(Luku)päiväkirja: Lähiaikojen luettuja eli paperiin päin

Olen ollut kauhean huono kirjoittamaan kaikenlaisen huitelun vuoksi, mutta kirjoihin olen kuitenkin tarttunut suhteellisen reippaasti. Mikäs on tarttuessa, sillä ihan jo painettujen kirjojen lukulista eli pino tuossa olohuoneen lattialla, on kasvanut suhteettoman nopeasti, taas jo melkein pelottaviin mittoihin.  Syynä tietysti ne perinteiset eli kirjatapahtumat, -messut ja houkuttelevat opukset kauppojen hyllyillä. 

Lukulistaa siis riittää, mutta minun kurkataan nyt taaksepäin kuukauden luettuja. Otsikossa lupailen jotain lähiajoista, mutta taisi jäädä välistä kertomatta sekä syyskuun että lokakuun luetut, joten koittakaa kestää. 

Syyskuu oli ihan ok lukukuu. 

Luin seitsemän kirjaa ja niistä pari oli painettuja. Tempaisin nimittäin Rob McCoolit alusta alkaen. Minulla jäi sitten kolmas reissun takia kesken, mutta pitää ehdottomasti lukea se loppuun. Olisi nimittäin taas aika yhteispostaukselle Toton kanssa. Hän kertoi kolmannen Rob McCoolin olleen niin hyvä, että on jopa vähän vaikea tarttua seuraavaan kirjaan. 

Itse ihastuin syyskuussa minut viime vuosisadan alkuun mukanaan temmanneisiin Gertrude Steinin ympärille sijoittuviin Neiti Steinin keittäjätär-romaaniin ja hänen kumppaninsa kirjoittamaan keittokirjaan anekdootteineen. Molemmat koukuttivat. 

Matkalle vei myös Aino Huilajan Pakumatkalla. Siinä toimittaja jättää hyvin palkatun ja trendikkään työnsä ja lähtee kulkemaan miehensä ja pakettiautonsa kanssa pitkin Eurooppaa. Toki toimittajan ammattia pystyy myös osittain tekemään töitä reissussa, mutta onhan tuo silti iso muutos, eikä koronapandemia ainakaan auta asiaa.  

Olen näköjään ollut myös innokas bloggaaja syyskuussa, sillä kuukauden ainoasta dekkaristakin olen jo postannut. Tummat vedet oli genrensä tyylikäs edustaja ja tyylikäs oli myös kirjailija videotapaamisesa. 

Alastair Reynoldsin Noidankehä oli vähän varhaisempaa scifi-tyyliä edustava uusi kirja. Kuulostaako oudolta ? No, kirjakin on vähän omalaatuinen. En vieläkään tiedä, pidinkö siitä. Se on jännästi vanhahtava tyyliltään ja edustaa konseptiltaan monesta muustakin tuttua tapahtuman toistumista. Toki juoneen mahtui yllätyksiä ja kiemuroita, mutta silti koin turhaa tuttuutta. Ehkä en vain ole varsinaisesti scifi-lukija. 

Lokakuussa lusmuiltiin 

Puolet lokakuusta olin työn ja loman yhdistävällä reissulla. (Biarritzissa, missäs muualla ;-) Koska vapaa-aikaa oli hieman normaalia enemmän, tulin ehkä lukeneeksikin ihan reippaasti peräti 9 kirjaa. Huolimatta siitä, että koin lukevani jotenkin erityisen vähän. 

Tässä listassa jo vähän näkyy tuo paperikirjojen kertyminen. Painettuina luin mm. viihdyttävän tietokirjan Sydänsurujen historiasta, jonka pariksi sitten kuuntelin viime vuosisadan alun Suomen kultakauden naisista kertovan Säkenöivät ja oikukkaat. Pidin molemmista kovasti. 

