Innostuin aloittamaan Senecan Elämän lyhyydestä Juhana Torkin suomennoksena. Yllättäen vertailu samaan aikaan kuuntelemani Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt-kirjan ajatusten kanssa toi esille paljon yhtäläisyyksiä. Kirjojen kirjoittamisen välillä on kulunut melkoisen monta ihmisikää, joten jäin vähän miettimään.
Pitääkö meille oikeasti esittää jo parituhatta vuotta sitten esitettyjä ajatuksia uudelleen kirjoitettuina, emmekä silti osaa ottaa niistä vaarin?
Joutilaisuuden arvo on nykyaikana pääosin unohtunut. Eikä tässä nyt tarkoiteta tarkoituksellista laiskottelua, vaan tilan luomista ajattelulle ja tasapainoisen olemisen edistämiselle. Eeva Kolun mukaan pitää käydä läpi pari burn out-jaksoa ennen kuin ymmärtää rajojen arvon ja alkaa panostamaan myös läsnäoloon ja omaan hyvinvointiinsa, vaikka jo Seneca sanoi, ettei järjettömässä touhuamisessa ole mitään mieltä. No, noin vähän mutkat suoriksi vetäen ja yksinkertaistaen.
Todennäköisesti "opetus" menee paremmin perille Kolun omakohtaisten kokemusten kuvauksella kuin Senecan opettavaisella (ylimielisellä) saarnalla. Oli kuitenkin mielenkiintoista mielessään vertailla lähestymistapoja. Ei ytimessä niin kauheasti eroa ole aikakausien vaihtumisesta huolimatta. Ehkä nyt ollaan enemmän työn orjia, kun Seneca arvosteli pääasiassa vallan ja huvittelun pyörteissä väsyviä.
Ja tulihan se viite myös tekstissä! Kuuntelin Eeva Kolun kirjan loppuun ja melkein viimeisenä hän siteerasi Senecaa. En siis ollut ihan harhateilla tunnistaessani samanlaisuuksia.
Näinhän se on. Minusta on vanhemmiten tullut ajastani yhä mustasukkaisempi. Siksi seuraan työtuntejani tarkkaan. Työnantajani saa täyden panostukseni, mutta saa sen mieluiten sovitun aikaraamin puitteissa. Minä tarvitsen ajan myös paitsi perheelle ja kotivelvollisuuksille, itsestäni puhumattakaan. Aina (usein) tuo ei onnistu, mutta yrittämättä jättäminen johtaisi väistämättä elämän katoamiseen työn alle.
Monissa oppaissa sanotaan, että parhaat työntekijät tekevät myös muuta kuin töitä. Minäkin olen todennut olevan tehokkaampi ja tuotoksieni laadukkaampia, kun voin välillä lukea, kokata, olla ystävien kanssa - tehdä siis ihan muita juttuja kuin toimenkuvaani kuuluu. En ole käynyt läpi varsinaista burn outia, vaikka olenkin välillä ollut ihan piipussa ja väsynyt. Ehkä minut on pelastanut levoton mieleni. Olen ollut kiinnostunut liian monista asioista (työn lisäksi), joten olen väkisinkin suunnannut huomiota moneen asiaan. Iän myötä kokemus on tuonut näkemystä ja lopputuloksena on kalenteriaan tarkasti (mahdollisuuksien mukaan) vahtiva työntekijä.
Olen tainnut myös ajoissa uskoa, että kaikkea ei voi saada. On ehkä ihmisiä, joilta uran, lasten, harrastusten ja onnellisen rakkauselämän yhdistäminen onnistuu. Epäilen kuitenkin kyseessä olevan useimmiten jonkunlainen illuusio. Minä ainakin olen joutunut tekemään valintoja. Globaali tarjottu positio olisi ollut aikoinaan hieno askel uran kannalta, mutta koin kahden pienen pojan äitiyden ja vaativan työroolin yhdistämisen mahdottomaksi. Kieltäydyin paikasta. Onhan se selvää, että kierros kerran kvartaalissa maapallon ympäri vie aikansa ja se aika on pois lapsilta.
Kollegani Singaporesta otti vastaavan position vastaan. Kerran tavatessamme kysyin, miten kahden pienen tyttären äidin onnistui yhdistää matkustusvaatimukset kotielämään. "En pystykään" oli vastaus, "perinteisesti on tapana, että isoäidit kasvattavat lapset. Niinpä minä voin tehdä uraa, kun äitini on lasten kanssa. Minä hoidan sitten tyttärieni lapset." Puistatti. Rakastan äitiäni, mutta en haluaisi häntä kasvattamaan omia poikiani. Ajattelemme asioista niin eri tavoin, asumme niin eri maailmoissa. Valintoja, valintoja.
En kadu. Näin on hyvä. Minulla on ollut mahdollisuus valita, luksusta sekin. Samanlaisia valintoja tulee vastaan pienemmässä mittakaavassa melkein päivittäin. Siksikin on hyvä välillä pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluaa. Kuulostaa helpolta, mutta ei se sitä aina ole. Yrittää pitää kai kumminkin.
