(Luku)päiväkirja: Ihan on olo kuin bileiden jälkeen

 

Maanantai 19.4.2021 

Itse asiassa minun olisi pitänyt kirjottaa näin jo eilen, mutta en saanut aikaiseksi istuttua tietokoneen viereen. Vetämätön olo vei terää koko päivästä. 

Ihan kuin olisi bilettänyt, mutta ei. Minä vain luin kirjaa. 

Myönnetään, luin aika myöhään. Ei sitä vanha näköjään enää kestä yli puolenyön meneviä lukusessioita... Tosin uskallan väittää myös rankalla työviikolla olevan osuutta asiaan. Kooma oli päällä jo perjantai-iltana.

Oli kuitenkin kivaa. Jos lauantaina valittelin mieleen ikävästi vaikuttavaa lukemista, niin itse itselleni määräämä lääke tepsi. Vera Valan Aprikoosiyöt vei ehkä osan yöunistani, mutta virkisti mieltä. 

En tiedä teistä  muista, mutta minulla lukeminen on jonkinlaista terapiaa ja "mielenhuoltoa". Pitää vain osata valita oikea kirja. 

Tai itse asiassa tiedän minä vähän teistäkin. 

Kysäisin Instassa Vaikuttaako mielentila siihen, mitä voi/kannattaa lukea. Vastaus oli harvinaisen yksimielinen eli 100% ilmoitti mielentilan vaikuttavan. Ehkä seuraavaksi pitäisi kysyä toisinpäin. "Vaikuttaako kirja siihen, millainen mielentilasi on ? " 

Joka tapauksessa. Aprikoosiyöt ei ole liian imelä rakkaustarina, vaikka suuria tunteita ja hekumaa sivuilta löytyykin. Se ei myöskään ole dekkari, sillä päähenkilö ei varsinaisesti lähde aktiivisesti selvittämään rikosta. Kirja on mukava sekoitus "dekkarihkoa viihdettä". 

Ihan parasta ja ehkä se eniten mieltä hoitava osuus oli Italia. Auringon lämpö, kukkien tuoksu ja se verkkaisen elämäniloinen ilmapiiri. Pakostakin tuli itsellekin rennonmpi olo. Tuli myös ikävä etelään, vaikka tiedänkin kesällä reissussa tekeväni pääasiassa töitä ja ihan samalla tahdilla kuin täällä.  

Nytkin pitäisi tehdä töitä. Ehkä siis siirryn tuonne toisen koneen viereen. Onneksi eivät viikot ole veljeksiä ja nyt pitäisi ehtiä myös hengittämään. 

(Luku)päiväkirja: Huomaanko, milloin kirja ei tee minulle hyvää ?

Lauantai 17.4.2021

Takana on muutama sellainen työviikko, että aikaisempi keväinen kiireestä valittaminen tuntuu ihan vitsiltä. Kun torstai-iltainen asiakkaan johtoryhmäesitys oli takana ja perjantaina piti käydä läpi ensi viikon dokumenttia, ei siitä tullutkaan oikein mitään. 

Väkisin runnoin läpi pakolliset tehtävät. Aivot olivat yhtä tahmeaa mössöä, jotka valuivat keskittymistä vaativien laskelmien yli ja ohi pysähtymättä oikeisiin kohtiin. Onneksi on maanantai ja tiistai. 

Juuri tällaisina viikonloppuina sitä toivoisi Plan B:n olevan vähän todennäköisempi, mutta en taida lottovoiton varaan edelleenkään kovin paljon laskea. 

Älkääkä käsittäkö väärin. Minua haitannut kuukausien kyllästyminen ja turhautuminen on vaihtunut varsin mielenkiintoisiin projekteihin. Paine vaan on kova ja välillä pitäisi ehtiä palautumaankin. 

