Bloggariklubilla Kansallisteatterissa ja Alli Jukolan tarina

Luin Riina Katajavuoren Wenla Männistön jo viime vuoden puolella. En oikein päässyt sisälle moniäänisen romaanin nuorempien hahmojen nahkoihin, mutta Alli Jukolasta pidin todella paljon. Kun nyt tuli mahdollisuus viettää maanantai-iltaa ensin Kansallisteatterin Lavaklubilla kirjailijoita ja teatteriväkeä kuunnellen ja perään istahtaa Willensaunaan kuuntelemaan Alli Jukolan tarinaa, oli ihan pakko osallistua.

Kansallisteatterin Lavaklubilla pääsimme nauttimaan useammankin kirjailijan kirjajutustelusta. (Näistä ja kasvaneen lukupinon kirjoista lisää joskus toiste). Lisäksi Hannu-Pekka Björkman luki meille eksklusiivisen näytteen Minna Leinon dramatisoimasta, syksyn ohjelmistoon tulevasta näytelmästä. Ote kuulosti hauskalta ja jotenkin jännästi julmalta. Odotettavaa siis.

i

Illan teemaan liittyen Mika Myllyaho ja Riina Katajavuori kertoivat siitä, miten Wenla Männistön yli 30 henkilöhahmon kudelma päätyi monologiksi. Metodina oli näyttämöllä kokeilu. Mika Myllyaho kertoi olevansa ennemminkin lavakokeilun kautta ratkaisuihin päätyvä kuin kirjallisesti asioita analysoiva teatterintekijä. "Pimennossa pitivät", kommentoi Riina Katajavuori metodin läpinäkyvyyttä kirjailijalle, joka säännöllisesti soitteli tekstinäytteiden perään.

Kysyin, miksi tarinan kertojaksi lavalla päätyi nimenomaan Alli Jukola. Onhan tarinassa monia muita, vahvempiakin hahmoja. Mika Myllyaho totesi: "Kai se on niin, että valintaan vaikuttaa se, mistä itse pitää eniten." Lisäksi hän sanoi pienen pojan isänä ehkä samaistuvansa poikiensa touhuja pilvenreunalta seuraavaan äitiin. Tuon tunnistan itsestänikin. Minäkin koin Alli Jukolan kaikkein läheisimmäksi kirjan hahmoista, ehkä juurikin omien poikieni vuoksi... niin, ja siksi kai myös, että lienee pakko myöntää jo olevani nuorten kohkaamiseen lähinnä kyllästyvä keski-ikäistynyt nainen,

Kaikesta tätimarmatuksestani huolimatta olisi varmasti mielenkiintoista päästä seuraamaan myös nuorten Wenla Männistöstä valmistelemaa näytelmää ja kuulosti Riina Katajavuoren romaanistaan valmisteleva kuunnelmakin (14 roolia) varsin houkuttelevalta.

Alli Jukolan tarina - Kansallisteatterin Willensauna
Alli Jukolana Paula Siimes, Juhona Samuli Laiho 

Maanantai-iltana kuitenkin vietin tunnin seuraten Alli Jukolan tarinaa. Kauemminkin tuota olisi jaksanut kuunnella. Paula Siimes piti lavan suvereenisti hallussaan. Hän oli juurikin niin juureva, vähän naiivi Alli, jollaiseksi hänet Wenla Männistö-kirjassa kuvittelinkin. Jotenkin Alli vain ajelehti elämässään eteenpäin, mutta yritti kuitenkin suurella sydämellä parhaansa.

Pidin vähäeleisestä lavastuksesta. Tosin minun kesti jonkin aikaa tajuta, että kuutioiden seiniin heijastettiin kuvia ja videota. Katsomon oikeasta reunasta niitä ei oikein nähnyt kuin hivenen kurkottamalla. Eniten pidin mukeista - ne heijastivat niin konkreettisesti poikien olemuksia, niiden hellä käsittely äidin huolta pojistaan. Myös meidän keittiönkaapistamme löytyy kunkin pojan itselleen valitsema muki. Jokainen niistä on omistajansa näköinen.

Musiikilla on näytelmässä tärkeä rooli. Samuli Laiho on säveltänyt kirjasta löytyviä runoja monologin tueksi. Ne sopivat tarinaan hyvin. En tosiaankaan ole musiikintuntija, mutta taas kerran jäin miettimään, millainen ero on laulamisella ja teatterilaulamisella? Johtuuko se miljööstä ja laulua ympäröivästä tarinasta? Vai onko kyseessä jonkinlainen laulutekninen ero näyttelijöillä? Laulun rytmitys? Jotenkin laulut vain kuulostavat teatterinäyttämöltä jotenkin erilaisilta, jotenkin enemmän kertomiselta kuin varsinaiselta laululta. Onko kukaan muu kokenut samaa? Toki kyseessä voi vain olla oma mielikuvitukseni ja näytelmään eläytymisenikin.

Alli Jukolan tarina liikuttaa ja naurattaa. Yleisö hörähteli moneen kertaan sekä veljesten perhe-elämän muistoille että Allin kommenteille heidän nykytoilailuistaan. Sitä mietin, millaisena Allin kertomuksen kokevat ne, jotka Riina Katajavuoren romaania eivät ole lukeneet. Minä tunsin romaanin antavan tarinaan syvyyttä ja rikastavan sitä, mutta monologin kuitenkin jäävän vähän kirjan monopolvisen kudelman varjoon. Ehkä kokemus olisi suoraviivaisempi ja jotenkin puhtaampi, jos siirtyy teatteriin suoraan Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Linkit klassikkoon voivat pysyä aidompina, kun ei ole Wenla Männistön luomaa savuverhoa välissä. En voi tietää, kun en osaa aktiivista unohtamista tarpeeksi hyvin. Olisi kiva kuulla/lukea jonkun aidosti tuon kokeneen ajatuksia asiasta.

