Megastar neitsytmatkalla

Ei, kyseessä ei ole mitään varsinaisesti blogimuutokseen liittyvää, vaikka tietysti hauskasti samaan kohtaan osuikin. Eikä kolmen lapsen äiti kai voi enää kehua nimemukaieen matkaan osallistuvansa muuten kuin itse laivan ollessa uuden uusi. Tallink kutsui bloggaajia kylään ja minäkin pääsin Nelkytplusblogilaisten porukassa tuoreeltaan kokeilemaan, miltä tuntui ensimmäisellä matkallaan ollut uusi ja tarkkaan suunniteltu Tallink Megastar.

Tallinna ei ole kaukana, eikä edestakainen risteilykään kestä viittä tuntia kauempaa. Laivalta löytyy tekemistä juuri sopivasti lyhyelle tauolle arjesta. Kaksikerroksinen ostos-alue suorastaan vaatii kuluttamaan aikaa ( ja rahaa), ruokailumahdollisuuksia riittää perinteisestä buffetista ja à la cartesta Burger Kingiin. Viihdeohjelmasta meillä vastasi taitava Miss Divet (Marko Vainio), jonka hahmot Paula Koivuniemestä Adeleen olivat mahtavan oivaltavasti toteutettuja sekä ihan sikahauskoja. Muillakin risteilyillä hänet kuulemma voi bongata.

Tallinnanlautasta toki on Megastarissakin edelleen kyse, mutta kyllä uudistukset tuovat uutta sävyä monille tuttuakin tutumpaan reissaamiseen.

On aina mukavaa makustella uudenkarheaa tuotetta, mutta vielä mielenkiintoisemmaksi se tulee, kun kuulee taustaa valituille ratkaisuille. Vertti Kivi ja Samuli Hintikka avasivat laivan suunnittelutyön "punaisia lankoja".

Ensinnäkin tavoitteena on ollut korkea laatutaso, jossa on hyödynnetty maailmalta kerättyjä ideoita. Viimeksi mainittua edustivat mm. Comfort-lounge alueen muunneltavuus lasiseiniä hyödyntäen ja Food Market tyyppinen ruokatarjona (yhtenä ruokailupaikkana) tuntui omiltakin matkoilta tutulta konseptilta. Olen tästä "kerää omat herkkusi ja maksa ne kerralla" - tyylistä kovasti pitänyt, joten Food Market päätyi omaksi suosikikseni ruokailualueista.

Laiva on myös täynnä harkittuja yksityiskohtia. Liikematkailijoita (ja bloggaajia!) varsinkin kiinnostanee tieto lisätyistä sähköpisteistä, joiden äärellä voi työskennellä pelkäämättä koneen akun kulumista. Kirjoitin ensin "sähköposteisa", mutta niitä kai jokainen jo saa ihan tarpeeksi.

Lisäksi kullekin alueelle on suunniteltu oma tunnelmansa, vaikka tilojen läpi avatut näkymät luovatkin avaruutta. Alueittain valitut grafiikat esim. matoissa ja silmänvangitsijoina toimivat erikoiset valaisimet muuttavat tunnelmaa kodikkaammaksi kuin laivoissa yleensä.

Hauskaa oli, eikä vähiten hyvän seuran ansiosta. Kiitos siis seuralaisille!

Kiitos myös Tallinkille kutsusta kokeilemaan. miltä Tallinnan risteily tuntuu Megastarilla. Hieno on laiva. 

Edit: Lisäsinpä tämän vielä tuohon Sata Suomalaista -haasteeseen - Onhan suomalainen design sentään suomalaista kulttuuria! Eikösvaan?

Uusia tuulia eli blogimuutoksia

Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos, varsinkaan kun on kyse minun blogihässäköistäni. Ei siitä ole kuin muutama vuosi, kun erotin ruokablogin tästä erikseen. Nyt olen taas palaamassa takaisin yhden blogin naiseksi.

Aika ei vaan riitä, eikä inspiraatio. Tässä hässäkässä alkaa kokkaaminenkin tuntumaan työltä, kuvaamisesta ja sen sellaisesta puhumattakaan. Siksi Tätä keittiöelämää menee telakalle määräämättömäksi ajaksi,


Ja miksikö tuosta täällä höpisen? 

No kun tällä muutoksella vaikutusta tähänkin blogiin. Ja kaikkea muuta palaa kohti vanhoja (hyviä?) aikoja eli täällä näkynee jonkun verran ruokajuttuja taas. Sillain pikkuisen, kun siltä tuntuu ja sopiva kertomuskulma löytyy. Vähän jo harjoiteltiin kiinalaisen kielletyn riisin kautta.

Kertokaapa te lukijat nyt, miten tämän tekisin? Pidänkö Keittiöelämän kuitenkin reseptivarastona ja täällä vaan tarinoin (ruoastakin)? Vai haluatteko nähdä reseptitkin samantien?  Ottavatko ruokajutut kertakaikkiaan pannuun?

Minä tässä jään pohdiskelemaan noita samoja asioita, mutta mielelläni kuulisin teidänkin mielipiteenne.

Kuukauden teatteri : Mä lehden luin

Tammikuun kuukauden teatteri on mahtava energiapläjäys ja nuorten touhua parhaimmillaan. Kävin nimittäin katsomassa Espoon musiikkiopiston eli Ebelin 20-v. juhlashown "Mä lehden luin"

Koko esitys on pitkälti nuorten omaa käsialaa ja perustuu lehdistä löydettyihin artikkeleihin. Laulujen sanat luotiin kerättyjen artikkelien perusteella ja annettiin toisille oppilaille sävellettäviksi. Sovelluksissa apuaan tarjosivat myös Ebelin taitavat opettajat eli Mirja Mäkelä, Marzi Nyman ja Eerik Siikasaari. Ohjauksesta ja ilmaisutaidon opetuksesta vastasivat Eija Ahvo ja Susanna Haavisto. Lavastuksesta puolestaan vastasivat Espoon kuvataidekoulun oppilaat. Onnittelut kaikille - lopputulos on hieno!

Ebelin esityksissä ei tarvitse katsomossa koskaan jännittää sillä nuoret ovat uskomattoman taitavia muusikoita ja esiintyjiä. Sama päti tänäänkin, Ihan mahtava bändi, upeat laulajat ja kokonaisuutena hyvin hallittu esitys. Ihan kuin olisivat koko ikänsä olleet lavalla .Niin kuin tietysti ovat tainneet ollakin, Ebeli tarjoaa ihanasti mahdollisuuksia päästä esiintymään. Äänentoistossa eli tekniikassa tosin taisi olla pieniä haasteita, sillä kaikkien äänet eivät tulleet mikeistä läpi ihan kirkkaina, mikä teki välillä sanoista vaikeita ymmärtää. Kokonaiselämystä tuo ei kuitenkaan haitannut.

Esitys itsessään koostuu löyhästi toisiinsa sidotuista lauluista. Näin äitinä sitä tietysti kuunteli mielenkiinnolla nuorten kuvaa maailmasta. Ensin meinasin vähän masentua. Niin vahvasti olivat edustettuina kaikki kamaluudet pakolaisuudesta ja sodista, köyhyyden kautta epäaitouteen ja suoranaiseen valepohjaan mediamyllylle - onneksi nuorille kuuluva positiivisuus ja optimistisuus löi lopulta läpi ja viestin soisi kaikuvan myös päättäjien korviin, Ei tarvita utopiaa, pitää vain olla tahtoa. Ihan mahtavaa! Tämä antaa toivoa tulevaisuuteen.

Nautin esityksestä ja myönnän auliisti intoani lisänneen myös oman pojan osuus produktiossa. Tosin tällä kertaa hän oli avustajan roolissa, pienessä, mutta lopputuloksen kannalta toki tärkeässä. On huimaa päästä mukaan toteuttamaan tämän kokoluokan produktiota ja hän tuntuu nauttivan joka hetkestä.

Niin, ja esityksen lopussa Esikoinen todistettavasti siivosi - siitä on peräti todistusaineistoa!

Kiitokset siskolle kuvasta 

Esityksiä on vielä jäljellä kaksi eli huomenna sunnuntaina 29.1. klo 13 ja 16. Siitä vaan Espoon Kulttuurikeskuksen Louhisaliin katsomaan. Kympillä pääsee. 