Muut painettuina lukemani sisälsivät yhden dekkarin (Kivipuiston tyttö) ja yhden nuortenfantasian eli ensimmäisen osan Nécropolis-sarjasta La tour de l'aigle. Viimeksimainitun luin ranskaksi, mistä saanen ainakin yhden papukaijamerkin. Yritin tarjota sitä Totollekin, mutta hän pitäytyi ranskankielisessä lukemisessä pelkästään mangassa. Täytyy myöntää, että tarina lähti liikkeelle ranskalaisittain kiemurrellen ja kuvaten, mutta kyllä se siitä sitten lisäsi vauhtia. Pitänee tarjota siis uudelleen myös pojalle kielitreeniksi. 

Muuta fantasiaa lokakuussa edusti Viides vuodenaika (Murtunut maailma -sarjasta). Kyseessä on erittäin hyvin kirjoitettu tarina, mutta jotenkin raskas ja alakuloinen. Ehkä maailma on juuri nyt niin sekaisin, etten oikein jaksa keskittyä lukemaan toisesta rikki olevasta universumista. 

Mieltä ilostuttava ja piristävä kuunneltava oli sitten puolestaan Stanley Tuccin elämäkerta ruoan kautta kerrottuna eli Taste: My life through food. Tunnistan näyttelijän joistan rooleistaan (erityisesti Julie & Julia elokuvassa Julia Childin aviomiehenä), mutta muuten hän oli minulle aivan tuntematon henkilö. Siksi olikin mielenkiintoista kuulla italialaisten maahanmuuttajien lapsen matkasta elokuvanäyttelijäksi, käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ja siinä sivussa hänen elämänsä iloista ja suruista. Kun kaikki, siis ihan kaikki, kerrotaan ruoan ja syömisen kautta sujuvasti ja luontevasti, olen täysin myyty. Erittäin suositeltavaa kuunneltavaa, jos ruoasta puhuminen ei kyllästytä. 

Mitä vielä puuttuu ? Lyhdynkantajat - eli uusin Elly Griffithsin Ruth Galloway. Se tietysti tuli luettua. Lisäksi kuuntelin Jonna Riikosen Nainen on naiselle tuki-kirjan. Siinä erilaiset naiset pääsevät kertomaan, miten vanha sanonta toisia naisia selkään puukottavista naisista ei pidä paikkaansa ja listaamaan omia opastajiaan tai idoleitaan. Pidin kirjan taustoiltaan hyvin erilaisia henkilöitä mielenkiintoisina, mutta en ihan pysynyt kirjassa mukana. Jossain kohtaa se ikäänkuin muuttui toisenlaiseksi ja puhuttiinkin luokkayhteiskunnasta ja ympäriltä löytyvistä epäkohdista. Vaikka aihe sinänsä on mielenkiintoinen, olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin naisten tarinoita ja samalla myös kokonaisuus jotenkin rikkoutui.

Että sellaisia listoja tällä kertaa. 

Kiinnostavatko nämä ? 

Toki itselleni on ihan kiva laittaa muistiin, mutta lukeeko näitä kukaan muu ? 

(Luku)päiväkirja: Ja taas aika kiitää

Taas on kulunut aikaa. En ajatellut sen enempää tässä selitellä tälläkään kertaa. Mainittakoon vain, että monesta muusta kerrasta poikkeavasti on nyt kulunut aikaa myös lukemiseen. Olen muunmuassa nautiskellut Turun kirjamessuilla ohimennen käteen osuneesta Sydänsurujen historiasta. Sujuvasti kirjoitettu tietokirja kertoo kepeästi monelle vähemmän kepeästä aiheesta. Pidin siitä kovasti. 

Henna Karppinen-Kummunmäki : Sydänsurujen historia 

Oma ostos Turun kirjamessuilta 

Karppinen-Kummunmäki tarttuu aiheeseen sekä tarkasti taustoittaen lauluista, historiasta tai yleensä taiteesta löytyvin esimerkein ihmiskunnan taipumuksesta rakastua ja saada / aiheuttaa sydänsuruja. Samalla saamme näkyvyyttä myös parisuhteiden muutoksesta vuosisatojen varrella ja historian vaikutuksesta naisen asemaan, mikä tietysti on osaltaan ohjannut mahdollisten sydänsurujen vaikutusta myös elämään (ja sen mahdollisuuksiin) yleensä. 

