(Luku)päiväkirja: Lisää kirjamessuja ja lokakuun luetut

 

Siinä kai se perinteinen messukuva portailta. Huomaisikohan joku, jos vain kopioisin seuraavina vuosina edellisten vuosien kuvia? Todennäköisesti ei. 

Tänä vuonna ehdin lokakuussa peräti kaksille kirjamessuille. Turkuun ja Helsinkiin. Kaikenlaista tuli ostettua, mutta enemmän ehkä esikoisen toimesta. Syntymäpäivänsä osuu yleensä aika lähelle messupäivää, joten äidin lahja on laajennettu kirjabudjetti opiskelijalle... Kissa t-paita ostettiin kummallekin. 

Tänä vuonna päädyin kuuntelemaan erityisesti kääntämisestä ja Japanista. Mielenkiintoista. Lauantaina tosin oli niin paljon porukkaa liikenteessä, että messupäivästä tuli perjantaita lyhyempi. Meitä ei ole tehty suuriin väkijoukkoihin. 

Kaikesta messuilusta ja matkustelusta huolimatta sain lokakuussa myös luettua ihan kiitettävän paljon, sillä listalta löytyy peräti 11 kirjaa. 

Dekkareita listalla on kaksi, samoin viihdekirjoja. Ruoveden paholainen toi etsiväpiirteitä esiin Axel Gallenista ja Teetä ja teräaseita puolestaan jatkaa Hauhon paikallisetsivien edesottamuksia. Mukana tietysti sankaripuudeli terävine hampaineen. Kesäkämppikset kertoo kesämökin tuplavarauksesta eli varsin yleisellä juonenkäänteellä aloitetaan, mutta olihan tuo ihan raikasta luettavaa. Tilinpäätös puolestaan on taattua Kajantoa. Viihdyin siis varsin hyvin lokakuussa, sillä dekkaritkin olivat aika vahvasti siellä cozy mystery puolella. Ei tarvinnut pelätä.

Eikä tullut nälkäkään - tai oikeastaan tuli, kun kuuntelin Stanley Tuccin kuvauksia vuoden ruokakokemuksistaan. Sain oivan vinkin nunnien pitämästä ravintolasta Roomassa ja sinne tosiaan suuntasimme poikien kanssa viimeisenä päivänä lounaalle ennen kentälle lähtöä. Siellä kuulemma käyvät kardinaalitkin. Samoin Matkapäiväkirja Taiwanista oli täynnä mahtavaa ruokakuvausta, samalla kun se käsitteli kolonialismin vaikutuksia, rasismia, ystävyyttä, rakkautta, kirjoittamista ja Taiwanin saaren nähtävyyksiä. Melkoinen lista samassa kirjassa, joka oli viehättävä, surumielinen ja omalla tavallaan julma. 

Ruokaa on tullut myös tehtyä lokakuussa useamman kerran Arkiruokapäiväkirjan resepteillä. Siinä on monta mutkatonta ehdotusta ja huomaan selailevani kirjaa ihan muutenkin. Kirja sai myös kunniamaininnan Ruoka- ja viinimessujen Vuoden kotimainen keittokirja-kisassa. Hattua pitää nostaa Kia Arpialle ja Tara Junkerille, jotka ovat tehneet omakustanteina kaksi keittokirjaa ja myyneet niitä useamman painoksen. Käsittääkseni kirjoja on myyty yli 20 000 ja se on Suomessa aika paljon se. 

Parhaiten taitavat mieleeni jäädä kuitenkin Anna Piiroisen Joan ja minä, sekä Juhani Karilan uutuus Terapeuttini on ihmissusi. Luin myös Pienen hauen pyydystys-romaanin uudelleen ja on se kova. Olin aivan samalla tavalla lumoutunut kuin ensimmäisellä lukukerralla. Uusi on ihan erilainen ja sitä pitää vähän mielessä pureskella vielä. Katsotaan, saanko jossain vaiheessa jotain siitä blogiinkin aikaiseksi. 

Sitten on vielä Marcel Proust ja Sur la lecture. Omanlainen nautintonsa sekin ja mielenkiintoinen pieni kirja lukemisesta. 

On ihanaa, kun voi lukea monenlaisia kirjoja. Eri mielentilaan ja tunnelmaan sopivat erilaiset kirjat ja kaikille on paikkansa. Siispä lukeminen jatkuu. Tällä hetkellä kesken on Siri Hustvedtin Haamutarinoita. 

Pienen hauen pyydystys

 

Tästä kirjasta on jotenkin kauhean vaikea kirjoittaa. Siinä on jotain hurjan tuttua, joka pakenee analyysiä. En millään saa sormeani tökättyä kohtaan, joka herättää muistikuvia tai pikemminkin oudon tunteen muistikuvista. Ehkä kyseessä on metsä, suo ja järvet, tai omalla tavallaan rujot ihmiset karun luonnon keskellä, tai sitten kaikki ne jostain kollektiivisesta kansanmuistista esiin nousevat otukset... Ehkä... 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys 

Nextory - ekirja

Oli mikä oli, tätä kirjaa luin pieni riemastuksen tunne sydänalassa. Ihanaa! Kerrassaan nautinnollista lukea jotain uutta ja muuta kuin autofiktiota tai murhia ihmissuhteiden keskellä - tai hetkinen, onhan tässäkin murhaaja, jota ylikonstaapeli Janatuinen saapuu Itä-Lappiin rajalle pidättämään. Murhaaja tosin on kalastuspuuhissa sillä Elina Ylijaako saapuu joka kevät samalle lammelle kalastamaan (saman) hauen, johon liittyvätkin sitten taikuus,noituus ja rakkauden kahleet. 