Lienee turha mainitakaan, että lukeminen on jäänyt satunnaiseen äänikirjakuunteluun. Ehkä satunnainen on väärä sana. Olen aika systemaattisesti kuunnellut tauoilla ja iltaisin Joonatan Tolan omaelämäkerrallista perhetarinaa Punainen planeetta. Jäljellä on enää vajaat kolme tuntia, mutta tänään rupesin ensimmäistä kertaa miettimään kirjavalintani järkevyyttä. 

Tarina on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoisella tavalla keveydellä etäännyttävä, mutta silti. Onhan tuo nyt kauhean masentava kuvaus aika hirveästä lapsuudesta täysin tasapainottomien vanhempien hoteissa. Aloin epäilemään kirjan vaikuttavan omaan mielialaani ja käytökseeni, kun huomasin aamulla olevani ärtyisä. Kiukuttelin pojille huoneiden siivottomuudesta (aiheesta tosin) ja omakin saamattomuuteni otti suunnattomasti päähän. Koti on tietysti karseassa kunnossa, kun kaikki ovat vain tehneet töitä tai koulua, mutta ehkä levottomuuteni ja äkkipikaisuuteni ei ollutkaan pelkästään väsymyksestä johtuvaa. 

Elän helposti lukemiseni mukana. Toisinaan kirjoitukseni heijastaa minuun vaikuttaneen kirjan tyyliä, onnellinen tarina saa hyrisemään, jännittävä puhdistaa mielen turhasta hötkyilystä ja ehkä nyt ahdistava tarina luo epätervettä jännitettä väsymystilaan. Vika ei ole kirjassa, vaan todennäköisesti väärässä hetkessä. Myötätuntoa ja turhauttavaa halua muuttaa menneisyyttä ei ole hyvä kerätä itseensä, kun jo muutenkin on väsymyksen rajoilla. 

Testataan. Taidan vaihtaa taas johonkin kevyeen. Löytyisiköhän jotain hötöä romanttista ? Tai sitten vaan joku peruslempeä cozy mystery? 

Koetteko te muut kirjojen vaikuttavan mielialaan ja käytökseen ? 

Ei ehkä aina, mutta joissain tietyissä tilanteissa  tai oloissa ? 

p.s. Vähän myöhemmin : Latasin Elisa Kirjan alesta nyt Koboon Vera Valan Aprikoosiyöt ja Enni Mustosen Näkijän. Eiköhän noilla tule taas parempi  mieli (eivätkä vielä jäljellä olevat sotkutkaan osu silmiin Koboa lukiessa :-) 

Välillä syödäänkin - kaksi herkkua muistiin

 Kokkausjumini ei varsinaisesti ole mihinkään kadonnut, mutta selvästi ruokakirjoja lukemalla / kuuntelemalla saa edes jotain liikettä ruokainspiraatioista vastaaviin aivosoluihin. Pitää laittaa ylös viime aikoina tehtyjä ja  maisteltuja reseptejä, jotka pääsivät oikein yllättämään herkullisuudellaan. Lisäksi ne ovat kevääseen sopivia herkkuja ja kasvispainotteisuudellaan kovasti trendikkäitäkin. 

1) Pääsiäisen suosikkisalaatti eli viismauste parsaa ja tee-kananmunia Maku-lehden pohjalla

Viismauste on yksi suosikeistani maustesekoitusten joukossa. Harmillisesti siinä vain on sellainen anismainen sävy, jota Isäntä inhoaa yli kaiken. Siksi olen vähän unohtanut koko herkun. Onneksi Maku-lehti muistutti, sillä Isännän Ranskassa olon myötähän on oiva tilaisuus ottaa se takaisin repertuaariin. 

Parsaakin on viime aikoina tullut syötyä sen verran monta kertaa kinkkuun käärittynä, että vaihtelu tekee hyvää (vaikka toki kinkun kanssa onkin herkkua). 

Tämä oli herkkua seuraavan päivän jämälounaanakin. 

