Joskus äiti nauraa, joskus ei

kuva WSOY (Anton Lipasti)

 Nuorille kohdennetut kirjat ovat tyylillisesti välillä vaikeita. "Mukahauska" ei aina naurata ja hauskan ja "mukan" välinen ero on hiuksenhieno. Toisinaan mietin, onko ero minun aikuisen mielessäni vaiko tekstissä. Välillä käy nimittäin niinkin, että Totoa naurattaa vaikka minua ei. Malliesimerkki sukupolvien välisestä erosta lienee Neropatin päiväkirja - tosin Totollakin kesti muutaman kirjan verran ennen kuin hän alkoi oikeasti pitämään ja into hiipui melko nopeasti. 

Viime aikoina meitä molempia naurattaneista kirjoista minusta hauskimmat ovat olleet Lipastin isä/poika yhdistelmällä kirjoitetun Oskari Onniston uskomattomat seikkailut-sarjan kaksi osaa. Niissä mennään juuri hauskan ja ärsyttävän rajamailla, mutta jotenkin vältetään itsestäänselvyyksien toisto ja lukijaa aliarvioivat välihuomautukset. Ehkä kuvittajana toiminut Anton on karsinut isänsä pahimmat kielikukkaset. 

Anton Lipasti, Roope Lipasti : Luutarhurin tapaus ja Leprankukka 

Kirjastosta 

kuva WSOY (Anton Lipasti)

Oskarille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ensimmäisessä osassa lähdetään luokkaretkelle Oskarin isän johtamaan kaivokseen ja sieltä löytyy omituinen hahmo. Hahmon lähdettyä karkuretkelle tarvitaan myös luokkakavereiden apua, jotta hässäkkää aiheuttava otus saadaan palautettua, minne se kuuluu. 

Toisessa osassa puolestaan joudutaan taas tekemisiin kauhean rehtori Limataisen kanssa. Pitäähän ihmiset pelastaa hirvittävän leprankukan vaikutuksilta vaikka siemenet ovatkin levinneet jo kaikkialle. Leprankukan vaikutus oli muuten sellainen, että minuakin vähän puistatti. En ole ehkä kaikkein modernein äiti, mutta 50-luvun asetelmiin en todellakaan halua palata. 

Tarinat ovat tietysti täysin villejä ja epäuskottavia, mutta eipä tässä mitään realismia kirjoitetakaan. Kaikenlaista vähän noloakin sattuu, mutta päällimmäisenä on mukavan hyväksyvä sävy. Kukaan ei ole oikeasti ilkeä ja kaverit ottavat nolot tilanteet ennemminkin ystävällisesti auttaen kuin ilkeästi hohottaen. Sehän sopii ainakin minulle vallan mainiosti. 

Kaikkiaan siis mukavia pikavälipaloja äidillekin. Jostain syystä Toto aivan ehdottomasti halusi minun lukevan nämä. En tiedä, miksi. Ehkä kyseessä oli jonkinlainen äiti-testi. Taisin läpäistä, kun kerran osasin nauraa oikeissa kohdissa. 

kuva Tammi (Johanna Rojola)

Maria Laakso: Taltuta klassikko 

Äänikirja Nextorysta 

lukijana : Pirjo Heikkilä

Tämän kirjan konsepti on tosi hauska. Otetaan kirjallisuuden klassikoita ja muokataan niistä juttua ymmärrettävässä  ja helposti lähestyttävässä muodossa - nuorille siis. 

Minun täytyy myöntää, etten tyylillisesti tainnut olla kohderyhmää. Pidin kyllä siitä, miten klassikoita kuvattiin, mutta kiemurtelin kuunnellessani lukijalle heitettyjä välihuomautuksia ja kommentteja. Ne kuulostivat jotenkin päälleliimatuilta, ihan siltä kuin aikuinen yrittäisi puhua "nuorten kieltä". Saatoin sieluni silmillä nähdä omien teinieni ilmeet, jos yrittäisin samaa. Ne selän takana veljeen luodut silmäykset... 

Tunne saattoi tietysti johtua formaatista. Äänikirjan lukijassa ei ollut mitään vikaa, mutta ehkä tekstin "opettavaisuus" jotenkin korostuu kuunnellessa aikuista lukemassa. Voi olla, että kirja toimii paremmin kuvituksen tukiessa luettua tekstiä. En tiedä, ehkä pitää joskus kokeilla ja kysyä jälkikasvulta kommentteja. 

Nyt olen taas jonkun aikaa keskittynyt "aikuisten kirjoihin". Totonkin lukuinto on ollut vähän niin ja näin. Lähinnä hän on tainnut viime aikoina koittaa saada selvää sarjakuvista ranskaksi. Tai no, luki hän myös tabletilta Nextory-kirjoja koulun lukudiplomiin. Ihan hyvä sekin tietysti, mutta olisiko lisää jotain hyviä lukuvinkkejä krantulle kymmenvuotiaalle lukijalle? 

Neropatin päiväkirja - Miksi siitä tykätään?

Kuunnellaan Toton kanssa iltaisin äänikirjoja. Nyt pitää varoa omia ilmeitään. Aina välillä Toto vilkaisee minuun päin. "Oliko tuo hauska kohta?" Ei taida kuopuskaan olla oikein innostunut. Ehkä hän halusi kuunnella tämän ja sanoo hauskaksi siksi, että niin kuuluu sanoa ja koulussa kaverit ovat kehuneet.
En halua valheellisesti vahvistaa lapsen keinotekoista huvitusta, mutta en myöskään estää häntä nauttimasta. En minä voi tietää, miten Neropatin hauskuus avautuu tokaluokkalaiselle. Olemme ihan eri kohderyhmää - tai siis, minä selkeästi nimenomaan en ole kohderyhmää.

Nyt on kulunut kuuntelusta hetki aikaa - uskaltaisiko kysyä Totoltakin mielipidettä ?

kuva: WSOY

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja - Viimeinen oljenkorsi
Nextory 
Lukijana: Toni Kamula

(Esi)teinin lorvailu ja ihastumiset ovat kiinnostaneet nuoria lukijoita vuodesta ja osasta toiseen. Meilläkin yleensä kirjoja viimeiseen saakka karttava keskimmäinen on tainnut lukea noita useamman kuin yhden. Ehkä siksi, että kuvien vuoksi kirjat ovat nopeita suupaloja.

Viimeinen oljenkorsi kertoo siitä, miten Greg koittaa vältellä koulutehtäviä, herättää ihastuksensa huomiota ja tehdä isälleen mieliksi jalkapalloilijana tai partiolaisena. Elämä on juuri niin vaikeaa kuin teini voi sen itselleen vaikeaksi tehdä. Itse asiassa toivon, etteivät omien poikieni ajatukset kulje aivan samanlaisia ratoja.

Greg osoittautuu melkoisen itsekeskeiseksi (kuten kai jossain määrin kaikki teinit) ja hänen sinänsä aidotkin yrityksensä tehdä asioita valuvat usein hukkaan kertakaikkisen metkuilun ja pienen huijaamisen vuoksi. Lisäksi hän koittaa pönkittää asemaansa käyttämällä hyväkseen parasta ystäväänsä ja huijaamalla.

Tiedän. Minä olen keski-ikäinen nalkuttava äiti-ihminen, mutta silti... Minua ei naurattanut. Kirjan kuvaama teini-maailma sai minut pikemminkin vähän surulliseksi. Toni Kamula kyllä lukee sujuvasti ja päähenkilön äänensävy tuntuu aidolta. Sisältö vaan ei ollut minua varten.

Mutta mitähän 9v tuumaa kirjasta ? Jotain kai voi tulkita jo siitä, että yleensä sarjoja kerralla ahmiva poika ei ole laisinkaan ehdottanut Neropattia seuraavaksi luettavaksi. Kysytään suoraan.


Mitä tykkäsit Neropatin päiväkirjasta ? 
"Olen lukenut niitä ennenkin" 

Niin, mutta tykkäsitkö? 
"Kyllä, miksi muuten haluaisin kuunnella lisää?" 
Ai haluatko?
"....."  

Mikä Neropateissa on hyvää ? 
"Kun se saa kaikki tylsät kohdat kiinnostavammiksi, vaikka se aikakapseli juttu voisi olla tylsä jossa toisessa romaanissa  - ja noissa on vähän mun huumoriakin" 

Mikä Neropatissa naurattaa ? 
"No, ei se oikeastaan naurata. Muuten vaan pidän."

