Jotenkin aina jumitun samantyylisiin kirjoihin joksikin aikaa ennen kuin teema taas vaihtuu. Kyseessä voi olla tyylilaji (fantasiaa, dekkaria, historiaa) tai sitten jokin aihe tai aikakausi. Nyt olen kummasti löytänyt itseni jatkuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta.
Suomen itsenäistymistä edeltäneet ja sen jälkeiset vuodet sotiin saakka ovat toki olleet kiinnostukseni kohteena jo aiemmin. Vilkas kulttuurielämä, Pariisista inspiraatiota etsivät taiteilijat ja värikkäät persoonat tekevät aikakaudesta jännittävän ja koukuttavan. Jo ennen viimeisintä sumaa ovat Juhani Aho, Edelfeltit ja muut ajan tunnetut henkilöt eläneet ja seikkailleet lukemissani kirjoissa. Esimerkkienä vaikkapa
Nyt ihan viime aikoina tulin lukeneeksi
Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjaa. Itse asiassa olen nyt lukenut kaikki Idan tarinan kirjat. Jäljellä on enää vain Ruokarouvan tytär.
Lisäksi tartuin Tarja Lappalaisen kirjaan viime vuosisadan alun taiteilijapiirien ja kirjailijasalonkien elämästä.
Tarja Lappalainen: Salonkielämää, rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa
Oma ostos Elisa Kirjasta
Tämä kirja oli itse asiassa pienoinen pettymys. Jotenkin olin ajatellut sen sisältävän aikakauden henkilöiden toisilleen kirjoittamia kirjeitä ja niihin liittyvää selitystä, mutta tämä olikin jonkinlainen tutkielma aikakauden henkilöistä ja tapahtumista heidän elämässään.
Aihe siis oli sinänsä oikein mielenkiintoinen ja Järnefeltien, Canthin ja Ahon sukujen henkilöiden vaiheet ja keskinäiset suhteet osaltaan muista kirjoista tuttuja ja osaltaan uusia.
Minua kuitenkin jäi häiritsemään Tarja Lappalaisen tulkinnat aiheidensa tunteista. Hän ihan suoraan sanoo, miten joku koki toisen tekemiset ja miten ne vaikuttivat puolestaan kyseisen henkilön toimiin. Näin esimerkiksi Elisabet Järnefeltin ja hänen aviomiehensä välisissä suhteissa. Minä olen vähän sitä koulukuntaa, ettemme me voi edes henkilökohtaisten kirjeiden perusteella tietää, mitä aiemmin eläneet henkilöt ovat ajatelleet tai tunteneet. Voimme vain tehdä tulkintoja ja kuvitella, mutta ne selitykset värittyvät aina omien kokemustemme pohjalta.
Ihan kelpo kehyksen kirjasta kuitenkin sai ja se elävöitti osaltaan sitten Enni Mustosen romaanien lukukokemusta.
Enni Mustonen : Emännöitsijä
Oma ostos Elisa Kirjan alesta
Ida joutuu lähtemään Sibeliusten luota näiden lähtiessä ulkomaille. Hänelle kuitenkin löytyy paikka Albert Edelfeltin emännöitsijänä tämän ateljeesta keskellä Helsinkiä.
Taiteilijat ja taidenäyttelyt saapuvat Idankin elämään, eikä kaikkin vähimpänä hurmaava maailmanmies, joka hänellä on työnantajanaan. Elämä ei ole helppoa, sillä työtä tulee tehd kovasti ja sortovuodet tekevät kaikesta levontonta ja joskus vaarallistakin.
Lopulta Ida jatkaa matkaa taas eteenpäin ja tällä kertaa vanhojen tuttujen kanssa peräti Ruotsiin saakka.
Aiempien osien tapaan, kirjassa on mielenkiintoisinta historiallinen konteksti ja ihmiset. Idan elämä on ehkä pikkuisen ennalta-arvattavaa, mutta ajan tapojen ja toimien suhteen ehkä kuitenkin vielä uskottavaa. Eipä tainnut emännöitsijälläkään olla paljon vaatimuksia asetettavana ilman papin aamenta.