1 nippu parsaa

kourallinen kokonaisia sokeriherneen palkoja

oliiviöljyä

2rkl hoisinkastiketta

2rkl kookossokeria

1tl kiinalaista viismaustetta

lisäksi: 

vuonankaalia

Teriyaki-kastikkeella kuorrutetta uunilohta (eli pistä kastike lohifileen päälle ja uuniin 200 asteeseen 15-20min... ) 

suolaa ja pippuria 

Teessä keitettyjä kypsiä kananmunia

majoneesia

Keitä kananmunat. 

Kypsennä lohi. 

Valmista parsat. Napsauta kuiva varren tyviosa pois ja leikkaa parsat 2-3 osaan. Sekoita marinadin ohjeet ja kieritä parsapalat marinadissa. Sekoita joukkoon vielä paloiksi leikatut sokeriherneet. Kaada uunivuokaan ja paahda 200 aseisessa uunissa noin 10min. 

Huuhtele vuonankaali, kuivaa ja levitä tarjoiluastiaan. Lisää päälle parsa ja palkopalat. Kuori ja halkaise munat ja asettele salaatin päälle. Halutessasi voit tehdä mimosamunia tai vain laittaa pienen lusikallisen majoneesia muutaman munanpuolikkaan päälle. Valuta päälle vielä parsan marinadia vuoasta ja viimeistele suolalla ja pippurila. Maista kuitenkin ennen, minusta tuo ei tarvinnut enempää suolaa, mutta makuasia... 

#parastareseptiä ja maailman paras hapanimeläkastike

Jokin aika sitten tulin tilanneeksi 10 ruokavaikuttajan yhdessä keräämän reseptikokoelman. Siis kymmenen parasta reseptiä kymmeneltä tunnetulta bloggaajalta. Kyllähän nuo reseptit varmaan löytyvät myös heidän blogeistaan, mutta on ihan kiva lukea kokoelmia. 

PDF-muotoisen reseptikirjan voi halutessaan tilata täältä (hinta 16.95€). Toimi hyvin tabletilta luettaessa myös keittiössä. 

Listalta löytyy monta houkuttelevaa herkkua, mutta ihan ensimmäiseksi silmiin tarttui Oona Poutiaisen Maailman paras hapanimelä tofu. 

Punainen kastike on kiinalaisissa ravintoloissa heikkouteni. Melkein nuolen lautaset puhtaaksi. 

Muutaman kerran olen kokeillut jotain reseptejäkin, mutta aina on jäänyt jotain puuttumaan. Nyt ei - ihan huikea resepti. Tosin jotain aina tulee muutettua. Nyt todettiin, että ehkä sittenkin tarjoilemme kastikkeen erikseen ja ilman ananasta. Sen voi laittaa vaikka sitten seuraavana päivänä pizzaan... Pikkuisen tein ehkä myös etikkaisemman version ja siirappikin vaihtui. 

Hapanimeläkastike neljälle

2 pienen ananastölkin mehu 

2 rkl ketsuppia

4 rkl agavesiirappia

4-5 rkl riisiviinietikkaa

2-3 rkl soijaa 

2 rkl Maizenaa ja sama määrä vettä

Sekoita kastikkeen ainekset kattilassa ilman Maizenaa, joka pitää ensin sekoittaa veteen ja sitten vasta hiljalleen valuttaa kastikkeeseen. Sekoittele vispilällä ja kuumenna varovasti kunnes kastike paksunee eikä maistu enää Maizenalle. Tarkista maku. 

Seuraksi voi sitten paistaa pannulla kasviksia - vaikka paprikaa, herneenpalkoja jne. Maizenan, suolan ja pippurin sekoituksessa kieritetyt ja seesamiöljyssä paistetut painon alla kuivatut tofupalatkin ovat herkkua. Päälle kevätsipulia ja seesaminsiemeniä. Alle riisipeti. 

No niin, nyt ovat reseptit muistissa. Näihin meinaan tullaan palaamaan vielä monta kertaa. 

(Luku)päiväkirja: Monikanavaisia kokemuksia

 

Keli on juuri tällainen - eli sitä ja tätä ja vähän tuota päälle

Lauantai 10.4.2021

Olen työssäni tekemisissä asiakaskokemusten määrittelyn kanssa ja päivän sana on monikanavaisuus. Pitäisi pystyä tuottamaan samaa elämystä oli asiakas sitten yhteydessä puhelimitse, netissä, sähköpostilla tai missä muussa kanavassa tahansa. 