Hmmm... onko sun kaverit kehuneet Neropatteja ? 
"Joo..."
Voisiko olla niin, että tykkäät kehujen takia? (kysyy äiti varovaisesti ja koittaa muotoilla kysymystä sävyltään mahdollisimman neutraaliksi) 
"Jaa... se on kyllä ihan mun oma mielipide, mutta tykkään myös siksi, että saisin ehkä enemmän kavereita... Kaksi syytä" 


Mitäpä tästä sen enempää. Selvästi ryhmäpaine vaikuttaa ainakin jonkin verran mielipiteeseen kirjasta, mikä lienee sinänsä ihan luonnollista. Uskon saman toistuvan paljon myös aikuisten maailmassa. Kaikki me haluamme kuulua joukkoon, tykätä samoista asioista kavereiden kanssa. Onneksi poika sentään myös itse tunnistaa tilanteen ainakin jossain määrin.

Toto tykkää jutella kirjoista, mutta taitaa lukea enemmän ja ehkä "vaikeampia", tai ainakin paksumpia, juoniromaaneja kuin koulukaverinsa. Neropatin päiväkirja tarjonnee koulun välitunneille keskustelunaihetta jonkinlaisena kompromissina jalkapallointoisessa porukassa. Löytyy "yhteistä kenttää". Pallon perässä juokseminenhan ei sitten taas ole Toton juttu ollenkaan.



p.s. olen selvästi ollut Neropatille lempeämpi muutama vuosi sitten, tai sitten osan teemoitus ja tunnelma on ollut toisenlaista. Pitänee lukaista uudelleen ja tarkistaa. 

Tämän tädin ennakkoluulot saivat kyytiä

Kaikkea sitä suoratoistopalvelun käyttöönotto teettääkin. En ikinä olisi kuvitellut kuuntelevani jonkun nuoren tubettajan kirjoja, mutta arvatkaapa, mitkä kirjat Toto valitsi iltakuunteluun ihan ensimmäiseksi ? No tietysti Miklun kirjat!

Miklu: Paras kirja ikinä ja Kaikkien aikojen kirja 

Nextory 

Myönnän. Olin epäluuloinen - taisinpa vähän huokaillakin ja kysyä, eikö nyt tosiaan voitaisi aloittaa jotain muuta kirjaa. Onneksi poika piti päänsä. 

Onneksi siksi, että sain huomata epäluulojen helposti estävän ihan mukavia lukukokemuksia. En näköjään tähän ikään mennessä ole vielä oppinut, että luulo ei ole tiedon väärtti, eikä tubettaja teksteissään niin pöhkö kuin keski-ikäinen täti-ihminen voisi kuvitella. Tämä opetus lienee hyvä pitää mielessä muillakin elämänalueilla. 

En minä ehkä silti nyt lähde Mikluakaan varsinaisesti seuraamaan, mutta kirjat olivat ihan positiivinen yllätys. 

Kuuntelimme molemmat teokset, mutta kun Nextoryssa on myös ekirja-mahdollisuus (tosin vain toisesta Miklun kirjasta), niin Toto katseli vielä kuvat tabletilta. Miklun omat piirrokset ja kännykkäkuvat nimittäin ovat aika iso osa lukukokemusta ja niihin viitattiin säännöllisesti myös äänikirjassa. Ei tainnut Miklu niissä kohdissa varsinaisesti "lukea" kirjaa, mutta tämäntyyppisessä teoksessa eivät hänen välihuomautuksensa häirinneet - vaikka hän avoimesti kehottikin hankkimaan myös painetun kirjan äänikirjan lisäksi. Nuorimies selvästi on ymmärtänyt markkinoinnin merkityksen. 

Sisällöstä sitten... Miklu osoittautui  varsin tervehenkiseksi ja fiksuksi nuoreksi, jonka ajatukset kestävät hyvinkin myös äidin kuuntelun. Itse asiassa ihmettelin vähän opettavaisen tyylin uppoamista kuopukseen - "älä katso koko ajan kännykkää" , "muista nukkua tarpeeksi", "lue kirjoja", "syö tervellisesti" jne... Mitä ilmeisimmin viestin lähteellä on suuri merkitys. Minulta nuo samat ohjeet saavat vastaansa lähinnä silmien pyöritystä ja tuhahtelua, Miklun sanomana näkyi nyökyttelyä. Myönnän tappioni auliisti. Ohjeet, kun olivat kuin suoraan äidin käsikirjasta. 

Oli kirjoissa tietysti sitten tubettajamaisia, vähän överihauskaksi vedettyjä osioita, joille myönnän minäkin vähintään hymähtäneeni. Tyyli oli puhekielistä, eikä varsinaisesti "kirjallista" - varsinkin äänikirjassa tuli sellainen olo, että kuunteli videota ilman kuvaa... eikä se tässä kohtaa häirinnyt yhtään. Taidan edelleen olla niin tyytyväinen noihin hyviin elämänohjeisiin, jotka toivottavasti  jäävät myös kuopuksen mieleen, että pienet juonelliset epätarkkuudet (lue: ei juonta ollenkaan ja aika hötöä tarinaa kaikkiaan), eivät saa minua edes rypistämään otsaani. 

Ihan turhaan minä asiasta kiukuttelisinkin, sillä ei näitä ole kirjoitettu suuriksi kirjallisiksi klassikoiksi, vaan nuorten seuraajien fanikirjoiksi (ja elämänohjeiksi). Sitä en sitten tiedä, pitäisikö Miklun itsensä huolestua siitä, että saa ohjeilleen näin varauksettoman hyväksynnän tällaiselta täti-ihmiseltä... Minä kuitenkin suosittelen lämpimästi näitä kirjoja niiden kohderyhmälle ja varsinkin ehkä niille nuorille, jotka muuten eivät koskisi kirjaan pitkällä tikullakaan. Ehkä Miklun esimerkki saisi sitten seuraavaksi tarttumaan vielä muihinkin opuksiin. 

YA & lastenkirjat - mites tuli luettua noin omasta mielestä ?

Toton joululahjakirjat

Viime aikoina on ollut paljon puhetta lasten ja nuorten lukemisesta, tai oikeammin siitä, että he eivät lue. Samalla on pohdittu nuorten- ja lastenkirjallisuuden näkymättömyyttä mediassa. Useampikin bloggari on julkisesti lupaillut kertovansa tulevaisuudessa entistä enemmän nuoremmille sopivista kirjoista, niin minäkin.

Samalla jäi mietityttämään, paljonko itse asiassa luen nuorille(kin) sopivaa kirjallisuutta. Piti oikein käydä vuoden 2019 luetut läpi. Toki itse lukemieni lisäksi olen tietoinen myös Toton suosikeista, vaikka niiden lukumäärä onkin yllättävän rajallinen. Krantumpaa lukijaa lienee vaikea löytää.

Listataan nyt ensin näitä minun lukemiani taustapeilin hengessä. Teen ihan erillisen postauksen Toton suosikeista.


Lastenkirjat 

Ihan puhtaasti lastenkirjoiksi olen vuonna 2019 luokitellut peräti 5 kirjaa. Hivenen ihmetytti sillä kuvittelin kyllä Toton siivellä lukeneeni enemmän. Pienen muistelun jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että Toto lukusyynä ei oikein toimi enää. Tänä vuonna poika on aika kylmästi potkaissut äidin pois iltasatulukijan asemasta ja halunnut itse lukea (Harry Pottereita, Soturikissat-sarjaa, Tohtori Proctoria jne...). Tuo siis selittänee lyhyttä listaa edes jonkin verran. Olemme enemmänkin lukeneet sohvalla vierekkäin kuin samaa kirjaa...

Chris Riddell : Ada Gootti ja hiiren haamu, Ada Gootti ja kuoloakin kamalammat kestit
Näitä luimme vierekkäin ja vuorotellen, ja juttelimme välillä. Minä pidin makaaberin herttaisista tarinoista ja yksinäisestä goottitytöstä linnassa. Toto oli silleen, että "ok"... luki kyllä, mikä hänen kohdallaan on jo jonkinlainen voitto kirjalle.

