Lipstick mafia ja muuta tietoa eli pika-arvioita luetuista

Viime vuonna minulla jäi bloggaamatta anteeksiantamattoman monta lukemaani kirjaa. Tämän vuoden hitaan bloggaustahdin seurauksena riski samanlaiseen tilanteeseen on taas kasvamassa sellaisiin mittasuhteisiin, että täytyy turvautua lyhyempiin listauksiin. Huijausta ? Ehkä, mutta nämä ovat kirjoja, joiden osalta huomaan olevani vaikeuksissa. En oikein osaa sanoa niistä mitään (järkevää). Syitä vaikeuteen lienee yhtä monta kuin kirjojakin.

Yhteistä näille kirjoille on jonkinlainen raportointi elämän eri osa-alueisiin liittyen. En koe näitä varsinaisesti tietokirjoiksi (paitsi ehkä tuo Ravintolassa), mutta  ne kuitenkin pyrkivät analysoimaan tai kommunikoimaan jotain aihealueestaan - jopa tuo viimeinen.

Virginia Woolf: A room of ones own
Oma ostos eli osa vuosia sitten hankkimaani Woolf kokoelmaa

Tästä kirjasta pitäisi olla paljonkin sanottavaa. Ongelmana lieneekin se, että muut ovat sanoneet jo niin paljon. Virginia Woolf on oikeassa ja kirjoittaa hyvin. Vaikka Suomessa naiset ovat jo vallanneet ison osan yliopistojen paikoista, on maailmalla paljon paikkoja, joissa tyttöjen on yleensä vaikea päästä edes kouluun. Ilman resursseja ja tyttöjen koulutukseen panostamista tilanne ei myöskään tule muuttumaan.

Ehkä myös pieni epätoivon paino rinnassa tekee arvion kirjoittamisesta vaikeaa. Miten ihmeessä tämä voi sinänsä jo englantilaisen yliopistomaailman kuvauksena ehkä hieman (toivottavasti) vanhentunut teksti olla kuitenkin niin ajankohtainen ja sen problematiikka tunnistettavissa?

Yuval Noah Harari: Homo Deus - 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Kaikessa lyhykäisyydessään: Harari sanoo ihmisen korvaavan jumalansa teknologian avulla tuunatuilla yli-ihmisillä. Sitä en sitten tiedä, onko kyseessä uusi asia (muuten kuin tuon teknologian osalta) vai palataanko kierros takaisin puolijumalien pariin. Niitähän historiasta löytyy pilvin pimein.

Kirja on mielenkiintoinen, sujuvasti kirjoitettu ja ymmärrettävä. Allekirjoitan moniakin sen ajatuksia, mutten vie päätelmiäni ihan noin pitkälle (enkä varmaan osaisikaan). Huomaan kirjoittamisen olevan vaikeaa. Joko en ole jäsentänyt omia ajatuksiani siihen pisteeseen, että osaisin analysoida (todennäköistä) tai sitten kirja perusasetelmaltaan erittäin yksinkertainen ja sivumäärä hälyä  ja perustelua ytimen ympärillä.

Christoph Ribbat: Ravintolassa - ruoan maukas historia
Oma ostos Elisa Kirjasta

Ravintolatoiminta alkoi 1700-luvun Pariisissa, kun siellä alkoivat kiinteät "soppakeittiöt" ruokkia nälkäistä kansaa korvausta vastaan.

Niistä ajoista on tultu pitkä matka rocktähtistatuksella kokkaaviin mediakuuluusuuksiin ja toisaalta myös ravintolassa syömisen arkipäiväistymiseen. Christoph Ribbat kuvaa ravintolamaailman kehitystä, mutta ei pelkästään ruoan ja asiakkaiden osalta, vaan myös ravintoloista työympäristöinä ja osana yhteiskunnan rakennetta.

