(Luku)päiväkirja : Haamutarinoita

 

Joskus aikoinaan aloitin Paul Austerin New York -trilogiaa, mutta en päässyt siinä kovinkaan pitkälle. Ei vaan iskenyt/osunut/kiinnostanut. Ehkä niputin hänet siihen amerikkalaisten modernien kirjailijoiden joukkoon (Irvin, Vonnegut jne.), joiden nihilististä, itsetuhoista ja vähän vulgaaria kerrontatapaa en jostain syystä ole osannut arvostaa. Tunnistan taidon, mutta ei ole minun teekuppini. 

Siri Hustvedt taas - no, olin oikeasti unohtanut, että olen lukenut häneltä ainakin kolme kirjaa ja yleisesti ottaen pitänyt niitä taidokkaina ja oikein ihastunut Kaikki mitä rakastin -teokseen. Sinänsä mielenkiintoista, sillä mieleeni oli jäänyt muistikuva vain juuri tuon kirjan lukemisesta, enkä edes muistanut pitäneeni siitä. 

Muisti onkin jännä juttu. Se tuo mieleen milloin mitäkin vanhaa ja useimmiten enemmän tai vähemmän vääristyneenä. Samoja tilanteita muistamme eri tavoin. Ihmisiä muistamme eri tavoin. Ehkä siksi Siri Hustvedt on kirjoittanut tämän kirjan miehensä kuolemasta ja ennen kaikkea hänen elämästään. Kun vielä muistaa. 

Siri Hustvedt : Haamutarinoita

Kirjastosta

Pidin Haamutarinoita kirjasta kovasti, jos nyt voi sanoa näin jonkun sairauden ja kuoleman kuvauksesta. Varsinkin alussa kuvaus tapahtumista ja tunteista on koskettavaa, ja vähitellen tarina  liukuu sairaskertomuksesta enemminkin pitkän ja tuottavan elämän ylistykseksi. Kahden kirjailijan yhteiselo on ollut täynnä keskustelua ja kiinnostavia aiheita. Tosin en tiedä, olisinko halunnut tutustua heihin. Olisin tuntenut alemmuutta sivistymättömyydestäni, kirjoittamattomuudestani ja olisin ollut ehdottoman kateellinen heidän keskinäisestä suhteestaan. Hustvedtin kuvauksessa se on ollut niin älyllinen, mielien täydellinen yhteys, jollaista pidän ehkä ihmissuhteista tavoiteltavimpana. 

Kirjan edetessä fokus siirtyy myös pariskunnan keskinäisestä suhteesta lapsiin ja siitä vielä laajempiin kokonaisuuksiin eli politiikkaan. Hieman tuntui välillä, että tyttären ja vävyn tekemiset saavat ilmaista mainosta, mutta se sallittakoon ylpeälle äidille. Politiikassa taas turhautuminen on selvää ja käsittämättömän eteneminen juuri niin kauheaa kuin voisi kuvitella. Tekstissä yleinen yhdistyy yksityiseen ja kuva laajenee. 

 Kaikkiaan teos on mielenkiintoinen ja koskettava, taitavan kirjoittajan kunnianosoitus menehtyneelle puolisolle ja kuvaus pohjattomasta ikävästä. Hieman siitä jäi tumma vire mieleeni moneksi päiväksi. Ehkä tämä ei ole oikeanlaista lukemista stressaantuneelle ja jo valmiiksi vähän alakuloiselle mielelle, joten lukusuositus sillä varauksella. 

(Luku)päiväkirja : Joan ja minä eli Roomassa luettua

 

Lokakuun toiset kirjamessutkin on messuiltu, mutta palataan vielä Roomaan ja kirjamessujen välillä hankkimaani kirjaan. Tällä kertaa matkustaessani olin liikkeellä nuoruuteni tavalla - siis kirjojen suhteen. Kobo jäi kotiin, mutta matkalaukusta löytyi useampi painettu opus. Tilaa oli, joten mikäs siinä, ja luettiin esikoisen kanssa vähän ristiin. Luettavaa toki on pakko matkasta löytyä aina, muodossa tai toisessa. 

Kovin paljon en lopulta ehtinyt lukemaan, kun vaelsimme ahkerasti kapeita kujia ja historiallisia nähtävyyksiä, ja samaisesta syystä oli iltaisin havaittavissa pientä väsymystä sekä jaloissa että aivoissa. Yhden kirjan sentään sain loppuun ja se olikin jotenkin kummallisen sopiva matkakuplassa luettavaksi. Joan ja minä -kirjassa matkustetaan ja liikutaan paikasta toiseen jatkuvasti Suomesta Amsterdamiin, San Diegosta Hollywoodiin, ja takaisin. 

Minä aloitin kirjan koneessa. Taisin olla jo Roomassa (onneksi), kun jossain kohtaa lukiessa muistan hätkähtäneeni ja ehkä vähän huudahdinkin: "Laterna Magica!" Se kolmas nimittäin tuli vastaan kirjan sivuilla Annan listatessa kirjoja, joihin hän palaa uudelleen. Listalta löytyi juurikin se löytämäni Ingmar Bergmanin muistelmateos. Ympyrä sulkeutui ?  

Anna Piiroinen on taitava kirjoittaja. Sen tietävät kaikki Anna palaa Anna -blogin ja -instan ystävät. Kuvat ja kauniit asiat ovat blogin perusteella aina olleet Annalle tärkeitä, eikä siis liene mikään ihme, että hän ystävystyy kotiportilleen Hangossa eksyneen valokuvaajan kanssa. Ikäero ei haittaa, kun vanhat sielut kohtaavat. Vuosia, (17 kai tarkalleen), Anna kuuntelee tarinoita Joan Gannyn pitkältä uralta, kunnes tajuaa, että näistä pitää kirjoittaa kirja - tai oikeastaan kirja kertoo kahden naisen ystävyydestä ja keskusteluista elämästä. Joan Ganny nyt vain sattuu kuvanneen Charles Bukowskia, Henry Milleriä, Muhammad Alia ja muita aikakauden kuuluisuuksia, jolloin kirjaan kerätyt anekdootit ovat väistämättä villejä ja kiinnostavia. 

Nykyään on kauheasti muotia tuoda kirjailijan oma elämä mukaan jonkun toisen (yleensä historiallisen ja tunnetun) henkilön tarinaan. Toisinaan ratkaisu tuntuu päälleliimatulta ja huomiohakuiselta. Ratsastetaan toisen tunnettuudella. Toisinaan taas rinnakkaisuus rikastaa tarinaa. Se luo perspektiiviä ja mahdollistaa uudenlaisia yhteyksiä, oivalluksia. Joan ja minä ei kuitenkaan vaikuta rinnakkaiselta tai erillisten osien summalta, vaan muodostaa eheän kokonaisuuden. On kaksi naista, joita yhdistää sielunsisaruus ja vahvaksi hioutunut ystävyys. Lopputulos on kaunis.

Joan Ganny on elänyt täysillä ja tehnyt mielenkiintoisen uran, mutta minulle kirjan anti oli ehkä kuitenkin suurin juuri ystävyyden kuvauksena ja pohdintoina naisen elämästä, vanhenemisesta, äitiydestä, parisuhteesta. Olen Annan kanssa kai suurin piirtein saman ikäinen ja kauhean moni asia kuulosti tutulta, vaikken osaa niitä ilmaista yhtä selkeästi ja kauniisti kuin hän. Osa tunteista ja tilanteista liippasi niin läheltä, että hätkähdytti. Lopputulemat tosin eroavat, olemmehan eri ihmisiä, eri ihmisten kanssa. 

Kirja vahvisti käsitystäni siitä, että vaikka maailma on muuttunut, tietyt asiat ovat (valitettavasti) edelleen ennallaan. Varsinkin, mitä tulee odotuksiin naiseuden ja äitiyden suhteen. Pinta näyttää erilaiselta ja kiiltävältä, mutta sitä raaputtamalla tulee esiin vanhaa ja rumaa. Kehitys on hidasta ja nyt mennään kai taaksepäin taas nopeammin kuin on välillä edetty. Kirja kuitenkin onneksi huokuu positiivista (nais)energiaa, joten voin jättää nuo pohdinnat lehtiotsikoiden lukemiseen. 

Luulenpa, että tästä tulee yksi niistä todella harvoista kirjoista, jonka voisin lukea uudelleen. Sujuva teksti, valtavan mielenkiintoiset anekdootit ja koskettava pohdinta eri aiheista kestävät kyllä uudenkin lukemisen.  

Rooman "residenssin" parven kirjoitusspöytä oli minun käytössäni

(Luku)päiväkirja: Historiallisia dekkareita Suomesta ja vähän muualtakin

Viime aikoina olen parannellut kirjastokauhuani varausvyöryn alla urakoimalla lainaan tulleita dekkareita. Ne ovat onneksi melko nopealukuisia ja nämä kolme itse asiassa  myös mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa. 

Joukossa on kaksi suomalaista ja yksi ukrainalainen. Kaikki sijoittuvat ajanjaksolle viime vuosisadan vaihteessa ja sen alkupuolella, jolloin maailma oli vielä viaton... vai, miten se nyt oikein olikaan ? 

Nyt mennään siinä järjestyksessä kun tulin dekkarit lukeneeksi eli pompitaan aikajanalla. Ensimmäisenä nimittäin luin 1930-luvulle sijoittuvan dekkarin, jonka esikuvana on ollut ihan oikeasti Helsingissä toiminut Suomen ensimmäinen (tai ainakin melkein) nainen yksityisetsivänä. Mielenkiintoista. 

Terhi Rannela: Kuolema kaivopuistossa 

Kirjastosta 

Aino Tylli on juuri avaamassa Helsinkiin etsivätoimistoaan, kun Kaivopuistosta löydetään nuoren naisen ruumis. Eihän Aino toki halua sotkeentua poliisin toimiin, ja muutenkaan ei murha kuulu tyypillisiin etsivän toimeksiantoihin, mutta kummasti hän tulee auttaneeksi tuttua poliisin etsivää, kun kerran kysytään. 

Murhatutkimusten aikaan Ainolla on toki työn alla myös oma tehtävänsä löytää lapsensa aikoinaan hylännyt äiti ja sekin osoittautuu kimurantiksi, puhumattakaan erään inhottavan aktiivisen Auervaaran jahtaamisesta. 

Etsiväntyön ohella Aino pohtii yhteiskunnan ja maailman tilaa. Kansa on edelleen jakautunut ja maailmalla sytytellään uutta roihua - ainakin uutisista päätellen. Aino on valveutunut ja maailmaa nähnyt nainen, jonka seurassa lukijakin saa kuvaa 30-luvun Helsingin ilmapiiristä ja ihmisten elintavoista. 

Cosy mystery ei pelota, vaikka pientä jännitystä löytyykin ja Ainokin toimii vähän ainakin tätä lukijaa ärsyttävällä tyhmänrohkealla tavalla. Ei ihan joka paikkaan tarvitsisi tunkea itsekseen. Onneksi hänellä kuitenkin yleensä on pää paikoillaan, joten kirjan jaksaa lukea loppuun saakka. Luulenpa itse asiassa löytäneeni uuden kirjasarjan seurattavaksi, kunhan jatko tälle ensimmäiselle osalle ilmaantuu. 

