Panu Rajala : Naisten mies ja aatteiden - Juhani Ahon elämäntaide
Oma ostos Elisa Kirjasta
Tuossapa kirjalla oiva nimi, joka ihan oikeasti määrittää aiheensa. Juhani Aho heijasteli aikansa aatteita niin elämässään kuin kirjallisuudessaan. Hänen elämäkertaa lukiessaan tulee samalla tutustuneeksi Suomen kulttuurihistoriaan ja vähän maailman käänteisiinkin. Suomen kielen puolustaja, Raamatun kääntäjä, eroottisilla viittauksilla vanhoillisempia lukijoitaan shokeerannut Aho kasvoi Suomen kulttuurivaikuttajaksi samalla kun itsenäistyvä Suomi haki omia piirteitään ja loi kulttuurielämäänsä.
Juhani Ahon elämänkulkua määrittelivät pitkälle naiset. Nuorukaisen rakkaus vanhempaan naiseen soi hänelle Järnefeltien kulttuurisuvun vaikutteet ja tuen kirjallisen ilmaisun kehityksessä. Minna Canth, vaimo Venny (Soldan) sekä tämän sisar Tilly sekä useampi enemmän tai vähemmän haaveellinen nainen Ahon elämässä ohjasivat häntä kukin omalla tavallaan, Jollei muuta, niin hahmoja ja tilanteita löytyy sitten herran kirjoista. Tosin välillä voi olla, että kirjoihin päätyi toiveajattelua ja haaveilua. Kuten aina fiktiossa ei todellisuuspohjasta ole takeita.
Elämäkertaa lukiessa mieleen nousee kuva vähän saamattomasta tallukasta, joka on varsinkin naistensa keskellä helisemässä. Miehestä on mukavaa olla paapottavana, mutta konfliktit ja vaikeat osuudet hän pyrkii ohittamaan ja hiipii vain tienvierustan pensasaitojen takana naiselta toiselle. Enpä tiedä, mikä on totuus, mutta tämän kirjan perusteella olisi miestä voinut vähän ravistella.
Olen lukenut useamman Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran ja ihan pitänyt niistä. Tällä kertaa hieman väsyin hänen tapaansa kertoa asioita. Punainen lanka tuntui katoavan useammin kuin yhdessä kohtaa enkä pysynyt perässä tapahtumien järjestyksissä. Tuntui myös, että samat jutut jotenkin toistuivat useampaan kertaan ilman erityistä syytä. En ainakaan muista, että olisin aiemmin samasta kärsinyt Rajalan elämäkertojen kohdalla.
Ehkä Juhani Aho nyt vain ei kuulu Rajalan parhaimmistoon elämäkerroissa. Voihan olla, että hän on omimmillaan kuvatessaan omaan tuttavapiiriinsä kuuluneita kirjailijoita, joista löytyy kerrottavaksi myös omakohtaisia anekdootteja (kuten muistaakseni Waltari ja Meriluoto) Nyt tuli sellainen olo, että materiaalia oli runsaasti, mutta se oli vähän sekaisin. Toinen vaihtoehto on tietysti väsähtänyt lukija, jolla pätki pitkän lukurupeaman taukojen vuoksi,
No, tähän tuo Rajalan elämäkertavalikoima kai kohdallani loppuu. En nimittäin aio testata tuota tuntemisteoriaani Katri Helenasta kirjoitetulla kirjalla. Siinä mennään jo vähän turhan pitkälle. Omasta puolisosta ilman puolison osallistumista ja lupaa kirjoitettu kirja kuulostaa tirkistelyopukselta. Koska en kirjaa ole lukenut, en tietysti voine sitä tuomita, mutta tuomitsenpa kuitenkin.
Pitää löytää jotain muita elämäkertoja luettavaksi, kun kerran tyylilajiin olen viime vuosina tykästynyt. Olisiko suosituksia?
p.s. omaa suhtautumistani Ahon yksityiselämään saattaa tietysti vähän värittää myös jo aiemmin lukemani romaani eli Tuula Levon Neiti Soldan
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rajala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rajala. Näytä kaikki tekstit
7.11.2016
12.9.2016
Lukemiseen tarvitaan lihaksia
| Tämä syyskeli on aivan uskomaton! |
Tulipa tuokin todettua.