Miina Supinen/Anni Nykänen: Kokkiklubi - Amorin apulaiset 
WSOYn aloittelevien lukijoiden sarja Lukupalat sai Totonkin innostumaan Kokkiklubit ja Painajaispuoti jaksoilla. Nyt tosin ollaan jo noissa kirjoissa lukutaidon osalta suupala-asteella, mutta ihan varmasti ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa eka-tokaluokkalaisille.

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee 
Tämän kuuntelimme äänikirjana. Näin loppuvuodesta Toto on palannut äänikirjoihin ja yhteisiin "lukuhetkiin" äidin kanssa. Ensimmäiseksi kuuntelimme tämän klassikon. Toto tykkäsi äitiä enemmän, mikä lienee hyvä tilanne...

Nopola & Nopola : Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli 
Tämä ei ole vielä ehtinyt luettavien listalle, sillä kuuntelemme sitä parhaillaan. Jännä, miten näytämme palaavan Risto Räppääjiin säännöllisesti. Tätä on jatkunut jo pari vuotta.

Isabel Thomas (kirjoittanut)/Marianna Madriz (kuvitus), suomentanut Kirsikka Myllyrinne
Pieni opas suureen elämään - Stephen Hawking
Stephen Hawkingin elämästä kertova lastenkirja on tämän vuoden vaikuttavin joululahjakirja - vaikuttavin siksi, että se sai Toton vaihtamaan tulevaisuudensuunnitelmansa Supercellin koodarista aikamatkustusta tutkivaan fyysikkoon... 

Nuortenkirjat 

Toto on siinä välillä. Kahdeksanvuotias on vähän nuori suurinpaan osaan YA-kirjoja, joten luen niitä välillä itsekseni. Harry Potterit ovat kuitenkin mielestäni jo enemmän nuortenkirjoja kuin varsinaisia lastenkirjoja, joten olen niiden lisäksi aina välillä yrittänyt esitellä mielestäni vähän "nuoremmille nuorille" sopivia kirjoja. Tänä vuonna olen näköjään itse lukenut nuortenkirjaksi luokittelemani ja myös mielestäni nuoremmalle sopivia ja suositeltavia peräti yhden sarjanaloituksen, yhden trilogian ja yhden ihastuttavan kauhutarinan verran. Kovasti on mennyt fantasiaksi.

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 
Minä pidin raikkaasti Steampunkia ja seikkailuromaania yhdistävästä tarinasta. Koitin tarjota Totollekin, mutta hän ei lukenut edes takakantta. Tiedä sitten, mikä kirjan nimessä oli vikana... 
No, aika usein käy niin, että kunhan lakkaan tarjoamasta ja jätän sopivasti hollille niin päätyy lukemaan. Minä kyllä tykkäsin ja mielelläni suosittelen myös nuorille lukijoille. 

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia (Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar) 
Taitavasti kirjoitettu tarina ei ole yhtään "aikuisten" fantasiaa yksinkertaisempi teemoiltaan, mutta erinomaisen sopiva nuorille lukijoille (Huolimatta siitä, että Toton kohdalla kohtalo oli edellisen kaltainen)

Ilkka Auer: Domowik 
Lempeää kauhua, jota olen nähnyt verrattavan Liisa Ihmemaassa-kirjaan. Pidin tästä todella paljon ja melkein harmittelen, etten säästänyt joululukemiseksi. Toto taas... no, sanottakoon, että ainakin hän on vastauksissaan johdonmukainen... 

Viimeinen vuonna 2019 YA-fantasiaksi luokittelemani kirja on sitten vähän vanhemmille. Tosin tätä en voi suositella paljon fantasiaa lukeneille. Voi toki olla, että tämän kirjan kohdalla myös ikä teki tepposet ja en kertakaikkiaan vaan ymmärtänyt "ihqu"-piirteitä, mutta Langennut (Lauren Kate) jäi minulla sarjaan "huolimattomasti juonitettua hömppää" - tosin se on suuresti hypetetty ja ilmeisen hyvin todelliseen kohderyhmäänsä uponnut... 

Ensin vähän nolotti lukemieni nuortenkirjojen vähyys. Alunperin olin merkinnyt vain pari. Sitten älysin tarkastella kokonaisluokittelua ja sainkin poimittua useamman, joka voisi olla myös nuortenkirja-listalla, ehkä jopa painotukseltaan enemmän sinne päin kallistuvia. Vaihdoin luokittelua ja päädyin ylläolevaan listaan.

Sitten on monta "aikuisten" kirjaa, jotka voisin hyvällä omallatunnolla antaa ainakin (varhais)teinien luettavaksi.

Kuten nyt vaikka... 

Dekkareista Agatha Christiet olivat ainakin omaa lukemistoani melko nuoresta lähtien. Matka Viisikoista Dame Agathaan ei kestänyt kovinkaan montaa vuotta.  Nykydekkareista puolestaan Flavia de Lucen (Alan Bradley) seikkailut ovat jo päähenkilönsä iän myötä sopivia myös nuoremmille rikostarinoiden ystäville.

Romanttisista tarinoista kiinnostuville (varhais)teinilukijoille Kultaportin kaunottaret antaa melko herttaisen ja siistin vaihtoehdon historiallisesta romantiikasta. Itse luin aikoinaan Angelika-sarjaa vähän yli kymmenen vanhana eli suhteellisen nuoresta. Siinä saattoi osa tarinankäänteistä mennä vähän ohi.

Fantasian alueelta löytyy varmasti myös nuorille lukijoille sopivia kirjoja. Vuonna 2019 lukemani Magician-sarja (Raymond R. Feist) on perinteinen eeppinen fantasia, V.E.Schwabin Magian syvempi sävy puolestaan modernimpaa. Erika Vikin Kaksosauringot-trilogiaa mietin hetken nuortenkirjaksi, mutta kyllä se ehkä kuitenkin vielä painotuksiltaan menee aikuisten puolelle, mikä ei tietenkään millään tavalla estä myös nuorempia lukijoita tarttumasta trilogiaan.

Uudenvuoden lupaus... 

Vuonna 2020 tulen kiinnittämään erityistä huomiota lapsille ja nuorille sopivaan luettavaan. 
Somessa siis #yahaaste... Pysykää kuulolla! 


p.s. muutkin Taustapeilit löytyvät tästä

Outoja tapahtumia, otuksia ja sukusalaisuuksia eli Halloween lukuhaaste osa 2: Domowik

Kuva Yöpöydän kirjat

Tässä viimein toinen osa lokakuun Halloween lukuhaasteeseen.  Lukenut kyllä olen, mutta kirjoittaminen on jäänyt vähän kaikenlaisen kirjamessuilun ja muun touhun jalkoihin. No, tällä viikolla sitä kai varsinaisesti Halloween onkin ajankohtainen. Kelikin on muuttunut teeman mukaiseksi. On kylmää, synkkää ja märkää. Lehdet ovat varisseet ja syyshortensiakin siirtynyt kuivakkaan talviasuunsa. Sopiva tunnelma kummituksille ja muille kummajaisille.

Haamu löytyy tästäkin kirjasta ja lisäksi Alismaan asukkeja ja sukua vainoavat pahalaiset, siis paljon perinteisiä kauhutarinan elementtejä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään vertahyytävän pelottava tarina, vaan nuorille (lapsille?) tarkoitettu sopivasti jännittävä juttu Vilman muutosta perintötaloon.

Ilkka Auer: Domowik 
Oma ostos Turun Kirjamessuilta 

Oi, että... Minä en varsinaisesti ole kauhugenren ystävä. Liian pelottavat tarinat ryömivät mukaan uniin ja ylivilkas mielikuvitus värittää niitä vielä lisää. Ilkka Auerin kauhutarinoitakin olen vähän vältellyt, mutta Domowikin perusteella pitää kyllä ehdottomasti tutustua muihinkin (Anastasia, Kymnaasi...) Tämä nimittäin ei varsinaisesti pelottanut vaan oli kaikessa synkkäsävyisessa kummallisuudessaan ihastuttava lukukokemus.

