(Luku)päiväkirja : Jerikon tiellä

 

Viimeksi valittelin suurta kesken olevien kirjojen valikoimaa, mutta kyllä ne sitten jossain kohtaa loppuvat, kun vain jatkaa lukemista. Minna Silverin kirjojen kohdalla lukeminen ei ole ongelma. Teksti on sujuvaa ja jopa tällainen satunnainen harrastelija pysyy tarinassa mukana. Itse asiassa huomasin, että jotain on tainnut Silverin aikaisemmista lukemistani kirjoista tarttua mieleen, kun onnistuin tunnistamaan (varsin ilmeisiä) yhteyksiä. 

Jeriko on nimenä tietysti tuttu myös raamatullisista yhteyksistä. Laupias samarialainen kulki Jerikon tietä ja torvet soittivat muurit nurin. Ei liene yllätys, että ensimmäiset arkeologiset tutkimukset liittyivät nimenomaan raamatun tekstin historialliseen todentamiseen ja tutkijat käyttivät pyhää kirjaa ohjeenaan ja lähteenään kaivauksilla. Sekään ei kai yllätä, että ihan suoraa vastinetta ei kaivauksista löydy. Raamattu lienee aikojen myötä kehittynyt ja yhdistänyt eri aikakausien tapahtumia yhtenäiseksi tarinaksi. On kuitenkin kiehtovaa, miten viittauksia, nimiä ja kansoja pystyy raamattuun yhdistämään. Historia kietoutuu mukaan yllättävilläkin tavoilla. 

Jeriko on tietokirjamaisempi kuin aiemmin lukemani kirjat Tutankhamonista ja Sinuhe egyptiläisen historiallisesta kontekstista. Tutankhamon oli tarinallinen ja Sinuhe-analyysi linkittyy tarinaan. Yllättävän hyvin ja kiinnostuksella kuitenkin luin tutkijanimiä vilisevää tekstiä ja tutkin kuvia ja piirroksia. Ihmiskunnan historia on aina kiinnostavaa ja Jeriko on osoittautunut yhdeksi kaikkein vanhimmista kaupunkimaisista asutuksista. 

Kirja kertoo Jerikon ja muutenkin alueen historiaa melkein 10 000 vuotta sitten saapuneista ensimmäisistä asukkaista aina viimeiselle vuosituhannelle ennen ajanlaskumme alkua. Väliin mahtuu useampi kansa ja myös hylättyjä kausia. Oli kiehtova seurata sekä arkeologian ja historiatutkimuksen kehitystä että Jerikon vaiheita. Kirja kertookin monipuolisesti myös tutkimuksen lähestymistavoista ja niiden muuttumisesta aikojen ja teknologian myötä. Silverillä on taito kirjoittaa yleistajuisesti monimutkaisistakin asioista, vaikka myönnän välillä tutkijoiden nimien menneen iloisesti sekaisin. Parhaiten muistan Kathleen Kenyonin ja iloni naisarkeologien osallisuudesta aktiviiseen tutkimukseen 50-luvulla. Samoin viittaukset Agatha Christien arkeologimiehen tutkimuksiin riemastuttivat. 

Kaikkiaan siis oikein mielenkiintoinen lukukokemus, joka myös eteni sujuvasti ja yllättävänkin haasteitta. Vähän jouduin aina välillä palaamaan ja tarkistamaan, että pysyin kärryillä, mutta en ollenkaan samalla tavalla kuin vielä kesken olevan Kirje Buddhalta -teoksen kohdalta. Toki ihmisen konkreettinen historia on minulle myös paljon tutumpaa kuin filosofian historia ja pohdinnat. 

Minusta on pikkuhiljaa tulossa Minna Silver - fani. Jo kolmena perättäisenä jouluna on lahjakirjani ollut hänen kirjoittamansa. Mitähän hän kirjoittaa seuraavaksi ? 

(Luku)päiväkirja : Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin

Rakastan Sinuhe egyptiläistä, enkä edes tiedä, miten monta kertaa sen olen lukenut. Nyt on tosin ollut vuosien tauko, joten pitäisi ottaa uusintakierros. Joitakin vuosia sitten (tarkistin : joitakin = 11 vuotta sitten!)  kuuntelin Sinuhen äänikirjana ja sehän tietysti nousi hyvän lukijan toimesta taas ihan uusiin sfääreihin. Waltarin suurromaani kestää eri kirjamuodotkin mennen tullen. 

