Puuhamiesten maihinnousu eli nuoret miehet kirjailijoina

Minulta jäi vuonna 2019 noin 50 luettua kirjaa bloggaamatta. Pitäisi varmaan hävettää, mutta ei. Kaikkea ei vaan ehdi. Enkä taida jaksaa niistä tehdä mitään erillistä postaustakaan. Jokaisen kohdalla on kaiketi jokin hyvä syy bloggaamatta jättämiseen.

Toki voin nyt sitten yrittää ryhdistäytyä. Tänä vuonna olen jo lukenut kaksi kirjaa loppuun. Tässä toinen niistä. Mielenkiintoinen, ei ehkä lempparigenreäni, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Sampo Mustonen, Roope Kankare, Jalo Niinikangas : Puuhamiesten maihinnousu 
Oma ostos suoraan kirjailijoilta, jotka sattuvat olemaan esikoisen koulututtuja 

Kirjailijat ovat mahtava poikkeus sääntöön. Aina valitetaan, etteivät pojat ja nuoret miehet lue. No, nämä kolme (17v?) lukevat ja kaiken lisäksi vielä kirjoittavatkin. Puuhamiesten maihinnousu on jo tiimin toinen kirja (ensimmäinen oli ysiluokkalaisina kirjoitettu aforismikokoelma...).

Lyhyitä pätkiä on Puuhamiehissäkin, mutta niiden on löyhästi tarkoitus myös muodostaa toisiinsa linkkautuva tarinankaari - ainakin osittain. Tyylilajina on jonkinlainen sekoitus veijari - satiiri - roadtrip -romaania. Ei siis minulle ominta genreä, mutta uteliaana tartuin teokseen. Pakkohan sitä on lukea kirja, jossa mainospuheen mukaan annetaan kyytiä lapsuuden idoleille muumeista Puuha-Peteen ja vähän siinä sivussa tökitään ajankohtaisia vallanpitäjiä.

Vauhti on kirjassa melkomoinen. Alun väännökset Muumilaakson asukeista (eri nimillä tietenkin) ovat kaikkiaan varsin osuvia ja kirvoittivat huvittuneita hymähdyksiä. Oranssinaamaisen miehen astuessa kuvioihin karkasi mopo käsistä. Mietin jo, oliko viimeistelyssä tullut kenties kiire vaiko vain inspiraatiopallo pongahdellut pojalta toiselle hieman hallitsemattomalla vauhdilla. Vähän pelotti loppukirjan ja oman ajankäytön osalta.

Onneksi kuitenkin maltoin mieleni, luin eteenpäin ja pääsin kuin pääsinkin mukaan pelastamaan maailmankaikkeutta Mansikin lentomatkan loppuräjähdykseltä. Taas mentiin lujaa, mutta sen verran selkein koordinaatein, että täti-ihminenkin pysyi Lada/aikakone - Mauton kyydissä mukana.

Kaikkiaan Puuhamiesten maihinnousu kuvastanee kirjoittajiensa ikäluokan ajattelutapaa, huumoria ja kautta aikojen toistuvaa kunkin ajan kuvien kumartelun käännöstä pyllistelyksi. Asenteessa on jotain kovin tuttua omilta lukioajoiltani (kyllä, pystyn vielä muistamaan sentään jotain), mutta aiheet ovat tuoreesti nykyaikaa.

Kielenhuollolliset kommentit jätän aihetta paremmin osaaville. Minä tykkäsin lauserakenteista ja rytmityksestä, joka sopi valittuun tyylilajiin, ja vaikka viimeistelyyn ja tarinallisuuden kasvattamiseen kaikkein hämärimpien satiristisfilosofisten (?) huomautusten kustannuksella olisi ehkä tarvetta, toivon ehdottomasti kirjailijoiden jatkavan uusien teosten parissa. Lupaan hankkia luettavakseni jokaisen...

Äänikirja vai kuunnelma?

Äänikirjoja on monenlaisia. Osassa lukija lukee tekstiä ilman sen kummempia painotuksia, toisissa taas äänenpainoilla ja rytmityksillä, jopa äänen korkeuden pienillä vaihteluilla tuodaan esim. kertojavaihteluja esiin. Toisinaan lukijoita voi olla useampia, joskus dialogia käydään eri esittäjien välillä. Lukijoiden lisäksi voi äänikirjassa olla musiikkia tai erilaisia äänitehosteita - ei kun, hetkinen - onko silloin kyseessä jo kuunnelma ?

Missä kohtaa äänikirja muuttuu kuunnelmaksi ?

Lempparikuuntelupaikkani joululomalla

Kysymys ilmaantui mieleeni kuunnellessani viimeisintä "äänikirja" -hankintaani eli Jeeves & Wooster: The complete radio dramas. Kyseessä on BBC:n tuotanto rakastettujen hahmojen seikkailuista. Useita näyttelijöitä, pieniä äänitehosteita, musiikki lukujen välissä... Minun luokittelussani tämä kyllä keikahtaa kuunnelmaksi. Voinko sitä siis edes listata kuunneltujen kirjojen joukkoon ? Goodreadsista se kyllä löytyy.

Toisaalta, kuuntelin tässä jokin aika sitten Anna Puun itsensä lukeman Minä olen Anna Puu. Siis lukeman ja laulaman - äänikirjassa nimittäin on lukujen alussa usein myös pätkä luvun teemaan ja elämänvaiheeseen liittyvää laulua. Onko tämä vielä äänikirja ? Minusta on, mutta mihin ihmeeseen tämä päätelmä oikein perustuu ?

 Pitänee kirjata muutama kriteeri.  Oletteko samaa mieltä listauksestani ?

