(Ruoka)päiväkirja : Muuta ruokaan liittyvää

Olemme toki syöneet viime aikoina, vieläpä ihan hyvin. Suurin osa aterioista on vieläpä kokattu kotona. Silti minulla ei varsinaisesti ole ruokaohjeita kirjattavaksi tai muuta herkkuhehkutusta. Aika perusmeiningillä ollaan menty, kuten nyt vaikka tuolla sitruuna-chilipastalla kuvassa. 

Ruoka sinänsä on kyllä ollut mielessä, sillä tapani mukaan näköjään valitsen ruokaan liittyviä juttuja myös muissa toimissani. Varsinkin viihdevalintani kohdistuvat helposti herkkuihin, herkuttelijoihin tai herkkujen tekijöihin. 

Korvissa kaikuu kerran viikossa Bella Table -podcast, johon olen tykästynyt. Viimeisin Hanna Karlsonin (Liberty or Death -drinkkibaarin baarimestari Helsingissä - en ole koskaan käynyt, mutta tämän jälkeen tekisi mieli) kanssa tehty drinkkijakso oli varsin inspiroiva ja hänen luomaansa "RabarBella Fizz" - pitää kyllä kokeilla (vaikkei meillä kyllä ole mitään cocktail-välineistöä. ) 

Olen jopa katsonut pari elokuvaa viime viikkojen aikana. The League or Extraordinary Gentlemen ei kai varsinaisesti tuo mieleen notkuvia ruokapöytiä, joten ei siitä sen enempää. Julie & Julia - elokuva oli kuitenkin jotenkin jäänyt minulta väliin sen ilmestymisen jälkeen ja nyt sain sen katsottua. (Netflix)  Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja kaksi rinnakkaista tarinaa ruokaentusiasteista oli varsin viihdyttävää katsottavaa. Meryl Streep on herkullinen hahmo Julia Childina ja pidinkin erityisesti amerikkalaisen diplomaatinrouvan seikkailuista ranskalaisen kulinarismin maailmassa. Toki ajatus klassikkokirjaa läpi kokkaavasta bloggaaja-toimittajasta myös vetoaa (monestakin syystä ;-), mutta silti pidin enemmän historiallisesta osuudesta - ehkä varsinkin sen ihastuttavasti stereotyypisen ranskalaisen tunnelman vuoksi. 

Netflixistä olen myös toisinaan katsellut Somebody Feed Phil - sarjaa, jossa Phil Rosenthal syö tiensä läpi maailman eri kolkkien. Nyt viidennessä kaudessa on jakso Helsingistä ja sehän piti tietysti katsoa. Jaksosta löytyi paljon tuttua, mutta silti Suomi (tai no, Helsinki) näyttäytyi eksoottisena ja kiinnostavana ihan näin espoolaisenkin silmiin. Phil oli innoissaan myös suomalaisista herkuista ja taisi päästä maistamaan ensimmäistä kertaa elämässään useampaakin ainesta. Eikä hän ole tainnut muualla päästä juttelemaan pääministerin kanssa. Go Sanna Marin! Teki hyvää katsojan kansalliselle itsetunnolle ja toivottavasti osan näkevät myös monet, monet katsojat maailmalla.

Olen tainnut ennenkin sanoa, että sarjan vastuttamattomuus tulee sen päähenkilöstä. Innostus, avoimuus ja lapsenomainen ihastuminen kaikkeen ja kaikkiin on kertakaikkisen viehättävää (joskin isompina annoksina ehkä myös naiiviudessaan hieman rasittavaa, mutta jakso silloin tällöin mielenpiristykseksi on varsin mukavaa). 

Että sellaisia ruokajuttuja tällä kertaa. Kesäkuussa siirrytään taas Biarritzin pieneen kämppäkeittiöön, joten en tiedä, miten paljon tulee varsinaisesti kokkailtua, mutta kyllä sielläkin syödään. 

