Wappusilliksen herkkuja eli makrillipatee, sardiinicake ja katkarapu popcornit

Mietin tässä, mitä vappuna pistäisi pöytään. Juhliminen sinänsä taitaa jäädä aika vähiin, kun viikonloppuna lähinnä odoteltiin isännän toipumista vatsataudista ja saako meistä joku muu sen vapuksi. Valmistelut siis jätettiin tarkoituksella viime tippaan ja pidettiin minimissään. Onneksi ei oltukaan suunniteltu, mitään suuria juhlia. Lähinnä nyt sen takia, kun itse tiesin viettäväni vappuaaton töissä iltaan saakka... 

Jotain sitä kai sentään voisi tehdä vappumaista ja lähdin selailemaan vanhoja ideoita. Pari valikoitui mahdollisesti uudelleen tehtäviksi ja makrillipateen vatsataudin selättänyt isäntä pyöräytti jo sunnuntai-illaksi. Siitä riittää pitkin vappua herkutteluun. 

Hauskaa vappua! 

Minä olen nyt töissä ja edessä vielä monta palaveria, mutta juhlikaa te muut jo tänään ! 

Rillettes de maquereaux

Ota 4 makrillifilettä, poista niistä mahdolliset ruodot. Laita fileet palasiksi, samoin kuin paketillinen pekonia. Lisää molemmat pannulle. Ripottele päälle reilu ripaus suolaa ja pippuria sekä pikkuisen jauhettua muskottipähkinää. Lisää 1,25dl valkoviiniä ja anna poreilla hiljalleen kannen alla vartin verran.

Laita makrillimassa tehosekoittimella sileäksi. Massan pitää olla kosteaa,joten lisää tarvittaessa hieman vettä. Sekoita joukkon3 laakerinlehteä ja 5 katajanmarjaa. Jaa massa kahteen pieneen uunivuokaan.

Laita vuoat vesihauteeseen isompaan vuokaan ja laita vähän alle 100 asteiseen uuniin pariksi tunniksi. Tarkoituksena ei ole kiehuttaa vettä tai kalamassaa, vaan antaa se tekeytyä rauhassa. .

Rillette on lämpimänä vähän liiankin suolaista, mutta maku tasaantuu massan kylmetessä. Parhaimmillaan se on seuraavana päivänä tekeydyttyään jääkaapissa.

Näitä katkarapupopcorneja tosin on tehty useaan kertaan muutenkin kuin vappuna. Ne ovat lievästi koukuttavia. 

Katkarapupopcornit

250g katkarapuja (kypsiä ja kuorittuja)
1 kananmuna
3/4dl vehnäjauhoja
2 1/2 dl maissitärkkelystä (Maizenaa)
suolaa, pippuria, chilijauhetta tai curryjauhetta tai jotain muuta mieleen juolahtavaa.

1/2l rypsiöljyä (tai muuta neutraali paistoon kelpaavaa öljyä)

Vatkaa kananmunan rakenne rikki lautasella ja sekoittele katkaravut siinä.
Sekoita jauhot, maissitärkkelys ja mausteet toisella lautasella ja kierittele munaiset katkaravut niissä.

Kuumenna öljy kattilassa ja friteeraa katkaravut erissä (2min per erä). Nostele katkaravut talospaperin päälle. Sekoittele joukkoon korianteria tai muuta haluamaasi yrttiä ja napostele heti kastikkeisiin dipaten.

Vuonna 2014 meillä ruvettiin ihan villeiksi ja jonkin ranskalaisen ruokalehden innoittamina laitettiin sardiinit lautaselle.

Piknikille on kiva viedä sormisyötäviä. Cake-tyyliset herkut on helppo tehdä ja kuljettaa ja vielä helpompi syödä. Niille voi myös keksiä mukavia tarjoilutapoja - kakkusiivuina, kalapaloina, muruina snapsilasin pohjalla majoneesin alla, koristeltuina tapasleipinä... mitä vain mieleen juolahtaa.

Wappusilliksen sardiinikakku 

2 sardiinipurkkia (öljy ja sitruunakastike)
100g raastettua emmentalia
pari kourallista vihreitä oliiveja silputtuna
3 kananmunaa
2,5dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta + vajaa 1tl ruokasoodaa
runsas desilitra maitoa
3rkl silputtua ruohosipulia
suolaa ja pippuria

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.
Valuta sardiineista öljy kuppiin. Silppua oliivit ja sardiinit, raasta juusto

Sekoita kulhossa kananmunat, jauhot, leivinjauhe ja sooda.  Sekoita joukkoon vähitellen sardiinien öljy ja maito.
Sekoita joukkoon juusto. Lisää suola ja pippuri.
Lisää sardiinit, oliivit ja ruohosipuli ja sekoita taikina hyvin.

Kaada taikina suorakaiteen muotoiseen leipävuokaan (26cm) - ei tarvitse voidella.
Kypsennä uunissa 45min. Anna jäähtyä ja kaada pois vuoasta.

Tarjoile haluamallasi tavalla.

Green Kitchen Stories ja ihan paras vegetagine

Lukemiseni on mennyt ihan keittokirjoiksi. Jonkinlainen kokkausinspiraatiokin on taas löytynyt, joten kai sitä tässä kuussa voisi nyt sitten kirjata vähän useammankin kuukauden keittokirjan?

Viikko sitten olin kuopuksen kanssa Konalan kauppakeskuksessa. Siellä on jättimäinen HopLop, jonne Toto oli menossa synttäreille. Laiskotti, enkä jaksanut lähteä välillä ajamaan kotiin ja sitten taas takaisin, vaan jäin Kobo kassissa kiertelemään sieltä löytyviä muutamaa kauppaa. Koboa en kassista lopulta kaivanut ollenkaan, mutta ostoksia tein odotuksiani enemmän. Päädyin hankkimaan tarjouksesta sekä uunipadan että paellapannun (Kamadoon), mutta parhaat löytöni taisin tehdä kauppakeskuksesta löytyneesta kirjojen alekaupasta.

Hyllyistä löytyi kaksikin Green Kitchen Stories-bloggaajien keittokirjaa 5€/kpl. Kasvisruokaa tarjoileva blogi on ollut "pinnalla" jo vuosia. Minulla on sen suhteen jännä tilanne. En lue blogia koskaan. En edes tiedä, onko se hyvä vai huono. Olen kuitenkin himoinnut blogin kirjoittajapariskunnan keittokirjoja edes näkemättä niitä.

Mistä ihmeestä moinen halu voi syntyä ? No, se on sitä somen voimaa. Olen lukenut muista blogeista ja kommenteista, että kyseinen blogi on kaunis ja reseptit herkullisia. Koska seuraamani blogit minua miellyttävät, oletan niiden kirjoittajien suositusten sopivan minulle. Luotan.

