Villa Sibyllan kirous

Vera Vala : Villa Sibyllan kirous
Sähköinen arvostelukappale Gummerukselta 

Arianna de Bellis ratkaisee jo kolmannen kerran. Hänen vanha tuttavansa pyytää Ariannaa selvittämään, kuka uhkaa hänen perhettään ja miksi. Jäljet johtavat Ariannan tuntemattoman uskonlahkon ja talousmahdin jäljille. Yllättäen organisaatiot kietoutuvat myös hänen oman menneisyytensä tapahtumiin ja salaperäisyyden verho raottuu.

Vera Valan dekkarit ovat täynnä mielenkiintoista Italia-kuvausta. Pääsemme contessan mukana kurkistamaan niin rikkaiden ja mahtavien palatseihin kuin laitapuolen kulkijoiden elämään. Täytyy sanoa, että näin äkkiseltään ei tule kadehdittua kumpiakaan. Tässä kolmannessa osassa jatkuu toisen osan aloittama synkempi teema eikä Ariannan menneisyyden kietoutuminen nykyisiin tapahtumiin tuo varsinaista kevennystä tarinaan. Ariannan oma tarina on vielä tiiviimmin kiinni ratkaistavana olevassa tapauksessa.

Olen pitänyt kaikista kolmesta osasta, mutta edelleen suosikkini on ensimmäinen, Kuolema Sypressin varjossa. Siinä oli sellaista proseccon kuplivaa keveyttä, joka viehätti. Toisaalta toinen osa, Kosto ikuisessa kaupungissa, oli rakenteeltaan viimeistellympi ja kokonaisuutena eheämpi. Tämä kolmas osa, kuten kolmannet osat pidemmissä sarjoissa usein, tuntuu vähän valmistelulta tulevaan. Villa Sibyllan arvoitusten selvittäminen on toki mielenkiintoista luettavaa, mutta jotenkin se tuntuu enemmän taustalta Ariannan oman tarinan edistymiselle kuin varsinaiselta itsenäiseltä kokonaisuudelta. Tapaus toki saadaan pakettiin, mutta monet langanpätkä Ariannan omassa tarinassa jäävät vielä avoimiksi. Lopussa Arianna jää niin mielenkiintoisten vaihtoehtojen keskelle, että toivottavasti jatkoa sarjalle saadaan nopeasti.

Kaikkiaan Arianna de Bellis-sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat erinomaista kesäluettavaa. Kannattaa kahmaista kaikki kolme osaa kerralla ja nauttia Italian maisemista värikkäiden henkilöhahmojen seurassa.

Elisa Kirja - palvelusta löytää kaikki kolme jo nyt sähköisenä luettavaksi 

Painetut voi tilata itselleen vaikka Lukulampun kaupasta 

Luettavaksi ja blogattavaksi Gummerukselta 

Listasinpa kesälukemista minäkin...

Nyt se alkoi - nimittäin bloggaajien valmistautuminen kesään.
Anna minun lukea enemmän -blogin Annami taisi ehtiä ensimmäiseksi listaamaan lukulistaa kesäksi - hän valitsi lukematta jääneitä kirjoja omasta hyllystään kunnianhimoisena tavoitteenaan lukea 30 kirjaa kesän aikana.

Minä en taida hyllyistäni löytää ihan noin montaa lukematonta kirjaa (paitsi miehen opuksia ja niitä en taida jaksaa kovinkaan montaa ref. esimerkki alla), mutta tässä nyt alkuvalikoimaa. Tämä lista antaa myös joustovaraa lisätä vastaan tulevia ihanuuksia...

Painettuja kirjoja luen kotona, töiden lomassa, mutta lomalle en ajatellut kantaa yhtään paperista mukanani. Lomaa varten täytän Kobon e-kirjoilla ja puhelimen äänikirjoilla. Kevyet matkatavarat ovat kaiken a ja o, vaikka autolla liikkeellä ollaankin. Pitäähän kyytiin mahtua muutama matkatuliainen (ja isännän kotiutettavat viinit)

Tästä lähdetään liikkeelle - kesähän alkaa kesäkuussa eikös vain ? Kalenterin mukaan siis virallinen kesäkausi alkaa jo sunnuntaina, vaikka keli viekin ajatukset enemmän tuonne syys-lokakuulle. Miten siellä voikin olla niin kylmä ?


Painetut käteen osuneet kiinnostavat

Ernest Hemingway : Käärme paratiisissa - Tämän olen lukenut joka kesä jo vuosia ja vuosia. Aina yhtä ihana ja totta kai luettavana myös kesällä 2014

Stephen Jay Gould: The Lying Stones of Marrakech - Tämä on niitä isännän kirjoja. Varmasti mielenkiintoista luettavaa, mutta yksi kesässä riittää. Minä tarvitsen seuraksi myös fiktiota. Esseitä historiasta luvassa siis.

Jonas Konstig: Totuus naisista - Tämän on odottanut yöpöydällä jo jonkin aikaa. Kesällä sitten.

Anitta Kaitajärvi : Rikotut kuvat - Sotatarinakauteni jatkuu. Vaikka eihän se oikeastaan ole minun kauteni vaan tänä keväänä on ilmestynyt useampi hieno teos. Neljäntienristeys ja Kultarinta jo vetivät minut historiaan. Saa nähdä, miten Rikotut kuvat sopii kesääni.

Bernhard Schlink : Lukija - yöpöydän tyhjennystä. En tiedä kirjasta oikeastaan mitään.

de la Roche : Jalna - Minä en muista koskaan lukeneeni Jalna-sarjaa. Kirjaston vaihtohyllystä käteeni tarttunut Jalna lienee sopivaa kesäluettavaa.

George R.R. Martin : Storm of Swords - Tämäkin on odottanut jo kauan vuoroaan yöpöydällä. Ehkäpä tasaisesti eteenpäin soljuva loppumaton tarina soveltuu rentouttavaan kesäoloon -ihan kuin kesäaikaakin olisi loputtomiin.


Kobosta löytyy vielä muutama aloittamaton eli tasan kolme 165 kirjan otoksesta :

Sophie Hannah : Little Face - Hankin, kun kirjailijan kerrottiin aloittavan uutta Poirot-kirjaa. Pitäähän sitä nyt tarkistaa, onko hänestä siihen. Sitten vaan on jäänyt odottamaan. Syykin on tuttu. Kirjassa kai tapahtuu lapselle jotain ja minähän tunnetusti en oikein sellaisia halua lueskella.

Fedor Dostojevski : The Idiot - Dostojevskia englanniksi ? Hmmm... jää harkintaan.

Sun Tzu : The Art of War- Ei taida tämäkään olla siitä helpoimmasta päästä. Ehkä sitten, kun on oikein rentoutunut.


Eihän se kesä tietenkään ikuisesti kestä. Ehkäpä noilla jo pääsisi alkuun ja saisi edes yöpöydän siivottua.

Mitäs teillä muilla taas onkaan kesän lukulistalla ?

Piristävän sekopäiset kauneuskuningattaret autiolla saarella

Libba Bray : Beauty Queens
HelMetin Overdrive palvelusta kuunneltavaksi

Paitsi, että saari ei sitten ollutkaan ihan niin autio, eivätkä kauneuskuningattaretkaan odotusten mukaisia. Meistähän he ovat niitä pitkähiuksisia tyhjäpäitä, jotka osaavat vain hymyillä, vilkuttaa ja tepastella bikineissä - vai mitä ? Toistamme stereotypioita ja yleistämme, vaikka joukkoon mahtuu yhtä monenlaista tyttöä kuin normaalin koulun käytävillä. No joo, kauneuskuningattaret tietysti ovat kauniita tai ainakin yleisiä kauneuskäsityksiä vastaaviksi muokattuja.

Sekopäisyyttä kirjasta kuitenkin löytyy. Sitä edustavat yllättävät ja miltei surrealistisiksi äityvät tapahtumat tekorokkipiraatteinen ja mielenvikaisine diktaattoreineen. Jotenkin kaikkein sekopäisimmältä tuntuu kuitenkin loppujen lopuksi se saaren ulkopuolinen "normaali" maailmaa. Osansa piikeistä saavat niin tosi-tv, kauneustuotteet kuin mainosten ylenpalttiset lupaukset. Hilpeää satiiria, paitsi että välillä pelottaa miettiä, kuinka todellisilta kirjassa olevat mainospalat ja tv-ohjelmakuvaukset loppujen lopuksi kuulostavatkaan...

Minä siis tykkäsin. Alkuun pelkäsin, etten ikinä ehtisi kuuntelemaan kahden viikon laina-ajan aikana koko kirjaa -ihan turhaan. Huomasin etsiväni sopivia hetkiä, jolloin saisi laittaa puheimen päälle ja kunnella vielä vähän. On muuten keittiö ollut siisti viimeisen viikon aikana ja silityksetkin melkein ajan tasalla. Libba Bray lukee itse kirjansa ja hänellä on selkeästi näyttelijänlahjoja kirjailijataitojen lisäksi. Äänet ja aksentit vaihtelevat henkilöhahmojen mukaan ja kuuntelija viihtyy.