(Luku)päiväkirja : Kuumaa Netflixiä ja kirjamuistoja

Seinät alkavat kaatumaan päälle kotitoimistolla, joten jotain kivaa pitää keksiä. Olen tarkoituksella ottanut tällä viikolla töissä rauhallisemmin ja onnistunutkin saavuttamaan jonkinlaisen työmoodin. Iltaisin olen surutta neulonut, jutellut poikien kanssa, ja kuunnellut äänikirjoja kotitöiden lomassa. Katsoin jopa televisiota - tai no, Netflixiä. Ensin Toton kanssa Pokemonia ja sitten itsekseni tabletilta ennen nukkumaanmenoa. 

Keskiviikkona katselussa lähti sitten niin sanotusti mopo käsistä ja vielä lievästi nololla tavalla. Ei väsyttänyt ja oli levoton olo. Enkä sitten keksinyt muuta kuin pistää Netflixistä päälle kauden sarjasta Too Hot to Handle. Siinä seksinnälkäiset ja kauniit nuoret kuvittelevat saapuvansa paratiisisaarelle juhlimaan ja sekstailemaan realitysarjassa, mutta todellisuudessa he joutuvat kartionmallisen Lana-tekoälyn terapoimiksi. Suukot kielletty, seksi kielletty, hyväilyt kielletty, masturbaatio kielletty... Tarkoituksena on saada osallistujat kohtaamaan toisensa syvemmällä tasolla ja parhaimmillaan löytämään rakkauden. 

No, siinä sitten seurasin kärvistelyä ja kiukuttelua (ja yllättävää kyllä, myös satunnaisia oivalluksia) puoli kolmeen. 

En useinkaan katso edes televisiota, mutta tuossa oudossa sarjassa jokin kiehtoo. Tiedä sitten, mitä se kertoo minusta. Olin yllättävän pirteä seuraavana päivänä, mutta keskittymiskyky tietysti pohjalukemissa. Kausi on kesken. Ehkä palaan siihen tänään, sitten kun Voice of Finlandin jakso loppuu... 

Sitten niitä kirjamuistoja... 

Luureista olen tällä viikolla antaumuksella kuunnellut Viv Groskopin Au revoir tristesse - ja muita elämänoppeja ranskalaisista klassikoista. Siinä Groskop yhdistää omia muistojaan ranskalaisiin klassikoihin, niiden yleisiin tulkintoihin ja omiin ajatuksiinsa. Aivan oikein. Varsin mielenkiintoista. (Niin kuin muuten oli Groskopin vastaava teos venäläisistä klassikoistakin). 

Kappale Proustista ja hänen Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksestaan käsitteli klassikon lisäksi myös käsitystä muistista ja sen tavasta tuoda esiin asioita muistelijan etsimättä ja tahtomatta.

Erilaiset asiat laukaisevat muiston. Kun Proustilla madeleine-leivokset tuovat esiin muistoja lapsuudesta (ensimmäisissä luonnosversioissa kuulemma puhuttiin korpuista - kauhistus!) vievät nauravat nakit ja ranskalaiset minut omiin varhaisiin herkkuhetkiini. - Arvatkaapa, mitä meillä syödään tänä iltana ?

Samalla tavalla myös kirjat ja kirjailijat vievät lukijansa hetkiin tai ajanjaksoihin, paikkoihin tai tilanteisiin, joihin ne tavalla tai toisella liittyvät. Proustin maininta Au revoir tristesse-kirjassa muistutti minua samantien yhdestä elämäni ihanimmasta lomasta, jolloin luin osan Kadonnutta aikaa etsimässä - kirja(sarjaa). Väliin nautiskelin uima-altaan vierellä, välillä menin hellettä pakoon viileään olohuoneeseen pehmeälle sohvalle. Lempipaikakseni kuitenkin valikoitui kuvassakin näkyvä korikeinu, jolta näki porrastetun kukkulanrinteen kukat ja pensaat, ja niiden yli aina Välimerelle saakka. 