Minna Silverin tietokirja Tutankhamonista puolestaan oli suosikkijoululahjani tuossa pari vuotta sitten. Nautin sen tarinallisesta kerronnasta suunnattomasti. Siispä saman kirjoittajan tietokirja Sinuhe egyptiläisen maailmasta suhteessa arkeologiseen tietämykseen todellisesta historiasta oli itsestäänselvänä joulun toivelistalla. 

Minna Silver: Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin 

joululahjana saatu perheeltä 

Sattuneesta syystä tässä oli alkuvuonna pieniä kiireitä, joten lukeminen kesti odotettua kauemmin, mutta nyt helmikuussa olen ehtinyt paneutua kirjaan kunnolla. Teksti seuraa Sinuhen vaiheita ja lukuja. Kussakin osassa kerrotaan henkilöhahmojen historiasta, mutta ennen kaikkea kuvataan maantieteellisiä ja poliittisia kuvioita suhteessa Waltarin teokseen. Kansat ja hallitsijat vertautuvat romaanin henkilöhahmoihin. 

Parhaiten tiedosta varmasti saisi kiinni lukemalla romaania rinnalla. Nyt myönnän vähän puutuneeni vuosilukuihin ja maihin ja kaupunkien nimiin. Olisin ehkä tarvinnut rinnalle Sinuhen seikkailuja tuomaan elävyyttä. Tutankhamon-kirja oli niin kertakaikkisen hieno varmasti sen takia, että faktojen ja selitysten lisäksi, se kertoi myös tarinan. Sinuhe-kirjassa tarina on tietokirjan ulkopuolella, jolloin luvut väkisinkin ovat vähän irrallisia faktalaatikoita. 

Silti on mielenkiintoista seurata, miten lähelle tulkittua historiaa Waltari on onnistunut maailmansa luomaan. On selvä, että taustalla on ollut hurja määrä aikakauden viimeisintä tutkimustietoa, vaikkei Waltari koskaan kai Egyptissä käynytkään. Hän oli aiemmin toimittamassa historiasta kertovaa kirjasarjaa ja ilmeisesti sitä kautta onnistui kumuloimaan valtavat määrät taustatietoa. Kaikkein mielenkiintoisin osio kirjassa onkin, kun Silver kuvaa viime vuosisadan alun valtaisaa Egypti-innostusta, joka alkoi Tutankhamonin hautalöydöstä, ja kertoo Waltarin linkityksistä erilaisiin historiallisen tiedon lähteisiin. 

Kaikkinensa Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin on sekä Sinuhesta että Egyptin (ja alueen muiden kansojen ja valtioiden) historiasta kiinnostuneen aarreaitta. Kirjallinen konteksti suomalaisten suosikkiklassikkoon luo ihan oman kehyksensä ja tekee kaikesta kirjaan kootusta tiedosta erittäin kiinnostavaa paljon historiatietoa ahmivia laajemmalle joukolle lukijoita. Kuten taisin jo mainita, tämä kirja olisi ehkä parasta lukea Sinuhen itsensä rinnalla. 

(Luku)päiväkirja: Lisää historiaa eli hallitsijoita satoja ja tuhansia vuosia sitten

Mitä yhteistä voi olla ruotsalaisella kuninkaalla 1600-luvulla ja egyptiläisellä faaraolla yli 3000 vuotta sitten? No, ainakin valta, sodat, oman aseman pönkittämisen tarve, sekä jälkipolvien kritiikki. Ehkä ihmiskunta tosiaan toistaa kaiken, eikä syklisestä historiasta ole pakeneminen. 

Tiedä sitten, mutta ainakin molemmista on saanut kirjoitettua mielenkiintoisen ja kiehtovan tietokirjan. 

Minna Silver: Tutankhamonin salaisuudet 

Joululahjakirja 

Egypti on kiehtonut minua aina, eikä kai vähiten Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen vuoksi. Se on yksi lempikirjoistani, jonka olen lukenut useampaan kertaan. 

Sinuhe linkittyy vahvasti Minna Silverin tietokirjaan Tutankhamonista. Kyseessä on perusteellinen tietopläjäys kaikkien aikojen ehkä tunnetuimmasta faaraosta, sillä hänen hautansa lienee yksi ainoita (melkein) koskemattomina löydetyistä ja sen löytö oli aikansa mediatapaus, joka toi Egyptiin joukoittain aarteista ja kuuluisasta löydöstä kiinnostuneita. 