J.P.Koskinen : Ruoveden paholainen

Kirjastosta  

Nykyään on muotia sijoittaa historian tunnettuja henkilöitä romaaneihin enemmän tai vähemmän aktiivisina toimijoina. Tällä kertaa on JP Koskinen pistänyt Axel Gallenin ja hänen Ruoveden rakennusprojektinsa keskelle murhatutkintaa. Kun metsästä löytyy rituaalimurhalta näyttävän teon uhri, jolle lisätyt viikset ja taskusta löytyvä viesti viittaavat maalarimestariin, alkaa tunnelma tiivistyä. 

Selvästi joku tai jokin vainoaa Axel Gallenia, mutta löytyykö vastaus aiemmista tapahtumista ulkomailla oleskelun aikana vai onko piru ottanut Ruoveden haltuunsa? Kummallisia tapahtumia ovat mukana selvittämässä myös Hugo Simberg, joka viettää aikaa kisällinä mestarinsa ohjauksessa sekä Vinhan kirjakaupan aikoinaan perustanut Kustaa Wilenius, eikä tietenkään pidä unohtaa vallesmanni Seikkua tai Galleneilla piikovaa Ida Matintytärtä. Kaikkein hauskinta olikin seurata eri henkilöiden suhtautumista tapahtumiin, kukin oman luonteensa ja roolinsa mukaisesti. Hyvin on JP Koskinen tuonut historian henkilöt eläviksi. Voin hyvin kuvitella heidän olleen juuri tuollaisia, vaikken tietenkään keneenkään ole koskaan sen paremmin tutustunutkaan . 

Merkittävässä roolissa on myös suomalainen metsäseutu, sen ihmiset ja vanhat uskomukset, jotka saavat kyläläiset nimittelemään korkeaa uudisrakennusta pirunlinnaksi. Kaikenlaisia kiemuroita mahtuu tarinaan ennen kuin selviää onko kaiken takana ihminen vai alimaailman asukki. 

Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ilmeisesti kyseessä on ensimmäinen osa Ruovesi noir sarjaa - varmasti palaan seuraaviinkin osiin, vaikka lienee vaikeaa säilyttää tuoreus, jos henkilöhahmot pysyvät samoina. Katsotaan, miten käy, mutta tämä nyt kannattaa ainakin lukea. 

Kuriositeettina mainittakoon myös kustantaja, joka liittyy selkeästi niin paikkakuntaan kuin yhteen kirjan päähenkilöistä eli kyseessä on Vinhan kustantaja - ihan vaikuttaa tilaustyöltä. Vinkeää. 

Bonuksena sitten vielä ukrainalainen veijaritarina eli rikosten selvittelyä ja hengissäpysymistä Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. 

Andrey Kurkov: Kiovan korva

Kirjastosta, Kääntäjä Arja Pikkupeura

Tämä ei ollut ihan tyypillinen dekkari sillä vaikka rikos tapahtuu ja sitä ratkotaan, pääasiassa tapahtuu kaikenlaista muuta. Ollaan Ukrainassa vuonna 1919. Tilanne on epävarma ja heti alussa käy selväksi, että henki ei ole paljonkaan arvoinen levottomissa oloissa, eikä kaikkia murhia edes tutkita. Varkaistakaan ei aina tiedä, ovatko kulloinkin vallassa olevien edustajina vaiko ihan omalla asiallaan. 

Samsonin korvan leikkasi irti ohi ratsastanut kasakka ja hän kuljettaa sitä mukanaan toiveenaan saada se ehkä joskus takaisin paikalleen. Sittemmin hän huomaa korvasta olevan hyötyä tiedonhankinnassa ja liityttyään vähän sattumalta miliisin leipiin, Samson tempautuu mukaan raakojen murhien ja niihin liittyvien varkauksien tutkintaan. Avukseen ja seurakseen hän löytää väestönlaskennan piirissä työskentelevän ja erittäin pätevän idealisti-Nadezdan. Rakkaus yllättää kesken jokapäiväisen selviytymisen. 

Tyyli on kirjassa perinteisen veijaritarinan mukainen ja ripaus maagista realismia maustaa pikantisti. Samsonin lievään saamattomuuteen kiintyy, osoittautuuhan hän kuitenkin selviytyjäksi ja osaa käyttää vastaantulevia tilaisuuksia samoin kuin aivojensa kapasiteettia hyväkseen juonen monimutkaistuessa. Jos haluaa kauhistella vallankumouksen jälkeistä kaaosta, tämä kirja antaa siihen mahdollisuuden, mutta voi sitä lukea ihan vain kuvauksena yhden rikoksen ratkaisusta tai yhden rakkauden syntymästä. Sitä paitsi, tämäkin on sarjan aloitus. 

(Luku)päiväkirja: Oivallisia naisia

 

Voi tätä syksyn valoa. Se tulee vinosti ja muuttaa kaiken kullaksi, ainakin hetkeksi ennen kuin pimeys laskeutuu. Kuvanottopäivänä nautittiin muutaman sateenropinaa täynnä olleen päivän päätteeksi syksyn kauneimpia hetkiä. Tuntui melkein kesältä, mutta jotenkin aurinkoa arvostaa enemmän, kun sitä joutuu vähän etsimään eikä se keimaile korkealla. 

Vähän samoin Barbara Pymin kirjassa Oivallisia naisia valo tulee vähän vinosti ja paljastaa varjoista kaikenlaista. Kertoja Mildred on papin tytär ja vanhapiika. Viiskytluvun käsitysten mukaan siis varjossa ja oikeastaan onneton. Paitsi, että elämä itsellisenä naisena voi olla hyvinkin täynnä tapahtumia ja tunteita, kun mikään ei tunnu toimivan ilman Mildredin apua vaikka hän joutuukin sitten toimimaan lähettinä avioparin katastrofikirjeenvaihdossa tai keittämään teetä useammassakin kriisitilanteessa. Mildrediä tarvitaan käytännön tukena niin kirkon myyjäisten järjestämisessä kuin vierashuoneen seinien maalauksssa . 

Rauhallinen elo häiriintyy, kun naapuriin muuttaa jännittävä Napierin pariskunta. Rouva on antropologi ja mies komea upseeri, eikä kumpikaan käyttäydy totuttujen normien mukaisesti. Mildred pääsee kurkistamaan ihan uudenlaisiin ympyröihin, eikä draamasta ole puutetta. Omien tunteidenkin perässä on välillä vaikea pysyä. 

Nautin kirjasta suunnattomasti. Se kertoo melko tavanomaista tarinaa sodanjälkeisen Englannin yhteisöstä. Kirkossa käydään ja pappi on kaiken keskipisteenä. Kaikessa on kuitenkin joku kummallisen nurinkurinen tuntu. En oikein osaa tuota edes selittää. Arvot ovat voimissaan vaikka maailma onkin muuttumassa uudenlaiseksi ja moni asia päälaellaan. Päähenkilöllä on epätavallisen tarkka katse ja ironinen suhtautuminen myös omiin toiveisiinsa ja ajatuksiinsa. Hän ei naura ilkeästi, mutta hymähtelee ja vähän hymyilee vinosti. Minä suorastaan rakastuin Mildrediin, joka uskoo hyvään tahtoon ja rakkauteen, mutta näkee savuverhon läpi eikä sokeudu romantiikasta sen paremmin kuin sovinnaisuuden vaatimuksista. 

Pymin katse on tarkka ja kynä terävä. Oivallisia naisia on perinteinen kuvaus ihmissuhteista ja ajankuva elävä, mutta voi miten hellän julmasti hän kuvaa henkilöhahmojaan. Herkullinen ja riemastuttava, siinä kai ainakin kaksi sanaa kuvaamaan lukukokemustani. Minä pidän siitä, kun joku ei ota itseään tai muita liian vakavasti ja samalla kuitenkin kirjoittaa haudanvakavista asioista.

Minä taisin odottaa jotain vähän tyttökirjamaista tai historiallista romaania, mutta tämä on ajaton kuvaus ihmisten toiveista ja tarpeista kohdata toisiaan ja kuitenkin samalla pysyä yhteiskunnan odotusten sisällä. 

(Luku)päiväkirja: Kirjastokauhua ja Enkelten leipää

 

Ylpeänä raportoin, että edelleen olen käynyt meressä uimassa vähintään kerran viikossa. Kokeilu siis jatkuu. Ylpeänä raportoin myös olevani nykyään ahkera kirjaston käyttäjä. Oikeastaan Helmet-sovelluksen käyttöni ahkeruus on aiheuttanut myös lieviä kauhunhetkiä. Varauslistaan tulee merkittyä kaikenlaisia kiinnostavia kirjoja, mikä on tietysti hyvä asia, mutta... Sitten ollaankin jo vähän pulassa, kun se lista alkaa purkautua ja lainattujen kirjojen pino kasvaa samaa tahtia stressitason kanssa. Miten minä ikinä ehdin nuo lukemaan ennen eräpäivää ? 

Onneksi siellä on se "jäädytä varaus" toiminto. Joku roti sitä pitää olla siinäkin, paljonko on "pakollista" luettavaa, kun lähestytään lokakuun kirjamessukautta. Tarkoituksena olisi ehtiä sekä Turkuun että Helsinkiin, mutta katsotaan nyt. Kummallisen kiireistä sekä töiden että muiden puuhien kanssa viime aikoina. 

Sen verran olin hätäpäissäni, että parista viimeksi luetusta kirjasta en sitten ottanut kuvan kuvaa. Olen selvästi menettänyt otteeni bloggaamisesta sen jälkeen, kun hyppäsin käytännössä kokonaan ulos Facesta ja Instasta. Sometustavat hukassa. Kirjastoon siis lähti päivää ennen eräpäivää mm. Patti Smithin Enkelten leipää. 

Olen lukenut muusikko/kirjailija/taiteilijalta pari muutakin kirjaa - korjaus - olen kuunnellut pari hänen kirjaansa äänikirjoina, tekijän itsensä lukemina. Varsinkin MTrain kolahti todella lujaa ja nimenomaan kielen osalta. Silloin sanoin vähän pelkääväni suomennoksen lukemista, mutta niin minä nyt sitten kuitenkin tulin tehneeksi. 

Pelko osoittautui ehkä vähän oikeutetuksi, mutta eri syystä kuin oletin. Antti Nylénin käännöksessä ei ole mitään vikaa. Tunnistan rytmin ja lauseiden kierron samaksi, mutta nimenomaan lukiessa (suomeksi?) jotain jää puuttumaan. Äänikirjassa on hypnoottisena tekijänä Patti Smithin oma tapa kertoa. Painotukset ja vähän matala ja laiska, välillä karhea ääni vievät mukanaan. Sillä tavalla voisin ehkä kuunnella hänen runollista kerrontaansa loputtomiin. 

Lukiessa nousee sisältö enemmän etualalle. Enkelten leipää kertoo yhden elämän vaiheista. Patti Smithin lapsuudenkuvaus oli lumoava, mutta on pakko myöntää pudonneeni kelkasta melkolailla totaalisesti musiikkiuran vaiheista kertovissa luvuissa. Nimet, konsertit, kappaleet menivät minulta iloisesti ohi. Jotain tunnistin, mutta taika puuttui. Lukemisesta tuli työläämpää. Tuntui kuin edessä olisi kirjavia palloja ilmaan heittelevä esiintyjä, jonka jäljiltä käsiin tipahtaa puhelinluettelo. Olen ehkä liian ankara ja musiikkimaailmaa vähänkään tunteva olisi varmasti eri mieltä. 