Toisaalta, ei kyllä kirjaan keskittyminenkään silmiä käyttäen sujunut. Kipu heikentää näköä entisestään, varsinkin kun uudet lukulasit ovat aina väärässä huoneessa, eikä jaksa tai voi lähteä niitä juuri tarpeen iskiessä etsimään. Sohvalla olohuoneessa istuessa ovat lasit yöpöydällä, ja sitten taas kirjahyllyn reunalla, kun itse on pää tyynyllä.
Onneksi on äänikirjat.
Aila Meriluodon elämäkerralla selvittiin yli viikko. Sitten nuoren lääkärin akupunktiotaitojen ja erinäisten voiteiden ja balsamien avulla saatiin tuskat kuriin ja kirjatkin takaisin elämään. Vähän ja kevyesti, mutta uskotteko, että tuntuu ihanalta lukea ensimmäiset sivut yli viikkoon?
En ole vieläkään ihan "kuivilla", mutta parempaan suuntaan mennään. Saan jopa istuttua koneen vieressä ja kirjoitettua kappaleen kerrallaan.
Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runodesta
Oma ostos Elisa Kirjasta
Panu Rajala ei petä tälläkään kertaa (niin kuin ei tällä, tai tälläkään). Aila Meriluodon elämäkerta on elävä. Sen sivuilta nousee esille raivokkaasti rakastava runotyttö, joka hillityn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen päätyy Lauri Viidan kanssa naimisiin. Miehen mielisairaus tekee elämästä vaikeaa ja kirjoittamisesta mahdotonta, mutta siitäkin selvitään. Sitten seuraa vapautumista ja miehiä ja rakkaus ja... miehiä...
Aila Meriluoto on elänyt samalla intensiteetillä kuin taiteilijan voi olettaakin ja hänen elämäkertansa on samalla myös läpileikkaus 1900-luvun toisen puoliskon suomalaisesta kirjallisuuselämästä. Eikä vähiten siksi, että Rajala käy ansiokkaasti läpi myös hänen tuotantonsa, josta ainakin minulle tulivat yllätyksenä esim. nuortenkirjat.
En toki väitä Meriluotoa tuntevani oikeastaan ollenkaan. En lue koskaan runoja, huolimatta säännöllisesti toistuvasta päätöksestä aloittaa, ja hänen proosastaan olen toistaiseksi lukenut vain päiväkirjajulkaisujen viimeisimmän osan. Tuonkin vähäisen kokemuksen perusteella voin sanoa, että Rajalan tehtävä on ollut ehkä helpompi kuin elämäkertakirjailijoilla yleensä. Meriluoto on jo kirjannut päiväkirjoihin elämänsä ja ajatuksensa, ja muutenkin hänen teoksensa tuntuvat olevan hyvin henkilökohtaisia ja kumpuavan aina läheisesti omista kokemuksista,
Panu Rajalalla on kyky kirjoittaa kohteestaan elävästi ja vivahteikkaasti. Tosin minua hiukan häiritsee kirjoittajan subjektiivisuus. Toisaalta omat kokemukset aiheesta tuovat tietysti tietynlaista läheisyyttä ja uskottavuutta, mutta välillä vähän häiritsi "Panun" rooli Meriluodon elämässä ja joissakin päiväkirjamerkinnöissä. Pidän enemmän elämäkerroista, joissa kirjoittaja pysyttelee suosiolla taka-alalla ja jättää estradin tähdelleen, pyrkimättä osille parrasvaloista.
Kaikkiaan elämäkerta on kuitenkin erittäin mielenkiintoista luettavaa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisesta ajasta. Onhan Meriluoto kirjoittanut ja julkaissut jo neljäkymmentäluvulta lähtien. Samalla voi jäädä pohtimaan, miksi "todellisen" taiteen hintana tuntuu aina olevan suuria murheita ja erikoisia (rikkonaisia?) persoonia täynnä oleva elämä.
2.10.2015
Tulisoihtu pimeään - Olavi Paavolaisen elämä
Panu Rajala : Tulisoihtu pimeään - Olavi Paavolaisen elämä
Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta
Olen jotenkin jumittunut kirjoissa viime aikoina kahteen paikkaan - joko seikkailen viime vuosisadan alkupuolella tai sitten ihan jossain fantasiamaailmassa. Ei sen puoleen, 1900-luvun alkupuolisko on täynnä mielenkiintoisia tapahtumia ja ihmisiä, ja jollain tasolla sitä haluaisi ymmärtää, miten ihmeessä maailma saattoi ryhtyä sellaiseen hulluuteen ja vielä kahdesti. Hieman pelottaa. Opittiinko mitään?