Minulla on kai ollut onnea matkassa, sillä onnellinen avioliittoni on toistaiseksi kestänyt jo 22 vuotta ja yhdessäoloa kohta lähemmäs 30. Toki matkan varrella on ollut haastaviakin hetkiä, mutta varsinaisia sydänsuruja joudun etsimään aika monen vuoden takaa. Se ei kuitenkaan estä minua eläytymästä kerrottujen tarinoiden tunnevirtoihin tai myötäelämään myös kirjoittajan omissa kokemuksissa. Tämä tietokirja onkin mielenkiintoinen sekoitus faktaa, kulttuurikontekstia (lauluja jne.) sekä henkilökohtaisia sydänsuruja. Kokonaisuus on viihdyttävä. Tieto ei puuduta, eivätkä sydänsurut muutu liian pateettisiksi. Kannattava heräteostos siis ja nyt on kolmasosa messuostoksista jo luettu. 

Ehdimme nimittäin Toton kirjamessutapaamisen lisäksi myös vähän ostoksille. 

Arvaatteko, mikä näistä on Toton valinta ja lähtee hänen laukkuunsa matkalukemiseksi syyslomalle ?Annan vinkin, se ei kerro sydänsurujen historiasta ;-) 

Turun kirjamessut olivat taas mukavan kompakti kierrettävä. Ihan kauheasti emme ehtineet esityksiä kuuntelemaan sillä olimme tosiaan paikalla vasta sunnuntaina ja samaan päivään piti mahduttaa myös vierailu isovanhempien luona. 

Oli kuitenkin ihan parasta, kun Toto pääsi elämänsä toiseen kirjailijatapaamiseen ja vietimme mukavan hetken Tatu Kokon kanssa. Juttua riitti paljon, kun Tatu on niin mukavan luonteva nuoren faninsa kanssa ja taisi porukassa olla puheliaita lukijoitakin paikalla. Kirjojen maailmasta riittää aina juteltavaa ja sehän lukuharrastuksessa onkin melkein parasta. 

Kumman vakavaksi veti kuvaustilanne pojan kasvot, vaikka oli kivaa. Taisi olla vähän jännääkin. 

Kiitos Tatu taas ajastasi ja siitä, että jaksat innostaa nuorempiakin lukijoita. 

Sitten niitä muita viime päivinä luettuja. 

Ruoka on taas suuressa osassa. Nautin nimittäin suunnattomasti Stanley Tuccin "ruokaelämäkerrasta" eli Taste:My Life Through Food. Oikeasti mielenkiintoinen ja täynnä elämänmakuista (pun intended) tarinointia, joka sopi vähän yllättävänkin hyvin äänikirjamuotoon. 

Aloitin myös syksyn pimeän dekkarilukemisen Nilla Kjellsdotterin esikoisella Kivipuiston tyttö, josta lisää sitten, kun olen kerännyt plakkariin pari muutakin syksyn uutuutta. 

Lokakuun lukukuu on siis lähtenyt hyvin vauhtiin. Syyskuussa luin kaikkiaan loppuun 7 kirjaa, nyt on lokakuun listalla jo 5 ja edessä pian loma. Ihanaa!

(Luku)päiväkirja: Kirjamessuhuumaa ja simulaatioita

Syksy tuli rytinällä. Vettä satoi kohisten melkein koko viikon ja sytytin kynttilät takkaan harva se päivä. Värit syttyivät miltei yhdessä yössä puihin ja pensaisiin. Pihalla tuttu asetelma tummanpunaisesta villiviinistä, valkean lilasta syyshortensiasta ja vadelmapensaan ylälehtien keltaisista lehdistä helli katsetta. 