Aurinko, lämpö ja rento kuukausi Nizzan kukkuloilla jäivät lähtemättömästi mieleen. Samoin kuin maisemat joihin katseeni osui sen Kobosta nostaessani. Ihanaa, enkä usko tämän muiston kovin helposti katoavan. Sen verran vahva muistijälki on aivoihini jäänyt, että jokainen maininta madeleine-leivoksista tuo mieleeni Proustin, joka tuo mieleeni Kadonnutta aikaa etsimässä, ja sitten korvissani jo soikin kaskaiden siritys. 

Toinen Groskopia kuunnellessani mieleen palannut asia koskee blogia. Muistin nimittäin jo aiemmin kirjanneeni jotain kirjamuistoista blogiin. Silloin naureskelin itsekseni linkkiä Olavi Paavolaisen ja Agatha Raisinin välillä (löytyy täältä). Sieltä löytyy myös muutama teidän kirjaamanne kirjamuisto, joita oli aivan ihana lukea uudelleen! 

Vieläkö teiltä löytyisi lisää kirjamuistoja tännekin kommentteihin ? 

Kyselen samaa myös insta-stooreissa, utelias kun olen, mutta mielelläni luen myös täältä - niin kuin varmasti kaikki muutkin. 

Jossain kohtaa jatkan vielä omienkin kirjamuistojeni kirjaamista, mutta nyt pitää mennä laittamaan niitä nauravia nakkeja. 

p.s. minut löytää Instasta profiililla minna_vuocho. Tervetuloa! 

(Luku)päiväkirja: Feeding Phil ja sen semmoista

 

Torstai 20.1.2022

Juuri kun ehdin hehkuttamaan ihanaa talvikelia alkoivat ropinasäät ja liukastelu. Ei silti, että olisin kauheasti ehtinyt edes testaamaan jäisiä katuja, kun töissäkin on taas tahti kiihtynyt. Korona jyllää, Venäjä uhoaa ja maailma on kerran keikahtanut vähän vinoon. Silti olen viime päivinä ollut vihreällä. (Tiedättehän sen palaverien "tunnetestin", kun kaikilta osallistujilta kysytään päivän väriä ja pitää kertoa kaikkea henkilökohtaista, jotta näyttää osallistuvalta ja sitoutuneelta? )

Minun vihreyteeni lienee parikin syytä. Ensinnäkin saimme pitää isännän kotona viikkoa kauemmin. Itsekkäästi iloitsen toimistonsa koronatartunnoista, joiden vuoksi se suljettiin 10 päiväksi. Toiseksi, olemme taas touhunneet omassa kuplassamme. Tehneet ruokaa, jutelleet, käyneet kävelyillä (ennen ropinaa) ja yllättävää kyllä katsoneet iltaisin televisiota. 

Huomasimme kauhuksemme, että Toton elokuvasivistyksessä oli Shrekin mentävä aukko. Nyt puuttuu enää numero neljä. Shrek on yksi kaikkien aikojen suosikeistani ja onkin ollut kiva seurata kuopuksen nauravan suurin piirtein samoissa kohdissa kuin minäkin. 

Isännän kanssa olemme puolestamme koukuttuneet Netflixistä myös löytyvään Somebody Feed Phil - ruokamatkasarjaan. Siinä Phil (Rosenthal) matkustaa eri maissa ja kaupungeissa ja maistelee herkkuja katuruoasta tähtiravintoloihin. Ei siis sinänsä mitään uutta auringon alla, mutta Philin luonnonlapsen riemu hyvistä mauista ja uusista ihmisistä sekä loppumaton energia (ja ruokahalu) ovat jotenkin koukuttavia. Jaksot on tehty ennen pandemiaa. Annosten jakaminen, uusie tuttavuuksien halailu ja jatkuva matkustaminen tuntuvat lämpimän nostalgisilta. 

