(Luku)päiväkirja: Ruumiin ylittävä ääni

 

Olipas taas viikko. Ylä- ja alamäkiä riitti, pieniä voittoja ja isoja pettymyksiä osui kohdalle jatkuvalla syötöllä. Kaikkein tasaisinta taisi koko viikossa olla orkidean nupun paisuminen. Nupuksi minä tuon nimittäin nyt tulkitsen ja odotan malttamattomana, olenko oikeassa. 

Ei liene yllätys sekään, etttä lukeminen on jäänyt illan viimeisiin hetkiin ennen nukahtamista. Mitä nyt olen hermoja rauhoitellut välillä Virginia Woolfin päiväkirjalla lounastunnilla tai kuunnellut Lady Detectiven The Egyptian Antiquities Murder cozy mysteryä suhatessani Espoosta Helsinkiin ja takaisin. Rauhallisista etäpäivistä kun ei tällä viikolla ollut tietoakaan. 

Ehkä nyt on hyvä aika ryhtyä kirjoittamaan mielessä kummitelleesta kirjasta. Tämän luin jo edellisellä viikolla,  mutta piti vähän pureskella.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Oma ostos 

Tartuin Tuomas Aitonurmen esseeteokseen  innokkaana, mutta hieman ristiriitaisin tuntein. Olen viime aikoina lukenut naisten kirjoittamia kuvauksia elämästä, yhteiskunnan vaatimuksista ja roolien kapeudesta. (esim.Levy, Cusk, Ditlevsen). Kuvauksissa toistuu naisen lahjakkuuden kätkeytyminen (tai kätkeminen) ja odotuksista poikkeamisesta seuraava rangaistus, vähän erilainen kirjoittajan roolista ja aikakaudesta riippuen. Nyt odotin vastaavaa miehen näkökulmasta, mutta samalla pelkäsin vierautta ja sitä, etten (naisena) yksinkertaisesti ymmärtäisi. 

Tuomas Aitonurmi tuo esseissään näkyviin totutuista perusnormeista eroavan miehen traumaattisen kokemuksen ympäristön (poikien ja miesten?) väkivaltaisista(kin) reaktioista heidän kokiessaan omat standardinsa uhatuiksi. Kokemukset ovat raadollista luettavaa ja niiden aiheuttama tuska todellista. Pelkoni omasta ymmärtämättömyydestäni osoittautuu turhaksi. Tekstit koskettavat ja vähän yllättäenkin niistä tunnistaa naisena niin usen vastaantulevien rajojen piikkisen reunan. 

Lisäksi selkeää kerrontaa on vaikea olla tajuamatta. Pitäisi tietoisesti sulkea aivoista luetun ymmärtämisen osa, jos haluaa jättää huomiotta ympäristön toimijoiden rikkoman minän kipuilun vielä vuosia tapahtumien jälkeen. Todennäköisesti niin kuitenkin tekevät juuri ne, joiden olisi hyvä ymmärtää tekojensa käsittämättömyys, hulluus ja ennen kaikkea seuraukset. Valitettavasti.

Raivostuttaa ja samalla mieleen hiipii väsynyt toivottomuus. Mikä muuttuu ? 

Ruumiin ylittävä ääni on tärkeä puheenvuoro, jonka soisi tulevan luettavaksi monilla forumeilla. On pakko saada vaiennetut äänet kuuluviin, jos haluamme kehittää yhteiskuntaa inhimillisemmäksi. Samalla kuitenkin huomaan hieman turhautuvani. Jään kaipaamaan sävyä, joka ymmärrettävästä syystä jää puuttumaan Aitonurmen kirjasta. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjallisuudessa homoseksuaalisus rinnastuu erilaisuuteen ja herkkyyteen. Vaatimus olemassaolon tunnustamisesta ja tilasta kohdistaa valokeilan ihmisryhmään, mikä pahimmillaan mahdollistaa yleisen miehisyyden kuvan kapeuden sivuuttamisen. Missä ovat ne kirjat, joissa kerrotaan miehen oikeudesta olla omanlaisensa, ilman määreitä? (Haluan vielä korostaa, että tämä kysymykseni ei mitenkään vähennä Aitonurmen kirjan tärkeyttä tai tarvetta kohdistaa valokeila, mutta minä haluan vielä enemmän.) 