Onhan kirja tietysti omalla tavallaan naiivi ja tapahtumat epäuskottavan tuolla puolen, mutta siinä sen viehätys juuri piileekin. Voi antaa mennä ja nauttia matkasta taitavien, käytännöllisten ja sympaattisten kauneuskuningattarien seurassa. Näin naisena on mukava seurata heidän kasvuaan pikkutytöistä naisiksi, jotka tietävät oman tahtonsa, eivätkä enää taivu täyttämään vanhempien tai markkinointikoneistojen odotuksia. Kirjalla on oma vakava viestinsä kaiken hälinän ja bling-blingin keskellä. Se on ehdottoman kannatettavaa luettavaa nuorille tytöille, vaikken tietenkään voi olla varma heidän tulkitsevan sitä samalla tavalla kuin tällainen yli nelikymppinen äiti-ihminen.

Tämän kirjan myötä minusta tuli myös varmasti Overdrive-palvelun vakioasiakas. Kirjastokortti on aina ollut avain uusiin maailmoihin, mutta nyt se ohjaa myös käyttämään uusia teknisiä palveluja. Kokeilkaa! Se on helpompaa kuin luulisi!

Beauty Queens ovat kuunnelleet/lukeneet myös monet muut kirjabloggaajat. Alkuun pääsee vaikka näistä...
Kujerruksia
Nenä kirjassa
Viiden jälkeen

Jo viikon verran Tätä (keittiö)elämää

Viikko sitten alkoi Ja kaikkea muuta-blogin jakautuminen kahteen.
Tuli sellainen olo, että kirjajutut alkoiva jäädä vähän reseptien jalkoihin ja sehän ei ole tarkoitus.
Ruokalöpinät siis siirtyivät uuteen blogiin .

Tervetuloa seuraamaan Tätä (keittiö)elämää!

Viikkoon on mahtunut hellettä ja rantaelämää, mutta toki myös ruokaa. Tosin leivonnan osalta on tainnut lämpö sekoittaa pääni eikä laskeminen onnistunut ollenkaan kaakaomuffinsseja tehdessä. Myös raparperikakun osalta mentiin luovasti esteitä väistellen.

Energiaa kerättiin kermaisella katkarapupastalla ja elämästä nautiskeltiin kevään ensimmäisellä mansikkalaatikolla.  Klassikot toistuvat vuodesta toiseen ruokapöydässä, eikä tämäkään vuosi tehnyt meillä poikkeusta mansikkasalaatin osalta. 

Lisäksi pohdittiin, miten toisten ainesosien kohdalla joutuu odottamaan "heurekaa" välillä kauankin, mutta sitten ei enää ymmärrä miten selvisi aiemmin ilman. Paljastin viime aikojen salaisen ainesosani.  Tule sinäkin kertomaan omasi!

Jospa sitä kuitenkin - ja sitten tuli Kultarinta

Anni Kytömäki : Kultarinta 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Minä olen lopen kyllästynyt Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja varsinkin sodista kertoviin kirjoihin - KORJAUS, minä olin lopen kyllästynyt. Sitten tartuin kuin vahingossa Tommi Kinnuksen kirjaan Neljäntienristeys ja tykkäsin. Sitten... vähän varovaisesti, myönnetään, aloitin lukemaan Anni Kytömäen teosta Kultarinta - ja lumouduin.

Kultarinta on tarina Suomen itsenäisyyden alusta sotien kynnykselle. Kansalaissota, jakautunut kansa ja pienet ihmiset aatteiden jaloissa nousevat esiin rikkaina ja raastavina. Silti pääpaino ei olekaan historiallisissa tapahtumissa, vaan yhden perheen kohtalossa. Siinä, miten ihmisten kohtalot kietoutuvat aiempien sukupolvien kokemuksiin aina siihen aikaan saakka, kun suomalaiset asuivat osana metsää ja osasivat puhua karhujen kanssa.

Erik haluaa tutkia metsää, sen eläimiä ja kasveja. Lidian ajaa nälkä muuttamaan maailmaa kirjoituksillaan. Niin taustat kuin tapahtumat vetävät heitä erilleen, jokin niitä vahvempi taas kohti toisiaan. Kaiken keskelle saapuu Malla - pieni, kiltti tyttö, jota kukaan ei kuuntele ja joka kantaa kaiken taipuen ja hiljaa. Hänen sisällään kytee kuitenkin voima, jonka vapauttavat valloilleen metsä ja  karhun kanssa puhuva poika.

Minä nautin kirjan mystisestä tunnelmasta, siitä miten kansantarut kietoutuivat historian tapahtumiin ja ihmisten tekoihin. Elämä voi olla julmaa ja ihmiset vielä julmempia. Joskus sitä on musertua sukupolvien paineen alle, toistaa kaavaa, mutta toisinaan jostain löytyy tahto lähteä muualle ja tehdä toisin. Suomalaisten kantavana voiman- ja elämänlähteenä on kautta aikojen ollut metsä. Vaikka karhut ehkä ovat lähteneet, on suojelija yhä paikalla vähintäänkin vaaran muoton jähmettyneenä. Kiertämällä puun oikeaan suuntaan saa muotonsa muuttumaan metsän kuningaskin. Ehkäpä kirjan perinpohjainen suomalaisuus vetoaa johonkin primitiiviseen osaani - olisi mielenkiintoista kuulla, millä tavalla kirjan kokisi eri kulttuuritaustasta tuleva. Ymmärtäisikö hän metsän lumon ?

Kytömäen kirjassa on yli 600 sivua. Silti se ei tuntunut pitkältä. Kirja on täynnä synkkiä ja pelottavia tapahtumia. Silti se ei masentanut. Ihmiset tekevät tarinassa kaikkensa erottaakseen. Silti rakkaus pitää pintansa, oli se sitten ihmisen tai tarujen hahmon sydämestä. Tämä kirja on täynnä toivoa. Tämä kirja pitää lukea, jotta sen taian tuntee. Aihe on toistettu ja miltei luuhun saakka kaluttu, mutta tunnelma ihan omanlaisensa.

Ei tässä voi muuta kuin antautua. Ehkäpä sitä ajan myötä pystyisi vähän analyyttisempaankin käsittelyyn, mutta en ole ihan varma haluanko. Tällä hetkellä en saa mieleeni, mitään parannusta vaativaa. Tuntuu hyvältä olla lumoutunut. Nykyään tähän leijuvaan olotilaan pääsee uusilla kirjoilla kuitenkin niin kovin harvoin.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

OverDrive-opettelua

Äänikirjaa kuunnellessa ehtii vaikka seuraamaan kukkien aukeamista 

Kirjablogit ovat sitten mukavia. Niistä löytyy paljon mielenkiintoisia vinkkejä. Viimeisimpänä silmiini osui seuraavanlaista :

Äänikirjoja (ja e-kirjoja) lainaan suoraan puhelimelle!

Kuka voi vastustaa tuollaista mahdollisuutta ? En minä ainakaan.

Kun HelMet-palveluun alkuun tuli e-kirjoja, kokeilin palvelua kerran ja totesin valikoiman harmittavan suppeaksi. Kehitystä on mitä ilmeisemmin tapahtunut.

Beauty Queens eli tarina autiolle saarelle lentokoneella haaksirikkoutuvista missikandidaateista houkutteli minut testaamaan HelMetin Overdrive Media Console-palvelua, jonka kautta voi lainata myös englanninkielisiä e-kirjoja ja äänikirjoja. En ole tarjontaa käynyt sen tarkemmin läpi, mutta ihan heti ei taida lukeminen loppua.

Sovelluksenkin sai suhteellisen helposti ladattua puhelimeen (Windows Lumia 7) ja kirjastokortti kelpasi tunnuksineen pääsyksi kirjalistaan. Haluamani opus oli tietysti lainassa, mutta varauksenkin sai helposti ja nopeasti tehtyä suoraan puhelimesta.

"I am impressed!"

Nuput vaihtavat värinsä ihan muutamassa päivässä

Tänään sitten sähköpostiini ilmestyi viesti, että haluamani kirja on saatavilla. Loggauduin sisään Overdriveen puhelimellani ja löysinkin kirjan. Sen lataaminen osoittautui vähän hankalaksi ja kesti yllättävän kauan. Ehkä olisi kannattanut ottaa kiltisti kappale kerrallaan eikä reteästi paukauttaa koko satsia kerralla. Ei nimittäin tullut yhdellä otolla...

No, lopulta sain latauksen valmiiksi ja pääsin ihmettelemään Beauti Queensien saariseikkailun alkua. Se tapahtui helppoakin helpommin ja kirjakin vaikuttaa ihan niin viihdyttävältä kuin blogien vinkeistä annoin itseni ymmärtää.

Ainoa valitettava asia on lyhyt laina-aika, joka äänikirjojen kanssa on ainakin minulle todella haastava.
Nyt minulla on 2 viikkoa aikaa lukea tai siis kuunnella 12 lukua (tunti per luku näköjään) - miten minä muka ikinä ehdin kirjan loppuun ?

ja sitten ollaankin jo täydessä loistossa - eikä äänikirjan lopusta ole tietoakaan...

Marguerite Yourcenarin mukana matkalla ajassa ja etäisyydessä

Marguerite Yourcenar : Le tour de la prison 

Oma ostos 

"Qui serait assez insensé pour mourir sans avoir fait au moins le tour de sa prison ?"