Lukeminen onkin sitten ei niin yllättäen jäänyt vähän vähemmälle, mutta jotain kuitenkin. 

Unelmahommissa äänikirja jäi tauolle, kun tuli jotenkin vähän paha mieli. Kirja on hyvä ja realistinen kuvaus oman unelmahomman luomisesta, mutta olen viime aikoina käynyt läpi jonkinlaista urakriisiä ja tosissani miettinyt, mitä haluan tehdä kun kasvan isoksi. Tuli sellainen olo, että on moniin asioihin jo liian myöhäistä. Tunsin itseni  myös vähän riittämättömäksi. Ei minulla oikein ole unelmahommaa, enkä oikein osaa mitään hauskaa työtä niin hyvin, että kukaan haluaisi panoksestani maksaa. Taitaa olla joku 50-kriisi menossa. 

Joka tapauksessa, vaihdoin siis äänikirjassa Torstain murhakerhon toiseen osaan Mies joka kuoli kahdesti. Sen verran alussa, etten oikein osaa sanoa siitä vielä mitään. 

Ekirjana tulin lukeneeksi parissa illassa Ruth Galloway-sarjan kymmenennen eli Musta enkeli. Tarina sinänsä ei ole liian jännä nukkumiseen, mutta yhtenä iltana torkahdin sohvalle (Phil taisi olla Etelä-Koreassa, mutta oli liian poikki), enkä sitten tietenkään saanut unta. Niinpä luin kirjan loppuun. Tiedän, ei ihan fiksuinta toimintaa. Äänikirjalla olisin varmaan saanut unen päästä kiinni, mutta ehkä sitä joskus sentään voi vanhakin valvoa...  Dekkari itsessään oli ihan perushyvä Galloway. Suhdekuviot ehkä vähän turhankin sekaisin, mutta noh... sellaista se taitaa arkeologin elämä olla - ainakin kirjoissa. Italia tapahtumapaikkana oli ihan virkistävää vaihtelua. 

Suomen ruokahistoriakin loppui. Seuraavana tietokirjalistalla joko Metsä meidän jälkeemme, jonka tilasin alemyynnistä tai sitten Suomalainen kansanusko. Saa nähdä, kumpaan tartun. Ainakin luen vielä tarkemmin Kirjoneuleita pakkaspäiviin-kirjan - vai voiko neuleohjekirjaa varsinaisesti lukea ? Vähän samantapainen kysymys kuin keittokirjojen kohdalla... 

Witcher eli Noituri eli kirja eli tv-sarja (ja pelikin vielä)

Tulin tässä ihan sattumalta ladanneeksi itselleni "Viimeinen toivomus"- nimisen kirjan, kun esikoinen mainitsi ehkä itsekin haluavansa lukea sen. Kuulemma kuuluisa fantasiasarja, johon perustuvaa peliä hän on pelannut.

Kului jonkin aikaa ja perheen miesväki alkoi kohkata jostain Netflix-sarjasta, joka on kuulemma tulossa joulun aikoihin. Minä aloin lukemaan lataamaani kirjaa ja huomasin sen varsin omanlaisekseen tarinaksi hirviöitä tappavasta Noiturista.

Andrzej Sapkowski : Viimeinen toivomus
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Noiturit luodaan taikuudella mutanteiksi muuttuvista lapsista. Heidän ainoa tehtävänsä on rahaa vastaa poistaa maailmasta hirviöitä. He eivät tunne mitään ja kuolevat ennen eläkeikää. Geralt Rivialainen on yksi noitureista, mutta "Valkoinen susi" on Noituriksi poikkeuksellinen. Hän kyllä tappaa hirviöitä, mutta elää myös jonkinlaisen oman käyttäytymiskoodinsa mukaisesti, eivätkä hänen tunteensa ole ihan niin jäässä kuin legendan mukaan pitäisi.