Hieman huvittuneena tässä totesin ilahtuvani monikanavaisuudesta myös vapaa-ajalla. Kuuntelin nimittäin Samin Nosratin Salt, Fat, Acid and Heat - ruokakirjan, jonka mukana Audiblessa oli myös pdf-dokumentti lisämäärityksineen ja taulukoineen täydentämässä kuuntelukokemusta ja muistilistaksi. Kun sitten vielä satuin bongaamaan Netflixistä kirjaan liittyvän neliosaisen dokumenttisarjan, hykertelin tyytyväisenä. Kyllä tuossa monikanavaisuudessa kokemuksen täydentämisessä on oikeasti jotain perää. 

Sitä paitsi, kyllähän sitä melko usein tulee etsittyä netistä kaikenlaista tietoa luvussa olevaan kirjaan tai sen kirjoittajaan liittyen. Kokemuksen täydentämistä sekin. 

Murder at the Mousetrap cozy mysteryn ja ruokakirjan jälkeen aloitin kuuntelemaan Joonatan Tolan kirjaa Punainen planeetta. Tyyli on jännästi kepeän ja ironisen sekoitous, vaikka oletan jo nyt melkoisen julman tarinan etenevän vielä tästäkin tummempiin sävyihin. Mielenkiintoinen ja ainakin toistaiseksi hyvin kirjoitetun oloinen, mutta olen tosiaan vielä melko alussa. 

Iltaisin olen  huomannut kaipaavani ihan perusdekkaria. Mikään ei irrota yhtä hyvin ajatuksia pitkien työpäivien kiemuroista ja kysymyksistä kuin vetävä tarina, jossa selvitetään jotain ihan muuta kuin projektiestimaatteja tai sopimusklausuuleja. Jyrki Erran Lyijyvalkoinen toimii tässä erinomaisen hyvin. Italia ja taidemiljöö ovat tietysti suurta plussaa. Lisäksi tähänkin kirjaan liittyy lisäkokemus, josta lisää myöhemmin. Olen pääsemässä matkalle! 

Onneksi tämä(kään) dekkari ei ainakaan vielä ole liian pelottava. Eilen myrsky jaksoi riehua vielä illallakin niin, että olisivat saattaneet liian jännittävät tapahtumat kertyä peltisen kattoreunan kolinan myötä myös uniin. Vanhan talon saunakamarissa, jossa makuuhuoneeni on, myös ovet liikahtelevat myrskysäällä vedon mukana. Ei parane kauheita kummitustarinoita lueskella kuin kauniilla kelillä.

 

Sunnuntai 11.4.2021

Aurinko paistaa, joten Pokemon GO vei meitä kiertelemään ulos. Tuuli vähän jäädytti sormia, mutta selvittiin rantaa vältellen. Ei tarvinnut mennä merituulen purtavaksi. 

Lukenut en ole sivuakaan, mutta Punainen planeetta on äänikirjana vienyt minut mukanaan. Tarina on karmaiseva, mutta kirjoitettu helpoksi kuunneltavaksi. Neljä tuntia on mennyt. Nyt voisi olla tauon paikka - ja päiväunien. Väsyttää luvattoman paljon.  Unet jäävät öisin lyhyiksi ja rikkonaisiksi. Stressi mitä ilmeisimmin painaa jonkin verran. 

Aurinko tuo sentään energiaa ja kesäkuun Ranska-visiitin odotus piristää mieltä. Enää kahdeksan viikkoa ja päästään kuopuksen kanssa isännän luo. Toivottavasti. 