Kielletyn kiehtovuus eli keisarin musta riisi

Ruokakin maistuu paremmalta, kun sillä on tarina. Tänään meillä syötiin "kiellettyä riisiä", joka oli paitsi visuaalisesti houkuttelevaa, myös tarinaltaan kiehtovaa. 

Aikoinaan tätä luontaisesti mustaa riisiä saivat syödä Kiinassa vain keisarillisen perheen jäsenet. Voi vain kuvitella, mitä tapahtui talonpojalle, joka rohkeni nälkäänsä näitä riisinjyviä kerätä. Oliko seurauksena keppirangaistus, vai kenties jotain vielä pahempaa? 

Miksi jokin ruoka koetaan ylimyksellisemmäksi kuin joku toinen? Johtuuko se harvinaisuudesta vai onko musta väri vain jotenkin vaikuttavampaa? 

Me uhmasimme legendaa ja maistelimme mustaa riisiä ihan perheen kera perjantaipäivälliseksi. Olihan se hyvää. Seuraksi saa tarjota vahvoja makuja, sillä miedosti pähkinäiseltä maistuva riisi ei kerää makuja ympäriltään samaan tapaan kuin valkoinen sukulaisensa. Katkaravuissa oli ytyä, tillissä makua ja pieni loraus sitruunamehua piristi kokonaisuutta. Pistettiinpä sekaan loppujen lopuksi myös lusikallinen smetanaa. Se suli lautasella ihanan täyteläiseksi kastikkeeksi. 

Kielletty katkarapuriisi 
(6-8 henkilöä)

paketillinen mustaa riisiä
1 iso punasipuli
3 valkosipulinkynttä
1 sellerinvarsi
suolaa, pippuria
pikkupullollinen (2,5dl) valkoviiniä kuivaa, Cabernet Sauvignon
Kasvislientä (tai niin kuin tänään, ihan vain vettä)
pussillinen pakasteherneitä

isoja, raakoja katkaravunpyrstöjä
chiliä silputtuna
sitruunamehua
tillisilppua
parmesaania
smetanaa
Kylmäsavulohta

Silppua sipuli ja kuullota sitä syvässä pannussa hetki. Ripottele joukkoon hieman suolaa niin nesteet irtoavat, eikä se pala. Lisää joukkoon silputut valkosipulinkynnet ja hienonnettu sellerinvarsi. Sekoittele hetki.

Kaada riisit joukkoon ja sekoittele vielä vähän aikaa. Lorauta sitten koko pieni viinipullo pannulle ja anna alkoholin kiehua pois. Kaada joukkon kasvislientä tai vettä niin paljon, että riisi peittyy. Anna poreilla kannen alla 45min, Tarkista aina välillä, että neste ei kuivu liikaa.

Kun riisi on pehmeää, mutta sillä on vielä vähän purutuntumaa. Lisää joukkoon herneet ja kypsennä katkaravut.

Laita katkaravut öljytilkkaan kuumalle pannulle ja lisää päälle chili (halutessasi myös valkosipuli). Sekoittele, kunnes katkaravunpyrstöt ovat juuri ja juuri kypsiä.

Nosta riisiä lautaselle. Lisää haluessasi lusikallinen smetanaa ja sekoittele se riisin sekaan. Asettele päälle katkarapuja ja lohta palasina. Raasta parmesaania ja ripottele silputtua tilliä.

Nauti heti. Kuvittele riisipellot, keisarillinen palatsi ja vartijat, tai yllesi ylelliset silkkivaatteet tyynyillä istuessasi.

Kuulunpa sittenkin vanhaan sukupolveen ja Miss Pellegrine's Home for Peculiar Children

Tällä viikolla onkin ihan toinen meininki

Viime viikko oli töissä rauhallinen. Itse asiassa pyörittelin peukaloitani suurimman osan ajasta. Yritin toki kouluttaa itseäni ja tehdä muutakin "hyödyllistä", mutta silti kaikki kulminoituu yhteen sanaan. "Odotin"

Odotin, että jotain tapahtuisi, projektit etenisivät, saisin vastauksia ja asiakkaat tekivät päätöksiä. Kiersin kehää ja stressasin, stressasin, stressasin.
Minä nimittäin stressaan odottamisesta huomattavasti enemmän kuin kiireestä ja tohinasta. Aikamoinen paine saa hommissa olla ennen kuin minun yöuneni häiriintyvät, mutta hiljainen odottaminen sai minut heräilemään turhautuneena useamman kerran yössä.

Enkä osaa käyttää työaikaa muuhun kuin työhön ja kun työ ei riitä, kärsin riittämättömyyden tunteesta. Kuulun siihen vanhaan polveen, joka kokee luvanneensa tietyn määrän ajastaan työtä varten ja potee sitten huonoa omatuntoa, jollei tasan tarkkaan tee vähintään minuutilleen sovittua määrää. Tiedän, pitäisi sopeutua. Kyllä taas sitten on niitä pitkiäkin päiviä. (Kumma juttu, miten niistä ei pode huonoa omatuntoa)  Tulokset merkitsevät enemmän kuin tunnit. Ehkä minä vielä joskus opin uuden sukupolven tavoille.

Onneksi nyt on taas kiva tahti päällä, mieli virkeä ja fiilikset korkealla. Niin, ja onneksi on kirjat. Olisin varmaan pimahtanut ilman (ilta)lukemista. Kunnolla kauas arjesta vievä tarina antaa kummasti lisää energiaa (ja kärsivällisyyttä).

Ransom Riggs : Miss Peregrine's Home for Peculiar Children 
HelMet Overdrive laina 

Tulipa luettua tämäkin aikamoista haipakkaa kirjaston laina-ajan lopun lähestyessä pikavauhtia. Miss Peregrinen koti eriskummallisille lapsille kummitteli todella kauan lukulistani kärkisijoilla, mutta vasta kirjaan perustuvan elokuvan trailerin katsominen sai minut aktivoitumaan - niin ja se, että tajusin kirjan olevan Overdrivessa.

Kyllä minä kirjasta tykkäsinkin. Jotenkin en vain ollut mieltänyt sitä nuortenkirjaksi - onko se?

Sellainen tunne minulla ainakin oli koko kirjan ajan. Itse asiassa mielenkiintoisen alkupuoliskon jälkeen meinasin jättää kirjan kesken. Jotenkin se vain tuntui menevän johonkin tiettyyn suuntaan ja pelkäsin nuortenromaanien usein liioitellut kaavamaisuuden voittavan mielikuvitukselliset käänteet.

Niin ei kuitenkaan käynyt, joten onneksi luin Jacobin seikkailuista pidemmälle. Toki, kuvio oli juurikin sellainen kuin kuvittelinkin, mutta onneksi mukavilla pienillä twisteillä. Viimeisiä sivuja lukiessani osui silmiini myös kirjan jatko-osa, joten kaipa sekin on luettava. Selvästi jäi ensimmäisessa osassa tarina vähän kesken.

Asetelma sinänsä on mielenkiintoinen. Pienenä Jacob ei saanut tarpeekseen isoisänsä jänittävistä tarinoista. Näkymätön poika, leijuva tyttö ja väkivahvat kaksoset tuntuivat todelta, varsinkin kun isoisällä oli näyttää heistä myös valokuvia. Iän myötä tarinat tuntuvat vähemmän todellisilta, mutta sitten isoisälle tapahtuu jotain ja tarinoiden synkät puolet tuntuvat heränneen eloon. Jacob puolestaan päätyy psykologin puheille ja traumahoitoon, kunnes keksii lähteä syrjäiselle saarelle ottamaan selvää isoisän tarinoiden todenperäisyydestä. Arvannette, miten käy?

Pidin kirjan jännästi vanhahtavasta tunnelmasta. ehkä se sai minut miettimään nuortenromaania. Toinen nuorisoon viittaava seikka on tietyti myös päähenkilön ikä (teinipoika) ja orastava kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen.