Pidän syksystä, vaikka vanhemmiten pimeyden saapuminen onkin joka vuosi vaikeampaa. Ei millään malttaisi luopua hellivästä lämmöstä ja auringosta. 

Turun Kirjamessut ovat käynnissä ja siitä alkaa yleensä minun kirjasyksyni ja messuiluni. Tänä vuonna jäävät kuitenkin messuvierailut vähiin. Turkuun ehditään paikalle vasta huomenna ja silloinkin vain hetkeksi. Helsinki jää väliin kokonaan, kun ei olla paikalla. Kaikkea ei vaan ehdi ja syksy näyttää olevan entistä kiireisempi sekä työsaralla että muuten. 

Hauskan huomisesta kirjamessureissusta tekee sen, että tällä kertaa ei äidillä ole mitään ohjelmaa katsottuna. Menen kuskiksi ja seuralaiseksi, kun Totolla on kirjailijatapaaminen. Mitäs siitä tuumitte ? 

Rob McCool-sarjan kolmas osa on ilmestynyt. Rob McCool on ollut sekä Toton että minun lukulistojen kärjessä. 

Ennen pandemiaa Toto ehti tapaamaan kirjailija Tatu Kokon silloisilla Turun kirjamessuilla. Nyt Tatu kysyi, kiinnostaisiko meitä (siis Totoa) lukea myös uusin Rob McCool ja kiinnostaa toki. Vauhdikas seikkailu historiaa ja scifiteknologiaa tutulta, mutta kuitenkin niin vieraalta vaikuttavassa maailmassa on rentouttavaa luettavaa äidille ja ilmiselvästi koukuttavaa pojalle. Tykkäämme molemmat. 

Äidille kirjoista tekee erityisen mielenkiintoisia myös niiden kirjoitustapa. Tatu kyselee palautetta ja ideoita kohderyhmältä eli nuorilta lukijoilta Livekirjailija - Tatu Kokko sivuilla.  Prosessi on kiehtova, pääseväthän kirjan syntyyn osallistuneet kommentoijat myös niminä kirjan loppuun. Ihan mahtavaa. 

Huomenna Totolla on taas treffit Tatun kanssa Turun kirjamessuilla. Kivaa. Toki varmaan kierrellään myös ostamassa kirjoja. 

Ei kirjan kirjaa 

Oma lukemiseni tökkii pahemman kerran ja syykin on vanha tuttu. Töissä on vaan ollut kertakaikkiaan liian kiire ja päivät niin pitkiä, ettei illalla ole perusjuttujen lisäksi jaksanut tarttua kirjaan. Hiukan olen kuunnellut äänikirjaa lähinnä unilääkkeeksi, eli sitä tuskin voidaan laskea varsinaiseksi lukemiseksi. Aamuisin joudun yleensä palaamaan melkoisen lähelle edellisen illan alkukohtaa. 

Viikkoon mahtui myös kahden päivän koulutus business kommunikaatioon liittyen. Hupaisasti simulaatiossa päädyin keskustelemaamn espanjalaisen johtajan kanssa, joka harrastaa novellien kirjoittamista. Hän on jopa joitakin vuosia sitten perustanut Blogspotiin kirjoittajayhteisön, jota käytettiin alustana novellien julkaisulle. 

Keskustelu eteni raapaleiden määritykseen ja vuodenaikoihin. Sain tehtäväkseni kirjoittaa raapaleen syksystä. Virtuaalinen tehtävä simulaatiossa, mutta kiehtova sellainen. Ehkä  jossain kohtaa koitan sellaisen saada raapaistua kasaan. 

Ainakin se tuli todistettua, että kirjallisuus toimii oivana yhteyden luojana myös liikemaailmassa. 

Pyörteissä ajasta aikaan

On aina jonkinlainen riski, kun ottaa kirjan luettavaksi suoraan sen kirjoittajan lähettämänä. En pidä itseäni ilkeänä ihmisenä, joten täysin itselle sopimattoman kirjan kohdalla saattaa olla vaikea ilmaista mielipidettään...