Loppuun luettuja: 

Samin Nosrat: Salt, Fat, Acid, Heat - Mastering the Elements of Good Cooking 

Äänikirja Audiblesta lukijana kirjoittaja itse

Netflixissä sarja SaltFatAcidHeat 

Helena Marchmont: Murder at the Mousetrap 

Nextory 

Cozy mystery, jossa päähenkilö palaa lapsuutensa kesien pieneen englantilaiseen kylään. Tädiltä peritty talo tuo mukanaan myös tädin ystävät kylästä ja ennen kuin huomataankaan on päähenkilö värvätty paikalliseen teatteriryhmään ja samalla hän sotkeentuu myös hämäräperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. 

Huvittavinta tämän kirjan osalta oli oma eksymiseni aikakausissa. Olin aivan lukemassa jonnekin viime vuosisadan alkupuolelle sijoittuvaa kirjaa, kunnes päähenkilö otti taskustaan kännykän... Kertonee jotain kuvaustyylistä (tai englantilaisista pikkukylistä).

Joskus äiti nauraa, joskus ei

kuva WSOY (Anton Lipasti)

 Nuorille kohdennetut kirjat ovat tyylillisesti välillä vaikeita. "Mukahauska" ei aina naurata ja hauskan ja "mukan" välinen ero on hiuksenhieno. Toisinaan mietin, onko ero minun aikuisen mielessäni vaiko tekstissä. Välillä käy nimittäin niinkin, että Totoa naurattaa vaikka minua ei. Malliesimerkki sukupolvien välisestä erosta lienee Neropatin päiväkirja - tosin Totollakin kesti muutaman kirjan verran ennen kuin hän alkoi oikeasti pitämään ja into hiipui melko nopeasti. 

Viime aikoina meitä molempia naurattaneista kirjoista minusta hauskimmat ovat olleet Lipastin isä/poika yhdistelmällä kirjoitetun Oskari Onniston uskomattomat seikkailut-sarjan kaksi osaa. Niissä mennään juuri hauskan ja ärsyttävän rajamailla, mutta jotenkin vältetään itsestäänselvyyksien toisto ja lukijaa aliarvioivat välihuomautukset. Ehkä kuvittajana toiminut Anton on karsinut isänsä pahimmat kielikukkaset. 

Anton Lipasti, Roope Lipasti : Luutarhurin tapaus ja Leprankukka 

Kirjastosta 

kuva WSOY (Anton Lipasti)

Oskarille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ensimmäisessä osassa lähdetään luokkaretkelle Oskarin isän johtamaan kaivokseen ja sieltä löytyy omituinen hahmo. Hahmon lähdettyä karkuretkelle tarvitaan myös luokkakavereiden apua, jotta hässäkkää aiheuttava otus saadaan palautettua, minne se kuuluu. 

Toisessa osassa puolestaan joudutaan taas tekemisiin kauhean rehtori Limataisen kanssa. Pitäähän ihmiset pelastaa hirvittävän leprankukan vaikutuksilta vaikka siemenet ovatkin levinneet jo kaikkialle. Leprankukan vaikutus oli muuten sellainen, että minuakin vähän puistatti. En ole ehkä kaikkein modernein äiti, mutta 50-luvun asetelmiin en todellakaan halua palata. 

Tarinat ovat tietysti täysin villejä ja epäuskottavia, mutta eipä tässä mitään realismia kirjoitetakaan. Kaikenlaista vähän noloakin sattuu, mutta päällimmäisenä on mukavan hyväksyvä sävy. Kukaan ei ole oikeasti ilkeä ja kaverit ottavat nolot tilanteet ennemminkin ystävällisesti auttaen kuin ilkeästi hohottaen. Sehän sopii ainakin minulle vallan mainiosti. 

Kaikkiaan siis mukavia pikavälipaloja äidillekin. Jostain syystä Toto aivan ehdottomasti halusi minun lukevan nämä. En tiedä, miksi. Ehkä kyseessä oli jonkinlainen äiti-testi. Taisin läpäistä, kun kerran osasin nauraa oikeissa kohdissa. 

kuva Tammi (Johanna Rojola)

Maria Laakso: Taltuta klassikko 

Äänikirja Nextorysta 

lukijana : Pirjo Heikkilä

Tämän kirjan konsepti on tosi hauska. Otetaan kirjallisuuden klassikoita ja muokataan niistä juttua ymmärrettävässä  ja helposti lähestyttävässä muodossa - nuorille siis. 

