(Luku)päiväkirja : Lukemisesta

Olimme esikoisen kanssa niin ajoissa ennen Joan Gunnyn haastattelua, että ehdin vaeltamaan Laterna Magican kapeilla kirjahyllykäytävillä. Tuskin olin astunut sisään, kun silmiini osui aarre. Marcel Proustin Sur la lecture on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja siinä se odotti, näytteille aseteltuna silmieni korkeudella. Lienee sanomattakin selvää, että nappasin sen mukaani. 

Minulla oli edessäni pari päivää itsekseni Turussa. Töistä vapaalla ja vain päivittäinen visiitti vanhempieni luona ohjelmassa. Sitä luulisi, että uppouduin kirjaan toisensa jälkeen, mutta nykymaailman kirous seuraa minuakin. Erehdyin jossain kohtaa lataamaan pelin puhelimeen. Sellaisen ihan älyttömän ratkaise ja räjäyttele kuvioita kuninkaalle, johon nyt olen sitten ihan koukussa. Pitänee poistaa se puhelimesta, jos en osaa rajoittaa kohtuuteen. Sehän auttoi Instariippuvuuteenkin. 

Toki piti myös käydä keskustassa. Vapaapäiviin Turussa liittyy nykyään olennaisesti kaksi asiaa. Lounas Kauppatorin Agnes -brasseriessa ja visiitti Sammakon kirjakaupassa.

Molemmat ovat lempipaikkojani. Tällä kertaa Sammakolta lähti mukaan jo jonkin aikaa katselemani Kafkan matkapäiväkirja, sekä heräteostoksena Ingmar Bergmanin elämäkerta Laterna magica... Kyllä, nimi houkutteli tarttumaan, mutta toki kirjan ostin sen sisällön todennäköisen mielenkiintoisuuden vuoksi. 

Eikö ole kummallista, miten asiat ja sanat yht'äkkiä alkavat toistumaan, tulevat joka kulmalla vastaan? Toki olen kuullut Laterna Magican aiemminkin, mutta nyt muutamassa päivässä kohtaan termin sekä liikkeen nimessä että kirjana. Sattuman magiaa tosiaan. Sanotaan, ettei kahta ilman kolmatta. Jään mielenkiinnolla odottamaan. 

Sur la lecture

Kirjan alku on kuin tapaisin vanhan tutun. Proust kirjoittaa lapsuuden lukukokemuksesta. Siitä, miten ei millään malttaisi jättää kirjaa kesken. Hän piiloutuu lukemaan puistoon, avaa kirjan salaa makuuhuoneessa talon jo hiljentyessä, kärsii hyvän kirjan loppuessa - oli vielä niin paljon, mitä haluaisi tietää henkilöhahmojen elämästä. Tunnelmaltaan ja miljööltään kirja Kadonnutta aikaa etsimässä kirjasarjan ensimmäistä osaa. Tässä kirjasessa tosin on vain vähän yli 50 sivua. 

Minäkin aloin miettimään lapsuuden lukemista. Luin paljon, aina ja koko ajan - paitsi silloin kun vanhemmat ilmoittivat, että nyt nenä pois kirjasta ja pihalle ulkoilemaan, mitä tapahtui minusta aivan liian usein. Läksyjä en muista pahemmin tehneeni, mutta romaaneja luin. 

Kesälomalla jonkun isä tai äiti vei kaveriporukkani Turun Kaupunginkirjastoon. Jokaisella oli lupa ottaa vain tietty määrä kirjoja - tarkoituksena ilmeisesti, ettmme istuisi vain lukemassa koko kesälomaa. Me tietysti luovasti kiersimme rajoitusta ja istuimme kaverini Liisan takapihalla ringissä - heillä oli hienot kansituolit - ja kirjapinot kiersivät lukijalta toiselle, kunnes kaikki oli luettu. En tiedä lukiko meistä jokainen aivan jokaista kirjaa, mutta minä taisin niin tehdä. Aivan joka kerta. 

Lapsuudesta jäi lukemisen tarve ja tapa, joka on ollut enemmän tai vähemmän vakio elämässäni tähän saakka, enkä usko sen loppuvan ennen kuin haudassa, ja senkin jälkeen palaan todennäköisesti kummittelemaan kirjastoon. Kirjoitan tätä kerrostaloasunnossa ja ikkunastani näkyy kirjastoauton pysäkki. Kyllä tässä kelpaisi vanhuusvuosia viettää... 