Niinpä, ei ihme, että yrityksetkin haluavat käyttää blogeja omien tuotteidensa esilletuontiin. Toisen tietysti tekevät sen paremmin kuin toiset ja parhaimmillaan vaikuttajamarkkinointi toimi juuri tällaisen spontaanin suosittelun kautta.

Mutta siis, ostin molemmat kirjat (tietysti) ja sain kaupan päälle vielä jäätelökirjan samaan hintaan. Onnellisena vietin viikonlopun selaillen keittokirjoja, jotka ihan oikeasti osoittautuivat maineensa veroisiksi, ja Kirppu teki meille karamellijäätelöä.


David Frenkiel, Luise Vindahl  : Green Kitchen Stories & Green Kitchen Travels 
Oma ostos kirja-alesta

Vähän yllättäen pidin kuitenkin enemmän blogin omaa nimeä kantavasta "perusteoksesta" se henki jotenkin ihanasti kotoisaa oloa ja rentoa meininkiä. Ehkä omat lapseni ovat jo sen verran isoja, että vieroksuin hieman matkareseptien lomaan kirjoitettuja ohjeita pienen lapsen kanssa reissaamisesta.

Ei silti, ihan järkeviä neuvoja enimmäkseen, mutta eivät minulle ajankohtaisia. Tai sitten vaan olen hieman kateellinen pienen perheen pitkästä matkasta halki mielenkiintoisten maiden. Me emme saaneet lasten kanssa aikaiseksi, eikä siihen kyllä oikein olisi ollut varsinaisesti mahdollisuuttakaan siihen aikaan (lue: emme olleet valmiita uhraamaan työpaikkoja ja taloudellista mahdollisuutta kotiin, jonka eteen oli kuitenkin tehty jo paljon töitä).

Molemmat kirjat ovat täynnä mielenkiintoisia ja houkuttavia reseptejä. Idyllinen kuva pariskunnasta pienen tyttönsä kanssa on mukava, vaikka kaikki me tiedämme lapsiarjen olevan välillä muutakin kuin innokkaasti uusia makuja maistelevaa muksua ja hymyilevää taaperoa lentokoneessa. Eivät David ja Luise tietenkään väitäkään kaiken aina olevan auvoista, mutta tunnelma on rento.

Kovin pahasti ei myöskään mennä kasvisruoasta paasaamisen puolelle. Luise onkin sekasyöjä, joka on miehensä ansiosta/vuoksi/seuraksi ryhtynyt tutkimaan kasvisruokien mahdollisuuksia. Lopputuloksena on mielenkiintoisia yhdistelmiä, jotka eivät tiukkapipoisuudessaan karkoita tällaisia vain vaihtelua ruokapöytäänsä etsivää sekasyöjää. Toki kovasti painotetaan terveellisyyttä, mutta siihenhän me kaikki aina(kin) välillä pyrimme.

Meillä kokeiluun lähti ensimmäiseksi kasviscouscous tai tagine-tyylinen pata, joka valmistettiin ostamassani uudessa (ei-taginemallisessa) padassa ja tarjoiltiin couscous-ryynien.  Mausteisuudessaan ja väreissään pata osoittautui kaikille sopivaksi ja hyvin myös muksuihin uppoavaksi. Annos on myös turhankin riittoisa. Isäntä lähti melkein koko viikoksi reissuun, jotan pataa sitten upotettiin mm. pizzakastikkeeksi. Siinä kohtaa vähän ilmeni jonkunlaista kapinahenkeä.

"Ei tää pahalta maistu, mut ei tää kyllä mitään pizzaa ole..." Anteeksi murut, tehdään seuraavaksi kunnon tomaattikastike. 

Ihan paras vegetagine 

Aika lailla seurasin tämän kanssa kirjan reseptiä, mutta pari pientä muutosta tuli tehtyä mielialan ja kaappien sisällön mukaan. Mausteeksi lykkäsin kaapista löytynyttä Garam Masalaa ja se toimi ihan hurjan hyvin. Lisäsin joukkoon myös jääkaapista löytyneen yksinäisyyttään jo nahistumaan pyrkineen sellerinvarren, joka taisi tuoda vielä omaa sävyään pohjamakuihin. Suurin muutos taisi olla kuivattujen aprikoosien vaihtuminen tuoreisiin taateleihin. Minun teki mieleni vähän tummempaa ja vähemmän kieltä kirpistävää makeutta tällä kertaa, vähän samasta syystä unohdin myös rusinat (eikä niitä olisi kaapista löytynytkään) 

Tässä siis niin kuin meillä tehtiin: 
oliiviöljyä
2 isoa sipulia karkeasti silputtuna
3 valkosipulinkynttä murskattuina
1 sellerinvarsi karkeasti silputtuna
1,5rkl inkiväärimurskaa tuubista
1rkl kanelia
1rkl garam masalaa
1tl harissatahnaa (meidän jääkaapista löytynyt oli tosi tujua) 
2 x tomaattimurskapurkki 
1 (luomu) sitruunan kuori raastettuna + mehu
korianterinipun varret silppuna + lehdet loppua varten 
1/2 myskikurpitsaa kuorittuna ja paloina
1 bataatti paloina
3 porkkanaa
1 pieni kesäkurpitsa
8 tuoretta taatelia kivet poistettuina
1tlk kikherneitä valutettuna ja huuhdeltuna 

tarjoiluun täysjyväcouscousia pakkauksen mukaan kypsennettynä, tomaatteja, korianteria, paahdettuja manteleita ja halutessasi myös minttua.  

Kuuumenna öljy ja kuullota sipulia ja selleriä muutama minuutti. Lisää inkivääri, valkosipuli ja mausteet. Sekoita. Lisää harissa, tomaattimurska, sitruuna ja korianterinvarret. Kuumenna kiehuvaksi ja laske hieman lämpöä. 

Lisää kasvikset ja taatelit. Sekoita hyvin. Laita kansi päälle ja hauduta hiljalleen tunnin verran tai kunnes kasvikset ovat pehmeitä. Lisää kikherneet ja sekoita. Kuumenna ja nosta sitten tarjolle. (kirjassa kypsennettiin uunissa kannen alla, mutta minä annoin poreilla hellalla). 

Tarjoile couscousin ja lisukkeiden kera, 

Tristania

Aina joskus kirjan teksti vie mukanaan ja keinuttaa läpi tarinan. Vaikka juonessa ei tapahtuisi yhtään mitään, elämys jää vahvana  mieleen. Kun tarinakin on kaunis, surumielinen ja henkilöhahmot kiinnostavan monisärmäisiä, ei lukukokemuksen haluaisi loppuvan.