Minun täytyy myöntää, etten tyylillisesti tainnut olla kohderyhmää. Pidin kyllä siitä, miten klassikoita kuvattiin, mutta kiemurtelin kuunnellessani lukijalle heitettyjä välihuomautuksia ja kommentteja. Ne kuulostivat jotenkin päälleliimatuilta, ihan siltä kuin aikuinen yrittäisi puhua "nuorten kieltä". Saatoin sieluni silmillä nähdä omien teinieni ilmeet, jos yrittäisin samaa. Ne selän takana veljeen luodut silmäykset... 

Tunne saattoi tietysti johtua formaatista. Äänikirjan lukijassa ei ollut mitään vikaa, mutta ehkä tekstin "opettavaisuus" jotenkin korostuu kuunnellessa aikuista lukemassa. Voi olla, että kirja toimii paremmin kuvituksen tukiessa luettua tekstiä. En tiedä, ehkä pitää joskus kokeilla ja kysyä jälkikasvulta kommentteja. 

Nyt olen taas jonkun aikaa keskittynyt "aikuisten kirjoihin". Totonkin lukuinto on ollut vähän niin ja näin. Lähinnä hän on tainnut viime aikoina koittaa saada selvää sarjakuvista ranskaksi. Tai no, luki hän myös tabletilta Nextory-kirjoja koulun lukudiplomiin. Ihan hyvä sekin tietysti, mutta olisiko lisää jotain hyviä lukuvinkkejä krantulle kymmenvuotiaalle lukijalle? 

(Luku)päiväkirja : Puoli vuosisataa on pitkä aika

 

Pääsiäisen pelottavin noita kuvassa, vaikkakin kyllä hyvällä tuulella pihapuuhastelun jäljiltä. 

Pitkäperjantai 2.4.2021 

Puoli vuosisataa on pitkä aika, eikä sitten kuitenkaan. Eihän tässä ole oikein kerinnyt vielä mitään. Paitsi tietysti nuo pojat, jotka ihan oikeasti ovat suurin saavutukseni ja ylpeydenaiheeni.  

Jonkunlaisen kriisin tässä kai kuitenkin on saanut mieleensä aikaiseksi. Ihan kuin ei pandemiassa olisi tarpeeksi, pitää vielä ruveta ikäänsä ihmettelemään.

Jotain pitäisi kai muuttaa, mutta mitä ? 

Eikä tässä ole mitään hätää. On töitä (vähän liikaakin), ihanat lapset, mukava koti ja kuopuksen alkuviikon koronatestikin osoittautui negatiiviseksi. 

Ihmisen mieli on sitten kummallinen. Kun asiat ovat hyvin, pitää ruveta kriiseilemään. Onneksi on kirjat ja viime aikoina myös Pokemonit. Ollaan kuopuksen kanssa vietetty iltaisin laatuaikaa sohvalla vierekkäin. Pari jaksoa kerrallaan. 

Jos olen ihan rehellinen, on lukeminen vähän takkuillut viimeisen viikon aikana, ei tosin yksin ikäkriisin vuoksi. Työpäivät ovat parina viime viikkona nekin taas venyneet. Onneksi alkukuusta lukeminen sujui. Siksi maaliskuun luettujen kirjojen lista on yllättävänkin pitkä. Sain loppuun peräti yhdeksän kirjaa. 

Dekkareita listalta löytyy peräti kuusi. Niiden avulla saa aivot mukavasti rentoutumaan, varsinkin jättäessään liian jännät muille. Cozy mysteryt ovat näinä aikoina minulle ihan riittävän jännittäviä ja niihin olen näköjään aika tiukasti pitäytynytkin. Ruth Galloway, neulovat vampyyrit ja Egyptin kaivaukset sekoittuvat iloisesti taas englantilaiseen kartanoelämään. 