Loppupuolella saavuimme taas samoille raiteille, kirja ja minä. Osaltaan tuttuihin maisemiin, sillä Smith kertaa omia vaiheitaan, jotka lukija jo muistaa aiemmista teoksista. Juonessa ei enää ole yllätyksiä. Se ei tunnetun henkilön elämäkerrallisessa teoksessa tietenkään haittaa. Aina on mukana jotain lisää enkä tietenkään yksityiskohtia niin muistakaan muutaman vuoden takaa luetusta. 

Ei Enkelten leipää ole huono kirja kiukuttelustani huolimatta. Ei missään tapauksessa. Patti Smith ei kai huonoa jälkeä osaa edes tehdä. Minä kuitenkin taidan kokeilla tuon jossain kohtaa uudelleen äänikirjamuodossa, ja erityisesti Smithin itsensä lukemana, jos sellainen versio on saatavilla. Ehkä taika silloin syntyy uudelleen. 

(Luku)päiväkirja : Koodeja kotiin ja kaukana kotoa

 

Tänä vuonna aion aloittaa talviuinnin, tai siis jatkaa kesäuintia syksyyn ja... No, katsotaan, miten käy. Ainakin vielä olen saanut itseni veteen pari kertaa viikossa huolimatta särkevista nilkoista ja ranteista. Turvotukset laskevat ja huomaan herääväni eri tavalla. 

Itsepäisessä kylmään veteen laskeutumisessa tuntuu olevan myös jotain kovin suomalaista. Kollegat töissä pyörittelevät videopuheluissa silmiään: "Hulluja nuo suomalaiset". Kuitenkin tiedän talvi-uintia harrastettavan myös Atlantin rannalla. Jää tietysti puuttuu, mutta ei sitä nyt vielä täälläkään näy. 

Kuuluuko identiteettiini siis olla hullu suomalainen ? Ehkä. Olisikin ensimmäinen vuosi, kun saan itseni kylmään veteen elokuuta pidemmälle. Olenko muuttunut iän myötä hullummaksi ? Varmasti. 

Jotenkin on lukulistalleni tänä kesänä päätynyt kaksikin ranskalaisuutta ja identiteettiä pohtivaa kirjaa. Juha Tantun kirja Ranskalaisia pastilleja vei 80-luvulle ja nosti mieleeni kummallisia takaumia omilta ensimmäisiltä matkoilta Ranskaan. Kira Poutasen uutuus Pariisi-koodi:Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain kuvaa Pariisissa pitkään asuneen ulkosuomalaisen identiteettiä kahden kulttuurin välissä. Mikä shokeeraa, mihin tottuu, mikä muuttuu ja muuttaa. Millaisia kokemuksia ovat terrori-iskun lähelle joutuminen ja koronaeristys suurkaupungissa?

Minä en ole koskaan asunut lukuvuotta kauempaa ulkomailla, mutta kummasti ovat vuosikymmenet ranskalaisen puolison kanssa tartuttaneet tapoja ja kai ajatteluakin. Poskisuudelmat ovat tuttu juttu, samoin niiden lukumäärävaihtelut alueittain ja siitä seuraavat keskustelut. Ranskalainen byrokratia vertautuu aina suomalaiseen. Osaan arvostaa tilaa ja etäisyyttä, mutta minun päälleni ei kansainvälisessä keskustelussa kyllä puhuta nykyään millään. Osaan pitää puoleni. Kaipaan puhetta ruoasta. Kenenkään muun puoliso ei aikoinaan soittanut päivällä vain kysyäkseen, mitä söin lounaaksi. 

Poutanen kuvaa hyvin jakautunutta olotilaa. On mahdollista olla kotona ja samalla kaukana kotoa. Käänteisesti mietin, miten ranskalainen kokee Suomessa asumisen. Kieli on vielä hankalampaa, välittömyyteen ja vilkkaaseen keskusteluun tottunut joutuu oppimaan elämään taukojen ja hiljaisuuksien kanssa. Samalla voi tutustua suomalaiseen kohteliaisuuteen, joka on lämpimämpää kuin Ranskassa. Olen vuosien varrella käyttänyt termiä "la politesse du coeur" - sydämen kohteliaisuus. Me käytämme ehkä vähemmän sanoja, mutta useimmiten tarkoitamme, mitä sanomme. 

Pariisi-koodi antaa erilaisen kuvan Ranskasta kuin turistioppaat, mutta jotenkin kaikki peruskliseet löytyvät luvuista, vai olenko kuitenkin liian lähellä ? Jos ei ole ranskalaiseen kulttuuriin muuta kosketuspintaa kuin turistimatkat ja media, päästää kirja lähemmäs. Sitä paitsi, eivätkö kliseet ole kliseitä juuri siksi, että ne ovat niin kovin totta ? 

Pariisi-koodi ei kuitenkaan ole pelkästään kurkistusikkuna ranskalaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös juurista ja irrallisuudesta, siitä, miten identiteetti kehittyy ja muuttuu vuosien varrella, mutta pysyy pohjimmiltaan kuitenkin samana. Synnyinkoti on aina koti, vaikka hattunsa asettaisi minne naulaan. Kulttuurien kohtaaminen ja kietoutuminen yhteen rikastaa, mutta on välillä raskasta. Ristiriitaiset tunteet ovat arkipäivää, Sitä voi tiedostaa, että 1+1>2, mutta aina välillä yhtälöön iskeytyy myös miinuksia. Siksi kirjan anti on laajempi kuin ensilukemalta kuvittelisi ja ainakin itselleni nousivat juuri nuo vähän ristiriitaiset tunteet omasta identiteetistä tärkeämmiksi kuin näkymät pariisilaiseen elämään. 

(Luku)päiväkirja : Miksi en kirjoittaisi ?

 

Viime sunnuntaina meillä vietettiin kuopuksen rippijuhlia eli viimeistä kertaa sukua koolla tällä teemalla meidän veljessarjamme osalta. Vähän tietysti oli haikeakin olo sen suhteen, mutta aurinko paistoi ja oli mukavaa. 

Ensimmäistä kertaa ikinä olin myös tilannut kaikki tarjottavat. Kaukana ollaan ajoista, jolloin leivoin ja laitoin tarjottavat. Nyt en tehnyt itse muuta kuin keitin kahvin ja teen. Energiaa ei vaan riittänyt edes suunnitteluun, eivätkä äidin tekemiset tietysti olekaan näissä juhlissa pääasia. Mistä se sellainen tunne oikein tuleekin, että pitäisi tehdä itse kaikki? Geeneissä perittyä ja kotoa opittua kait. 

Sen verran oli sentään kotikutoista, että aurinkokukkateema lähti noista virkkaamistani lasinalusista, joita näin loppukesästä löytyikin sitten usemmallekin pöydälle pöytäliinan korvikkeeksi. Huomaan kaipaavani keltaista, niin auringon paistetta kuin kukkien loistoa. Väsymys koittaa ottaa valtaansa, mutta väreistä saa voimaa. Muutama auringonkukkakimppu ja taas mennään vähän aikaa eteenpäin. 

Vaikka mentiinkin "laiskalla" (tuo sana!) meiningillä, niin lukeminen on jäänyt elokuussa melkoisen vähälle. Jotain sentään olen ehtinyt. Heinäkuussa jatkoin Anneli Kannon vuosiopäiväkirjasta hänen kirjoitusoppaaseensa ja siinä hän sitten listasi monia kirjoittamisoppaita tai muuten kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Keikuin hetken kaninkolon reunalla, mutta sitten tartuin ensimmäiseen listalta. 

Päivi Haanpää ja Terhi Rannela : Miksi en kirjoittaisi

Kirjastosta 

Kirjassa kaksi kirjoittamisen ammattilaista pohtii kirjoittamista ja lukemista yleensä. Tämä ei ole kirjoittamisopas vaan enemmänkin pohdintaa monesta näkökulmasta. Tekstit vaihtelevat tyyliltään ja pituudeltaan, mutta tällainen ei ammattilainen kirjoittaja saa niistä mielenkiintoisen ikkunan kirjoittajaelämän haasteisiin, iloihin ja tapoihin. 

Kirja on jaettu osioihin Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi , Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Lukijana ehkä mielenkiintoisin oli kurkistus kirjoittajan arkeen. Se kuulosti aikalailla sellaiselta kuin olen kuvitellutkin. Korporaatiomaailmassa hikistyneenä kadehdin vapauden tuntua ja mielen liitoa, mutta tunnustan myös realiteetit. Kaikkia tekstejä ei julkaista, eikä taloudellinen vapaus ole itsestäänselvää. Kirjoittajan leipä on pieninä palasina. Mutta se vapaus... 

Vinkkejä ihan jokaiselle löytyy luovuus-osiosta - Puolen tunnin lomat tai taiteilijatreffit (kyllä, aloitin minäkin jossain kohtaa lukemaan Cameronin kirjaa, mutta väsähdin jo alkuluvuilla) kuulostavat ihanalta. Niiden kohdalla pitää yrittää uudelleen. Kirjeet tuntemattomille puolestaan kuulostavat ihanan kapinalliselta tavalta tuoda hyvää mieltä nykyajan digivallatussa maailmassa. 

Olen myös ehkä hieman yllättynytkin sekä Kannon kirjassa että tässä läpitulevassa kirjailijoiden välisestä solidaarisuudesta ja yhteistyöstä. Meille tarjotaan edelleen kuvaa yksinään työhuoneessa puurtavasta kirjailijasta, joka karttaa sosiaalisia kontakteja viimeiseen asti. Ehkä noita yksinäisiä susiakin on, mutta yhteisöllinen tapa kirjoittaa, kommentoida ja saada vertaistukea kuulostaa aivan ihanalta. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla jotain kirjoituskurssia, kun kerran uusia taitoja olen alkanut miettimään. 

Ainakin pitänee järjestää lukubileet. Ystävät (tai perhe) lukemassa omia kirjojaan samassa huoneessa. Yhdessä, mutta kukin omassa kuplassaan. Kyllä. 

Pudotus kaninkoloon jatkuu seuraavien kirjojen parissa. Kirjaston varauksista on saapunut hyllyyni jo useampi kirjoittamiseen liittyvä teos. Kiinnostaa. 

(Luku)päiväkirja: Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastokirjojen varauksia on alkanut tippumaan noudettavaksi tasaisen tappavalla vauhdilla. Siispä lukemiseenkin pitää keskittyä nimenomaan kirjastokirjojen osalta. Onneksi olen laittanut listalle vain kirjoja, joista olen oikeasti kiinnostunut, joten lukeminen houkuttelee jo ihan itsessään. 

Tämän kirjan osalta tosin huomasin lukevani vain pari lukua kerrallaan. Tapahtumissa on jotain vähän häiritsevää ja monet luvut ovat niin kokonaisia tarinoita itsessään, ettei tee mieli enempää. Julmaa juttua kaiken kaikkiaan, mutta silti samalla huvittaa. Joutuu välillä vähän kyseenalaistamaan omaa huumorintajuaan. 

Jiyoung Kang : Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastosta 

Luin jostain kuvauksen tämän kirjan tarinasta. "Rouva Shim on leski ja kahden lapsen äiti. Menetettyään työpaikkansa, hän ryhtyy palkkamurhaajaksi" Jep, keski-ikäistä voimaantumista kenties? Tavallaan, mutta tasoja on paljon enemmän, samoin kuin henkilöhahmoja ja juonikiemuroita.