Kylässä on omanlaisensa asukkaat, joista ihmisiä on vain osa ja heistäkin puolet noitaverisiä. Muuten vilisevät raitilla kaikenlaiset metsänasukit, joita eivät etelän kaupunkilaiset tiedä olemassa olevankaan. Peijooni nyt ensimmäisenä (ihan lempparini!). Se seuraa Janatuista kuin koira emäntäänsä ja tuntee kaikki. Näkki on yhtä juoni kuin kaikissa kansantarinoissa, mutta siitä on selvittävä vaikka sitten ammoin kuolleella avulla. 

Siis ihan oikeasti. Tätä oli nautinto lukea. Kukaan ei henkilöistä ole täydellinen, kaikilla on omat vihansa ja harmituksena, mutta pahan silmänkin uhalla naapuria autetaan ja sydän on vähintään katinkultaa. 

Ehkä tuttua on myös kirjan tyyli. Siinä on jotain suomalaisesta veijaritarinasta, mutta päivitettynä tähän päivään ja ihanasti sekoitetuilla rooleilla. Kieli on kaunista kaikesta rujoudestaan huolimatta, rytmiltään suomalaiseen sielunkelloon helähtävää. 

Taidan pistää tämän kirjan siihen hyvin, hyvin matalaan uudelleen luettavien kirjojen pinoon. Kestänee nimittäin useammankin lukukerran tarjoten jokaisella uutta löydettävää. Sitä paitsi, tuohon tunnelmaan jää kaipaamaan. 

Jatkuu! - fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Tässä taitaa tulla yksi Suomen juhlavuoden (ja tulevien vuosien) suositeltavista lahjakirjoista. Ylioppilaat, rippilapset ja muuten vaan juhlia viettävät saavat fanifiktiosta mukavan koristuksen kirjahyllyynsä (kyllä, sellainen kuuluu minusta edelleen löytyä jokaisen kodin sisustuksesta). Tällä kirjalla on arvoa jo pelkästään kunnianosoituksena suomalaiselle kirjallisuudelle.

Kunnianosoituksesta onkin kyse. Kaikkihan me tiedämme sen lievän harmituksen, joka hyvän kirjan päättyessä mieleen pujahtaa. Tutuksi tulleista henkilöhahmoista ei halua päästää irti. "Mitä sitten tapahtui?" Jatkuu! -sai alkukipinän, kun Erkka Mykkänen kärvisteli juurikin tuossa tilassa Mika Waltarin Sinuhen luettuaan ja ryhtyi ideoimaan kirjaa, jossa lista klassikoita saisi jonkinlaisen jatkonsa.

Osa kirjan tarinoista onkin suoranaista jatkoa esikuvalleen, kuten Erkka Mykkäsen tulkinta Sinuhen viimeisistä päivistä tai Petri Tammisen hilpeä ehdotus Kiven veljesten heräämisestä sukupuolisen tasa-arvon tarpeeseen. Toisissa taas yhteys on enemmän viitteellinen. Sudenmorsian onkin peli Taikatalvi kääntyy Anu Kaajan käsittelyssä moderniksi parisuhdetragediaksi muumimukeineen.

Lempeästi kirjailijat myös päivittävät alkuperäisten klassikoiden maailmankuvaa ja arvotuksia. Naisen rooli ja asema nousevat hyvinkin eksplisiittisinä näkyviin jo edellä mainituissa Seitsemän veljeksen jatkossa ja Sudenmorsiamen pelissä. Kyllähän sitä nyt pitää myös Aalon avatar olla päivitetyssä versiossa pelattavissa ja vieläpä aktiivisessa roolissa.

Toisinaan saa vanhoista klassikoista irti naurua uudella tavalla. En yleensä ole vessahuumorin ystävä, mutta Juha Hurmeen Ylistalon huussissa kirvoitti kyllä useamman hyrähdyksen. Antti Heikkisen Rautatie-versio puolestaan pilailee nykymaailman oletettujen ihmeiden kanssa. Sitä vähän hymähtelee päähenkilöille ennen kuin rupeaa miettimään, noinko helposti olemme kaikki vähän vedettävissä uusien juttujen kanssa. Todennäköisesti.

Viihdyin novellien parissa. Ne ovat jo itsessään antoisaa luettavaa, mutta suurin oivaltamisen ilo ja nautinto syntyvät kyllä nimenomaan linkistä alkuperäiseen klassikkoon. Lisäksi plussaa siitä, että jokaisen novellin kohdalla on myös esittely sen kirjoittaneesta kirjailijasta ja hänen suhteestaan esikuvana toimivaan klassikkoon.

Osan klassikkoesikuvan olen itsekin lukenut ja silloin novellista taisi saada eniten irti. Toisten kohdalla pitänee puute korjata pikimmiten. Onneksi on klassikkohaaste. Mirdja saattaisi olla sopiva ehdokas siihen luettavaksi.