************

Muita saman tyyli dekkareita ja sinnepäin samalta aikajanalta ovat kirjoittaneet esim. 

Eeva Tenhunen 

Sirpa Tabet 

Uudempaa samantyylistä edustaa Terttu Autere, jonka kirjasarja etenee parhaillaan uusilla osilla, mutta on harhaannuttavasti tyylisuunnaltaan ja ajankuvaltaan edellisten aikalainen.

Christien sisaria :
Dorothy L. Sayers (hivenen edellisiä aikaisempi)
Ngaio Marsh
Martha Grimes 

*******************************************

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille

Aina välillä yritän sivistää itseäni ja se tietysti onnistuu helpoiten lukemalla kirjoja. En koe olevani runoilija, mutta ainakin jonkin verran uskallan väittää ymmärtäväni suhteellisuusteoriaakin paremmin luettuani heille suunnatun kirjan...

Kari Enqvist : Suhteellisuusteoriaa runoilijoille 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Runoilijat eivät tunnetusti kai ole matemaatikkoja, eivätkä matemaatikot runoilijoita. Tässä kirjassa tiedemies kuitenkin yrittää saada suhteellisuusteoriaa selkokieliseen muotoon myös runoilijoiden ymmärtää ja samalla valottaa myös hieman Einsteinin ja suhteellisuusteorian - anteeksi - suhteellisuusteorioiden historiaa. Niitä on kaksi! Olen minä joskus kai kuullut, mutta sitten autuaasti unohtanut.

Opin minä tietysti muutakin. Kari Enqvist tekee hurjan työn yrittäessään kääntää suhteellisuusteoriaa tavisjärjellä ymmärrettäväksi ja vielä niin, että lukemisen kokee mielekkääksi ja kiinnostavaksi - siis sellainen, joka ei luontaisesti saa aivojaan käännettyä vastaavien teorioiden muotoon. Tosin... ja tämä ei ole kirjan vika... minun pitäisi varmaan lukea tämä uudelleen, jotta teoria jäisi oikeasti mieleen.

Sen toki muistan, että ajan nopeus on kiinni näkökulmasta. Tässä ja nyt mennään yhtä aikaa ja avaruudessa minun aikani näyttää joltain ihan muulta... ja molemmat ovat aivan yhtä oikeassa sillä absoluuttista aikaa ei ole, vaan kukin elää omassa ajankulussaan... Tämä kuulostaa itse asiassa jo ihan runolliselta. Ehkä suhteellisuusteoria onkin romanttisempaa kuin voisi kuvitella ja runoilijoille varsin sopivaa.

Lienee parasta lopetttaa ennen kuin mennään absurdin puolelle ja yritetään kvantteja riimeihin. Joka tapauksessa, kirja onnistuu varsin hyvin tarkoituksessaan eli saada runoilijat sukulaissieluineen edes jollain tavalla tähtikartalle suhteellisuusteorian suhteen. Kannattaa lukea ja yrittää ymmärtää. Sitä voi vahingossa vaikka oppia jotain.

Juhlat on juhlittu

Kiitos kuvasta sisko

No niin, juhlat on juhlittu, loma lopussa, syksy tullut ja Venetsialaiset-kirjakin ahmaistu siinä sivussa. Hassusti tuntuu kuin olisi jonkin muutoksen äärellä, vaikka huomenna on paluu normiarkeen ja töihin...

Ei tullut lotostakaan kuin muutama euro, vaikka Veikkaus lähetti oikein sähköpostia. Minä luulin, että uusi palvelu koskisi vain isoja voittoja, mutta toki tuotto oli suurempi kuin investointi (tällä kertaa...). Arvatkaa vaan, ehdinkö jo kuvitella isommankin muutoksen juuri töiden suhteen olevan edessä sähköpostin huomatessani..

Ripiltä pääsy on kai jonkinlainen siirtymäriitti nuorille, vaikka sen varsinaisen muutoksen huomaakin vain siitä, kun poika laittaa puvun päälle ja on yht'äkkiä melkein aikuisen näköinen. Melkein helpotuin, kun juhlan jälkeen verskat ja t-paita toivat sen tutun teinin takaisin. Tosin, ei kai naimalupa nykyään niin kauheasti paina eikä taida lähipiirissä olla vauvojakaan tulossa kummilapsiksi.