Rachel Cusk toki oli sitten taas toisella tavalla piristävä. Upeasti lyhyistä kuvista koostuva tarina herätti aivoissa joitain osia, jotka ovat viettäneet aivan liian tylsää hiljaiselämää. 

Ikuisuusprojekti How to Eat tuli myös kuunneltua loppuun. Heti perään aloitin seuraavan ruokakirjan eli Salt, Fat, Acid, Heat. Siinä ei ole reseptejä, mutta todella mielenkiintoistia pohdiskelua ruoanlaiton salaisuuksista. 

Sunnuntai 4.4.2021

Tänään kaivettiin Kamado talvikuosista ja grillattiin parsaa kinkkuvyöllä ja karitsapurilaiset. Leikkasin vanhoja ja kuivia osia pois niin rakuunan kuin oreganon alkujen päältä. En ole ikinä tajunnut, että oregano kasvaisi jotenkin monivuotisesti. Kasvaakohan se juuresta vai tippuiko siihen tarpeeksi siemeniä ? Pitänee ottaa selvää. 

Aurinko paistoi ja tuntui keväältä, vaikka tuuli olikin kylmä. Huomenna kuulemma sataa taas räntää. 

Kirjoja olen tänä viikonloppuna aloittanut kolme. Loppuun en ole lukenut yhtään. Kirjahyppely on taas osa todellisuutta. 

Louise Pennyn Three Pines-sarjan toinen osa Kylmän kosketus jatkaa verkkaista ja kiehtovaa kerrontaa, mutta jouluinen tunnelma ei nyt osunut. 

Murder at the Mousetrap jatkaa Cozy Mystery - linjaa. Erehdyin kirjasta. Luulin päätyväni viime vuosisadan alkupuolen seikkailuihin erään sarjan kolmannen osan myötä, mutta sitten kuvaan astui kännykkä... No, on tässäkin englantilainen pieni kylä ja ilmiselvä murha. Katsotaan, mihin kehittyy. 

Jyrki Erran Lyijyvalkoinen osui silmiini kirjabloggaajien keskusteluissa. Siihen liittyy myös virtuaalinen matka, mutta siitä lisää, jos se kohdallani toteutuu. Kuulostaa ainakin mielenkiintoiselta. Kyllä sellaista varten aina yhden dekkarin lukee. Lyijyvalkoinen kulkee taiteen maailmassa ja Italiassa. Mikäs sen parempaa. Sitä paitsi sille myönnettiin Vuoden johtolanka 2021 - palkinto.

Pelkkiä dekkareita lukulistalla näemmä, paitsi se yksi ruokakirja. 

Huomenna on maanantai, mutta koska kyseessä on pääsiäismaanantai, ei tarvitse tehdä töitä. Ihanaa! Harmi, kun tiistaina taas pitää. 

How to Eat eli keittokirja korvissa

Pian syödään taas raparperia!

Minä olin pitkään Nigella-fani ja hyllystäni löytyy rivi hänen kirjojaan. Helpossa ja huolettomasti oikaisevassa kokkaustyylissä vaan on sitä jotain, vaikka välillä sensuelli yösyönti tv-sarjoissa tuntuikin päälleliimatulta ja katsojan vanhetessa alkoi seksistisyydessään vähän ärsyttääkin. Kai siinä sitten aika tehnyt tepposensa vai liekö syynä ollut kaikenlaiset kohuotsikot, mutta viimeisimmät kirjat ja tv-sarjat eivät enää ole ollenkaan houkuttaneet. 

Toki oma kokkaustapanikin on  muuttunut, ruokatrendeistä puhumattakaan. Huomasin vieraantuvani monista pinnalla olevista "must"-asioista jopa siihen pisteeseen saakka, että lopetin ruokabloginikin. (Toki myös muista syistä mm. ajanpuutteen vuoksi). Ruoanlaittokin muuttui huvista ja harrastuksesta lähemmäs pakkopullaa. Jopa ruokalehtien lukeminen vaihtui pikaiseksi selailuksi. 