Vilma muuttaa perheineen vanhaan taloon perittyään sen yllättäen isosedältään. Heti taloon saavuttuaan hän huomaa, ettei kyseessä olekaan tavallinen rakennus, vaan sen liepeillä ja sisällä on monta kummallista asiaa. Vähitellen Vilman onnistuu selvittämään isosedän jättämiä arvoituksia Domowik-kotihengen avustuksella ja joutuu lopulta kohtaamaan suvun pelottavat salaisuudet ja Alismaan kauhut.

Kuulostaa siis varsin kauhupainotteiselta, eikös ? Jännittäviä tapahtumia kirjasta löytyykin, mutta sopivasti annosteltuina ja aina kuitenkin sopivasti turva löytyy kulman takaa. Itse asiassa mietin, voisiko tämäntasoista kauhua antaa jopa kuopukselle. Toto on kirjastossa sormeillut muutamaan kertaan Goosebumps-sarjan kirjoja, muttei vielä uskaltautunut niitä lainaamaan. Toisaalta Noidan käsikirja tuli uniin... Katsotaan.

Vilman kohtaama maailma on viehättävä yhdistelmä satuja, kauhuelementtejä ja vanhoja legendoja oman maailmamme rinnalla (tai alla) olevasta rinnakkaisesta todellisuudesta, jonka asukit vain jotkut maan ihmisistä voivat nähdä. Keijut, tontut ja erilaiset henget ovat saapuneet tarinoihimme juuri noilta mailta.

Hahmot ovat mielenkiintoisia ja vaikka pahikset ovat tosi pahoja, voi myös suru muuttaa käytöksen ikäväksi ja viedä pahuuden piireihin. Silti on toivoa ja samalla myös erilaisuudelle annetaan tilaa.

Tykkäsin siis kovasti tästä herttaisesta ja ihastuttavan kummallisesta kauhutarinasta ja vaikka edelliset sanat ehkä tuntuvat kovasti ristiriitaisilta, minusta ne kuvastavat Domowik-tarinaa varsin oikein.

Gigi ja Henry - vihdoinkin

Taisi lääkäri olla jollain tavalla oikeilla jäljillä lykätessään minulle antibiootteja poskiontelotulehdukseen. Silmiä särkevä väsymys on väistynyt ainakin toistaiseksi - tosin tässä on eletty rentoa viikonloppua, mikä lienee osaltaan vaikuttanut asiaan. Toivon kuitenkin, että myös työviikko sujuisi samalla tavalla. En minä vieläkään täysissä voimissa ole (ja antibioottikuuriakin on vielä jäljellä yli puolet), mutta ainakin saan silmäni pidettyä auki ilman, että otsaluu särkee ponnistuksesta.

Lukenutkin olen... Sain kuin sainkin luettua Gigi ja Henry -trilogian loppuun ennen kuun vaihdetta (jolloin syyskuun lukulista ei sentään jäänyt ihan häpeälliseksi). Se on keikkunut lukulistallani vuosikausia, mutta vasta viime vuoden kirjamessuilla osuivat kaikki kolme osaa vastaan sopivassa kohdassa.

Sitten ensimmäinen osa katosi esikoisen huoneen syövereihin - Sitä etsittiin ja etsittiin, mutta kirjoilla on taipumusta kätkeytyä niin halutessaan. Lopulta päädyin lainaamaan ensimmäisen osan kirjastosta ja, arvannette miten kävi, Kerjäläisprinsessa kurkisti heti sen jälkeen parin esikoisen koulukirjan välistä... Miten liekin sinne livahtanut ja väistänyt kaikki etsinnät. 

Alkuun päästyäni ei trilogian lukemiseen mennyt kuin pari kuukautta (kaikkien muiden luettavien lomassa). Tarina eteni vauhdikkaasti ja Gigin seikkailut koukuttivat.

Magdalena Hai : Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar (Gigi ja Henry 1-3)
Oma ostos viime vuoden Kirjamessuilta 

Gigi asuu Keloburgin Satamakaupungissa ja juoksentelee leikkimässä sen kaduilla parhaan ystävänsä Henryn kanssa. Sitten leikit saavat yllättävän lopun, kun salamurhaajat kohdistavat attentaatin Gigin perheeseen tuhotakseen Umbrovian maanpaossa elävän kuningasperheen. Sillä Gigi on oikeasti prinsessa, jonka suonissa virtaa ikivanha hallitsijoiden veri, eikä hän voi väistää sen merkitsemää kohtaloa.

Tarina etenee ja kirjasta toiseen Gigi kasvaa. Myös ensimmäinen osan melkein leikillinen sävy muuttuu tummemmaksi ja teematkin synkistyvät. Gigi joutuu miettimään lopulta vastuun merkitystä teoille, päätösten seuraamuksia ja petojen olemusta pahuuden reunalla.

Jostain syystä Toto ei oikein innostunut Kerjäläisprinsessasta ja nyt olen itse asiassa melkein tyytyväinen. En nimittäin ole ihan varma sopisiko Susikuningatar herkän 8-vuotiaan luettavaksi, kun jo kanteen kuvattu mekaanisin osini paikattu tyttö herätti vähän hermostunutta kyselyä. Keskittyköön hetken Tohtori Proktorin pierupulvereihin - jatketaan Gigin tarinaa sitten samalla kuin Harry Potterin viimeisiä osia.

Gigin ja Henryn maailma sinänsä on varsin mielenkiintoinen. Ilmalaivat ja mielikuvitukselliset mekaaniset laitteet luovat jännittävän Steampunk-kokonaisuuden. Gigin isä, kuningas, on jonkinlainen hajamielisen professorin ja hieman hullun neron yhdistelmä, jonka keksintöjä himoitsee myös Keloburgin isäntä (Vihreän saaren eli Grönlannin hallitsija...) Euroopan vaihtoehtoishistoria tuo mukaan koulukirjoista tuttuja tapahtumia, mutta uusiksi pyöräytetyin vaikutuksin ja vääristynein valtasuhtein.

Historiatwistit ovat kuitenkin vain taustaa Gigin tarinalle eikä Umbroviaa löytyne maailmankartastosta, sen ihmissusikansasta Varcolaceista puhumattakaan. Gigin ja Henryn tarina on pesunkestävä seikkailu, jossa on asiaankuuluva määrä taistelua, sankareita, ylenmääräisen karsea pahis ja suuria tunteita. Seikkailun lisäksi kyseessä on nuoren tytön kasvutarina, jossa poneille ei ole tilaa ihmissusien keskellä, pitsit ovat vaihtuneet metallikäteen ja ystävyys kantaa menetystenkin yli.  

Täti nillittää - Langennut oli oikeasti aika tylsä

No nyt se on ihan varmaa. Minä olen ohi teini-iästä ja virallisesti astunut ikävien täti-ihmisten joukkoon. Viime aikoina on useampi teineille tarkoitettu kirja lähinnä ärsyttänyt - huolimatta yleisestä hypetyksestä. Nyt viimeisimpänä tämän kohtalon koki kovasti huomiota (ja elokuvaversion) saanut Langennut.

Lauren Kate : Langennut
Oma ostos Elisa Kirjasta

Sinänsä asetelmana langennut enkeli rakastumassa ihmistyttöön ja itseään syklisesti aikojen yli toistava rakkaustarina on varsin herkullinen. Yleensäkin enkelit maan päällä ja teinien jonkunlaisessa koulukodissa kuulostaa ihan lupaavalta kuviolta, mutta... mutta...

Ongelmana lienee juurikin tuo teinien osuus tarinassa. Juoni kyllä etenee, mutta lähinnä Lucen (teinisankaritar) huokailujen toiston kautta. Hän kun tuntee kummaa vetoa Danieliin (vaikka onhan Cam myös ihan namu) ja sitten soudetaan ja huovataan ja näytetään keskisormea ja vaklataan kirjaston arkistoista sukutarinaa ja... mainitsinko jo, että huokaillaan?

Siis ihan oikeasti. Kyllä minä sen verran muistan omastakin teini-iästäni, että elämä pyöri muissakin asioissa kuin vain jonkun miespuolisen koulukaverin ympärillä - oli tämä sitten kuinka söpö hyvänsä. Toki tiedostan myös sen, että näin iän myötä sitä on tainnut tulla vaativammaksi ympäristökuvausten, taustoituksen ja erityisesti henkilöhahmojen syventämisen osalta. Eikä juonen tuhdimpi kehittely sivuraiteineen ole pahitteeksi sekään. Itse asiassa olisin voinut lukea kirjan vähän pidenpänä, kunhan osa huokailuista olisi vaihdettu juoneen tai henkilöiden syventämiseen... Tarinan romanttisuus kyllä vetoaa keski-ikäiseen Minnaan samalla tavalla kuin vastaavat noin 30v sitten.