Minusta äänikirjassa:

• ... on eri lukijat korkeintaan luvuille, dialogin "näytteleminen" heittää kuunnelman puolelle 
• ... saa olla musiikkiesimerkkejä tai muita ääniä, kunhan ne tukevat tekstin sisältöä ja ovat "osa tarinaa" Sopii siis paremmin juurikin elämäkertoihin tai tietokirjoihin, romaaneihin harvemmin. Vähän niin kuin kuvat painetussa kirjassa. 
• ... teksti ei saa muuttua eli sitä pitää lukea niin kuin se on kirjoitettu. Äänikirja ei voi olla pelkkää dialogia, jollei kirjaa ole kirjoitettu niin. Näytelmän lukeminenkin on kuunnelma, mikäli ei samalla lueta kaikkia lavastus ja asemointiohjeita käsikirjoituksesta. Tosin muutenkin näytelmä on kirjana vähän hankala määritellä.

Näin ollen ylläolevat esimerkit ovat juurikin, kuten arvelin ja P.G.Wodehousen kirjoihin pohjautuvat kuunnelmat pysyvät poissa luettujen listalta, vaikka hauskoja ja viihdyttäviä ovatkin. 

Parhaimpia elävästi luettuja äänikirjaesimerkkejä ovat Robin Hobbin trilogia Fitz and the Fool ja monet Christiet. Ensiksimainitun lukija Elliot Hill onnistuu vaivihkaisilla äänen ja rytmityksen muutoksilla elävöittämään tarinan täydellisesti. Silti hän ei näyttele, vaan lukee sinänsä jo upeaa tarinaa. Samoin Lars Svedbergin tapa lukea Agatha Christien dekkareita on mahtava sillä jo äänensävy ja rytmitys tuo mieleen englantilaiseen maalaisdekkarin (eikä Jukka Pitkänenkään ole ollenkaan huono). Myös Svedbergin Sinuhe egyptiläinen on ihan omaa luokkaansa. 

Mitä olette mieltä ? Millaisilla kriteereillä itse erottelette kuunnelman ja äänikirjan toisistaan ? Milloin lukija näyttelee? 

Metsän kronikka - Tarinoita puista

Osuuskumman antologiat ovat suosikkejani. Vaikka ne välillä ovat hieman epätasaisia, on luvassa aina joukko mielenkiintoisesti kääntyviä ja vääntyviä juttuja. Metsän kronikka ei ole poikkeus. Metsää, metsän asukkeja ja ihmisen suhdetta puihin tarkastellaan mielikuvituksen kaikista kulmista.

Vaikka kokoelman tarinat ovat erilaisia, yksi asia yhdistää. Puut ja metsät ovat ihmisille ja maailmalle tärkeitä. Ilman niitä ei ihmisillä ole mahdollisuuksia. Metsissä on elinvoimaa, jota tulee vaalia tai se voi kääntyä meitä vastaan.

Kuva Osuuskummalta 

toim. Anu Korpinen, Mia Myllymäki : Metsän kronikka - tarinoita puista
Luettavaksi kustantajalta 

Luin kirjaa pidemmän ajan kuluessa, tarinan sieltä toisen täältä. Tällä kertaa on vaikeampi nimetä suurinpia suosikkejani, mutta ehkäpä Tarja Sipiläisen Resonointia puiden ja ihmisten välisestä yhteydestä vielä silloinkin, kun puu on jo rakennuksen seinänä oli jotenkin herttainen ja henkilöhahmoiltaan viehättävä.

Toinen tarina, joka jäi mieleen oli Mia Myllymäen Nuutin taikapuut, jossa puiden käytöstä joutuu maksamaan omalla uhrauksellaan. Siinä olisi hyvää ohjetta kaikille metsänkäyttöä suunnitteleville.

Myös Kari Välimäen Kuolematon antaa lukijalle pientä tyydytystä siitä, miten metsäkin voi joskus ottaa asiat omiin käsiinsä.

Jussi Katajala puolestaan on muutenkin suosikkejani tarinoidensa seikkailullisuuden vuoksi, eikä hän petä nytkään. Fantasiaelementtejä, hyvää, pahaa, kostoa, rakkautta - Jep. Tykkäsin Suuren tammen varjossa -tarinasta.

Muutkin tarinat ovat mielenkiintoisia. Niissä kuljetaan dystopia-ympäristöstä avaruuteen, puunhengistä metsän valtiaaseen.

Minulla on vielä lukematta tämän vuoden Tieto-Finlandian voittaja Metsä meidän jälkeemme. Pitäisi varmaan ottaa se tähän perään lukulistalle. Assosiaatiot ovat todennäköisesti mielenkiintoisia.

Kirjan sisällysluettelo : 
Anu Korpinen: Esipuhe
J.S. Meresmaa: Metsän kronikka
Tarja Sipiläinen: Resonointia
Nadja Sokura: Tyttö tuli puun juurilta
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut
Kari Välimäki: Kuolematon
M.A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula
Teresa Myllymäki: Matkaajat
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa
Anne Leinonen: Valo kuvun alla
Anni Kuu Nupponen: Puulaulu

Kissat varjoisilta kujilta

Meidän Asterix muutama vuosi sitten

Kissat ovat ihania. Ne ovat pehmeitä ja suloisia. Ne ovat viisaita ja juonikkaita. Niitä ei oikeasti voi kesyttää, mutta ne oppivat vaikka mitä. Ne asuvat ihmisten luona vain koska siltä tuntuu, ei meidän halustamme. Silti ne myös antavat kiintymyksensä ja tuntevat meidän tunteemma, lohduttavat tarvittaessa.

Kyllä, minä olen kissaihminen (vaikka pidän toki koiristakin). Kotonani asui vähintään yksi kissa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Talo tuntuu edelleen tyhjältä, vaikka rakkaan lemmikin poismenosta on kohta jo vuosi.

Minä siis mielelläni ja vähän haikeana katselen kissavideoita, kun vastaan osuu. Enkä tietenkään voinut olla tarttumatta Osuuskumman kokoelmaan kissatarinoita. Shimo Suntilan ja Christine Thorelin toimittama valikoima enemmän tai vähemmän vinksahtaneita kissatarinoita olikin piristävää luettavaa kissanikävään (ja muutenkin).