Zénon dans L'Oeuvre au Noir : La Vie errante de Marguerite Yourcenar

Marguerite Yourcenar toteutti omia kirjoituksiaan ja matkusti laajalti, tutustuen kohdemaan kulttuuriin ja elämään syvällisemmin kuin rivituristina. Meidän onneksemme hän myös kirjoitti kokemastaan, kuvaten ja analysoiden kiinnostavia paikkoja ja ilmiöitä.

Luin minä mitä tahansa Marguerite Yourcenarin kirjaa, aina nautin lukemastani suunnattomasti. Riippumatta kirjallisuuden muodosta tai aiheesta. Tällä kertaa tartuin viime kesänä lomareissulla kirjakaupasta mukaan lähteneeseen kokoelmaan lyhyitä matkakertomuksia - tai oikeastaan kyseessä on joukko huomioita matkan varrella halki Amerikan mantereen ja päättyen Japaniin. 

Kyseessä eivät ole tavanomaiset kuvaukset matkan etenemisestä vaan kohtauksia ja tunnelmia, jotka tavalla tai toisella liittyvät suurempaan kokonaisuuteen. Junasta näkyvät maisemat kasvavat vuosia sittten kuulluiksi tarinoiksi, vierailut japanilaisessa teattereissa ja temppeleissä kuvaavat vuoroin historian legendoja vuoroin niiden näkymistä nykypäivän elämässä. Aikakausien välisten tapojen ja uskomusten väliset erot aiheuttavat väliin visuaalisiakin yhteentörmäyksiä. Tornitalojen keskeltä voi löytyä perinteinen puutalo, ajattomine teeseremoniapalveluineen, aikamatka modernin kaupungin keskellä.

Mieleeni jäi myös kuvaus japanilaisesta näyttelijästä, jonka olemuksessa ja elämässä konkretisoituu monta Yourcenarin käsittelemää teemaa. Näyttelijä on historian ja nykyajan risteyspisteessä. Hän esiintyy sekä perinteisissä näytelmissä, että niiden kevyemmissä, uudenpaa aikakautta edustavissa versioissa. Ensin mainittujen seurueen joukossa häntä ei oteta oikein tosissaan uudemman teatterin vuoksi, jälkimmäinen taas näyttää olevan menestyksen avain varsinkin ulkomaille. Valitako arvostus vai menestys ? Näyttelijässä kulminoituu myös sukupuolten välinen ero ja sen hämärtymisen viehätys Yourcenarin mielessä. Onko naiseksi pukeutunut mies viehättävimmillään naisena tai miehenä vaiko silloin, kun molempien piirteet sekoittuvat puolessa välissä transformaatiota ?

Marguerite Yourcenarin suhde uskontoihin lienee ollut jotain mielenkiinnon ja torjunnan välimailla. Hänen kuvauksensa shinto-uskonnon ja buddhismin tavoista ovat tarkkanäköisiä ja maalaavat lukijan eteen niin temppelien tunnelman kuin historialliset ihmiset ja tapahtumat. Kuvaus turistien läsnäolosta temppelin pyhiinvaelluspaikkojen näyttelyssä vertautuu pyhiinvaellusta mielessään temppelikuvausten keskellä vaeltavien uskovaisten hartauteen tavalla, joka pakottaa lukijankin miettimään uskontojen sidonnaisuutta paikkaan. Miksi olemme hartaina kirkossa, mutta turisteja temppelissä - "pyhiä" paikkoja kumpikin ?

Ajatuksia herättävää luettavaa, joka ei teemoiltaan ole vanhentunut 24 vuodessa, vaikka samoja kokemuksia tuskin sellaisenaan enää nykymatkailija löytää vaikka Yourcenarin jalanjälkiä lähtisikin seuraamaan. Siksi onkin niin mahtavaa, että ne on tallennettu taitavan kirjoittajan ja ahkeran ajattelijan toimesta.

#satasyytäollaonnellinen - välitilinpäätös

Miten nopeasti sitä unohtaakaan olla onnellinen! Unohtaa huomata ne erityiset onnenaiheet ja -hetket, tai ainakin merkitä niistä mitään haasteeseen, johon lupasi osallistua...

Hitaasti on siis edennyt onnenmurusten listaaminen tässä kevään tohinassa ja stressinsekaisessa häröilyssä. Jotain sentään olen tullut kirjanneeksi - tosin enemmänkin tuonne Facebookin puolelle.

Hah... ja kun tarpeeksi harvaan kirjoittaa, niin saa hastaginsakin muuttumaan. Se oikeahan olisi #satasyytäollaonnellinen, mutta tehokas ekonomi täällä on saanut sen jo lyhenemään muotoon #satasyytäonneen...

Osuin tässä välissä myös lukemaan Marguerite Yourcenarin kirjaa "Le tour de la prison". Sieltä löytyy kohta, joka mielestäni kiteyttää onnen olemuksesta jotain olennaista.

"...ce miracle qui tout à coup s'accomplit, cette grâce qui parfois descend : non pas un instant de bonheur, car le bonheur ne se compte pas par instants, mais la soudaine conscience que le bonheur nous habite..."

Merkitykseltään vapaasti suomennettuna : Onni ei ole hetkellistä, on vain hetkiä jolloin onnellisuutensa tiedostaa...

Ja sitten esimerkkejä noista listatuista hetkistä, jolloin itse olen huomannut olevani onnellinen :

Kotihampurilaispäivä - miehet kokkaavat ja äiti istuu olohuoneessa

Perjantai-illan sauna ja saunamakkarat!

Kaikki ihanat ja kivat uudet ihmiset, joita pääsen tapaamaan ja joiden kanssa saan sparrata ja kehittää uusia mielenkiintoisia projekteja!

Aurinkoinen pakkaskeli, pitkä pulkkamäki ja lasten punaiset posket!

Kun lapset haluavat toivottaa myöhään työmatkalta palaavat vanhempansa tervetulleiksi lumilyhtyjen valolla.

Hyvä kirja, kuppi teetä ja rauhallinen lauantaiaamu...

Kun viikon tietokonekärsimysten jälkeen, kaikki näyttää vihdoin toimivan - koputtaa puuta...

Kuopuksen riemu uudesta sängystä. Ei pinnoja! Saa nähdä malttaako nukkua...

Kaikki ihanat ja inspiroivat keittokirjat, joita ilmestyy tänä keväänä! Niistä ei saa tarpeekseen...

Ensimmäistä kertaa pojan suusta kokonaisena lauseena : "Toto tykkää äidistä", ja päälle suukko äidin poskelle

Se elää sittenkin! Pihan kuolleeksi luullusta timjamista löytyi vihreitä oksia! Pääsiäislammas pelastettu

Itse leivottu, tuore leipä

Hyvä mieli asiakkaan tyytyväisestä palautteesta 

Lasten riemu ja ihmetys itse tehdyillä leivonnaisilla herkuteltaessa

Aurinkoinen sää ja kesän eka grilliruoka... 

Ja tietysti tänään sitten se, että onnenaiheita on niin monta! (32)

Friteraattuja Briepalleroita ja ruokablogin uusi osoite

Eilen päätin viimein, että ehkäpä nämä ruokajutut voisi sittenkin heittää ihan omaan blogiinsa. Niitä on näköjään ruvennut tulemaan niin paljon, että kirjapostaukset jäävät kohta jalkoihin.
Päätöksestä toimeen ei minulla yleensä ole pitkä matka.


Siispä TERVETULOA seuraamaan

TÄTÄ KEITTIÖELÄMÄÄ

ja kaikkea muuta

Ainakin vähän aikaa ruokapostaukset vielä kummittelevat täälläkin, ainakin linkkeinä tuonne toiseen blogiin. 

FriteerattuJa briepalleroita syötiin eilen salaatissa - niistä lisää Keittiöelämän puolella... 

Kaikki aina tasapuolisesti eli lasten kanssa leipomassa ja mitä pieleen menosta opittiin

Tuhtia, mutta tosi herkkua - sitten lopulta

Niinpä niin - onneksi vasta kaksi vanhinta lasta on varsinaisesti leivontaiässä. Kaikkea kun pitää antaa aina tehdä tasapuolisesti ja tätä menoa kiloja kertyisi ylenmääräistä tahtia.

Kaikki alkoi siitä, kun esikoisen piti viedä luokan kioskia varten leivonnaisia myytäväksi. Minä leivoin edelliset, mutta tällä kertaa poika ilmoitti haluavansa itse tehdä Kinuskikissa mokkapaloja. Mikäs siinä, kyllähän sitä nyt 11-vuotias jo yhdet mokkapalat saa aikaiseksi. Hyviä niistä tulikin - äiti lähinnä vähän neuvoi, poika teki itse.

Onneksi näistä meni näin paljon myyntiin eikä omaan suuhun

Koko mokkapalaoperaation aikana pikkuveli (se keskimmäinen) kiersi leipojaa kuin kissa kuumaa puuroa ja kiukutteli haluavansa myös mukaan leipomaan. No, ei siinä sitten muu auttanut kuin luvata hänellekin oma leivontasessionsa. Valitettavasti edes äidin neuvoilla ei aina mene kaikki putkeen ja tästä sessiosta tulikin kunnon oppitunti - niin äidille kuin pojalle. Ai mistä ? No siitä, että vaikka resepti olisi kuinka luotettavasta lähteestä niin oman järjen käyttö on sallittua ja jopa suositeltavaa orjallisen reseptinseurannan sijaan.