Minulla on kolme poikaa, joita olen yrittänyt kasvattaa näyttämään tunteensa, kunnioittamaan kanssaihmisiään, kohtaamaan toiset yksilöinä, olemaan uhoamatta, puolustamaan heikompia ja puuttumaan näkemiinsä epäkohtiin. Heidän kasvaessaan ja kertoessaan kokemuksistaan koulussa aloin jossain kohtaa jo pelkäämään, että olen varustanut lapseni huonosti maailman melskeeseen ja odotuksiin, mutta eihän mikään muutu, jos ei muutokseen anneta eväitä. Uskon vahvasti nuoriin ja tuleviin sukupolviin, mutta kaipaisin uskoni vahvistukseksi kuitenkin luettavakseni puheenvuoroja uudenlaisesta miehisyydestä, odotusten muuttumisesta ja roolien monimuotoisuuden vahvistumisesta (muutenkin kuin lastenhoitovastuun jakautumisen osalta). 

Mitä olen missannut ? Mitä minun pitäisi lukea ? 

(Luku)päiväkirja : Woolf, Proust ja kirjaversumin henki

 Asettauduin aamulla sohvannurkkaan lukemaan Virginia Woolfin Päiväkirja II loppuun. Viimeisen sivun jälkeen luomet painuivat väkisin kiinni. Siinä puoliunessa vilahtelivat tekstit mielessäni. Tuosta voisi kirjoittaa blogiin ja tuosta noin. 

Nyt koneen vieressä en enää muista kuin välähdyksiä. Että se siitä sitten.

Ainakin sain Päiväkirjan loppuun. Melkein tuli kiire, sillä kirjaston palautuspäivä on jo huomenna. Vähän outoa, että lukemisessa kesti niin kauan, sillä olen nauttinut molemmista osista, mutta kaipa syynä taitaa olla vähän viime aikoja kiireisemät viikot töissä ja muut puuhat. Airfryer testailut ovat vieneet aikaa ja torstaina kävin ystävän kanssa nauttimassa Grön-ravintolan talvimenun. Tuollaiset moniosaiset maistelumenut ovat parhaimmillaan, kun on seuralainen, joka maistelee ja kommentoi yhtä innokkaasti kuin itsekin ja tuossa riitti maisteltavaa. Tykättiin kovasti. Erityisesti upean vahvamakuinen tomaattipiirakka ja umamisen herkullinen kurpitsa-tyrni-puuro jäivät päällimmäisenä mieleen.

Olen viikolla kulutellut aikaa myös tuijottaen syntymäpäivälahjaksi saamani orkidean vartta. Mitähän noista vihreistä palluroista on tulossa ? No, aika näyttää. 

Kirjojen osalta #kevätVirginiankanssa haaste on siis edennyt, mutta ei oikein ohjeiden mukaan. Huhtikuussa piti lukea jo jokin Woolfin romaaneista, mutta Orlando on minulla vielä pahasti alkutekijöissään. Vika ei ole kirjassa. Nautin taidokkaasti muotoillusta tarinasta yhtä paljon kuin muistan edellisestä kerrasta. Alun kuvaus Thames-joen jääjuhlista on lumoava. 

Viikolla kirjaversumi myös näytti taas huumorintajuaan. Tällä kertaa aiheena oli Proustin Kadonutta aikaa etsimässä, jostaa saattaa Woolfin jälkeen (tai kaverina) tulla jonkinlainen teema alkukesälle. Tällä kertaa en voi linkityksistä syyttää edes alitajuntaa, joten on pakko pohtia, millainen ilkikurinen mystinen henki yhdistää asioita toisiinsa jossain taustalla. Vai mitä tuumitte seuraavasta ? 

• Illalla sain Kobolta sähköpostin, jossa käskettiin päivittämään softa. Tärkeä turvallisuuspäivitys pitäisi saada laitteeseen. 
• Seuraavana päivänä sitten kuuliaisena tyttönä päivitin softan. Samalla muistin taas kesken olevan Proustin ja jäin lukemaan sitä lounastunniksi ja vähän illallakin. 
• Kului noin 12 tuntia ja sähköpostiin kilahti tiedote Levoton lukija (Kirsi Piha) suunnitelmasta julkaista Hannu Mäkelän Proustia käsittelevä kirja toukokuussa
• Instassa Levoton lukija kyseli innokkaita lukijoita yhteisesti käymään läpi sekä Mäkelän kirjaa että Proustia... Arvatkaa vastasinko ? 