"Katso syvälle silmiini - teet tahtoni mukaan..."

toim. Shimo Suntila ja Christine Thorel : Varjoisilta kujilta
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Kuten yleensäkin, Osuuskumman kokoelmat ovat täynnään erilaisia näkökulmia ja asetelmia. Asioita katsotaan niin kissan kuin ihmisten silmin, eikä kumpikaan aina ole kovin imartelevassa valossa. Eniten taisin pitää tarinasta, jossa kissan henki jää asuttamaan kesähuvilaa perheen lähdettyä pois. (Artemis Kelosaari: Kissa, joka jäi)  Se oli jotenkin kovasti herttainen ja lohdullinen, olematta kuitenkaan yli-imelä.

Etsiviä ja noitia ja pahoilaisen kissoja sisältävä kertomus toi hauskasti mielleyhtymiä perinteisiin Kyöpelinvuoren tarinoihin. (Anu ja Eero Korpinen: Neiti Madiganin lemmikki) Se osui ajoituksellisestikin sopivasti, kun viime aikoina olen taas Kansallisteatteriin tulleen Mestari ja Margarita näytelmän myötä muistellut aihepiirin kuvioita. Odotan teatteri-iltaa kovasti.

Kissat tuntuvat sopivan etsivänrooliin muutenkin vallan mainiosti (Anni Nupponen: Valkoisen kissan kuolema) ja yleensäkin kissat ovat tarinoissa vahvoja ja pystyviä, varsinaisia sankareita (Jussi Katajala: Rottakuningas) tai sitten tosi pahiksia (Tarja Sipiläinen: Peto).

Kaikki tarinat olivat viihdyttävää luettavaa, vaikka tuossa mainitsinkin vain osan. Tuntuu siltä, että myös Osuuskumman kirjoittajat kunnioittavat tavallani kissan itsenäisyyttä ja kehräämisen voimaa. Kautta aikojen palvottu tai vihattu rakas lemmikki sopii (tietysti) ehdottoman hyvin kumman kiemuraisiin kertomuksin.

Jatkuu! - fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Tässä taitaa tulla yksi Suomen juhlavuoden (ja tulevien vuosien) suositeltavista lahjakirjoista. Ylioppilaat, rippilapset ja muuten vaan juhlia viettävät saavat fanifiktiosta mukavan koristuksen kirjahyllyynsä (kyllä, sellainen kuuluu minusta edelleen löytyä jokaisen kodin sisustuksesta). Tällä kirjalla on arvoa jo pelkästään kunnianosoituksena suomalaiselle kirjallisuudelle.

Kunnianosoituksesta onkin kyse. Kaikkihan me tiedämme sen lievän harmituksen, joka hyvän kirjan päättyessä mieleen pujahtaa. Tutuksi tulleista henkilöhahmoista ei halua päästää irti. "Mitä sitten tapahtui?" Jatkuu! -sai alkukipinän, kun Erkka Mykkänen kärvisteli juurikin tuossa tilassa Mika Waltarin Sinuhen luettuaan ja ryhtyi ideoimaan kirjaa, jossa lista klassikoita saisi jonkinlaisen jatkonsa.

Osa kirjan tarinoista onkin suoranaista jatkoa esikuvalleen, kuten Erkka Mykkäsen tulkinta Sinuhen viimeisistä päivistä tai Petri Tammisen hilpeä ehdotus Kiven veljesten heräämisestä sukupuolisen tasa-arvon tarpeeseen. Toisissa taas yhteys on enemmän viitteellinen. Sudenmorsian onkin peli Taikatalvi kääntyy Anu Kaajan käsittelyssä moderniksi parisuhdetragediaksi muumimukeineen.

Lempeästi kirjailijat myös päivittävät alkuperäisten klassikoiden maailmankuvaa ja arvotuksia. Naisen rooli ja asema nousevat hyvinkin eksplisiittisinä näkyviin jo edellä mainituissa Seitsemän veljeksen jatkossa ja Sudenmorsiamen pelissä. Kyllähän sitä nyt pitää myös Aalon avatar olla päivitetyssä versiossa pelattavissa ja vieläpä aktiivisessa roolissa.

Toisinaan saa vanhoista klassikoista irti naurua uudella tavalla. En yleensä ole vessahuumorin ystävä, mutta Juha Hurmeen Ylistalon huussissa kirvoitti kyllä useamman hyrähdyksen. Antti Heikkisen Rautatie-versio puolestaan pilailee nykymaailman oletettujen ihmeiden kanssa. Sitä vähän hymähtelee päähenkilöille ennen kuin rupeaa miettimään, noinko helposti olemme kaikki vähän vedettävissä uusien juttujen kanssa. Todennäköisesti.

Viihdyin novellien parissa. Ne ovat jo itsessään antoisaa luettavaa, mutta suurin oivaltamisen ilo ja nautinto syntyvät kyllä nimenomaan linkistä alkuperäiseen klassikkoon. Lisäksi plussaa siitä, että jokaisen novellin kohdalla on myös esittely sen kirjoittaneesta kirjailijasta ja hänen suhteestaan esikuvana toimivaan klassikkoon.

Osan klassikkoesikuvan olen itsekin lukenut ja silloin novellista taisi saada eniten irti. Toisten kohdalla pitänee puute korjata pikimmiten. Onneksi on klassikkohaaste. Mirdja saattaisi olla sopiva ehdokas siihen luettavaksi.

Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita

Jussi Katajala: Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita 
Kustantajalta luettavaksi 

Katajalan aiempi novellikokoelma Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita on kuulunut suosikkeihini pitkän aikaa. Pidin sen seikkailutarinamoodista.
Odotukset siis olivat suhteellisen korkealla aloittaessani tällä kertaa avaruuteen ja välillä vaihtoehtoistodellisuuksiin sijoittuvia novelleja.