Jokainen luku on aina yhden henkilön näkökulmasta ja myönnän välillä menneeni sekaisin, kenestä kulloinkin oli kyse. Piti tarkistaa aiemmista luvuista. Alkuun irralliset tarinanpätkät kuitenkin ryhtyvät kirjan edetessä risteämään ja muodostavat lopussa eheän kokonaisuuden. Tämä on juuri sellaista lukijaa aliarvioimatonta kirjallisuutta, josta pidän. Kirjailija olettaa lukijansa pysyvän kärryillä ilman ylimääräisiä turvavöitä ja sitten mennään. 

Juonta ei tässä voi avata sen enempää, jottei lukukokemus mene pilalle, mutta sanotaan, että kohtaloita on monenlaisia, elämä täynnä pettymyksiä, ja silti toisista välittäminen pelastaa monta pilalle mennyttä asiaa. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta kuten etsivätoimistossa sanotaan, he olivat ansainneet kuolemansa. 

Pidin ja en pitänyt. Kuten sanoin, intensiivinen väkivalta ja melkoisen rajut tarinat olivat välillä raskasta luettavaa, mutta silti kirja on hauska. Se on omalla tavallaan houkuttelevaa ja samalla häiritsevää. 

Vasta kirjan lopussa kirjailijan jälkisanoja lukiessani tajusin, että kyseessä on itse asiassa muokattu uusintapainos jo yli 15 vuotta sitten Koreassa ilmestyneestä romaanista. Tuntui kuin kirja olisi siis kovinkin vanha, kunnes tajusin, että silloin puhutaan vuodesta 2010 ja rouva Shim on tosiaan minun omaa ikäluokkaani... 

En yhtään ihmettele, että Rouva Shim on valloittanut kansainvälisen kirjamaailman. Korea on muutenkin muodissa, mutta huolimatta kulttuurisidonnaisuudesta, tässä romaanissa on kuitenkin jotain yleismaailmallista dekkarityyliä. Monessa kohtaa tuli mieleen joku vanhempi yksityisetsiväromaani (Marlowe? Maigret?) vaikka toki ollaankin palkkamurhien maailmassa ja Korealainen elämäntapa on vahvassa roolissa. Ehkä tuon yksityisetsivätyylin vuoksi ja sellaisen vähän lakonisen kerronnan vuoksi heti mietin romaanin olevan ikäänsä vanhempi. Tyylillisesti se istuu jonnekin viime vuosisadan puolelle. 

Kannattaa lukea. En muista ihan samanlaista lukukokemusta ihan viime vuosilta, jos sitä ennenkään. Erilaisuus herättelee. 

(Luku)päiväkirja: Helvi Hämäläinen - kauneudenrakastaja

Minna Maijala : Helvi Hämäläinen - Kauneudenrakastaja 

Kirjastosta

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha olivat nuoruuteni vaikuttavimpien lukukokemusten joukossa. Jotenkin hänen tapansa kuvata ihmisiä ja ihmissuhteiden pinnan alla kuohuvia virtauksia osui ja upposi. Samalla hän kuvaa maailmaa ja elämäntapaa, jota ei enää ole, mutta johon liittyy jokin selittämätön kaipuu.

Kummallista kyllä, en ole koskaan lukenut muita Hämäläisen kirjoja. Itse asiassa jotenkin tajusin niiden olemassaolonkin vasta luettuani tämän elämäkerran. Pitäisi varmaan napata kesälomareissulle hyllystä mukaan nuo vanhat tutut ja etsiä kirjastosta lisää. 

Heti elämäkerrasta kuultuani halusin lukea sen ja jo ensimmäisen luvun jälkeen tiesin osuneeni mielenkiintoisen lukukokemuksen pariin. Ristiriitainen kirjailija ja ihminen keskellä kuohuvaa kautta niin Suomen kulttuurielämässä kuin maailmalla on pakosta kiinnostavaa, ehkä jopa inspiroivaa, luettavaa. Minna Maijala antaa tilaa kirjailijan omalle äänelle ja kirja on täynnä katkelmia alkuperäisistä teksteistä. Hämäläinen kirjoitti omasta elämästään niin päiväkirjamerkintöjä, elämäkertamateriaalia kuin kirjeluonnoksia. Päiväkirjat avattiin tutkijoille vasta 2023. Hämäläinen oli itse antanut luvan jakaa niitä vasta 25v kuolemansa jälkeen. Halusi ilmeisesti, että kukaan niissä esiintyvä henkilö ei olisi enää loukkaantumassa ilmeisen ilkeistäkin kommenteista. Vai olisiko halunnut ajan kuluvan, jotta sodan jälkeen tulenarat poliittiset pohdinnat menettäisivät voimansa?

Kirjailijan omat tekstipätkät elävöittävät tarinaa ja tuovat Hämäläisen kielenkäytön ja tunnelman lukijan eteen . Tyyli on joidenkin mielestä ehkä vähän vanhahtavaa, koristeellista ja jopa kuvauksissaan paatoksellista, mutta minulle siinä on taikaa. Ihan jo sen soinnusta nauttiakseni voisin lukea mainitsemani teokset uudelleen. On kirjailijoita, joiden tekstiin voi upota - Vähän samaan tapaan kuin Proustin ranskankielen kiemuroihin. 

Ëlämäkerrassa pidin ehkä eniten lapsuuden ja nuoruuden kuvauksesta. Tunnekylmä lapsuusympäristö, sekä joka paikassa vastassa oleva ulkopuolisuuden tunne särkevät lukijankin sydäntä. Valtava tarve kirjoittaa ja halu päästä sen osalta eteenpäin antoivat Hämäläiselle voimaa selviytyä vaikeistakin ajoista, vaikka hän tuntuikin joutuvan kuin huomaamatta uhrin asemaan, varsinkin suhteessaan miehiin.

Olavi Paavolainen oli aikansa julkinen ja näkyvä hahmo ja rakkaussuhde nousee isossa osassa kirjaa keskiöön. Ehkä se oli, tai siis todennäköisesti oli, määrittävä ihmissuhde Helvi Hämäläiselle, mutta silti vähän harmittaa, kun kirjailija jotenkin pienenee ja eteemme nousee vain heijastuma Paavolaisen kautta. Egoistinen ja snobi Paavolainen tuotti paljon kärsimystä ja Hämäläinen koitti pitkään päästä suhteesta eroon. Toki hän sai myös "kostonsa". Säädyllisen murhenäytelmän Artur ei tosiaankaan ole imarteleva kuva, mutta Paavolainen taisi oikeastikin olla varsin sietämätön tapaus ylimielisyydessään. Hänen mielessään oli kuva haluamastaan "pikku naisesta" ja se peitti kokonaan ihmisen pöydän toisella puolella. Elämäkerrassa esiin nousee ristiriitainen ihmissuhde, jossa taustojen ja toiveiden erilaisuus loi jännitteitä ja lopulta särki mahdollisuuden onneen. 

Sotakin tietysti vaikutti. Ajankuva nousee Maijalla kirjassa esille jotenkin totutusta poikkeavana. erilaisena kuin olen mielestäni aiemmin lukenut. Sellainen vähän naiivi voiman ja johtajuuden kunnioitus vallitsi osassa sivistyneitä piirejä. Sitä ei kai niin ole suurelle yleisölle mainostettu, kun muistaa missä sitä vahvaa johtajuutta ja muskeleita suureen ääneen tuolloin idealisoitiin. On vaikea kuvitella, ettei sivistyneistö tajunnut, mitä julkisivun takana oli, vai eikö vain koettu sen koskettavan suoraan, vaikka jotain tiedettiinkin? Koettiin pakolliseksi valita pahoista se pienemmäksi tulkittu? Olisi kirjailijoiden kuitenkin luullut heräävän ja kauhistuvan viimeistään uutisiin kirjarovioista. Kai se on niin kuin Hämäläinen oli kirjailijahaastattelussa sanonutkin: " Kyllä he tiesivät, mutta he päättivät olla näkemättä" On ihan terveellistä, että tuotakin puolta tuodaan elämäkerrassa esiin. Maijala ei ota kantaa, mutta siirtää verhoa ja antaa tekstien puhua. 

Loppupuolella elämäkerta luo kuvan yksinäisestä ja vähän surullisesta kirjailijasta, jolla on työnsä ja perheensä. Vuosia kuluu ja kirjoja julkaistaan. Jossain kohtaa matkan varrella perheenjäseniä ja ystäviä pikkuhiljaa katoaa ja vanhuus saapuu. 

Minna Maijalan kirjaa on helppo lukea ja esiin piirtyy kirjailija, jonka vain oli "pakko kirjoittaa" huolimatta olosuhteista, jotka eivät siihen varsinaisesti kannustaneet. Helvi Hämäläisen elämäntarina kertoo suomalaisesta luokkayhteiskunnasta, kauneuden tarpeesta sekä lapsuuden hyväksynnän ja rakkauden merkityksestä aikuisuuden tasapainolle. Samoista asioista Hämäläinen kai kirjoitti koko uransa ajan vasten kuohuvaa aikakautta.  

(Luku)päiväkirja: Ehdinpäs Dekkariviikolle! Islantilaista Nordic Noiria ja vauvavampyyreja

Ehdinpäs sittenkin, vaikka meinasin unohtaa ihan kokonaan, että on se aika vuodesta eli Dekkariviikko! 

Onneksi olin jo lainannut kirjastosta vaihteeksi jotain ihan muuta kuin yleensä eli laiturilukemistolistani Nordic Noir osaston edustajia. Hivenen hirvitti, sillä dekkarilukemiseni on kummasti keikkunut cozy mysteryn lempeämmällä puolella. 

EDIT: Hätäpäissäni kirjoitin niin nopeaan, että jäi mainitsematta, mikä ihmeen Dekkariviikko. No, se on kirjasomettajien viikko, jolloin keskitytään nimenmukaiseen genreen... enemmän tai vähemmän. Tänä vuonna viikkoa emännöi Tuulevin lukublogi, josta löytyy myös kooste viikolla ilmestyineistä jutuista. 

Logo puolestaan on tuttuun tapaan Niinan käsialaa (Yöpöydän kirjat - blogista)

Yrsa Sigurdardóttir : Näen sinut ja Muistan sinut

Kirjaston kirjoja

Sigurdardóttir on suosittu kirjailija ja hänen dekkareistaan luin jostain, että ne ovat aika pelottavia. Musta jää -sarjassa on ilmestynyt jo kolme kirjaa, mutta viimeisin on minulla vielä kirjaston varausjonossa. Jo nämä kaksi kertovat kuitenkin tyylistä, jossa kirjailija kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain - ennen rikosta tapahtuvaa sekä kuvausta rikostutkinnasta. Viimeksimainitussa keskeisinä hahmoina ovat rikospoliisi Týr ja oikeuslääkäri Iounn (jonka o-kirjaimen aksenttia en onnistunut löytämään läppärini näppäimistöstä) 

Kuten tavallista, myös tutkijoiden elämän kiemuroita selvitellään osien aikana. Ensimmäisessä osassa Näen sinut, tutustutaan Týrin menneisyyteen, toisessa oikeuslääkäri joutuu kohtaamaan lapsuudenperheensä henkilöitä vuosien jälkeen. Hauskasti muuten Sigurdardóttir kuvaa persoonaltaan aika samantyylistä, sosiaalisesti eristäytynyttä ja kuolemaa erityisellä tavalla pohtivaa hahmoa kuin Sari Rainio ja Juha Rautaheimo Mortuí non silent sarjassaan. (Ihan huikea sarja muuten) Siihen tosin yhtäläisyydet kirjasarjojen välillä sitten oikeastaan loppuvatkin.  