Erilaiset aatteet ja poliittiset suuntaukset vaikuttivat vahvasti myös kulttuurielämään. Suomessa(kin) vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu, uusi itsenäisyys ja ahkera maailman aatevirtojen seuranta olivat kirjailijoille ja muille taitelijoille itsestäänselviä kaikkeen olemiseen vaikuttavia tekijöitä, taiteellisen kunnianhimon lisäksi.
Ei minun kuitenkaan pitänyt aikakausikuvausta kirjoittaa. On vain niin, että elämäkertaa lukiessa on vaikeaa, jollei täysin mahdotonta, erottaa toisistaan aikakauden kontekstia ja itse aihetta. Panu Rajalan kirjoittamissa elämäkerroissa onkin mielenkiintoista juuri se, miten päähenkilö käyttäytyy suhteessa ympäristöönsä. Tämä on erityisen selvää Olavi Paavolaisen kohdalla. Paavolainen näyttäytyy elämäkerrassa aikaansa seuraavana hahmona, joka kuitenkaan ei halua ottaa vahvasti kantaa oikein mihinkään. Hän ei osaa päättää vakaumustaan, vaan se vaihtelee ajanjaksoittain ja osittain jopa oman edun etsimisen kautta. Ennen jatkosotaa luetaan Hitlerin kirjaa, sitten kunnioitetaan Neuvostoliiton kokoa ja tehokkuutta, sitten kritisoidaan sodan kulkua... Suunta vaihtuu moneen kertaan.
Ehkä kyseessä on kyyninen ja narsistinen hahmo, jonka oma etu saa tekemään päätöksiä, tai sitten esillä on herkkä taiteilija, jonka erilaiset ärsykkeet ja kokemukset saavat kääntymään milloin mihinkin suuntaan. Joka tapauksessa Tulenkantajien kantava hahmo esiintyy elämäkerrassaan välillä vähän raasuna, välillä aika ärsyttävänä tyyppinä.
Mikä siinä onkin, että vaikuttavat taiteilijat ja kulttuurielämän hahmot niin usein ovat outoja ja jossain suhteessa vähän vinksallaan? Tosin Paavolainen tuntuu tämän kirjan perusteella olleen ehkä vielä enemmän tuuliajolla kuin vaikka Mika Waltari saman kirjoittajan elämäkerran perusteella. Waltarilla ei koskaan ollut epäilyksiä kirjoittamisen tarpeesta, hänen Jaakobin paininsa on enemmänkin uskontoon liittyvä. Paavolainen taas hyörii miltei yliaktiivisena itämaisesta mystiikasta, seksuaalitapojen analyysista kansallissosialistien ihannointiin tai Neuvostoliiton kunnioitukseen. Ehkä Waltarilla oli myös tuuria löytäessään toisen puoliskonsa kiintopisteksi. Paavolainen lenteli kukasta kukkaan, eikä kai osannut oikein todella rakastuakaan tai edes kiintyä pysyvästi.
Mielenkiintoinen hahmo Paavolainen kuitenkin on joka suhteessa. Luin "Nykyaikaa etsimässä" vatsa pystyssä viimeisilläni toista poikaa odottaessani ja sen luomat mielikuvat ja ajatukset jäivät lähtemättömästi mieleen. Esseet on kirjoitettu innostavasti ja taiten, vaikka kaikkia ajatuksia ei nykynäkökulmasta ihan ymmärtäisikään. Jo silloin jäi kaivertamaan halu tutustua kirjoittajaan paremmin ja nyt (vaivaiset 11v myöhemmin) tuo tarve tuli täytettyä.
Rajalan elämäkerta onkin runsas ja kaikkiaan melko koukuttava. Kaikessa runsaudessaan kokonaisuus välillä vähän rönsyää ja toistoakin esiintyy jonkin verran. Lisäksi pompitaan ajassa edestakaisin, mutta minun lukutapaani tuo tuntui sopivan. Itsekin etenin kirjassa suhteellisen pitkän ajan kuluessa pienissä pätkissä, joten lukukokemus ei ollut sen sekavampi kuin olisi ollut putkeen lukiessakaan. Hieman poukkoileva kerronta sopinee myös Paavolaiseen itseensä varsin hyvin.