Pidin näistäkin, vaikka täytyy sanoa, että Leonardon rasia jäi suuremmaksi suosikikseni. Se tosin johtunee henkilökohtaisesta viehtymyksestäni historiaan avaruuden kustannuksella. Ei silti, eivät nämä nyt ihan pelkkää avaruusalus-scifiä ole. On vanhoja kulttuureja, uudisasukkaina vaeltavia ja sitten niitä, jotka syövät toisia sivilisaatioita kulkiessaan.

Novellit on ryhmitelty kolmeen sarjaan. Toisenlaisia aikoja käsittää ajatuksia vaihtoehtoisista historioista ja siitä, miten eri todellisuuksien välinen yhteistyö voi olla hyvinkin tärkeää, tai siitä miten Suomessakin heimot olisivat voineet jatkaa maan ja kansan jakamista. Terra-novellit kertovat kummallisista kohtaamisista ja vyöhykkeistä maassa. Kirjan niminovellissa on nollameridiaani, jonka toisella puolella aika ei etene. Rajan voi tosin ylittää vain erityisissä olosuhteissa.

Eniten kuitenkin pidin Kosmos-osioista. Sen novellit kertovat yhtä tarinaa, mutta mielenkiintoisesti eri näkökulmista. Kertomus kehkeytyy vähitellen auki ja lukija ymmärtää jossain vaiheessa, mitä aiemmin on tapahtunut. Sitten mietitään jatkoa taistelun eri osapuolien ja erilaisia ratkaisuja tekevien osallistujien kohdalla. On mielenkiintoista seurata, miten erilaisiin johtopäätöksiin ja kohtaloihin sattuma voi johdattaa. Kaikki on kiinni vain siitä, mitä näemme ja miten taipumustemme mukaan kokemuksiimme suhtaudumme.

Kaikkiaan kirja on täynnä mielenkiintoisia kiepsahduksia ja on taattua Osuuskumma-laatua. Olen tainnut tykätä suurin piirtein kaikista heidän julkaisemistaan kirjoista. Niissä on sopivasti juuri sitä kummaa, joka piristää ja kiehtoo arjen keskellä. Jännästi vinksahtanutta.

Kylän koirat

Kylällä on tosiaan koiria kai enemmän kuin koskaan ja useampi tuttukin on viime aikoina erehtynyt karvaturrin hankkimaan. Ei siinä mitään, pidän minäkin koirista, vaikka kai kissaihmiseksi enemmän tunnustaudunkin.

On vaan koiranelämä nykyään kaukana sanonnan alkuperäisestä merkityksestä. Nykyään lemmikkejä hellitään ja lellitään, mutta hintana lienee vapauden menetys. Toista se oli ennen. Ainakin mikäli on Veikko Huovista uskominen.

Veikko Huovinen: Kylän koirat 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana Esa Saario 

En tiedä, voiko näitä oikein novelleiksi sanoa, ehkäpä jonkinlaisiksi pakinoiksi ennemmin. Olivat mitä olivat, mutta elävän kuvan saa pohjoisen kylien koiraelämästä vuosilta 1961-62, jolloin kirjailija ilmoittaa tutkineensa koirien touhuja sekä kameran kautta että kyläteillä muuten tarkkaillen.

Koirat kiertävät tunkioita, ystävystyvät, kinaavat luista ja muista herkkupaloista, vahtivat omaa aluettaan ja isäntiensä omasuutta, sekä tietysti rakastuvat. Narttukoiran piirtyksen keskellä asuvan kokemukset kuuluvatkin kirjoituksista vaikuttavimpiin - opinpahan olemaan koskaan hankkimatta tyttökoiraa. Susi saa sukulaisensa kaikkoamaan kuolleenakin. Kaipa sen haju tuo viestin vaarasta ja jostain syvemmästä, unohtuneesta siteestä ja vaarojen houkutuksesta, kuoleman uhasta.

Jutut ovat vähän rouheasti kirjoitettuja ja niissä elää aika, jota ei enää ole. Nyt on sisävessat ja jätesäiliöt, tuolloin niitä vasta kaukaisempiin kyliin asennettiin. Eikä kai metsästys tai koiramaisen käytöksen sietäminenkään ole enää samalla tasolla. Vai sietäisitkö sinä naapurin koirien kuseskelut oman ikkunan alla keltaiseksi lumeksi saakka?

Kielellisesti nämä ovat ehkä hivenen vanhahtavia, mutta toisaalta siinä on oma viehätyksensä. Hyvin soveltuvat luettaviksi ääneen ja Esa Saario tekeekin varsin mainion työn. Erilaiset koirat luonteineen ja kohtaloineen ovat hauskoja kuunneltavia, vaikka välillä kaupunkilainen nykyihminen ihmetteleekin moista menoa ja huomaa tutustuvansa koiriin aika yksipuolisesti niiden lemmikkitoimenkuvassa.

Kylän koirat on viihdyttävä ja omalla tavallaan mielenkiintoinen kuvaus elämästä, eikä vain koirien. Kyllähän koirien kanssa kylissä elää kirjassa ihmisiäkin ja kylän nelijalkaisia asukkeja tarkkailemalla tulee samalla tiirailleeksi myös niiden isäntien tapoja ja toimia.

Ylipainolisämaksu

Kuva Johnny Kniga

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

Kaisa Haatasen ensimmäinen kirja Meikkipussin pohjalta kertoi viisikymppistä lähestyvän naisen ajatuksista elämästä ja maailmanmenosta. Ylipainolisämaksu jatkaa samoilla linjoilla, mutta matkailun näkökulmasta.

Tällä kertaa tartuin lyhyisiin tarinoihin ja pohdintoihin äänikirjan muodossa ja tähän kerrontamuotoon ne ovatkin omiaan. Kirsta Putkonen-Örn myös osaa lukea näitä oikealla tavalla - sillain vähän itseironisesti, mutta samalla aikuisen naisen itsevarmuutta uhkuen.