Marianna Kurtto : Tristania
Luettavaksi kustantajalta

Tristanian lukeminen kesti minulta luvattoman kauan. Ei, nyt sanoin väärin. Kirjaan tarttuminen kesti minulta luvattoman kauan. Lukeminen tuntui kestävän ihan liian vähän aikaa. En tiedä, miksi en saanut aloitettua. Jotenkin ajatus tarinasta saaresta keskellä merta ja sen asukkaista tulivuorenpurkauksen armoilla tuntui vieraalta, tai sitten se oli muualle lähtenyt ja saarella asuvaa poikaansa kaipaava isä, joka suoraan sanottuna ei kauheasti herättänyt sympaattisia ajatuksia.

Hieman tuuliviiriltä ja impulsiivisten tunteiden perässä juoksijalta Lars vaikuttaakin. Hän on ainoa Tristanian, joka lähtee laivalla töihin säännöllisin väliajoin, katoaa joksikin aikaa taas palatakseen. Sitten kerran hän ei palaakaan vaan jää asumaan Englantiin, kunnes lukee kotisaaren tulivuorenpurkauksesta ja pojasta, joka on jäänyt saarelle sen armoille.

Jon on pieni poika, joka asuu äitinsä kanssa saarella ja odottaa isää kotiin, kunnes ei enää odotakaan. Martha asuu naapurissa ja odottaa jotain muuta. Lise odottaa miestään. Odottaa, kunnes laava ajaa saarelaiset pois kodistaan ja kaikkien elämä muuttuu. Jotkut palaavat, toiset eivät, osa kulkee kauemmas kuin osasi kuvitellakaan.

Tristanian tarinassa kuljetaan paljon, muttei aina fyysisesti. Välillä kulkeminen tarkoittaa kiemuraista polkua päätöksiin, välillä taas välimatkan taittamista ihmisen luo tai kauas toisesta, vaikka nukkuisi yönsä samassa vuoteessa. Kirja saa miettimään matkaamisen monia  muotoja ja sitä, miten välimatka ei välttämättä tarkoita kilometrejä, eikä koti paikkaa, jossa asuu.

Marianna Kurtto on aiemmin julkaissut runoilijana ja sen tuntee tekstin kauneudessa ja tarinan rytmissä. Kertomus keinuttaa kuin laiva saarelta mantereelle tai vielä kauemmas. Tavallaan se on myös yhtä julma kuin pois tutusta vievä meri, yhtä petollinen kuin alta laavana valuva maankamara, niin tiukasti se imaisee mukaansa ja jättää tunnelmaansa vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Pidin kovasti.

Toivottavasti muilla ei kestä yhtä kauan lähteä matkalle Tristaniaan, enkä nyt tarkoita fyysistä laivareissua, vaikka tulivuorenpurkauksella onkin esikuvansa todellisuudessa Tristan da Cunhan saaren evakuoinnissa 60-luvulla. Tähän tarinaan pääsee ihan vain sohvannurkkaan istumalla.

Poke-kulho lautasella

Minun pääni on ihan pyörryksissä kaikista ihanista ruoanlaiton inspiraationlähteistä, joita ympärilleni on kerääntynyt tässä kevään korvilla. On ihania ruokaohjelmia, keittokirjoja sekä tietysti myös tasoaan huimasti nostaneita ruokalehtiä. Ilmankos on romaanien lukeminen vähän takkuillut kun vain kuolaan ruokaohjeita. 

Sinänsä tietysti kiva, että kokkausinto on palaamassa edes jollain tasolla. Runsas vuosi sitten lempeästi tapoin ruokablogini ajan ja inspiraation puutteen vuoksi, eikä viime aikoina ole pahemmin syötävää näkynyt täälläkään muuta kuin "pakollisten" kuukauden keittokirjojen kohdalla. Perhe on syönyt, mitä eteen on ilmestynyt ja miehet saaneet pöytään laitettua. Onneksi meidän keittiössämme ei ruokahuolto ole ollenkaan äidin varassa, joten olen saanut pitää osittaista taukoani ihan rauhassa.

Aika näyttää, miten tässä käy. Nyt olen jo siinä vaiheessa, että orjallinen ohjeiden seuraaminen tai vaihtoehtoisesti sattumanvarainen pannuun paiskominen on pikkuhiljaa muuttumassa vähän suunnitelmallisemmaksi ideoiden yhdistelyksi. Niin kuin nyt vaikka perjantaiherkuttelun poke-kulhossa. Tosin minulla ei ole koko perheelle tarpeeksi montaa isoa kulhoa, joten lautasilta syöntiin tällä kertaa.

Tofun käsittely Viimeistä murua myöten -blogista ja mausteet Glorian ruoka ja viini -lehden uusimmasta numerosta possusta sovellettuna, koko kulho idea useammastakin lähteestä, mutta kastike by Samassa liemessä, sipulimarinadi ikivanha oma suosikki ja niin edelleen... Hyvää tuli ja hyvin maistui.

Perjantain tofupoke-kulho neljälle ja puolelle 

1) Ota (Jalo)tofua paketti ja leikkaa se siivuiksi ja laita talousopaperien väliin painon alle valuttamaan ylimääräiset nesteet pois muutamaksi tunniksi

2) Siivuta 1 punasipuli  ja sekoita sen kanssa kulhossa, iso loraus riisiviinietikkaa, suolaa, pippuria ja hyppysellinen sokeria. Tämän voit tehdä myös jo pari tuntia ennen ruokailua. Itse asiassa se on suotavaakin, sillä sipuli ottaa hetken pehmitäkseen.

3) Ota Basmati-riisiä 1 kahvimukillinen + 2 kahvimukillista kiehuvaa vettä keittimestä+ ripaus suolaa. Sekoita kattilassa ja anna kypsyä hiljalleen miedolla lämmöllä kannen alla. Muista vahtia, ettei vesi pääse kokonaan haihtumaan ja riisi takertumaan pohjaan. (Nimim. sitä kattilaa ei ole kiva putsata jälkikäteen, eikä palanut riisi maistu hyvältä). Lopuksi nosta pois liedeltä, ota kansi sivuun ja jätä odottamaan.

4) Riisin kypsyessä leikkaa/suikaloi/revi salaattia, tomaattia, kurkkua, retiisejä, korianteria, ituja ja muita kasviksia maun mukaan.