Kävi nimittäin niin, että keskimmäinen selasi tuota samaa Kinuskikissan helpot suosikit kirjaa ja valitsi kokeiltavaksi reseptiksi noin 7 herkkua, joista sitten pienen pohdinnan jälkeen ensimmäiseksi pääsi työn alle Daim-kakku. Koska Kinuskikissan reseptit ( siis ne muutamat, joita on kokeiltu) ovat olleet toimivia, äiti pisti automaattimoodin päälle ja neuvoi poikaa tekemään kaikki ihan niin kuin reseptissä sanotaan. No, pieleenhän se meni.

En tiedä, mitä vaniljakastikejauhetta Kinuskikissa käyttää, mutta tätä meidän ostamaamme (Blå Band) ei kai saisi sekoittaa lämpimään nesteeseen, niin kuin kirjan ohjeessa neuvottiin. Lopputuloksena oli röpöllinen massa, josta voi erottui kulhon pohjalle huolellisesta vatkaamisesta huolimatta. Äiti luki paketin takaohjeen vasta kokeilun jälkeen... No, sitten vaan ostettiin uusi jauhepaketti ja pistettiin toimeksi. Lopputuloksen näette ylimmästä kuvasta ja voin kertoa, että hyvää on, vaikkakin sen verran tuhtia, että ihan heti ei taida tehdä mieli makeaa - Hieman huolestuneena tosin seurasin tuossa kuopuksen touhuja. Kolmivuotias nimittäin jo valitsi oman ohjeensa eli Delicious-lehden kannessa komeilevat ihanan karamelliväriset macaronsit ja kantaa nyt lehteä mukanaan kaikkialle...


Sitten pieni ilmoitusluontoinen asia... 

Olen tässä pikkuhiljaa siirtämässä ruokajuttuja uuteen blogiini KEITTIÖELÄMÄÄ
Sieltä siis löytyy tämäkin resepti. 

TERVETULOA!

Kun Erica poliisityöhön lähti - Majakanvartija ja Enkelintekijä

Camilla Läckberg : Majakanvartija -  Enkelintekijä
omia ostoksia Elisa Kirjasta 

Blogeissa ja muussa somekeskustelussa on käyty keskustelua Camilla Läckbergin kirjojen suhteen kahdesta seikasta viime aikoina :

1. Miksi kirjoissa on niin auttamattoman ammattitaidottomia ja peräti tyhmiä poliiseja ? 
2. Kuka saisi Erican kuriin ja olemaan tunkematta nenäänsä ja muutakin olemustaan paikkoihin, joihin hänellä ei oikeasti pitäisi olla mitään asiaa ? 

Itse olen aikaisemmin lukenut Läckbergin kirjoista vain yhden eli Merenneidon. Siitä minulla jäi parhaiten mieleen hyvin kirjoitettu ja monipuolinen juoni, ärsyttävä lopun koukutus ja ahdistava tunnelma, joka jäi häiritsemään vielä kirjan viimeisen sivun jälkeenkin. Kestikin kauan ennen kuin tartuin sarjan seuraavaan osaan Majakanvartija, mutta sitten luinkin vielä Enkelintekijän samaan syssyyn. 

Molemmat kirjat ovat edelleen taattua Läckbergiä. Juonia on päällekkäin useampia ja tarinoista ainakin yksi kertoo historiallisista tapahtumista, joilla on vaikutusta nykytapahtumiin. Mielen järkkyminen on olennainen osa juonta, samoin mieletön ja tarkoitukseton väkivalta. Ne ja ihmisten välinpitämättömyys tuntuvat Läckbergillä toistuvan kirjasta toiseen. 

Noiden kahden alussa esitetyn kysymyksen osalta Majakanvartija oli helpompaa luettavaa. Ericakin pysyi paremmin aisoissa. Teemaltaan kirja katsoo naisiin kohdistuvaa väkivaltaa monelta suunnalta. Mitä voi tapahtua, kun alistettu nainen ottaa ratkaisun omiin käsiinsä ja puolustautuu ? Mitä silloin, kun hän jatkaa alistumista ? Onko tilanteesta yleensäkään mitään ulospääsyä ? Synkkä, niin kovin synkkä on kirjan antama kuva.

Enkelintekijän teema ei ole yhtään helpompi. Siinä pohditaan, onko mahdollista katkaista sukupolvien väkivallan ja välinpitämättömyyden kierre, vai nousevatko samat teemat pintaan säännöllisin väliajoin ? Myös läheisen, erityisesti oman lapsen, kuolemasta selviytymisen mahdollisuutta pohditaan kirjassa dramaattisinkin kääntein. Synkkää oli taas ja Ericakin suhteellisen rasittavalla päällä. 

Molemmat kirjat ovat teemoiltaan rankkoja miltei kuvotukseen saakka. Tarinat kuitenkin pelastaa kompleksisuus. Juonikuvioita on samaan aikaan tekeillä niin monta, ettei mikään niistä pääse kerralla liian painostavaksi luettavaksi ja - täytyy myöntää- poliisien ajoittainen miltei koominen epäpätevyys myös keventää tarinaa säännöllisin väliajoin, vaikka se onkin todella ärsyttävää.  

Kirjat on siis hyvin kirjoitettu ja homma pysyy hallussa. Ymmärrän hyvin kirjojen menestyksen, mutta pitääkö sitä aina mässäillä niin kamalasti kaikilla kauheuksilla ? Suurin osa ihmisistä kuitenkin elää koko ikänsä ihan normaalia elämää. Läckbergin kirjoista saa sen käsityksen, että suurin piirtein joka toinen on mieleltään järkkynyt tai muuten vaan psykopaattinen väkivallan harjoittaja. Tarkoituksenani ei ole väheksyä. Tiedän maailmassa (Suomessakin) olevan ihmisiä, jotka elävät todellisen painajaisen keskellä, mutta ei kai se nyt sentään ole ihan noin yleistä ? Eihän ?

Kalasta se lähti - kevennetty fish'n chips & sitruunainen caprese

Caprese on salaatti, jossa perinteisesti on mozzarellasiivuja tomaattisiivujen kera. Seuraksi vielä basilikanlehtiä, päälle loraus oliiviöljyä ja herkku on valmis. Siitä vielä seuraavalle tasolle herkku nousee kun päälle raastaa sitruunankuorta - ihan vain sellaisen juuri maistuvan ripottelun verran.

Pääruoaksi oli vaaleaa kalaa ja tartar-kastiketta lohkoperunoiden kera. Kastike turkkilaiseen jugurttiin tehtynä, kala vain päältä korppujauhoilla ripoteltuna - kevennetty versio siis. Tosin tuli taas kerran huomattua, että vaikka uunissa kypsennetty kala on ihan hyvää, se ei aiheuta sellaista "oih, ihanaa" -elämystä kuin pannussa voin ja öljyn seoksessa paistettu.

Rapea sitruunakala ja jugurttitartar
(inspiraationa viimeisin Delicious-lehti)

Sekoita ensin tartar-kastike

2-3dl jugurttia
yksi kananmuna silputtuna
10 pientä coctailkurkkua silputtuna
1rkl pikkukapriksia
1/2 dl silputtua tilliä
2rkl valkoista balsamietikkaa

Leikkaa kala annospaloiksi.
Sekoita keskenään kuorrutteen ainekset eli
1dl korppuauhoja
1 sitruunan raastettu kuori
puolen sitruunan menhu (toinen puoli pöytään)
hiukan persiljaa silputtuna

Levitä kuorrute kalapaloille ja valuta päälle vielä oliiöljyä.

Kypsennä uunissa 200 asteessa grillivastuksen alla 8-10min. Riippuen filepalojen paksuudesta ja siitä, miten kypsänä kalasi haluat. Minä tykkään keittiömestarien mielestä vähän ylikypsästä, sellaisesta että menee jo vähän palasiksi. Siihen olisi mennyt ainakin tuo 10min, mutta otettiin hiukan etuajassa kuvaan ulos.

Tarjoile lohkoperunoiden tai ranskalaisten kera.

Foccaccia kuin pissaladière

Äitienpäiväviikonloppuna tuli syötyä niin paljon makeaa, että sunnuntai-illalla teki mieli jotain tosissaan suolaista. Niin kuin nyt vaikka oliiveja ja sardelleja.  Pissaladière on piirakka, johon kyseisiä aineksia lykätään sipulin kera isot kasat, mutta se ei nyt tällä kertaa vaan ollut se juttu. Jostain syystä mieli teki foccacciaa ja siihenhän saa sitten päälle laitettua mitä haluaa - vaikka niitä oliiveja ja sardelleja ja sipulia...

Keittokirjahyllyn vieressä ei tarvinnut kauan seistä. Mistäpä sitä foccaccian reseptiä löytäisi, jollei toskanalaista keittiötä esittelevästä kirjasta ? Tessa Kiroksen kirjasta Twelve - a Tuscan cookbook niitä löytyi peräti kolme. Samalla tulin huomanneeksi, miten sitä mieli ja maku muuttuvat vuosien varrella. Tämäkin kirja on ollut hyllyssä jo vuosikausia. Tulin sen jostain alennusmyynnistä ostaneeksi enkä sitten kuitenkaan oikein päässyt resepteihin sisälle. Tähän päivään mennessä en ole tainnut kirjasta kokata mitään. Nyt pikaisella selailullakin silmiin osui useampia kokeiltavia reseptejä... Jokin on muuttunut.