Vanhemmat, ystävät ja toinen toistaan mielenkiintoisemma matkakohteet vilisevät tarinasta toiseen. Tosin mitään kovin eksoottista ei Tytti kuulemma harrasta, vaikka kyllä minusta Egypti ja pyramidit nyt aika jänniltä jo kuulostavatkin.  (Kyllä, aihealue kiinnostaa minuakin, eikä vähiten Waltarin Sinuhen jäljiltä - joskus vielä...)

Kummasti taas tunnistin itseni - Englanti lempipaikka, mukavuudenhaluinen matkustaja ja kirjat mukana aina ja kaikkialla. Jep, been there, done that. Tosin minulla on viimeiset yli 20 vuotta useimmiten ollut aina sama mies mukana ja vuosien varrella kolmeen kasvanut määrä muksuja vaihtelevalla matkakokoonpanolla. Se ei tietysti estä minua haaveilemasta lomasta itsekseni englantilaisessa majatalossa herkullisen aamupalan ja sen jälkeisen rauhallisen lukuhetken parissa.

Älkää käsittäkö väärin. Kyllä minusta on ihana matkustaa miehen kanssa ja useimmitsen itse asiassa haluan myös jälkikasvun mukaan. Ehkä tämä on jonkinlaista itsensä lohduttamista tämänhetkisen työmatkasuman pyörteissä. Voi varasta itselleen edes hetken "omaa aikaa" pitkän päivän iltana. Jos hyvin sattuu voi hotelli suoda pientä luksusta ja kävinhän minä tässä Englannissakin ja osuin varsin oikeantunnelmaiseen paikkaan.

Huolimatta itseni tunnistamisesta, pääsin silti kirjan tunnelmaan kiinni vasta jossain puolessavälissä. Alussa jotenkin vierasti tarinoiden sävyä, mutta sitten kyllä hymähtelin ihan tyytyväisenä. En oikein tiedä, miksi. Ehkä olin matkalla väärässä paikassa.

Kaikkiaan tämän on mukavaa viihdettä tällaiselle keski-ikäiselle matkalaiselle ja kaipa tästä mieskin saisi aiheitä päänpyöritykselle, jos sattuisi kuuntelemaan. Äänikirjaksi tämä onkin omiaan  ja juurikin matkalla jonnekin - ihan jo aihepiirinsäkin puolesta, sekä tietysti siksi, että lyhyet tarinat sopivat paikasta toiseen siirtymiseen ja pidemmällä välillä nitä jaksaa kuunnella vaikka muutaman peräkkäin.

Naistenviikon haastepostaus: Neitsyt ja äiti

Naisten viikon haastepostaus. Emäntänä Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Astuvan ukoksi sanotaan, mutta mistä sen näkee, ettei olekin akka? 

Naistenviikkoa vietetään 18.7. - 24.7.2016. Välillä harmittaa. Miksi ihmeessä edelleen tarvitaan erillisiä päivä tai viikkoja muistuttamaan, että puolet ihmiskunnasta on olemassa? En pidä jalustalle asettamisesta. En myöskään pidä sorrosta, alentamisesta ja väheksymisestä (kenenkään kohdalla). Tosiasia lienee, että maailman monessa kolkassa naisella ei edelleenkään ole muuta kuin korkeintaan esineellinen arvo. Väkivalta ja alistaminen ovat arkipäivää liian monelle.

Tiedän olevani onnekas. Asun maassa, joissa monista epätasa-arvon ilmentymistä huolimatta oloni on turvallinen, saan valita kotiäitiyden ja uran välillä, omistan, voin ilmaista itseäni vaikka kirjoittamalla blogia. Mieheni on aina tukenut työsuunnitelmiani ja valittamatta tehnyt ruokaa, hoitanut lapsia ja huushollia. Siivouksessakin olemme tasaisesti yhtä huonoja. Kasvatukseni kiteytyy seuraavaan keskusteluun vähän yli kymmenvuotiaan Minnan ja isänsä välillä:

Iltakävelyllä kodin suuntaan: 
- Haluan olla poika - he saavat olla ulkona pidempään! Tämä ei ole reilua
- Ei se ole kiinni sukupuolesta. Huomenna on koulua. 
- Pojat saavat muutenkin tehdä, mitä haluavat ja missä haluavat

Isä pysähtyi
- Minna, älä ikinä ajattele, ettet saisi, koska olet tyttö. Sinä voit tehdä ja osaat mitä vain.

Sitten jatkettiin kotiin. Kumpikin omissa mietteissämme. 

Tämä keskustelu on aina ollut kirkkaana mielessäni. Toki olen myös saanut tehdä töitä (miesvaltaisissa)yhteisöissä, joissa tytöttely on ollut todella vähäistä ja tehtäviä on jaettu innon ja osaamisen mukaan eikä sukupuolen. Onnekseni en myöskään ole ujo. Minua kommentoineet ovat aina saaneet vastineen ja varsinkin vanhemmiten olen myös oppinut vaatimaan. Ympäristön asettamat roolit istuvat kuitenkin tiukassa. Vieläkin huomaan pohtivani "voinko" tilanteissa, joissa miehet yleensä vain menevät ja tekevät.

Huora vai madonna? Hyvä äiti vai...? Rooleja on tarjolla muutama.  Mitäs, jos oltaisiin "vain" naisia, siis ihmisiä kukin omine toiveinemme ja valintoinemme?

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana: Kaija Kärkinen 

Kirja on kokoelma Anna-Leena Härkösen Anna-lehteen kirjoittamia kolumneja vuosilta 2003-2011.
Lyhyet tarinat pohtivat naisena olemisen haasteita sekä eroja miehen ja naisen ajattelutapojen välillä. Lyhyet, muutaman minuutin jutut sopivat erityisen hyvin äänikirjamuotoon. Niitä voi kuunnella yhden tai muutaman sopivissa väleissä. Kaija Kärkisen lukemista on miellyttävä kuunnella. Hän saa ääneensä elävyyttä, muttei ylinäyttele.