Tunti on lyhyt aika kertoa kokonaisen romaanin tarina, mutta hyvin kaari kantoi. Tunti on myös juurikin arki-iltaan sopiva kulttuurivirkistäytymisen pituus - kannattaa pitää mielessä, kun sopiva kulttuurinnälkä iskee! Alli Jukolan tarinan jälkeen lähtee teatterista mietteissään, mutta energiaa saaneena.


Kiitokset mahtavasta illasta Kansallisteatterille, Tammelle, WSOY:lle ja Johnny Knigalle
Bloggariklubi on huippujuttu. 


Bloggariklubista ja Alli Jukolan tarinasta on kirjoitettu myös jo ainakin Kirsin Kirjanurkassa ja Lukupino-blogissa ja Kujerruksia-blogissa

Männistön Marjan Wenla ja 7 seitsemän raggaria

Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Luettavaksi kustantajalta 

Minä niin halusin ihastua tähän kirjaan. Toivoin koukuttuvani ja löytäväni jotain ihanan feminististä ja samalla kertaa lempeästi Jukolan jukuripäitä ymmärtävää. Ei se mennyt ihan niin kuin odotin.

Kirjassa ei ole mitään vikaa. Se vain ei ole tyyliä, joka minuun uppoaa, eikä se kerro ihmisistä, joihin ihastuisin. Toki Wenla on kaikessa 17-vuotiaassa topakkuudessaan viehättävä ja toisaalta niin hellyttävän nuori. Jotenkin vain hänen poikiin ja seksiin keskittyvä ajattelunsa ei nyt koukuttanut tätä tätiä. Jukolan veljekset ovat kaikessa renttuudessaan ja kohelluksessaan ihan hupaisia, mutta juurikin niin statisteja kuin mitä naisnäkökulmaisesssa klassikkoversiossa voisi olettaakin.

Pidin poikien äidistä Allista. Hänen pilvenreunalta heittelemät hellät ja kuitenkin jo vähän etääntyneet kommenttinsa kertoivat veljeksistä ehkä enemmän kuin suora kuvaus konsanaan. Myös Wenlan äiti Marja tuntui jotenkin tutulta. Hänelle toivoo hyvää.

Kerronta koostuu näkökulmien vaihtelusta. Äänessä ovat naiset. Wenla, Marja, Alli, saunoittaja Kajsa. Heidän suruistaan ja iloistaan koostuu kokonaiskuva, monta kokonaista elämää. Välillä lyö nuorten dialogi kättä runouden kanssa ja laulujen sanat kertovat mutkan kautta akuuteista iloista ja suruista. Rakenne jäi minulle kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. En saanut irti sitä tarinankaarta, jota ehkä odotin. Sain monta tarinaa, mutta kaikki vähän repaleisina. Ne eivät tällä kertaa puhutelleet.

Syitä kylmäksi jäämiseeni lienee monia. Ehkä kirja on liiankin runollisesti rakennettu proosalliselle ja suoraviivaiselle lukijalle. Ehkä ei elämäntilanne sallinut keskittymistä, jonka tarinaan sisällepääsy vaatisi. Ehkä, ehkä tämä nyt vain ei oikein ollut kirja minulle. Ehkä olen jo vanha akka, jolle kuvaus nuorten touhuista jää kaukaiseksi kohinaksi ilman todellista kosketuspintaa.

Feminististä kulmaa voi kai hakea kertojanaisten selviytymisestä ilman miehiä. Tosin tuntui, että jokaisen elämä oli hiukan vajaa ilman kaksilahkeisen läsnäoloa. "Ei heitä siedä, mutta ilmankaan ei voi olla". Vai olikohan se sittenkin ilman rakkautta? Jännästi rakkaus, sen tarve ja puute tai ylenpalttinen läsnäolo nousi minulle tämän kirjan pääteemaksi. Eihän se ole kuin sivujuonteena alkuperäisessä klassikossa. Ehkä tässä on se naisen ja miehen ero? Ainakin kirjallisuudessa.

Mieleenpainuvimpia rakkaudenkuvauksia ovat Allin pohdinnat elämästään ja pojistaan.

"...Minä saan sylin täyteen lapseni ihoa ja kokonaista ihmistä, niin kauan kuin saan. Sitten hauikset kasvavat, halaukset harvenevat ja reidessä tuntuva roikkuvan lapsen paino on aavesärky enää. 
Se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä."

Kolmen pojan äitinä tuo säräytti jotain kieltä sisimmässä. Siksikin olisin halunut ihastua tähän kirjaan, noiden monen upean ja koskettavan kappaleen takia. Kokonaisuus ei vain tällä kertaa noussut suuremmaksi kuin osiensa summa. Ehkä tämä pitää lukea toiseen kertaan.

Hattua pitää kuitenkin nostaa Riina Katajavuorelle rohkeudesta tarttua suomalaisten miltei pyhään kirjaan ja modernisoida ja kääntää sen näkökulmat vähän nurinperin. Kyllä minäkin klassikon hahmon taustalta tunnistin ja arvostan yrityksen varsin mainioksi. Kyllä tämä ihan kärkikastiin kuitenkin päätyy, kun miettii kaikkia maailmaltakin tuttuja klassikoihin pohjautuvia uusia kirjoja (esim. Austen tai Poirot)

Luettavaksi kustantajalta