Sunnuntai-illan foccaccia 

1pss kuivahiivaa
runsas 3dl lämmintä vettä
ripaus sokeria
hyppysellinen suolaa
4-5dl vehnäjauhoja (3dl vehnäjauhoja ja 2dl hiivaleipäjauhoja)
2rkl oliiviöljyä

punasipulia
oliiveja
sardellifileitä
oliiviöljyä
suolaa + pippuria

Sekoita kuivat aineet. Lisää vesi ja oliiviöljy ja vaivaa kymmenisen minuuttia joustavaksi taikinaksi.
Anna taikinan kohota peitettynä 1,5h.
Vaivaa taikinaa hetki ja painele se levyksi uunivuokaan (30x40cm). Anna kohota peitettynä vajaan tunnin verran.
Siivuta sipuli ohuiksi suikaleiksi ja sekoita niihin hieman oliiviöljyä. Leikkaa oliivit halutessasi puoliksi ja muutama sardellisiivu palasiksi.
Valuta leivän päälle hiukan oliiviöljyä ja levitä se ohuelti käsin. Ripottele päälle sipulit, oliivit ja sardellipalat. Ripottele hitunen suolaa ja pippuria. Mikäli haluat sattumia joka puraisulle, peitä leipä tasaisesti. Muuten harvempaan.

Paista 200 asteessa puolisen tuntia, kunnes pinta on kauniisti ruskettunut. Anna jäähtyä hetki ja pistä tarjolle.

#Twitterkirjasta medialle

Sitä pääsi  pieni bloggaajakin Suomen valtamedioiden mukana seuraamaan Tuomas Enbusken ja Alexander Stubbin uutuuskirjan julkkareita. Kaikkihan nykyään tuijottavat koneistaan ja puhelimistaan tauotta twiittejä ja piipittävät takaisin omia mietteitään - tai no, melkein kaikki. Niille muille ovat valtakunnan tunnetuimpiin kuuluvat twittereläimet kirjoittaneet ohjeopuksen nimeltään  #Twitterkirja.

Vielä en ole kirjaa hankkinut käsiini, mutta tarkoituksena olisi. Kirjan sisällöstä siis enemmän myöhemmin. Tällä kertaa keskitytään herrojen puheeseen haastattelun aikana. Heräsi nimittäin muutamia omiakin kysymyksiä aiheeseen liittyen. En ollut huomannut varata haastatteluaikaa etukäteen erikseen, joten pitänee ottaa herra Stubbia hihasta, kun seuraavan kerran osutaan lähimarketissa lihatiskille vierekkäin.


Twitterin merkityksestä informaatiokanavana  

Stubb kertoo seuraavansa noin 1600 twiittaajaa ja häntä seuraa 110 000 (+ minä, joka ryhdyin uteliaisuudesta seuraajaksi heti tilaisuuden jälkeen). Poliitikolle Twitter (ja some yleensä) on kuulemma kullanarvoinen työkalu tavoittaa suuria määriä ihmisiä. Tämän ymmärrän oikein hyvin. Eihän missään muualla saa samalla tavalla jatkuvasti kiinni suurta määrää äänestäjiä, jotka parhaassa tapauksessa vielä ryhtyvät dialogiin kanssasi.

Niin, se dialogi. Kun seuraa 1600 twiittaajaa, niin pystyykö Twitterin kautta tulevaa informaatiotulvaa suodattamaan ja reagoimaan oikeisiin asioihin. Twiittien sisältämä viesti on myös erittäin lyhyt. Voiko siitä saada oman mielipiteen muodostamiseen tarvittavan tiedon - oli asia sitten ilmaistu miten ytimekkäästi tahansa?

#bloggarinkysymys numero 1 onkin erityisesti Stubbille, mutta toki myös Enbuskelle. Onko Twitter teille informaatiokanava itsessään, vaiko kanava informaation luokse ?

Itse olisin enemmän tuota jälkimmäistä koulukuntaa, vaikka toki hieman aiheesta riippuen. Stubb totesi osuvasti, että sosiaalinen media ei tee vallankumousta vaan ihmiset, vaikka Twitteristä onkin kohkattu esim. arabikevään osalta. Samoin minusta ei twiitti tee informaatiota, mutta voi ohjata sen lähteille tutkimaan taustoja ja saamaan lisää ymmärrystä.


Twitterin käytön demokratisoitumisesta 

Sekä Stubb että Enbuske vaikuttivat tyytyväiseltä Twitterin käytön demokratisoitumisen suhteen. Enää twiittejä eivät lähetä vain internet-eliittiin kuuluvat vaan myös ihan tavalliset some-tallaajat. Tämä tarkoittaa myös twiittien määrän vähittäistä moninkertaistumista. Missä kulkee raja ? Koska Twitteristä tulee massa mitäänsanomatonta lausehälinää vai tuleeko ?

Enbuske näki tulevaisuudenkin some-viestinnän Twittertyylisenä, lyhyenä ja ytimekkäänä. Stubb taas olettaa ajantasaisuuden lisääntyvän entisestään, tyyliin kamera silmässä ja suoraa kuvaa elämästä. Ehkä, mutta minua kiinnostaisi...

#bloggarinkysymys numero 2 : Missä kulkee Twitterin raja ? Milloin twiittien massa ylittää poliitikonkin käsittelykyvyn ?


Mitä muuta jäi mieleen ? 

No, ainakin jäin ihastelemaan Stubbin punaisia kenkiä - tykkäsin.
Lisäksi hämmästelin, ettei hän ollut lukenut aikaisemmin e-kirjaa. Aloitti kuulemma nyt lukemalla oman kirjansa. No, siitä se lähtee...

Enbusken konstailemattomuus viehätti : "Yhtään twiittiä en ole poistanut jälkikäteen - välillä hävettää, kun on humalassa laittanut..." Anteeksi kuulemma voi sentään pahimpia pyytää. Aitoa kommunikointia siis ? Kännitwiiteistä kiinnostuneiden kannattanee seurata aihetunnistetta #kaato...


Haastattelussa kysymyksiä esitti kirjan kustantajan eli Otavan Jarkko Vesikansa. Bloggaaja kuunteli.

 #Twitterkirja on ensimmäisen kahden viikon ajan saatavilla vain Elisa Kirja -palvelussa. 

Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Esko Valtaoja, Juha Pihkala : Tiedän uskovani, uskon tietäväni
Oma ostos Elisa Kirjasta

Mielenkiintoista keskustelua ihmisen moraalista ja sen perimmäisistä vaikutteista. Onko moraali sisäsyntyinen evoluution seurauksena syntynyt ominaisuus vai Jumalan vaatima toimintatapa ? Miten Jumala voi antaa kaiken pahan tapahtua ? Miksi ihminen etsii kaikelle tarkoitusta ja haluaa jonkin ohjaavan maailmaa ? Olemme perimmäisten kysymysten äärellä.

Tähtitieilijäprofessorin agnostikkonäkemykset kohtaavat emerituspiispan vahvan uskon. Lopputuloksena on ajatuksia herättävää dialogi, jonka ansiot eivät niinkään ole varmojen käsitysten synnyttämisessä kuin asian eri puolien argumentoinnissa. Lukijan vastuulle jää valita puolensa ja vakaumuksensa.

Keskustelu on ystävällishenkistä, mutta tiukkaa. Kumpikaan ei luovu käsityksistään, mutta tavoitteena on selvästi löytää molemmille yhteiset teesit ja identifioida suurimmat erimielisyydet. Molemmat tähtäävät maailman yleisen hyvän lisäämiseen, vain keinoista ja periaatteista ollaan eri linjoilla. Minunkin on helppo olla samaa mieltä tavoitteesta, mutta yllättäen en loppupeleissä tämän kirjan perusteella taipunut oikein kummankaan näkökannalle maailmannäkemyksessäni.

Valtaojan argumentointi on ehkä konkrettisempaa ja vetoaa pragmaattiseen minääni. Pihkala jo ammattinsa puolesta joutuu painottamaan uskomisen merkitystä. Kaikkea ei voi eikä ole tarkoituskaan selittää käytännön kautta, mutta näinhän sen kai pitäisi ollakin - Usko ymmärtääkseni sananakin tarkoittaa, että pidetään totena jotain, joka ei välttämättä ole ihan päivänselvää silmien edessä. Ei todeta : "Uskon auringon paistavan, koska näen sen ikkunasta". Vaan : "Uskon auringon paistavan sinun siitä kertoessasi, vaikken itse sitä juuri nyt täältä ikkunattomasta huoneesta näekään."  Valtaojan ja Pihkalan keskustelu avaa syitä siihen, miksi pitäisi uskoa tai mitä voi tietää. Lukijaa herätellään ajattelemaan omilla aivoillaan ja sehän miellyttää minua aina enemmän kuin vakaumuksellinen saarnaaminen.