Ei, minä en millään voinut tietää tiedotteen tulosta, enkä ollut kuullut Mäkelän kirjasta mitään. Silti... Sattumaa ? Ehkä, mutta näitä tällaisia tulee vähän turhan säännöllisesti... Melkein tässä jo muuttuu taikauskoiseksi. 

Mäkelän kirjan tulen joka tapauksessa hankkimaan luettavaksi ja Proustia oli jo suunnitelmissakin edistää toukokuun lomalla.

Välihuomautus: 

Oli ihan pakko kaivaa tuo Proustin "aloituskuva" kesältä 2018. Ihan samanlaiseen tunnelmaan ei toukokuussa taida vielä päästä, mutta Biarritzin kevät on ihana. 

Mitä muuta ? 

Lauantai oli ihanan virkistävä päivä Hyvinkään Arkikullassa, jossa jaettiin Blogistanian vuoden 2022 palkinnot. Pitänee tehdä niistä ihan oma postaus, kun en ole vielä saanut aikaiseksi. 

Woolfin päiväkirjan lisäksi sain loppuun toisenkin kirjan. Sara Rosettin Lady detective sarjan toinen osa eli Murder at Blackburn Hall viihdytti vallan mainiosti ruokaa laittaessa ja jopa perjantai salisession aikana. Sujuva ja kevyt tarina mukavine henkilöhahmoineen kelpaa aina. 

(Luku)päiväkirja: Vai viikoistako tässä puhutaan?

Sunnuntai jo 

Ei tämä nyt ihan päiväkirjalta vaikuta, kun tuskin kerran viikossa saan jotain aikaiseksi kirjoittaa. Asiaa kyllä olisi. Huomaan monesti viikon varrella miettiväni, että tuostakin, ja tuostakin, voisi kirjoittaa ja teksti on päässäni jo miltei valmiina. Sitten se haihtuu muihin kiireisiin, enkä muista tuon taivaallista vihdoin koneen viereen istahtaessani. Mitä kirjallisia helmiä lieneekään piiloutunut jonnekin muistini syövereihin ? 

Noin käy usein lukiessani tai pohtiessani lukemaani. Ehkä vanha kunnon muistikirja tulisi taas tarpeeseen. 

Sinänsä en aio ottaa blogista yhtään lisää stressiä. Eihän Virginia Woolfkaan kirjoittanut päiväkirjaansa joka päivä, tai edes välttämättä joka kuukausi. Lukemani päivkirjojen toinen osa on väliin hyvinkin repaleinen ja välillä taas täynnä intoa ja tekstinpurskahduksia. 

Virginia Woolf Päiväkirja II:sen lisäksi olen jatkanut #kevätVirginiankanssa haastetta muutenkin. Käteen tarttui yksi lempiteoksistani eli Orlando, tällä kertaa englanniksi. Se on juuri niin soljuva ja viehättävä kuin muistinkin ja kuvaus Thames-joen jääkernevaaleista venäläisen ruhtinattaren seurassa on edelleen lumoava. Paljon pidemmälle en olekaan vielä ehtinyt.  

Woolfin osalta tosin päädyin myös tässä välissä pieneen keventävään taukoon. Olen kuunnellut uudelleen High Society Lady Detective sarjaa. Siitä on uusia osia Storytelissä ja kun en muistanut sen paremmin murhaa kuin murhaajaakaan sarjan ensimmäisistäkään osista, mutta mielikuvissani ne ovat sujuvaa viihdettä, niin aloitin sarjan alusta. En muuten muistanut kuunnellessanikaan, joten ihan täydellistä rauhoittumiskuunneltavaa iltaisin. Viimeksi listaamani Dead and breakfast puolestaan jäi kesken lupaavan alun jälkeen. Ei pitäisi luottaa kirjan nimiin, vaikka ne miten huvittaisivat. Päähenkilöt alkoivat ottamaan päähän, kun tuntuivat sinkoilevan sinne tänne yrittäessään ratkaista murhaa ihan itsekseen. Noin muuten dekkareista tuli pääsiäisenä pikaiseen luettua myös viimeisin Ruth Galloway eli Yöhaukat. Se oli jotenkin viihdyttävämpi kuin pari edellistä. 