Tarinassa oli paljon hyvää. Viittaukset historiaan, kiemuroiden kääntyminen yhteiseen uomaan juonen edetessä ja unenomainen tunnelma loivat mielenkiintoisen kokonaisuuden. Toisaalta sitten päähenkilön lievä naiivius ja henkilöiden ajattelemattomuus ja jopa julmuus eivät tuntuneet kovin miellyttäviltä. Toisaalta, suurin osa henkilöistä onkin lapsia - toki kauan eläneitä sellaisia - mutta lapsia kuitenkin. Eivätkö lapset olekin juuri tuollaisia? Vähän itsekkäitä, seurauksista viis veisaavia ja toisinaan julmia miltei äärimmäisyyteen saakka. Niin voi tietysti ajatella, mutta kyllä minä osittain korjaisin sanan peculiar sanalla creepy... eli ei eriskummallisia vaan ihan yksinkertaisesti kummallisia tai omituisia.

Rytmillisesti tarina on hieman epätasainen ja noin puolessa välissä tosiaan jouduin vähän ikävään suvantoon. Kielellisesti kirja ei ole vaikeaa englantia ja suomeksikin varmaan aika yksinkertaista ja ymmärrettävää.

Kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirja tuli luettua, Se on asetelmaltaan kiehtova, vaikkakin harmillisesti ehkä välillä hivenen yksinkertaistava ja jopa naiivi. Kelpo lukemista ja viihdyttävää ajankulua se joka tapauksessa on.

Kuuluisa, rikas ja niin yksinäinen legenda

Näin paljasjalkaisena turkulaisena (muualle tosin muuttaneena) sitä on kuullut Paavo Nurmesta niin kauan kuin muisti riittää. Patsaan vieressäkin on tullut patsasteltua useamman kerran - siis nimenomaan sen Turussa olevan. Silloin pienenä sen vieressä vähän hihiteltiinkin...

Mies patsaan ja mitalien takana on kuitenkin jäänyt totaalisen pimentoon. Siksi olikin mielenkiintoista lukea edes fiktiivinen elämäkerta urheilusankarista. Kaipa se perustuu kuitenkin pääpiirteiltään tositapahtumiin, vaikka ajatukset kirjailijan päästä tulevatkin.

Karo Hämäläinen : Yksin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukija Jukka Pitkänen 

Kirjan Paavo Nurmi on sulkeutunut poika ja vielä sulkeutuneempi mies, jonka aivot toimivat matemaattisen tarkasti ja laskevat tarvittavat harjoitusmäärät tavoitteiden saavuttamiseksi. Tavoitteena ei ole kilpakumppanien voittaminen vaan ajan kontrolli. Ajan kontrolli tuo mukanaan myös mahdollisuuden tienata tarpeeksi, tulla vapaaksi.

Kirjan Paavo Nurmi on myös aina vähän pettynyt ja katkera mies. Hän haluaisi olla ystävällinen, mutta ei ole niin kuin muut - tai pikemminkin, muut eivät ole niin kuin hän. He eivät jahtaa tavoitteitaan, he huvittelevat ja hukkaavat elämäänsä. Silti kevyempi elämänmeno myös houkuttelee. On yksi "sinä", nainen, jonka kanssa Nurmestakin olisi ehkä voinut tulla onnellisempi, mutta hänen kohdallaan suunnitelmat eivät toimi, eivätkä polut kohtaa.

Kirjaa kuunnellessa huomasin toisaalta kunnioittavani Nurmen tahtoa ja kurinalaisuutta, mutta sitten alkoi vähän ärsyttämään ja lopulta sääli täytti mieleni. En yhtään tiedä, oliko oikea mies myytin takana kuvatun kaltainen, mutta ehkä hänellä on edelleen maineensa vähän vaikeana persoonana. Jäin myös miettimään, miksi tarvitaan aina jotenkin vaikea ja poikkeuksellinen luonne niiltä, jotka jäävät elämään legendoina?

Kirjana tarina etenee suurin piirtein kronologisesti vaikka jonkin verran tietysti viitataan aiempiin tapahtumiin ja muistellaan. Kertaus ei häiritse sillä se tukee aina joko tarinan etenemistä tai päähenkilön kuvan syventämistä. Alun urheiluharjoitukset olivat välillä vähän puisevaakin kuunneltavaa tälläiselle ei-urheiluhullulle, mutta loppua kohti minunkin mielenkiintoni heräsi oikein kunnolla. Nurmen hahmo saa uusia ulottuvuuksia hänen ryhtyessään liikemieheksi ja rakennuttajaksi.

Alun kuuntelu kangerteli minulla kovasti ja välillä kirja jäi pitkäksi aikaa odottamaan, Vika ei ollut lukijassa, sillä Jukka Pitkänen sai Nurmen elävänä kuulijan mieleen. Ehkä tarina junnasi liikaa tosiaan urheilussa ja harjoittelussa vaikka sitähän kai Nurmen elämä noin pääasiassa oli. Minun puolestani olisi voitu vähän vähemmän juosta ja enemmän miettiä muutakin elämää. Varsinkin liikemies Nurmen suhteet maan valtaapitäviin ja maan tilanne sotien aikaan olisivat voineet elävöittää tarinaa entisestään ja samalla tuoda tarkempaa ajankuvaa.

Kaikkiaan olen kuitenkin tyytyväinen, että kirja tuli luettua, onhan se sentään ihan mielenkiintoinen tarina mielenkiintoisesta ihmisestä. Samalla pääsin takaisin äänikirjamoodiin. Minun on ollut vaikea saada äänikirjoja kuunneltua nyt, kun nuo työmatkakuuntelut puuttuvat. Nyt sitten pääsin taas kuulokkeiden kanssa kävelylle ja kotitöihin. Täytyy yrittää jatkaa hyvää tapaa. Tulee siinä samalla silitettyä ja siivottuakin.

p.s. pääsin myös kertomaan Overdriven äänikirjasuosikeistani haastattelussa. Täältä voit lukea suositukseni ja haastattelun. 

Hyvä juuri nyt

Harmituksen kourissa 

Meillä on ollut vallalla jonkinlainen pyhien jälkeinen tammikuublues - eikä pelkästään blues vaan ihan oikeasti pieni ketutus päällä heti kun joku sattuu pintaa raaputtamaan.

Tämä koskee siis meitä perheen aikuisia. Kuopus laulelee päivät päästään, Kirppu touhuaa omiaan ja Esikoinen - no, teini nyt on teini - mutta Isäntä ja minä kiukkuilemme ja napsahtelemme ja tölväisemme tai muuten vaan kuljemme suu mutrussa.

Syytä on vaikea löytää sillä kaikki on hyvin. Toki on kaikenlaista työstressiä ja semmoista, mutta koskas sellaista ei olisi? Yläasteen kouluhaku ja esikouluhaku ja muuten kevään organisointi aiheuttivat pientä päänsärkyä, mutta sekin on ihan normaalia.

Ehkä me vain päästimme itsemme valumaan lomanjälkeiseen harmitukseen?


Eilen päätimme toisin. 

Minä lähdin kampaajalle ja kävin alennusmyynneissä täydentämässä vaatekaappiani.
Isäntä päätti sillä aikaa yllättää vaimonsa ja siivosi keittiön lattiasta kattoon.
Illalla jätimme lapset pizzalautasten ääreen ja suuntasimme Farangiin mielenpiristyspäivälliselle.

Tänään nautimme auringosta rantakävelyllä ja iltapäivällä tein mutakakun nuorison (ja itseni) herkuksi. Suklaakakku auttaa aina.  Nyt edessä rauhallinen ilta ja voimien keruu uuteen viikkoon. Suun vetää väkisin hymyyn poikaporukka Magic pelin syövereissä olohuoneen pöydän päässä sekä legosäkin vierestä kuuluva hyräily.

10 kivaa juttua 

Ihan vain omaksi muistutukseni ajattelin tähän vielä kirjata muutaman juuri tässä kuussa mieltäni ilahduttaneen asian. Nämä ovat sellaisia pieniä, aika konkreettisia juttuja, Suuret linjat kuten terveys (selkä ei satu!), kiva työ, mahtava mies ja ihanat lapset jätetään nyt sinne itsestäänselvyyksien osastoon.

Näistä isoista pienistä asioista pitäisi oppia nauttimaan, niin elämä maistuisi makealta ihan päivittäin!

1) Onnistuin heti ensimmäisellä kerralla tekemään mahtavat falafelit, vaikka etukäteen pelkäsin tekeväni pelkkiä kokkareita

2) Kuopuksen halit ja pusut päivittäin - hän myös sanoo minua kivaksi!