Kulta ja arvokkaat esineet toki kiinnostivat 1900-luvun alun arkeologeja siinä missä uteliaita turisteja ja haudanryöstäjiäkin, mutta päällimmäisenä heitä ajoi tiedonjano. Tieteelliset toimintatavat, tarkka arkistointi ja kirjaaminen ovat avanneet sen varsinaisen Tutankhamonin aarteen, josta ammennetaan vielä nykyäänkin, yli sata vuotta löydön jälkeen. 

Silver lähestyy Tutankhamonia monesta kulmasta. Kirjasta löytyy paitsi kuvausta Howard Carterin ja lordi Carnarvonin arkeologisista kaivauksista ja Tutankhamonin löytymisestä, myös tietoja Egyptin yleisestä historiasta, Tutankhamonin sukujuurista (ja niiden epäselvyyksistä), elämästä faaraoiden maassa yleensä sekä tietysti myös arkeologisten menetelmien kehittymisestä. Kaikki osa-alueet on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja vetävästä, vaikka täytyy myöntää, että tavarakuvauksissa toisinaan ehkä hieman väsähdin. Siinä tosi on vika enemmän minussa, jota kunnon tarina vetää aina enemmän puoleensa kuin materia, kuin kirjoituksen taidokkuudessa ja asiantuntevuudessa. 

Kaikkiaan nautin Tutankhamonin salaisuuksista valtavasti ja opin paljon uutta. Niin, ja Waltarin osalta pitää nostaa hattua. Sinuhe keskittyy Tutankhamonin edeltäjän faarao Ekhnatonin aikaan ja on tietysti fiktiivinen kertomus, mutta aivan järjettömän hyvin kirjailija on aiheensa tuntenut. Toki ajassa ja henkilöhahmojen järjestyksessä on oikaistu, eivätkä kaikki tapahtumat toista todellista historiaa, mutta pystyin enemmän tai vähemmän löytämään tästä tietokirjasta Sinuhen hahmot ja vaiheet, sekä olennaisia tapahtumapaikkoja. Se oli sekä yllättävää että vaikuttavaa ja lisäsi tietysti osaltaan lukemisen mielenkiintoa. 

 

Mirkka Lappalainen : Pohjolan leijona - Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632

Kirjastosta 

Toinen tässä alkuvuonna lukemani tietokirja on sitten vähän lähenpänä meitä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut kuvaus Kustaa II Aadolfista sekä 1600-luvun alkupuolen Suomen politiikasta ja yleisistä oloista on koukuttavaa luettavaa. 

Kuten niin usein, hallitsija on karismaattinen, olot epävarmat ja sota vaikuttaa kaikkeen. Historiaa lukee kuin parastakin romaania, vaikka Pohjolan leijonan suurin saavutus lienee jonkinlaisen administratiivisen järjestelmän luominen valtakuntaansa aiemman kuningassidonnaisen hallinan sijaan. Hän taisi luoda byrokratian ja virkamiehet meillekin- tai no, Kustaa itse juoksi heiluttamassa peistä sodissa pitkin Eurooppaa ja hänen luottomiehensä pistivät asioita järjestykseen aikaa vasten taistellen. Homma piti saada toimimaan ennen kuin kuninkas tapattaa itsensä jossain sankarillisessa kahinassa ja valtakunta suistuu kaaokseen ja uudelleen vallananastajien armoille. 

Kuningas tietysti lopulta kohtasi kohtalonsa, mutta virkamiehet onnistuivat kuitenkin säilyttämään valtakunan tasapainon ja pieni Kristiina saattoi odottaa varttumista ennen kuningattareksi ryhtymistään. 

Lappalaisella on jännä taito herättää historialliset henkilöt eloon kirjoissaan. Tämäkin kirja on täynnä faktaa ja vuosilukuja, mutta silti sitä lukee kuin romaania. Vielä enemmän kirjoittajalle ominainen tyyli kiehtoi minua Smittenin tapauksen kuvauksessa. Siinä 1600-luvun murhatapauksen ja oikeuslaitoksen tilan kuvausta lukee kuin parastakin dekkaria. 

Nyt kuuntelen äänikirjana Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä. Se on taas vähän eri tyylinen tietokirja Turun linnassa vaikuttaneista Katariinoista. Tarina pyörii pääasiassa Kustaa II Aadolfia edeltävällä vuosisadalla,  mutta linkittyy tietysti olennaisesti myös hänen toimiinsa ja taustaansa. Mielenkiintoista kuunneltavaa, eikä tietysti vähiten näin sydämessään aina turkulaisena pysyvän linnalinkityksen vuoksi. 