Dialogi on myös suurimmalta osaltaan ymmärrettävää. Minulla ei ole takanani opintoja sen paremmin teologiassa kuin filosofiassakaan (tähtitieteestä puhumattakaan), mutta aiheina ovat hyvin yleismaailmalliset teesit eikä perusteluissa käytetä liikaa professoritason (tai piispatason) argumentointia. Viittauksia on paljon, enkä väitä tuntevani niistä kuin osan, mutta ajatus tulee kuitenkin selväksi, vaikkei ihan kaikkea etukäteen tietäisikään. Joskus tosin saattavat selitykset vähän väsyttää ja ajatukseni lähtikin muutaman kerran harhailemaan. Vika tosin saattoi olla lukijassa, eikä niinkään tekstissä.

Kaikkiaan kirjaa voi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille. On virkistävää lukea aidosti keskustelevaa väittelyä, jossa vastapuolta ei halutakaan jyrätä omien argumenttien alle vaan etsitään yhteistä ja kiistellään erimielisyyksistä hyvässä hengessä. Luen mieluummin tällaista, kuin minkään osapuolen paatoksellista fanatismia. Itse asiassa olen herrojen kanssa harvinainen yksimielinen siinä, että fanatismi kaikissa muodoissaan johtaa yleensä pahaan kaikista hyvistä tarkoituksista huolimatta.

Ai niin, hyvää äitienpäivää!

Kolmevuotiaan näkemys merestä ja pannulappu kokkaavalle äidille. Esikoinen oli tehnyt äidille salakielisen viestin ratkaistavaksi - joka vuosi nämä lasten lahjat ovat aivan yhtä ihania enkä vaihtaisi niin arvokkaimpaankaan timattikoruun - ihan oikeasti. 

Muutenkin vähän vierastan tätä äitienpäivän (ja monen muun päivän) kaupallistumista. Lehdet ja kaupat ovat täynnä "osta, osta, osta" -lahjavinkkejä. Ihan kuin lahjan arvosta olisi tullut välittämisen mitta. Minä toivoin - ja sain - keskelle lehdenostolakkoani uusimman Delicious-lehden. Siitä on kiva valita perheen kanssa herkkuja kokeiltavaksi.  

Tänä vuonna sain lahjani jo viikolla koulun ja tarhan juhlissa. Viikonloppuna mentiin mummin luokse. Laulut jäivät vähän vähiin, mutta kakkua syötiin sitten senkin edestä. Mummin hyvää perustäyskäria omenahillolla ja kermavaahdolla. Kelpasi. Nyt taas kotona kohoaa foccaccia-taikina keittiössä. Päälle muutama oliivi, suolaa ja pilkottua anjovista. Suolainen maistuu herkkujen jälkeen. 

Hyvää äitienpäivän iltaa kaikille! Toivottavasti vietitte ihanan viikonlopun rakkaittenne parissa. Muistetaan kertoa tykkäävämme muutenkin kuin päivämäärän perusteella!

Yksi parhaista uunitomaattiohjeista

Tässä taas yksi meidän perheen vakioreseptejä. Yleensä näitä syödään kesällä tomaattien ollessa parhaimmillaan, kun sadepäivä yllättää ja tekee mieli jotain lämmintä.

Nyt ei ole vielä kesä, mutta satoi ja teki mieli jotain edes hiukan kesästä muistuttavaa. Sitä paitsi, nämä ovat erinomaisia possun ulkofilejämien kanssa ja kuivasta leivästä tehtyjä leivänmurujakin oli vielä jäljellä...

Parmesaanikuorrutteiset valkosipulitomaatit

Sekoita pari kourallista leivänmuruja ja saman verran parmesaaniraastetta. Lisää kuivattua timjamia (basilikaa tai oreganoa), suolaa ja pippuria. Sekoita hyvin.

Leikkaa tomaatit puoliksi poikittain ja kaiverra lusikalla siemenet pois. Siivuta valkosipulista paperinohuita pikkusiivuja tomaattien "kuoppiin". Ripottele päälle parmesaani-leivänmurusekoitusta ja asettele uunivuokaan. Valuta päälle vielä oliiviöljyä ja paista uunissa 175 asteessa 10-15min. Riippuen siitä, miten pehmeät tomaatit haluat.

Siideripossua sinappi-hunajakuorella

Vettä satoi tälläkin viikolla useana päivänä ja lämpöasteet pysyivät itsepäisesti kaukana kesäisistä. Kaikilla oli vähän viluinen olo ja se näkyi esimerkiksi siinä, että paistit ja padat palasivat ryminällä ruokapöytään salaattien tilalle. Viimeisenä nyt possun ulkofiileestä tehty siideripaisti.

Paisti oli Ihanasti pikkuisen makeaa ja juureksissa maistui omena. Paksusta kuoresta tuli tuikean sinappinen lisuke lihasiivujen mausteeksi ja pehmeiksi hautuneet valkosipulit olivat parhaimmillaan lihasiivun päälle levitettyinä.

Siideripossu sinappi-hunajakuorella

kuorrutus :
2 isoa ruokalusikallista Dijon-sinappia
2 rkl hunajaa
leivänmuruja
suolaa ja pippuria

1kg possun ulkofilettä palana

Vuokaan lisäksi :
perunoita, porkkanaa, sipulia
yksikyntisiä valkosipuleita kuorineen,
timjamia
paketillinen pekonia palasina
suolaa - pippuria
siideriä
oliiviöljyä

Sekoita kuorrutuksen ainekset keskenään ja levitä ulkofileen päälle.

Leikkaa juurekset ja sipuli paloiksi ja asettele uunivuokaan. Lisää kokonaiset valkosipulit kuorineen, timjamia, suolaa, pippuria ja pekonipalat. Sekoita. Kaada vuokaan lasillinen kuivaa siideriä. Aseta lihapala juuresten päälle ja valuta kuorrutuksen pinnalle oliiviöljyä.

Laita uuniin 150 asteeseen ja anna kypsyä kunnes lihan sisälämpötila on 75 astetta eli noin 1-1,5h.

Pihvinvenytystä - eli miten kahdesta riittää viidelle

Liha on kallista, ekologisesti arveluttavaa ja sen syöntiä pitäisi vähentää. Totta, silti ainakin minun tekee välillä mieli oikein kunnon pihviä. Kompromissina olemme vähentäneet radikaalisti kerralla syötävän lihan määrää. Esimerkiksi tässä ateriassa saisi vanhalla pihvimetodilla hyvinkin menemään neljä isoa marmorifilepihviä kahden aikuisen, kahden koululaisen ja yhden taniaisen kokoonpanolla, mutta  yhtä hyvää perusneuvoa noudattamalla selvitään kahdella pihvillä ja ruokaa jää vielä seuraavan päivän lounaaksikin.

Mikä se ihmeneuvo sitten on ? Oikeastaan niitä on kaksi.

1) Leikkaa pihvi palasiksi ennen tarjoilua        

2) Älä unohda maukkaita ja runsaita lisukkeita

Paloiksi leikattu pihvi näyttää runsaammalta, eikä yhtä syöjää kohden kulu ollenkaan samaa määrää kuin kokonaisia pihvejä tarjottaessa. Kukkaro kiittää ja omatunto vaimenee.

Tällä kertaa pöydässä tarjottiin siis kaksi marmorifilepihviä (suht kookkaita, myönnetään), jotka oli yksinkertaisesti paistettu pannulla öljyn ja voin sekoituksessa, suolattu ja pippuroitu ja sitten seisotettu vielä 10min pannussa kannen alla ennen siivuiksi leikkaamista. Vähän pääsivät ylikypsäksi, mutta olkaa te sitten tarkempia. Vielä olivat ihanan mehukkaita.

Seuraksi keitettiin riisiä ja sille itämaissävyinen kastike eli :

Leikattiin 2 punasipulia suikaleiksi, samoin kuin kaksi isoa porkkanaa. Siivutettiin kaksi yksikyntistä valkosipulia, puolikas keltainen paprika ja puolikas punainen paprika. Leikattiin vielä pari kourallista "petit pois mangetout" eli kokonaisina syötäviä herneenpalkoja ohuiksi siivuiksi ja paahdettiin pari kourallista cashew-pähkinöitä. 

Sitten laitettiin sipulit kuullottumaan öljyyn pannulle. Muutaman minuutin kuluttua lisättiin porkkanat ja sekoiteltiin taas muutama minuutti lisää. Sitten sekaan paiskattiin paprikat ja valkosipuli. Vähän näytti kuivalta, joten joukkoon lorautettiin vielä hiukan vettä ja odoteltiin taas muutama minuutti.

Sitten kaadettiin joukkoon kunnon loraukset osterikastiketta ja limemehua ja ripoteltiin pinnalle hiukan ruskeaa sokeria. Taas sekoiteltiin heti ennen kuin lisättiin vielä herneenpalot. Sekoiteltiin taas vähän lisää ja odoteltiin muutama minuutti. Maisteltiin ja lisättiin vähän osterikastiketta, mutta tehkää te sitten oman makunne mukaan.

Kun porkkanoissa on vielä hyvä purutuntuma ja vihreät vihreitä, ripoteltiin päälle cashew-pähkinät ja lihasiivut ja kannettiin komeus riisikattilan kera pöytään.

