Siilin eleganssi

Siilimäinen olo minullakin - tekisi mieli pistää piikit pystyyn ja käpertyä jonnekin lehtikasan alle nukkumaan. Nuhaisen vauvan kanssa valvottu yö painaa pahasti. Koitan nyt kuitenkin saada tähän jotain järkevää kirjoitettua sillä kirjaston kirjan eräpäivä lähestyy uhkaavasti.

Pidin Muriel Barberyn kirjan lukemisesta kovasti. Lyhyet luvut ja ajatelmat sopivat hyvin vauvan äidin katkonaiseen lukutyyliin. Ovenvartijarouvan, rikkaan perheen nuoren tytön ja japanilaisen herrasmiehen ystävyys oli mielenkiintoista luettavaa. Ei silti, että siihen olisi päästy kovin nopeasti Puolet kirjasta pohjustetaan sitä, miksi ystävyys näiden ihmisten välillä on niin suuri juttu.

Kirjan siili on ovenvartijana toimiva rouva Michel. Hän rakastaa Tolstoita ja oopperaa, lukee filosofiaa ja käy taidenäyttelyissä. Kaikki asioita, joita luokkayhteiskunnassa ei kukaan odota ovenvartijarouvan tekevän. Siksi rouva Michel on nostanut piikkinsä pystyyn ja rakentanut ovenvartijan roolista itselleen panssarin, jonka takana kukaan ei tiedä hänen todellista olemustaan. Kunnes... angstinen varhaisteini Paloma suunnittelee itsemurhaa syntymäpäiväkseen ja etsii syitä elää. Hän kiinnostuu salaperäisestä ovenartijasta ja löytää ystävän. Lisäksi taloon muuttaa japanilainen herra Kakuro Ozu, joka ei välitä (tai tiedosta) luokkaeroista ja haluaa selvittää rouva Michelin salaisuuden.

Herra Ozu ja rouva Michen pitävät kaikista samoista asioista. Heillä on yhdessä hauskaa. Heidän ystävyydestään voisi tulla vaikka mitä kaikesta epätodennäköisyydestään ja epäsovinnaisuudestaan huolimatta. Valitettavasti tarina katkeaa kesken. Emme koskaan saa tietää, miten suhde kehittyisi. Ehkäpä kirjailija itsekään ei tiennyt, miten tarina oikein voisi jatkua. Onko ovenvartijan ja rikkaan eläkeläisen ystävyydellä tulevaisuutta ? Eikö kirjailija halunnut ottaa kantaa ?

Loppu siis jäi vähän häiritsemään, vaikka kirja muuten olikin erinomainen. Ranska on monessa suhteessa aika vanhoillinen ja elitistinen maa, vieläkin. En taida tietää minäkään, miten tarina olisi voinut jatkua. Siksi olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten ranskalainen kirjailija olisi tarinaa kehitellyt.

Ranskalaisiin ja ruokaan liittyviä ahaa-elämyksiä

Joku oli palauttanut kirjastoon yhdessä Muriel Barberyn Kulinaristin kuoleman ja Siilin Eleganssin. Pakkohan ne oli sitten lainata. Minä tosin tulen palauttamaan ne eri aikoihin, joten seuraava ei samanlaista elämystä tule saamaan. Äitiyslomalaiselle ovat kirjastoreissutkin kullanarvoista aktiviteettia - pääsee ulos neljän seinän sisältä, vaikka sitten menisikin pelkästään palauttamaan lainattuja kirjoja yhden kerrallaan...

Kulinaristin kuolema on kokoelma lyhyitä lukuja, joissa pääasiassa on äänessä kuolemaa tekevä kuuluisa ruokakriitikko. Jotain pääsevät sanomaan sentään myös perheenjäsenet ja muut lähiympäristön ihmiset (ja eläimet). Kriitikko itse etsi elämänsä viimeiseksi makuelämykseksi jotain lapsuudesta kumpuavaa nautintoa, jota hän ei millään saa mieleensä. Samalla hän käy läpi eri kulinarismin alueisiin liittyvää muistoa. Muut kertojat lähinnä vatvovat kriitikon egoistista suurmiehen olemusta ja omaa suhdettaan siihen.

Kirja on viihdyttävä ja kompakti paketti, vaikka hahmot ehkä jäävätkin vähän pinnallisiksi eikä varsinainen tarinajuoni ole kummoinenkaan. Minä nautin erityisesti kirjan kuvauksesta ranskalaisten suhtautumisesta ruokaan. Tunnistin tuosta aterioiden ja ruoka-aineiden yksityiskohtaisesta määrittelystä montakin piirrettä toisesta puoliskostani. Ravintolamenuiden muistelemisessa miltei suuremmalla hartaudella kuin seurana olleiden ihmisten on myöskin jotain kovin ranskalaista. Tosin täytyy myöntää, että ruoka on muuttunut itsellenikin polttoaineesta nautinnon lähteeksi ja keskustelujen aiheeksi näinä melkein kahtenakymmenenä yhteisenä vuotena. Ja miksei olisi muuttunut, kun miltei päivittäin miehen ensimmäinen kysymys puhelimessa tai illalla nähtäessä on ollut :"Mitä söit tänään lounaaksi? Oliko hyvää?"