Näen sinut - kirjan tapahtumat sijoittuvat Islannin maaseudulle, eristäytyneeseen maataloon, josta löytyy surmattu perhe. Tarina kehkeytyy pikkuhiljaa ja muuttuu yhä pelottavammaksi. Olen kauhean huono odottamaan yleensäkin ja pienet merkit oudoista tapahtumista ja talossa liikkuvasta pahuudesta saivat sen verran jännittämään, että illalla piti viimeiseksi lukea jotain vähän kevyempää, kun en muutenkin huonosti nukkuvana halunnut kirjan mielikuvia mukaan uniin. 

Muistan sinut ei ollut ihan yhtä pelottava. Siinä joukko ystävyksiä kokoontuu vuosien jälkeen hautajaisiin. Aika kliseisesti menneisyydestä paljastuu ikävä tapahtuma, jonka jälkeen kaikki lähtivät aiemmin omiin suuntiinsa. Tarina on kuitenkin sen verran kiemurainen ja omintakeinen, että mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Luulen myös, että tavallaan tunnistettavissa oleva vaara ei saanut jännittämään ihan niin paljon kuin täysin tuntematon ja näkymätön uhka. 

Oivaa dekkarimateriaalia siis. Islannin maisemista ja säästä on tainnut tulla maailmalla, ja varsinkin Satu Rämön Hildurin myötä myös Suomessa suosittu miljöö jännittäville tarinoille. Sigurdardòttir on kirjoittanut sen verran hyvän sarjan, että "kolmen sääntö" menee rikki, kunhan saan Löydän sinut-romaanin varauslistalta kirjastosta. 

Jaa, että mitäs minä sitten luin iltaisin kevennykseksi ? No, innostuin jatkamaan cozy mysteryä yliluonnollisella twistillä. Vegan Vamp seikkaili jo kahden kirjan verran ja kolmaskin on seuraavana Kobossa vuorossa, joten sama hyvän sarjan peukalosääntö pätee tässäkin. Alunperin tartuin sarjaan siskonn suosituksesta, joten nyt meitä hihittelee jo ainakin kaksi vegaanin vampyyrin seikkailuja. 

Cate Lawley : Adventures of a Vegan Vamp ja The Client's Conundrum

Kobo +

Kyseessä on siis myös dekkarisarja, vaikka toki huomio kiinnittyy aika paljon päähenkilön haasteisiin uutena vampyyrina. Mallory joutui vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi ja heräsi, no, tavallaan uutena vampyyrinä, paitsi että veri aiheuttaa hänelle pahoinvointia ja vampyyriyden hyödyt yliluonnollisina kykyinä tuntuvat ilmenevän vain pakottavissa tilanteissa. Ensimmäisessä osassa jahdattiin muidenkin naisten kimppuun hyökännyttä "luojaa" ja toisessa päästiin sitten jo ratkaisemaan yliluonnollisissa piireissä tunnetun liikemiehen murhaa. 

Malloryn kevyt suhtautuminen uuteen olotilaansa ja tapa lähestyä kaikkia ja kaikkia uteliaana ja valmiina esittämään epähienoja kysymyksiä saavat tarinan kuplimaan. Jotenkin vähän hömelö "babyvamp" osittautuu yllättävänkin vahvaksi selviytyjäksi. Ympärillä pyörivät ystävät ja viholliset ovat mielenkiintoisia, mutta eniten minua taitaa näissä kirjoissa viehättää kaiken keveyaiks. Vaikka päitä putoilee ja taikamiekat sohivat,  ei tästä hupailusta saa painajaisia tekemälläkään eli oikein mukavaa vastapainoa Nordic Noirin pimeydelle ja silti sopivaa dekkariviikon kirjahyllyyn.

(Luku)päiväkirja : Epäsäännöllisen säännöllistä, mutta kesä tulee kumminkin ja laiturilukemisto!

Nimittäin tämä minun bloggaamiseni. Luen kyllä ja myönnän nauttivani lukemastani suunnattoman paljon. Huvittavasti tuntuu kuin olisin "vapautunut", kun poistin Storytelin. Saa nähdä, onko olo samanlainen kun alati kasvava kirjastovarausten listani alkaa purkautua. 

Sen verran pitkiä ovat varausjonot, että kesäksi ei paniikki vielä ehtine iskeä. Laiturille en taida kauheasti tänä kesänä ehtiä. Biarritzin kiintopiste muutti helmikuussa Suomeen ja kesäsuunnitelmat yleensä ovat vielä melkoisen avoinna, mutta kai sitä kesän lukulistaa pitäisi miettiä ? Perinteinen laiturilukemistokatsaus siis... 

Mitä kuuluu laiturilukemistoon ? Äkkiseltään mieleen nousevat viihde, dekkarit ja elämäkerrat. Muitakin toki sen mukaan, mitä eteen osuu, mutta noita kai nyt eniten. 

Jos kurkkaan kirjaston lainaus- ja varauslistojani, ovat kyseiset genret hyvin edustettuina. Tosin tässä kävi nyt niin, ettei edes kesäkuu ehtinyt alkaa, kun olin jo lukenut kolme kaikkein ilmeisintä viihdekategorian kandidaattia. Maija Kajannon trilogia Titasta työstressin, remontin ja parisuhteen keskellä kipuilemassa meni tahdilla kirja per ilta. Huomasin nyökkäileväni parissakin kohtaa työelämäkuvauksissa, vaikka ihan noin karikatyyristä ei meno ole minun kohdallani koskaan ollut. Vauva-aika ja taaperoaikakin toivat mieleen muistoja. Jotkut niistä aiheuttivat edelleen kauhunväristyksiä. 

• Maija Kajanto : Mittoja ja tilaustöitä 
• Maija Kajanto : Itsepä tilasit
• Maija Kajanto : Kuin tilauksesta 
• Maija Kajanto : Pyykkipäivä
• Maija Kajanto : Tilinpäätös
• Vera Vala : Persikankukkien aikaan

Trilogian varasin, koska Kajannon uusimman Puistokadun pesula-sarjan Tilinpäätös-osalle olen varauslistalla nro 473. Ei taida ehtiä tälle kesälle. 

Olen nyt kovasti ollut tykästynyt Maija Kajannon kirjoihin viihteen saralla. Niissä on jotain elämänmakuista, vähän rosoista eikä liikaa vaaleanpunaista huttua. Huomaan tarvitsevani pieniä säröjä. Aloitin lukemaan Soraya M. Lanen Italialainen tytär - romaania, mutta se jäi nopeasti kesken. Vaikken lukenut kovin pitkälle, tuli tunne liiasta sokerista. Vielä muutama vuosi sitten olisin pitänyt tuosta kovasti, mutta tänä kesänä tarvitsen toisenlaista. Se ei tietenkään estä, etteivätkö muut voisi pitää. 

Vera Vala sopii nimenä kesän dekkarilistalle, mutta tällä kertaa olen pistänyt hänen uusimpansa varaukseen viihde ja romantiikkaosastolle. Katsotaan ehtiikö. 

Dekkareista minulla on nyt lukulistalla ja kirjaston varauksessakin islantilaista. Noita en ole lukenut, mutta pitäisi olla jännää ja ovat kiiteltyjä. Kotimaisista aion jatkaa Matti Laineen Kovaset-sarjaa. Se on vähän sellaista vakoojameininkiä, jota en ole lukenut vuosikausiin. 

Lisäksi huomaan, että olen Goodreadsin mukaan lukenut dekkarin Vintagea ja veritekoja. Huomasin sen siitä, kun Teetä ja teräaseita kirja tuli jossain vastaan ja se kuulosti hupaisalta. Sitten huomasin sen olevan toinen osa... Todennäköisesti muistan lukeneeni heti parin ensimmäisen sivun jälkeen, mutta nyt lyö aivoissa tyhjää. Uskon Goodreadsia, mutta olen tainnut lukea tuon jossain ylenmääräisessä väsymystilassa. Koitetaan korjata asia kesän aikan. 

• Yrsa Sigurdardottir : Näen sinut
• Yrsa Sigurdardottir: Muistan sinut
• Yrsa Sigurdardottir : Löydän sinut 
• Matti Laine : Isänsä tytär
• Matti Laine : Verilinja
• Hanni Maula : Vintagea ja veritekoja
• Hanni Maula : Teetä ja teräaseita
• Jiyoung Kang: Rouva Shim, palkkamurhaaja 

Mielenkiinnolla odotan tuota listan viimeisintä. Ajatus 50-vuotiaasta naisesta, joka rupeaa palkkamurhaajaksi ja on siinä hyvä, kuulostaa tavallaan voimaannuttavalta. Odotan huumoria ja lievää vahingoniloa maailman kohdatessa jotain ennakko-odotuksista poikkeavaa. Katsotaan vastaako kirja sitten odotuksia. Olen jonossa sijalla72, joten saattaa ehtiä kesän laiturilukemistoon. 

Elämäkertoja listallani on kolme. Niistä kaksi ehtinee kesään, kolmannesta en ole ihan varma. Patti Smithin MTrain oli kirja, josta täysin tapojeni vastaisesti otin paperille lainauksen. Se on edelleen yöpöytäni savikulhossa. Enkelten leipää on kirjastosta varauksessa, mutta ehkä se pitäisi lukea alkukielellä. En tiedä. 

• Patti Smith : Enkelten leipää 
• Anneli Kanto : Elämänlangalla - kolmen sodan päiväkirja
• Minna Maijala : Helvi Hämäläinen - kauneudenrakastaja

Olisiko tuossa jo lukemista laiturinnokkaan ? Ei että minulla olisi tiedossa mitään laituria, mutta lomaa odottelen. Vielä kaksi ja puoli viikkoa. 

Väsymys painaa. Tänä aamuna etsin autonavaintani melkein kymmenen minuuttia toimiston parkkihallissa. Tiesin avaimen olevan mukana. Olinhan juuri ajanut autolla paikalle, eikä se liiku ilman avainta. Tyhjensin käsilaukkuni ja läppärilaukkuni pariinkin otteeseen. Kävin läpi kojelaudan lokerot. Sitten muistin minulla olleen takki yllä autolle tullessani. Siellä se oli takaluukussa ja taskussa siististi MOLEMMAT autonavaimet. En ollut edes huomannut kulkevani vara-avaimella. Tiedä, miten kauan avain oli taskussa oleillut ja odottanut löytymistään.  

Lomalle on tarvetta. 

Mitä muuta suosittelette listalle ? 

Jos vaikka satun lukemaan jo ennen lomaa, tai kirjaston varauslista ei etene... 