Mutta takaisin Proustiin 

Proust kirjoittaa lapsuuden lukemisesta arvostaen, mutta toteaa kuitenkin muistojen ovat enemmän lukemisen paikoista ja tilanteista kuin itse kirjoista. Tavallaan olen samaa mieltä. Hän selittää asiaa eteenpäin - kirjoittajan teksti kuvaa tekijänsä johtopäätöksiä, mutta lukijalle (lapselle) ne ovat ennemminkin kannustusta etsiä enemmän. Kun haluamme kuulla kirjan henkilöistä tai heidän maailmastaan lisää, on se kehotus tutkia eteenpäin, lukea enemmän. 

Kun luemme lisää kirjoja, varsinkin eri aiheista, maailmankuvamme ja ymmärryksemme omasta roolistamme siinä syntyy ja kehittyy usean kirjan vaikutuksesta yhdistyessään aiemmin omaksumaamme. Näin tapahtuu ilman että välttämättä tiedämme, mikä kirja toi minkäkin ajatuksen. Romantiikka, uskonto, tavat, poliittiset asenteet - kaikki saavat vaikutuksia lukemastamme ja siksi kai kansan lukeminen onkin vaarallista ja mm. raamatun kääntäminen kansankielelle koettiin alkujaan ongelmalliseksi. Kontrolli katoaa, kun oma ajattelu kehittyy. Siksi diktaattoritkin polttavat kirjoja. Lukemalla laajemmin paljastuu populististen iskulauseiden tyhjyys ja ymmärrys syvenee - väitän, ettei ajatuksella lukeva ihminen erehdy lampaana seuraamaan äänekkäintä. 

Proust jatkaa, että lukeminen voi auttaa ja parantaa, tai aktivoida älyllistä toimintaa. Kirjailijat ovat yleensä myös ahkeria lukijoita. Varoituksena kuitenkin, että kirjojakaan ei saa ottaa suorana totuutena, vaan vain tutkia niiden vaikutusta omiin ajatuksiin. Silti, Proustin mukaan ystävyys kirjojen kanssa,  joka ilmenee lukiessa, on ystävyyttä puhtaimmillaan. Tästä olen Proustin kanssa eri mieltä. Hänestä reaktiomme ovat aidoimmillaan lukiessa, mutta minusta silloin ei voida puhua ystävyydestä vaan omasta ajattelun kehityksestä. Kirjat antavat ehkä lohtua, huvitusta tai ajateltavaa. Silti ne ovat vain kaikuja kirjoittajansa ajatuksista ja lukiessa ei synnyt todellista vuorovaikutusta toisen ihmisen ajatusten kanssa. Se voi ainoastaan muodostua dialogin, reaktioiden kautta. Vain ajatusten vaihtaminen luo todellisen ystävyyden. Mikä tosin olisikaan paras tapa tutustua ja syventää ystävyyttä kuin kirjojen herättämistä ajatuksista puhuminen?

Vanhojen kirjojen viehätys on myös niistä löytyvissä jäljistä lukijoidensa historiasta. Samoin Proust nostaa lopuksi esille sen, miten vanhemmissa teoksissa näkyy myös ihmiskunnan historian jälkiä ja hän onkin oikeassa. Yksi tapa säilöä historiaa on kirjoittaa omasta ajasta, jotta tulevat polvet saavat kielestä, kerronnasta ja tarinan kulusta oppia, mitä joskus oli, ja miten ennen ajateltiin. Ehkä siksikin tämä pienen kirjan lukeminen viehätti minua. Sen ajatukset ovat ajankohtaisia vielä nytkin, mutta tapa puhua niistä ja kieli, jolla Proust kirjoittaa, vievät kauemmas toiseen, jo kadonneeseen aikaan. 

Alkuperäinen omistusteksti Proustin kirjassa, koen sen sopivan minullekin 

(Luku)päiväkirja: Kunderaa ja teininostalgiaa

 

Pitäisi ehkä lukea Olemisen sietämätön keveys ja muitakin Kunderan kirjoja (Pila jne.) uudelleen. Tuolla ne hyllyssä odottavat. Samalla pääsisi (joutuisi?) nostalgiamatkalle omiin teinivuosiin. Muistikuvat nosti tällä kertaa mieleen Kunderan kirja Romaanin taide, joka kulkeutui lukulistalleni aiemmin lukemieni kirjoittamista pohtivien teosten suosituksena. Romaanin taide on julkaistu 80-luvulla. Vuosi(kymment)en tauon jälkeen on käsiini näköjään kulkeutunut jo parikin tuohon aikakauteen osuvaa kirjaa. Edellinen oli Juha Tantun kirja Ranskasta, nyt Kafkaa ja romaanin tai romaanikirjailijan olemusta pohtiva Kundera.