5) Sekoita kastikkeet eli

Tare-kastike tofua varten (GRV 4/2018):
4tl tuoretta inkivääriä raastettuna
2rkl sakea
4tl soijakastiketta
2tl sokeria
2tl miriniä

Salaattikastikkeeksi :
1dl riisiviinietikkaa
2rkl kalakastiketta
2rkl muscovadosokeria (tai jotain muuta tummaa sokeria)
2tl seesamiöljyä
vajaa 1rkl Gochujang-tahnaa)

6) Laita tofusiivut kuivalle pannulle muutamaksi minuutiksi paahtumaan (ja lisää sitten halutessasi pieni loraus öljyä, jos kaipaat oikein rapsakkaa pintaa). Kun pinta on mielestäsi sopivasti tummunut, lisää sekoittamasi kastike, sekoita ja nosta nopsasti pois pannusta, ettei pinta kärähdä.

7) Paahda hieman seesaminsiemeniä koristeeksi ja lisämauksi.

8) Laita kulhoihin (tai lautaselle) riisiä pohjalle ja sitten loppuja herkkuja kunkin syöjän maun mukaan. Mausta kastikkeella.

Ambrosia

Ambrosia on mytologioissa kuolemattomien eli jumalten ruokaa. Oikeasti kyseessä on jonkinlainen kaksisirkkainen putkikasvi tuoksukkien ryhmässä. Aiheuttaa helposti allergiaa. 

Kuva: Carita Forsgren 

Carita Forsgren  Ambrosia

kustantajalta luettavaksi 

Forsgrenin kirjassakin Ambrosia on ilmeisesti jotain syötävää. Ihan selvillä en ole vieläkään kirjan luettuani, onko se avaruudesta ilmaantuneiden jumalien kuolemattomaksi tekevää maitoa vai nuoren tiedemiehen keksimää elinvoimaa tuottavaa kemikaalista yhdistettä. 

Lievä epämääräisyys leimaakin koko lukukokemusta. Päähenkilö Jenni on suklaahullu nuori nainen, joka kirjoittaa blogia orgastisista kokemuksista. Hän on tavannut upean miehen, jonka kanssa seksi on taivaallista, mutta joka katoaa säännöllisesti ja tuntuu välttelevän sitoutumista. Jennin alkaessa odottaa vauvaa, alkaa koko miehen suku kiinnostua niin naisesta kuin vauvasta ja Jenni joutuu vanhoja tarinoita muistuttaviin pyörteisiin. 

Jennin tarinan rinnalla taustaa luodaan seuraamalla avaruusaluksella planeetalle (Maahan) laskeutuneiden otusten selviytymistä uudessa ympäristössä ja heidän suhdettaan planeetan alkuasukkaisiin. Eihän siinä aina tietysti käy oikein hyvin, sillä ihmisen vallanhimo on loputon. Loppupuolella kirjaa juonet tietysti kietoutuvat toisiinsa ja monet asiat saavat selityksensä.

En oikein tiedä edelleenkään, pidinkö kirjasta vai en. Lukukokemuksena se oli vähän sekava, enkä aina oikein pysynyt juonessa mukana. Kirjan henkilöhahmot olivat kaikki enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä tai joutuivat tilanteisiin, joissa he näyttävät joko typeriltä tai ylenmääräisen naiiveilta. 

Sinänsä ajatus avaruudesta tulleista jumalista on tietysti mielenkiintoinen ja tarinan kiemuratkin hauskasti vanhoja legendoja nykymaailman yhdistäviä. Jotenkin jäin lukijana kuitenkin etäiseksi. Olin mukana turistina bongaamassa yhtymäkohtia, mutten eläytynyt käänteisiin tai henkilöiden tunteisiin. 

Luin kuitenkin kirjan loppuun, mikä kertoo sujuvasta tekstistä ja tarpeeksi koukuttavista juonikoukeroista. Vaikkei Ambrosia nousekaan suosikkieni joukkoon, niin olihan se taas lukukokemuksena virkistävästi vähän erilainen (niin kuin Osuuskumman kustantamat kirjat tietysti aina) 

Brunssikirja ja trendikkäät vohvelit

Alkuvuosi on ollut ihanien keittokirjojen aikaa, mutta niistä ehkä kauneimmaksi tituleeraisin Brunssikirjan. Jo tunnelmallinen vaaleanpunainen kansi houkuttaa suunnittelemaan rentoa sunnuntaibrunssia ystäville.

Saara Atula / Jenni Häyrinen : Brunssikirja - Brunch all day 
Synttärilahjaksi toivottu ja saatu 
(kiitos isi!) 

Koko päivä brunssia eli hurja määrä ihania ja houkuttelevia reseptejä. Kokeiltavien lista kasvoi entistä pidemmäksi, vaikka toki kirjasta löytyvät myös samat trendien huipulla keikkuvat herkut kuin muistakin uusimmista keittokirjoista ja muusta mediasta. Niin kuin nyt vaikka hummus, shaksouka, sekä tietysti erilaiset vohvelit.

(Sivuhuomautus: Miksi tapenade eli oliivitahna ei ole edelleenkään trendikäs ? Minä tykkään siitä vähintään yhtä paljon kuin hummuksesta)

Tykkään kirjoittajien konstailemattomuudesta. Saaran vegepainotus ja Jennin pitkä kokemus näkyvät niin ohjeiden aineslistoilla kuin anekdooteissa.  Kuvat ovat tunnelmallisia ja inspiroivia, tekijöidensä näköisiä.
Arvostan - tämän kirjan tekemisessä on nähty hurjasti vaivaa.

On hauska lukea jokaisen reseptin alustus  - tuntuvat henkilökohtaisilta ja tuovat hauskasti esiin niin kirjoittajiensa erilaiset kokemukset kuin (iän) elämänvaiheetkin.  Resepteissäkin yhdistyy kaksi omanlaistaan ruokafilosofiaa harmoniseksi kokonaisuudeksi. Huomasin vasta kirjan luettuani, ettei siinä ollut pahemmin lihaa. Sisällysluettelosta tarkistaessani totesin, että Chorizoa löytyy, kananmunia ja jossain olin lukevinani pekonista, mutta muuten mennään pääasiassa kasviksilla ja vähän kalalla. Ilman mitään saarnaamista tai -ismiä (joita vierastan kaikissa asioissa). Kirja on "vain" kokoelma upeita reseptejä, ilman sen kummempaa ideologiaa... paitsi ehkä herkullisuuden ylistys.

Olen keittokirjoja lukiessani melkoisen kriittinen, mutta tästä on vaikea löytää huomautettavaa. Vielä ei silmiini ole osunut edes yhtään typoa. Olisikohan resepteissä hiukan jossain kohtaa oletettu lukijan tietävän, mitä tekee? Kokeilemassani reseptissä ei puhuttu mitään kypsennykseen tarvittavasta ajasta...  Eikä tämä kirja tietysti muutenkaan ole kaikilta osiltaan välttämättä tarkoitettu ihan aloittelijoiden kokeiltavaksi. Eivät reseptit varsinaisesti vaikeita ole, mutta ehkä parhaimmillaan kuitenkin jo vähän kokanneen lukijan inspiraationlähteenä.