3) Joogassa taivun jo melkein kämmenet lattiaan - suuri juttu syksyllä polvien tasolta ja selkä kipuillen aloittaneelle.

4) Voitin töissä myyntikilpailussa firman miehet eli sain ekana tammikuussa kaupan (ja kivan keittokirjan!)

5) Olemme saaneet napattua isännän kanssa kahdenkeskistä aikaa - ensin Turun reissulla ja nyt taas eilen ravintolaillallisen muodossa. Lisäksi maanantai-ilta on pyhitetty minun joogalleni yhdistettynä isännän salikäyntiin.

6) Yhteinen elokuvailtapäivä perheen kanssa hampurilaisineen oli oikeasti kiva juttu

7) Olen lukenut tammikuussa monta hyvää kirjaa ja osannut kylmästi siirtää syrjään odottamaan ne, joista en ole heti innostunut.

8) Sisko tulee pian taas käymään  ja alkukuusta tuli nähtyä muutakin sukua pitkästä aikaa

9) Rantakävely auringossa toi poskille punan ja hyvän mielen - ensin isännän kanssa ja sitten vielä kuopuksen kera tänään ja muina aurinkoisina päivinä milloin milläkin kokoonpanolla.

10) Kampaajan jälkeen olo on vuosia nuorempi ja esikoinenkin kehui hiuksiani kauniiksi kotiin palattuani

Näitähän löytyy vaikka kuinka paljon, kun vähän pysähtyy miettimään.

Mitkä ovat sinun pienet onnenpipanasi tänä pimeänä tammikuun aikana? 

Farang - kirja & kokemus

Meillä oli töissä leikkimielinen myyntikilpailu. Minä nyt en edes ole myyjä, kunhan paikkailen toistaiseksi vasta tulossa olevaa resurssia. mutta oli kuitenkin ihan pakko ilmoittautua kisaan nähdessäni palkinnoksi olevan tarjolla keittokirjoja.

Sitten vielä menin voittamaankin ja sain valita Björckin keittokirjoista haluamani. Farang on Isännän suosikkeja, joten vaikka yhteinen visiittimme ehkä viimeksi jättikin pientä petrauksen varaa, nappasin ravintolan nimikkokirjan omakseni.

Kirja ei ole uudenuusi, mutta sehän ei näissä varsinaisesti haittaa. Itse asiassa minua tuppasi vähän huvittamaankin, miten mustan taustan trendi taisi alkaa noilta ajoilta ja on jatkunut tähän saakka. Tämä painos on vuodelta 2012, mutta ensimmäisen kerran se taisi ilmestyä jo vuonna 2010. Silloin kun omistajiensa nykyinen ravintola-imperiumi taisi olla vasta visioasteella.

Aasialaiseen ruokaan tummataustaiset kuvat jotenkin sopivatkin hurjan hyvin. Värikkäät annokset nousevat mahtavasti näkyviin. ja Tuukka Kosken kuvaamat annokset näyttävät kauniisti myös reseptien kompleksisuuden.  Aineksiä ei välttämättä ole hurjan pitkää listaa, mutta ne on leikattu milloin minkäkin muotoiseksi ja annokset koostuvat enemmänkin osiensa summasta kuin yhteen sekoitetuista ruoka-aineista. Se kai on muutenkin aasialaiselle keittiölle tunnusomaista.

Kirjassa kerrotaan Farangin syntytarina ja idea. Sitä oli ihan mielenkiintoista lukea, vaikka suurinpiirtein historian tunsinkin jo. Miinusta kirja saa superpienestä fontista, jota tummalta taustalla sai tihrustella silmälasienkin kanssa. Sama jatkui reseptienkin kohdalla. Ehkä tilaa olisi pikkuisen voinut kuvilta uhrata tekstiä varten. Olisin myös kaivannut selityksiä ja taustaa resepteille, muuten kuin annostyypin jaottelun osalta. Reseptit (ja cocktailit) ovat mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Niistä olisi varmasti riittänyt jutun juurta.

Farang ei kirjana varsinaisesti houkutellut minua kokkaamaan - nykyään on aika niin kortilla, että perehtymistä vaativat reseptit eivät saa kuitenkaan ansaitsemaansa aikaa. Kotikokkaajan reseptivarastona toimiminen ei kai tällaisten ravintolakirjojen kohdalla yleensä olekaan pääasia. Tärkeää on välittää ravintolan henki ja idea, sekä tietysti houkutella lukija palaamaan aiheen pariin, kun seuraavan kerran miettii ulkona syömistä.

Tämä toimi ainakin meidän kohdallamme.

Oli nimittäin pakko sitten mennä syömäänkin 

Edellisestä kerrasta minulla olikin jo neljä vuotta. Niin se aika menee, Söimme maistelumenun Khlong Phrao, joka mahdollistaa kokeilevan herkuttelijan vaeltelun makumaailmasta toiseen. Menu osoittautui oivaksi ratkaisuksi, samoin kuin valintamme juomien suhteen. Jätimme viinit suosiolla toiseen kertaan. Farangin cocktailit ovat raikkaita ja jännittäviä. Alkuun yksi, kuplavettä välissä ja sitten jälkkärien seuraksi vielä toinen. Sopivasti makua, eikä alkoholikaan määrältään käynyt ylivoimaiseksi. Toki cocktail-menussa myös mainittiin mocktail-vaihtoehdot, mistä peukut!

Viimeksi käydessämme kiukuttelin odottamisesta ja annosten ajoituksesta. Tällä kertaa palvelu sujui aika lailla täydellisesti. Selvästi rutiinit olivat hallussa ja maistelumenun tarjoilujärjestystä oli mietitty myös salityöskentelyn kannalta. Kukin annos tuli omalla vuorollaan, jolloin kuuman sai syötyä kuumana. Pieni odottelu annosten välillä oli vain hyväksi. Makunystyrät ehtivät tasaantumaan ja suu valmistautua seuraavaan herkkuun. Loppuvaiheessa emme myöskään pistäneet pahaksemme pientä hengähdystaukoa.

Seitsemän ruokalajia, joista osa jasmiiniriisin kera ja kaksi jälkiruokaa pitivät huolen siitä, että pienten maisteluannosten jälkeenkin olo oli kylläinen, vaikkei ylensyönyt. Minun suosikeikseni valikoituivat alun vihersimpukka jyräyttävällä chilikastikkeella sekä kookosribsit, joita olisin syönyt vaikka miten paljon. Samoin tofu, kampasimpukka ja thaimakkara olivat herkullisia. Papaija-salaatista en tykkää missään muodossa, joten tässäkin se jäi vähän ok -linjalle, samoin lohi näyttää tuottavan minulle vaikeuksia muodossa kuin muodossa.

Jälkiruoista tykästyin eniten itse asiassa cocktailiini. Happi Boi rommilla, passiolla ja kookoskermalla oli jälkiruoka ihan itsessään.  Mantelikakun passiosorbetti oli herkkua, mutta annoksen pilasivat ylenmääräisen suolaiset pähkinät. Tasapaino puuttui. Marenki ohuella vohvelilla oli hyvää, mutta hankalasti syötävää.

Kuten huomaatte, urputuseni johtuvat lähinnä henkilökohtaisista ainesvierastuksista. Kaikkiaan ruoka oli ihan mahtavaa. Tunnelmaltaan Farang on hauskasti salimainen, vähän sellainen vanhanajan kapakkameininki on aistittavissa rustiikkisissa pöydissä, tummissa väreissä ja joka puolelle kiitävissä tarjoilijoissa. Valaistuskin on sellainen baaripimeä ja tarjoilijan tullessa oman tai naapurin pöydän viereen, piti syöminen lopettaa, jollei halunnut käsikopelolla lastata haarukkaansa. Pimeni nimittäin entisestään. Mikäs siinä, ihan hauskaa.

Todennäköisesti palaamme tuonne vähän nopeammalla tahdilla kuin edellisestä kerrasta. Kahden hengen maistelumenu 66€/nuppi ja juomineenkin kokonaislasku vain vähän yli 200€ ei ole kauhean paha hinta Farangin tasoisesta ruoka-elämyksestä. Ei ihme, että ravintola jaksaa vetää salin täyteen useammassa kattauksessa viikosta toiseen.