Neiti Etsivän manttelinperijä ? - Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley : Piiraan maku makea 
Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta 

Flavia de Luce on 11-vuotias. Hän asuu suuressa talossa filatelisti-isänsä ja kahden mahdottoman isosiskonsa kanssa. Perintönä kemiasta innostuneelta esi-isältä talosta löytyy myös hyvinvarusteltu laboratorio, jota Flavia innokkaasti hyödyntää. Hänkin nimittäin rakastaa kemiaa ja on varsinainen pieni myrkynkeittäjä.

Eräänä päivänä Flavia löytää puutarhasta kuolevan miehen. Mies osoittautuu samaksi, jonka kanssa isä riiteli kirjastossa edellisenä iltana. Sitten tarinaan sekoittuvat niin harvinaiset postimerkit kuin koulupoikien silmänkääntötemput ja Flavian on pakko puuttua asiaan pelastaakseen murhasta pidätetty isänsä.

Minä luin Flavian seikkailuista aivan yhtä innoissani näin nelikymppisenä kuin pienenä tyttönä Neiti Etsivän edesottamuksista. Sankarina on reipas tyttö, jolla on erikoisia mielenkiinnon kohteita ja kyky joutua väärään paikkaan oikeaan aikaan. Viisikymmentäluvun ajankuvaus on kevyttä, mutta läsnäolevaa, ja lisäksi kirjassa on jotenkin sellainen jännästi pikkuisen vääristynyt tunnelma. Vähän niin kuin katselisi hiukan haalistunutta mustavalkofilmiä, joka nykiessään peittää aina osan tarinsta. Jännästi koukuttava, ihan aikuisellekin. Itse asiassa en ole ihan varma, onko tämä kuitenkaan aivan nuorille tarkoitettu sankarin iästä huolimatta. Kaipa he sitten lukevat vähän eri tavalla.

Kaikkiaan kirja siis oli mielenkiintoinen ja miellyttävä lukututtavuus. Toivottavasti kyseessä on sarjan alku ja saamme pian jatkoa Flavian seikkailuille. Ainakin äiti lukee - yritin tarjota pojalle 11v, mutta vastaus oli aika tyrmäävä : "Sankarina tyttö, kyseessä dekkari, ei fantasiaolioita - KIITOS EI..." No, aina ei voi voittaa ja voihan mieli joskus muuttuakin.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta 

Munakoisotassit ja jauhelihakoftat

Tassit - tiedättehän sanan ? Siis pienet aluslautaset... Tässä reseptissä munakoisosiivut toimivat alustoina lämpimälle papu-paprikasalaatille.

Kaikki lähti ajatuksesta tehdä munakoisorullia, mutta sitten iski laiskuus. On niin paljon helpompaa vain siivuttaa munakoiso, levittää uunipellille leivinpaperin päälle, valuttaa päälle vähän oliiviöljyä ja lykätä uuniin 200 asteeseen. Rullatessa nimittäin homma vasta varsinaisesti alkaisi munakoison tullessa uunista...

Munakoisojen kypsyessä on aikaa leikata 2 sipulia suikaleiksi ja laittaa ne öljyyn suolan kanssa kuullottumaan. Sitten vaan lisätään 1 kokonainen yksikyntinen valkosipuli silputtuna sekä 1 paprika (tai vastaava määrä kahta eri väriä) myöskin pilkottuna. Ripotellaan päälle savustettua paprikajauhetta ja kuivattua basilikaa. Lopuksi sekoitetaan joukkoon vielä purkillinen valkoisia papuja ja annetaan kuumeta.

Viimeinen silaus tulee vahvasta vinegretistä(sinappi, punaviinietikka, suola, pippuria, oliiviöljyä), joka sekoitetaan pannuun papusalaattiin yhdessä korianterinlehtien kanssa.

Papusalaatti ja munakoisot ovat jo ateria itsessään, mutta meillä oli vielä paketti pakkasesta sulatettua jauhelihaa. Koftatyyliset jauhelihapallerot ovat nopeita herkkuja. Sekoitetaan vain jauheliha, suola, pippuri paprikajauhe chilijauhe ja juustokumina tasaiseksi taikinaksi. Muotoillaan pötkylöiksi ja paistetaan pannulla.

Sitten syödään :-)

"Se on kiinni enää vain paistoajasta" - mutakakku-resepti numero 2

Eivät menneet Copycatin mutakakkukokeilut ihan putkeen.

Kun nyt kuitenkin olen sinnikästä sorttia ja selaamistani vanhoista lehdistä löytyi vähän erilainen mutakakkuresepti, niin pakkohan se oli testata. Huolimatta isännän pienistä mutinoista vyötärölle kertyvistä lisäsenteistä jatkuvien kakkukestien vuoksi. Niin kauan kun lapset eivät valita ja kakku uppoaa...

Resepti nro 2 on astetta ensimmäistä helpompi. Siinä ei nimittäin tarvitse munia ja sokeria vatkata. Munien rakenne vain kevyesti rikotaan. Siksi ehkä taikinasta tulikin sellainen ihanan tumma ja kiiltävä.

Yksi kohta tästäkin reseptistä puuttuu. Paistoajan jälkeen kakku taisi olla vallankin mutainen, mutta... en huomannut ottaa sitä HETI pois vuoasta ja niinpä se jatkoi vielä vähän kypsymistä - pahus vieköön. Neljättä kertaa en kuitenkaan mutakakkua rupea tähän hätään tekemään. Koitanpa vaan muistaa ensi kerralla. Siis muistakaa tekin :

Se on kiinni vain paistoajasta!

Tällä kertaa kakun kaveriksi tuli kokeiltua myös pakkasesta löytyviä banaanipaloja - tai pikemminkin niiden pohjalta tehtyä jäätelöntapaista.

Tämä mutakakkuresepti siis löytyi vuoden 2007 Glorian ruoka ja viini-lehdestä. Kannatti siis lehti säilyttää. Siinä on vielä muutama muukin kokeilunarvoiselta näyttävä ohje, joten säilytyspinoon vaan...

Mudcake

150g voita
3 dl sokeria
1,5dl vehnäjauhoja
vaniljaa reippaasti myllystä
ripaus suolaa
4rkl kaakojauhoa
2 kananmunaa
(voita ja korppujauhoja,jollet käytä silikonivuokaa)

Pane uuni lämpiämään 200 asteeseen. Sulata voi ja jätä hetkeksi jäähtymään.
Sekoita kuivat aineet keskenään. Vatkaa munien rakenne kevyesti rikki ja yhdistä voisulan kanssa. Kääntele kuiviin aineisiin tasaiseksi taikinaksi (Ai, että olikin ihanan kiiltävää ja tahmaista).

Ohjeessa käskettiin kaatamaan taikina 24cm halkaisijan irtopohjavuokaan, mutta minä laitoin 20 cm halkaisijan silikonivuokaan. Siltikään ei näyttänyt mitenkään ylenmääräisen paksulta kakulta.

Paista kakkua uunin keskitasolla noin 20min. Tällä kertaa olin tarkkana ja käytin peräti uunin kelloa + hälytystä.

Sekoita tehosekoittimessa pakastettuja banaanipaloja ja mustaherukoita. Lisää isosti vaniljaa ja sen verran maitoa, että kone jaksaa pyöriä. Tarjoile heti vielä hieman lämpimän kakun kera.

Kirjakas kuukausi

Ruokaa, ruokaa, enemmän ruokaa

Olin varma, että lukutahtini hidastuu tälle vuodelle, mutta huhtikuu ainakin näytti jotain ihan muuta. Kaikkiaan tuli huhtikuussa luettua peräti 14 kirjaa.

No, myönnetään - joukossa on 2 keittokirjaa. Tosin sellaisia oikeasti luettavia. Baking Instinct on hauska tuttavuus, vaikkei koskaan aikoisi leipoa kirjasta yhtään reseptiä. Eleanora von Smöörin edesottamukset ja ylimielisen naiivi yläluokkainen suhtautuminen kaikkeen makeaan on viihdyttävää. Kinuskikissan reseptit taas ovat tuttua luottomateriaalia, joka houkuttelee uunin viereen, vaikka jauhopeukalo olisi vähän lähempänä kämmenen keskiosaa.

Ruokaan liittyi myös kuukauden tietokirja eli Ruokapyramidihuijaus, joka on tuhti paketti ajattelemisen aihetta ruokateollisuuden tiimoilta.


Olihan joukossa sentään romaanejakin

Kuukausi alkoi varsinaisella tiiliskivellä eli Donna Tarttin Tiklillä, josta olisin halunnut pitää enemmän. Sen jälkeen lukusoluja hellittiinkin loppukuukausi vähän kevyemmin. Vuorossa oli parikin dekkaria. Metropoliitta Pantelemonin Murha kirkonkylässä vei taas takaisin ruoan pariin (tiikerikakkua - nam!) ja Eeva Tenhusen Nuku hyvin Punahilkka taas vähän vanhempaan seuraan. Huhtikuun fantasia-annoksesta huolen piti Sergei Lukjanenkon Yöpartio.

Vähän toisenlaista fantasiaa kuukauteen toi todellinen hömpänpömppä. Ihmissudet ja velhot kohtasivat Harlekiinin seksipotenssiin kymmenen... juu, tuosta lukukokemuksesta kumpusi tätimäinen kauhisteluni romanttisen viihteen "seksiytymisestä". Vähän, mutta vain vähän, "siistimmästä" romantiikasta vastasivat sitten pari historiallisiin peliluoliin sijoittuvaa viihdepläjäystä. Että sellainen lukukuukausi huhtikuussa...