Kaikkiaan pääsiäisen jälkeinen nelipäiväinen työviikko tuntui jostain syystä pitkältä kuin nälkävuosi. Perjantai-iltaan päästessäni oli olo kuin tyhjiin puristetulla ketsuppipurkilla. Lauantaina jaksoin vielä innostua. Taas tuli todettua kirjakeskustelun voima. Kuuntelin Takakansi-podcastia eli Markon keskustelua Tuomas Aitonurmen kanssa ja lopputuloksena totesin kirjaston jonon olevan liian pitkä ja kävelin kirjakauppaan ostamaan esseekokoelman Ruumiin ylittävä ääni. Miehistä näkökulmaa viime aikojen roolivaatimuskeskusteluun olen vähän kaivannutkin kaikkien lukemieni vahvojen naisäänien lisäksi. Kolmen pojan äitinä tiedostan vahvasti myös miehiin kohdistuvat vaatimukset ja miehistä kuvaa pitää monipuolistaa siinä missä naistenkin. Maailma on julma niille, jotka eivät mahdu standardimuottiin. 

Tänään sitten makasin suurimman osan päivästä potemassa päänsärkyä sohvan nurkassa, joten lukeminen jäi täysiin minimimiin. Sen verran kuuntelin podcastia (arvatkaa mitä ?), että tulin kaivaneeksi hyllystä Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua uudelleenlukuun. Ilmeisesti Mykkkäseltä on syksyllä tulossa "esseeromaani", jossa myös käsitellään miehenä olemista, joten se jatkanee sitten Aitonurmen lukemisissani aloittamaa teemaa. 

Sen verran vielä viikonlopusta, että ostin myös Airfryerin - sen jälkeen, kun olin ostanut Sari ja Ozzy Spåran aiheeseen liittyvän keittokirjan. Testausta siis tulossa. Ehkä sitä saisi jotain vaikka ruokapäiväkirjan puolellekin. 

(Luku)päiväkirja: Levotonta menoa

Torstai 6.4.2023 

Onneksi oli lyhyt työviikko. Keskittymiskyky on ollut lievästi sanottuna vaisun puolella ja tänään tuntuivat tunnit matelevan kohti iltapäivää. Kivireen vetäminen ja viimeisillä voimilla raahautuminen tulivat mieleen, vaikka toki kyseessä oli vain parista palaverista iltapäivällä... Sitten kauppaan, pientä järjestelyä ja sohvalle. Luureihin äänikirja ja... nukahdin. (Kunnes minut herätettiin kertomaan, olisiko illalla mahdollisesti jotain syötävää. Kysyjä laitettiin tekemään pastaa)

Levottomat yöt ovat vaatineet veronsa. Ylikierroksilla sitä joko herää liian aikaisin tai ei rauhoitu nukkumaan. Elämässä tapahtuu nyt paljon. On jotain surullista, kun jokin lähestyy loppuaan. On jotain jännittävää, kun mahdollisuus  muutokseen saattaa jopa realisoitua. Kerrankin eivät päällimmäisenä mielessä ole aina työt. 

Kirjat ovat ja pysyvät. Tällä viikolla olen lukenut yhden dekkarin eli Satu Rämön Rósa & Björk. Säästän siitä tarkemman tekstin johonkin viime aikoina suosimaani dekkarikimaraan, mutta Islanti viehätti edelleen ja tulin lukeneeni kirjan parissa illassa. (Siis myöhäiseen nukkumaanmenoon oli levottomuuden lisäksi muitakin syitä... ) 

Lisäksi olen jatkanut Virginia Woolfin päiväkirjojen toista osaa. Edelleen koukuttuneena. 

Aloitin myös kuuntelemaan yhtä cozy mysteryä ihan vain nimen perusteella. Vai mitä tuumaatte nimestä Dead & Breakfast ? Seuraava osa on Doom with a View, joten ehkä sekin vielä pitää kuunnella. Merry Ghost Inn näyttää tarjoavan ihan sujuvia seikkailuja omistajiensa päänmenoksi. 

Pääasiallinen äänikirjani on kuitenkin tällä viikolla ollut Emmi-Liia Sjöholmin dialogiromaani.