Noituri-sarja on puolalaisen kirjailijan kotimaansa taruista ja legendoista lainaava fantasiasarja. Se ei niinkään ole erikoinen tapahtumien ja maailmankuvauksensa vuoksi, mutta henkilöhahmojen syventäminen ja juonen rakentaminen etenee sirpaleittain, epälineaarisesti ajassa hyppien, taru (tai bardin laulu) kerrallaan. Ensin en millään ymmärtänyt, mikä Noiturista tekee niin suositun. Sitten jäin kiinni lumoukseen. Tarina rakentuu pienistä paloista, oivallusten kautta. Palaset loksahtelevat paikoilleen luku kerrallaan ja se on lukijalle oikeastaan aika palkitsevaa.

Toki olen ehtinyt toistaiseksi lukemaan vain ensimmäisen osan, joten en tiedä, miten jatko rakentuu. Jo ensimmäisestä osasta saa kuitenkin hyvän tuntuman tunnelmaan, jonka Netflixin Witcher-sarjassa on osattu taitavasti luoda television keinoin. Tarina sinänsä on ilmeisesti melkein sama, vaikka joidenkin henkilöiden historiaa luodataan ja kuvataan kirjaa enemmän. Minä pidin tästä ratkaisusta, sillä se täydensi hienosti kirjassa ehkä ohueksi jäävien päähenkilöiden kuvaa. Aika harvoin pääsee sanomaan, että elokuvassa tai tv-sarjassa on kiinnitetty kirjaa enemmän huomiota henkilöhahmojan rakentamiseen, mutta tässä (ainakin yhden kirjan perusteella) on niin päässyt käymään.

Tarinapalasten järjestystä on muutettu enemmän tv-formaattiin sopivaan muotoon, mutta sirpaleisuus, takaumat ja monenmonet henkilöhahmot ovat läsnä - samoin kuin moninaisten langanpätkien päätyminen samaan solmuun loppua kohden. Minua miellytti tv-sarjan kyky rakentaa täysi kaari tarinalle, vaikka jatkolle selvästi tilaa ja tarvetta pedattiinkin.

Pidin sarjasta, samoin kuin meidän muu (isompi) miesväki. Kuopukselle annettiin kirja tai jotain muuta kivaa tekemistä ja sitten me neljä istuimme rivissä katsomassa Witcheriä. Jakso per päivä oli sopiva tahti. Peliä pelanneet pojat pysyivät juonessa mukana ja minäkin kirjan ansiosta, isäntä välillä vähän nikotteli nopeasti vaihtuvien ajankohtien ja paikkojen kanssa - pari kertaa jouduttiin selittämään, missä mennään. Ei mikään ihme, sillä tahti oli melkomoinen.

Taistelutkin olivat tv-sarjassa melkomoisia ja minulle ehkä vähän turhankin inhorealistisia. En kauheasti pidä yksityiskohtaisista "miekka silmään, pää poikki"-kohtauksista ja myönnän katsoneeni välillä toisaalle. Muuten maisemat olivat hienoja ja henkilöhahmot mukavasti kärjistettyjä pysyäkseen fantasiaolentoina. Teräsmies Witcherinä aiheutti nuorisossa pientä huvittuneisuutta, mutta kun en ole kyseistä elokuvaa nähnyt niin eipä tuo minua häirinnyt. Ihan katsottava uros sinänsä on kyseessä.

Nyt sitten pohdin, luenko sarjan seuraavia osia vai pitääkö odottaa ensin Netflix-sarjan seuraava kausi. Ainakin täytyy sen verran pitää taukoa, että juonenkäänteet hieman häipyvät muistista. Ei sitä ihan pelkkää kertausta viitsisi.

Zombeja, satuja ja Mr Darcy

Tuossa jokunen vuosi sitten käsiini osui Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin pohjalta kirjoitettu zombie-tarina - tai itse asiassa kaksi.