(Luku)päiväkirja : A Life of One's Own eli 8 kirjailijasta, yhdestä avioerosta ja lukemisen kokemuksen kauneus

 

Viime vuoden Virginia Woolf -lukupiirin ohessa kertyi tietysti myös lukulistalle kirjallisuutta, joka jollain tavalla suoraan tai epäsuorasti liittyy Woolfiin. Kaikkein mielenkiintoisin oli tietysti Hermione Leen järkälemäinen Woolf-elämäkerta, jonka lukemiseen minulta meni kuukausia ja taas kuukausia, ja jonka sulatteluun postaukseksi saattaa vielä kulua pieni ikuisuus, 

Toinen lukupiirin seurauksena tiensä lukulistalleni löytänyt kirja on Joanna Biggsin Woolfilta nimirakenteensa lainannut teos, jossa hän kertoo 8 kirjailijan elämästä käyttäen nykykirjallisuuteen vahvasti asettautunutta tapaa linkittää tekstit oman elämän käännekohtiin, joista näköjään suurin ja keskeisin on avioero. 

Joanna Biggs : A Life of One's Own 

Ostos Kobosta 

Mary Wollstonecraft, George Eliot, Zora Neale Hurston, Virginia Woolf, Simone de Beauvoir, Sylvia Plath, Toni Morrison ja Elena Ferrante - unohdinko mainita, että kyseessä on lista naiskirjailijoita ? Kaikki muut nimet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan Zora Neale Hurstonia lukuunottamatta. Tosin varsinaisesti olen lukenut teoksia Eliotilta ja Woolfilta. (Kyllä, Ferranten valtava hypetys on saanut minut pitämään etäisyyttä ainakin tähän saakka). 

Jokaisen elämäntarina on mielenkiintoinen ja kertoo paitsi lahjakkaista ja sinnikkäistä naisista, myös yhteiskunnan heille asettamista esteistä tehdä rakastamaansa työtä ja elää omannäköistä elämää. Poikkeuksena Ferrante, jonka elämästä ei tiedetä oikeastaan mitään. Teoksessa ei ole varsinaista juonta vaan se on kokoelma esseitä kirjailijoiden elämästä ja tuotannosta, vaikka kirjailijoiden elinaikojen historiallinen järjestys peilautuukin jotenkin Biggsin oman elämän tapahtumien järjestyksessä. 

Olin kirjasta kovasti innostunut ensimmäisten kappaleiden kohdalla. Mary Wollstonecraftista olin lukenut Woolfin esseessä ja kuunnellut parissakin podcastissa. Fenimistisen julistuksen kirjoittajan nimi taitaa tulla suurelle yleisölle esiin useammin hänen tyttärensä kohtalon ja kirjoittamisen myötä (Mary Shelley : Frankenstein) kuin  varsinaisen viestinsä osalta. Niin minullakin. Nyt tajusin hänen olleen ehkä aivan ensimmäinen naisten asemasta julkaissut feministi. Hänen kirjansa Rights of Women eli Naisten oikeuksien puolustus herätti ansaitsemaansa huomiota. Olihan se nyt ennenkuulumatonta, että naisillakin olisi järkeä ja rationaalisuutta siinä määrin, että heitä pitäisi ottaa mukaan yhteiskunnan toimintaan ja peräti kouluttaakin.

George Eliot -luku kuitenkin resonoi vielä enemmän. Siinä englantilaisen kirjallisuustieteen ja kriitikon koulutuksen saanut Biggs kuvasi oman lukutapansa ja -kokemuksensa muutosta tavalla, jonka tunnistin. Noinhan minä olen aina kirjoihin suhtautunut! 

Biggs kuvaa kirjallisuustieteen ja kritiikin lähestymistapaa tiedon kautta, suhteessa toisiin kirjoihin tai tyylilliseen taituruuteen, opittuna lukutapana. Nyt hän kuitenkin haluaa tunnistaa kirjoissa jotain itsestään, jopa muuttua niiden johdosta, ei vain kumuloida tietoa.

"I don't want just to accumulate knowledge but to be transfromed by it"

Minä luen kirjoja viihtyäkseni, mutta parhaita ovat kirjat, jotka ehkä lisäävät jotain tietovarannossani, mutta myös ja ennen kaikkea liikauttavat jotain sydämen ja aivojen välisissä yhteyksissä. Niin kuin nyt tässä. Oivallan jotain. Se voi tapahtua tietokirjaa lukiessa ja tietoisesti, mutta suurimmat muutokset tapahtuvat, kun tunnen lukemani jossain syvemmällä ja pysyvämmällä tasolla. Arvoissa, tunteissa, haaveissa, omissa totuuksissa. Haastaminen on hyvästä. Ne kirjat muistaa parhaiten, jotka saavat jotain keikahtamaan uuteen asentoon. 

"I want to have that moment of recognition, finding something on the page I've felt but haven't put into words" 

Tuossa kohtaa kolahti lujaa ja olin kirjasta innoissani. Valitettavasti siinä sitten oli kirjan paras anti. Mitenkään väheksymättä. Monista kirjoista ei jää käteen mitään yhtä olennaista.

Muut kirjailijoiden elämän ja teosten kuvaukset olivat ihan mielenkiintoisia, mutta niiden linkitys kirjoittajan omaan elämään muuttui eron ja uuden elämän (ystävät, rakkaudet, kirjoittaminen) vatvomiseksi. Ymmärrän järjellä, mitä haetaan, mutta sisimmässäni ei resonoinut. Kuvaavaa on sekin, että mieleeni jäi koskettavana osuus kirjailijan äidin katoamisesta muistisairauden syövereihin ja miten se vaikutti heidän suhteeseensa. En kuitenkaan muista, mihin kirjailijaan osuus liittyy, enkä äsken selatessani sitä edes löytänyt. 

Äidin persoonan vähittäisen katoamisen ja kuoleman liittyminen kappaleen kirjailijan elämään ei siis oikein auennut minulle. Ehkä aihe liippaa vähän liian läheltä ja siksi keskittymiseni herpaantui ja lukittui vain yhteen asiaan tekstissä. Ehkä flunssaiset aivoni eivät kyenneet rekisteröimään tai sitten linkki oli johdettu mutkan takaa ja liittyy ulottumattomissani olevaan yksityiseen lukemisen kokemukseen. 

Kaikkiaan tämä kirja kannatti lukea ja kannattaisi varmaan lukea vielä toistamiseen. Kaari kirjailijakaartin ajallisuudesta, feministinen näkökulma ja ainakin itselleni mieleen noussut ajatus samojen haasteiden toistumisesta eri muodoissa, vie mielenkiintoiselle matkalle, vaikka toisteisuus luokin lievää toivottomuuden tunnetta. 

Huomenna menen takaisin töihin yli viikon sairasloman jälkeen. Minä en koskaan sairasta flunssaa näin. Yleensä saan viikkoja kestävän "kituflunssan" samalla kun ympärillä porukka kaatuu petiin. Töistä olen flunssan takia ollut edellisen kerran sairaslomalla joskus vuosikymmeniä sitten.  Nyt olen minä ollut meistä se kaikkein kipein, enkä vieläkään ole ihan täydessä terässä. Liekö sitten tämä myös kropan tapa kertoa, että taas menee vähän liian lujaa töiden suhteen. Ihan vain nukkuminen ja lepääminen on tehnyt hyvää muutenkin kuin flunssankarkotuksen osalta. 

Onneksi pää ei ole särkenyt, vaikka aivojen paikalla onkin välillä ollut märkää pumpulia. Olen saanut luettua. Pääasiassa kevyttä viihdettä, mutta väliin olen jaksanut laittaa tällaista vähän tuhdimpaakin kamaa. Sekin tekee hyvää.

(Luku)päiväkirja : Merikapteeni ja purjehtijatyttö eli kyky hypätä tuntemattomaan

 

Katariina Vuori : Merireittejä menneisyyteen - kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin

Oma ostos alesta 

Tämän kirjan lukeminen vei minut tavallaan epämukavalle alueelle. Pienestä pitäen olen halunnut seikkailijaksi, mutta analyyttinen mieleni luo riskien todennäköisyyslaskelmat heti uuden idean pulpahtaessa mieleeni, eikä rohkeuteni ole toistaiseksi riittänyt kuin seikkailuista lukemiseen. No, ainahan elämä on oma seikkailunsa, mutta lähtö siirtolaiseksi Venäjän arojen taakse tai lähes tuntemattoman matkaan lähteminen purjeveneellä eivät ole tainneet koskaan kuulua repertuaariini, tai edes tulleet mieleen. 

Nykytuntemuksella tuskin kukaan lähtisi Amurin niemimaata asuttamaan, eikä matkaankaan tarvitsisi varata aikaa purjehtia puolen maailman merien halki. Toisin oli 1800-luvulla, jolloin tsaari halusi asukkaita autioon maahan ja Suomesta lähti kaksikin laivallista siirtolaisia paremman elämän toivossa. Katariina Vuori seuraa kirjassa toisen laivan kapteenia, Fridolf Höökiä, matkan alusta aina elämään siirtokunnan jälkeen - sen mitä nyt lähteitä ja kontakteja n.150 vuoden taakse löytyy. Ymmärrän kiinnostuksen. Kapteeni vaikuttaa kiinnostavalta heittäytyjältä, joka kulkee seikkailusta ja haasteesta toiseen tuulen tuivertaessa tuuheaa partaa. Sellainen kai piti miehen olla, jos rupesi valaanpyytäjäksi. 

Rinnakkaistarina kertoo kirjoittajan nuoruudesta. Siitä ajasta, jolloin maailmalla reissaava tyttö rakastui ja lähti oman kapteeninsa matkaan purjehtimaan halki Aasian merien. Sillä reissulla kului kuukausien sijaan vuosia, enkä minä osaisi ajatella koskaan edes pohtivani moista tempausta. En tosin pidä sen enempää purjeveneistä kuin purjehtimisestakaan, eikä vesi ole elementtini ollenkaan. Silläkin on vaikutusta. 

Kahden samanlaisen, erilaisen tarinan kulku rinnakkain luo jännitteen, jonka avulla rikkonaisen siirtolaistarinan ammottamaan jääneet aukot unohtuvat. Tietoja on tarpeeksi, jotta reittiä voi seurata ja legenda syntyy. Kuka olisi kuvitellut Suomalaisen merikapteenin olevan edelleen tunnettu siellä Jumalan selän takana? Modernimpi nomadiversio luo kuvan poikkeamisista idyllisille saarille, sekä nostaa kysymyksen siitä, riittävätkö poikkeamiset paratiisiin koko elämäksi. Minä tiedän, että tuo seikkailu ei olisi riittänyt minulle(kaan) ikuisesti. Tarvitsen kiinnekohdan. Fridolfin kiinnekohdalle tai kiinnekohdille puolestaan tuntui järjestään käyvän huonosti. Tarvitaan luonnetta, että jatkaa jaksaa matkaa.

Tämä nykyinen trendi yhdistää oma elämä ja ajatukset historialliseen tutkimukseen (tai mihin tahansa tutkimukseen) on haastava. Aina se ei onnistu ja lopputuloksena on omahyväiseltä kuulostava itseanalyysi. Tässä kirjassa Vuori ei edes yritä esiintyä tutkijana, kunhan kertoo, riemastuttavan keskittyneenä omiin tuntemuksiinsa historiaa kuvatessa, jännästi etäännyttäen oman elämäntarinansa kohdalla. Joka tapauksessa, teksti tuntuu  omintakeiselta ja erilaiselta, vähän niin kuin aiheena olevat henkilötkin. 