(Luku)päiväkirja : Kirjaston kirjoja ja sosiaalista elämää

 

Tässä on käymässä juuri niin kuin pelkäsinkin. Varausten lista kasvaa, sitten niitä tulee haettavaksi ja ennen kuin huomaankaan, on luettavien kirjojen pino kasvanut stressaavalle tasolle... No, ei niitä vielä ole kuin kolme (ja yksi kirjastossa odottamassa noutoa), mutta kuitenkin. 

Laadussa ei ole valittamista. Sutinen-sarjan jälkeen siirryin Vuolan ja Lindstedtin tyyliharjoituskirjaan eli 101 tapaa tappaa aviomies. Se on juuri niin mielenkiintoinen kuin Takakansi-podcastin jakson jälkeen ajattelinkin, mutta lukemisessa taitaa mennä hetki. Takakansi-podcastin kuuntelu on muuten osoittautunut vähän vaaralliseksi varauslistan osalta. Kummasti sieltä kertyy listalle kirjoja, jaksojen edetessä. Tämä jakso oli myös hurjan mielenkiintoinen muutenkin kuin kirjan kuvauksen takia. Keskustelu syklisestä väkivallasta ja kirjailijoiden välisen yhteistyön muodoista ja vaatimuksista viihdytti mainiosti Turkuun ajaessa. Matka tuntui lyhyeltä. 

Muut lainassa olevat ovat Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda, jota olen tässä pikkuhiljaa lukenut eteenpäin ja Virginia Woolfin päiväkirjojen ensimmäinen osa, jota en ole vielä ehtinyt edes aloittamaan. 

Kotkan laivatyttöjen (ja muuten "siveetöntä elämää viettävien joutilaiden naisten" historia ei ole ylentävää luettavaa, mutta onneksi sitä on nyt kirjattu ylös muutenkin kuin vain poliisin pidätyskorteissa. On aina yhtä raivostuttavaa lukea, miten seksin ostaminen on aina sitä myyvän naisen vika. Ihan kuin se olisi aina naisen oma valinta. Ihan kuin ostajalla (miehellä) ei olisi asian kanssa mitään tekemistä. Kysynnän ja tarjonnan laki lienee paheksujilla unohtunut jonnekin matkan varrelle. 

Osasyynsä kirjastonkirjojen etenemisen hitauteen on tietysti se, että luen myös muuta. Sain juuri loppuun joululahjakirjani Tutankhamonin salaisuudet, joka oli todella mielenkiintoinen kooste niin Tutankhamonin kuin muutaman muunkin faaraon historiasta. Eikä sovi unohtaa kuvausta siitä, miten arkeologia on kehittynyt, samoin kuin suhtautuminen arkeologisiin löytöihin ja niiden omistukseen. 

Sänkylukemisena minulla on ollut Siiri Enorannan Maailmantyttäret. Kirjaa on kutsuttu utopiaksi ja sellaiselta sen kuvaama maailma vaikuttaakin. Surua ja tuskaa ei kuitenkaan ole poistettu, vaikka luontoa ja ihmiskunnan välisten suhteiden tasapaino toimiikin. Huomaan kuitenkin koko ajan odottavani, milloin tarinassa on jokin katastrofaalinen käänne. Saa nähdä, tuleeko sellaista, ja millainen. 

Äänikirjana minulla on tällä hetkellä kesken Vera Valan Storytelille kirjoittama Pimeyden paratiisi. Melko melodramaattinen Seychellien paratiisisaarelle sijoittuva tarina kertoo kouluajan katastrofin vaikutuksista aikuisiän ihmissuhteisiin. Ahdistava tunnelma johtaa väkivaltaan, mutta vielä en ole päässyt niin pitkälle, että linkitykset olisivat edes hahmottumassa kunnolla. 

Mitäs teiltä muilta löytyy lukulistalla hiihtolomaviikolla? 

Täällä etelässä siis hiihtoloma alkaa huomenna. Tai kenellä nyt alkaa... minä teen tiukasti töitä koko viikon, mutta sain isännän sentään kotiin Totoa viihdyttämään. 

Muutenkin tuli taas todettua, miten tärkeää on tavata ihmisiä. Ystäväpariskunta oli eilen meillä päivällisellä ja hitsit, että oli kivaa. Olen koittanut opetella rennompaa emännöintiä eli mahdollisimman helpot reseptit ja koti siivotaan pääasiassa valaistusta himmentämällä (no, vähän sentään imuroitiin ja siistittiin muutenkin). Stressittömillä järjestelyillä saa itsekin nautittua seurustelusta. Ihanaa!