Jotkin kohdat kolahtivat. Se on oikeasti kumma juttu, miten leikkipuistossa äidille tulee aina pissahätä juuri silloin kuin sieltä ei saa lasta lähtemään millään pois tai, miten töissä käyviä äitejä syyllistetään (välillä erityisesti toisten (koti)äitien taholta). Meillä myös taitaa olla samanlaiset jääräpäät lapsina ja olemme yhtä lailla tuiskahtelevia ja välillää ajatuksissaan poissaolevia tai kodin ulkopuolisten juttujen takia pahantuulisia äitejä - ja podemme käytöksestämme samalla tavalla huonoa omatuntoa.

Äitiyteen liittyvät jutut siis osuivat ja upposivat. Hieman vähemmän tunnistin itseäni kiiltovoidepurkkia himoitsevassa naisessa (minä olen nyt lomalla kulkenut 99% täysin ilman meikkiä) tai miehelle dramaattista puhelua soittavassa vaimossa (meillä on menty tekstareilla jo vuosikausia reissujen aikaan), mutta kaipa se noinkin voi muilla olla. Ajan kuluminen kirjoittamisajankohdasta näkyy välillä teknologiakuvauksissa - enää ei mene ihan samalla tavalla nettiyhteyksien ja IT-huoltojen kassa - onneksi.

Tietty noista tekstareista voisi kertoa ainakin meillä näkyvän, aika klassisen eron miehen ja naisen välillä. Kun minä kirjoitan puolittaisen romaanin tapahtumineen, vastaa mies "Tout ok" eli "Kaikki ok" ...  Sisältyyhän tuohon tietysti kaikki oleellinen, mutta joskus olisi kiva kuulla vähän pidempää tarinaa kotoa tai reissun päältä. Riippuen kumpi tien päällä kulloinkin on.

Kirjan niminovelli "Laskeva neitsyt" kertoo osuvasti naisten ja miesten logiikan erilaisuudesta. Toiset tietävät ja toiset olettavat tietävänsä, kun kerran logiikka niin määrittelee... (okei, tuo oli ehkä vähän ilkeästi sanottu, mutta noin minä tuon tulkitsin...) Tai sitten on kyse vain aiheiden erilaisesta kiinnostavuudesta.

Kaikkiaan Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia on viihdyttävä, mutta myös ajatuksia herättävä kokoelma juttuja naiseudesta.


Naistenviikolla kirjabloggaaajat keskittyvät erityisesti erilaisiin (nais)näkökulmiin tai näkökulmiin naiseuteen kirjallisuudessa tai muuten vaan. Kannattaa kurkata lista hasteeseen osallistuvista blogeista täällä.

Edit perjantaina : Kakkospostaukseni täällä. 
Toinen edit: Kolmaspostaus täällä.

Silintereitä ja siipirattaita

Ilmalaivaperspektiivi - vesitornista 

Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita (toim. Anne Leinonen ja Mia Myllymäki)
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi

Taas kerran on tiedossa kummaa eri kirjoittajilta. Näistä Osuuskumman (ja muiden kummakustantajien) novellikokoelmista on tullut jo ihan vakiokamaa lukulistallani. Ne ovat ideaalisia iltalukuun. Tarpeeksi mielenkiintoisia, ettei nukahda kesken tarinaa, mutta tarpeeksi lyhyitä riittävän yöunen takaamiseksi.

Silintereitä ja siipirattaita jatkaa Osuuskumman Steampunk-antologioiden sarjaa. Steampunk! Koneita ja korsetteja oli ensimmäinen, Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita toinen.

Silintereitä ja siipirattaita jatkaa tuttuun tapaan ajankuvaltaan virallista historiankirjoitusta myötäillen, mutta sopivissa kohdin vinoon vinksauttaen. Venäjällä onkin tsaaritar, joka kulkee ilmalaivoilla paikasta toiseen. Koneet hallitsevat navettaa ja ihmisille tehdään älykkäitä tekojäseniä. Menninkäiset tuottavat androidhybridejä...

Minua viehättävät nuo juonenkäänteitä kiepsauttelevat vääristymät. Ne tuovat tarinoihin yllätyksellisyyttä, joka useammin kuin kerran saa hymyn palkakseen. Jotenkin myös tuntuu, että tässä kirjassa tarinat ovat tasalaatuisia. Mieleen jäi monta hyvää. Anni Nupposen Mustan käden varjo on mielenkiintoisen tummasävyinen agenttitarina, jossa minua miellyttivät myös vahvat naiset päärooleissa. Magdalena Hain Rattaiden tanssi on jotenkin eteerisyydessään pelottava ja onhan se tavallaan aika julma. Hanna Morren Käsi kädestä yhdistelee maantierosvoja mekaaniikkalääkäreihin. Anne Leinosen Sylinterihattu pakottaa lukijankin miettimään aikatodellisuuksien linkityksiä ja kiemurtelee alusta alkuun jännällä tavalla. Mikko Rauhalan Menninkäisten aamunkoitto kertoo aika perinteisen tarinan, mutta menninkäiset ilahduttavat.

Huomaan listaavani melkein kirjan jokaisen novellin, mutta eniten taisin kuitenkin pitää Saara Henrikssonin Valaanpyytäjän vaimosta. Siinä historia, löytöretket ja vähän mystiset tapahtumat yhdistyvät mahtavaan luontoon salaperäisen isoäidin tarinan myötä.

Ehdottoman luettava antologia siis. Nämä tarinat eroavat perusfantasiasta usein, paitsi tietenkin teknologian ja höyryn roolin osalta, myös siinä, että lyhyet tarinat pakottavat keveisiin vetoihin maailmojen kuvauksessa. On jännittävää seurata, miten henkilöiden toimien ja puheiden kautta pääsee sukeltamaan johonkin aivan uuteen ympäristöön. Novelleissa ei kauheasti ole tilaa kuvailulle, joten lukija joutuu tulkitsemaan ja täydentämään kuvat mieleensä.  Ihanan stimuloivaa ja viihdyttävää.