Emmi-Liia Sjöholm : Virtahevot

Äänikirja Storytel, lukijat: Samuli Niittymäki, Pihla Viitala 

Vähän levotonta menoa on tässä kirjassakin. Eevis ja Touko istuvat ulkona kesäyössä ja juttelevat. Rakkaudesta, seksistä, suhteista, eroista, lapsista, vanhemmista, elämästä, identiteetistä. Tuntemattomalle on kai helpompi avautua, kun ympärillä on kaupungin tyhjyys, väsyttää ja ehkä vähän pöhnäinenkin olo. 

Jutut lainehtivat ja dialogista nousee esiin kaksi erilaista elämää ja ihmistä, joissa kuitenkin on yhteistä inhimillisyys ja ihmisen haavoittuvaisuus. Myönnän, en samaistunut kumpaankaan ja moni asia asetelmissa on minulle vieras. Olen ehkä lopulta vähän eri sukupolvea kuitenkin tai sitten elämä on vienyt jotenkin toisin. Toisaalta koin myös tuttuutta, sillä samoin kuin kaksi erilaista päähenkilöä löytää toistensa ihmisyydessä itseään, niin myös lukija tunnistaa omia ajatuksiaan. Tarina ei kuitenkaan niinsanotusti "kolahtanut", vaikka nautinkin sen kuuntelusta. Vähän etäältä kiinnostuen enemmän kuin rajusti myötäeläen. 

Kirja on alunperinkin kirjoitettu nimenomaan dialogiromaanina äänikirjaksi. Kuunnellessä välillä mietin, onko tämä oikeasti kirja vai sittenkin jo melkein kuunnelma, sillä Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala tuovat tarinan niin elävänä lukijan korviin. Ihan kuin salakuuntelisi oikeaa keskustelua. Illuusio on vahva, vaikkei mitään varsinaisia äänitehosteita olekaan, vain lukijoiden äänet. Vähän sentään musiikkia lopussa. 

En yhtään ihmettele, että Virtahevot voitti Storytel Awardsin kaunokirjallisuussarjan. Kolme ja puoli tuntia meni hujauksessa ja siinä ajassa kerittiin luotamaan ihmissuhteita ja ihmisyyttä monelta eri suunnalta. Useimmat äänikirjoiksi luetut romaanit taitavat olla vähän pidempiä, mutta tässäkin oli jo sisällöltään painava paketti, ehkä pidennettynä olisi käynyt raskaaksi - Sitä paitsi kyllähän sitä jo takamuskin puutuu tunteja kalliolla istuessa, eikä pieni torkahdus liene pahitteeksi ennen työpäivän alkua... 

(Luku)päiväkirja: Maaliskuu oli vallan hurja lukukuu

 

Maaliskuussa lukuhimo otti minusta vallan ja lopputulos on sen mukainen. En muista lukeneeni kuukaudessa 18 kirjaa vuosikausiin. 

Ihan tarkkaan en tiedä, miten oikein ehdinkään, mutta osansa on tietysti television kiinni pysymisellä. Itse asiassa Toto on tainnut olla suurin piirtein ainoa, joka sen on laittanut säännöllisesti päälle, eikä hänkään edes joka päivä. 

Minä olen pääasiassa lukenut. Kyllästyttyäni kirjaan olen tarttunut toiseen, enkä siirtynyt muuhun puuhaan. Kuten nyt vaikka siivoamiseen tai ruoanlaittoon. Viimeksimainitusta on useampana iltana huolehtinut keskimmäinen. 

Tuossa yhtenäkin iltana hän laittoi sushit itselleen ja pikkuveljelleen, äidin kerrankin saatua kammettua itsensä ovesta ulos muuallekin kuin toimistolle tai kuntosalille. Kävin nimittäin ystävän kanssa testaamassa italialaisen ravintolan Locanda Scappi. Tykkäsimme. 

Ilta oli myös terveellinen muistutus siitä, miten tärkeää on edes välillä murtautua ulos kuplastaan. Minulla on taipumusta jäädä omiin maailmoihini töiden jälkeen eli juurikin kadota kirjojen keskelle. Lukeminen on ihanaa, mutta todellista elämää ei pidä unohtaa. Eikä varsinkaan todellisia ihmisiä. 

Mitä sitten oikein luin ? 

Hurjan kokonaisluvun vuoksi ajattelin varmasti lukeneeni jotenkin paljon lyhyitä kirjoja, mutta ei sekään nyt ihan pidä paikkaansa. Äänikirjojakin listalta löytyy vain 3, joten lukumäärä ei selity kotitöiden tekemisen aikaan kuuntelulla (ehkä tosiaan enemmänkin kotitöiden tekemättä jäämisellä). 