Viime aikoina olen ollut pikkuhiljaa palaamassa patojen ääreen muutenkin kuin pelkästään katraani (välttämättömäksi) ruokkimiseksi. Sama on koskenut  myös ruokaan liittyviä kirjoja. Le Keittokirja vei ihanasti Ranska-tunnelmin ja Ottolenghin Flavour on mielenkiintoinen jo herkullisuuteen liittyvien teoriaselitysten ansiosta. 

Nigellan How to Eat-kirjan olen lukenut jo sen ilmestymisaikana yli 20v sitten. Puolitoista vuotta (kyllä!) sitten osui silmiini 20v juhlapainos ruokakuningattaren itsensä lukemana. Olihan se pakko ottaa testiin, vaikka keittokirja äänikirjana tuntuikin hivenen oudolta konseptilta. 

Eikä tuota kyllä ihan noin keittokirjana voisikaan käyttää. Hyvin kuitenkin toimii juttuosuuksien osalta ja muutaman reseptinkin tulin bonganneeksi, tosin niin, että tarkistin ne sitten hyllystä löytyvästä painetusta versiosta. Nigellan yläluokkainen englanti on aina miellyttävää kuunneltavaa ja löysin siitä ihan uuden piirteenkin. 

How to Eat toimii nimittäin erinomaisena unilääkkeenä. Jossain kohtaa laitoin unimittarin vain 5 minuuttiin, sillä vähänkin pidemmällä päädyin palaamaan tarinassa taaksepäin aina vähintään puolet ajasta. Mitä ilmeisimmin Nigellan keittokirja tuudittaa minut unten maille noin kahdessa minuutissa. Ei yhtään hullummin, vaikken ehkä taida aiheesta Nigellalle faniviestiä laittaakaan. 

Koko kirajn kuuntelu kesti sen puolitoista vuotta. Ei, että kirjassa olisi mitään vikaa, mutta se on melko paksu ja kuuntelin sitä lähinnä välipaloina (tai unilääkkeenä). Toki jotkut luvut kuulostavat vähän aikansa eläneiltä, esim. lasten ruokailun osuus vähän tuppasi melkein hymyilyttämään, mutta noin pääasiallisesti ollaan perusteiden äärellä eivätkä ne ole mihinkään muuttuneet. Nigella on virkistävästi sitä mieltä, että terveellisyys on toki tärkeää, mutta mielihyvä vielä tärkeämpää. Teesit tuoreiden raaka-aineiden ja hyvinvoivien eläinten puolesta jo pelkästään hyvän maun maksimoinnin vuoksi kuulostavat melkein trendikkäiltä ja itse asiassa paljon houkuttelevammilta kuin monet syyllistävät nykyargumentoinnit. 

Kaikkiaan lukukokemus siis oli varsin mielenkiintoinen, hivenen outo, mutta samalla lohdullinen. Ihan kuin olisi palannut johonkin nuoruudesta tuttuun paikkaan visiitille - ja niinhän siinä tavallaan tekikin. Taisi olla kuuntelu todellinen nostalgiatrippi. Ei niinkään reseptien tai edes Nigellan vuoksi, vaan tunnelmassa ja aiheen tarkastelutavassa oli jotain tunnistettavaa.

Edelleenkin haluan varsinaiset keittokirjani painettuina versioina, mutta kyllä ruoasta juttelua mielellään kuunteleekin. Itse asiassa minulla on luuureissa jo seuraava ruoka-aiheinen kirja, nimittäin Samin Nosratin Salt,Fat,Acid,Heat- Mastering the Elements of Good Cooking. Siinä ei ole reseptejä, mutta vinkkejä ja ohjeita sitten senkin edestä, höystettynä anekdooteilla keittiöistä eri puolilta maailmaa. 

Nosratin opus nukuttaa ehkä hieman Nigellaa hitaammin, mutta tarjoaa kiinnostavaa kuunneltavaa huolimatta ilmestymisajasta kuluneista useammasta vuodesta.