Panu Rajala myös ilmiselvästi tietää paljon kohteestaan. Ovatko hänen tulkintansa oikeita? Siihen en osaa sanoa mitään, mutta ainakin Paavolainen piirtyy kirjassa näkyviin juuri niin mielenkiintoisena hahmona kuin voisi 1900-luvun suomalaisen kulttuurielämän kantavasta persoonasta kuvitellakin. Kirja on ehdottomasti suositeltava kaikille elämäkerroista pitäville, varsinkin jos viime vuosisadan alkupuoli ajanjaksona yhtään kiinnostaa.
Kiitokset Elisa Kirjalle koodista kirjan lataamiseksi. Sähköisessä muodossa tämäkin järkäle oli kirjaimellisesti kevyttä luettavaa vaikka sisällöltään täysi.
Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta
Olen jotenkin jumittunut kirjoissa viime aikoina kahteen paikkaan - joko seikkailen viime vuosisadan alkupuolella tai sitten ihan jossain fantasiamaailmassa. Ei sen puoleen, 1900-luvun alkupuolisko on täynnä mielenkiintoisia tapahtumia ja ihmisiä, ja jollain tasolla sitä haluaisi ymmärtää, miten ihmeessä maailma saattoi ryhtyä sellaiseen hulluuteen ja vielä kahdesti. Hieman pelottaa. Opittiinko mitään?
Erilaiset aatteet ja poliittiset suuntaukset vaikuttivat vahvasti myös kulttuurielämään. Suomessa(kin) vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu, uusi itsenäisyys ja ahkera maailman aatevirtojen seuranta olivat kirjailijoille ja muille taitelijoille itsestäänselviä kaikkeen olemiseen vaikuttavia tekijöitä, taiteellisen kunnianhimon lisäksi.
Ei minun kuitenkaan pitänyt aikakausikuvausta kirjoittaa. On vain niin, että elämäkertaa lukiessa on vaikeaa, jollei täysin mahdotonta, erottaa toisistaan aikakauden kontekstia ja itse aihetta. Panu Rajalan kirjoittamissa elämäkerroissa onkin mielenkiintoista juuri se, miten päähenkilö käyttäytyy suhteessa ympäristöönsä. Tämä on erityisen selvää Olavi Paavolaisen kohdalla. Paavolainen näyttäytyy elämäkerrassa aikaansa seuraavana hahmona, joka kuitenkaan ei halua ottaa vahvasti kantaa oikein mihinkään. Hän ei osaa päättää vakaumustaan, vaan se vaihtelee ajanjaksoittain ja osittain jopa oman edun etsimisen kautta. Ennen jatkosotaa luetaan Hitlerin kirjaa, sitten kunnioitetaan Neuvostoliiton kokoa ja tehokkuutta, sitten kritisoidaan sodan kulkua... Suunta vaihtuu moneen kertaan.
Ehkä kyseessä on kyyninen ja narsistinen hahmo, jonka oma etu saa tekemään päätöksiä, tai sitten esillä on herkkä taiteilija, jonka erilaiset ärsykkeet ja kokemukset saavat kääntymään milloin mihinkin suuntaan. Joka tapauksessa Tulenkantajien kantava hahmo esiintyy elämäkerrassaan välillä vähän raasuna, välillä aika ärsyttävänä tyyppinä.
Mikä siinä onkin, että vaikuttavat taiteilijat ja kulttuurielämän hahmot niin usein ovat outoja ja jossain suhteessa vähän vinksallaan? Tosin Paavolainen tuntuu tämän kirjan perusteella olleen ehkä vielä enemmän tuuliajolla kuin vaikka Mika Waltari saman kirjoittajan elämäkerran perusteella. Waltarilla ei koskaan ollut epäilyksiä kirjoittamisen tarpeesta, hänen Jaakobin paininsa on enemmänkin uskontoon liittyvä. Paavolainen taas hyörii miltei yliaktiivisena itämaisesta mystiikasta, seksuaalitapojen analyysista kansallissosialistien ihannointiin tai Neuvostoliiton kunnioitukseen. Ehkä Waltarilla oli myös tuuria löytäessään toisen puoliskonsa kiintopisteksi. Paavolainen lenteli kukasta kukkaan, eikä kai osannut oikein todella rakastuakaan tai edes kiintyä pysyvästi.