Vasemmanpuolisessa vain henkilögalleria ja asetelma on lainattu Austenilta - tarina on omanlaisensa. Jälkimmäinen puolestaan on ihan puhtaasti Austenin tarina, mutta zombeilla höystettynä. Ei liene yllätys, että pidin enemmän tuosta jotain omaakin käsittävästä romaanista, vaikka kuriositeettina tuo kopiokin menettelee. Hauskoja olivat molemmat. ¨

Nyt sitten silmiini osui Netflixistä Pride and Prejudice and Zombies - elokuva. Se oli tietysti ihan pakko katsoa lauantai-illan huvitukseksi - varsinkin, kun siskokin oli bongannut saman ja ehtinyt sen parissa jo huvittumaan.

En tiedä, onko elokuvalla mitään tekemistä kirjan kanssa. Minun (hatarien) muistikuvieni mukaan juoni ei ollut ihan samanlainen. Ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä. Darcy on komea, Elisabeth omapäinen ja kaiken ympärillä zombiet ovat valtaamassa Englantia.

Kliseillä leikittely ja tarinan päättömyyteen nähden tasokas näyttelijäkaarti sai elokuvan kuitenkin viihdyttävämmäksi kuin kuvittelin. Sitä ei onneksi ollut otettu liian vakavasti. Eikä mikään tietysti voi muuttaa Austenin asetelmien herkullisuutta, vaikka tässä olikin otettu vapauksia juonenkäänteiden suhteen.


Muitakin 

Viime vuosina on muutenkin ollut päällä yllättävän vahva trendi klassikoiden ja satujen hyödyntämisessä sekä elokuvissa että kirjoissa. Tuhkimo-muunnelmia on tietysti tehty ajan sivu, mutta nyt on vaihdettu näkökulmia ja mm. Ruususen äitipuolikin saanut äänensä kuuluviin.  (Maleficent).

Sadut toki ovat aina eläneet ja muuttuneet kertojien vaihtuessa. Miksi nykyaikana suullisen kertomaperinteen vähetessä lainat tuntuvat välillä turhalta kaupalliselta laskelmoinnilta ? Ehkä siksi, että tunnetun tarinan markkinointi uudessa paketissa on tietysti helpompaa kuin kokonaan originaalin. Pakostakin käy mielessä, että ainakin osasyynä tutun tarinan valintaan on juurikin tuo myynninedistäminen.

Myönnän toki itsekin tarttuvani helposti tarinaan, jossa vähintään viitataan satuun. Norma on toistaiseksi ainoa lukemani Sofi Oksasen kirja. Samoin tulin tarttuneeksi YA:ksi luokiteltavaan The Lunar Chronicles -sarjaan puhtaasti sen satuyhteyden vuoksi.

Marissa Meyer : Cinder, Scarlet, Cress 
HelMet Overdrive -lainat 

Cinder on tietysti Cinderella. Tällä kertaa tytärpuoli osoittautuu adoptoiduksi kyborgiksi eli teknisillä osilla onnettomuuden jälkeen korjatuksi ihmiseksi. Keisari Kain valtakunnassa kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, eikä Cinderillä tietenkään ole äitipuolensa kanssa helppoa. Muutakin maassa on vialla. Outo rutto tappaa kansalaisia eikä lääkkeestä ole tietoa. Lisäksi kuussa asuvat ajatuksia hallitsevat "lunarit" julman kuningattarensa kanssa uhkaavat vallata koko maapallon.
Cinder päätyy totta kai tanssiaisiin, mutta lopputulos on vähintäänkin yhtä katastrofaalinen kuin sadussakin ja toisessa osassa sitten koitetaan selvitä jälkimainingeissa.