Ehkä tämä toimii paremmin sitten elokuvana. Sinänsähän tarina on romanttinen ja on tainnut vedota teineihin eri puolilla maailmaa suurella mittakaavalla siinä määrin, että elokuvallekin voi povata jonkunlaista menestystä. Minä taidan jättää väliin - ainakin siihen saakka, kunnes joku ikätovereistani hehkuttaa sitä jollain areenalla. Sitten voin mennä kokeilemaan kestääkö tädin romanttisuus enkeleitä valkokankaalla.

Marraskuussa meni ihan fantasiaksi

Minä jo tuossa innostuin tekemään vuosisummeerausta, vaikka marraskuun luetutkin on vielä raportoimatta. Taisin jonkunlaista listaa lentokonelukemisista jo kirjatakin, mutta eihän se viime kuussa siihen jäänyt.  Kaikkiaan luin marraskuussa kymmenen kirjaa. Kirjoista peräti seitsemän oli ekirjoja (HelMet Overdrive rulettaa ja sitten pari Elisa Kirjasta), vain yksi äänikirja ja kaksi painettua. Johtuen varmaan juurikin Amerikan reissusta ja Overdriven suuresta osuudesta, oli englanti kuukauden lukukieli (6/10).

Suhteellisen suurta luettavien määrää selittää matkalukemisen lisäksi se, että kuukausi meni ihan fantasiaksi ja aika nopealukuiseksi viihdyttäväksi sellaiseksi. YA-fantasiaa tuli luettua matkan lisäksi myös iltaisin aivotoiminnan nollaukseksi oikein urakalla. Tavallaan se tietysti alkoi lennoilla, kun niitä varten olin ottanut peräti kolme sarjanaloitusta. Sitten tulin lukeneeksi yhden sarjan loppuun saakka. Kelley Armstrongin kirjoja tuli siis pikaluettua peräti neljä, kun The Gathering aloitti nahanvaihtaja-sarjan ja sitten vetäisin kerralla peräjälkeen koko Necromancer tytöstä kertovan sarjan (The Summoning, The Awakening, The Reckoning).

Armstrog ei pistä nuoria halvalla

Nimet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä melkein huvittavuuteen saakka, mutta kirjat itsessään ihan laadukasta nuortenfantasiaa. Tarina vaikeille nuorille tarkoitettuun "parantolaan" joutuneesta tytöstä, jonka näkemät haamut osoittautuvatkin ihan oikeiksi, piti otteessaan tällaista vähän vanhempaakin lukijaa. Kun muutkin keskukseen tuodut lapset paljastuvat yliluonnollisia voimia omaaviksi, geenimanipuloinnilla vahvistetuiksi laboratoriokokeiksi, muuttuu tarina mukavan monimutkaiseksi.

Armstrong ei pidäkään yleisöään yksinkertaisena vaan käänteitä riittää. Luottoihmiset muuttuvat pettureiksi ja päinvastoin. Vauhti melkein huimaa ja haamutkin osoittautuvat välillä zombeiksi, eikä uusien voimien hallinta ole laisinkaan yksinkertaista. Se oli virkistävää vaihtelua yleensä viidessä minuutissa tavallisesta lapsesta supervelhoiksi muuttuvien pääsankarien keskellä. Kuolleiden hallinta ei kirjassa ollut välttämättä ollenkaan cooli juttu.

Onhan tässä myös mukana se pakollinen romanttisten tunteiden herääminen, mutta sekään ei ole ollenkaan niin suoraviivaista kuin yleensä. Niin, ja kerrankin kolmiodraama ei ole yksinkertainen juttu vaan kaikilla on tunteensa ja muidenkin myös tunteita halutaan ottaa huomioon. Ihan virkistävää sekin.

Pidin siis kovasti, vaikka jotkin langanpäät ehkä jäivätkin solmimatta eivätkä kaikki tapahtumat saaneet selityksiään. Tarpeeksi kuitenkin, jotta trilogian voi luokitella erityisesti englanninkielisestä nuorisofantasiasta tykkäävälle tosisuosituksella.

Maria V. Snyderin Healer-sarja puolestaan näyttää jäävän nyt ensimmäiseen osaan. Ei siinäkään kai mitään vikaa ole, mutta välillä teki mieli muutakin kuin fantasiaa. Kyllä viisi kirjaa englanninkielistä nuorisofantasiaa riittää yhdelle kuukaudelle.


Muutakin sentään

Ei se fantasia ihan siihen kuitenkaan loppunut. Luin vielä suomeksi Sally Greenin Puoliksi paha - romaanin sekä Mintie Dasin enemmän ehkä seikkailuromaaniksi luokiteltavan Storm Sisters-sarjan ensimmäisen osan. Nämä pistivät pohtimaan kirjasta tykkäämisen syitä. Nimittäin toisesta tykkäsin, mutta toinen tökki.

Tietokirjapuolesta piti huolen Katarina Baerin sukuhistoriaa tutkiva He olivat natseja ja samaa ajankohtaa, mutta suomalaisesta fiktiivisestä näkökulmasta tarkkaili Tuula-Liina Variksen Huvila. Molemmat pistivät miettimään ja haastoivat lukijansa pohtimaan ajankohtaa ja sen mahdollisia yhtymäkohtia nykyaikaan.

Kuukauden ainoa äänikirja oli Patti Smithin M Train kirjailijan itsensä lukemana. Rakastuin kirjaan, kerrontaan ja erityisesti kieleen. Minä, joka en oikeastaan koskaan poimi kirjoista sitaatteja, nappasin kuulemastani blogiinkin kaksi. Tämän kirjan aion hankkia vielä omakseni ja uudelleen luettavaksi.

Nyt on sitten joulukuu. Yksi pikkureissu tehty, toinen isompi edessä ja kirjoja tietysti pinoittain niin fyysisesti kuin sähköisenä kuvaannollisesti. Lukeminen ei ihan heti lopu ja hyvä niin.

Miksi toisesta kirjasta tykkää, mutta toinen tökkii?

Siinäpä sitä onkin pähkinä purtavaksi.

Välillä on tosi vaikea tunnistaa, miksi jokin kirja ei vaan jostain syystä iske, vaikka siinä ei sinänsä pitäisi olla mitään vikaa. Kirja voi olla jopa kerännyt paljonkin kehuja siellä ja täällä, mutta itse ei syty millään.

Ei näy "pirette"-laivoja meidän rannoilla...

Mintie Das: Storm Sisters - Kuohuva maailma 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Minulla kävi tuolla tavalla Mintie Dasi Storm Sisters: Kuohuva maailma -kirjan kanssa. Tarinan olisi pitänyt olla juuri tyttöseikkailuista aina pitäneelle passeli. Joukko nuoria tyttöjä yksin merellä taistelemassa pahiksia vastaan ja pelastamassa prinsessoja ryöstäjiltä. No, joo - onhan siellä tietysti mukana vähän poikiakin. Tarinassa tapahtuu ja suuria tunteita nostatellaan joka luvussa. Silti ei onnannut, itse asiassa jätin kirjan jo muutamaan kertaan keskenkin, ennen kuin puristin luku kerrallaan loppuun.


Sally Green: Puoliksi paha 
Oma ostos Elisa Kirjsta 

Suurin piirtein samoihin aikoihin luin Sally Greenin Puoliksi paha -teoksen. Sekin on nuorille tarkoitettu. Päähenkilönä on nuori poika, joka tajuaa olevansa puoliksi musta noita ja puoliksi valkoinen. Eikä sellaisen elämä ole valkoisten hallitsemassa maassa helppoa. "Rotusorto" pahenee päivä päivältä, kunnes lopulta poika karkaa.
Ahmin kirjaa ja tarina kietoi minut pauloihinsa. Miksi ihmeessä? Tässähän on tavallistakin tavallisempi kasvutarina yliluonnollisia voimia omaavasta pojasta. Eikös näitä mahdu jo kolmetoista tusinaan.


Keksinkö miksi? 