Mielenkiintoinen hahmo Paavolainen kuitenkin on joka suhteessa. Luin "Nykyaikaa etsimässä" vatsa pystyssä viimeisilläni toista poikaa odottaessani ja sen luomat mielikuvat ja ajatukset jäivät lähtemättömästi mieleen. Esseet on kirjoitettu innostavasti ja taiten, vaikka kaikkia ajatuksia ei nykynäkökulmasta ihan ymmärtäisikään. Jo silloin jäi kaivertamaan halu tutustua kirjoittajaan paremmin ja nyt (vaivaiset 11v myöhemmin) tuo tarve tuli täytettyä.
Rajalan elämäkerta onkin runsas ja kaikkiaan melko koukuttava. Kaikessa runsaudessaan kokonaisuus välillä vähän rönsyää ja toistoakin esiintyy jonkin verran. Lisäksi pompitaan ajassa edestakaisin, mutta minun lukutapaani tuo tuntui sopivan. Itsekin etenin kirjassa suhteellisen pitkän ajan kuluessa pienissä pätkissä, joten lukukokemus ei ollut sen sekavampi kuin olisi ollut putkeen lukiessakaan. Hieman poukkoileva kerronta sopinee myös Paavolaiseen itseensä varsin hyvin.
Panu Rajala myös ilmiselvästi tietää paljon kohteestaan. Ovatko hänen tulkintansa oikeita? Siihen en osaa sanoa mitään, mutta ainakin Paavolainen piirtyy kirjassa näkyviin juuri niin mielenkiintoisena hahmona kuin voisi 1900-luvun suomalaisen kulttuurielämän kantavasta persoonasta kuvitellakin. Kirja on ehdottomasti suositeltava kaikille elämäkerroista pitäville, varsinkin jos viime vuosisadan alkupuoli ajanjaksona yhtään kiinnostaa.
Kiitokset Elisa Kirjalle koodista kirjan lataamiseksi. Sähköisessä muodossa tämäkin järkäle oli kirjaimellisesti kevyttä luettavaa vaikka sisällöltään täysi.
20.12.2014
Unio Mystica
Panu Rajala: Unio Mystica - Mika Waltarin elämä ja teokset
Oma ostos Elisa Kirjasta
Kirjailija, joka koko elämänsä painii ihmisen ja jumalan välisen suhteen ymmärtämiseksi ja kirjoittaa siinä sivussa suomalaisia klassikoita tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Kyseessä on tietysti Mika Waltari. Olen hänen kirjojaan lukenut niin kauan kuin muistan, mutta itse kirjailijasta en tiennyt paljonkaan. Lähinnä olen ihmetellyt, inhosiko mies naisia, kun kirjoista löytyy aina niin hirvittävän julmia naisikuvia.
Ei ilmeisesti inhonnut. Tilanne oli pikemminkin päinvastoin, ainakin ihastusten lukumäärästä päätellen. Waltari eli kuin kirjoitti, eli intohimoisesti vaihtaen miltei maanisista kirjoituskausista totaaliseen lamaannukseen. Mitähän nykyajan psykologit olisivat hänen seikkailuistaan analysoineet? Omana aikanaan häntä kai lähinnä pidettiin eksentrisenä nerona, jolle suotiin erikoisuudet taiteen nimissä. Hyvä, että suotiin. Waltarin vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen on kiistaton. En osaa kuvitella omaa lukuhistoriaani ilman Sinuhe egyptiläistä tai Suurta illusionia. Ei koskaan huomispäivää ja monet muut Waltarin pienoisromaanit kuuluvat myös nuoruuteni vaikuttavimpiin lukukokemuksiin.
Elämäkerta kuvaa Waltarin elämää lapsuudesta lähtien aina viimeisiin hetkiin Samalla saamme kattavan kuvauksen hänen tuotantonsa syntytavoista, niiden saamista kommenteista ja yleensä suomalaisen kirjallisuuden suuntauksista ja toimijoista. Kyseessä on siis varsin kattava teos, joka tylsemmän päähenkilön kohdalla olisi voinut muuttua puisevaksikin. Waltari on kuitenkin kiitollinen aihe sillä käänteitä ja kommentteja riittää.
Kirja sisältää myös pitkän lähdelistan sekä listauksen Waltarin teoksista ja ainakin osasta kirjoituksia. Siinä sitä saa halutessaan lukulistalle täytettä... Waltarin tuotanto onkin vaikuttava yhden miehen kirjoittamaksi. Hän on ollut uskomattoman tuottelias ja laaja-alainen kirjoittaja. Runoja, historiallisia romaaneja, pienoisromaaneja ja lukematon määrä artikkeleita, pääkirjoituksia. Sota-aikaan Waltari oli kai Suomen kaikkein tuotteliain tekstimaakari propagandaosastolla. Sinuhe egyptiläisen hän kirjoitti yhden kesän aikana. Kun ajattelee kirjoittamisen laajuutta ei yhtään ihmettele häneen välillä iskeneitä uupumuksen kausia.