Virginia Woolfin osalta  lukuhaaste #kevätVirginiankanssa jatkuu. Maaliskuussa luin Päiväkirjojen osan I sekä novellikokoelman Nainen peilissä. Molemmat varsin nautinnollisia. Pelkäsin ajan vieneen viehätyksen nuoruuden suosikistani, mutta löydänkin hänet uudelleen eri tavalla. Huhtikuussa pitäisi lukea jokin hänen romaaninsa ja keikun Orlandon ja Aallot-romaanin välissä - tai sitten pitää lukea jotain, mihin en ole aiemmin tarttunut. Myös päiväkirjojen toinen osa on kesken.

Dekkareita listalta löytyy 5 - tai kuusi, jos lasken mukaan fantasiaa tihkuvan lastenkirjan luurankoetsivä Keplo Leutokalmasta. Joukossa on pari tosi nopeaa cozy mysteryä, kuten Ranskaan viinitilalle sijoittuva Malja uudelle ja seurakunnassa tapahtuvaa murhaa ratkovan pastorin tapaus Murha ennen iltahartautta. Ensikimainitun suurin ansio on tosiaan tapahtumapaikka, sillä minussa on heikko kohta ranskalaisille viinitiloille. Pastorin kyvyt ratkaista kinkkistä rikosta jäivät oikeastaan aika hämäriksi, sillä loppuratkaisu vähän vain tupsahti, mutta pidin kovasti henkilöhahmoista ja niiden kuvauksesta. Leppoisa englantilainen maalaismaisema kartanoineen on nimittäin täsmäisku toiseen heikkoon kohtaani. Kuriositeettina mainittakoon kirjan kirjoittajan olevan aito pastori, joka nuoruudessaan esiintyi tunnetussa the Communards yhtyeessä... (Se silmälasipäinen - tarkistin). 

Vera Vala ja Anneli Kanto ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun yleensä sen kummemmin ajattelematta. Pimeyden paratiisi vei lämpimään, trooppisille saarille ja oli tyyliltään hyvin "valamainen". Haihtuneet puolestaan edustaa hieman odottamatonta genreä, mutta Kannon vähän toteava ja lievästi vinoon katsova kerrontatapa viihdytti myös dekkarissa. 

Vierge moderne osoittautui moderniksi historialliseksi dekkariksi. Moderniksi sateenkaariaiheen vuoksi, historialliseksi ajankohtansa osalta. Tarina sijoittuu 1930-luvun Helsinkiin, jossa Kerstin työskentelee diakonissalaitoksen sisarena. Hänen ollessaan hoitajana veneeristen tautien sairaalassa (Kuppalassa) löytyy yksi potilaista surmattuna portilta. Lähtiessään selvittämään tapahtumia, Kerstin päätyy yhteiskunnan reunamilla, piilossa elävän ryhmän piiriin. Aikakauden asenteet ja tavat tulevat tarinassa selvästi näkyviin, eikä rinnastus nykymaailmaan ole kaukana sekään. (Tähän syvä huokaus) Miksi ihmeessä ihmiset eivät voi vain olla sellaisia kuin ovat? Keneltä se on pois, jos joku rakastaa vähän eri tavoin ? Ei tässä maailmassa ole koskaan liikaa rakkautta. 

Historiaa mahtui maaliskuuhun muutenkin roppakaupalla. Luin Mirkka Lappalaisen Tieto Finlandia-palkitun Kustaa II Aadolfista ja kuuntelin Jenna Kostetin kuvauksen Turun linnan kuudesta Katariinasta. Molemmat olivat hurjan mielenkiintoisia ja linkittyivät tietysti myös toisiinsa, niin kuin historiankirjoilla on tapana. Yksi Katariinoista kun oli Pietari Brahen vaimo Kristina Katarina Stenbok. Turkuun pariskunta päätyi Pietarin jouduttua Kustaa II Aadolfin epäsuosioon... 

Ei niin kaukaisen historian tositapahtumiin perustuu myös pikaiseen lukemani Miriam Toewsin Naiset puhuvat. Siinä systemaattisen huumauksen ja raiskauksen kohteeksi joutuneet eristäytyneen mennoniittayhteisön naiset. Kirja oli aika kammottava kuvaus siitä, mitä voi tapahtua, kun uskonto antaa osalle yhteisöä täydellisen vallan toisen puoliskon yli. Vaikka vain osa yhteisön miehistä kulki öisin huumausaineen kanssa naisten huoneissa, kertoo yhteisön valtaapitävien reaktio paljon. Vikahan on tietysti piruja näkevissä naisissa - kunnes totuus sitten paljastuu. Minun oli vaikea lukea myös naisten omista reaktioista. Mitä pohtimista siinä on? - Hirtetään munista lähimpään tolppaan. 

Ulkopuolelta on helppo huudella. Kyseessä ovat kuitenkin veljet, serkut, naapurit, aviomiehet, pojat... ja minne sitä sitten voi nyky-yhteiskunnassa mennä lukutaidottomana ja ilman muuta kokemusta maailmasta kuin lähikylän raitti. Maailmassa on paljon käsittämättömiä asioita ja tapahtumia. 

Vähän kevyempää lukemista edustivat sitten seikkailutarinat eli Abarat, joka lienee ollut aikoinaan ensimmäisiä suoraan lapsille suunnattuja fantasiaseikkailuja. Omituisi otuksia riittää ja tarina etenee hengästyttävää vauhtia. Pohjalla tarinassa virtaavat syvemmät veet kuin kahden maailman välisellä merellä, eivätkä hirviöt aina ole fantasiamaailmassa. Myös A.W.Yrjänän Joonaanmäen valaat on pesunkestävä seikkailu Jules Vernen henkeen ja höystettynä muutamalla fantasiaelementillä. Se ei kai ole suoraan tarkoitettu lapsille, mutta ajattelin kysäistä Toton kiinnostusta. Keplo Leutokalmankin lainasin lähinnä häntä ajatellen, mutta päädyinkin lukemaan itse. Viihdyin tälläkin lukukerralla.  

Tästä on tulossa nyt luvattoman pitkä postaus, mutta mitä muuta voi odottaa tällaisen lukukuun jäljiltä? Pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa enemmän postauksia, niin ei tarvitsisi kaikkea listata yhteen. 

Deborah Levyyn palataan ensi kuussa. Kolmas osa trilogiasta on vielä kesken. 

Talvi kaukana kaikesta puolestaan oli sen verran kevyt pläjäys, ettei siitä sen enempää. Viihdytti sen hetken, minkä kesti. Bayliss osaa kirjoittaa sellaisia keveitä, muttei liian sokerisia tarinoita, jotka ovat toisinaan viikonlopun täsmäosumia. Niissä on myös sellainen mukava voimaannuttava viba. 

Ja vielä... Namiyan puodin ihmeet oli mukava välipala aikojen yli neuvoja sekatavarakaupalta pyytävistä ihmisistä. Herttainen luettava, joka kuitenkin kuvaa osuvasti myös sitä, miten kuitenkin lopulta olemme aina vastuussa omista teoistamme, ja miten neuvot voivat johtaa jonnekin aivan muualle kuin tarkoitettiin. 

Sekin vielä mainittaneen, että olen parantunut rahtilaiva-matkakuumeestani. Kuuntelin Kyllikki Vilan kuvauksen viimeisestä rahtilaivamatkastaan, Myrskyssä. Matkalle osui myrskyjä ja totesin ehdottomasti haluavani välttää sellaisia kokemuksia. Minä en yleensäkään pidä veneistä ja vedän päällä matkustamisesta. On vaikea kuvitella, että nauttisin tavaroita ja matkalaukkuja ympäri hyttiä heittelevistä aalloista. Noin muuten kirjassa oli ihan mielenkiintoista pohdintaa vanhuuden tuomista haasteista. Ehkä senkin takia sävy oli muita matkoja melankolisempi, Vila tiesi matkan olevan viimeinen valtameriylitys. 

Huh, ihan hengästyttää. Hatunnosto, jos tänne asti olet lukenut. 

Kirjoja on kesken huhtikuullekin, mutta ehkä tämä suurempi lukuhuuma on vähän tasaantunut. Eilen katsoin jopa televisiota hetken (tosin elokuva oli niin huono kaikkine taistelukohtauksineen ja paperisine hahmoineen, että päädyin kelaamaan varmaan kolmasosan yli). Ehkä pitäisi yrittää hurjan lukemisen sijaan vähän kirjoittaa postauksiakin. Pääsisi kuunvaihteessa helpommalla.