Pihalla seisoo juhlakatos sateessa. Ihan turha investointi se oli tällä kertaa - toki lamppuineen kaunis katsella. Mutta kun syksy päätti viilentyä juuri sopivasti perjantai-iltana, ei siellä lauantaina sitten auringosta huolimattakaan oikein viihtynyt oleilemassa. Olisi pitänyt vuokrata lämpölamput samassa, mutta ei tullut hellekelillä mieleen. Viime viikonloppuna olisi vielä tarjennut.

Mistähän se johtuu, että juhlien jälkeen on aina vähän kaihoisa mieli, vaikka saikin kakkua ja mummin lusikkaleipiä aamupalaksi. Kaipa juhlissa vaan on niin kivaa - tai ainakin meillä oli. Taina Latvalan Venetsialaiset-kirjan siskoksista en ole ihan varma...

kuva: Otava

Taina Latvala : Venetsialaiset 
HelMet Ellibs kirjastolaina

Kolme siskosta saapuu kesän päättäjäisiksi isältä peritylle mökille. Venetsialaisia vietetään kylällä ja pimenevässä illassa myös muistot nousevat pintaan ja vanhat arvet aukeavat. Hallitsevan isän vaikutus ei ole kadonnut mihinkään 15 vuotta kuoleman jälkeenkään ja salaisuuksia kerrotaan ja luodaan illan aikana.

Hallitseva isä häiritsi minua kirjassa suunnattomasti. Ymmärrän isän vaikutuksen lasten elämään, mutta jotenkin minun sisälläni nousi kapina. Ei yksi, oikeasti tosi huonosti käyttäytyvä ja läheisiään satuttava äijä saisi saada noin paljon vahinkoa aikaiseksi, vaikka miten olisi myös rakastava ja hellä.

Sinänsä tunnelma kirjassa ei kuitenkaan ole toivoton vaan huokuu myös rakkautta. Siskokset ovat toisiaan varten ja välittävät. Se kantaa pitkälle, vaikka he koskettavatkin toisiaan tangenteilla hipoen, matkallaan vastakkaisiin suuntiin. Erimielisyyksistä huolimatta pohjalla on syvä kiintymys.

Kirjan kaunis kieli luo hieman epätodellisen tunnelman. Tämä nimittäin on kaunis tarina, huolimatta sen henkilöhahmojen rikkonaisuudesta ja elämän satunnaisesta julmuudesta. Siskosten suhteet isään ja toisiinsa, äidin osa suojeltavana enemmän kuin suojelijana, isän juominen ja sen periytyminen (tavallaan), luovat kuin kaleidoskoopin kuvion, joka muuttuu näkökulmasta toiseen - ytimessään kuitenkin halu rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Pidin siis kirjasta kovasti. Se sopi mainiosti luettavaksi alkusyksyn sateisiin ja pimeneviin ilmoihin ja nautin kohtausten rytmityksestä. Takaumat lomittuivat Venetsialaisten iltaan luontevasti ja avasivat kunkin tarinaa ja sitä yhteistä. Toki hermostuin kuhunkin henkilöhahmoon vuorollaan sillä he ovat kaikki omien kokemustensa vankeja ja toistavat käyttäytymistään pääsemättä irti itsetuhoisistakin tavoista. Silti kokonaisuus on harmoninen, tumma ja jotenkin samettisen pehmeä kuin kesän viimeinen ilta konsanaan.

Lievää lusmuilua ja Michelle Obama

Kesäloman jälkeen alkoikin yllättäen rauhallisempi työjakso. Olen suoraan sanoen lusmuillut oikein kunnolla ja tehnyt vain välttämättömän... Huomannut jälleen kerran, että kiireen puuttuessa ei meinaa vähästäkään työstä tulla yhtään mitään.

Tällä viikolla olen taas lomalla - tai siis, järjestän keskimmäisen rippijuhlia, käyn parina päivänä töissä, yksissä kirjajulkkareissa, kampaajalla, ja... ei siis varsinaista lepoa tiedossa, mutta kuitenkin omassa tahdissa ja sen tahdin haluan pitää leppoisana. Joukkoon siis ulkoilua ja kirjojen lukemista.