Kirja on mielenkiintoinen välipala kaikille ruoasta ja ravintolasyömisestä kiinnostuneille, mutta hajanainen rakenne ja pätkissä rinnakkain etenevät tarinat tekivät kokonaisuudesta sen verran sekavan, että minulle jäi mieleen vain jonkinlaisia yleisiä välähdyksiä.

Lady Lipstick : Lipstick Mafia Stories
Oma ostos Elisa Kirjasta

Välähdyksiä tarjoilee myös Lady Lipstick, mutta enemmänkin naisnäkökulmana ruuhkavuosiin. Alkunsa Lipstick Mafia Stories on saanut naisten WhatsApp-ryhmästä, jossa ruodittiin niin mies-, kroppa- kuin lapsiasiatkin - suoraan, ronskisti ja mitään salailematta.

Myönnän, aina välillä hieman punastutti, sillä en omien ystävieni kanssa ehkä selvittele avioliittoni seksielämää ihan niin suorasukaisesti tai kerro omien ruumiintoimintojeni tilasta. Välillä taas hihitytti ja tunnistin hyvinkin vastaavia arkipäivän haasateita omasta elämästäni.

Löysin myös itsestäni pienen paheksuvan tädin, sillä jotenkin koin epämiellyttäväksi keskustelun pettämisestä ystävättärien kanssa digimediassa, samalla kun aviomies on asiasta autuaan tietämätön. Onhan vertaistuki tietysti aina tarpeen, mutta...

Kaikkiaan hauska, ronski ja viihdyttävä, vaikka välillä tuntuivatkin tietyt asiat korostuvan shokeeraus- ja siis myyntilukujen lisäystaroituksessa. Ymmärrän, mutta ehkä siinä kuva naisen elämästä pikkuisen vääristyy.

Sellaisia tällä kertaa. Mitäs olette muut näistä tuumineet ? 

Bloggariklubilla: Kaikki hienot jutut

Kiitos Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta 

Bloggariklubien illat ovat ihan parhaita. Alkuun keskustelua mielenkiintoisista aiheista ja sitten teatterin katsomoon. Tälläkin kertaa molemmat osiot virkistivät töistä väsynyttä mieltä.

Alkuun kuulimme Kansallisteatterin ohjelmistoon syksyllä tulevasta Sapiens-näytelmästä. Yuval Noah Hararin menestynyt tietokirja ei käänny näytelmäksi kovin helposti. Miten ihmeessä historian kulkua ja eri tilanteiden tulkintaa muka voisi saada jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi teatterin lavalle ?

Toteutus kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta. Tarkoituksena on kuulemma luoda "luontodokumentti ihmiseläimestä" Avara luonto-tyyliin eli lavalla visualisoidut tapahtumat kertoo yleisölle taustanauhalta kuuluva ääni - ihan niin kuin telkkarissakin! Dramaturgi Minna Leino ja ohjaaja Anni Klein ovat teoksesta silminnähden innostuneita eikä ihme. Minäkin haluan aivan ehdottomasti tämän nähdä!

Kirjaesittelyssä puolestaan oli vuorossa Emma Puikkosen Lupaus (WSOY), jossa päähenkilö sairastuu ilmastoahdistukseen. Kyseessä on siis varsin ajankohtainen aihe, joka tuo hienosti oman osansa nyt niin runsaana vellovaan ilmastokeskusteluun.

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko 

Kaikki hienot jutut 

Myönnän. Tarjolla olevista kahdesta teatterivaihtoehdosta valitsin sen, joka esilteltiin lempeäksi ja jonka arvelin olevan kestoltaan ajallisesti lyhyempi. Rakastan teatteria, mutta työpäivät ovat taas päässeet venymään ja alkuviikon työmatkakin verotti voimia. Ennakoin, kevensin ja päädyin kokemaan jotain kaunista, miltei puhdistavaa.

Jossain vaiheessa esitystä huomasin kyynelten valuvan poskilleni. Nauroin, mutta kyyneleet tulivat jostain syvemmältä. Nauroin, koska en muuta voinut samalla kun sisällä särähtelivät ja helähtelivät myötätunnon ja ahdistuksen kielet.