Ei niin suomalaista, mutta viihdyttävää

Se on Suomen juhlavuosi, joten nyt pitäisi pääasiassa suosia kotimaista myös lukemisissa - tai sitten ei. Kuten tavallista, olen vastahankaan omiin suunnitelmiini nähden, eikä sattuma auta tippaakaan.

Tällä kertaa sattuma osui tarjoamaan HelMet Overdriven muodossa aiemmin varattuna olleita fantasiaviihde-kirjoja ja tietäähän sen, miten minulle siinä käy. Sarja alkaa ja sitten jatkuu, kunnes alkaa tympäisemään. Niin, ja sarja voidaan luokitella hyväksi, jos jaksan lukea vähintään kolme ensimmäistä osaa. Alla tämän vuoden ensimmäinen siihen päässyt.

Kuvassa ovat  illan chili-aperot, jotka kuvastavat hyvin tämän sarjan päähenkilöä. Pikkuisen pistää ja pinta on rapsakkaa, mutta sisällä sitten pehmeää ja pikkuisen tahmaista.

Jeaniene Frost: Night Huntress 1-3
Halfway to the Grave, One Foot in the Grave, At Grave's End
HelMet Overdrive 

Cat kulkee illat ulkona houkuttelemassa miehiä mukaansa. Tosin hänen tähtäimessään olevat miehet eivät hengitä, heidän sydämensä ei enää lyö ja ruokavaliokin koostuu nestemäisestä aineesta. Kaikki vampyyrit ovat pahasta, sanoo Catin äiti, ja tottelevaisena tyttönä hän iskee hopeatikarin pokaamiensa seuralaisten sydämeen jo ennen ensi suudelmaa.

Sitten kohdalle osuu Bones, joka kääntää kaiken ylösalaisin ja saa Catin pohtimaan myös omaa olemustaan. Voiko puoliksi vampyyri hyväksyä oman perimänsä menettämättä ihmisyyttään?

Nämä kirjat ovat täynnä taistelua, verta, rakkautta, soutamista ja huopaamista, vampyyrisotaa, hyviksiä, pahiksia, itsetutkistelua ja itsesyytöksiä... Oikein mallikas fantasiapläjäys siis. Vauhtia riittää joka jaksossa ja kunkin osan tarinankaari laskee kauniisti viimeisillä sivuilla. Minulle sopivaa iltaluettavaa siis, joka ei vaadi liiaksi venytettyä kärsivällisyyttä ylenmääräisen pitkän kehystarinan muodossa.

Pidin myös päähenkilön särmästä. Cat ei tosiaankaan jää odottelemaan miehistä pelastajaa vaan on varsinainen "kick-ass".  Toisaalta tarinat ovat varsin ennalta-arvattavia ja tunnekaaret hivenen ärsyttäviä ja ripauksen verran naiiveja. Onneksi vauhtia riittää siihen malliin, ettei pahemmin ehdi pohdiskelemaan sen paremmin lukija kuin päähenkilökään - tai no, vähän sentään,

Night Huntress siis pääsi kunniakkaasti kolmanteen osaan saakka, mutta nyt taidan pitää paussia, enkä pelkästään laina-aikojen stressaavan päättymispäivän vikkumisen vuoksi. En oikein näe, miten tarina tästä jatkuisi tarpeeksi koukuttavaa. Ehkä olen väärässä.

Vielä kerran viime vuonna...

Eli yksi kirja on vielä bloggaamatta viime vuoden listalta - tai no, todellisuudessa siellä tämän jälkeen vielä yksi muukin, mutta siihen palataan sitten, kun sarjan lukeminen on päässyt pidemmälle. Hoidetaan nyt siis tämä alta pois, jotta voin kirjaimellisesti kääntää Excelissäni seuraavalle sivulle, Sivulle, jota toki olen jo ahkeraan täytellyt uusilla kirjoilla...

Kuvittelin tämän kirjan kohdalla hankkineeni kiinnostavan hahmon konkreettisen elämäkerran, mutta päädyinkin lukemaan filosofis-fanitusta herran tuotannosta ja elämäntavoista. Elämäkerraksi minä tämän kuitenkin luokittelin, kun ei tästä oikein saa tietokirjaa tai romaania määrityksiä vääntämälläkään. Sen verran subjektiivista on kirjoittajan analyysi tähdestä, vaikka Critchley kai sinänsä ihan tunnettu ja tunnustettu filosofi onkin.

Simon Critchley: Bowie 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Kirja on läpileikkaus kameleonttimaisen taiteilijan vaiheista ja tuotannosta. Critchley analysoi eri aikakausina kunkin ajan henkeä edelläkävijänä luoneen Bowien työn vaikutusta kuulijoidensa ja seuraajiensa asenteisiin ja toimiin. Arvojen uudistajana ja ravistelijana Bowien rooli on yllättävänkin vahva koko Euroopassa,

Itse olen toki David Bowien tiennyt noin niin kuin aina, mutta varsinaista fania ei minusta ole tullut koskaan, Monia kappaleita osaan laulaa ulkoa mukana, mutta muutenkin vain vähän musiikkia kuluttaneena lienee se merkki enemmän herran vaikutuksesta yleiseen populaarimusiikkiin kuin minun tiedostetusta fanituksestani.

Avoin fanitus ja lievä hehkutus kirjassa siis tuntui välillä vieraalta ja jopa hieman häiritsi lukukokemusta (ja tekstin selkeyttä), mutta olihan tuo mielenkiintoinen kooste vain pintapuolisesti tuntemastani elämäntyöstä. Toisaalta kirjaa luki mielenkiinnolla juurikin tuon fanituksen näkökulmasta. Kun kirjoittaja on kutakuinkin selväjärkinen ja analyyttinen, voi olettaa hänen henkilökohtaisesti saamiensa vaikutteiden todennäköisesti olevan myös jotain laajemman joukon kokemaa.

Onneksi kirja ei myöskään ole ylenmääräisen pitkä ja se on tekstinä helposti luettavaa. Bowie -fanille tästä kirjasta varmasti riittäisi mielenkiintoista analysoitavaa suhteessa omiin muistoihin ja Bowien tuotantotuntemukseen nähden. Minulle riitti kertalukeminen ja katsaus yhteen lähihistoriassamme "nuorison" astenteisiin ja musiikkimaun kehittämiseen eniten vaikuttaneista artisteista.

Hahmona David Bowie on aina ollut niin mielenkiintoinen, että pitänee vielä löytää se hyvä elämäkertakin luettavaksi. Ehdotuksia? 

The Book Club Murders - täsmäasetelma kirjaholistille

Lisää kuvatekst

Vuosi on alkanut vauhdilla ainakin lukemisen suhteen. Tuntuu, että työpäivien hulinasta ja koulunalkamisen, ilmoittautumisten ja muiden touhujen vilskeestä pitää välillä päästä nollaamaaan aivotoimintaa. Viihdyttävä, mutta kuitenkin sujuvasti kirjoitettu kirjallisuus on iltanollaukseen omiaan.

HelMet Overdrive on luottopaikkani nollauskirjallisuuden löytämiseksi. Englanninkieliset viihdefantasiasarjat ovat takuuvarmoja, mutta toki viihteelliset dekkaritkin käyvät. Romanttisissa dekkareissa (Kyllä, tällaisia löytyy pilvin pimein) on tosin vaaransa - varsinkin uskottavuuden saralla.

Niin, ja ekirjoissa on se hyvä puoli, ettei sängyssä lukiessa tarvitse silmälaseja. Fontin saa säädettyä ikänäköisen käsivarsipituuteen sopivaksi.

Tämä kirja sopi myös keliin. Valkoista oli myös dekkarin loppuratkaisun aikana.

Leslie Nagel : The Book Club Murders 
HelMet Overdrive - laina 

Oakwoodin kaupunkin yläluokkaiset kotirouvat pitävät lukupiiriä. Aiheena ovat tietysti dekkarit, joiden juonia ja käänteitä ruoditaan vuorotellen kunkin jäsenen kotona. Charley Carpenter kestää itseriittoisia ja itsekkäitä rouvia vain ystävänsä Frankien vuoksi - niin, ja saadakseen lisää asiakkaita vintage vaatteiden puotiinsa. Sitten joku alkaa tekemään murhia lukupiirin lukemien kirjojen tapaan. Charley huomaa sekaantuneensa sekä murhatutkimuksiin että tutkimuksia vetävään komeaan poliisiin.