En ole mikään kirjallisuuden asiantuntija ja vielä vähemmän voin väittää itseäni kirjoittamisen salojen tuntijaksi tai kieliopin taitajaksi. Kesti siis hetken keksiä, mistä ero innostuksessani oikein johtuu, Sitten muistin ohjeen antaa tapahtumien kertoa, eikä selitellä.

Storm Sisters tosiaankin sisältää ihan liian paljon selityksiä tyttöjen välisistä suhteista, heidän tunteistaan, menneisyydestään ja tulevaisuudensuunnitelmistaan. Osan kertoo kertoja, osassa tyttöjen ajatuksia kuvaillaan antaumuksella ja toiminta pysähtyy. Puoliksi paha -kirjassakin päähenkilö kyllä pohtii asioita, mutta yleensä aktiivisesti ja tekemisen näkökulmasta. Henkilöhahmot kuvastuvat yhtä lailla tekojensa kuin sanomistensa ja mietteidensä kautta. .

Tietysti kyse voi olla myös iästä. Storm Sisters tuntuu siltä, että se on tarkoitettu vähän nuoremmile (tyttö)lukijoille, Puoliksi paha menee enemmän teinikategoriaan. Ehkä minä olen vain liian vanha...

Oli miten oli, Näin tällä kertaa.

Kun rokkari poikabändistä luki

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Luettavaksi kustantajalta S&S

Olen vähän huono tällaisten puhtaasti "nuortenkirjojen" kanssa. Olen itse asiassa aina ollut. Silloinkin, kun saatoin vielä laskea itseni edes nuorehkojen lukijoiden piiriin, vierastin kaikkia "realistisia", nykyaikaan ja (silloisten) nykynuorten maailmaan sijoittuvia kirjoja. Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, paitsi ehkä myötähäpeän tuskallisuuden aste. Nyt jo vähän naurattaakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeet siis on kirja nykynuorista. Yhdeksäsluokkalainen Rene on koko yläasteen seurannut isoveljensä ohjetta selvitä koulusta "näkymättömänä", mutta sitten hän päättää räväyttää perustamalla poikabändin. Eikä se tietenkään ihan mene niin kuin Strömsössä.

Aluksi ajattelin joutuvani lukemaan kirjaa pienissä pätkissä, jotten väsähdä koulumaailman kauhuihin ja poikien töpeksintään, mutta sitten kirja muuttui. Sävyjä tuli lisää, juoni ja henkilöt monimutkaistuivat ja aikuislukijakin pääsi mukaan juoneen.

Loppujen lopuksi kirja on minusta yksi parhaita lukemiani tyypistään. (Ok, tämän genren osalta lista ei ole hurjan pitkä, mutta kuitenkin)

Sain tuputettua kirjan myös kahdeksannen luokan juuri aloittaneelle esikoiselle, joka sattuu olemaan myös musiikkiluokalla - bändin luomiseen liittyvän kirjan luulisi siis kiinnostavan?

Kuva S&S

Mitä mieltä oli kohderyhmän varsinainen edustaja?

Kiinnostihan kirja ainakin sen verran, että luki sen loppuun. Tosin taitaa olla äitinsä poika ja kallistua hänkin enemmän sinne fantasian kuin realismin puolelle ja totesi genren olevan ehkä vähän vieras. Ihan kuitenkin tykkäsi. Alla muutamia kommentteja :

"Kirja on hyvin kirjoitettu"

"Koulu vaikuttaa realistiselta, mutta kuitenkin erilaiselta kuin meidän koulu. Meillä ei ole tuollaisia kiusaavia ryhmiä" ("Onneksi", hymyili äiti tyytyväisenä tuon kuultuaan.

"Vähän masentava" - lukekaa kirja, niin tiedätte, miksi kaikkeen ehdottomasti suhtautuva ja hetkessä elävä teini näin sanoi. Äidin mielestä taas kirjassa oli toki mustaa, mutta myös valonpilkahduksia.

"Huonoa kirjassa olivat tyyli- ja musiikkireferenssit..." Sanoo rokkari henkeen ja vereen. Muistan elävästi, miten kirja meinasi lentää nurkkaan lopullisesti sivuilta vastaan tulleen Justin Bieberiin liittyvän positiivisen kommentin vuoksi... Pojalla siis. Minua eivät musiikkigenret hetkauta suuntaan tai toiseen. Vaati pientä ylipuhumista saada jatkamaan.

Kaikkiaan varsin suositeltava kirja siis. Pitää varmaan lähettää pojan mukana kouluun, Jos vaikka mahtuisi sielläkin lukulistalle, vaikka opetussuunnitelma kai kovasti rajoittaakin. Voihan sitä tarjota vaikka ylimääräisenä... jos nyt ei muille niin ainakin musiikkiluokkalaisille.

Poikien pakottamista eli äiti lukee

Joku saattaa vielä muistaa epätoivoiset yritykseni saada teinipoikani houkuteltua kirjojen pariin. No, ne jatkuvat edelleen. Lopputuloksena on ollut äidille lasku kirjoista, pojille uusia väistöliikkeitä repertuaariin ja äidin lukemat nuortenkirjat. Tänä kesänä otin keskimmäiselle Aavetanssin (luki kuulemma pari ensimmäistä sivua eikä sitten ehtinyt enempää) ja esikoiselle fantasian Varismiekka. Molemmat olen lukenut, kumpikaan pojista ei kai kumpaakaan...

En opi sitten millään. Tiedän, ettei pitäisi koittaa pakottaa, mutta aina vain yritän uudelleen ja uudelleen. Ei silti, esikoisen kohdalla näyttää väsytystaktiikka vähitellen tuottavan tulosta. Artemis Fowl on aloitettu, Mike Pohjolan 1827 kuulemma houkuttaa ja arvostelukappaleena saatu nuortenkirja etenee hyvää vauhtia! Tosin rokkarilla meinasi jäädä kirja kokonaan kesken, kun siinä viitattiin Justin Bieberiin postiivisesti... sain sentään puhuttua ympäri vielä jatkamaan.

Jacob Grey : Varismiekka 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämän luin jo osana lukumaratonia, mutta pojalla taitaa olla vielä kokonaan aloittamatta. Sääli, sillä luulisin tämän miellyttävän. Tarina etenee ja tapahtumia riittää.

Kraa on elänyt jo useamman vuoden varisten kanssa. Hän ymmärtä niiden kieltä ja on rakentanut itselleen majan puuhun. Elämä etenee vaarallisesti mutta tasaisesti Kraan varastaessa ruokansa. Vain kirjat ja kirjasto houkuttavat ihmisten luokse... ja Lydia.

Sitten Kraa kuulee olevansa feral, tietyn eläinlajin kanssa yhteydessä oleva ihminen. Samalla Kraa kuulee myös Seittimiehestä, joka vainoaa kaikkia feraleja. Hänen vikansa on, että Kraa ei elä enää vanhempiensa luona. Nyt Seittimiehen kätyrit ovat palanneet ja etsivät Kraata.

Sinänsä tarinassa ei siis ole mitään yllättävää fantasiakirjojen konkarille, mutta jotenkin Kraan maailma on mielenkiintoinen. Pidin tavallisten ihmisten elämän ja feralien toimien sekoittumisesta niiden erilaisuudesta huolimatta. Pidin myös siitä, että hyvät hahmot eivät ole liian valkoisia, vaikka pahat ovatkin tosissaan mustia. Seikkailussa myös tapahtui koko ajan ja sehän on seikkailuille olennaisen tärkeää.

Mitä ilmeisimmin tämä on ensimmäinen osa sarjasta, mutta toimii onneksi ihan sellaisenaankin itsenäisenä tarinana. Pitänee houkutella poikakin tämän pariin. Sitten kun nuo tällä hetkellä hänen lukulistallaan komeilevat teokset on viimein kahlattu läpi. Voi tietysti olla, että 13v on jo hieman vanha varsinaiseen kohderyhmään nähden. Enemmän tämä ehkä uppoaisi siihen 10-12v ikäluokkaan, mutta tykkäsinhän minäkin kirjasta. Ainakin sille voisi antaa mahdollisuuden.