Ei hullumpi viikko ja tähän rennompaan tahtiin voisi vaikka tottua. Ainakin, jos ei kuuntele Michelle Obaman kuvausta omasta elämästään, urastaan, kasvustaan rouva presidentiksi  ja saa jonkintasoista alemmuuskompleksia tai huonoa omatuntoa. Suoraan sanoen, välillä hengästytti ja  riittämättömyyden tunne hiipi pitkin selkäpiitä. Minua kun ei esimerkiksi hevin saisi viideltä aamulla ylös kuntosalille lähtöä varten, jotta saa pitkän työpäivän maksimoitua... eikä oma opiskeluni tai urani koskaan ollut varsinaisesti tavoitteellista suorittamista vaan ennemminkin opportunistista uteliaisuutta.

Michelle Obama : Becoming
Laina HelMet/ Overdrivesta 
lukijana : Michelle Obama

Odotin lainaa pitkään, mutta halusin nimenomaan äänikirjan ja nimenomaan Michelle Obaman itsensä lukemana. Odotus kannatti, sillä Michelle Obama lukee hyvin ja hänen lukutapansa tukee tarinaa. Äänikirjoissa lukijan tekstintuntemus on avain tulkintaan ja Michelle Obamaa kuunnellessa myös tunteet tulevat läpi. Tykkäsin siis, vaikka kieltämättä tuli kirja kuunnteltua aika vauhdilla ja sen kummemmin pysähtelemättä kahden viikon laina-ajan painaessa päälle.

Tarina itsessään on mielenkiintoinen, niin kuin menestyneiden ihmisten tarinat yleensä. Työväenluokan tummaihoinen tytär päätyy kovalla työllä ja oikeiden ihmisten (lue: miehen) mukana Valkoiseen Taloon. Ei siis varsinaisesti ryysyistä rikkauksiin, mutta jonkinlainen amerikkalainen unelma kumminkin, vaikka tämä unelma kyllä haiskahti pahasti kovalta työltä, vastuulta ja vaikeilta päätöksiltä.

Pitää nostaa hattua määrätietoiselle nuorelle naiselle, joka puskee läpi esteiden ja hankkii itselleen huipputason koulutuksen ja vaihtaa sitten hyväpalkkaisen asianajajan pestin johonkin enemmän omiin arvoihin sopivaan. Myös kuvaukset vaalityöstä ja kahden presidenttikauden ajasta ovat jotain aivan muuta kuin leppoisaa tuuripeliä. Minä myönnän ihan suoraan, että vaikka olenkin tottunut töitä paiskimaan, en taida sittenkään olla lähelläkään tuota tasoa. Kuten sanoin, en tasan lähtisi kuntosalille viideltä aamulle työpäivän pohjaksi...

Parasta kirjassa ovat kuvaukset Obaman perheen kasvusta presidenttiperheeksi ja siitä eteenpäin. Rakkaus ja yhteenkuuluvuus tulevat läpi, vaikka niin niiden kai tällaisessa kirjassa pitääkin. Muutenkin kirja on tosi "comme il faut"  ja siisti. Mitään skandaalinkäryä tai edes radikaaleja mielipiteitä ei siitä löydy, vaikka toki konservatiiveja näpäytetäänkin tuon tuosta. Kaikkiaan kirja tuntuu kauhean amerikkalaiselta, vaikka tietynlainen asenteellisuus pääsikin  yllättämään.

Minulle oli järkytys huomata, miten ihonväri nousi keskeiseksi teemaksi ja "väritti" ihan kaikkea kirjan tapahtumista. Michelle Obaman kommentointi oman elämänsä ja ympäristönsä suhteen lähti miltei poikkeuksetta siitä, miten tummaihoiselle kaikki on vaikeampaa. Olen tiennyt rotukysymyksen edelleen olevan Amerikassa pinnalla ja vaikuttavan kaikkeen, mutta jotenkin en silti ollut valmistautunut sen kaiken lävistävään läsnäoloon. Tiedän ja ymmärrän, mutten silti ymmärrä. Eikä tuota kai voikaan oikein tajuta, jollei itse elä sen keskellä. (Eikä tietysti oma ihonvärini altista minua koko asialle Suomessakaan oikein millään tavalla).

Tekstinä kirja on sujuvaa ja selkeää, eli kustannustoimitus on ollut hereillä. "Juoni" ei ole täysin kronologinen, mutta kaari säilyy. Tyyli on jutusteleva, varmaan täysin tarkoituksella.

Kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen ja naisnäkökulmassaan myös inspiroiva. On upeaa kuulla nuorten naisten mentorointiohjelmasta tai muuten menestyvien naisten esimerkeistä, vaikka riman taso vähän hirvittääkin. Silti jäi jotain puuttumaan, todennäköisesti sen takia, että amerikkalaisuus ja sen tuomat näkökulmat ovat minulle niin kovin vieraita. En ole ikinä ollut suuresti kiinnostunut siihen suuntaan edes matkustamaan, ja monesti huomaan amerikkalaisten kirjailijoiden teosten jostain syystä jättävän minut kylmäksi. Näkökulmani on jotenkin kliinisen utelias - "Ai että tuollaistakin..."

Unenomaista kirjoittamista

En ole koskaan oikein kuunnellut musiikkia, enkä tiedä yhtään ainutta Patti Smithin kappaletta, en edes tunnista musiikkityyliä. Olen kuitenkin kovaa vauhtia tulossa todelliseksi faniksi hänen kirjoitustensa suhteen. Varsinkin kuunnellessani niitä äänikirjoina, kirjailijan itsensä lukemina.

Smithin tekstissä on jotain unenomaista. Ajatus kiertää, hyppelee, kohtaukset vilistävät silmien edessä ja sitten yht'äkkiä näennäisesti erilliset palaset loksahtavat kauniiksi kuvaksi. Teksti myös vie mukanaa, pakottaa kielen tahtiin, työntää mieleen ajatuksia kirjan ulkopuolelta antaen halun itsekin tarttua kynään (tai nykyään kai tanssittaa sormiä muovineliöiden päällä).

MTrain vei minut jo mukanaa ja on yksi niitä harvoja ja ainoita kirjoja, joista olen poiminut lainauksia. Devotion näyttää tekevän saman.

  "Mieleeni juolahtaa, miten nuoret nukkuessaan näyttävät kauniilta, 

mutta vanhat, kuten minä, vain kuolleilta" (käännös oma vapaamuotoinen).

Äänikirjoissa on toki omat haasteensakin. Ensimmäiset 30 minuuttia, mietin kuulemisen vaikeutta. Kun suomenkielinen kuuntelee englanninkielistä lausumassa ranskankielisiä nimiä, kestää hetken ennen kuin äänteet ja hahmot yhdistyvät. Ilman silmin tutkittavaa kirjoitusta, en kyennyt erottamaan onko kyseessä Simone Veil vai Simone Weil... olettaisin jälkimmäistä, sillä Smith käy  haudalla Englannissa ja jotenkin uskonnollis-filosofissävyttein vaikuttaja sopisi tyyliin paremmin kuin raudanluja asianajaja-poliitikko, vaikka tämä miten olisi saanut abortin sallivan lain läpi Ranskassa.

Tuo ylläoleva koskee Devotion-kirjan kehyskertomuksen osuutta eli kirjan alkua. Siinä kirjailija kertoo tarinan synnystä matkalla Pariisiin ja Englantiin, vaikuttavan Stalinin puhdistuksia käsittelevän dokumentin aiheuttamissa ajatus- ja unikierroissa. Sitten siirrytään itse tarinaan, joka oikeastaan on jonkinlainen satu...

Devotion 

Satu tytöstä joka luistelee lammmen jäällä. Satu miehestä, joka seuraa tyttöä ja haluaa omistaa sulokkaan liikkeen. Satu siitä, miten juuret voidaan repiä irti, miten intohimo sitoo kohteensa ja kahleiden rikkominen on aina väkivaltaista.

Pidin tarinasta sen julmuudesta huolimatta ja varsinkin sen monitasoisesta juonesta, joka nimenomaan kehyskertomuksen myötä saa uusia merkityksiä. Silti Patti Smithin kirjoissa teksti ja sen rytmi ovat ainakin minulle pääasia. En ollenkaan ihmettele kirjailijan muusikkoutta, enkä tajua, millä tavalla näitä tekstejä oikein voisi kääntää suomeksi. En tiedä uskallanko edes koettaa lukea käännöstä, jos sellainen on tehty. Enkä ole ihan varma siitäkään, haluaisinko edes lukea tai kuulla toisen lukijan äänellä. Saattaa olla niin, että Patti Smithin tekstit toimivat (minulle) erityisesti äänikirjana ja nimenomaan kirjalijan itsensä lukemana...  Pakko kuitenkin hankkia myös muut hänen kirjansa kuunneltavaksi (luettavaksi...).