Onneksi Tatu Kokon kohdalla oli taustalla jo kokemusta hänen kirjoittamistaan nuortenkirjoista (minulla ja pojilla), joten arvelin mielikuvitusta ainakin riittävän. Kävelevät patsaat nimessä loivat odotuksen realismin rajojen venymisestä - eikä lukiessa tarvinnut pettyä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki 
Kirjailijalta itseltään luettavaksi 

Vilja työskentelee kirjastossa, asuu siskonsa luona ja nieleen kiltisti pillerinsä. Sitten pakottava tarve kirjoittaa, elää ja tuntea vetää pillerit vessanpytystä. Kaupunki herää Viljan keralla, tutut patsaat tervehtivät ja ajan pyörteet sieppaavat mukaansa.

Viljan elämässä on muutama tärkeä henkilö. On sisko ja sen mies, ja sitten on Minna - tutkimuskohde, patsasrouva ja Vilja itse aikamatkoillaan sillä hän sukeltaa idolinsa nahkoihin aivan kirjaimellisesti. Nykyhetkessä Viljan ydinjoukkoon liittyy myös Kareem, kaupunginmuseon nuori tutkija, joka tuo mukanaan tuulahduksen eksotiikkaa ja ennen kaikkea herättää Viljassa tunteet, joiden hän kuvitteli kuolleen.

Tarina vie pyörteisiinsä hengästyttävää vauhtia. Aikamatkat, Kareem, Viljan yhä kiihtyvässä tahdissa poukkoileva mieli sekoittuvat kaleidoskooppimaiseksi kudokseksi, joka voisi hajota sirpaleiksi. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ja juoni etenee Vilja kiintopisteenään.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miten eri tavoin sitä voisikaan lukea. Jos lähtisi lukemaan tarinaa fantasia-kuvauksena vangitusta suojelijasta, joka irrottaa kahleensa - tai sitten sairaskertomuksena Viljan putoamisesta (takaisin) harhoihin. Kolmantena vaihtoehtona voisi olla keskittyminen Minna Canthin osuuksiin, ne kuvaavat elävän ja tuntevan naisen aikansa vaatimusten raja-aitoihin puskevana voimahahmona.

Toisaalta voisi fokusoida rakkaustarinoihin, niin Minnan kuin Viljankin. Niissä on yhteistä jonkinlainen pidättyvyyden tarve, eri syistä kumpuava, mutta kuitenkin naista rajoittava. Minnan on soveliasta naisena toimia vähemmän tunteidensa vietävänä aikakautensa asenteiden vuoksi, Viljan taas on hillittävä itsensä miehen uskonnollisen vakaumuksen tähden. Kumpikin siis on tavallaan miesten määritysten rajoittama, kumpikin kieltäytyy jäämästä kokonaan rajojen sisäpuolelle.

En vieläkään tiedä, minkä lukutavan itse valitsisin - taisin vaihtaa lennossa luvusta toiseen. Kävelevien patsaiden kaupunki lumoaa runsaudellaan. Elementtejä ja teemoja on niin paljon, että lukija voisi helposti tukahtua niiden alle. tai eksyä kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen keskellä. Jotenkin kummasti keveys ja suunta kuitenkin säilyvät ja rakenne kannattelee kiemuroista huolimatta. Mieleen tulee sellainen pitsimäinen, ohuista metallisäikeistä taottu sermi, joka päästää valon kukkiensa lävitse, mutta jonka materiaali on kovaa ja taipumatonta.

Tämä kirja on taottu kauniisti. Kieli soljuu ja luo kuvion toisensa jälkeen. Pidin jotenkin jännästi "vanhahtavasta" rytmityksestä, joka tuo mieleen Canthin aikakauden kielen. Nautin myös siitä miten runsaus koostuu kuitenkin selkeistä ja välillä kovistakin paloista, jotka hätkähdyttävät samalla kun heittävät jo kohti seuraavaa. Teksti on täynnä kauniita kuvauksia ja tunnelmia, olematta kuitenkaan imelä ja pysähtymättä vatvomaan. Päällimmäisenä jää mieleen liikkeen tuntu.