Päähenkilö on 7-vuotias, kun hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Lapsen mieli ei asiaa oikein käsitä, onhan niin paljon asioita, joiden vuoksi elää. Ne pitää kertoa äidille ja niin syntyy lista kaikista hienoista jutuista. Tarinan jatkuessa ja lapsen kasvaessa, myös lista pitenee, mutta onko kaikista elämän hienoista asioista kuitenkaan häivyttämään perittyä tuskaa ja taipumusta ?

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko

Ei ole lavaa. On vain näyttelijä ja hänen ympärillään ryhmä ihmisiä kuulemassa tarinaa - Ei, nyt sanoin väärin.  Ei vain kuulemassa, vaan osallistumassa, elämässä mukana. Yleisöllä on oma roolinsa ja äänensä näytelmässä. Tarina tulee iholle ja jää sen alle. On pakko avata sekä suunsa että sisimpänsä, kun jännittää oman vuoronsa tulemista ja myötäelää rooleihin mukaan hyppäävien katsojien lievää hämmennystä ja ihailee heidän rohkeuttaan. 

Tällaista teatteri on parhaimmillaan. Se tempaa mukaansa jonnekin aivan muualle, herättää ajatuksia (mukana on myös paljon niin tilastotietoa kuin tutkimustuloksia itsemurhan vaikutuksista tekijän ympäristöön) ja kääntää vähän nurinpäin, sisimmän ulos ja altiiksi. Kaikki hienot jutut tekee kaiken tuon, mutta lempeästi. Julmaa, karmeaa aihetta käsitellään niin herkästi, sormenpäissä hellien, että elämän kauneus ja arvo jää mieleen päällimmäisenä. Upea rakenne ja teksti (Duncan Macmillan, yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa).

Näyttelijän tehtäväksi jää pitää yleisö hyppysissään. Pääroolissa vuorottelevat Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen. Meidän iltanamme oli Marin vuoro. Oli huikeaa seurata ammattitaiteilijan heittäytymistä. Tämä ei kai ole se kaikkein helpoin rooli, mutta vuorovaikutus yleisön kanssa oli saumatonta. Olimme kaikki mukana ja Mari vei meidät matkalle niin yhden ihmisen elämään, yhden perheen tarinaan, kuin omaan sisimpäämmekin. Kiitos.

Nyt mietin, että tämä pitäisi nähdä uudestaan Iljan vuorolla. Onkohan tarina erilainen "pojan" silmin ? Ainakin kokemus muuttuisi, sillä yleisö on toinen.

Kiitokset Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta

Sapiens - homot ja muut ihmiset

Pride on taas piristänyt väreillään kaupunkia ja muistuttanut siitä, miten kaikkien kukkien tulee antaa kukkia. Hyvä niin, vaikka välillä mietinkin, tehdäänkö vähemmistöille kaikella kohkaamisella ja bilettämisellä jo kohta hallaa. Eikö tarkoituksena olisi juurikin todeta, että kaikki ovat samanarvoisia eikä "erilaisuuden" pitäisi vaikuttaa suhtautumiseen? Tuntuu, että kohta saatetaan erilaisuutta korostaa enemmän kuin yhteisöllisyyttä, mutta mikäs siinä.

Toki asenteita voi aina pehmentää ja positiivista mieltä levittää. Valistus ja yhtenäisyyden korostaminen on tarpeenkin niin kauan kuin syrjintää yleisesti löytyy. Todennäköisesti minä en vain asiaan osaa kiinnittää tarpeeksi huomiota, kun itse kuuluun valtavirtaan, eikä minulle ole tuttavien, ystävien tai kollegojen seksuaalisella suuntautumisella ollut koskaan mitään väliä. Se ei määritä ihmisen arvoa tai minun suhtautumistani häneen, jollei hän sitten väkisin pyri minun iholleni. 