Niin, ja yksi asia tietysti harmittaa - kuvissa on niin ihanan kesäinen tunnelma, etten millään malttaisi odottaa ilmojen lämpenemistä. Ulos pitäisi päästä ja jostain löytää myös yhtä upeita brunssipaikkoja... Eikä se ole ihan pieni haaste se.

Meidän tuplavohvelit 

Ihan ensimmäiseksi meillä pääsivät pöytään kesäkurpitsa-halloumivohvelit. Vohvelit ovat kaikkien suosikkeja ja niihin saa mukavasti upotettua kasviksia ilman, että lapset mieltävät niitä syövänsä.

Kokeilussa ohje oli suurin piirtein samanlainen kuin kirjassakin, mutta vähän tuunattiin sen mukaan, mitä jääkaapista löytyi. Lisäsin esim. kauramaitoa, koska purkki pitäisi käyttää ja samoin laitoin raejuuston loput sekaan. Itse asiassa saatan hyvinkin käyttää seuraavalla kerralla pelkkää raejuustoa. Muistaakseni se on kaupassa halvempaa kuin halloumi, joten samalla säästää, enkä ole ihan varma, onko lopputuloksessa varsinaisesti eroa.

1 kesäkurpitsa (karkeana raasteena)
1 halloumi (karkeana raasteena)
1/3 prk raejuustoa
6dl kauramaitoa
2 kananmunaa
4dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta

Kirjan ohjeessa ehdotetaan öljyä raudan voiteluun, mutta meillä ei kyllä tarttunut kiinni ilmankaan. Ehkä sen pitää vain olla kunnolla kuuma (?). Tai riippuu tietty raudastakin ja sen materiaaleista.

Sekoita ainekset ja anna taikinan turvota puolisen tuntia. Kuumenna vohvelirauta ja kypsennä vohveleita kuumimmalla säädöllä noin 5min. Ainakin meillä tuntui tuossa ajassa olevan pinta rapsakka, mutta sisällä vielä pehmeyttä.

Seuraksi tein tsatsikia (1/2 kurkku hienonnettuna ja valutettuna, 1 valkosipulinkynsi, turkkilaista jugurttia, suolaa ja hunajaa) ja pilkoin kurkkua, tomaattia ja paprikaa.

Kaikki syötiin - vain viimeinen jaettiin. Eli yllä listattu tuplamäärä taikinaa oli tuikitarpeellinen 5 hengen perheessä, jossa kaksi teiniä, kun syötiin lounasta ilman sen kummempia lisukkeita. Brunssipöydässä toki riittäisi useammallekin.

Vohveleita on meillä toki tehty ennenkin ja juurikin poimin arkistojen kätköistä talteen gluteenittomat ja maidottomat juuresvohvelit. 

Vohvelimaniaa... arkistojen kätköistä

Olen tässä lueskellut kevään ihania keittokirjoja. Kahden suosikkini (Samassa liemessä ja Brunssikirja) perusteella totesin kolmen asian olevan mitä ilmeisimmin trendien huipulla. Ensinnäkin Shaksouka sekä vihreänä että punaisena tulee vastaan molemmissa ja tietysti meilläkin tehtiin vihreää versiota viime viikolla. Toiseksi hummukset sateenkaaren väreissä ja mauissa ovat pinnalla niin näissä kirjoissa, kuin muuten myös lehdissä ja muussakin mediassa. 

Lisäksi silmiini osuivat vohvelit eri muodoissaan. 

Viimeksimainittuja on suunnitelmissa tehdä lähiaikoina, mutta ennen keittiöpuuhiin ryhtymistä pelastin arkistojen kätköistä myös pari vuotta sitten tekemäni juuresvohvelit. Nämä(kin) olivat herkkua! 

Helmikuu oli vohvelikuu vuonna 2014, eikä näissä vohveleissa muuten ole sen paremmin maitoa kuin vehnääkään... 

Helmikuu on vohvelikuu ja lettukuu ja kai vielä blinikuukin... ainakin, jos on lehtiä uskominen. Niin paljon on silmiin osunut pannarinsukuisia kuvia. Ei siinä mitään, meillä tykätään noista kaikista. Lettuja vaan ovat pojat tehneet sen verran paljon viime aikoina, että maito-jauhot-muna yhdistelmä ei nyt oikein iskenyt, vaikka vohveleita teki mieli. Siispä juureksia... sellainen vähän kevyempi kasvisversio - niin, ja muuten gluteenitonkin.

Näistä tuli herkkua. Maistuivat yllättävän makealta eli käyvät sekä alkuruokaa, pääruokaan kuin itse asiassa jälkkäriksikin, mutta piparjuurismetana toi juuri sopivasti ytyä mukaan. Tehdään toistekin. Sopi hyvin myös yhden lapsuudentrauman parannuskeiton kylkeen, mutta siitä sitten lisää joskus myöhemmin.

Niin, sen verran piti vielä sanoa, että nämä vohvelit kelpasivat kaikille, melkein loppuivat kesken eli kannattaa varautua tupla-annoksella, jos on enemmän kuin pari syöjää...

Meidän linssilude...

Juuresvohvelit 
(kannattaa tuplata)

1 pkt Pirkka juuressosetta (500g)
1,5dl kaurahiutaleita
0,5dl perunajauhoja
1 punasipuli silputtuna
2 kananmunaa
0,5dl öljyä
1tl leivinjauhetta
yrttejä
suolaa + pippuria

Sekoita kaikki ainekset keskenään ja jätä vähäksi aikaa turpoamaan. Paista vohveliraudalla ja nauti.
Höysteeksi voi laittaa mieleisiään juttuja, kuten vaikka nyt piparjuurismetanaa, tai maustettua jugurttia tai savulohta tai... no, mitä nyt mieli sattuu tekemään.

Synttärihumua

Maalis-huhtikuun vaihde on meillä yhtä synttärihumua. Ensin täytti mummi 80v, sitten vietin minä aprillipäiväjuhlaa ja viime viikonloppuna juhlittiin Totoa. 

Lasten kaverisynttärit aiheuttavat aina jonkinmoista päänsärkyä. Kotiin ei koko päiväkotiryhmää viitsi ottaa, jollei keli mahdollista edes osaksi aikaa pihalle siirtymistä. HopLopit ja Superparkit tietysti aina ovat lapsia miellyttävä vaihtoehto, mutta tällä kertaa halusin tehdä oikeasti Toton näköiset bileet. 

Kuvat: EMMA

Taidepaja on Toton lempiharrastus. Sitä odotetaan koko viikko ja tekemisen nautinto on käsin kosketeltavaa. Jotain taidejuttua siis voisi miettiä, mutta mielellään sellaista lasten oman taiteen tuottamisen mahdollistavaa. Nettiä selaillessani päädyin Espoon modernin taiteen museon EMMAn sivuille.