Toisen osan päähenkilönä on Scarlet, joka tutustuu sudeksi geenimanipuloituun kuun soturiin. Kolmannessa kohdataan satelliittiin suljettu Cress (Crescent Moon), jonka pitkä letti on saanut kasvaa myyttisiin mittoihin... Maapalloa pelastaessa tarvitaan kaikki kolme tyttöä sekä tietysti keisari ja ainakin yksi prinssintapainen (ainakin olemukseltaan).

Mielenkiinto tarinaan ja hahmoihin kantoi minut kolmannen osan puoleenväliin. Sitten lievä naiivius ja tarinan turha venyttäminen veivät veronsa. Loppuratkaisu löytyy kuulemma neljännestä osasta, jossa Winter eli kuun prinsessa koittaa selvitä ilkeän kuningattaren armoilla. Taitaa olla Lumikista kyse tässä.

En tiedä pääsenkö koskaan neljänteen osaan. Todennäköisesti uteliaisuus voittaa ja haluan lukea loppuratkaisun. Eikä sarja missään nimessä varsinaisesti huono ole. Siinä on paljon oivalluksia ja satuviittaukset viihdyttävät ainakin osan aikaa. Olen kai vain yksinkertaisesti liian vanha. Tarina olisi minulle paljon kiinnostavampi ilman ihastumisia ja teini-ihkua, ihan vain pelkästään politiikan ja vallan kuvioiden osalta. Toki rakkautta saa olla, mutta tässä mennään ehkä hiukan helpolla.

"Satukirjoja" ja -elokuvia löytyy viime vuosilta varmasti monia muitakin. 

Onko teillä omia suosikkeja ?  

Wakfu eli koko perhe koukussa

No nyt löytyi Netflixistä kerrankin katsottavaa koko perheelle. Me olemme ihan koukussa Wakfuun!

Mangatyylinen, mutta ranskalainen piirrosseikkailusarja on saanut meidät kaikki yhdessä tv:n ääreen joka ilta vähintään yhden jakson verran - ja yleensä (pienen) kinumisen jälkeen kahden. Alkuun sarjaa kai ruvettiin katsomaan tuon ranskankielen takia, jotta pojat kuulisivat sitä edes vähän muutenkin kuin isän puhumana, mutta vähitellen olemme kaikki parkkeeranneet itsemme television eteen.

Wakfu on pieni poika, joka osaa teleportata itseään paikasta toiseen. Hän lähtee kasvatti-isänsä luota etsimään oikeaa perhettään ja siitä alkaakin sitten sellainen seikkailu, ettei jännemmästä väliä. Kasvien voimia hallitseva prinsessa Amalia ja hänen henkivartijansa Evangeline, Shushun ritäri, kullanhimoinen vanha seikkailija ja muutama muukin matkan varrelta löytyvä ystävä takaavat matkan hauskuuden. Pahiksista tietysti puhumattakaan!

Kuulen jo kaikki paheksuvat huokailut. "Mangaa ! ja siellä on se 5v poikakin!" No, niin on, Eikä Wakfu oikeastaan ole mangaa kuin ehkä lainatuilla tyyliseikoilla.

Japanilainen manga on minusta aina jotenkin teräväreunaista. Tunteet, itsehillintä, taistelut ja ennen kaikkea ilmeet ja äänet ovat ylimitoitettuja ja samalla jotenkin yli-vaikuttavia. AIkuisille suunnattu manga on käsittääkseni myös aika väkivaltaista ja seksuaalisesti eksplisiittistä. Näin siis aika pienellä kokemuksella, sillä en mangaan varsinaisesti ole koskaan innostunut.

Wakfu taas, no Wakfussa on mangamaisia piirteitä kai lähinnä piirrosjäljessä, mutta ranskalaiset ovat osanneet pyöristää pahimmin viiltävät terät ja he ovat myös tehneet Wakfusta aidosti hauskan. Joka jaksossa nauretaan, ja toistaiseksi on tullut vastaan vain yksi, jossa kuopusta vähän hirvitti. Silloin lopetettiin katsominen heti ja vaihdettiin Pikku Kakkoseen. Kyseisen jakson pelotus tosin taisi tulla enemmänkin ajatuksesta kuin itse ohjelmasta - jakson nimi kun oli Vampyro ja Toto jostain sen tiesi jo tarkoittavan vampyyriä...

Wakfu on  ennenkaikkea tarina ystävyydestä. Siinä on paljon lempeyttä ja rakkautta ja uskollisuutta ja sankaruutta ja kinastelua ja riitoja ja sovintoja ja taisteluja ja pahiksia ja hirviöitä ja taikaa ja suloisia pikkuotuksia ja... sanoinko jo rakkautta (sanan monessa merkityksessä)? Siis kaikkea hyvään seikkailuun kuuluvaa. Ehdottomasti jatkamme niin pitkälle kuin jaksoja riittää.

Kannattaa katsoa, jos Netflix on käytettävissä. Meillä ei kovin usein tv-sarjoista innostuta, mutta tästä nautimme kaikki. Jopa minä olen tainnut ylittää jo koko vuoden tv-kiintiöni reippaasti ihan vain Wakfulla.

Tunnustan - olen syyllinen

Lisää kuvateksti

Juurihan minä tuossa syytin lapsia kirjapinon kasvamisesta, mutta eihän syy tietenkään (vain) heissä ole. .

Minä, joka en yleensä televisiosta katso muuta kuin vähän uutisia ja satunnaisen Poirotin, olen jäänyt kokonaan koukkuun. Meille tuli Netflixkin ihan vain tätä sarjaa varten - sitten kuulin, että YLEkin näyttää. 

Itsenäinen ja vahvatahtoinen nainen 20-luvun Australiassa selvittämässä murhia. Suoraselkäinen, moraalinen, mutta kuitenkin hellyttävän hyväsydäminen poliisi yrittämässä pysyä tahdissa mukana. Sarja ei välttele mitään aiheeseen liittyviä kliseitä ja käy ne läpi ylpeästi nauraen - ja naurattaen. Silti kyse ei varsinaisesti ole komediasta. 

Tämä on ihanteellinen kesäsarja. Kevyt, viihdyttävä, välillä ihan jännittäväkin ja ihanan romanttinen, sellaisella suloisen viattomalla tavalla. Ei Phryne Fisheriä nyt varsinaisesti miksikään siveyden sipuliksi voisi nimitellä, mitenkään, mutta ne katseet ja jännite ja magneettinen vetovoima Phrynen ja Jack Robinsonin välillä... 

Murhatarinat sinänsä ovat sellaista perusviihdyttävää tasoa. Sarjan vetovoima perustuu ainakin minulla henkilöhahmoihin ja tuttuja teemoja toistavaan sanailuun - sekä Phryne Fisherin vaatevarastoon. Minä ottaisin itselleni kaikki hänen vaatteensa, jos jostain kohtuuhinnalla samanlaisia löytäisin - no, okei - ehkä joillekin iltapuvuille saattaisi käyttö olla turhan vähäistä. Mutta ne leveälahkeiset housut ja liehuvat paidat ja hyvin leikatut mekot... Erityisesti olen menettänyt sydämeni (Jackin lisäksi) Phrynen hatuille. 

Jep, koukussa. Olen kohta katsonut Netflixiltä löytyvät kaksi ensimmäistä kautta. YLE kuulemma aloittaa kolmannen näyttämisen ensi viikolla. Harmi vaan, että loma loppuu... 

Kirjat perustuvat Kerry Greenwoodin romaaneihin. Miten ihmeessä ne ovat päässeet minulta ohi, vaikka kaikenlaisia muita kevyitä naisetsiviä on tullut lueskeltua viime vuosinna? Nyt en taida niitä uskaltaa lukeakaan. Sarja on sen verran vahvana mielessä.