Enni Mustonen : Ruokarouva
Oma ostos Elisa Kirjan alesta
Ida palaa takaisin Helsinkiin tyttärensä kanssa ja ostaa saamallaan perinnöllä talon täyshoitolan pitoa varten. Vähitellen vieraista muodostuu tiivis yhteisö, jonka elämään Venäjän painostus, Saksaan sotilaskoulutukseen salaa lähtevät nuoret miehet ja lähestyvä Venäjän vallankumous tuovat yhä pahenevia jännitteitä.
Lopulta Suomen itsenäistymisen aika koittaa, mutta samalla heikot taloudelliset olot saavat tilanteen kärjistymään sisällissotaan saakka, eivätkä taistelut kierrä Idankaan taloa.
Molemmet kirjat ovat taattua historiallista kuvausta ja varsinkin Ruokarouva toi mielenkiintoisen näkökulman kansallissodasta kummallekaan puolelle sitoutumattoman näkökulmasta. Niin vain pitää mennä kellariin piiloon, kun tykit jyrisevät ja aseet laulavat pihamaalla.
Historiallinen konteksti siis on mielenkiintoinen, mutta hieman hymähdytti aiemmista kirjoista tuttujen tai muuten vaan Idan historiaan liittyvien henkilöhahmojen yllättävät ilmestymiset tarinaan. Kyllähän Suomessa piirit ovat pienet nykyäänkin, mutta tuossa tarina hipoi jo uskottavuuden rajoja. Vaikka ei kai sekään tietysti ihan kamalan todennäköistä ole, että sama piikatyttö kiertäisi Topeliukselta Sibeliukselle ja sitten Edelfeltin kautta itselliseksi ruokarouvaksi. Mielenkiintoisen kontekstin noin kuitenkin saa aikaiseksi.
Eikä siinä kaikki
Nyt kun Suomen juhlarahoistakin nousi niin kova kohu, nousivat nuo ajat uudelleen pinnalle. On tietysti järkyttävää, mutta tavallaan aikakautta kuvaavaa nostaa teloituskuva Kanasalaissodan kuvaksi. Ehkä kuitenkin olisi kannattanut mennä vähän symbolisemmalla linjalla. Pointtina ei kai ole muistaa julmuuksia, vaan nimenomaan pitää huoli, etteivät mielipide-erot pääse kansan sisällä enää koskaan kärjistymään tuolle asteelle.
Minun on niin kovin vaikea ymmärtäää, mikä saa ihmisen kääntymään aseisiin tarttumiseen saakka toista vastaan, kun kyse on kuitenkin samasta kansasta. Ehkä nälkä ja kurjuus saavat näkemään vihollisia kaikissa vähänkin toisin ajattelevissa, eikä suuren naapurin levottomuudet ja aatteelliset ristiriidat kai voineet olla nekään vaikuttamatta.
Kirjoja lukemalla voi tutustua asioihin ja aikoihin monelta kantilta ilman, että tarvitsee itse valita puoltaan. Voi pohtia vaikuttimia ja vaikutuksia. Ehkä aiemminkin olisi vältytty monelta tuskalta, jos olisi enemmän ollut tietoa saatavilla. Täytyy vain toivoa, että nykyään maltettaisiin niin lukea kuin muutenkin tutustua vastakkaisilta vaikuttaviin näkökulmiin ennen kuin tehdään suoria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Turhan toivo todennäköisesti, mutta toivon kipenä kuitenkin.
Aatteen paloa ja taas uutta näkokulmaa aiempiin kirjoihin liittyen on viime aikojen lukulistallani edustanut hitusen myöhäisempään aikaan sijoittuva äänikirjana kuuntelemani Hertta, mutta siinä onkin sitten sen verran vaikuttava teos, että taidan varata sille ihan oman postauksensa.