Viime sunnuntaina siis valtasi 15 eskarilaista museon aulan ja siitä Paula-oppaan mukana siirryimme ensin yläkertaan katselemaan näyttelyn taideteoksia ja keskustelemaan taiteen olemuksesta. Vähän minua arvelutti vilkkaan ryhmän vieminen herkkien taideteosten keskelle, mutta ihan turhaan. Lapset käyttäytyivät superhyvin ja kuuntelivat esittelyjä tarkasti. Heidän kommenttinsa olivat osuvia ja mielenkiintoisia. Varsinkin myrskyn nouseminen osana taideteosta tai videolla kasvoihinsa piirtävä taiteilija herättivät kysymyksiä ja ajatuksia. Bryk & Wirkkalan näyttelyn esineet ja varsinkin lasinpuhallus loivat ihania ahaa-elämyksiä. Totokin ilmoitti, että kesällä sitten otetaan rannalta hiekkaa, pestään se ja ryhdytään lasinpuhallukseen. Hieman jouduimme pohtimaan, mistä tarpeeksi kuuman uunin saisi...

Kuuntelun (ja istumisen) jälkeen pitää tietysti päästä touhuamaan, eikä synttäreillä voi herkutteluakaan unohtaa. EMMAn Makumaisemat-taidepajassa yhdistetään molemmat kivaksi ohjelmanumeroksi. Siellä ruoalla leikkiminen on sallittua ja suotavaa!

Runsaasta pöydästä löytyi aineksia vaikka millaisiin taideteoksiin ja jokainen lapsi teki 2 suolaista ja 2 makeaa luomusta, välillä ohjeita luovasti soveltaen. Kaikki taideteokset kuvattiin, syötiin ja lopuksi yhdessä ihasteltiin näyttelynä seinältä.

Lapsia selvästi arvostettiin myös vieraina. Wirkkalan lasit pöydässä toivat arvokkuutta ja juhlan tuntua.

Kaksi tuntia meni kuin siivillä ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Lasten into ja luovuus inspiroivat aikuistakin.  Pienen alkuhapuilun jälkeen pääsi jokainen vauhtiin ja kuviin tallennettiin toinen toistaan upeampia asetelmia.

Nämä juhlat taitavat jäädä sankarin mieleen pitkäksi aikaa, eikä kaikkein vähiten kotona pöydälle kasatun lahjavuoren vuoksi. Mieluisia paketteja kaikki ja juhlien jälkeen avaamiseen ehti kunnolla keskittymään ja lahjoista nauttimaan yksitellen. Museolla ei kaiken taiteen tuottamisen keskellä ehditty pakettien pariin ollenkaan, mutta tämä taisi ollakin parempi vaihtoehto kuin hulinassa paperien repiminen.

Kiitokset kaikille vieraille ja Paula-oppaalle ihanista juhlista!

Kalevanpoikien kronikka

Kevät on jo ihan hollilla ja ensimmäiset kukatkin bongattu. Eilen tuli ekaa kertaa hiki ulkona kävellessä. Illalla katselin ikkunasta poikia pihalla. Heillä olivat jalat vielä lumihangen jämissä, yllä teepaidat ja Kamado-grilli kuumana.

Keväästä huolimatta pistin tässä vielä yhtenä iltana kynttilät palamaan takkaan. Jos ei niinkään lämmön ja valon vuoksi, niin Sepon ahjon muistoksi. Ihan vaan kirjan tunnelmointiin.

JP Koskinen : Kalevanpoikien kronikka 
Luettavaksi kustantajalta 

Kun Väinö, Seppo ja Ahti lähtevät Miklagårdiin hoitamaan salaista tehtävää, pääsee nuori Väntti mukaan. Edessä on uusia seikkailuja ja lauluja menneistä taisteluista, petoksista ja vallan vaikutuksista. Väntti on Ahti Lemminkäisen poika, joka Väinölle kasvatiksi annettiin. Ei ole pojalla taipumusta isänsä kaltaiseksi soturiksi, mutta laulut sujuvat ja vanhat taiat painuvat mieleen.

Mytologia, historia ja Kalevalan henkilöhahmot menevät iloisesti sekaisin veijarimaisessa tarinassa, jota luki sujuvasti ja hyvillä mielin. Tyyli tuo mieleen vanhat kronikat ja Waltarin tiiliskivet, mutta ehkä hitusen modernimmalla ja tiivistetymmällä otteella. Samalla tavoin kuvastuu kuitenkin historia elävänä lukijan eteen. Maailmalla on noussut kuolleista uusi jumala, jonka soturien edessä vanhat karkotetaan korpien kätköihin. Vielä voimat kuitenkin vaikuttavat ihmisten eloon, niin kuin saa kokea Vänttikin. Toisinaan taas laitetaan henkien syyksi ihmisten teot ja rikokset jäävät piiloon pitkiksi ajoiksi.

Minä viihdyin Väntin kertomuksen parissa. Kyseessä ei ole Kalevalan toisinto, vaikka hahmot sinänsä tuttujat ovatkin. Hieman ehkä olisi pieni selkeyden lisäys auttanut välillä väsynyttä lukijaa - nyt hypättiin välillä tarinassa eteenpäin niin, että piti hetki miettiä, miten seikkailu taas kyseiseen suuntaan käännähtikään.

Parasta Kalevanpoikien kronikassa ovat hitusen karikatyyrimaiset henkilöhahmot. Väinö vanhana taikojana, joka poikia kaivatessaan ottaa ristinkin varuiksi kaulaansa ja Ahti aina sotaan valmiina ja huolettomana sotilaana, olivat selkeästi piirtyviä, mutta onneksi kuitenkin ensimmäisen vilkaisun jälkeen riitti vielä vähän syventymistä ja selvittelyä. Väntti on jonkinlainen antisankari, mutta kuitenkin selviytyjä, joka lopulta jää kirjaamaan tarinan muistiin.

Kalevanpoikien kronikka on jotenkin piristävän "miehinen" tarina. Sellainen suoraviivainen ja rehti kaikesta sisältämästään juonittelusta huolimatta, täynnä testosteronia ja uhoa, silti pinnan alla tunteikas.

JP Koskinen kertoili kirjastaan ja vähän muustakin mukavassa kirjaillassa, joka piristi yhtä alkuvuoden viikkoani. Siitä voit lukea täältä.