Tykkäsin. Siitä kertonee sekin, ettei mikään muu kirja päässyt kiilaamaan väliin, vaan luin loppuun ilman sen kummempia välihyppyjä. Tälle kirjalle soisi huomiota, se on virkistävän erilainen, rohkea teemoissaan, ajatuksia herättävä muttei kuitenkaan vaikea tai raskas luettava.

Rob McCool on aika viilee

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Kirjailijalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Rob McCool odotti lukulistallani jo suhteellisen kauan. Suurimman osan ajasta se lojui Esikoisen sängynpäädyn päällä odottamassa lukijaa. Kyllähän poika kirjaa lukikin peräti muutaman luvun kesäloman aikana (ainoat sivut koko lomalla), mutta sitten alkoi koulu ja koulun pakolliset kirjat... "Ihan hyvältä tuntui" sanoi esikoinen, "mutta kun on niin paljon kaikkea". Normitarina kirjojen suhteen meidän huushollissamme siis.

No, nappasin sitten kirjan kylmästi omaan pinooni. Ensimmäiset luvut olivat jotenkin väkinäisiä. Niissä ei sinänsä ole mitään vikaa, vaan ne ovat varsin korrekteja kieleltään ja rytmiltään. Itse asiassa vika taitaakin olla juuri siinä, Ne ovat jotenkin liian siloisia ja kertovia, Siksi ehkä Esikoinenkaan ei päässyt pidemmälle. Sitten Rob McCool pääsi vauhtiin ja menoa piisasi viime sivuille saakka. Melkein ahmin tarinan loppuun ja hykertelin mielenkiintoisen maailman piirteille ja villille McCoolin veljessarjalle. Tykkäsin.

Sinänsä vähän harmitti, että Esikoinen ei sen paremmin kirjaan paneutunut. Tatu Kokko kirjoitti tarinan yhteistyössä nuorten kanssa bloginsa avulla. Avustajat saivat kommentoida tarinaa ja se muokkaantui heidän toiveidensa mukaan. Mielenkiintoinen tapa luoda kertomusta ja luulisi sellaisen kiinnostavan juurikin kohderyhmään kuuluvaa. Onneksi Esikoinen lupasi lukea kirjan jossain vaiheessa uudelleen alusta, "kunhan ehtii".

McCoolin maailma on täynnä varmasti nuoria poikia kiinnostavia elementtejä. Ajatuksen voimalla toimivat leijulaudat, pelottomat ja jatkuvasti hankaluuksiin joutuvat veljekset, taistelua ja avatareja. Kaikki tämä sekoitettuna etäisesti Suomea muistuttavaan maisemaan ja heimojen tasapainoilevaan rinnakkaiseloon. Ei yhtään hullumpi ympäristö seikkailulle, joka käänteissään on enemmän scifiä kuin fantasiaa. Datalla ja tietojärjestelmilläkin on jännä rooli metsäläisten elämässä. Kiehtova yhdistelmä eri aikakausia ja maailmoja. En olekaan ihan vastaavaan törmännyt missään muussa kirjassa.

Hivenen kirjan juoni kärsii pienestä pätkittäisyydestä, varsinkin alkuvaiheessa. Ehkä tarkoituksena onkin ollut luoda viitekehys pidemmälle tarinalle ja kaari siksi ei ole ihan eheä? On vain esitelty paikkoja ja taustoitettu henkilöhahmoja. Ainakin loppu antaisi ymmärtää jatkoa olevan tulossa jossain kohtaa...

Kelpo tarina kuitenkin. Jos sille tulee jatkoa, niin varmasti tulen lukemaan. Rob McCool sai mielenkiintoni (ja äidilliset tunteeni?) heräämään.