Osuuskumman kirjat eivät myöskään vie lukijaansa konkurssiin. Tämäkin kirja löytyy mm. Elisa Kirjasta alle kympillä.

Oh Hercule! Ja kaikki ne vahvat naiset!

Maisema metrosta maan päällä

Agatha Christie : Herkuleen urotyöt
äänikirjan lukijana Lars Svedberg
oma ostos Elisa Kirjasta 

Pitää sentään hehkuttaa työmatkojeni seuralaista, jonka sankarillisuus on kertakaikkisen viihdyttävää. Varsinkin Lars Svedbergin lukemina ovat Herkuleen urotyöt muuttavat yleensä vähän työläältä tuntuvan siirtymisen kotoa toimistolle ja takaisin siksi paljon puhutuksi "omaksi laatuajaksi". Työssäkäyvällä äidillä sitä ei liikaa olekaan.

Monsieur Poirot päättää toistaa antiikin Herkuleen urotyöt. toki omalla alallaan ja jäljittelemättömällä tavallaan. Englantilainen yhteiskunta, herkulliset stereotyypit, mielikuvitukselliset tarinat ja ennen kaikkea lyömätön belgialainen salapoliisi ovat sellainen cocktail, jota ainakin minä nautin vähän turhankin isoina ahmaisuina. Kirja loppuu aina vähän kesken. Myönnän myös olleeni viime päivinä ehkä vähän epäsosiaalinen lounastauoilla...

Lisäksi tulin oikeastaan näin vasta naistenpäivänä ajatelleeksi, että Agatha Christie kirjoitti oikeastaan aika feminististä tekstiä.

Ai, miten niin?

No, Herkuleen urotöissäkin Mr Poirot on ehkä päähenkilö, mutta erittäin usein hänen erinomaisuutensa heijastuu jonkin feminiinisen voimakkaan hahmon pinnasta. Kyseisessä hahmossa on aina tarpeeksi karaktääriä, jotta Poirotin ylivoimaisuus saa sen kaipaaman vastapainon. Tarinoista löytyy taitava naispuolinen taidevaras, peräänantamaton morsian, pari harpyijaa, ylevä pääministerinvaimo ja monia muita ihastuttavan vahvoja naishahmoja.

Christien tarinoiden naiset voivat olla kamalia vanhoja kääkkiä, julmasti muista hyötyviä rikollisia, taitavia roolipelaajia tai ihanteellisen korkeaselkäisiä rouvia, mutta yleensä heillä kaikilla on voimakas tahto ja taitoa myös viedä haluamansa asiat eteenpäin.

Sellaisiahan me naiset olemme, vai mitä?

Hyvää naistenpäiväniltaa!

Supernova

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry uusien kirjoittajien antologia: Supernova
toimittaneet: Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen, Shimo Suntila - eri kirjoittajia 
Luettavaksi arvostelukappaleena 

Taas kummaa. Tällä kertaa uusien kirjoittajien novelliantologiana, johon tartuin innolla ja luin loppuun samassa mielentilassa. Tämä kokoelma nimittäin on miellyttävän tasalaatuinen ja kaikki tarinat laadukasta luettavaa.

Toisaalta, tasalaatuisuus ehkä hivenen pelaa myös kokoelmaa vastaan, sillä se johtaa helposti tasapaksuisuuteen. Yllätyksellisyys ja rosot puuttuvat. Tarinat olivat ehkä turhankin siloiteltuja ja... aika tuttuja. Tai siis, ainakin tällainen vanhempi lukija tunnisti teemoja ja ratkaisuja aiemmin lukemastaan.

Pidin kuitenkin kokoelmasta kovasti. Se oli helppoa ja viihdyttävää luettavaa ja ainahan sitä kummia käänteitä löytyy tutuistakin teemoista.
Kokonaisuutena kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos vähänkään tykkää tyylilajista.

Tarinoista kolme jäi minulla parhaiten mieleen.

Pyry Palermon Kuolemantanssi kertoo omalaatuisesta taiteilijasta, joka saa apulaisekseen aran nuoren miehen. Taiteilijan töissä sekoittuvat tieteen kehitys elämän luojana, taiteen vaatimat uhraukset ja rajat, sekä suuruudenhullun egon rajojen löytymättömyys. Pidin tarinan synkkyydestä ja makaaberista kuviosta.

Hanna Hohenthalin Kuolleena syntynyt puolestaan jäi mieleen, koska se loppui ihan kesken. Tarina loi maailman ja pohjan, josta haluaisi kuulla lisää, mutta kysymyksiä jäi novellin lopussa liikaa. Onkohan tästä tarkoitus kirjoittaa jotain pidempää? Minä ainakin jään odottamaan lapsenpäästäjäoppilaan uteliaisuuden tyydyttämisen tuomia seikkailuja.

Mia Myllymäen Talven lapset leikkii perinteisillä teemoilla rinnakkaismaailman kansoista ja jumaluuksien suvuista, mutta onnistuu kuitenkin yllättämään. Tarina aukeaa sopivast hiljalleen kerien ja vaikka lukija aavistaa, ei hän voi tietää ennen kuin ollaan oikeassa kohdassa. Tykkäsin novellin taitavasti muodostetusta rakenteesta ja hivenen eleettömästä kerronnasta.

Nämä siis nousivat minulla mainintoihin, mutta eivät muutkaan olleet missää tapauksessa huonoja. Taitaa olla suomalaisen kumman tulevaisuus turvattu ja se on hyvä juttu se.

Kolme maailmanloppua

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
Kustantajalta Kirjamessujen bloggaribrunssilla

Tykkäänkö minä näistä? Ne ovat vähän outoja. Niissä on hieman tönkköjä seksuaaliviittauksia, liian miehistä tai teinipoikaa. Olenko kuitenkin liian sovinnainen tai yksinkertaisesti vain vanha täti?
Ei, kyllä minä sittenkin tykkään. Ne ovat oikeastaan aika sopivasti nyrjähtäneitä, vähän vinksallaan. Eivät ihan reaalifantasiaa vaan jostain omasta kulmastaan todellisuutta tai sentin sen toiselta puolelta. Piristäviä hetkiä päivän kiireiden keskellä.