Herkullinen asetelma ja ajatus kotirouvista kylmäverisinä sarjamurhaajina houkutti minut alunperin kirjan pariin. Olin myös sen verran utelias syyllisestä, että luin kirjan myös loppuun ja juonen kiemuraisuus säilyttikin murhaajan salaisuutena melkein loppuun saakka. Jossain kohtaa tosin harkitsin, pitäisikö pistää peli poikki ja kirja keskeytettyjen listalle, mutta yleinen viihdyttävyys ja oma uteliaisuuteni veivät viimeiselle sivulle saakka.

Tällainen kirja vaatii ihan omanlaistaan "aivot narikkaan" asennetta. Ei pidä kiinnittää huomiota siihen, miten poliisi tuosta vain ottaa siviilin mukaan murhatutkimuksen ytimeen. Eikä saa liikaa jäädä seuraamaan rinnalla kulkevaa romanttista, (tosi kökköä ja yksinkertaistettua) suhdekehitystä, joka sisältää suurimman osan hömpän kliseistä. Pitää keskittyä herkullisen ilkeää kuvaukseen pikkukaupungin eliitistä ja arvailla antaumuksella, kuka hahmoista oikeasti voisi olla murhaaja ja miksi.

 Kaikkiaan tämä oli ihan viihdyttävä kokemus. Onneksi kirja on helppo- ja nopealukuinen. Ajatus kirjoihin perustuvista murhista on tietysti dekkareita (ja muita kirjoja) lukevalle aina houkutteleva ja referenssit tässäkin monet suhteellisen tuttuja. Sopiva välipalakirja viikonlopun rentoutukseen ja HelMetin sivuilta suoraan lainattavat e-kirjat ovat kyllä petollisen helppoja saada lukulaitteelle valmiiksi. Huomaan luettavien listan vain kasvavan Kobossa tasaista tahtia, kun lainat saa tarvittaessa uusittuakin parilla klikkauksella, jollei varauksia ole valmiina odottamassa kyseistä teosta.

Kirjojen Suomi 2016 : Ilkka Remes ja Kiirastuli

Tästä se lähtee! Kirjojen Suomi - kirjallisuushankkeen ensimmäinen kirja on käsittelyssä.
Meitä on 5 kirjabloggaajaa, jotka lupasimme käsitellä sarjan ensimmäistä eli 2016 ilmestynyttä Ilkka Remeksen Kiirastuli-jännäriä.

Ilkka Remes : Kiirastuli
Luettavaksi kustantajalta Kirjojen Suomi - hankkeen piirissä

Kirjat on valittu hankkeeseen sen mukaisesti, miten ne kuvastavat ilmestymisvuotensa Suomea. Teemoista tässä kirjassa onkin runsaudenpula. Juonessa kuljetaan pakolaiskysymyksestä, ison naapurimme laajentumispolitiikkaan, Natoon ja puolueettomuuden mahdollisuuksiin. Yksi jäi kuitenkin minulla takaraivoon nakuttamaan. En niinkään kiinnittänyt huomiota geopoliittisiin kuvioihin, vaan enemmänkin kirjassa kuvattuihin vaikuttamisen mekanismeihin, Kiirastuli kertoo isänmaastamme hyvinkin pelottavia asioita. Toivon, että ne eivät ole totta. Pelkään niiden pitävän hyvinkin tarkkaan paikkansa.

Kirja alkaa ilmeisesti siitä, mihin edellinen osa eli Jäätyvä helvetti on loppunut. Valitettavasti en aiempaa kirjaa ole lukenut, mutta hyvin pääsi tarinaan mukaan tässäkin vaiheessa. Aiempiin tapahtumiin viitataan suhteellisen vähän ja viittaukset myös selitetään,

Venäjä on vallannut Suomesta itselleen tukikohdat Hangosta ja Ahvenanmaalta. Suomi pyrkii parhaansa mukaan pysymään itsenäisenä ja tukea haetaan lännen suunnasta. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että modernia sotaa ei välttämättä käydä sotilaiden ja aseiden avulla. Miten demokraattinen valtio voi pelastaa itsensä, kun suurvallat ottavat kovat käyttöön ja pahimmat skenaariot toteuttaakin ehkä oma kansa?

Nyky-Suomessa tieto kulkee nopeimmin ja äänekkäimmin sosiaalisessa mediassa. Kuka tahansa voi sanoa totena mitä tahansa eikä medialukutaito ole Suomessa viime vuosina ainakaan parantunut. Miten voisikaan odottaa tavallisen kaduntallaajan pystyvän kriittisyyteen lukemiensa asioiden suhteen, kun eivät toimittajatkaan nykyään vaivaudu taustoja tarkistamaan. Juuri saimme seurata, miten lakritsipiippujen kieltäminen tupakkalain perusteena julkaistiin sanomalehdessä tosijuttuna, vaikka puhelinsoitolla Valviraan olisi voinut tarkistaa "uutisen" todenperäisyyden. Raflaava ja lukijoita houkutteleva otsikko painoi vaa'assa enemmän kuin levitetyn tiedon totuudenmukaisuus.

Todella pelottavaksi sosiaalisen median vaikutus muuttuu silloin, kun puhtaasti kaupallisten näkökulmien lisäksi tulevat poliittiset, uskonnolliset tai muut -ismit, joiden edustajat haluavat edistää omia etujaan tai dogmejaan yleistä mielipidettä manipuloimalla, Tunnetuin viime aikojen esimerkki tulee Suomen ulkopuolelta. Kuka olisi uskonut Trumpin voittava persidentinvaalit? Populistisia iskulauseita viljelevä Trump kuitenkin veti pidemmän korren kuin pitkää ja puisevaa poliittista jargonia ylläpitävä Clinton. Mitä tuo kertookaan nykyihmisen tavasta reagoida?

Teen itse töitä mm. markkinointiviestinnän kohdentamisen parissa. Parhaimmillaan lopputuloksena on myös asiakasta hyödyntävä dataan perustuva viestinän oikeellisuus. Asiakas saa vain itseään kiinnostavia viestejä eikä tulvaa hyödyttömiä juttuja käyttämiensä kanavien tukkeeksi. Data-analyysiä ja kohdennetuilla viesteillä vaikuttamista voidaan kuitenkin käyttää hyvin moneen. Yritykset suurimmaksi osaksi lähestyvät asiakkaitaan houkutellakseen heitä ostamaan. Järkevä kuluttaja osaa pohtia tarjousta myös omien tarpeidensa lähtökohdasta ja valitsee vain ne tuotteet, joita todella tarvitsee tai haluaa. Kyseessä ei ole syntymässä saatu taito vaan se on opeteltava ja opetettava. Viestit pitää osata suodattaa ja selkärankaan rakennettu kriittisyys, sekä halu tarkastella asioita monelta kantilta eivät ole läheskään kaikilla luontaisia piirteitä.

Samaa suodatuskykyä toivoisin myös muiden ihmisten viestejä luettessa.  Remeksen kirjassa käytetään aika ronskeja keinoja yleisen mielipiteen kääntämiseksi suuntaan jos toiseenkin. On aika pelottavaa, miten haluttu viesti sitten tarinassa paisui sosiaalisessa ja muussa mediassa riippumatta alkuperän todenmukaisuudesta tai siitä, miten tarina jatkuu. Taas voidaan nostaa esiin SoMen valta myös tosielämästä. Suru-uutinen stylisti Teri Niitin poismenosta  on viime päivinä herättänyt (onneksi) keskustelua siitä, miten yksi kuva saattaa aloittaa pitkän painajaisen, eikä mikään jatkokommentti tai anteeksipyyntö poista somekansan "pyhää vihaa". En oikein usko, että kaikki raivoa sosiaalisessa mediassa uhkuneet edes kunnolla tiesivät, mistä oikein oli kyse. Ehkä vain tuntui hyvältä uskoa olevansa oikeassa ja ihminen uhon kohteena unohtui kokonaan. Tällaista reaktiota voidaan myös tietoisesti hyödyntää ja varmasti näin on jo tehtykin. Propagandaa on harrastettu iät ja ajat, nyt sen voima on meidän itsemme toimesta moninkertaistunut ja se on muuttunut myös vaikeammaksi tunnistaa.