Linssit huurussa

Ikänäkö tulee ja kiusaa kai väistämättä, kun on tullakseen. Viimeisen kahden vuoden aikana on maailmani sumentunut ja Kobon kirjasimet kasvaneet. Laukusta löytyvät kahdet silmälasit. Toisilla katson kauas ja toisilla luen. Lopputuloksena en käytä laseja kuin pakollisissa tilanteissa ja lopuissa tihrustan ilman. Itse asiassa nenälläni keikkuvat linssit vain autoa ajaessa (ne kauemmas näyttävät) ja painettuja kirjoja lukiessani... Olisikohan aika käydä taas optikolla ja taipua monitehoihin ?

Äänikirjoja kuunnellessa ei tarvitse linsseistä välittää. Tosin tässä tipukirjassa taitaa olla kyse enemmän kameralinsseistä kuin silmälaseista - tai sitten nimellä viitataan vain tietynlaiseen sokeuteen sydämenasioissa, mutta ilman kyseistä vaivaahan ei kokonaista kirjaa kai saisi kirjoitettuakaan.

Sari Luhtanen: Linssit huurussa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana: Heljä Heikkinen 

Kristiina on villi ja vapaa valokuvaaja, joka kiertää eksoottisesta paikasta toiseen kuvaamassa kauniita (ja rikkaita) hääpareja. Omista häistä ei ole tietoakaan, sillä miehet ovat kulutustavaraa, jota ei matkalaukussa viitsi raahata.

Sitten Kristiinan Pariisinasunnon valtaa sinne lakiporsaanreiän nojalla asettunut siivooja ja Kristiina lähtee Suomeen ystäviensä luokse miettimään sotkujen setvimistä. Samalla suunnalla ja vieläpä samassa lehtitoimituksessa vastaan kävelee myös Sisilian matkalla sydämentykytyksiä aiheuttanut mies. Elämä ei kuitenkaan koskaan ole yksinkertaista, ei myöskään (tai varsinkaan) viihderomaaneissa ja mutkia löytyy matkasta kohti itsensä ja tunteidensa tuntemista roppakaupalla.

Linssit huurussa oli taas sellainen työmatkoille kuunneltavaksi sopiva pläjäys. Eivät käyneet lennot tylsiksi, mutta toisaalta ei tarvinnut pitkien päivien päätteeksi pahemmin keskittyä tai aivojaan vaivata. Hyvin kirjoitettua viihdettä, joka tosin välillä vähän sai ärsyyntymään päähenkilön aivottomuuteen ja - no, todetaan nyt ihan suoraan - itsekkyyteen.

Kristiina malli- ja sisustusarkkitehtiystävineen myös tuntuu liikkuvan varsin pinnallisessa ympäristössä, jossa ulkonäkö ja ulkoiset puitteet ovat tärkeitä. Jonkunlaista syvällisempää pohdintaa välillä kirjassa viritellään paikalleen asettumisesta, ystävyydestä, avioliiton merkityksestä ja rakkauden voimasta, mutta kyllä tuo pääasiassa aikalailla pintaliitoa muistutti. Toisaalta, kuka sitä nyt raatona lentokoneen penkillä filosofista mietintää yölennolla viitsisikään harrastaa. Paljon hauskempaa seurata lieviä töppäyksiä ja pohtia, kenen kainaloon päähenkilön soisi viimeisellä sivulla päätyvän.

Viihdekirjaakaan ei jaksa, jos se on huonoa kieltä tai töksähdellen kirjoitettu. Linssit huurussa läpäisee minun (myönnetään aika isoreikäisen) seulani tuon suhteen. Teksti on sujuvaa, tarina soljuu eikä myötähäpeän tunne estä rentouttavaa kuuntelua. Kyseessä ei varsinaisesti ole "suuri kirjallisuus", mutta Luhtasen pläjäys on oivasti paikkansa täyttävä ja tyylilajiaan edustava kirja.

Tällä hetkellä minulla ei ole yhtään työmatkaa (!) kalenterissa, mutta varmasti nappaan seuraavallekin jonkun vastaavan, vaikka Luhtasen muista äänikirjoina ilmestyneistä kirjoista. Elisa Kirjassakin näkyi ainakin pari mahdollista ehdokasta.

Muita vastaavia ja mahdollisia työmatkaehdokkaita ovat muuten Veera Vaahteran kirjat, jotka ovat pikkuisen vähemmän kylpyvaahtoa ja shamppanjaa, ja vähän enemmän polkupyöriä ja maihareita, mutta kevyitä ja viihdyttäviä myös.

Maaliskuussa luettua

Kuukausi vaihtui - taas. Miten aika voikin nykyään mennä niin nopeasti, että sitä laskee melkein kuukausissa, ihan kuin ei enää huomaisikaan päiviä ja viikkoja. Osansa tietysti voi olla tuolla ikkunasta näkyvällä maisemalla. Huhtikuu alkoi melkomoisessa lumimyräkässä. Ei ole kyllä keväästä tietoakaan. Kuitenkin minä muistan lapsuudestani sellaisenkin syntymäpäivän, kun sain mennä ensimmäistä kertaa pihalle kokeilemaan vieläkö paljaat varpaat palelevat. (Palelivat tietysti, mutta sain sentään luvan mennä ja aurinko paistoi)

Kirjoja sain maaliskuun aikana loppuun peräti yhdeksän. Sanon peräti, sillä siinä hyppelymoodissa on ihme, että yksikään kirja päätyi loppuun saakka. No, myönnetään, listalta löytyy peräti kaksi lyhyitä "tarinoita" sisältävää kirjaa, jolloin hyppelyn tunne löytyy kätevästi yksistä kansista. Lisäksi luin myös yhden keittokirjan, joka muuten kiilasi samantien suosikkilistalleni.

Kirjoitin yllä "tarinat" lainausmerkkeihin sillä ensimmäinen pätkäkirja oli Juha Hurmeen Niemi. Se ei varsinaisesti ollut kokoelma erilaisia tarinoita. Kaikki luvut veivät omalla tavallaan Suomenniemen tarinaa, mutta eihän tuo tietenkään mikään varsinainen kronologisesti etenevä romaanikaan ole...

Toinen, eli Tove Janssonin Bulevardi ja muita kirjoituksia sitten sisältääkin aidosti lyhyitä novelleja tai esseitä kirjailijan pitkän uran varrelta. Tykkäsin kokoelmasta kovasti.

Kuukauden keittokirjaksi puolestaan päätyi talviseen keliin oivasti sopiva Meri-Tuuli Lindströmin (nykyisin Väntsi) Pataruokaa - possunposket olivat herkkuakin herkumpaa ja kirjan inspiroimana meillä syötiin eilenkin pitkään haudutettua pataa.