En (melkein) koskaan palaa aiemmin lukemiini kirjoihin, mutta tämän otin jo uudelleen käteeni. Oli pakko vielä lukea kertaalleen kokoelman niminovelli, Kolme maailmanloppua. Siinä on jotain viehättävää. Kamalaa, mutta samalla viehättävää. Nainen, mies, sänkykeskustelun kiemurat ja kaiken loppu. Kiehtovaa.

Monta muutakin mielenkiintoista ja mielenkiemuroihin jäänyttä tarinaa kirjasta löytyy. Bonnierin kirjabloggaajabrunssilla, kirjailija itse kertoi kolmen Krista Kosonen-tarinan taustaa. Hän oli itse kerran törmännyt kaupungilla näyttelijättäreen ja jäänyt miettimään: "Mitä jos..." Kirjan jo valmistuttua, oli hän leikitellyt ajatuksella nimetä kirja Krista Kososen mukaan, mutta ilmeisesti Krista itse ei asiasta varsinaisesti ollut innostunut. Tai niin ainakin tarina kertoo, Mykkäsen mukaan.

Monia muitakin mielenkiintoisia juttujä kirjaan mahtuu yllämainittujen lisäksi. Kaikki erittäinkin luettavia. Talteen laitettava pieni kirja, ihan kirjaimellisesti siis. Olen viime aikoina kunnostautunut laittamalla kirjoja kiertoon. Minut tuntevat tietävät kyseessä olevan vuosien kovien mielikuvaharjoitusten tulos. Ennen kirjoille oli minun huushollissani tarjolla vain yksisuuntainen tie. Kolme maailmanloppua pistän kuitenkin visusti hyllyyn talteen ja kaivan sieltä esille, kun seuraavan kerran kaipaan muutaman minuutin aivojumppaa.

Karhuherra selviää aina

Michael Bond: Paddington panee töpinäksi ja Paddington Puutarhakadulla 

Omia ostoksia Elisa Kirjasta 

äänikirjojen lukijana Mikko Kivinen 

Voi Paddington! Menit sinä minne tahansa, niin aina on edessä ongelmia. Elokuvissa käynti, huutokauppareissu, pesulavisiitti tai päivällinen hienossa ravintolassa ja aina tapahtuu jotain noloa ja outoa, mutta... karhukin putoaa tassuilleen, joka kerta. Milloin Paddington pelastaa illan auttamalla pianistia tai löytää miljönäärin solmioneulan tai muuten vain tapaa ihania ihmisiä, mutta aina on seikkailuissa loppu hyvin.

Paddingon on ihanan rakastettava karhuherra, joka aina tahtoo hyvää. Hänen kommelluksiaan kuuntelee mielellään, sillä niissä ei koskaan ole mitään pahantahtoista. Kuuntelimme alkuun ensimmäisen Paddingtonin autossa lasten kanssa, mutta sitten jatkoin ihan itsekseni työmatkoilla. Päivät alkoivat mukavasti hymähdelleen ja hyvällä mielellä. 

Paddingtonit ovat tunnettuja klassikoita, eikä mitenkään ilman syytä. Kukapa ei mielellään seuraisi hyvää tarkoittavan karhun seikkailuja. Paddingtonin lisäksi kirjoissa on mukava setti muita henkilöitä. Herra Grüber on kiltti antiikkikauppias, joka yrittää auttaa Paddingtonia uusiin asioihin tutustumisessa. Rouva Bird, taloudenhoitaja, on ehkä hieman tiukka kurinpitäjä, mutta lämminsydäminen ja pitää aina ongelmiin joutuneen Paddingtonin puolta. Jonathan ja Judy ovat Paddingtonin iloisia ystäviä ja heidän vanhempansa, herra Brown ja rouva Brown pitävät Paddingtonista huolta parhaansa mukaan. Varsinkin herra Brown on minun suosikkini. Hän on niin ihanan konservatiivinen ja vähän ajattelematon. Kaikkein herkullisimpiin tilanteisiin johtavat tarinat alkavat siitä, kun herra Brown saa idean... naisväen epäilyksistä huolimatta hän ottaa Paddingtonin mukaan milloin mihinkin ja hauskastihan siinä aina käy... 

Paddingtonin tarinat ovat myös mielenkiintoinen kurkistusikkuna menneeseen, vähän viattomaan aikaan. Pyykit haetaan ovelta pesulaan, taloudenhoitaja asuu kotona ja on osa perhettä, samalla kun pitää talouden pyörimässä, lapset käyvät koulua sisäoppilaitoksessa ja tulevat kotiin vain lomille. Isä käy töissä jossain epämääräisessä paikassa, mutta mitä ilmeisemmin hyvällä palkalla. Tällainen elämä on meille tuttua englantilaisista romaaneista hyvin toimeentulevian luokan elämästä. Kirjoissa ei vastaan tulekaan mitään kurjaa. Kukaan ei ole köyhä tai nälkäinen, kaikki tarkoittavat hyvää ja elämä on tasaisen herttaista... tai olisi ilman Paddingtonin kommelluksia. 

Vaikka Paddington-kirjoissa esiintuleva maailmankuva on parhaimmillaankin vähän naiivi, se ei haittaa. Näitä kirjoja ei kuuntele opetusmielessä tai maailmantuskaa kokeakseen. Paddington tuo hyvän mielen.

Lukijana Mikko Kivinen on juuri passeli Paddingtonille. Hänen hivenen käheä äänensä ja eloisa lukutapansa saa Paddingtonin elämään kuuntelijan mielikuvituksessa. Lars Svedbergin Sinuhen ja Christieiden lisäksi tämä on minun ehdoton suosikkini äänikirjatoteutusten joukossa.