Mutta tänään ei ollut tarkoitus ottaa kantaa Priden tarpeellisuuteen, vaan pohdiskella koko ihmiskunnan kehitystä ja miten sen saa esitettyä kompaktisti ja kiinnostavasti niin, että vähemmän aiheeseen tutustunutkin pysyy kärryillä.

(Tiesittehän muuten sen, että "homo" tarkoittaa itse asiassa ihmissukuisia apinoita ja Homo Sapiens meidän alalajiamme niiden joukossa.  Hah, tätä olen muutamaan kertaan sanaa hokeville teineille - onneksi ei omilleni ole tarvinnut - käynyt selittämässä. Jos vaikka sivistyisivät edes hitusen ja yrittäisivät olla edes vähän luovempia pyrkiessään loukkaamaan kanssaihmisiään) 

Yuval Noah Harari : Sapiens - Ihmisen lyhyt historia 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Harari selittää mukaansatempaavasti ja ajatuksia herättävästi ihmiskunnan kehitystä ja syitä suurelle menestymisellemme ja levinnäisyydellemme. Hänen mukaansa avainasemassa ihmisten asemalle luomakunnassa on kykymme tehdä yhteistyötä, joka puolestaan pohjautuu mystiikkaan ja yhteisiin abstrakteihin arvoihin kykenevään mieleemme. Mielikuvitus on kaiken a ja o. Miten muuten voisimme selittää yhteneväiset toimintamallit ja uskomukset ? Pitäähän meidän voida edes kuvitella itseämme joukossa hyödyntävä lopputulema toimiaksemme tietyn kaavan mukaisesti.

Sinänsä Hararin kirjassa ei minulle tullut vastaan varsinaisesti uusia asioita, mutta toki hän kietoo tarinansa uskottavan kuuloiseen, vaikkakin vähän turhankin toistavaan ja painottavaan pakettiin. Uskon kyllä vähemmälläkin toistolla, että tieteellisen uteliaisuuden ja valloitushalun yhdistyminen sai siirtomaavallat hankkimaan uusia alueita historiasta tuntemaamme tahtiin. Onhan se loogista, että ilman tutkimusmatkoja olisi tuskin löytynyt tuntemattomia mantereita, eikä siis olisi ollut myöskään mitään valloitettavaa.

Saamme myös oppitunnin kommunikoinnin ja ympäristön seurannan tärkeydestä. Jos Etelä ja Keski-Amerikan heimot olisivat viestineet keskenään, olivat varoitukset konkistadoreista ehkä saavuttaneet kaukaisemmat heimot ajoissa ja auttaneet heitä ottamaan nämä vastaan hivenen vähemmän hyväuskoisesti.

Kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen pläjäys pohdittua asiaa helposti luettavassa paketissa. Parhaimmillaan se riisuu muutamia kiillotettuja kohtia kilvessämme ja pudottaa meidät kipakasti ihmiskunnan kulttuurisen rakenteen ja kehityksen keskelle seuraamaan sokeasti parvitoiminnan sääntöjä kaikessa individualistisuudessamme, mutta välillä hivenen mahtipontinen kerronta myös tuntuu yksinkertaistavan asioita turhan pitkälle. Kukin pohtikoon itse, missä kohdin ja kurkistakoon sopivissa paikoissa peiliin.

Sapiens kannattaa lukea, sillä se auttaa katsomaan nyky-yhteiskuntaakin hitusen kriittisemmin ja kulttuurisen evoluution vaikutuksia etsien. Taidankin koittaa lykätä tämän luettavaksi myös teineille. Pieni näkemysten avartuminen ja ajattelemaan joutuminen ei ole pahitteeksi heillekään (ja sopii myös vanhemmille lukijoille).

Kirjailijalta on tainnut ilmestyä parikin teosta jo tämän jälkeen. (Kuten tavallista, tulen jälkijunassa). Pitänee lukaista nekin jossain välissä.