Olen tyytyäinen, että tämä tuli luettua. Vaikka elämäkerrat aina ovat kirjoittajansa tulkintoja aiheesta, avautui Waltari kirjailijana aivan uudella tavalla. Tätä kirjaa luki kuin mielenkiintoista romaania ja se kannustaa tutustumaan muihinkin aikakauden suomalaisiin kulttuurihahmoihin.
Kirjan saa muuten ladattua Elisa Kirjasta edullisesti (8,90€). Tämä kannattaa hankkia, vaikkei sitä heti lukisikaan kokonaisuudessaan. Toimii tosi hyvin pätkittäin välilukemisena.
Oma ostos Elisa Kirjasta
Kirjailija, joka koko elämänsä painii ihmisen ja jumalan välisen suhteen ymmärtämiseksi ja kirjoittaa siinä sivussa suomalaisia klassikoita tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Kyseessä on tietysti Mika Waltari. Olen hänen kirjojaan lukenut niin kauan kuin muistan, mutta itse kirjailijasta en tiennyt paljonkaan. Lähinnä olen ihmetellyt, inhosiko mies naisia, kun kirjoista löytyy aina niin hirvittävän julmia naisikuvia.
Ei ilmeisesti inhonnut. Tilanne oli pikemminkin päinvastoin, ainakin ihastusten lukumäärästä päätellen. Waltari eli kuin kirjoitti, eli intohimoisesti vaihtaen miltei maanisista kirjoituskausista totaaliseen lamaannukseen. Mitähän nykyajan psykologit olisivat hänen seikkailuistaan analysoineet? Omana aikanaan häntä kai lähinnä pidettiin eksentrisenä nerona, jolle suotiin erikoisuudet taiteen nimissä. Hyvä, että suotiin. Waltarin vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen on kiistaton. En osaa kuvitella omaa lukuhistoriaani ilman Sinuhe egyptiläistä tai Suurta illusionia. Ei koskaan huomispäivää ja monet muut Waltarin pienoisromaanit kuuluvat myös nuoruuteni vaikuttavimpiin lukukokemuksiin.
Elämäkerta kuvaa Waltarin elämää lapsuudesta lähtien aina viimeisiin hetkiin Samalla saamme kattavan kuvauksen hänen tuotantonsa syntytavoista, niiden saamista kommenteista ja yleensä suomalaisen kirjallisuuden suuntauksista ja toimijoista. Kyseessä on siis varsin kattava teos, joka tylsemmän päähenkilön kohdalla olisi voinut muuttua puisevaksikin. Waltari on kuitenkin kiitollinen aihe sillä käänteitä ja kommentteja riittää.
Kirja sisältää myös pitkän lähdelistan sekä listauksen Waltarin teoksista ja ainakin osasta kirjoituksia. Siinä sitä saa halutessaan lukulistalle täytettä... Waltarin tuotanto onkin vaikuttava yhden miehen kirjoittamaksi. Hän on ollut uskomattoman tuottelias ja laaja-alainen kirjoittaja. Runoja, historiallisia romaaneja, pienoisromaaneja ja lukematon määrä artikkeleita, pääkirjoituksia. Sota-aikaan Waltari oli kai Suomen kaikkein tuotteliain tekstimaakari propagandaosastolla. Sinuhe egyptiläisen hän kirjoitti yhden kesän aikana. Kun ajattelee kirjoittamisen laajuutta ei yhtään ihmettele häneen välillä iskeneitä uupumuksen kausia.
Olen tyytyäinen, että tämä tuli luettua. Vaikka elämäkerrat aina ovat kirjoittajansa tulkintoja aiheesta, avautui Waltari kirjailijana aivan uudella tavalla. Tätä kirjaa luki kuin mielenkiintoista romaania ja se kannustaa tutustumaan muihinkin aikakauden suomalaisiin kulttuurihahmoihin.
Kirjan saa muuten ladattua Elisa Kirjasta edullisesti (8,90€). Tämä kannattaa hankkia, vaikkei sitä heti lukisikaan kokonaisuudessaan. Toimii tosi hyvin pätkittäin välilukemisena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