Remeksen kirja siis herättää ajatuksia. Hyvä niin, jos lukija ryhtyy miettimään, miten hänen omiin mielipiteisiinsä vaikutetaan. Kirjallisuudenlajina tällaiset nopeatempoiset, muutaman sivun luvuilla ja näkökulmavaihteluilla etenevät jännärit eivät taida olla minulle ominta lajia. Koin lukemisen välillä töksähteleväksi ja minulla oli lieviä vaikeuksia pysyä mukana laajan henkilögallerian touhuissa. Tunnustan kuitenkin viihteellisyyden ja itsekin jokunen vuosi sitten vastaavia tuli luettua useampia. Sitten mustavalkoisuus ja hengästyttävä tahti alkoivat väsyttää. 


Kiirastulesta ovat kirjoittaneet myös
Kirsin BookClub,
Kirjallisia,
Kaiken voi lukea ja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

ARVONTA! 

Tähän loppuun vielä halukkaille arvonta. 

Lähes kaikki Kirjojen Suomi -hankkeen kirjat ovat verkossa luettavissa, mutta valitettavasti ei tämä uutuus. Minulla kuitenkin on tuo lukemani Ilkka Remeksen Kiirastuli-arvostelukappale. 
Jos haluat voittaa sen omaksesi niin 

1) kirjaudu sivupalkissa blogini lukijaksi (jollet vielä satu olemaan) tai tykkää Ja kaikkea muuta Facebook-sivusta.
2) kerro tämän artikkelin kommenteissa osallistuvasi arvontaan ja jätä jokin yhteystieto (mielellään sähköposti), jolla voin voitostasi ilmoittaa, mikäli se kohdallesi osuu. 

Aikaa ilmoittautua arvontaan on ensi viikon loppuun eli arvonta suoritetaan 22.1.2016 klo 16. 

EDIT 26.1.2017 Kirja on nyt arvottu (vihdoin ja viimein) ja voittajalle ilmoitettu henkilökohtaisesti sähköpostilla. 

Kiehtova legenda joltain mielen aavikolta

Viikonlopun karkumatkalla tuli vastaan iloinen yllätys hotellin käytävässä eli kirjojen kierrätyspiste. Lisäksi olen aina rakastanut noita seinällä kiemurtelevia hyllyjä. Joskus vielä hankin tuollaisen kotiinkin.

Minulla on viime vuoden kirjoja vielä pari bloggaamatta. Tässä toinen niistä. Joululoma meni aikalailla fantasiaksi ja joukosta löytyi myös yksi viehättävä kumma. Tämä tarina koukutti, oli julmalla tavalla kaunis ja tuntui ottavan kantaa. 

Christine Thorel : Liskon häntä 
Luettavaksi kustantajalta 

Aalmei on lapsena ryöstetty ja sitten taas toiseen kertaan. Hänet on kasvatettu esikoisena, palvelemaan Khobaa, kaupungin hallitsijaa. Aalmein mielessä kytee kuitenkin kapina ja hän pakenee hullun valtiaan kaupugista autiomaahan mielessään kosto ja valtaus.

Aalmei on hahmona herkullisen ristiriitainen. Hänen elämänsä on näennäisen helppoa, mutta pintaa raaputettaessa ei hovipalvelus olekaan tulkin kevyttä tointa eikä poika sopeutunut elämään poissa autiomaasta. Aalmei ei myöskään ole yksiselitteisen hyvä tai paha. Hän haluaa auttaa kansaansa, tuhota toisen, ja sitten ei kuitenkaan. Hän on myös kasvatettujen asenteiden vanki, joka ei reagoi enää oman kansansa tapojen mukaan. Hän ei oikeasti ole enää kukaan ja kuitenkin kantaa mukanaan kaikuja kaikista heimoista. Aalmein tarinaan jää koukkuun. Hänelle toivoo hyvää ja haluaa varoittaa kostonhimon vaikutuksista myös viattomiin ja kostajaan itseensä.

Autiomaa on julma ja Liskon häntä on kirja erityisesti autiomaasta. Siitä, miten hiekan keskellä toiset selviävät, mutta suurin osa ei. Siitä, miten autiomaata joko vihaa tai rakastaa. Siitä, miten autiomaan lapsi voi unohtaa ja kaupungin poika nähdä kauneuden villissä maassa. Tämä kirja sai minutkin, merenrannan kasvatin, kaipaamaan aavikon tähtitaivasta ja merta muistuttavaa tyhjyyden avaruutta. Melkein tunsin kuuman hiekan varpaissani. Se houkutti ja samalla kauhistutti, sillä autiomaa on julma tasapuolisesti.

Liskon häntä on myös kertomus siitä, miten erilaisuus voi johtaa pahuuteen. Hengissäpysymisen vaikeus voi käpertää ihmisen itseensä ja kaltaisiinsa, vaikka vahvuus löytyisi taitojen ja kykyjen yhdistämisen kautta. Toisinaan on parempi avata silmät ja ottaa vastaan, opetella elämään yhdessä eikä rinnakkain rajojen takana. Kannattaa myös varoa mitä haluaa itselleen ja muille. Joskus voi saada haluamansa, eikä se osoittaudukaan odotetun kaltaiseksi.

Pidin kirjan hitaasta rytmityksestä, joka mahdollisti runollisen kerronnan. Lukijalle kerrotaan legendaa, joka herää jännällä tavalla elämään ja tuntuu muuttuvan todellisuudeksi. Mielenkiintoinen lukukokemus, josta nautin kovasti.

Toton kanssa peffateatterissa eli loppiaisen ohjelmassa Tatu ja Patu

Sellainen hillitympi T&P - ilme

Meillä oli loppiainen tänä vuonna paitsi kylmä, myös elokuvantäyteinen. Uhmasimme pakkasta ja talsimme hyvin villaan käärittynä bussipysäkille. Siihen se kylmä sitten loppuikin, kun päästiin bussiin istumaan,

Pääkaupunkiseudulla on Helsingin keskustassa herkullinen tilanne siinä suhteessa, että Tennispalatsissa on selvästi ajateltu perheitä, joissa on sekä pieniä että teinejä. Elokuvat alkavat sillain sopivasti samoihin aikoihin ja loppuvat myös. Nytkin kävimme ensin Kampin Burger Kingissä hakemassa energiaa. Minä ja kuopus saimme istuttua rauhassa aterian loppuun, kun nopeammat syömärit jo lähtivät Tennispalatsin puolelle aloittelemaan uusinta Tähtien sota -elokuvaa eli heillä oli ohjelmassaan Rogue One.

Mekin siitä sitten hiljalleen siirryimme odottelemaan Tatun ja Patun alkua kuopuksen kanssa ja seurasimme silmä kovana kaksikon seikkailuja Helsingissä. Ja lopussa sitten sama polku toisinpäin ilman hamppareita. Kuljettiin koko perhe yhdessä mennen tullen, mutta jokainen sai itselleen sopivan elokuvan, eikä kukaan pahemmin odotellut missään. Kerittiin vessareissut ja kaikki kullekin sopivassa tahdissa :-).

Suosittelen! Paluumatkalla bussissa istui tyytyväisen oloista porukkaa ja nyt nautiskellaan rennosta kotoilusta ennen kuin vuorossa on raclette (tuhtia ruokaa pakkasella niin pysyy kylmä kaukana ja mieli hyvänä) ja tietenkin illalla sitten Voice of Finland!


Ja se elokuva 

Toto 5v oli odottanut tätä elokuvaa jo kauan. Luulen innon perustuneen pääasiassa mainoksessa olleeseen tekstiin. Tatu ja Patu "peffateatterissa" - muuta ei tarvita viisivuotiaan kiinnostuksen herättämiseksi kuin sana peffa. Tuon ikäinen rakastaa kaikkia sanaleikkejä ja jos ne jotenkin liittyvät vessasanoihin... no, tiedätte, mitä tarkoitan.

Alkujaan meidän piti mennä jo itsenäisyyspäivänä, mutta silloin se ei mahtunutkaan päivän ohjelmaan. Onneksi nyt sitten kerittiin vielä ennen kuin poistuu kokonaan ohjelmasta. 