Jonkunlaiseksi pätkäkirjaksi kai voidaan sanoa myös Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918. Se on interaktiivinen teos, jossa lukijan valinnat ja arpaonni säätelevät tarinan kulkua. Minä säilyin ensimmäisellä yrityksellä hengissä kansalaissodan melskeissä, vaikka monenlaista kurjuutta vastaan tulikin. Toisella kierroksella ei käynyt ihan niin hyvin. Vielä ajattelin kolmannen kokeilla, ennen kuin kirjoitan teoksesta. Nyt jo voin sanoa, että se on varsin mielenkiintoinen ja pelillisessä muodossaan kiehtova.

Muuten maaliskuun lukulistalta löytyi peräti kolme dekkaria. Kuuntelin äänikirjana loppuun (David Lagercrantzin kirjoittaman) Millenium-sarjan viidennen osan. Jollei Lisbeth Salander olisi hahmona niin kiinnostava, olisin varmaan jättänyt kesken jo aiemmin. Jossain vaiheessa suunnittelin myös Flavian seikkailujen lukemisen lopettamista, mutta niin vain luin taas uuden osan. Nokisen tomumajan arvoitus oli edeltäjäänsä parempi, mutta silti pidän enemmän sarjan alkupään kirjoista.

Kolmas dekkari olikin sitten taas mielenkiintoisempi tapaus. Itse asiassa kyseessä on jonkinlainen bisnesschicklitjännäri eli Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani. Riemastuttavasti uudenlainen tarina Pietarilaisista bisneskuvioista ja niiden pyörteissä seikkailevasta firman nuoresta sisäisestä tarkastajasta.  Jopa minä luin tämän melkein putkeen.

Sitten onkin jäljellä enää kuukauden pakollinen viihdefantasia, joka jatkoi meedioetsivän tarinaa (A Cemetery, A Cannibal and the Day of the Dead) sekä tietysti Toton kanssa iltaisin kuunneltu kirja. Maaliskuussa saimme loppuun taas yhden Risto Räppääjän. Tällä kertaa ihmeteltiin tietokoneiden ja pelaamisen outoja vaikutuksia osassa Risto Räppääjä ja villi kone...

Nyt on sitten pääsiäinen vietetty ja pitkä viikonloppu takanapäin. Pitäisi orientoitua töihin, mutta tänään vietin vielä rauhallisen etäpäivän (toki dokumentteja riitti luettavaksi ja laskelmia tehtäväksi). Onneksi on nelipäiväinen arki ja sitten edessä taas viikonloppu. Silloin vietetään Toton 7-v synttäreitä ja muuten varsin mielenkiintoisissa merkeissä. Ehkä tänne blogiinkin kerron, mitä muksut pitävät juhlista, joissa ruoalla leikkiminen on sallittua ja peräti suotavaa.

Venäläiset tilikirjani

Yllättävän nopeasti sitä voi saada kirjan luettua, vaikkei oikein muka jaksa lukemiseen keskittyä. Totta puhuen, olen viime aikoina ollut vielä entistäkin levottomampi, jos se nyt on edes mahdollista. Lukukeskittyminen on tuollaista parin reseptin luokkaa kerrallaan, joten onneksi on ollut myös hyviä keittokirjoja lukulistalla. Tänä keväänä kokkailijaa hemmotellaankin herkuilla. Synttärilahjaksi sain juuri kevään kauneimman kirjakannen tittelin ansaitsevan Brunssikirjan, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 

Levottomuuteni taitaa johtua yksinkertaisesti siitä, että elämässä vaan tapahtuu koko ajan niin paljon. Horisontissa siintää mahdollisia uusia kuvioita, töissä mennään tosi lujaa ja lapsetkin kiihdyttävät kevättä kohden tahtia omissa tapahtumissaan ja onnistuvat siinä sivussa telomaan itseään niin, että välillä juostaan terveyskeskuksessa. Onneksi keskimmäisen kaatumisessa sentään tuli vain haava polveen. Poika kävelee, vaikka arpi kai muistoksi jääkin.

Onneksi lukupinosta löytyi sopivan vauhdikasta iltalukemista.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani 
Yllätysennakkokappale kustantajalta 

Bineschicklitjännäri ? Jollei sellaista genreä vielä ole keksitty aikaisemmin, niin nyt kai sitten on. Ei silti, varsinaista romantiikkaa ei Tarasovan kirja sisällä. Enemmänkin sellaista himonsekaista sekaantumista outoihin tyyppeihin, vaikka kotona Turussa sankaritarta odottaakin (liian?) kiltti sulhanen.

Kuoharia, votkaa ja expattien bailausta vakkaribaarissa on vuorossa harva se ilta ja siinä sivussa Reija Wren selvittelee sisäisenä tarkastajana yhtiönsä venäläisen tytäryhtiön taloustilannetta ja mahdollisia sotkuja - vai oliko se sittenkin toisinpäin ? Siis, Reija Wren tekee parhaansa selvittääksen mahdolliset tilisotkut ja huomaa jonkun tahallaan häiritsevän tutkintaa. Pelin muuttuessa kovemmaksi irrottelu ystävien tai sellaisena esiintyvien ihmisten kanssa antaa tarpeellisia hengähdystaukoja...

Niin tai näin, vauhdilla mennään. Venäläiset tilikirjani on ainakin minulle ihan uudenlainen tuttavuus. Pikkuisen sekava juoni on omalla tavallaan riemastuttava. Venäläiset bisneskuviot ja kansanluonne esiintyvät kliseisinä, mutta silti varsin viihdyttävinä. Ehkä siellä tosiaan on tuollaista. Anniina Tarasova on itse kyseiseistä maasta kokemusta omaava bisnesnainen, joten hänen kuvittelisi jotain tietävän. Itse koko työurani liikemaailmassa viettäneenä, en hirveästi esim. esimiehen toimintatapoja tai Reijan omaa (pyrkyrimäistä) ajattelukuviota omalta uraltani tai työympäristöstäni tunnistanut, mutta varmaan tuollaistakin löytyy. Minulla on kai vain ollut tuuria... enkä tietysti ole Venäjälle bisnestä tehnytkään, käynytkin maassa vain muutaman kerran.

En  Reijaan varsinaisesti ihastunut, vaikka hänen sinnikkyyttään pitääkin ihailla. Epäselvyydet on tutkittava, vaikka sitten kävelisi suoraan surman suuhun, tai ainakin vaarallisiin tilanteisiin. Eikä Reija silti vaikuta ylinaiivilta, mistä pisteet kirjoittajalle. No, paitsi ehkä miesmaultaan, joka on kliseisen renttupainotteinen - ainakin Venäjällä.

Minä siis viihdyin Venäläisiä tilisotkuja selvittämässä varsin mukavasti. Muutama ilta siinä meni, mutta kannatti. Kustantajalta yllätyksenä tullut kirja, jota en muuten ehkä olisi tullut lukeneeksi, osoittautui oikein mukavaksi tuttavuudeksi.