Rob McCool on aika viilee

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Kirjailijalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Rob McCool odotti lukulistallani jo suhteellisen kauan. Suurimman osan ajasta se lojui Esikoisen sängynpäädyn päällä odottamassa lukijaa. Kyllähän poika kirjaa lukikin peräti muutaman luvun kesäloman aikana (ainoat sivut koko lomalla), mutta sitten alkoi koulu ja koulun pakolliset kirjat... "Ihan hyvältä tuntui" sanoi esikoinen, "mutta kun on niin paljon kaikkea". Normitarina kirjojen suhteen meidän huushollissamme siis.

No, nappasin sitten kirjan kylmästi omaan pinooni. Ensimmäiset luvut olivat jotenkin väkinäisiä. Niissä ei sinänsä ole mitään vikaa, vaan ne ovat varsin korrekteja kieleltään ja rytmiltään. Itse asiassa vika taitaakin olla juuri siinä, Ne ovat jotenkin liian siloisia ja kertovia, Siksi ehkä Esikoinenkaan ei päässyt pidemmälle. Sitten Rob McCool pääsi vauhtiin ja menoa piisasi viime sivuille saakka. Melkein ahmin tarinan loppuun ja hykertelin mielenkiintoisen maailman piirteille ja villille McCoolin veljessarjalle. Tykkäsin.

Sinänsä vähän harmitti, että Esikoinen ei sen paremmin kirjaan paneutunut. Tatu Kokko kirjoitti tarinan yhteistyössä nuorten kanssa bloginsa avulla. Avustajat saivat kommentoida tarinaa ja se muokkaantui heidän toiveidensa mukaan. Mielenkiintoinen tapa luoda kertomusta ja luulisi sellaisen kiinnostavan juurikin kohderyhmään kuuluvaa. Onneksi Esikoinen lupasi lukea kirjan jossain vaiheessa uudelleen alusta, "kunhan ehtii".

McCoolin maailma on täynnä varmasti nuoria poikia kiinnostavia elementtejä. Ajatuksen voimalla toimivat leijulaudat, pelottomat ja jatkuvasti hankaluuksiin joutuvat veljekset, taistelua ja avatareja. Kaikki tämä sekoitettuna etäisesti Suomea muistuttavaan maisemaan ja heimojen tasapainoilevaan rinnakkaiseloon. Ei yhtään hullumpi ympäristö seikkailulle, joka käänteissään on enemmän scifiä kuin fantasiaa. Datalla ja tietojärjestelmilläkin on jännä rooli metsäläisten elämässä. Kiehtova yhdistelmä eri aikakausia ja maailmoja. En olekaan ihan vastaavaan törmännyt missään muussa kirjassa.

Hivenen kirjan juoni kärsii pienestä pätkittäisyydestä, varsinkin alkuvaiheessa. Ehkä tarkoituksena onkin ollut luoda viitekehys pidemmälle tarinalle ja kaari siksi ei ole ihan eheä? On vain esitelty paikkoja ja taustoitettu henkilöhahmoja. Ainakin loppu antaisi ymmärtää jatkoa olevan tulossa jossain kohtaa...

Kelpo tarina kuitenkin. Jos sille tulee jatkoa, niin varmasti tulen lukemaan. Rob McCool sai mielenkiintoni (ja äidilliset tunteeni?) heräämään.

Klassikko äänikirjana: Pieni runotyttö

L.M.Montgomery: Pieni runotyttö
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 
Lukijana Ritva-Liisa Elivuo

Jep taas äänikirja ja taas klassikko. Tällä kertaa kyseessä on hamasta nuoruudestani tuttu Pieni Runtyttö - samalla tämä on ihan uusi tuttavuus suomalaiselta äänikirjayritykseltä Finore Oy:ltä. Heillä on suhteellisen laaja valikoima klassikoitakin Tsaarin kuriirista juurikin Pieni runotyttö-kirjaan. Se on hienoa. Kaikilla kirjoilla on sama lukija eli Ritva-Liisa Elivuo - tämän hienoudesta en sitten olekaan aivan varma.

Äänikirjassa lukijan ääni, sen sävy ja käyttötaito vaikuttavat kuuntelukokemukseen äärimmäisen paljon. Ritva-Liisa Elivuo on varmasti taitava lausuja, mutta lukijana hänellä on ehkä hivenen paatoksellinen tyyli, joka yhdistettynä vähän vanhempaan naisääneen saattaa vaatia pientä tottumista. Ainakin minulta se vaati. Pieni runotyttö on tyyliltään hänen ääneensä aika sopivakin, mutta en ole ihan varma Tsaarin kuriirista... Pitänee kokeilla joskus, miten käy.

Mitä itse tarinaan tulee... no, se on juuri niin ihana kuin muistinkin. Pieni Emilia jää orvoksi ja päätyy arvan kautta täti Elisabethin hoiviin. Täti on ankara ja omaa melko lyttäävät lapsenkasvatusperiaatteet, mutta onneksi on lempeä Laura-täti ja kiltti Jimmy-serkku ja tovereiksi löytyvät rakkaat ystävät. Lisäksi Emilialla on kirjoituksena, joihin hän purkaa mielipahansa ja hehkuttaa ilonsa. Hänen on aivan pakko kirjoittaa, sillä suunnitteleehan hän tulevansa isona kuuluisaksi naisrunoilijaksi.

Jo pelkästään tuo sana naisrunoilija kertoo aikakautensa asenteita heijastavasta tarinasta. Joskus nuorena minua vähän ärsytti, kun tyttöjen piti olla niin tyttöjä ja luokkaerot olivat kirjassa niin häiritsevästi esillä, mutta näin aikuisempana sitä toteaa L.M.Montgomeryn itse asiassa kirjoittavan melkein naisasiatekstiä. Elisabeth-täti on vahva persoona, eikä häntä komentele kukaan mies. Emilia ja Ilse suunnittelevat itselleen tulevaisuutta runoilijana ja lausujana (näyttelijä?), jotka eivät kuitenkaan tainneet olla niitä hyväksytyimpiä ammatteja naisille. Ehkäpä tämän kirjan kautta ovat jo aikoinaan monet tytöt oppineet unelmoimaan ja kurkottamaan korkeammalle kuin mitä ympäristö olisi odottanut. Toki tytöt edelleen pitäytyvät aika naisellisiin toiveisiin, eipä kummallakaan ole esim. tieteellisiä kunnianhimoja, mutta kyse onkin tietysti nimenomaan runotytöstä.

Pieni runotyttö sopi hyvin kuunneltavaksi samalla, kun katselee herkän valkoiseksi ja samalla niin ylettömän ja uhkarohkean runsaaksi muuttuvaa syyshortensiaa. Tuo on minun suosikkini jo ihan sen takia, ettei se suostu taipumaan järjen sanelemaan vaatimattomuuteen vaan joka vuosi kukkii yhä uhkeammin sateiden uhallakin. Saa nähdä pysyvätkö edes jotkin kukat pystyasennossa nyt sadekelien saapuessa.

Kelttiläisiä korppipoikia

Maggie Stiefvater : The Raven Boys -  The Dream Thieves - Blue Lily, Lily Blue
Omia e-kirjahankintoja 

Tässä alkuvuoesta olen lukenut ja kuunnellut useampaakin nuorisofantasiasarjaa. Tämä on yksi parhaista niiden joukossa. Tässä on jotenkin sellainen jännän epätodellinen, kelttiläinen tunnelma, vaikka ollaankin Amerikassa.

Kelttiläistä kuningasta sarjassa etsitäänkin. Kalliin yksityiskoulun poikien joukossa on kultalusikka suussaan syntynyt Gansey, joka etsii pakkomielteenomaisesti legendan mukaan voimalinjojen risteyksessä herättäjäänsä odottavaa muinaista valtiasta. Seuranaan hänellä on kolme muutakin korppipoikaa. Adam on koulussa stipendillä pyrkimässä epätoivon vimmalla elämässä eteenpäin. Ronan on joukon paha poika, jonka ongelmat löytävät, ellei hän ehdi ensin. Noah on hiljainen ja huomaamaton, mutta aina paikalla. Blue puolestaan on selvännäkijän tytär, jolle kaikki suvun ennustajat ovat kertoneet hänen tappavan todellisen rakkautensa - suudelmalla.