Nuo edelliset olivat sellaisia yhden illan tuttavuuksia, joten muutakin tuli luettua. Gaimanin Smoke & Mirrors oli joukko epätasaisen laatuisia tarinoita, Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti yhdenlaista chicklitiä ja Jo Bakerin Longbournin talossa taas yksi Austen-variaatio.

Huhtikuussa taas todettiin myös, että määrä ei korvaa välttämättä laatua. En löytänyt yhtään varsinaista helmeä, josta voisi innoissaan hehkuttaa. Yöpartio oli mielenkiintoinen, samoin kuin Longbournin talossa. Tosin eri syistä. Tikli on toki taitavasti kirjoitettu, mutta jotenkin vierastin kertomuksen sävyjä liian "amerikkalaisina". Murha kirkonkylässä ei dekkarina ollut kovin kummoinen, mutta miljöökuvaukseltaan mielenkiintoinen. Kuukauden parhaiksi luetuiksi taitavatkin päätyä tällä kertaa Nuku hyvin Punahilkka ja Ruokapyramidihuijaus...


Sähköistä meininkiä

E-kirjoja oli luettujen joukossa tavalliseen tapaan useampia (9/14), mutta huhtikuusta tuli ihan erityisen sähköinen E-kirjamessujen ansiosta! Kirjan ja ruusun päivänä järjestettiin ensimmäiset virtuaaliset e-kirjamessut täynnä mielenkiintoista ohjelmaa. Jos et ehtinyt mukaan itse päivänä, voit katsella haastattelut TÄÄLTÄ.

Sain huhtikuussa myös loppuun piitkäään kuuntelemani äänikirjan eli Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella. Millenium-trilogiasta pidän taukoa, mutta uusi äänikirja on jo puhelimessa. Tällä kertaa seilataan maailman merillä Kyllikki Villan seurassa Vanhan rouvan lokikirjaa kuunnellen...

Vaatteidenostolakko, lehtienostolakko, kirjojen... no ei nyt sentään liioitella

Minä en pahemmin ole ostanut vaatteita viimeisen vuoden aikana ja luettuani Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi-kirjan olen ollut saamattomuuteeni vaateostosrintamalla oikein tyytyväinen. Lehtien, siis nimenomaan ruokalehtien, ostolakkoon taas on kannustanut jo kuopusta reippaasti korkeammalle ylettyvä pino vanhempia ostoksia. Kirjat... no, kyse on kirjoista. Niiden suhteen minun on turha kai edes yrittää.

Ruokalehtien ostolakon on tarkoitus kestää, kunnes nykyinen lehtipino on pienentynyt puoleen. Tämä tarkoittaa suuremman luokan karsintaa, joka taas vaatii tuntien lehtiselailua ja kivistävin sydämin tehtyjä päätöksiä. "Mutta kun tuokin resepti olisi houkutteleva, ja tuotakin pitäisi kokeilla..."

Vanhoista lehdistä myös löytyy oikeasti inspiroivia ohjeita. Niin kuin nyt esimerkiksi Glorian ruoka ja viini-lehden numerosta 7/2011 bongatut porkkana-cashewpihvit. Tosin lopputulos ei ollut ihan niin auvoinen kuin alkuinnostuksesta olisi voinut kuvitella. Maussa ei ollut mitään vikaa. Itse asiassa porkkanapihvit olivat superherkullisia. Haasteeksi osoittautui läpysköjen paistaminen yhtä kauniiksi kuin lehden kuvassa. Minulla ne tuppasivat hajoamaan. Lettupannu oli ihan katastrofi, keraamisella pannulla saatiin jotain sinnepäin... Tärkein asia oli kuitenkin kohdallaan, eli tarjoilulautasen nopea tyhjeneminen nälkäisen perheen toimesta. Ulkonäkö on siinä ihan toisarvoinen juttu.

Porkkana-cashewpihvit

3 isoa porkkanaa
1dl cashew-pähkinöitä
2rkl appelsiinimehua
2 kananmunaa
1rkl oliiviöljyä
2dl basilikaa, minttua ja korianteria hienonnettuna (tuoreita)
2tl hunajaa
1tl suolaa
1tl jauhettua juustokuminaa (ohjeessa luki myös lisäksi jauhettua korianteria, mutta sitä ei meiltä löytynyt)
3-4 rkl vehnäjauhoja

Laita pähkinät appelsiinimehuun likoamaan 10minuutiksi. Kuori ja raasta porkkanat.

Sekoita ainekset tehosekoittimsessa terän kanssa tasaiseksi taikinaksi. Jos koet sen liian löysäksi, sekoita joukkoon vielä hiukan jauhoja. (Minä mietin, että yksi lisämunakin voisi auttaa taikinaa pysymään koossa).

Kuumenna nokare voita ja oliiviöljyä pannussa. Lisää 3rkl verran taikinaa ja taputtele lätyksi. Anna kypsyä 3min per puoli. Tosin meillä kävi säännöllisesti niin, että ensimmäinen puoli paistui sen 3 minuuttia ja toinen sitten huomattavasti vähemmän. Hyvää oli silti.

Ja sitten lähti lehti kiertoon... vai oliko siinä sittenkin vielä se yksi resepti...?

Herkuttelijan huhtikuu

Huhtikuu on sokerikuu

Huhtikuu on meillä aina makea herkuttelukuukausi. Vuosi 2014 ei tee poikkeusta sen suhteen ja itse asiassa oli vieläkin sokerisempi kuin yleensä. Tähän on montakin syytä.

Ensinnäkin viimeiset kolme vuotta meillä on huhtikuussa juhlittu, ei pelkästään äidin vanhenemistä, vaan myöskin kuopuksen synttäreitä. Tänä vuonna äiti juhli hillitysti perhosmuffinsseilla ja kakku säästettiin 3-vuotissynttäreitä varten. Toiseksi, tänä vuonna huhtikuussa oli niin pääsiäinen kuin vappukin (donitseja kuinkas muuten), jotka molemmat ovat perinteisiä herkkukausia.

Vaan ei se makea siihen loppunut!

Tänä vuonna huhtikuusta tuli myös perinteisten leivonnaisten kuukausi. Kokeilin useampia yleisesti käytettyjä ja suomalaisittain tuttuja reseptejä ensimmäistä kertaa - vaihtelevalla menestyksellä. Syynä tähän olivat tietysti ihanat kirjat! Nimittäin, tiikerikakkua tuli tehtyä vuosien tauon jälkeen dekkarin inspiroimana. Toinen  mieleen ja kokeilulistalle kohonnut perinneherkku olivat lusikkaleivät. Niiden tekemiseen tuli suoranainen pakko Reseptien aarteet -kirjaa lukiessa.

Sain käsiini myös kaksi iki-ihanaa leivontakirjaa, jotka houkuttelivat uunin viereen. Kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni mokkapaloja. Kyllä, voitteko uskoa, että tuo kaikkien suosikki on jäänyt minulta tähän mennessä testaamatta ? Nyt kun puute on korjattu Kinuskikissan ohjeella niin niitä nähtäneen pöydässä meillä useamminkin. Toinen leivontakirjasuosikkien joukkoon suoraan hypännyt opus Baking Instinct taas inspiroi tekemään wappumasariineja.

Kuukauden ruokabloggauksista päätellen meillä ei tosiaankaan ole syöty paljon muuta kuin makeita herkkuja, vaikka on siellä joukossa sentään vähän jotain muutakin. Pääsiäisen mimosamunat ovat nekin perinteisiä, mutta samalla ehdottoman nykyaikaisia suolaisia herkkuja. Wappusilliksen sardiinikakkusissa taas on ainesta meidän perheen tulevaksi klassikoksi, samoin kuin vuohenjuusto-tomaattikanapihveissä ja kukkakaali-bataattisalaatissakin.

Muutakin kuin kokkausta ? 

Ruokaan liittyy tietysti paljon muutakin kuin kokkaaminen ja reseptit. Huhtikuussa ihmeteltiin Luomu- ja lähiruokatapahtumaa, joka valitettavasti tuntuu kutistuvan vuosi vuodelta. Silti onnistuin löytämään uuden suosikkiherkun Väinönputkisuolassa. Sitä on tullut ripoteltua niin salaattiin kuin pihvin päälle.

Ruoan alkuperä ja suositukset puhuttivat myös tämän kuukauden tietokirjassa. Ruokapyramidihuijaus pysäytti ajattelemaan omien ruokavalintojen taustoja ja on ehdottoman suositeltavaa luettavaa kaikille ruoasta ja omasta hyvinvoinnista kiinnostuneille.

Eettisiin valintoihin ja niiden budjettivaikutukseen päättyivät myös pihistelyviikot. Niissä ajatuksissa riittääkin meillä pureskeltavaa useammaksikin kuukaudeksi.

Mitäpä sitten toukokuulle ? Herkuttelulla on aloitettu (= mutakakkutestauksella), mutta ehkäpä tässä kuussa voisi vähän keventääkin. Ainakin on tarkoitus lisätä liikuntaa ja tästä kirja/ruoka-blogista voikin osittain tulla myös treenipäiväkirja, kun koitan vähitellen aloittaa lenkkeilyä ensimmäistä kertaa ikinä.

Tai sitten ei .