Pidin kirjasta ja nautin sen lukemisesta. Tarinat etenevät sen verran verkkaiseen, että lukija ehtii pohtimaan omia kysymyksiään, mutta käänteet pitävät otteessaan. Kirjoittelin tästä(kin) kaikenlaista aamusivuihini, mutta vihko loppui ja jätin sen toiseen kaupunkiin. Jotain siinä mietiskelin unelmien tärkeydestä ja miten sitä voi hukkua kiireisiin samalla unohtaen oman vapautensa valita. Onneksi voi aina lukea kirjaa rohkeista heittäytyjistä muistuttaakseen itseään mahdollisuudesta hypätä laivaan ja lähteä - tai tehdä jotain muuta omanlaistaan uutta. 

(Luku)päiväkirja: Janssonin suku ja kirjat

 Virginia Woolf -lukupiiri on etenemässä kohti loppuaan, mutta marraskuussa kävi mielessä, pitäisikö ensi vuonna koittaa kahlata läpi Tove Janssonin teoksia, tai ottaa mukaan vaikka joku hänen veljensäkin kirjoittama. Marraskuussa osuin nimittäin lukemaan kaksi Janssonin sukuun liittyvää kirjaa. Ensin luin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä (kääntäjä:Jyrki Kiiskinen) ja sitten sen perään oli pakko ottaa hyllystä myös Tove Janssonin Kesäkirja.

Kesäkirja vei Sofian, isän ja isoäidin kesätunnelmiin saaressa ja lukukokemusta syvensi ja muokkasi juuri sitä ennen lukemani Sophia Janssonin kuvaus perheestään. En aiemmin tiennyt Tove Janssonin suvusta juuri mitään, vaikka toki olinkin lukenut Haru - eräs saari, jossa kuvataan Tove Janssonin ja hänen taiteilijapuolisonsa Tuulikki Pietilän ajatuksia saarikesistä yli 30 vuoden ajalta. En kuitenkaan ollut tullut edes ajatelleeksi hänen veljensä olevan myös kirjailija / sarjakuvapiirtäjä ja vanhempiensa taiteilijoita. Lisäksi puolisoiksi osui enemmän tai vähemmän taiteellista väkeä, kuten veli Larsin vaimo Nita, joka tunnettiin myös Sing, song sisters-yhtyeen laulajana. Sophia Janssonin kirjassa Tove Jansson on sivuhenkilö, täti, ja keskiössä on tytön lisäksi erityisesti hänen isänsä Lars sekä äiti Nitan traaginen tarina, jonka vaikutukset tuntuvat tyttäressä vielä aikuisenakin.

Kolme saarta vie meidät Janssonin suvun taiteilija- ja saaristoelämään viime vuosisadalla. Kaikki tuntuvat olevan erityisihmisiä ja taiteellisesti lahjakkaita. Kaikille tuntuu elämä ja ihan vain elossa oleminen tuottavan välillä vaikeuksia, monestakin syystä eikä sota-aika tietysti ollut lastenleikkiä kellekään, mutta smm. eksuaalisen suuntautumisen tuottamat haasteet eivät ympäristön asenteiden vuoksi tehneet kenenkään oloa ainakaan helpommaksi. Sekä Lars että Nita olivat homoseksuaaleja, ja suhdekuviot siis melkoisen kiemuraiset. Kirjasta nousee esille taiteilijuus ja sen edellyttämän herkkyyden negatiivinen puoli tasapainottomuutena ja levottomuutena. Tämä kai lienee ikuisuuskysymys. Tarvitaanko taiteen luomiseen aina ääripäitä niin hyvässä kuin pahassa ? En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että vahva kyky / tarve luoda tuo mukanaan niin äärimmäistä iloa kuin tuskaa. Tällaisen tavallisen tallaajan elämä lienee monella tavalla tuossa mielessä helpompaa.  

Kirja alkaa kuvauksella matkasta Tongaan, jonne Tove ja Lars olisivat halunneet jossain kohtaa muuttaa ja järjestivät jo käytännön asioitakin sen osalta. Suunnitelmasta ei kuitenkaan lopulta tullut mitään. Muut kaksi saarta ovat Ibiza, jossa Sophia asui vanhempiensa kanssa aivan pienenä sekä tietysti suvun kesäpaikka Pellingin saaressa. Kirjan tausta ei ole pelkästään Sophian omien muistojen varassa vaan hän on sitä varten käynyt läpi paljon kirjeitä suvun jäsenten välillä. Vaikka tarina on hyvin henkilökohtainen, se ei ole kiusaannuttava. Tekstistä tulee läpi myös muita kuin Sophian ääniä, samoin kuin ajankuva, ja nämä tasot tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen. 

Tove Jansson kirjoitti itse ja hänestä on kirjoitettu metritolkulla. On virkistävää, kun näkökulma laajenee. Siksi oli ihan pakko tarttua myös Kesäkirjaan uudelleen. Sophia Janssonin kertomien saarimuistojen ja perhetaustojen myötä tarina sai syvyyttä ja väriä. Se on edelleen tosi hieno, mutta heräsi eloon ihan uudella tavalla. Samalla tuli tarve lukea enemmän ja onneksi hyllyssä on nyt nuo kaksi kirjamessutarjouksesta mukaan tarttunutta kokoelmateosta. 

(Luku)päiväkirja : Hattaradilemma ja romantiikan kirous

Remppaevakon majapaikan lukunurkkaus on viihtyisä

Romanttinen kirjallisuus on pahasti aliarvostettua. Vaaleanpunaiseen hattaraan kun monesti sekoittuu muitakin sävyjä, eikä eskapismissa ole mitään pahaa. Olen useasti miettinyt, mistä kumpuaa itselläkin selittelyn tarve; "Luen muutakin, ihan laidasta laitaan". Tarve nostaa päätään erityisesti lukiessani romanttista viihdekirjallisuutta, dekkarien, tietokirjojen tai klassikoiden kohdalla samaa tunnetta ei tule. Eikä edes fantasian, vaikka sitäkin välillä lasten saduiksi väitettiin. (Hah, eivät taida tietyt maailman suosituimmat fantasiaelokuvat olla edes lapsille sallittuja). 

Toki myönnän, että teini-iän Barbara Cartlandit eivät enää ole maistuneet vuosikymmeniin, mutta niiden kohdalla on enemmän kyse paitsi juonikaavan toistosta, myös luokattoman huonojen suomennosten ja kielitarkistusten painajaisesta. Joukkoon aina mahtuu, niin romanttisen viihdekirjallisuudenkin. 

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Storytel 

Ulla Onervan Hattaradilemma on viimeisin lukemani romanttinen viihderomaani. Se on selkeästi YA-kirjallisuutta ainakin päähenkilöidensä abivuoden touhujen puolesta. Minä jäin kyllä miettimään, että kovasti ovat nuoret tiedostavia ja keskustelu argumentoivaa, dialogia seuratessani. Mielenkiintoista toki, mutta en ole ihan varma olisiko minun kaveripiirini pystynyt samaan. No, ehkä jotkut kuitenkin. Sitäpaitsi, nykynuoret ovat jotenkin ajattelultaan paljon kehittyneempiä ja tiedostavampia.

Tarina etenee sujuvasti. Kirjoitusten stressaavuus, intohimoinen suhtautuminen niin kavereihin, omiin mielipiteisiin kuin ihastumisiin ovat aika tuttua materiaalia. Minulla alkaa olla romanttisten tarinoiden kanssa vähän samoja haasteita kuin dekkareidenkin. Olen lukenut niitä niin paljon, että tunnistan hyvin monet kuviot ennestään ja osaan ennakoida tarinankulkua turhankin hyvin. En myöskään taida olla ihan  osuvinta kohderyhmää YA-romaanille, mutta luin romaanin ihan tyytyväisenä. Tosin taisin ehkä keskittyä enemmän tarinan henkilöhahmojen kirjalliseen pohdintaan kuin kaveriporukan tempauksiin. 

Hattaradilemmassa siis toki pohditaan päähenkilö Emman suhdekiemuroita, mutta toisessa pääosassa on selkeästi romanttinen viihdekirjallisuus ja sen asema. Itsekin jäin (taas) pohtimaan iät ja ajat mieltäni kiusannutta romanttisen kirjallisuuden aliarviointia. Syitä lienee monia aina naisten kirjallisuudeksi (ja siis jotenkin hötöiseksi) luokittelusta kioskiromantiikan välillä huonoon kielelliseen laatuun ja ihan kirjaimellisesti halvempaan hintaan. Sitä arvostetaa, mikä maksaa (?) - En tiedä. Viisammat lienevät tehneen asiasta oikein tutkimuksiakin. 

Tietty kaavamaisuus ja monessa tarinassa esiintyvä asenteellisuus eivät ole minua yleensä häirinneet. Kun ne tunnistaa, voi keskittyä nauttimaan pienestä määrästä hattaraa, ohittaa epäolennaisuudet ja jatkaa elämäänsä reaalimaailmassa jättäen ritarit haarniskassaan jatkamaan matkaa valkoisilla hevosillaan ohitse ja muille maille paperiprinsessojen luokse.  Tietysti joskus ottaa päähän, mutta tosiasiassa olen törmännyt ärsyttävän naiiveihin ja toimintakyvyttömiin tyttösiin ehkä vielä enemmän dekkareissa kuin romantiikan genressä. 

Lisäksi varsinkin viime vuosina on vastaan tullut vähän kliseistä poikkeaviakin romanttisia tarinoita. Onneksi. Tässä noin äkkiseltään muutama mieleen juolahtanut. 

Mitäs muita lisäätte listalle ? 

1. Seurapiirineidon opas onnenongintaan (Sophie Irving) - Kyllä, neidon tehtävä on löytää itselleen aviomies ja köyhän neidon pitää löytää rikas aviomies. Tämä sankaritar ei odota viattomana prinssiä avukseen, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja ryhtyy juonittelemaan rikkaiden poikamiesten päänmenoksi. 
2. Englantilainen romanssi (Niina Mero) - Tämä on ehkä hieman liiankin ilmeinen sillä kirja irvailee täysin avoimesti perinteisille romanssikuvioilla (ja samalla romanttiselle päähenkilölleen) ja kiepauttaa ainakin osan kuvioista vinoon.  Lisää täällä.
3. Pieni kirjapuoti Pariisissa - Romanttinen kirjallisuus ei aina tarkoita perinteista tapaamisesta rakastumiseen ja niin edelleen. Pieni kirjapuoti Pariisissa on ehkä yksi kaikkein haikeimmista ja romanttisimmista kirjoista, jonka olen ikinä lukenut. Muita mietteitä täällä. (Korona muuten sotki kaikki synttärisuunnitelmani, mutta vielä kai ehtisi)
4. Talo taivaansinisellä merellä (TJ Klune) - Tarina sydämen ja rakkauden löytymisestä, erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten jokainen tarvitsee jonkun, joka uskoo ja luottaa. Aivan ihanan lempeä ja romanttinen(kin) tarina. 
5. Legends and Lattes (Travis Baldree) - Palkkasoturi, nainen ja jätti - siinä tämän kirjasarjan päähenkilö, joka mielikuvituksellisine ystävineen seikkailee tässä ehkä kaikkein herttaisimmassa ikinä lukemassani fantasiaromaanissa. Rakkautta tarvitsevat kaikki, hitunen taikaa voi auttaa, mutta ilman sitäkin selvitään. Ilman kunnon kahvia puolestaan ei. 
6. Elektran tytär (Madeleine Brent) - Muistan joskus teininä lukeneeni tämän ja kokeneeni kiehtovaksi sen, miten rakkauden kohde ei sitten ollutkaan se perinteinen sankarihahmo. Muuten kyllä melko hyvin genrensä perinteinen edustaja. 
7. Ylpeys ja ennakkoluulo (Jane Austen) - Ai että mitä ? No, minusta tämä ei ihan istu siihen kliseiseen kuvaan miehen perään huokailevasta neidosta ja tummasta, komeasta sankarista. Kyllä me kaikki tietysti muistamme Mr Darcyn nousemassa metsälammesta - (krhm... se taisikin olla tv-sarjassa), mutta aikakautensa edustajaksi on Austen mielestäni hienosti kuvannut sen, miten oikeaan rakkauteen kuuluu molempien kyky tulla toista vastaan ja kohdata toinen ihmisenä eikä itsestäänselvänä valloituksena. 

Ehkä tuossa joukossa on kirjoja, joita eivät kaikki hyväksyisi puhtaasti romanttisen viihdegenren edustajiksi, mutta minusta ne ovat juuri niitä. Rakkaus tulee niin monessa muodossa. 

Kipparikeitto ja Tölkkiruokaa eli kuukauden keittokirja

 Kun nyt kerran palataan vanhoihin hyviin tapoihin (kai?), niin ehkä voisi herätellä henkiin "kuukauden keittokirjaakin", tai varmuuden vuoksi voisi sen ehkä nimetä uudelleen kvartaalin keittokirjaksi. Joka tapauksessa tässä kesällä tuli hankittua ruokablogiajoilta tutun Marin (Jotain maukasta) uusin keittokirja eli Tölkkiruokaa.

 

Kirja muistuttaa yhdestä kiireisten arki-iltojen pelastuksesta eli kaapin tölkkivalikoimasta. Kun pitää perusvalikoiman kunnossa, ei nälkäkiukku pääse yllättämään, sillä tölkeistä tehty ruoka on useimmiten nopeaa. Tölkeistä tekeminen myös auttaa vähentämään tuoretavaroiden hävikkiä, kun ei tarvitse ostaa isoja määriä kerralla jääkaappiin. Samalla vältetään sairastumisvaara pilaantuneista aineksista. 

Minullakin on tiettyjä purkkeja ja tölkkejä aina kaapissa. Tonnikala, mustapavut, kikherneet, maissi, tomaattimurska... siinä sellainen perusporukka, jolla syntyy jo monta eri herkullista ateriaa. Marin ansiosta taidan kokeilla myös muutamaa lisätölkkiä, joihin en jostain syystä ole tullut vielä tarttuneeksi. 

Tölkkiruokaa-kirjassa kerrotaan ensin perusasioita säilykkeistä ja niiden käytöstä. Sitten katsellaan reseptejä ja lopuksi vielä muutama lisävinkki kotivaraan. Reseptit on jaettu arkeen, viikonloppuun, snäkeihin ja makeaan ja jokaisesta osiosta löytyy kokeiltavaa ja ideoita omaan sovellukseen jatkuvassa käytössä. Parhaimmillaan kirja taitaakin olla tukemassa kauppalistan kirjoitusta ja etsiessä kokkauksen inspiraatiota. Kuvat ovat Marin taattua laatua, mikä tekee inspiraation löytymisestä helppoa (ja todennäköistä). 

Ensimmäiseksi kokeiluun lähti kirjan resepteistä kukkakaali-valkopapukeitto. Tosin tapani mukaan mielihalut tunkivat mukaan ja resepti eli sen mukaisesti. Triplasin viinin määrän keitossa ja vaihdoin ranskankerman Kippari-juustolla maustettuun ruokakermaan. Sattumiksi ripottelin sipsien sijaan maissia, persiljaa, limen mehua ja pojan itse kasvattamista chileistä tekemää kastiketta. 

Maissikin on toki yksi tölkkisuosikeista, mutta kotimaisen maissin sesongin aikaan sitä tulee laitettua air fryerissä, jos ei nyt ihan joka päivä, niin ainakin joka toinen. Ihan törkeän hyvää, kun sekoittaa haluamansa mausteet öljyyn tai pehmeään voihin, hieroo maissintähkiin ja laittaa 12-15min 200 astetta.

Sisko ilmoitti harkitsevansa air fryerin hankintaa ihan vain noiden maissien takia... Toki sillä saa tehtyä monenlaista muutakin. 

 KIPPARIKEITTO

 2tlk isoja valkoisia papuja 

pienehkö kukkakaali 

1 keltasipuli 

2-3 valkosipulinkynttä

25g voita

1 kasvisfondikuutio + 7dl vettä 

1,5dl valkoviiniä 

suolaa ja mustapippuria 

1tl garam masalaa 

2,5dl (1 purkki) Kippari-juuston makuista ruokakermaa 

päälle : maissia, persiljaa, limen mehua (ja chilikastiketta)

Hienonna kukkakaali, sipuli ja valkosipuli. Kuullota voissa kattilassa. 

Valuta ja huuhtele pavut ja lisää kattilaan. Kaada joukkoon valkoviini ja mausteet. Lisää fondi ja vesi. 

Anna kiehua hiljalleen, kunnes kukkakaali on pehmeää. 

Kaada joukkoon kerma ja surraa sauvasekoittimella sileäksi. Samettiseksi saaminen kestää hetken sillä kukkakaali murustuu ensin. 

Kuumenna ja tarjoile herkullisten ripotteiden kanssa. 

Tästä tuli mahdollisesti yksi kaikkien aikojen parhaista keitoistani. Varmasti tehdään uudelleen ja variaatiomahdollisuuksiahan löytyy.  

(Luku)päiväkirja: Lisää historiaa eli hallitsijoita satoja ja tuhansia vuosia sitten

Mitä yhteistä voi olla ruotsalaisella kuninkaalla 1600-luvulla ja egyptiläisellä faaraolla yli 3000 vuotta sitten? No, ainakin valta, sodat, oman aseman pönkittämisen tarve, sekä jälkipolvien kritiikki. Ehkä ihmiskunta tosiaan toistaa kaiken, eikä syklisestä historiasta ole pakeneminen. 

Tiedä sitten, mutta ainakin molemmista on saanut kirjoitettua mielenkiintoisen ja kiehtovan tietokirjan. 

Minna Silver: Tutankhamonin salaisuudet 

Joululahjakirja 

Egypti on kiehtonut minua aina, eikä kai vähiten Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen vuoksi. Se on yksi lempikirjoistani, jonka olen lukenut useampaan kertaan. 

Sinuhe linkittyy vahvasti Minna Silverin tietokirjaan Tutankhamonista. Kyseessä on perusteellinen tietopläjäys kaikkien aikojen ehkä tunnetuimmasta faaraosta, sillä hänen hautansa lienee yksi ainoita (melkein) koskemattomina löydetyistä ja sen löytö oli aikansa mediatapaus, joka toi Egyptiin joukoittain aarteista ja kuuluisasta löydöstä kiinnostuneita. 

Kulta ja arvokkaat esineet toki kiinnostivat 1900-luvun alun arkeologeja siinä missä uteliaita turisteja ja haudanryöstäjiäkin, mutta päällimmäisenä heitä ajoi tiedonjano. Tieteelliset toimintatavat, tarkka arkistointi ja kirjaaminen ovat avanneet sen varsinaisen Tutankhamonin aarteen, josta ammennetaan vielä nykyäänkin, yli sata vuotta löydön jälkeen. 

Silver lähestyy Tutankhamonia monesta kulmasta. Kirjasta löytyy paitsi kuvausta Howard Carterin ja lordi Carnarvonin arkeologisista kaivauksista ja Tutankhamonin löytymisestä, myös tietoja Egyptin yleisestä historiasta, Tutankhamonin sukujuurista (ja niiden epäselvyyksistä), elämästä faaraoiden maassa yleensä sekä tietysti myös arkeologisten menetelmien kehittymisestä. Kaikki osa-alueet on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja vetävästä, vaikka täytyy myöntää, että tavarakuvauksissa toisinaan ehkä hieman väsähdin. Siinä tosi on vika enemmän minussa, jota kunnon tarina vetää aina enemmän puoleensa kuin materia, kuin kirjoituksen taidokkuudessa ja asiantuntevuudessa. 

Kaikkiaan nautin Tutankhamonin salaisuuksista valtavasti ja opin paljon uutta. Niin, ja Waltarin osalta pitää nostaa hattua. Sinuhe keskittyy Tutankhamonin edeltäjän faarao Ekhnatonin aikaan ja on tietysti fiktiivinen kertomus, mutta aivan järjettömän hyvin kirjailija on aiheensa tuntenut. Toki ajassa ja henkilöhahmojen järjestyksessä on oikaistu, eivätkä kaikki tapahtumat toista todellista historiaa, mutta pystyin enemmän tai vähemmän löytämään tästä tietokirjasta Sinuhen hahmot ja vaiheet, sekä olennaisia tapahtumapaikkoja. Se oli sekä yllättävää että vaikuttavaa ja lisäsi tietysti osaltaan lukemisen mielenkiintoa. 

 

Mirkka Lappalainen : Pohjolan leijona - Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632

Kirjastosta 

Toinen tässä alkuvuonna lukemani tietokirja on sitten vähän lähenpänä meitä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut kuvaus Kustaa II Aadolfista sekä 1600-luvun alkupuolen Suomen politiikasta ja yleisistä oloista on koukuttavaa luettavaa. 

Kuten niin usein, hallitsija on karismaattinen, olot epävarmat ja sota vaikuttaa kaikkeen. Historiaa lukee kuin parastakin romaania, vaikka Pohjolan leijonan suurin saavutus lienee jonkinlaisen administratiivisen järjestelmän luominen valtakuntaansa aiemman kuningassidonnaisen hallinan sijaan. Hän taisi luoda byrokratian ja virkamiehet meillekin- tai no, Kustaa itse juoksi heiluttamassa peistä sodissa pitkin Eurooppaa ja hänen luottomiehensä pistivät asioita järjestykseen aikaa vasten taistellen. Homma piti saada toimimaan ennen kuin kuninkas tapattaa itsensä jossain sankarillisessa kahinassa ja valtakunta suistuu kaaokseen ja uudelleen vallananastajien armoille. 

Kuningas tietysti lopulta kohtasi kohtalonsa, mutta virkamiehet onnistuivat kuitenkin säilyttämään valtakunan tasapainon ja pieni Kristiina saattoi odottaa varttumista ennen kuningattareksi ryhtymistään. 

Lappalaisella on jännä taito herättää historialliset henkilöt eloon kirjoissaan. Tämäkin kirja on täynnä faktaa ja vuosilukuja, mutta silti sitä lukee kuin romaania. Vielä enemmän kirjoittajalle ominainen tyyli kiehtoi minua Smittenin tapauksen kuvauksessa. Siinä 1600-luvun murhatapauksen ja oikeuslaitoksen tilan kuvausta lukee kuin parastakin dekkaria. 

Nyt kuuntelen äänikirjana Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä. Se on taas vähän eri tyylinen tietokirja Turun linnassa vaikuttaneista Katariinoista. Tarina pyörii pääasiassa Kustaa II Aadolfia edeltävällä vuosisadalla,  mutta linkittyy tietysti olennaisesti myös hänen toimiinsa ja taustaansa. Mielenkiintoista kuunneltavaa, eikä tietysti vähiten näin sydämessään aina turkulaisena pysyvän linnalinkityksen vuoksi.