Nuorisotarinassa kun ollaan, ovat ihastumiset ja sydänsurut välttämättömiä, mutta ne eivät vie pääosaa ystävyydeltä ja suurelta tehtävältä. Kussakin kolmessa osassa on oma tarinansa, mutta samalla kehysjuonikin etenee. Kirja kirjalta sukelletaan yhä syvemmälle mystisiin tapahtumiin ja pahiksia ilmaantuu tasaista tahtia.

Päähenkilöt ovat kirjoissa ristiriitaisempia kuin nuortenkirjoissa usein, mikä on oikeastaan aika piristävää. Kaikki valkoinen ei olekaan valkoista, eikä musta mustaa. Päähenkilöiden motiivit jäävät välillä epäselviksi, mutta luotan jatkon tuovan selvyyttä moneen asiaan. Juoni on välillä ehkä turhankin mielikuvituksellinen, mutta se nyt kai on fantasiagenressä sallittua, vaikka tarina ns. normimaailmaan sijoittuisikin. Lisäksi pidin siitä, miten kaikkien outojen tapahtumien seassa ja kaikkine erityisine piirteineen, kirjan nuoret kuitenkin käyttäytyvät tavallisten nuorten tapaan ja pohtivat hyvinkin samantyylisiä aiheita. Siis, ainakin sellaisia aiheita, kuin tällainen keski-ikäinen äiti-ihminen voisi kuvitella nuorten mielessään pyörittelevän, Ihastumista, rakkautta, fyysistä heräämistä, ystävyyttä, uskollisuutta, koulun merkitystä, läksyjä mietitään sekaisin maagisten voimalinjojen toimivuuden ja herättämisen seurausten ja mystisen muinaiskuninkaan etsimisen lomassa.

Kuten sanoin, tämä on yksi parhaista pitkään aikaan. Kolmen kirjan kirouskin tuli selätettyä melkein lennossa. Neljäs, ja viimeinen osa kirjasarjaa ilmestyy ekirjana ensi syksynä. Se on vankasti hankintalistalla.

Veronica Roth - Outolintu

Veronica Roth : Outolintu
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Maailmassa on tapahtunut jotain kamalaa ja nyt ihmiskunta on jakautunut 4 osastoon rauhan säilyttämiseksi. On Uskaliaat - rohkeat huimapäät, Terävät - älykkäät tiedonetsijät, Rehdit- ehdottomaan rehellisyyteen uskovat ja Vaatimattomat, joiden toimintaa ohjaa toisten auttaminen ja itsensä unohtaminen. Jokainen ryhmä on perustettu vaalimaan rauhaa ja maailman tasapainoa. Jokainen ryhmä on tavallaan etääntynyt alkuperäisestä aatteestaan. Mitä tapahtuu, kun joku halajaa valtaa ? Miten käy maailman, kun tasapaino järkkyy ja ihmisestä tulee työkalu muiden joukossa ?

Kuusitoistavuotias Tris joutuu vaikean valinnan eteen. Jatkaako rauhallista elämää perheen parissa, vai valitako sydämen viitoittama tie toiseen osastoon ? Kaiken lisäksi paljastuu, ettei Tris olekaan ihan niin kuin muut. Sen jälkeen elämästä tulee vielä vaikeampaa hengenvaarallisen ominaisuuden piilottelun myötä. Kehen voi luottaa ? Kuka on vaaraksi ? Kuka on samanlainen kuin Tris, vai onko heitä ?

Outolintu on varsin sulava ja koukuttava tarina. Lukija solahtaa kuvattuun maailmaan vaivatta ja juoni etenee vauhdilla. En yhtään ihmettele, että kirjan pohjalta on tehty myös elokuva. Minäkin jo näin silmissäni vaikuttavia efektejä ja stuntteja eri kohtausten kohdalta. Viihdyttävä kirja siis.

Näin aikuista lukijaa ehkä vähän vaivaa tietty tuttuuden tunne. On näitä oman erikoisuutensa teini-iässä havainneita sankareita ja sankarittaria tavattu muutama ennenkin, eikä tarinassa varsinaisesti mitään kamalan suuria yllätyksiä tapahdukaan. Pienen yllätyksen tosin tarjosi kirjan sisältämä julmuus - myös hyville käy huonosti ja hyvästä voi tulla paha, kun paine käy liian kovaksi. Virkistävää - tavallaan.

Kirja loppuu aika selkeästi kesken eikä sitten kuitenkaan. Yksi episodi saadaan suljettua sen verran tehokkaasti, etten koe mitään varsinaista pakkoa jatkaa seuraavaan, vaikka tarina sinänsä jääkin odottamaan jatkoa. Katsotaan nyt.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Nuorisodekkari jännitti vähän vanhempaakin - Salla Simukka : Punainen kuin veri

Salla Simukka : Punainen kuin veri 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

 

Salla Simukan Lumikki-trilogia on ollut lukulistallani jo pitkään. Kirja on luokiteltu nuorisoromaaniksi, mutta sitä ovat lukeneet ihastuneina teini-iän jo jokin aika sitten ohittaneet bloggaritkin. Myönnän, että nykyään tartun usein nuoremmille lukijoille tarkoitettuun kirjaan myös vähän "sillä silmällä" eli mietin lukiessani voisiko kirjaa jo suositella esikoiselle (11v) luettavaksi. Usein ei voi - vielä, mutta myöhempien vuosien lista kasvaa.

Ei voi oikein tätäkään 11-vuotiaalle suositella. On aika huima ero Harry Potterin maailmaan tutustuvan pojan lukumaailmalla ja lukioikäisten, aikuisuuden kynnykselle olevien nuorten hankaluuksia kuvaavalla tarinalla. Tiedän, nykyään lapset kuulevat huumeista jo suurin piirtein lastentarhassa eikä koulukiusaaminen kai oikein katso ikää, mutta en vain usko pojan vielä pääsevän sisään bilettämisen ja koulunkäynnin maailmaan (toivottavasti ainakaan). Jotenkin odotin vähän sellaista nuoret nappaavat roiston tarinaa, mutta sävyt ovatkin tässä kirjassa Viisikkotyyliä huomattavasti tummemmat. Niin, ja tällaista dekkarin jos toisenkin lukenutta rouvasihmistä vähän jännitti, kuinka tarinassa oikein lopulta käy.

Simukka ei pelkää käsitellä vaikeita aiheita. Koulukiusaaminen, poliisin korruptio, bileet ja pillerit ja huumekaupan raadollinen maailma tulevat tarinassa selkeästi esille. Kirja kertoo "kaltevan tason" vaaroista, mutta saarnaamatta, jännittävän juonen ja tekojen seuraamusten kautta. Minä tykkäsin ja mitä ilmeisimmin uppoa hyvin myös varsinaiseen kohderyhmäänsä. Minun teinivuosistani on jo jonkin verran aikaa, mutta tunnistin kyllä pätemisen tarpeen ja halun hallita elämäänsä aikuisten tavoin. Eihän sitä nuorena vielä tiedä, ettei elämänhallinta täysi-ikäisenäkään ole ihan niin helppoa. Ainoa kirjassa hitusen ärsyttänyt piirre olikin ehkä henkilöiden naiivius, paitsi tietysti Lumikin, joka on mietteissään jo miltei kyyninen. Kontrasti oli minulle ehkä vähän turhankin terävä.

Lumikki onkin ristiriitainen hahmo. Hän etsii yksinäisyyttä, mutta välittää muista. On rohkea toimissaan, mutta kärsii edelleen menneistä painajaisista. Trilogian seuraavat osat ilmeisesti avaavat vanhoja tapahtumia ja Lumikin tarinaa selkiytyy. Pitänee lukea.

En näköjään ole tullut tuossa yllä pahemmin kertoneeksi, mistä tarinassa oikein onkaan kyse. Sanottakoon juonesta siis sen verran, että lukiolaisnuoret löytävät pussillisen vereen tahriutunutta rahaa ja sitten selvitetään rahan alkuperää. Perusjuoni, mutta raikkaasti ja jännittävästi kerrottu.

Minua kiinnostaisi oikeasti tietää, miten teinit ovat kirjan tarinan kokeneet ja verrata tuntemuksia. Omalle pojalle en tätä ihan vielä taida luettavaksi suositella, mutta onko muilla lähipiirissä kirjan lukeneita 14-20-vuotiaita ? Tai kuulutko itse kyseiseen ryhmään ? Kertokaa, mitä kommentteja ja mielikuvia kirja herätti ?

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta