On pohjoisen luonto, saksalaiset veljet ja ideologian palo. On Eversti. Heti alussa on eversti, jonka kanssa elämä on kukkeaa ja kaunista, kunnes muuttuu verenpunaiseksi tai mustelmien vihreäksi. On myös elämä Everstin jälkeen, jonkinlainen, omanlainen.
Rosa Liksom: Everstinna
Oma ostos Elisa Kirjasta
äänikirjan lukijana Anna Saksman
Everstinna vei alusta asti mukanaan. Rakastuin murteella kerrottuun tarinaan, vaikka minulle pohjoisen nuotti onkin vieras. Sen keinunta kuitenkin kantoi kuin kälppiä äidin käsivarret. Äänikirjana taika lienee vain vahvistunut. Minun korvaani Anna Saksman kuulosti aidolta, mutta olen jäävi oikeasti arvostelemaan. Tykkäsin kuitenkin.
Tarina sinänsä on verevä kertomus taas yhdestä vahvasta naisesta historian kuohujen pyörteessä. Lapissa saksalaiset ovat ystäviä ja liittolaisia, siihen saakka kunnes tuntureilla palaa. Taustalla Suomen tapahtumat heijastuvat myös Everstinnan elämään. Eversti vie hänet mukanaan Saksan ideologian ihannoijiin, vaikka lukeehan päähenkilökin toki sisarensa kanssa Mein Kampfia ullakkokamarissa ihastuksesta kiihtyen.
Mielenkiintoisella tavalla Liksom tuo näkyviin, miten jälkikäteen kauhistuttava ideologia tuntuu alussa luonnolliselta ja oikealta, vaikka kertoja pääsee itsekin näkemään Saksassa tapahtuvaa juutalaisten vainoa. Melkein hävettää huomata sekin, miten yleisellä tasolla hallinnossa, politiikassa, kulttuurielämässä, oli natsi-ideologian ihannoijia. Helppo tietysti sanoa näin jälkikäteen, kun ei itse ollut paikalla. Olihan ihannointiin sekoittunut myös realismia asenteista suomalaisia kohtaan ("hävitettävä kansa, kunhan ensin sota voitetaan..."), mutta kun liittolainen oli kuitenkin tärkeä vielä isompaa vihulaista vastaan taisteltaessa.
Kirja pohjautuu oikeasti olemassa olleen ihmisen eli Annikki Kariniemen elämätarinaan. Ihan toiselta puolelta ideologioiden jatkumoa puoleltaan tarinaa kertoi Hertta (Heidi Köngäs ja aiheena Hertta Kuusinen), jonka tulin lukeneeksi jokin aika sitten. Yhdessä nämä kaksi romaania tavallaan muodostavat kolikon kaksi puoleta. Elämäntarinoiltaan hyvinkin erilaisia naisia yhdistää vahva usko omaan aatteeseen, vaikka se Everstinnan kohdalla ehkä pahemman kerran sekoittuukin hänen rakkauteensa Everstiä kohtaan. Molemmat ovat myös vahvaluonteisia ja uhrauksiin kykeneväisiä.
Lukijalle rinnakkain lukemisen kokemus puolestaan on avartava. Miten voikin osittain samoilla perusteluilla löytää oikeutuksen kahteen miltei vastakkaiseen ääriajatteluun. Eivätkö ihmiset tosiaan kykene näkemään retoriikan savuverhon taakse, huomaamaan vallankäytön tuhoavaa vaikutusta? Eivät kai. Eikä sitten kai enää ole niin helppoa myöntää erehtyneensä, sen paremmin poliittisen suuntauksen kuin rakkaudenkaan suhteen.
Ihan ehdottomasti pitäisi nämä(kin) kirjat antaa luettavaksi suu vaahdossa iskulauseita karjuen marssijoihin. Pystyisivätkö he näkemään yhtäläisyydet nykyaikaan ja "käännytyksen" keinoihin? Onko ihmiselle täysin mahdotonta katsoa isompaa kuvaa ilman ajan antamaa perspektiiviä?
Myös kirjallisena kokemuksena Everstinna on vaikutttava. Verevä teksti ja raadollinen elämä, kiemuraisesti etenevä aikajana, joka kuitenkin avaa tarinan solmu kerrallaan ja ennen kaikkea Everstinnan rehellinen ääni. En yhtään ihmettele, että taitavamminkin kirjoja arviovat lukijat ovat tähän ihastuneet.
31.1.2018
29.1.2018
Emon huomassa
Käymme isännän kanssa kahdestaan ulkona syömässä ihan liian harvoin. Viime vuoden aikana taisimme ehtiä peräti yhden kerran...
Edellissyksynä meidän oli tarkoitus mennä Oloon hääpäivän kunniaksi, mutta välilevyn pullistumani aiheutti pieniä muutoksia suunnitelmiin. Nyt vihdoin saimme aikaiseksi mennä, ei edelleenkään Oloon, mutta sen "pikkusiskoon" eli Emoon.
Pekka Terävän Gastrobar Emo on käsittääkseni tarkoitettu Oloa helpommin lähestyttäväksi. Perjantai-illan varauksen sai tehtyä vain paria päivää aikaisemmin ongelmitta ja Gastrobar kuulosti muutenkin mielialaamme sopivalta. Etsimme jotain rennohkoa, mutta laadukasta. Sellaista hyvänmielen paikkaa - ei liian hienoa tai hifistelevää. Emo valikoitui meillä illallispaikaksi myös sen takia, että metrolla on Galleria Esplanadiin todella helppo tulla.
Totesimme tehneemme hyvän valinnan heti ravintolaan astuessamme. Rauhalliset ja maanläheiset värit loivat rentouttavan tunnelman. Väliverhot jakoivat ravintolan pienempiin osiin, joissa oli miltei kodikas fiilis. Varsin miellyttävää.
Pisteitä sai myös valaistus. Toisinaan ravintoloissa on niin hämärää, että välillä on melkein vaikea nähdä, mitä lautaseltaan löytää. Minä olen se tylsä asiakas, joka arvostaa funktionaalisuuden tyylin edelle.
Miljöön kuvaama maanläheisyys jatkui myös annoksissa, jotka hauskasti toistivat ruskean eri sävyjä kerta toisensa jälkeen. Linja pysyi koko aterian ajan. Sinänsä oli jotenkin viehättävän ristiriitaista lukea menusta ensin David Bowien laulujen mukaan nimettyä drinkkilistaa, valita yllätysmenu "Fantastic Four" ja seurata sitten talvisen metsänpohjan värejä toistavien annosten kavalkadia. Nimien perusteella olisi ehkä odottanut hieman vahvempaa räiskettä ja glitteriä.
Minulla oli mukanani vain kännykkä kuvaamista varten, joten kuvien laatu nyt on vähän mitä on (vaikka Honor 9 kamera on kyllä yllättävänkin hyvä). Värimaailma noista taitaa kuitenkin aueta mukavasti.
Maanläheisyys ja lievä rustiikkisuus yhdistyivät mauissa hienostuneeseen käsittelyyn. Jokainen annos oli nautittava ja hyvin mietitty. Alun maksamousse briossilla ja mustaherukkahillolla oli herkullinen, (vaikka nyt täytyy kyllä kehua oman mustaherukkahilloni maistuvan enemmän marjalta, minkä vaatiminen on tietysti makuasia). Yksimielisesti valitsimme isännän kanssa suosikiksemme toisen alkuruoan eli portobellosienen vuohenjuustolla, parmesaanilla ja pähkinärouheella höystettynä. Sen seuraksi kaadettu sienivinegrettekin oli taivaallista!
Meriantura ja sen seurassa ollut muutamalla tavalla valmistettu kukkakaali oli ihan hyvää, muttei sen kummempaa. Jälkiruoan banaanijäätelö sai hymyn korviin, vaikka suklaamousse vähän jäikin pliisuksi sen kaverina.
Aterian seurana tarjotut leivät olivat upeita. Varsinkin makeahko maltainen limppu aiheutti himotusta.
Palvelu oli ystävällistä ja toimi englanniksi heti, kun pöytäkieli huomattiin muuksi kuin suomeksi. Se tosin jouduttiin huomaamaan moneen kertaan sillä annokset toi pöytään monta eri tarjoilijaa, mikä välillä tuntui vähän hassulta. Ihan kuin olisi joutunut "aloittamaan tervehdyksellä" moneen kertaan. Ruokalajit vaihtuivat nopeasti - itse asiassa minusta olisi ehkä väliä voinut olla pikkuisen enemmänkin, mutta isäntä taisi haluta reippaasti kotiin. Muksut, kun olivat keskenään...
Emo vastasi juurikin toiveeseemme herkullisesta ja mielenkiintoisesta ruoasta ilman sen kummempia kikkailuja rauhallisessa ja levollisessa ympäristössä. Tykkäsimme.
28.1.2018
Käsi ja kone toimivat taas
Jos edellisessä kirjassa oli lukeminen vaarallista , niin ei se lasten kanssa pulkkamäessäkään käyminen ole ihan turvallista touhua. Nyt alan jo olla voiton puolella, mutta kyllä minä alkuviikosta mietin, mitä tästä oikein tulee.
Viime sunnuntaina nimittäin vähän isommat pojat käyttivät minua keilanaan. Kuului vain kohinaa ja suhinaa, enkä ehtinyt nähdä kuin takaa kohti kiitävän hahmon. Aika kevyesti se vähän painavampikin täti-ihminen keikahtaa otsalleen ja olkapäälleen, kun vauhdilla vedetään jalat alta.
Onneksi oli jonkunlainen suojelus mukana ja alla lunta, vieressä kiiltävän kovan jään sijaan. Lopputuloksena oli vain lihaskipua ja pikkuinen kuhmu. Nekin jo vähitellen katoamassa. En minä tässä vielä punnerruksia tekisi, mutta ainakin tietokoneella kirjoittaminen onnistuu paremmin, eikä ratin kääntäminenkään enää pelota.
Tietokoneella kirjoittaminen onnistuu paremmin senkin ansiosta, että kävin eilen läppäriostoksilla. Olin muutenkin ajatellut tänä vuonna (kesällä) uusia koneeni, mutta viimeisin Windows-päivitys nopeutti suunnitelman toteuttamista. Viisi vuotta vanha läppärini kyykähti, eikä siitä enää kotikonsteillan toennut (=lue ei käynnistynyt jotain systeemitestejä lukuunottamatta). Totesin tulevan todennäköisesti ajan myötä halvemmaksi ostaa uusi ja kävelin kauppaan.
Nyt taas kelpaa...
Ja taas kerran pitää hehkuttaa pilvipalvelujen erinomaisuutta. En kadottanut kuin jotain kopioimatta jääneitä äänikirjoja ja nekin löytyvät Kobosta tai vähintäänkin sähköpostista. Muuten kaikki (!) tarvittava löytyi kahden salasanan takaa.
MUISTATTEHAN SIIS TEHDÄ VARMUUSKOPIOT!
Mukavaa sunnuntaita kaikille!
23.1.2018
Kevyesti kipsissä
Mitä sitten tapahtuu, kun on niin uppoutunut kirjan lukemiseen, ettei näe edes lähestyvää autoa ? No, silloin jää auton alle ja jalka laitetaan kipsiin.
Onneksi minä olen ratkaissut tämän asian ottamalla äänikirjat käyttöön. Silmät vapautuvat tarkkailemaan ympäristöä, vaikka kieltämättä välillä olenkin niin kirjan tarinan lumoissa, etten välttämättä huomaa ihan kaikkea ympäristössä tapahtuvaa. Auton alle en sentään ole (toistaiseksi) jäänyt.
Äänikirjana minua viihdyttivät myös kipsijalkaisen Lotan mieskiemurat.
Veera Vaahtera : Kevyesti kipsissä
Oma ostos Elisa Kirjasta
äänikirjan lukijana Anni Kajos
Lotta siis lukee. Hän on vahtimestarina kirjastossa ja parasta töissä on mahdollisuus istua kopissa lukemassa sekä tietysti kaikkialla ympäröivät kirjat. Lotan sisko on sitä mieltä, että kirjat ovat osa ongelmaa ja mikäli Lotta ei pidä varaansa, hän jää kokonaan yksin kirjapinojen keskelle. Tulevaisuudenkuva, joka ei tunnu Lotasta yhtään hullummalta.
Sitten kipsijalkaisena kirjastossa könkkäävä Lotta tapaa hurmaavan nuoren miehen musiikkiosastolla ja joutuu siskonsa huijaamana sokkotreffeille kirjoista kirjoittavan toisen miehen kanssa. Hankaluuksiahan siitä seuraa, kun nostaa katseensa kirjasta ja tuijottaa kauniisiin silmiin.
Hihittelin Lotan tarinan aikana moneen kertaan. Kukapa kirjoja rakastava ei olisi koskaan kohdannut loppuunluettavien kirjojen pinon stressiä ? Lotalla oli tarjota siihen varmasti toimiva keino. Keskeneräiset kirjat reppuun, reppu selkään ja menoksi. Kummasti alkavat keskeneräiset kirjat kiinnostaa, kun olkapäät ja selkä särkevät. Tuollaista keinoa pitäisi varmaan kokeilla minunkin mutta minun kohdallani se lienee vähän tehottomampi. Aika moni keskeneräinen kun sattuu olemaan ekirja.
Pidän Veera Vaahteran tavasta koota kirjoihinsa henkilöhahmojen galleria, johon mahtuu mukaan monenlaista. Kirjanörtti nuorimies, introvertti päähenkilö, helläsydäminen ovimikko, tempperamenttinen ja tasapainoton taiteilija - hivenen karrikoidut ja liioitellen kuvatut ihmiset ovat kuitenkin todentuntuisia ja heistä pitää. Pieni kärjistäminen antaa pikanttia vivahdetta ja pitää mielenkiinnon yllä, kun se ei kuitenkaan mene överiksi. Sellaisiahan me oikeatkin ihmiset olemme, kunhan katsotaan vähän tarkemmin ja Vaahteran ote on herttaisen lempeä.
Tässä kirjassa on jotenkin peruspositiivinen vire, vaikka toki myös hankaluuksia koetaan niin ihmissuhteissa kuin vähän muuallakin. Mistäs sitä muuten tarinaa saisi ? Sujuva teksti vie mukanaan ja kuuntelun lopputuloksena on virkistynyt ja hyväntuulinen olo. Hyvin kirjoitetulle viihteelle on aina tilaa. Edellisestäkin lukemastani Vaahteran kirjasta tykkäsin ja nimenomaan äänikirjana. Taidanpa kuunnella loputkin, kun tulevat sopivasti vastaan ja mielentila vaatii hömppää.
Onneksi minä olen ratkaissut tämän asian ottamalla äänikirjat käyttöön. Silmät vapautuvat tarkkailemaan ympäristöä, vaikka kieltämättä välillä olenkin niin kirjan tarinan lumoissa, etten välttämättä huomaa ihan kaikkea ympäristössä tapahtuvaa. Auton alle en sentään ole (toistaiseksi) jäänyt.
Äänikirjana minua viihdyttivät myös kipsijalkaisen Lotan mieskiemurat.
Veera Vaahtera : Kevyesti kipsissä
Oma ostos Elisa Kirjasta
äänikirjan lukijana Anni Kajos
Lotta siis lukee. Hän on vahtimestarina kirjastossa ja parasta töissä on mahdollisuus istua kopissa lukemassa sekä tietysti kaikkialla ympäröivät kirjat. Lotan sisko on sitä mieltä, että kirjat ovat osa ongelmaa ja mikäli Lotta ei pidä varaansa, hän jää kokonaan yksin kirjapinojen keskelle. Tulevaisuudenkuva, joka ei tunnu Lotasta yhtään hullummalta.
Sitten kipsijalkaisena kirjastossa könkkäävä Lotta tapaa hurmaavan nuoren miehen musiikkiosastolla ja joutuu siskonsa huijaamana sokkotreffeille kirjoista kirjoittavan toisen miehen kanssa. Hankaluuksiahan siitä seuraa, kun nostaa katseensa kirjasta ja tuijottaa kauniisiin silmiin.
Hihittelin Lotan tarinan aikana moneen kertaan. Kukapa kirjoja rakastava ei olisi koskaan kohdannut loppuunluettavien kirjojen pinon stressiä ? Lotalla oli tarjota siihen varmasti toimiva keino. Keskeneräiset kirjat reppuun, reppu selkään ja menoksi. Kummasti alkavat keskeneräiset kirjat kiinnostaa, kun olkapäät ja selkä särkevät. Tuollaista keinoa pitäisi varmaan kokeilla minunkin mutta minun kohdallani se lienee vähän tehottomampi. Aika moni keskeneräinen kun sattuu olemaan ekirja.
Pidän Veera Vaahteran tavasta koota kirjoihinsa henkilöhahmojen galleria, johon mahtuu mukaan monenlaista. Kirjanörtti nuorimies, introvertti päähenkilö, helläsydäminen ovimikko, tempperamenttinen ja tasapainoton taiteilija - hivenen karrikoidut ja liioitellen kuvatut ihmiset ovat kuitenkin todentuntuisia ja heistä pitää. Pieni kärjistäminen antaa pikanttia vivahdetta ja pitää mielenkiinnon yllä, kun se ei kuitenkaan mene överiksi. Sellaisiahan me oikeatkin ihmiset olemme, kunhan katsotaan vähän tarkemmin ja Vaahteran ote on herttaisen lempeä.
Tässä kirjassa on jotenkin peruspositiivinen vire, vaikka toki myös hankaluuksia koetaan niin ihmissuhteissa kuin vähän muuallakin. Mistäs sitä muuten tarinaa saisi ? Sujuva teksti vie mukanaan ja kuuntelun lopputuloksena on virkistynyt ja hyväntuulinen olo. Hyvin kirjoitetulle viihteelle on aina tilaa. Edellisestäkin lukemastani Vaahteran kirjasta tykkäsin ja nimenomaan äänikirjana. Taidanpa kuunnella loputkin, kun tulevat sopivasti vastaan ja mielentila vaatii hömppää.
21.1.2018
Uppo-Nalle fanitusta
Viime vuosi oli meillä Toton kanssa varsinainen äänikirjavuosi. Kävimme läpi aikamoisen listan äänikirjoja. Kaikkiaan kuuntelimme 11. Ensin kuunneltiin muumeja, sitten Onneli ja Anneli, jonka jälkee vaihdoimme Uppo-Nalleen. Lopussa sitten kuunneltiin vielä vähän päiväkodista tuttuja Risto Räppääjiä. Tämän vuoden puolella olemme tutustuneet vielä yhteen karhuherraan, eli Paddingtoniin.
Viikolla tuossa sitten vähän haastattelin Totoa ja kyselin suosikkia. Hän mietti kokonaiset puoli sekuntia ja vastasi sitten : "Uppo-Nalle!"
Elina Karjalainen :
Uppo-Nalle - kun Reetta löytää Uppo-Nallen ja heistä tulee ystävät
Uppo-Nallen talviturkki - palataan kaupunkiin, Reetta menee kouluun ja Uppo-Nallekin haluaa
Uppo-Nalle ja Nukku-ukko - Uppo-Nalle tutustuu unientulkitsijaan ja ryhtyy itsekin tutkimaan unien maata yhdessä ystäviensä kanssa
Uppo-Nalle ja setä Tonton - Uppo-Nalle palaa Reetan ja Laulavan Lintukoiran kanss Ranskaan vanhan ystävänsä luokse ja he kokevat jännittävän lomaseikkailun.
äänikirjoina oma ostos Elisa Kirjasta
Lukijana : Tytti Paavolainen
Mitä ilmeisimmin Reetan, Uppo-Nallen ja Laulavan Lintukoiran seikkailut uppoavat myös tähän uuteen sukupolveen. Jäin oikein miettimään, mikä näissä niin viehättää.
1) Totolta kysyttäessä, hän mainitsi kunnon tarinat, joissa tapahtuu isoja asioita. En ihan saanut kiinni, mitä hän tarkoitti, mutta ehkä Uppo-Nallessa tosiaan mennään vähän isommissa kuvioissa. Tulkitaan unia, seikkaillaan jäällä lumimyrskyssä tai matkustetaan Ranskaan. Laulavasta Lintukoirasta tulee isä ja koulu alkaa. Voi olla että juonenkäänteet ovat tarpeeksi suuria ja osittain kaukanakin normaalista kotikontekstista.
2) Ehdottomasti sanoisin myös runot ja riimit. Meidän laulajapoikamme rakastaa myös loruja ja riimitystä (kukapa lapsi ei niistä tykkäisi) - Varsinkin Laulavan Lintukoiran lorunpätkät kirvoittivat naurua useammin kuin kerran.
3) Meillä taitaa hitusen myös vaikuttaa linkki Ranskaan. Uppo-Nalle kun on alunperin lähtöisin Ranskasta ja osassa Uppo-Nalle ja setä Tonton kierrellään Ranskanmaalla erinäisissä seikkailuissa. Isännän kotimaa tietysti kiinnostaa ja täytyy sanoa, että tunnistin kyllä minäkin Elina Karjalaisen tulkinnassa jotain omista matkamuistoistani.
Uppo-Nallet ovat herttaisia tarinoita, joissa kuitenkin on myös pientä särmää. Kaikki ei aina mene oikein, eivätkä kaikki aina välttämättä käyttäydy hyvin. Siksi kai nämä lapsia viehättävätkin. Liian siloiteltu ei kelpaa. Pelätä ei Uppo-Nallessa kuitenkaan tarvitse. Tarinoissa käy hyvin ja sekin on tietysti kiva juttu.
Seuraavaksi meillä on listalla jo viides Uppo-Nalle, kunhan nyt ensin saamme Paddingtonin kuunneltua.
Niin, ja Tytti Paavolainen muuten on lukijana aivan huippu!
20.1.2018
Kannesta kanteen lehdenlukua
Minulla on eräs tunnettu heikkous. Naapurimarketin kassallakin se jo tiedetään. Vakkarihenkilökunta muistuttaa minua heti, kun lehtihyllyssä Delicious-lehden numero vaihtuu, ja muutenkin ruokalehdet tuntuvat jotenkin päätyvät eturiviin ollessani kassajonossa. Viimeksi tulin ostaneeksi Glorian ruoka ja viini -lehden numeron.
Hyvä oli, että ostin. Minulle on kyseinen lehti tullut ajoittain ihan kotiinkin, mutta jostain syystä olen loppujen lopuksi tehnyt sen reseptejä todella harvoin. Niissä on ollut jotain - no, usein jotain vähän liian hienoa. Jokin aika sitten lehti kai uudistui ja tässä viimeisimmässä numerossa kulminoituu jotain olennaista. Ainahan minä lehteni luen kannesta kanteen, mutta harvemmin kokeilen samasta numerosta montaa reseptiä. Tästä kokeiluun päätyi peräti viisi!
Juurileipä (omasta juuresta tosin), kanaa couscousin kera, chorizo-tomaattikeitto kaurasuurimoilla, miso-lohi - kaikki päätyivät ruokapöytään enemmän tai vähemmän suurella menestyksellä, yleensä sillä suuremmalla. Vain miso-lohi vähän jakoi mielipiteitä.
(Insta ja sen Stories toimi tällä kertaa raportointipaikkana kokeiluille eli minna_vuocho... )
Eilen eli perjantaina sitten tein vielä yhden lehden resepteistä. Maissikeitto katosi parempiin suihin, samoin kuin sen kaveriksi tekemäni tonnikala-uunileivät. Samalla tuli testattua kasviskermakin.
Olen toki aina välillä käyttänyt Flora Vispiä, joka on kasvipohjainen, kookosmaidosta tietysti puhumattakaan, mutta jotenkin on tuntunut oudolta ottaa esim. kaurakermaa tavallisen kerman sijasta. Se on muistuttanut liikaa hifistelyä ja tuotteen prosessointiaste on mietityttänyt. Pitäisi muuten ottaa paremmin selvää kasvikermojen valmistusprosessista, kun en itse asiassa tiedä niistä mitään.
No, nyt on joka tapauksessa "tavallista" kermaa tosi vaikea edes löytää kaikkien Eila- sun muiden käsiteltyjen tuotteiden keskeltä (itse asiassa esim. tavallista perinteistä ranskankermaa kunnon rasvapitoisuudella ei ilmeisesti ole enää edes saatavilla mistään, sama koskee rahkaa). Siksi ei tuo mietintäni taida päteä enää millään tavalla. Olen siis "vapaa" kokeilemaan kaikkea mahdollista.
Tämä ateria ei myöskään vaatinut ylenpalttisesti aikaa, eikä ole sieltä kalleimmasta päästä aineksineen. Sopivaa perjantai-illan herkkua, kun lasten kanssa keskenämme mietimme ja toivoimme isännän paluulennon olevan edes suurin piirtein ajoissa.
Maissikeitto
(pikkuisen muunneltuna lehden reseptistä)
2 pientä sipulia
2 valkosipulinknttä
1 palsternakka
1 pikkutölkki säilykemaissia
runsas puoli litraa kasvislientä (vaikka fondikuutiosta)
öljyä kattilan pohjaan
1tl juustokuminaa
0,5-1tl Espelette-chilijauhetta - siinä on sellainen pikkuisen makea chilinmaku, joka sopii hyvin maissiin - eikä tulisuus karkota lapsia.
2dl kasviskermaa (Kauraruoka)
korianteria -varret soppaan ja lehdet koristeeksi
suolaa (maista tarvitaanko kasvisliemen lisäksi)
tabascoa maun mukaan kunkin lautaselle, meistä parasta on se chipotle-versio
Kuori sipuli, valkosipuli ja palsternakka. Leikkaa ne paloiksi. Laita tilkka öljyä kattilan pohjalle ja kuullota paloja siinä muutama minuutti. Lisää valutetut maissit, mausteet, pilkotut korianterinvarret ja kasvisliemi. Anna kiehua kymmenisen minuuttia.
Soseuta sauvasekoittimella ja lisää kasviskerma. Kuumenna nopeasti ja jaa lautasille.
Koristele kermalla ja korianterilla. Nosta tabasco pöytään ja anna kunkin maustaa annoksensa itse.
Keiton kaveriksi tein lämpimiä tonnikalareissumiehiä. Ruisleivän ja tahmaisen tonnikalatahnan lämmin seos on herkkua.
Tonnikalaleivät
Reissumiessiivuja paketillinen
päälle:
1 tonnikalapurkki
puolikas paprika hienoksi leikaittuna
haluamaasi yrttiä tai kevätsipulia tai useampaa lajia
puoli purkkia philadelphiaa
pari ruokalusikallista turkkilaista jugurttia
Espelette-chilijauhetta
mustapippuria
suolaa
Emmental-mozzarellaraastetta pari pientä kourallista seokseen sekä vielä ripoteltuna leipien päälle muutama lisäkourallinen.
Sekoita päällisen ainekset ja levitä leiville. Ripottele päälle vielä juustoa ja laita 200-asteiseen uuniin noin 15min. Vahdi vähän, ettei pinta pääse ruskistumaan liikaa.
Nosta tarjolle ja muistuta varottaa syöjiä kiehuvan kuumasta täytteestä leivällä - kannattaa odottaa hetki jäähtymistä ja aloittaa reunoista.
Hyvä oli, että ostin. Minulle on kyseinen lehti tullut ajoittain ihan kotiinkin, mutta jostain syystä olen loppujen lopuksi tehnyt sen reseptejä todella harvoin. Niissä on ollut jotain - no, usein jotain vähän liian hienoa. Jokin aika sitten lehti kai uudistui ja tässä viimeisimmässä numerossa kulminoituu jotain olennaista. Ainahan minä lehteni luen kannesta kanteen, mutta harvemmin kokeilen samasta numerosta montaa reseptiä. Tästä kokeiluun päätyi peräti viisi!
Juurileipä (omasta juuresta tosin), kanaa couscousin kera, chorizo-tomaattikeitto kaurasuurimoilla, miso-lohi - kaikki päätyivät ruokapöytään enemmän tai vähemmän suurella menestyksellä, yleensä sillä suuremmalla. Vain miso-lohi vähän jakoi mielipiteitä.
(Insta ja sen Stories toimi tällä kertaa raportointipaikkana kokeiluille eli minna_vuocho... )
Eilen eli perjantaina sitten tein vielä yhden lehden resepteistä. Maissikeitto katosi parempiin suihin, samoin kuin sen kaveriksi tekemäni tonnikala-uunileivät. Samalla tuli testattua kasviskermakin.
Olen toki aina välillä käyttänyt Flora Vispiä, joka on kasvipohjainen, kookosmaidosta tietysti puhumattakaan, mutta jotenkin on tuntunut oudolta ottaa esim. kaurakermaa tavallisen kerman sijasta. Se on muistuttanut liikaa hifistelyä ja tuotteen prosessointiaste on mietityttänyt. Pitäisi muuten ottaa paremmin selvää kasvikermojen valmistusprosessista, kun en itse asiassa tiedä niistä mitään.
No, nyt on joka tapauksessa "tavallista" kermaa tosi vaikea edes löytää kaikkien Eila- sun muiden käsiteltyjen tuotteiden keskeltä (itse asiassa esim. tavallista perinteistä ranskankermaa kunnon rasvapitoisuudella ei ilmeisesti ole enää edes saatavilla mistään, sama koskee rahkaa). Siksi ei tuo mietintäni taida päteä enää millään tavalla. Olen siis "vapaa" kokeilemaan kaikkea mahdollista.
Tämä ateria ei myöskään vaatinut ylenpalttisesti aikaa, eikä ole sieltä kalleimmasta päästä aineksineen. Sopivaa perjantai-illan herkkua, kun lasten kanssa keskenämme mietimme ja toivoimme isännän paluulennon olevan edes suurin piirtein ajoissa.
Maissikeitto
(pikkuisen muunneltuna lehden reseptistä)
2 pientä sipulia
2 valkosipulinknttä
1 palsternakka
1 pikkutölkki säilykemaissia
runsas puoli litraa kasvislientä (vaikka fondikuutiosta)
öljyä kattilan pohjaan
1tl juustokuminaa
0,5-1tl Espelette-chilijauhetta - siinä on sellainen pikkuisen makea chilinmaku, joka sopii hyvin maissiin - eikä tulisuus karkota lapsia.
2dl kasviskermaa (Kauraruoka)
korianteria -varret soppaan ja lehdet koristeeksi
suolaa (maista tarvitaanko kasvisliemen lisäksi)
tabascoa maun mukaan kunkin lautaselle, meistä parasta on se chipotle-versio
Kuori sipuli, valkosipuli ja palsternakka. Leikkaa ne paloiksi. Laita tilkka öljyä kattilan pohjalle ja kuullota paloja siinä muutama minuutti. Lisää valutetut maissit, mausteet, pilkotut korianterinvarret ja kasvisliemi. Anna kiehua kymmenisen minuuttia.
Soseuta sauvasekoittimella ja lisää kasviskerma. Kuumenna nopeasti ja jaa lautasille.
Koristele kermalla ja korianterilla. Nosta tabasco pöytään ja anna kunkin maustaa annoksensa itse.
Keiton kaveriksi tein lämpimiä tonnikalareissumiehiä. Ruisleivän ja tahmaisen tonnikalatahnan lämmin seos on herkkua.
Tonnikalaleivät
Reissumiessiivuja paketillinen
päälle:
1 tonnikalapurkki
puolikas paprika hienoksi leikaittuna
haluamaasi yrttiä tai kevätsipulia tai useampaa lajia
puoli purkkia philadelphiaa
pari ruokalusikallista turkkilaista jugurttia
Espelette-chilijauhetta
mustapippuria
suolaa
Emmental-mozzarellaraastetta pari pientä kourallista seokseen sekä vielä ripoteltuna leipien päälle muutama lisäkourallinen.
Sekoita päällisen ainekset ja levitä leiville. Ripottele päälle vielä juustoa ja laita 200-asteiseen uuniin noin 15min. Vahdi vähän, ettei pinta pääse ruskistumaan liikaa.
Nosta tarjolle ja muistuta varottaa syöjiä kiehuvan kuumasta täytteestä leivällä - kannattaa odottaa hetki jäähtymistä ja aloittaa reunoista.
19.1.2018
Teatterisuunnitelmia ja muuta mukavaa
Olinpa tuossa maanantaina taas Kansallisteatterin Bloggariklubilla. Juha Hurme oli paikalla kertomassa sekä Finlandia-palkinnon voittaneesta Niemi-teoksestaan että Kansallisteatteriin tulossa olevasta Lemminkäinen-näytelmästään. Ai, että oli taas virkistävää kuunnella, kun mielenkiintoinen ajattelija jutustelee.
Samalla kehun itseäni, sillä hiljensin jotain odottavista työtehtävistä mutisevan omatuntoni ja lähdin kuin lähdinkin puoli viideltä töistä. Alan oppia. Maailma ei kaatunut tai asiakas saanut sydänkohtausta, vaikken päivystänytkään ylimääräistä. Minä virkistyn, tulin hyvälle mielelle ja sain energiaa loppuviikon tehtäviin. Ehkä samalla opin jotain.
Piti tietysti heti aloittaa Niemen lukeminen. Suomen historiasta - tai pikemminkin sen maa-alueen historiasta, josta joskus tuli Suomi - kertova kirja osoittautui heti suuremmaksi haasteeksi kuin ennakolta kuvittelin. "Faktoista sommiteltu runoelma" ei varsinaisesti ole vaikeaa luettavaa, mutta se on runsasta ja vaatii keskittymistä. Tovi tuossa tulee menemään, mutta jo nyt tiedän uppoutuvani.
Ei haittaa ajan kuluminen. Lukemisen välissä voi sitten vaikka suunnitella teatteriin menoa. Saimme mukaamme Kansallisteatterin kevään ohjelman ja sitä selatessa tuli sellainen olo, ettei tule olemaan tarjonnan puolesta vaikeaa vetää "kerran kuukaudessa teatteriin" - haastetta, vaikka pelkillä Kansallisteatterin esityksillä. Oman kalenteritilan löytymisestä ei sitten puhutakaan mitään.
Tässä ensi selailulla silmiin osuneita houkutuksia.
Lemminkäinen
Tätä olenkin menossa katsomaan ja Hurmeen kertoilu vain lisäsi haluani mennä. Teatterikorkeakoululaisten kanssa pidetty kiertue avasi kuulemma konkarin silmät näkemään yhdessä viihtymisen tärkeys. Siksi myös Lemminkäinen jatkaa iltama-perinnettä, vaikka onkin juonellinen ja vahvasti vanhoihin tarinoihin perustuva näytelmä - ja kuitenkin erilainen. Tuskin maltan odottaa.
Mielenkiintoiseksi Lemminkäisen tietysti tekee sekin, että sen aihio on luettavissa Niemestä. Kirjallisessa teoksessa kuulemma uinuu ainakin kolmen teatteriesityksen aihiot. Samoin kuin Hurmeella on työn alla kolme uutta kirjaa. Eikä tietenkään sovi unohtaa, että kyseessä on alunperinkin useammasta kansantarinasta (tai -runosta) muotoiltu tarina.
Tippukivitapaus
Tippukivitapaus - Kävimme tämän jo perheen kanssa katsomassa, mutta kuopuksen silmät loistivat siihen malliin, että ihan vakavissani mietin toista kierrosta. Ehkä tyyliin "vain Toto ja mä"... Lastenmusikaalin jaksaa katsoa aikuinenkin useampaan kertaan.
Perjantain kunniaksi meillä varmasti taas laulellaan, että "jos sul on hanskat... tytydy, tytydy..."
Julia ja Romeo
Kyllä kirjoitin nimen oikein päin. Shakespearea taas. Tykkäsimme esikoisen kanssa niin Rikhard III:sta kuin Macbethista, joten pakko kai sitä teinin sivistyssarjaa on jatkaa?
Ensin tosin ei vastaanotto ollut oikein innostunut, kun ehdotin rakkaustarinaa perään jatkoksi, mutta nyt tuli ehdotus takaisin teiniltä itseltään. Voiko äiti sanoa ei, vaikka oikeastaan itse on aina ollut lievästi ärsyyntynyt tarinan rakastavaisiin... Ei sitten niin järjen hiventäkään niillä kakaroilla päässään. Jännä nähdä, miten taipuu teatterissa ja mitä mielessä liikkuu esityksen jälkeen..
Kangastus 38
Pidin Kjell Westön kirjasta ja olin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan näytelmästä Bloggariklubilla syksyn puolella. Ihan ehdottomasti haluaisin tämän nähdä. Itse asiassa ajattelin ottaa Keskimmäisen mukaan.
Vähän tosin pohdin, millä tavalla sitä keskustelisi taustasta 13-vuotiaan kanssa. Varmaan pitää vähän valmistella, ettei kaikki mene ohi... tai ettei järkyty mukana olevista rankoistakin teemoista. Vaikka eivät kai pelimaailmoihin tottuneet nuoret nykyään helposta hätkähdä? Teatteri tosin voi tulla iholle vähän eri tavalla. (Ja ennen kuin kukaan siellä vetää hernettä nenään vanhempien vastuuttomuudesta, niin mainittakoon, että meillä vahditaan pelejä aika tarkkaan ja varsinkin niiden ikärajoja...)
Toista maailmansotaa edeltävien -ismien esiinmarssi ja parikymmentä vuotta Kansalaissodan julmuuksista ei kuitenkaan ehkä teinille aukea ilman pohjabriiffiä. Mielenkiintoisia keskusteluja tiedossa siis - poika vaikutti kyllä ihan kiinnostuneelta, kun asiaa varovaisesti tiedustelin.
Samalla kehun itseäni, sillä hiljensin jotain odottavista työtehtävistä mutisevan omatuntoni ja lähdin kuin lähdinkin puoli viideltä töistä. Alan oppia. Maailma ei kaatunut tai asiakas saanut sydänkohtausta, vaikken päivystänytkään ylimääräistä. Minä virkistyn, tulin hyvälle mielelle ja sain energiaa loppuviikon tehtäviin. Ehkä samalla opin jotain.
Piti tietysti heti aloittaa Niemen lukeminen. Suomen historiasta - tai pikemminkin sen maa-alueen historiasta, josta joskus tuli Suomi - kertova kirja osoittautui heti suuremmaksi haasteeksi kuin ennakolta kuvittelin. "Faktoista sommiteltu runoelma" ei varsinaisesti ole vaikeaa luettavaa, mutta se on runsasta ja vaatii keskittymistä. Tovi tuossa tulee menemään, mutta jo nyt tiedän uppoutuvani.
Ei haittaa ajan kuluminen. Lukemisen välissä voi sitten vaikka suunnitella teatteriin menoa. Saimme mukaamme Kansallisteatterin kevään ohjelman ja sitä selatessa tuli sellainen olo, ettei tule olemaan tarjonnan puolesta vaikeaa vetää "kerran kuukaudessa teatteriin" - haastetta, vaikka pelkillä Kansallisteatterin esityksillä. Oman kalenteritilan löytymisestä ei sitten puhutakaan mitään.
Tässä ensi selailulla silmiin osuneita houkutuksia.
Lemminkäinen
Kuva: Kansallisteatteri |
Tätä olenkin menossa katsomaan ja Hurmeen kertoilu vain lisäsi haluani mennä. Teatterikorkeakoululaisten kanssa pidetty kiertue avasi kuulemma konkarin silmät näkemään yhdessä viihtymisen tärkeys. Siksi myös Lemminkäinen jatkaa iltama-perinnettä, vaikka onkin juonellinen ja vahvasti vanhoihin tarinoihin perustuva näytelmä - ja kuitenkin erilainen. Tuskin maltan odottaa.
Mielenkiintoiseksi Lemminkäisen tietysti tekee sekin, että sen aihio on luettavissa Niemestä. Kirjallisessa teoksessa kuulemma uinuu ainakin kolmen teatteriesityksen aihiot. Samoin kuin Hurmeella on työn alla kolme uutta kirjaa. Eikä tietenkään sovi unohtaa, että kyseessä on alunperinkin useammasta kansantarinasta (tai -runosta) muotoiltu tarina.
Tippukivitapaus
Kuva: Kansallisteatteri |
Tippukivitapaus - Kävimme tämän jo perheen kanssa katsomassa, mutta kuopuksen silmät loistivat siihen malliin, että ihan vakavissani mietin toista kierrosta. Ehkä tyyliin "vain Toto ja mä"... Lastenmusikaalin jaksaa katsoa aikuinenkin useampaan kertaan.
Perjantain kunniaksi meillä varmasti taas laulellaan, että "jos sul on hanskat... tytydy, tytydy..."
Julia ja Romeo
Kuva: Kansallisteatteri |
Kyllä kirjoitin nimen oikein päin. Shakespearea taas. Tykkäsimme esikoisen kanssa niin Rikhard III:sta kuin Macbethista, joten pakko kai sitä teinin sivistyssarjaa on jatkaa?
Ensin tosin ei vastaanotto ollut oikein innostunut, kun ehdotin rakkaustarinaa perään jatkoksi, mutta nyt tuli ehdotus takaisin teiniltä itseltään. Voiko äiti sanoa ei, vaikka oikeastaan itse on aina ollut lievästi ärsyyntynyt tarinan rakastavaisiin... Ei sitten niin järjen hiventäkään niillä kakaroilla päässään. Jännä nähdä, miten taipuu teatterissa ja mitä mielessä liikkuu esityksen jälkeen..
Kangastus 38
Kuva: Kansallisteatteri |
Pidin Kjell Westön kirjasta ja olin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan näytelmästä Bloggariklubilla syksyn puolella. Ihan ehdottomasti haluaisin tämän nähdä. Itse asiassa ajattelin ottaa Keskimmäisen mukaan.
Vähän tosin pohdin, millä tavalla sitä keskustelisi taustasta 13-vuotiaan kanssa. Varmaan pitää vähän valmistella, ettei kaikki mene ohi... tai ettei järkyty mukana olevista rankoistakin teemoista. Vaikka eivät kai pelimaailmoihin tottuneet nuoret nykyään helposta hätkähdä? Teatteri tosin voi tulla iholle vähän eri tavalla. (Ja ennen kuin kukaan siellä vetää hernettä nenään vanhempien vastuuttomuudesta, niin mainittakoon, että meillä vahditaan pelejä aika tarkkaan ja varsinkin niiden ikärajoja...)
Toista maailmansotaa edeltävien -ismien esiinmarssi ja parikymmentä vuotta Kansalaissodan julmuuksista ei kuitenkaan ehkä teinille aukea ilman pohjabriiffiä. Mielenkiintoisia keskusteluja tiedossa siis - poika vaikutti kyllä ihan kiinnostuneelta, kun asiaa varovaisesti tiedustelin.
Mitäs luulette? Pääseekö näillä teatterivuodessa alkuun ?
Nyt vaan pitäisi sitten niitä lippuja...
15.1.2018
Uuden vuoden kirjat tag
Unelmien aika -blogista osui silmiini Uuden vuoden kirjat -tag, joka vaikutti kivalta, ja myös tarpeeksi lyhyeltä, että sen nopeasti jaksaa tässä täyttää. Katriina oli löytänyt tagin Cleopatra Loves Books - blogista ja näinhän näiden kuuluukin mennä. Blogista blogiin hypellen.
1. Kuinka monta kirjaa aiot lukea vuonna 2018?
Goodreads-haasteeseen kirjasin 120 kirjaa eli 10 per kuukausi. Saa nähdä, miten käy. Toisaalta viime vuonna pistin alemman haasteen ja päädyin kuitenkin tuohon samaan. Sittenpä tuon näkee.
2. Nimeä viisi kirjaa, joita et ehtinyt lukea viime vuonna, mutta jotka aiot lukea tänä vuonna.
Keskeneräisiä kirjoja oli vuodenvaihteessa noin 16, joten siltä listalta voisi tietysti poimia useamman. Tässä kuitenkin vähän pohditumpana:
5. Mikä kirja, joka on ollut sinulla ikuisuuden, sinun pitäisi lukea?
Yashar Kemal: Linnut ovat lähteneet - pidin nuorena hirmuisesti Kemalin kirjasta Kalastaja, jota meri vihasi. Jo monta vuotta sitten ostin jostain kirpparilta saman kirjailijan toisen teoksen. Se on ohut, melkein vihkonen, mutta jostain syystä en edelleenkään ole saanut siihen tartutuksi.
6. Yksi sana, joka toivottavasti kuvaa vuotta 2018?
Tasapainoinen.
1. Kuinka monta kirjaa aiot lukea vuonna 2018?
Goodreads-haasteeseen kirjasin 120 kirjaa eli 10 per kuukausi. Saa nähdä, miten käy. Toisaalta viime vuonna pistin alemman haasteen ja päädyin kuitenkin tuohon samaan. Sittenpä tuon näkee.
2. Nimeä viisi kirjaa, joita et ehtinyt lukea viime vuonna, mutta jotka aiot lukea tänä vuonna.
Keskeneräisiä kirjoja oli vuodenvaihteessa noin 16, joten siltä listalta voisi tietysti poimia useamman. Tässä kuitenkin vähän pohditumpana:
Marcel Proust : Un amour de Swann - Aloin lukemaan Proustin suurta romaanisarjaa klassikkohaasteeseen, joten toki sitä pitää vielä jatkaa. Lisäksi tämä on ranskaksi..
Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula - Tykkäsin Flavian tekemisistä aiemmissa osissa, mutta tässä nyt jotenkin jumittaa. Seuraava osa on kuulemma parempi, joten pitänee koittaa kahlata kuitenkin. Olen siinä mielessä rajoittunut, etten osaa hypätä osan yli sarjassa (tai edes osan siitä osasta).
Yuval Noah Harari: Sapien - ihmisen lyhyt historia
ks. kohta 3
Robin Hobb : Assassin's Fate The Fitz and the Fool -trilogian kolmas osa on minulla kesken äänikirjana. Lainasin sen Overdrivessa, mutta kaksi viikkoa ei millään riitä melkein 40h pitkän kirjan kuunteluun. Se on siis kesken ja olen kärvistellyt koko piiiiiitkän varauslistan ja olen nyt ykkösenä. Saa nähdä ehdinkö...
Alppipolku - L.M.Montgomeryn elämä ja teokset Kaksi kirjaa yksissä kansissa. Montgomeryn oman osuuden jo olen lukenut, mutta jostain syystä en ole päässyt Sisko Ylimartimon kirjassa eteenpäin. Kirja ei edes ole huono, en vain saa aikaiseksi. Pyysin tämän nimittäin itse arvostelukappaleena ja minulla omatunto soimaa.
.
3. Minkä genren kirjoja haluaisit lukea enemmän?
Tietokirjoja en koskaan lue tarpeeksi. Jotenkin otan käteen aina romaaneja, vaikka tietokirjojen lukeminen on ihan yhtä kiinnostavaa ja niiden jälkeen on vielä jotenkin lievästi omahyväinen ja oppinut olokin...
Tietokirjoja en koskaan lue tarpeeksi. Jotenkin otan käteen aina romaaneja, vaikka tietokirjojen lukeminen on ihan yhtä kiinnostavaa ja niiden jälkeen on vielä jotenkin lievästi omahyväinen ja oppinut olokin...
Mitkä ovat kirjoihin liittymättömät tavoitteesi?
Viime vuonna työ valtasi ihan liikaa osaa muulta elämältä. Kaikki harrastukset putosivat minimiin, liikunnalle ei jäänyt yhtään aikaa ja loppuvuodesta olin aivan kuitti. Tälle vuodelle olen päättänyt ottaa tiukan asenteen ja todeta, että toimistoaikojen ulkopuolinen aika on minun omaa aikaani. Lukeehan se työsopimuksessakin. Toki voin välillä projektien kohdalla joustaa, mutta jousto ei voi olla yksipuolista eikä jatkuvaa. Minulla on oikeus myös virkistäytymiseen ja palautumiseen.
Viime vuonna työ valtasi ihan liikaa osaa muulta elämältä. Kaikki harrastukset putosivat minimiin, liikunnalle ei jäänyt yhtään aikaa ja loppuvuodesta olin aivan kuitti. Tälle vuodelle olen päättänyt ottaa tiukan asenteen ja todeta, että toimistoaikojen ulkopuolinen aika on minun omaa aikaani. Lukeehan se työsopimuksessakin. Toki voin välillä projektien kohdalla joustaa, mutta jousto ei voi olla yksipuolista eikä jatkuvaa. Minulla on oikeus myös virkistäytymiseen ja palautumiseen.
Saa nähdä, miten käy. Eka työviikko oli taas jo melkoista pyöritystä.
5. Mikä kirja, joka on ollut sinulla ikuisuuden, sinun pitäisi lukea?
Yashar Kemal: Linnut ovat lähteneet - pidin nuorena hirmuisesti Kemalin kirjasta Kalastaja, jota meri vihasi. Jo monta vuotta sitten ostin jostain kirpparilta saman kirjailijan toisen teoksen. Se on ohut, melkein vihkonen, mutta jostain syystä en edelleenkään ole saanut siihen tartutuksi.
6. Yksi sana, joka toivottavasti kuvaa vuotta 2018?
Tasapainoinen.
14.1.2018
Islantilainen voittaa aina
Asioilla on taipumusta tulla aina ryppäissä. Ensin huomasin keskustelevani Islantiin sijoittuvasta projektista, sitten lehdissä tuli vastaan artikkeleita Islantiin liittyen ja lopulta oli puhelimessani äänikirja suomalaisesta nuoresta naisesta ja hänen kokemuksistaan Islannissa. Nyt on Islantibuumi elämässäni vähän laantunut (projekti päättyi ilman Islanti-keikkaa ja kirjakin tuli kuunneltua loppuu). Palataan kuitenkin vielä vähän viime vuoden lopun Islanti-tunnelmiin.
Satu Rämö : Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa
Oma ostos Elisa Kirjasta
Äänikirjan lukijana Sanna Majuri
En oikein tiennyt mihin luokkaan tämän kirjan sijoittaisi. Kyseessä ei ole varsinaisesti elämäkerta, vaikka jutut omakohtaisiin kokemuksiin perustuvatkin. Tietokirjaksikaan tätä ei voi mainita, sillä huolimatta toimittajana toimivan kirjoittajan tavasta pitää faktat ojossa, ei kuitenkaan olla ihan lähdeteostasolla. Tämä siis on enemmän viihdyttävää ja kevyesti sivistävää, kuin varsinaisesti kouluttavaa. Ehkäpä tätä voisi kuvata dokumentääriseksi pakinakokoelmaksi ?
Satu Rämö päätyi Islantiin omasta kiinnostuksestaan ensin ihan vain opiskelemaan, mutta niin kuin usein käy, ihmissuhteet astuvat kuvaan ja hän huomaan asettuvansa sateiseen ja sumuiseen saagojen maahan. Noin käy helpommin kuin uskoisikaan. Tiedän, koska minulla on aiheesta omakohtaista kokemusta, tosin eri maasta ja minä toin muiston opiskeluvuodelta mukanani tänne Suomeen.
Suomalaiset kuulemma tunnistaa Islannissa siitä, että he kulkevat tuulitakit ja toppahousut jalassa kelin mukaan, siinä missä islannittaret kipittävät korkokengissä ja design-mekoissa pitkin talvea. Muutenkin rationalistinen suomalainen katsoo silmät ymmyrkäisinä islantilaista tapaa uskoa asioiden aina lutviutuvan. Riskinottokyky on islantilaisilla huipussaan, ammattia vaihdetaan lennossa ja pankkikriisikin käännetään turismin riemuvoitoksi.
Ehkä osansa on ilmastolla, heti kaupungin ulkopuolella elämään vaikuttavilla peikoilla tai satujen maisemilla laavakenttien ja jäätiköiden vuorottelemassa maassa. Suomalainen nainen oppii ottamaan rennommin kuumissa lähteissä lilluessaan, mutta samalla hyödyntää järjestelmällistä ja realistista suomalaista lähtestymistapaa lisätäkseen onnistumisen todennäköisyyttä.
Kirja on elävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Tasapaino maan poliittisen tilanteen ja Rämön henkilökohtaisten kokemusten välillä pitää lukijan (tai tässä tapauksessa kuuntelijan) koukussa. Yllättäen huomasin kiinnostuneena kuuntelevani pankkikriisin vaiheista ja vaikutuksista niin poliittisella tasolla kuin yksityisten ihmisten elämässä. Ei ehkä kaikkein seksikkäin aihe, mutta kirjoittajalla on kyky elävöittää faktoja omakohtaisilla anekdooteilla.
Kaikkiaan siis mielenkiintoinen ja miellyttävä kuuntelukokemus, jossa on vain yksi hankala juttu. Tämän jälkeen alkaa tehdä kamalasti mieli matkustaa Islantiin.
Satu Rämö : Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa
Oma ostos Elisa Kirjasta
Äänikirjan lukijana Sanna Majuri
En oikein tiennyt mihin luokkaan tämän kirjan sijoittaisi. Kyseessä ei ole varsinaisesti elämäkerta, vaikka jutut omakohtaisiin kokemuksiin perustuvatkin. Tietokirjaksikaan tätä ei voi mainita, sillä huolimatta toimittajana toimivan kirjoittajan tavasta pitää faktat ojossa, ei kuitenkaan olla ihan lähdeteostasolla. Tämä siis on enemmän viihdyttävää ja kevyesti sivistävää, kuin varsinaisesti kouluttavaa. Ehkäpä tätä voisi kuvata dokumentääriseksi pakinakokoelmaksi ?
Satu Rämö päätyi Islantiin omasta kiinnostuksestaan ensin ihan vain opiskelemaan, mutta niin kuin usein käy, ihmissuhteet astuvat kuvaan ja hän huomaan asettuvansa sateiseen ja sumuiseen saagojen maahan. Noin käy helpommin kuin uskoisikaan. Tiedän, koska minulla on aiheesta omakohtaista kokemusta, tosin eri maasta ja minä toin muiston opiskeluvuodelta mukanani tänne Suomeen.
Suomalaiset kuulemma tunnistaa Islannissa siitä, että he kulkevat tuulitakit ja toppahousut jalassa kelin mukaan, siinä missä islannittaret kipittävät korkokengissä ja design-mekoissa pitkin talvea. Muutenkin rationalistinen suomalainen katsoo silmät ymmyrkäisinä islantilaista tapaa uskoa asioiden aina lutviutuvan. Riskinottokyky on islantilaisilla huipussaan, ammattia vaihdetaan lennossa ja pankkikriisikin käännetään turismin riemuvoitoksi.
Ehkä osansa on ilmastolla, heti kaupungin ulkopuolella elämään vaikuttavilla peikoilla tai satujen maisemilla laavakenttien ja jäätiköiden vuorottelemassa maassa. Suomalainen nainen oppii ottamaan rennommin kuumissa lähteissä lilluessaan, mutta samalla hyödyntää järjestelmällistä ja realistista suomalaista lähtestymistapaa lisätäkseen onnistumisen todennäköisyyttä.
Kirja on elävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Tasapaino maan poliittisen tilanteen ja Rämön henkilökohtaisten kokemusten välillä pitää lukijan (tai tässä tapauksessa kuuntelijan) koukussa. Yllättäen huomasin kiinnostuneena kuuntelevani pankkikriisin vaiheista ja vaikutuksista niin poliittisella tasolla kuin yksityisten ihmisten elämässä. Ei ehkä kaikkein seksikkäin aihe, mutta kirjoittajalla on kyky elävöittää faktoja omakohtaisilla anekdooteilla.
Kaikkiaan siis mielenkiintoinen ja miellyttävä kuuntelukokemus, jossa on vain yksi hankala juttu. Tämän jälkeen alkaa tehdä kamalasti mieli matkustaa Islantiin.
12.1.2018
Gado Gado ja toinenkin salaattikastike
Gado Gado on jotain indonesiassa puhuttavaa kieltä ja tarkoittaa yhtä tämän hetken trendikkäintä ja herkullisinta salaattia. Sama salaatti on tullut vastaan muutamassa lehdessä ja yhdessä kirjassa ihan viimeisen parin kuukauden aikana. Mikäs siinä, maapähkinävoista tehty kastike on oikeasti herkullista.
Meillä siis syötiin Gado Gadoa joululomalla pariinkin otteeseen. Sitten tuntui täyteläisyys vähän yliampuvalta ja vaihdettiin kastiketta. Nigellalta aikoinaan bongattu thai-kastike terästää tylsemmänkin salaatin ja piristää väsynyttä mieltä.
Sinänsä oltiin Gado Gadon suhteen kerettiläisiä, että sekoitettiin joukkoon myös kylmiä nuudeleita. Muutenhan siihen kai voi sekoittaa kasviksia mielensä ja kaappinsa mukaan, mutta nuudeleiden mukanaolo kai muuttaa nimenkin sitten joksikin muuksi. En tosin tiedä miksi.
Ensimmäisen kerran söimme Gado Gado -salaattia osana uudenvuodentarjoiluja. Meille on jostain syystä tullut tavaksi tehdä uudenvuodenaattona aina jotain itämaiseen viittaavaa. Tiedä, mistä moinen on saanut alkunsa, mutta tosiasiassa jouluruokien jälkeen tekee mieli jotain ihan muuta. Tällä kertaa siis sushia ja nuudelisalaattia. Keskimmäinen pisti töpinäksi ja sushia riitti kaikkien herkuteltavaksi ja salaattia tietty kanssa.
Sillä kertaa salaatissa oli nuudelien lisäksi paprikaa, erivärisiä porkkanoita, kurkkua, maapähkinöitä, korianteria ja varmasti jotain muutakin, jonka olen unohtanut. Toisella kertaa pistettiin kaalia, porkkanaa ja vähän tofuakin nuudelien kaveriksi. Hyvää oli. ( Jos muuten olet epävarma tofun käsittelystä, niin kurkkaapa Viimeistä murua myöten -blogista ohjetta. Tällä tavalla minäkin olen vähitellen päässyt tofun makuun)
Kirpeän kastikkeen salaattiin laitettiin myös vähän kaikenlaista. Erityisen hyvin se sopii kaalin ja porkkanan kanssa.
Näillä kastikkeilla selviää pitkälle. Aineksia vaihtelemalla saa aina vähän erilaisen version, Kastikkeet ovat helppoja sekoittaa, mutta nostavat salaatit ihan uudelle tasolle.
Gado Gado -kastike eli maapähkinävoikastike salaatille
2 valkosipulinkynttä
50g palmusokeria (paitsi, että minulla oli vain kookossokeria...)
120g maapähkinävoita
1 punainen chili (tai maun mukaan)
kahden limen mehu
1rkl kalakastiketta
1rkl soijakastiketta
1rkl tamarindkastiketta
Heitä ainekset tehosekoittimeen ja surraa sileäksi. Mausta.
Kirpeä Thai-kastike salaatille
Sekoita ainekset keskenään.
1 siivutettu chili, 1 siivutettu valkosipulinkynsi
1rkl sokeria ja sitten 1,5rkl kutakin riisiviinietikkaa, limemehua, kalakastiketta, rypsiöljyä
Puolikas sipuli ohuesti siivutettuna
Tämä bongasin joskus vuonna yksi ja kaksi Nigella Bites -kirjasta. Se on muuten edelleen yksi parhaista hyllyyni eksyneistä keittokirjoista ikinä.
8.1.2018
Miten paljon kirjan nimi merkitsee?
Meidän lähirannalla ei ole viime aikoina pahemmin uitu |
Kirjan nimen pitäisi olla sellainen, että siitä käy ilmi vähintäänkin tyylilaji - siis onko kyseessä kepeä, itsetietoinen, surullinen vai muuten vakavasti otettava kirja. Parhaimmillaan kirjan nimi viittaa sen sanomaan tai dekkarissa jopa ratkaisuun. Pahinta on, jos kirjan nimi antaa ymmärtää yhtä ja sisältö onkin sitten jotain ihan muuta. Takakansiteksteihin en alunperinkään varsinaisesti luota, mutta kirjan nimen pitää pysyä ruodussa.
Viime aikoina vastaani ei ole tullut varsinaisesti valehtelevia kirjannimiä, mutta yhteen kirjasarjaan pääsin hitusen pettymään. Kirjojen nimet herättivät huomioni, mutta sisältö ei sitten ihan kyennyt vastaamaan nimien antamaan lupaukseen hauskasta ja nokkelasta juonesta.
Sarah Fox: The Crêpes of Wrath ja For whom the Bread Rolls
Yep, kyllähän minä jo nimistä sen tiesin, että joku kuolee eli dekkarista on kyse. Ensimmäisessä osassa Marley on saapunut auttamaan serkkuaan pannarikuppilan pitämisessä tämän ollessa sairaalassa toipumassa. Sitten serkku kuitenkin murhataan ja Marley päättää itsekin ryhtyä selvittämään murhaajaa, varsinkin kun yksi kuppilan tarjoilijoista näyttää päätyvän pääepäillyksi.
Pienessä merenrantakaupungissa tietysti riittää mukavia ja vähemmän mukavia ihmisiä ja murhaajaksi paljastuu epätodennäköinen kandidaatti, jännittävän takaa-ajon päätteeksi. Lopussa Marley on kahden vaiheilla - jäädäkö pittoreskiin lomakaupunkiin pitämään kuppilaa vai lähteäkö takaisin suureen kaupunkiin. Päätökseen ei vähiten vaikuta paikallinen lapsuudenihastus Brett...
Toisessa osassa sitten tarina etenee - tietysti Marley jäi idylliseen kaupunkiin. Idylli tosin saa pieniä säröjä, kun taas tapahtuu murha. Tällä kertaa Marley joutuu itse epäilyksenalaiseksi, joten totta kai hänen pitää ryhtyä myös tutkimaan mahdollisia epäiltyjä. Samaan aikaan joku heittää jätteitä seudun kauniisen luontoon ja kaupungissa kuohuu.
Jep, keyvttä ja kuplivaa eli noin periaatteessa varsin mukava asetelma "Cozy Mystery" -tyyppiselle dekkarille. Ei siinä mitään, niitä on hauska lukea. Ensimmäinen osa olikin sellainen helposti nieltävä ja rentouttava murhatarina, vaikka toki Marley välillä pikkuisen naiivisti tutkimuksiaan suorittaakin. Syy kirjasarjan jumahtamiseen ennen kolmen osan etappia löytyy toisesta osasta.
Toista osaa lukiessani mietin välillä luenko matkailumainosta vai dekkaria. Marley kun ihailee asuinpaikkaansa vähän turhankin innokkaasti, ja käy uimassa kuvankauniilla rannalla joka päivä työpäivän päätteeksi, ja rakastaa kävellä kuppilaan nauttien upeasta rantamaisemasta ja sen puhtaasta luonnosta luonnosta, ja tutustuu mukaviin ihmisiin,shoppailee hauskoissa ja niin edelleen.. joko mainitsin sen mahtavan hiekkarannan ? Ihan oikeasti. Joka luvussa käytiin uimassa ainakin kerran eivätkä kirjan luvut ole mitenkään kamalan pitkiä.
Jos pitää päiväkohtaisen ohjelman kuvaksesta lounaineen ja uintiretkineen, on tämä sopivaa luettavaa. Mikäli puolestaan haluaa napakkaa murhajuonen kehittelyä, ei tämä ole kaikkein suositeltavin sarja luettavaksi.
Voi tietysti olla, että kirjan nimien perusteella odotin vähän enemmän kieli poskella kirjoitusta ja pientä väännöstä klassisesta dekkarikuviosta. Ihan sellaiseen ei tämä nyt yltänyt eikä itse asiassa tainnut edes yrittää.
7.1.2018
Kevyt keittolounas
Se on kumma, miten vaikeaksi kokkaaminen on mennyt. Mitään ei oikein tekisi mieli ja inspiraatiota joutuu oikein hakemalla hakemaan. Vähän epäilen tämän olevan vielä alkavan uupumuksen jälkimaininkeja, vaikka lomakin ehti jo viimeiseen päiväänsä. Saa nähdä, miten kevät kulkee. Pyöritys tulee olemaan melkoinen. Onneksi olo en sentään ihan toisenlainen kuin tuossa ennen joululomaa. Olen jopa taas innostunut selailemaan ruokalehtiä, lukemaan ja muutenkin touhuamaa tuttuja juttuja.
Tässä taas eräänä päivänä selailin keittokirjoja. Lomalla ehtii. Sitä en tiedä syödäänkö meillä mitään maanantaista lähtien, kun arki pyörähtää taas vauhtiin. Mutta siis... selailin keittokirjoja ja käsi osui Markku Alénin opukseen Sopat!. Jääkapissa oli vielä savukalkkunaa ja muutenkin teki mieli jotain vähän kevyempää. Keittoa kehiin siis!
Pitäisi tehdä keittoja useamminkin. Niistä jää yleensä hyvä olo. Eiväthän kaikki tietysti ole kevyttä nähneetkään (tässäkin lyödään kookosmaitoa ja smetanaa sekaan), mutta silti keittolautasellinen jättää lämpimän ja onnellisen olon. Ihan kuin olisi ollut kovinkin kurinalainen, vaikka parhaimmillaan on herkutellut runsaasti ja ihan viimeisen päälle.
Tässä keitossa on jännästi itämainen viba. Tosin en jaksanut kaupassa etsiä mahdollisesti sieltä löytyvää kookospulveria (mitä tuo sitten lieneekään) ja korvasin sen kookosmaidolla. Lopputuloksena keitto on vähän vetisempää kuin ohjeessa, mutta hyvää tuli. En myöskään punninnut aineksia vaan heitin vähän lonkalta. Alla niin kuin itse tein.
Loppiaisen kanakeitto
Liemi:
1,5 litraa kuumaa vettä ja pari kanafondikuutiota
vajaa desi kookosmaitoa
kukkurallinen tl kanelia
loraus limemehua
2 valkosipulinkynttä
1tl kurkumaa
1tl inkivääriraastetta (purkista)
1 pikkupurkki ananasmurskaa mehuineen
n. 10 korianterinsiementä vähän murskattuna
Sattumat:
1 punasipuli silputtuna
1 vihreä ja kirpeä omen (Granny Smith) raastettuna
pari kourallista kirsikkatomaatteja puoliksi halkaistuina
pari isoa kourallista savukalkkunaa (tai pari kanan rintafilettä) palasina
Vielä lopuksi päälle:
Pannulla paahdettua herkkusieniviipaleita
basilikanlehtiä silputtuina
smetanaa
Sekoita liemen ainekset ja anna poreilla vartin verran. Paahda sillä aikaa sattumat pannulla öljytilkassa. Voit lisätä suolaa halutessasi, mutta muista että kalkkunassa ja liemessä sitä jo on. Pippuria tarvitaan.
Lisää sattumat keittoon ja anna poreilla toiset 15min.
Tarjoile keitto kulhoissa ja anna syöjien lisätä halutessaan herkkusienisiivuja, basilikaa ja smetanaa.
Tässä taas eräänä päivänä selailin keittokirjoja. Lomalla ehtii. Sitä en tiedä syödäänkö meillä mitään maanantaista lähtien, kun arki pyörähtää taas vauhtiin. Mutta siis... selailin keittokirjoja ja käsi osui Markku Alénin opukseen Sopat!. Jääkapissa oli vielä savukalkkunaa ja muutenkin teki mieli jotain vähän kevyempää. Keittoa kehiin siis!
Pitäisi tehdä keittoja useamminkin. Niistä jää yleensä hyvä olo. Eiväthän kaikki tietysti ole kevyttä nähneetkään (tässäkin lyödään kookosmaitoa ja smetanaa sekaan), mutta silti keittolautasellinen jättää lämpimän ja onnellisen olon. Ihan kuin olisi ollut kovinkin kurinalainen, vaikka parhaimmillaan on herkutellut runsaasti ja ihan viimeisen päälle.
Tässä keitossa on jännästi itämainen viba. Tosin en jaksanut kaupassa etsiä mahdollisesti sieltä löytyvää kookospulveria (mitä tuo sitten lieneekään) ja korvasin sen kookosmaidolla. Lopputuloksena keitto on vähän vetisempää kuin ohjeessa, mutta hyvää tuli. En myöskään punninnut aineksia vaan heitin vähän lonkalta. Alla niin kuin itse tein.
Loppiaisen kanakeitto
Liemi:
1,5 litraa kuumaa vettä ja pari kanafondikuutiota
vajaa desi kookosmaitoa
kukkurallinen tl kanelia
loraus limemehua
2 valkosipulinkynttä
1tl kurkumaa
1tl inkivääriraastetta (purkista)
1 pikkupurkki ananasmurskaa mehuineen
n. 10 korianterinsiementä vähän murskattuna
Sattumat:
1 punasipuli silputtuna
1 vihreä ja kirpeä omen (Granny Smith) raastettuna
pari kourallista kirsikkatomaatteja puoliksi halkaistuina
pari isoa kourallista savukalkkunaa (tai pari kanan rintafilettä) palasina
Vielä lopuksi päälle:
Pannulla paahdettua herkkusieniviipaleita
basilikanlehtiä silputtuina
smetanaa
Sekoita liemen ainekset ja anna poreilla vartin verran. Paahda sillä aikaa sattumat pannulla öljytilkassa. Voit lisätä suolaa halutessasi, mutta muista että kalkkunassa ja liemessä sitä jo on. Pippuria tarvitaan.
Lisää sattumat keittoon ja anna poreilla toiset 15min.
Tarjoile keitto kulhoissa ja anna syöjien lisätä halutessaan herkkusienisiivuja, basilikaa ja smetanaa.
6.1.2018
Loppiaisena joulu loppuu
Vielä viimeinen kuva kera joulukuusen sillä loppiaisena se kuuluisi riisua. Tietäjät ovat saapuneet lahjoineen ja arki jo kurkistelee kulman takana. Ei meillä kyllä kai koskaan ole kuusta saatu pois vielä loppiaisena - nuuttina vasta.
Loman loppua kärvistellessä voi vilkaista lukulistan etenemistä ja uskollisuutta. Arvannette lopputuloksen. Hyppelin taas sinne tänne ja vaikka kirjoja olenkin lukenut loppuun, ei keskeneräisten lista ole lyhentynyt. Yhden kohdalla sentään seurasin suunnitelmaa. Komisario Palmun erehdys oli juuri niin viihdyttävä ja rentouttava kuin ajattelinkin, lomalukemiston aatelia.
Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
Oma ostos Elisa Kirjan alesta
Bruno Rygseck on löytynyt kuolleena kylpyhuoneestaan ja epäiltyjen joukkoon kuuluvat perinteisistä dekkarihahmoista niin köyhtyneet sukulaissisarukset, vamppimainen vaimo kuin ikääntynyt vanhapiikatätikin. Vallan mainio soppa saadaan aikaiseksi, kun vielä lisätään kadonnut käsikirjoitus ja sitä etsivä kirjailija, eikä unohtaa sovi tietenkään myös kaunista nuorta naista. Niin, ja sitten on epäilyttävä hovimestari...
Keskeneräisten kirjojen joukossa minulla on tällä hetkellä myös Agatha Christien murhasuunnitelmat, jossa listattiin heti alkuun kahdenkin dekkarikirjalliuuden alkuaikojen kirjoittajan merkitsemiä kultaisia sääntöjä. Myös Waltari lienee sääntönsä lukenut, sillä aika tyylipuhtaasti hän välttää karikoita ylenmääräisistä salakäytävistä, yliluonnollisuuden käyttämisestä rikoksen selittelyyn tai salapoliisin ystävän liiallisesta älykkyydestä.
Rygseckin suvun kiemuroista ja murhaan liittyvistä yksityiskohdista kertoo Palmun nuorempi kollega, joka tosiaankin on vähintäänkin yhtä ulalla kuin lukija. Näin on sääntöjen mukaan tarkoituskin, sillä miksi muuten oikein kaikkea pitäisi selittää ja pohtia niin, että lukijakin saa tietoonsa kaikki mahdolliset yksityskohdat?
Hahmona Palmu on älykäs, mutta pikkuisen sivistymätön ja käytökseltään hiomaton. Helsingin hienostopiireissä tapahtuvat tutkimukset saavat komisarion välillä tuskastumaan erilaisten sääntöjen viidakossa, kun niitä kuitenkin tunnutaan rikottavan puolihuolimattomasti kulissien takana. Hänen metodinsa eivät edusta perinteistä poliisityötä, vaan muutaman kirjallisen kollegansa tapaan hän ratkaisee rikoksia päättelyn ja aivosolujensa avulla jalkatyön sijaan. Kirjan nimen mukaisesti hän kuitenkin myös välillä erehtyy, ainakin siinä, miten tarkasti seuraa alaistensa toimia.
Teki hyvää kuunnella lempeän rauhallisesti etenevää dekkaria, jossa väkivalta on minimissään, mutta pahuus voimissaan. Hyvä tietysti voittaa lopussa, ja murhaaja jää kiinni, mutta sitä ennen on kaikenlaisia kiemuroita ja välillä vähän hymyilyttävääkin dialogia ja herttaista romantiikkaa. Ihan niin kuin Christietkin, Waltarin dekkarit ovat viihdyttäviä ja mieltärauhoittavia kuvauksia ajasta, jota ei enää ole. Pientä nostalgiaakin siis on lupa tuntea kuuntelun lomassa, vaikka toki itsekin olen jo myöhemmiltä vuosikymmeniltä.
Äänikirjan lukee Lars Svedberg ja jo pelkästään sen takia kannattaa valita kuulokkeet lukemisen sijaan. Hän on vaan niin kertakaikkisen hyvä ja erityisesti hänen lukutyylinsä sopii juuri dekkareihin - oli kyseessä sitten Agatha Christie tai Mika Waltari.
5.1.2018
Elokuvissa, kun Poirot oli Poirot, muttei Poirot
Elokuvan promokuvia |
Idän pikajunan arvoitus on yksi suurista suosikeistani Agatha Christien tuotannossa ja Hercule Poirot ihan ehdottomasti maailman paras etsivä ja David Suchet jonkinlainen inkarnaatio fiktiivisestä henkilöstä. Lisäksi kirjojen kääntäminen elokuvan kielelle on vaikea taitolaji. Yleensä siinä mennään metsään, vaikka toki Christie taitaa taipua erikokoisille ruuduille yllättävän hyvin.
Olin siis jokseenkin epäileväinen istuessani elokuvateatterissa mainosfilmien pyöriessä. Sitten päätin vain nauttia. Kenneth Branaghin nimi tarkoittaa yleensä laadukkaasti tehtyä tarinaa. Päätin pitää niin silmät kuin mielenkin avoimena.
Enkä pettynyt. Upeat maisemat, puvut ja huimaavan taitava näyttelijäjoukko (mm. Judi Dench, Johnny Depp, Michelle Pfeiffer...) veivät elokuvaa eteenpäin tarkalla sykkeellä. Vaikka tarina on tuttu ja uskollistakin uskollisemmin kuvattu, oli siinä jotenkin raikas ote - eikä kyse ollut pelkästään lumisen maiseman kirkkaasta valosta.
Asetelma rakennetaan taitavasti ja junavaunullinen eri puolilta maailmaa kokoontuneita ihmisiä joutuu lumen saartamaksi keskellä vuoristoa. Tapahtuu murha. Sattumalta junaan viime hetkellä noussut Hercule Poirot ryhtyy tutkimaan tapahtunutta ja on ensimmäistä kertaa elämässään ymmällään. Tuttu juttu, mutta ainakin minulle mieluinen.
Tykkäsin elokuvasta ja kaksi tuntia meni kuin siivillä. Onhan tämä tietysti sellaista siistiä viihdettä. Ei verta, ei seksiä tai erikoistehosteita. Kielikin on kaunista englantia ilman kirosanojen tulvaa, eikä se ole ollenkaan huono asia ? Tätä elokuvaa voi katsoa samalla mielellä kuin luetaan Christien "kartano"dekkareitakin eli pientä aivopähkäilyä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kiemurainen juoni. Räiskettä ja ryminää odottaville varma pettymys, samoin "Poirot-puristeille", mutta muille kyllä varsin mukava parituntinen.
Niin, se Poirot? No, tämän Christie-filmatisoinnin taisi pelastaa juurikin se, että Poirot ei oikeastaan ollut ihan Poirot. Branaghin etsivä on belgialaista pikkuetsivää huomattavasti fyysisempi ja otteissaan raisumpi. Pikkutarkka hän toki on edelleen, muttei ihan niin kliinistä puhtautta vaaliva, ennemminkin tasapainoa ja symmetriaa vaativa - niin esineissä ja kuvissa kuin ajatuksissa ja tapahtumien loogisuudessa.
Itse asiassa unohdin vahtia Poirotin hahmoa - viiksetkin ovat erilaiset. Keskityin vain nauttimaan juonen etenemisestä ja palapelin palojen loksahtelusta. Juonta entuudestaan tuntemattomalle tämä on varmasti mielenkiintoinen kokemus. On se Christie vaan ollut aika velho tarinankertoja.
4.1.2018
Piti laittaa otsikkoon 2018
Yhden asian tuon mukanani edellisestä vuodesta ja se on ihana leipäjuureni! Joululomalla olen tehnyt sämpylöiden sijaan isompia leipiä. Yhdestä juuresta saan kaksi mahtavan kokoista taikinaa ja siis 2-4 leipää.
Juurileipä
100g juurta
500g kylmää vettä
600g vehnäjauhoja + 70g täysjyväjauhoja (tosin tämä suhde voi vaihdella ja välillä olen sekoittanut joukkoon ruisjauhojakin)
15g suolaa
Sekoita taikinaksi yleiskoneessa koukun avulla. Jauhoja joutuu kelistä riippuen lisäämään kourallisen tai pari, mutta taikina saa olla aika löysää ja tarttuvaista. Nosta kulhoon ja peitä kelmulla.
Kaikenlaisia krämmäleitäkin voi leipään halutessaan lisätä. Karpalo-hasselpähkinä yhdistelmä oli ihanan jouluinen lisä leipäkoriin.
Anna taikinan levätä puolisen tuntia ja venyttele ja taittele sitä sitten muutamaan kertaan. Sitkon pitäisi parantua ja saman voi toistaa pariin otteeseen. Sitten taikinan voi vaikka unohtaa kulhoon muutamaksi tunniksi (kuten ihan kirjaimellisesti tein uudenvuodenaattona - vuoden 2018 ensimmäinen pataleipä siis kypsyi vartti vuoden vaihtumisen jälkeen...)
Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen ja laita kannellinen uunivuoka sinne heti alusta. Kaada leipätaikina vuokaan, vedä terävällä veitsellä muutama viilto päälle, pistä kansi päälle ja uuniin puoleksi tunniksi. Ota kansi pois ja jätä vielä 12 minuutiksi. Tämä taikina on iso, joten voit halutessasi jakaa sen kahdeksi leiväksi. Minun kokkipadassani leipä nousee kanteen saakka, jolloin tuloksena on vähän lytätty leipä, mutta makuun tuo ei ole vaikuttanut.
Tunnisteet:
juuri,
leipä,
leipäjuuri,
lempileipä,
ruoka
3.1.2018
Taustapeili 2017 eli käppyröitä
Se on aika vilkaista taustapeiliin ennen kuin jatketaan vauhdikkaasti uutta päin. Kiitokset kaikille lukijoille ja kanssabloggaajille. Takana on taas mielenkiintoinen vuosi.
Vihdoin sain statistiikkaakin vähän tarkennettua.
Nämä käppyrät ovat omista Excel-listoistani. Kun vuoden jaksaa pistää listoja kuntoon, niin on lopussa laskettavaa :-)
Mitään sen suurempia yllätyksiä ei tänä(kään) vuonna tullut. Mitä nyt lopulta tulin lukeneeksi melkein puolet enemmän kirjoja kuin alunperin ajattelin. Goodreadsin Reading Challenge oli 80 kirjaa, mutta omien laskelmieni mukaan luettuja tuli peräti 120 eli kaikkiaan 11 enemmän kuin viime vuonna. Tosin Goodreads näyttää vähemmän, 14 kirjaa oli sellaisia, ettei niitä sieltä löytynyt listattavaksi.
Noinkin suuri luku on erityisen yllättävää, kun miettii tämän vuoden työpitoisuutta - tai ehkä olen lukenut juuri siksi kevyttä ja nopeaa - tai yleensä lukenut, kun ei ole muuta jaksanut.
Kuukausittain
Kuukausijakauma lukumäärissä näyttää aikalailla tutulta.
Kuten tavallista, kesällä tulee luettua enemmän. Luvuissa näkyvät myös touko-kesäkuun työmatkat (lentokoneet jne...). Samoin varsinkin toukokuussa näkyy matkojen vaikutus - en lukenut yhtään painettua kirjaa vaan kaikki olivat jollain tavalla sähköisessä eli helpommin kuljetettavassa muodossa. Käsimatkatavaroihin ei kovin montaa kirjaa mahdu, mutta puhelin on aina mukana ja Kobokin kulkee käsilaukussa.
Äänikirjojen määrä väheni puolestaan huomattavasti syksyllä. Todennäköisesti syynä oli se, etten ehtinyt lenkille vaan äänikirjat olivat lähinnä kuopuksen kanssa iltalukemisena.
Koko vuosi
Koko vuoden ajalta ei tilanne myöskään ole pahemmin muuttunut. Ekirjoja yli puolet. Äänikirjojen suhteellinen osuus kasvoi, samoin lukumäärä viime vuodesta 18 => peräti 28:aan. Lastenkirjat rulettavat eli iltasaduilla on vaikutusta.
Jihuu! Olen lukenut vuoden aikana ranskaksi! No, vain yhden kirjan, mutta kuitenkin. Eikä se ollut mikä tahansa läpyskä, vaan kunnon klassikko... Noin muuten on painoa tullut lisää englantiin (ne viihderomaanit).
Edelleenkin olen hankkinut luettavani pääasiassa joko ostamalla itse tai lainaamalla kirjastosta. Kirjaston osuus on itse asiassa kasvanut aika huimasti 16% => 34%. HelMet Overdrive ja Ellibs rulettavat sillä painettuja kirjoja olen lainannut vain yhden koko vuoden aikana, äänikirjoja 5 ja loput ovat sitten olleet ekirjoja.
Arvostelukappaleiden määrä näkyy olevan aika vakio. Viimeksi niitä oli 26 ja nyt 25.
Ilmaiskirjoja en 2017 lukenut yhtään (ladattavia klassikoita siis) ja joukossa on yksi kirja, josta en suoraan sanottuna muista laisinkaan, mistä se on minulle ilmestynyt ja yhden keittokirjan voitin töissä...
Mitä tuli luettua ?
Kirjojen luokittelu eri kirjallisuudenlajeihin on aina yhtä vaikeaa. Tässä tämänvuotinen jakauma tulkintojeni mukaan.
Ei liene kenellekään yllätys, että fantasia rulettaa. Niin on ollut vuodesta toiseen ja tilannetta tukee myös tuo kevyen lukemisen trendi eli viihdefantasiat ovat vakkarilistalla stressinpoistajina. Tosin niille on löytynyt haastaja viihdedekkareista eli niistä sellaisista, joissa rakkaus on vahvasti mukana, rikoksia ratkotaan kevyesti ja dialogi on hupaisaa. (Tosin joskus viihdefantasia ja -dekkari menevät sekaisinkin, kuten tällä hetkellä luvussa olevassa kirjassa, jossa seikkailee meediodekkari dragtoverin ja kummitusten kera...)
Lasten- ja nuortenkirjoja olen lukenut vain kaksi enemmän kuin viime vuonna (11). Olisin kuvitellut niitä päätyneen listalle enemmänkin, mutta luulenpa osansa olevan myös sillä, että kuopus oppi kesällä lukemaan ja tuntuu mieluummin lukevan kirjansa itse (äänikirjoja lukuunottamatta). Sinänsä se ei liene yllättävää, kun muistaa kroonisen yskäni, joka yleensä aktivoituu aina väärällä hetkellä.
Näytelmiä en vuonna 2017 lukenut häpeäkseni yhtään, mutta esseitä sentään yhden kirjan verran. Klassikoiden määrän triplasin peräti kolmeen... Keittokirjoja luin näköjään aika tasaiseen kuukauden keittokirjan verran, vaikken lupaakaan niiden postausten ilmestyneen kerran kuukaudessa.
Edellisestä postauksestani voi käydä katselemassa, mitä lukemastani muistan.
Kaikkiaan kirjavuosi oli taas mielenkiintoinen, viihdyttävä, kyyneliä tirauttava ja välillä vähän pelottavakin eli juuri sellainen kuin sen pitääkin olla.
Tänä vuonna kirjasin Goodreadsin tavoitteeksi 120 kirjaa, mutta saa nähdä. Mitään paineita en ajatellut näistä ottaa.
Vihdoin sain statistiikkaakin vähän tarkennettua.
Nämä käppyrät ovat omista Excel-listoistani. Kun vuoden jaksaa pistää listoja kuntoon, niin on lopussa laskettavaa :-)
Mitään sen suurempia yllätyksiä ei tänä(kään) vuonna tullut. Mitä nyt lopulta tulin lukeneeksi melkein puolet enemmän kirjoja kuin alunperin ajattelin. Goodreadsin Reading Challenge oli 80 kirjaa, mutta omien laskelmieni mukaan luettuja tuli peräti 120 eli kaikkiaan 11 enemmän kuin viime vuonna. Tosin Goodreads näyttää vähemmän, 14 kirjaa oli sellaisia, ettei niitä sieltä löytynyt listattavaksi.
Noinkin suuri luku on erityisen yllättävää, kun miettii tämän vuoden työpitoisuutta - tai ehkä olen lukenut juuri siksi kevyttä ja nopeaa - tai yleensä lukenut, kun ei ole muuta jaksanut.
Kuukausittain
Kuukausijakauma lukumäärissä näyttää aikalailla tutulta.
Kuten tavallista, kesällä tulee luettua enemmän. Luvuissa näkyvät myös touko-kesäkuun työmatkat (lentokoneet jne...). Samoin varsinkin toukokuussa näkyy matkojen vaikutus - en lukenut yhtään painettua kirjaa vaan kaikki olivat jollain tavalla sähköisessä eli helpommin kuljetettavassa muodossa. Käsimatkatavaroihin ei kovin montaa kirjaa mahdu, mutta puhelin on aina mukana ja Kobokin kulkee käsilaukussa.
Äänikirjojen määrä väheni puolestaan huomattavasti syksyllä. Todennäköisesti syynä oli se, etten ehtinyt lenkille vaan äänikirjat olivat lähinnä kuopuksen kanssa iltalukemisena.
Koko vuosi
Koko vuoden ajalta ei tilanne myöskään ole pahemmin muuttunut. Ekirjoja yli puolet. Äänikirjojen suhteellinen osuus kasvoi, samoin lukumäärä viime vuodesta 18 => peräti 28:aan. Lastenkirjat rulettavat eli iltasaduilla on vaikutusta.
Jihuu! Olen lukenut vuoden aikana ranskaksi! No, vain yhden kirjan, mutta kuitenkin. Eikä se ollut mikä tahansa läpyskä, vaan kunnon klassikko... Noin muuten on painoa tullut lisää englantiin (ne viihderomaanit).
Edelleenkin olen hankkinut luettavani pääasiassa joko ostamalla itse tai lainaamalla kirjastosta. Kirjaston osuus on itse asiassa kasvanut aika huimasti 16% => 34%. HelMet Overdrive ja Ellibs rulettavat sillä painettuja kirjoja olen lainannut vain yhden koko vuoden aikana, äänikirjoja 5 ja loput ovat sitten olleet ekirjoja.
Arvostelukappaleiden määrä näkyy olevan aika vakio. Viimeksi niitä oli 26 ja nyt 25.
Ilmaiskirjoja en 2017 lukenut yhtään (ladattavia klassikoita siis) ja joukossa on yksi kirja, josta en suoraan sanottuna muista laisinkaan, mistä se on minulle ilmestynyt ja yhden keittokirjan voitin töissä...
Mitä tuli luettua ?
Kirjojen luokittelu eri kirjallisuudenlajeihin on aina yhtä vaikeaa. Tässä tämänvuotinen jakauma tulkintojeni mukaan.
Ei liene kenellekään yllätys, että fantasia rulettaa. Niin on ollut vuodesta toiseen ja tilannetta tukee myös tuo kevyen lukemisen trendi eli viihdefantasiat ovat vakkarilistalla stressinpoistajina. Tosin niille on löytynyt haastaja viihdedekkareista eli niistä sellaisista, joissa rakkaus on vahvasti mukana, rikoksia ratkotaan kevyesti ja dialogi on hupaisaa. (Tosin joskus viihdefantasia ja -dekkari menevät sekaisinkin, kuten tällä hetkellä luvussa olevassa kirjassa, jossa seikkailee meediodekkari dragtoverin ja kummitusten kera...)
Lasten- ja nuortenkirjoja olen lukenut vain kaksi enemmän kuin viime vuonna (11). Olisin kuvitellut niitä päätyneen listalle enemmänkin, mutta luulenpa osansa olevan myös sillä, että kuopus oppi kesällä lukemaan ja tuntuu mieluummin lukevan kirjansa itse (äänikirjoja lukuunottamatta). Sinänsä se ei liene yllättävää, kun muistaa kroonisen yskäni, joka yleensä aktivoituu aina väärällä hetkellä.
Näytelmiä en vuonna 2017 lukenut häpeäkseni yhtään, mutta esseitä sentään yhden kirjan verran. Klassikoiden määrän triplasin peräti kolmeen... Keittokirjoja luin näköjään aika tasaiseen kuukauden keittokirjan verran, vaikken lupaakaan niiden postausten ilmestyneen kerran kuukaudessa.
Edellisestä postauksestani voi käydä katselemassa, mitä lukemastani muistan.
Kaikkiaan kirjavuosi oli taas mielenkiintoinen, viihdyttävä, kyyneliä tirauttava ja välillä vähän pelottavakin eli juuri sellainen kuin sen pitääkin olla.
Tänä vuonna kirjasin Goodreadsin tavoitteeksi 120 kirjaa, mutta saa nähdä. Mitään paineita en ajatellut näistä ottaa.
Ihanaa lukuvuotta 2018 teille kaikille!
Toivottavasti törmäillään!
Aiempien vuosien statistiikkaa voit kurkata täältä.
2.1.2018
Vuoden 2017 parhaiten mieleen jääneet kirjat
Vuosi 2017 oli mielenkiintoinen, mutta monella tavalla rankka. Varsinkin työrintamalla väsymys alkoi loppuvuodesta painaa tosissaan ja se näkyi muunmuassa siinä, että muisti pätki pahemman kerran. Välillä tiesin lukeneeni, mutta seuraavana päivänä tuskin saatoin nimetä kirjaa, saati kertoa sen juonesta jotain. Toki osansa saattoi olla myös mielentyhjennyksenä ja rentoutuksena toimineille viihdepläjäyksille, joita ei ole tarkoituskaan niin muistella jälkikäteen.
Onneksi olen kuitenkin tunnollinen listaaja ja Excelistä löytyvät kaikki vuoden aikana lukemani opukset. Ovat ne Goodreadsissakin, niiltä osin kuin sieltä löytyvät. Ihan kaikkia ei palvelun listoilta saa ruksattua.
Statistiikkasummeeraus on vielä(kin) kesken, mutta tässä joka kuukaudelta, syystä tai toisesta mieleenpainuneita kirjoja. Kaikkiaan luin 2017 peräti 120 kirjaa (keittokirjat mukaanluettuina).
Tammikuu
Ilkka Remes : Kiirastuli
No joo - tämä kirja jäi kyllä mieleeni vähän muista syistä kuin teoksen kirjallisista ansioista, vaikka tietysti ajankohtaista tiedon vääristämisen tematiikkaa siitä löytyikin. Remes aloitti Suomi100-juhlavuoden Kirjojen Suomi - projektin ja sain kunnian olla yksi ensimmäisestä opuksesta kirjoittneista kirjabloggaajista. Toisena opuksena minulla oli Kirjojen Suomi-projektissa Kalle Päätalon Hyvästi Iijoki maaliskuussa.
Helmikuu
Kari Hukkila: Tuhat ja yksi
Tähän kirjaan olen tainnut viitata vuoden aikana useamminkin. Tarina itsessään toimi minulle lähinnä sidosaineena kontekstikuvaukselle. Pakolaisuus, ulkopuolisuus ja kaiken toistuminen ajasta ja paikasta toiseen jäivät lähtemättömästi mieleeni. Ehkä siksi, että nykyajan tapahtumat ja -ismit muistuttavat pelottavasti historiassa tuhoa aiheuttaneita sisaraatteitaan.
Jos tässä listataan mieleen jääneitä, jollain tavalla minuun vaikuttaneita kirjoja, on Tuhat ja yksi listan ykkönen.
Maaliskuu
Maaliskuussa osui kohdalleni kolmen vahvan naiskirjailijan suora. Heidän teoksensa ovat erilaisia, mutta kaikki omalla tavallaan lukemisen ja muistamisen arvoisia.
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Sodanjälkeiseen Suomeen sijoittuvat tarina avioliitosta, rakkaudesta, vakoilusta ja ennen kaikkea ruoasta ei ole liian raskasta luettavaa, mutta kuitenkin tarpeeksi omanlaisensa pitääkseen mielenkiinnon yllä lukiessa ja aiheuttaakseen pieniä oivalluksia viimeisen sivun jälkeenkin.
Milja Kaunisto: Corpus - kuolema ja kurtisaani
Ranskan vallankumous kuohuu runsaana ja aistillisena Milja Kauniston Purppuragiljotiini-sarjan toisessa osassa. Vaikka tarina itsessään välillä hieman puuduttikin toistuvine bordellikuvauksineen, on Kaunistolla aivan oma tapansa kuvata historian aikakausia. Mielenkiinnolla odotan sarjan kolmatta osaa, joka ilmestyy helmikuussa.
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka vietti vuosikausia mielisairaalassa väärän diagnoosin perusteella ja pelastui lobotomialta vain kirjoittamansa romaanin ansiosta. Janet Frame kirjoitti itsekin elämästään ja minulla odottaa hänen omaelämäkertansa Kobossa vuoroaan. Jalonen lähti tutkimaan erikoista elämänkaarta fiktion keinoin. Hänen kirjansa vie mukanaan mielen syövereihin, joista pinnalle pääseminen on tuskan takana ja välillä tuntuu mahdottomalta. Vaikuttavaa luettavaa, joka jää pitkäksi aikaa ajatuksiin kummittelemaan.
Huhtikuu
Heidi Köngäs: Hertta
Naiskirjailijoiden vahva edustus jatkui huhtikuussakin. Hertta Kuusisen elämään perustuva romaani oli äänikirjana vaikuttava kokemus, joka sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kaikkien pitäisi lukea kirjoja. Fiktiivinen kertomus historian henkilöistä saa näkemään heidät eri tavalla kuin perinteinen dokumentaarinen historiankirjoitus. Tapahtumien ja kuvien sijasta, joutuu kohtaamaan ihmisen tunteineen, ajatuksineen, kaikkine ristiriitoineen. Monet omatkin näkemykset ja kuvitelmat voivat sillä matkalla muuttua.
Toukokuu
Aila Meriluoto: Mekko meni taululle
Taas äänikirja, tällä kertaa kirjailijan itsensä tekemä kuvaus omasta lapsuudestaan. Seela Sella lukemassa aikansa boheemin ja omalla tavallaan kapinallisen runoilijan tekstiä. Ei ihme, että työmatkakin tuntuivat vähemmän raskailta.
Kesäkuu
Veera Vaahtera: Rakkautta vahingossa
Huomaa, että kevät ja alkukesä olivat yhtä lentokoneissa ja takseissa istumista. Äänikirjat ovat nimittäin oiva apu väsyneiden aivojen ja silmien rentouttamiseen. Tätäkin viihdyttävää romantiikkapläjäystä muistan kuunnelleeni Kööpenhaminan ruuhkassa matkalla lentokentälle. Yli tunnun köröttely poikkeuksellisen tukkoisessa liikenteessa ei häirinnyt yhtään.
Muutenkin Veera Vaahteran kirja on raikas tuttavuus. Miehiä toki pohjoisen erämaahan muuttavan Pihlan ympärillä pyörii melkein rasitteeksi saakka ja omat mutkansa matkaa tuo tulossa oleva lapsikin, mutta minä viihdyin ja huomasin välillä nauravani ääneen.
Heinäkuu
Claes Anderson: Hiljaiseloa Meilahdessa
Kesän lukumaratonilla tuli Andersonin kirja luettua vähän turhankin nopeasti. Lempeä kuvaus vanhuuden vaikutuksista ja Oton vähän ärtyisistäkin ajatuksista olisi ansainnut paremman keskittymisen. Silti kirja jäi ajatuksiin elämään pitkäksi aikaa. Ehkä omakin vuosien karttuminen saa jo miettimään, mitä vielä on edessä ja Claes Anderson osaa kuvata vanhenemista samaan aikaan raadollisesti ja lohdullisesti.
Elokuu
Anni Kytömäki : Kivitasku
Vuoden ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva kirja jäi melkein bloggaamatta. En oikein meinannut osata sanoa siitä mitään - muuta kuin, että se on aivan mahtava. Historiallisten romaanien aatelistoa kaikkein jaloimmassa muodossa.
Erkka Mykkä toim. : Jatkuu! - fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Tämä ansaitsee tulla mainituksi ihan vain mahtavan idean vuoksi. Otetaan joukko kirjailijoita ja annetaan kullekin klassikko pohjaksi novellille. Lopputuloksena on joukko hilpeitä, koskettavia ja ennen kaikkea oivaltavia tarinoita. Klassikoiden juonet jatkuvat tai muuntuvat ihan vain viitteeksi tai tunnelmaksi. Tämä kirja kestänee aikaa siinä missä alkuperäisteoksetkin.
Syyskuu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Suosikkikirjailijani suosikkiteos osoittautui juuri niin oivaltavaksi ja kiemurtelevaksi kuin voi toivoa. Yhtenä päivänä voivat yhdistyä sukupolvet ja vuodet toisiinsa eikä muistiin ole luottamista - Varokaa vääriä kissoja!
Lokakuu
Kjell Westö: Kangastus 38
Tämä kirja jää mieleeni ihan vain senkin vuoksi, että se on ensimmäinen Westön kirja, josta voin sanoa oikeasti pitäneeni. Vuoteen 38 sijoittuva tutkielma historian vaikutuksesta ihmiseen on herättelevä ja ehdottoman ajankohtainen. Vielä en ole ehtinyt Kansallisteatteriin katsomaan kirjan pohjalta tehtyä näytelmää, mutta vielä (kai) ehtii. Claes Thunen ja rouva Wiikin välinen jännite lienee näyttämölläkin kireä ja vaikuttava kaiken ympärillä kohisevan historian keskellä.
Marraskuu
Heikki Valkama : Pallokala ja Heikki Valkama/Miika Pölkki: Sushikirja
Erikseen nämä kirjat eivät kai jäisi niin vahvasti mieleen, mutta yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Samaan aikaan sushin historiaa ja nykyaikaa yhdistettynä dekkariin, jossa japanilaisella ruoalla ja erityisesti pallokalasta tehdyllä sushillaon suuri rooli, on erittäin toimiva kombinaatio. Mielenkiintoinen kokemus.
Joulukuu
Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja setä Tonton
Olemma kuopuksen kanssa kuunnelleet Uppo-Nalleja pitkin syksyä äänikirjoina. Kuusivuotias on tykännyt ainakin yhtä paljon kuin äitinsä. Hieman höpsähtänyt nalle, Reetta ja laulava lintukoira uppoavat taas uuteen sukupolveen. Setä Tontonin luokse Ranskaan tehty visiitti jäänee äidin mieleen siksi, että siitä oikeasti löytyy monta Ranskanmatkoilta tuttua juttua ja kuopuksellekin mukavaa kuunneltavaa tulevan kesän reissua ajatellen.
Siinä siis vuoden 2017 saldoa minun osaltani. Mitäs kirjoja teillä jäi mieleen lukulistalta ?
Vielä leikitään vähän statistiikalla, mutta sitten kyllä suunnataan nenä taas eteenpäin ja lähdetään ihmettelemään, mitä vuosi 2018 tuokaan tullessaan.
Onneksi olen kuitenkin tunnollinen listaaja ja Excelistä löytyvät kaikki vuoden aikana lukemani opukset. Ovat ne Goodreadsissakin, niiltä osin kuin sieltä löytyvät. Ihan kaikkia ei palvelun listoilta saa ruksattua.
Statistiikkasummeeraus on vielä(kin) kesken, mutta tässä joka kuukaudelta, syystä tai toisesta mieleenpainuneita kirjoja. Kaikkiaan luin 2017 peräti 120 kirjaa (keittokirjat mukaanluettuina).
Tammikuu
Ilkka Remes : Kiirastuli
No joo - tämä kirja jäi kyllä mieleeni vähän muista syistä kuin teoksen kirjallisista ansioista, vaikka tietysti ajankohtaista tiedon vääristämisen tematiikkaa siitä löytyikin. Remes aloitti Suomi100-juhlavuoden Kirjojen Suomi - projektin ja sain kunnian olla yksi ensimmäisestä opuksesta kirjoittneista kirjabloggaajista. Toisena opuksena minulla oli Kirjojen Suomi-projektissa Kalle Päätalon Hyvästi Iijoki maaliskuussa.
Helmikuu
Kari Hukkila: Tuhat ja yksi
Tähän kirjaan olen tainnut viitata vuoden aikana useamminkin. Tarina itsessään toimi minulle lähinnä sidosaineena kontekstikuvaukselle. Pakolaisuus, ulkopuolisuus ja kaiken toistuminen ajasta ja paikasta toiseen jäivät lähtemättömästi mieleeni. Ehkä siksi, että nykyajan tapahtumat ja -ismit muistuttavat pelottavasti historiassa tuhoa aiheuttaneita sisaraatteitaan.
Jos tässä listataan mieleen jääneitä, jollain tavalla minuun vaikuttaneita kirjoja, on Tuhat ja yksi listan ykkönen.
Maaliskuu
Maaliskuussa osui kohdalleni kolmen vahvan naiskirjailijan suora. Heidän teoksensa ovat erilaisia, mutta kaikki omalla tavallaan lukemisen ja muistamisen arvoisia.
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Sodanjälkeiseen Suomeen sijoittuvat tarina avioliitosta, rakkaudesta, vakoilusta ja ennen kaikkea ruoasta ei ole liian raskasta luettavaa, mutta kuitenkin tarpeeksi omanlaisensa pitääkseen mielenkiinnon yllä lukiessa ja aiheuttaakseen pieniä oivalluksia viimeisen sivun jälkeenkin.
Milja Kaunisto: Corpus - kuolema ja kurtisaani
Ranskan vallankumous kuohuu runsaana ja aistillisena Milja Kauniston Purppuragiljotiini-sarjan toisessa osassa. Vaikka tarina itsessään välillä hieman puuduttikin toistuvine bordellikuvauksineen, on Kaunistolla aivan oma tapansa kuvata historian aikakausia. Mielenkiinnolla odotan sarjan kolmatta osaa, joka ilmestyy helmikuussa.
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka vietti vuosikausia mielisairaalassa väärän diagnoosin perusteella ja pelastui lobotomialta vain kirjoittamansa romaanin ansiosta. Janet Frame kirjoitti itsekin elämästään ja minulla odottaa hänen omaelämäkertansa Kobossa vuoroaan. Jalonen lähti tutkimaan erikoista elämänkaarta fiktion keinoin. Hänen kirjansa vie mukanaan mielen syövereihin, joista pinnalle pääseminen on tuskan takana ja välillä tuntuu mahdottomalta. Vaikuttavaa luettavaa, joka jää pitkäksi aikaa ajatuksiin kummittelemaan.
Huhtikuu
Heidi Köngäs: Hertta
Naiskirjailijoiden vahva edustus jatkui huhtikuussakin. Hertta Kuusisen elämään perustuva romaani oli äänikirjana vaikuttava kokemus, joka sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kaikkien pitäisi lukea kirjoja. Fiktiivinen kertomus historian henkilöistä saa näkemään heidät eri tavalla kuin perinteinen dokumentaarinen historiankirjoitus. Tapahtumien ja kuvien sijasta, joutuu kohtaamaan ihmisen tunteineen, ajatuksineen, kaikkine ristiriitoineen. Monet omatkin näkemykset ja kuvitelmat voivat sillä matkalla muuttua.
Toukokuu
Aila Meriluoto: Mekko meni taululle
Taas äänikirja, tällä kertaa kirjailijan itsensä tekemä kuvaus omasta lapsuudestaan. Seela Sella lukemassa aikansa boheemin ja omalla tavallaan kapinallisen runoilijan tekstiä. Ei ihme, että työmatkakin tuntuivat vähemmän raskailta.
Kesäkuu
Veera Vaahtera: Rakkautta vahingossa
Huomaa, että kevät ja alkukesä olivat yhtä lentokoneissa ja takseissa istumista. Äänikirjat ovat nimittäin oiva apu väsyneiden aivojen ja silmien rentouttamiseen. Tätäkin viihdyttävää romantiikkapläjäystä muistan kuunnelleeni Kööpenhaminan ruuhkassa matkalla lentokentälle. Yli tunnun köröttely poikkeuksellisen tukkoisessa liikenteessa ei häirinnyt yhtään.
Muutenkin Veera Vaahteran kirja on raikas tuttavuus. Miehiä toki pohjoisen erämaahan muuttavan Pihlan ympärillä pyörii melkein rasitteeksi saakka ja omat mutkansa matkaa tuo tulossa oleva lapsikin, mutta minä viihdyin ja huomasin välillä nauravani ääneen.
Heinäkuu
Claes Anderson: Hiljaiseloa Meilahdessa
Kesän lukumaratonilla tuli Andersonin kirja luettua vähän turhankin nopeasti. Lempeä kuvaus vanhuuden vaikutuksista ja Oton vähän ärtyisistäkin ajatuksista olisi ansainnut paremman keskittymisen. Silti kirja jäi ajatuksiin elämään pitkäksi aikaa. Ehkä omakin vuosien karttuminen saa jo miettimään, mitä vielä on edessä ja Claes Anderson osaa kuvata vanhenemista samaan aikaan raadollisesti ja lohdullisesti.
Elokuu
Anni Kytömäki : Kivitasku
Vuoden ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva kirja jäi melkein bloggaamatta. En oikein meinannut osata sanoa siitä mitään - muuta kuin, että se on aivan mahtava. Historiallisten romaanien aatelistoa kaikkein jaloimmassa muodossa.
Erkka Mykkä toim. : Jatkuu! - fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Tämä ansaitsee tulla mainituksi ihan vain mahtavan idean vuoksi. Otetaan joukko kirjailijoita ja annetaan kullekin klassikko pohjaksi novellille. Lopputuloksena on joukko hilpeitä, koskettavia ja ennen kaikkea oivaltavia tarinoita. Klassikoiden juonet jatkuvat tai muuntuvat ihan vain viitteeksi tai tunnelmaksi. Tämä kirja kestänee aikaa siinä missä alkuperäisteoksetkin.
Syyskuu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Suosikkikirjailijani suosikkiteos osoittautui juuri niin oivaltavaksi ja kiemurtelevaksi kuin voi toivoa. Yhtenä päivänä voivat yhdistyä sukupolvet ja vuodet toisiinsa eikä muistiin ole luottamista - Varokaa vääriä kissoja!
Lokakuu
Kjell Westö: Kangastus 38
Tämä kirja jää mieleeni ihan vain senkin vuoksi, että se on ensimmäinen Westön kirja, josta voin sanoa oikeasti pitäneeni. Vuoteen 38 sijoittuva tutkielma historian vaikutuksesta ihmiseen on herättelevä ja ehdottoman ajankohtainen. Vielä en ole ehtinyt Kansallisteatteriin katsomaan kirjan pohjalta tehtyä näytelmää, mutta vielä (kai) ehtii. Claes Thunen ja rouva Wiikin välinen jännite lienee näyttämölläkin kireä ja vaikuttava kaiken ympärillä kohisevan historian keskellä.
Marraskuu
Heikki Valkama : Pallokala ja Heikki Valkama/Miika Pölkki: Sushikirja
Erikseen nämä kirjat eivät kai jäisi niin vahvasti mieleen, mutta yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Samaan aikaan sushin historiaa ja nykyaikaa yhdistettynä dekkariin, jossa japanilaisella ruoalla ja erityisesti pallokalasta tehdyllä sushillaon suuri rooli, on erittäin toimiva kombinaatio. Mielenkiintoinen kokemus.
Joulukuu
Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja setä Tonton
Olemma kuopuksen kanssa kuunnelleet Uppo-Nalleja pitkin syksyä äänikirjoina. Kuusivuotias on tykännyt ainakin yhtä paljon kuin äitinsä. Hieman höpsähtänyt nalle, Reetta ja laulava lintukoira uppoavat taas uuteen sukupolveen. Setä Tontonin luokse Ranskaan tehty visiitti jäänee äidin mieleen siksi, että siitä oikeasti löytyy monta Ranskanmatkoilta tuttua juttua ja kuopuksellekin mukavaa kuunneltavaa tulevan kesän reissua ajatellen.
Siinä siis vuoden 2017 saldoa minun osaltani. Mitäs kirjoja teillä jäi mieleen lukulistalta ?
Vielä leikitään vähän statistiikalla, mutta sitten kyllä suunnataan nenä taas eteenpäin ja lähdetään ihmettelemään, mitä vuosi 2018 tuokaan tullessaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)