Tatu ja Patu -kirjat ovat valtavan suosittuja ja niitä on ilmeisesti myöskin päiväkodissa luettu. Meillä kotonakin on peräti yksi sarjan kirjoista, mutta kun se ei yhdenkään pojan kohdalla saanut sen suurempaa mielenkiintoa aikaiseksi, niin muita ei ole tullut hankittua. Elokuva kuitenkin upposi. 

Tässä kommentteja suoraan katsojalta itseltään (Huom. hiuksetkin tyylin mukaan :-)

Uusi haaste (en voinut vastustaa) ja viimeinkin Lopotti

En tiedä, joko aivot jäätyivät pakkasessa vai mikä minuun meni, mutta tulipa taas ilmoittauduttua haasteeseen. Juuri vannoin, että ei muut kuin teatteria ja Kirjojen Suomi tälle vuodelle, ja sitten silmiini osui Pomppivan ponin majatalon #satasuomalaista2017 - haaste ja olin mennyttä naista.

Tarkoituksena siis on kirjoittaa vuoden 2017 aikana 100 postausta jostain suomalaiseen kulttuuriin liittyvästä asiasta - aihe voi siis olla kirja, teatteria, musiikkia, elokuvaa, urheilua, taidenäyttelyä jne... kunhan se on suomalaiseksi luokiteltavaa.

Pakkohan tähän on osallistua tänä vuonna, vaikka osoittautuukin varmasti haasteelliseksi. Koko viime vuoden aikana kirjoitin tähän blogiin 143 postausta, eivätkä ne kaikki varmastikaan koskeneet suomalaisia juttuja.
Saa nähdä, miten muijan käy.

No, alkuun (postauso nro 1) ainakin pikkuisen fuskaan sillä tämän kirjan luin jo viime vuoden puolella, mutta postaamattahan se on näköjään jäänyt. Tästä ei kuitenkaan kirja paljon enää suomalaisemmaksi mene. Tommi Kinnunen on suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa Suomeen ja sen lähihistoriaan sijoittuvia kirjoja ja kaiken lisäksi Lopotti oli vuonna 2016 Finlandia-palkintoehdokkaana, Eikä ihan syyttä.

Tommi Kinnunen: Lopotti 
Oma ostos Elisa Kirjasta (tarjous voimassa 8.1. saakka eli 8,90€) 

Lopotti lisää uusia kerroksia Neljäntienristeys-kirjassa kerrottuun tarinaan. Helena on talon sokea tytär, joka lähtee Helsinkiin kouluun. Tuomas muuttaa etelän yliopistokaupunkiin hänkin erilaisuutensa ajamana. Molempien yksinäisyys avaa ovia toisenlaiseen kokemukseen elämästä ja muille niin tavallisista tapahtumista.

Helenan ja Tuomaksen elämä tuo myös uudenlaisen näkökulman Neljäntienristeyksen henkilöihin ja tapahtumiin. Huomasin unohtaneeni paljon, mutta onneksi Lopotti ei kuitenkan vaadi aiemman romaanin lukemista ollakseen ymmärrettävä, vaikka toki taustan tuntemus kokemusta jonkin verran voi syventää.

Pidin kahden elämätarinan rinnastamista mielenkiintoisena ratkaisuna. Se toi tarinaan vaihtelua. Pelkästään Helenan tai Tuomaksen elämätarina olisi tehnyt kirjasta tusinatavaraa. Nyt eri syistä erilaisten hahmojen elämänkaaret toivat ihan uusia jännitteitä juonenkäänteisiin.

Toisaalta välillä tuntui hassulta, miten sokeus ja homoseksuaalisuus rinnaistuivat vaikutuksiltaan samantyyppisiksi piirteiksi. Molemmat jättivät henkilöt tavallaan toisten armoille ja myös sulkivat heidät tavallisten elämätapahtumien sivustakatsojiksi. Rakkauskin tuntuu jotenkin kaihtavan, vaikka se jossain muodossa kummankin elämään kai kuitenkin myös asettuu.

Ehkä kyse onkin enemmän siitä, mikä on tarpeeksi "erilaista", jotta normien mukainen elämä muuttuu vain jonkinlaiseksi haavekuvaksi. Itselläni nousi lukiessa pieni kapinamieli varsinkin Tuomaksen rakkauselämän puolesta. Voi herranjestas! Kyllähän ihmisellä pitää olla oikeus rakastaa ilman roolipeliin antautumista.

Helenan kohdalla tilanne on monisyisempi sillä rakkaus kokee samanlaisia kolauksia kuin niin monella muullakin. Mikä on se asia, jonka yli ei ehkä päästäkään? Miten terveyden kadottaminen vaikuttaa elämälaatuun? Oli sitten sokea tai ei.

Tietysti kirjassa myös vuosien kuluminen ja aikakauden muutos näkyy sekä mahdollisuuksissa että ympäristön asenteissa varsinkin Helenan isän ja Tuomaksen kohtaloita verratessa. Silti niissä on myös liian paljon samankaltaisuutta, vieläkin.

Kaikkiaan pidin kirjasta, vaikka se välillä oli turhankin hajanainen. Lopotti on kirja, jonka lukeminen vaatii pientä keskittymistä. Muuten menee helposti sekaisin niin aikakausissa kuin henkilöissäkin. Olettaisin tilanteen vielä hankalammaksi, jollei Neljäntienristeystä ole aiemmin lukenut.

Taitavasti kirjoitettu kirja on kuitenkin kyseessä ja se suorittaa kirjalle nykyään asettaman ajatusten herättämisen tehtävän hiljaisesti ja melkein vaivihkaa, huolimatta aika osoittelevista aihealueista. Niitä on kuitenkin käsitelty jotenkin vähän kierosti ja turhia osoittelematta. Asioita vain tapahtuu, niin kuin kai elämässä yleensäkin. Jää lukijan vastuulle miettiä, onko lopputulos "normaali" vai voisiko jokin olla toisin?

Pitäisikö olla toisin? Kyseessä on kuitenkin kuvaus yksilöiden elämästä. Jokainen tekee omat päätöksensä ja virheensä, fiktiossakin.

Edit: Haasteista puheenollen, Tällä kuittaan samalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 2. eli kirjablogissa (tässä tapauksessa kirjablogeissa) kehuttu kirja.  

Kirjablogit ja 101 kirjaa

Kirjat kuvastavat aikaansa

kirjoista voi oppia historiaa ja mitä muuta tahansa

kirjat auttavat ymmärtämään kaukaisiakin asioita ja näkemään myös sen toisen näkökannan, 

kirjojen avulla voi ennustaa tulevaisuutta 

kirjojen avulla voi päättää toimia määrittääkseen ja muuttaakseen tulevaa

Ilman kieltä ja kirjoja sen ilmentymänä ei voi olla kansakuntaa, maata, yhtenäistä valtakuntaa 

Suomen täyttäessä 100 vuotta, on lukeminen entistä tärkeämpää, 

jotta muistaisimme aiemmat virheet, emmekä sokeasti toistaisi niitä, 

jotta näkisimme myös sen toisen ihmisen näkökulman ja syyt sen takana. 

Kirjabloggaajat ovat innolla mukana Suomen juhlavuoden kirjallisuushankkeessa 

Kirjojen  Suomi

Yli 80 kirjabloggaajaa osallistuu hankkeeseen kirjoittamalla yhdestä tai kahdesta 101 hankkeeseen valitusta kirjasta samanaikaisesti, kun kyseistä kirjaa käsitellään Ylen ohjelmissa. Kukin kirja kertoo ilmestymisvuotensa ajasta, hengestä ja tapahtumista ja ne on valittu eri kirjallisuudenlajeista viihteestä jännitykseen ja vakaviin klassikoihin.

Tule mukaan seuraamaan Suomen tarinaa kirjojen kautta! 

Valitut kirjat, niistä kertovat Ylen ohjelmat ja muuta mielenkiintoista löytyvät Kirjojen Suomi nettisivulta 

yle.fi/kirjojensuomi

Saman sivuston kautta pääsee myös lukemaan suurinta osaa listalta löytyvistä kirjoista ja sinne myös ilmestyvät linkit kirjablogien artikkeleihin kirjoista.

Minäkin lupasin kirjoittaa kahdesta listan kirjasta, joten pysykää linjoilla. Muita varsinaisia haasteita (teatterihaasteen lisäksi) en taida vuonna 2017 ehtiäkään.

Luetaan yhdessä Suomen 100 vuotta eli 101 kirjaa!