Universumin pilailua ennemminkin kuin sattumaa lienee, että tuon ajan kirjoja osuu käsiin näin juuri syksyn korvilla. Tuntuu, että teini-iässä oli aina syksy. Ensimmäiset kylmät aamut kirpaisivat poskia, ilmassa tuoksuivat omenat ja hengittäessä höyrysi. Mielessä myllersivät tunnelmat luetuista kirjoista, joista joidenkin kavereiden kanssa keskusteltiin. Toisia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Tummat sävyt ja "taiteellisuus" saivat nuorison huokailemaan. Kaipasimme jotain,. Koimme nostalgiaa tulevaan?  Ehkä kirjat toivat tuntemuksiimme maailman painon etuoikeutetun helpossa elämässämme. Myöhemminkin olen lukenut Kunderan kirjoja, mutta mikään ei ole osunut ihan samalla tavalla kuin tuo ensimmäinen.

Romaanin taide koostuu esseistä, haastatteluista ja onpa joukossa palkintopuhekin. Osa meni iloisesti ohi, kun en kommentoituja kirjoja tuntenut. Kafkaa käsittelevä osuus oli ehkä mielenkiintoisin, tai ennemminkin se käsitteli kafkamaisuutta. Kaikkihan me tunnistamme termin "kafkamainen", mutta kuinka moni meistä oikeasti on lukenut Kafkan kirjoja ja ymmärtää viittauksen ja sen taustaa ? En minä ainakaan. Kafka on ollut lukulistallani vuosikymmeniä. Ehkä nyt pitäisi tarttua. Jonkun kerran olen jo Kafkan matkapäiväkirjaa kirjakaupassa sormeillutkin, mutta eihän se tietysti ole sama kuin romaaninsa.

Joka tapauksessa, seuraava kappale jotenkin herätti. Tuo on kirjoitettu jotain 30v sitten, mutta ei tarvitse kuin katsoa uutisia, niin kummasti kaikuu...  

"Totalitaariset valtiot, jotka ovat mainittujen tehokeskittymiä, ovat tuoneet näkyviin Kafkan romaanien kosketuskohdat tosielämään. Mutta jos lännessä tällaisia yhteyksiä ei nähdä, se ei johdu ainoastaan siitä, että ns. demokraattinen yhteiskunta on vähemmän kafkamainen kuin nykypäivän (1980-luku toim.huom) Praha. Yskoakseni se johtuu myös siitä, että täällä todellisuuden taju on kohtalokkaasti heikkenemässä" (Milan Kundera : Romaanin taide s.112)

Vai mitä tuumitte ? 

Tavallaan Romaanin taide toi mieleeni myös Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä teoksen. Siinä oli samanlaista menneen nostalgiaa ja myös historian julmien sattumien ironiaa. Kuvatut kirjailijat eivät ole samoja, mutta samalla tavalla he ovat kirjoittaneet ylös joko kadonnutta idylliä tai sitten sen tilalle tullutta mekanismia, jonka keskellä ihminen kadottaa itsensä (ja itsenäisyytensä / tahtonsa). Kunderan ajatukset kotimaansa poliittisen tilanteen osalta eivät tainneet olla salaisuus, mutta kirjassa oli mielenkiintoista pohdintaa myös siitä, miten kirjailijan tulee ensisijaisesti kuvata henkilöhahmojensa ajatuksia, ei omiaan. Tosin hän välillä myönsi itsekin tulleensa etualalle julistamaan mielipiteitään, vaikka useimmiten verhosi ne vaikeammin tulkittaviksi henkilöidensä ristiriitojen kautta. 

 Ajatuksia herättävä kirja. Sellainenkin tosin juolahti mieleen, että ehkä nämä vanhemmat kirjat ovat viime aikoina erityisesti tuntuneet kiinnostavilta, koska itse noita aikoja eläneenä (ja uutisia katsoneena) saa perspektiiviä tarkasteluun ja huomaa aivan uusia kuvioita. Ehkä siksikin voisi olla hyvä lukea Olemisen sietämätön keveys uudelleen. Lukisin sen varmasti eri tavoin ja siitä tulisi minulle aivan uusi teos. 

Murakamin Kafka rannalla

Haruki Murakami : Kafka rannalla 

Murakamilla on ainutlaatuinen taito kirjoittaa koukuttavaa tarina, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta jonka narunpätkät kuitenkin ovat lopussa sievästi rusetissa.

Tarina alkaa siitä, kun 15-vuotias Kafka karkaa kotoaan. Isä on langettanut kirouksen, jonka toteutumista Kafka haluaa välttää viimeiseen saakka. Karkumatkan rinnalla seuraamme sodanaikaisia outoja tapahtumia metsäaukiolla sekä kissojen kanssa keskustelevan Nakatan matkaa kynnyskiven luokse. Kuulostaako hämmentävältä ?

Kafka rannalla ei ole ihan niin surrealistinen kuin Lammasseikkailu. Lukija pystyy ainakin olettamaan eri juonivirtojen yhdistyvän jossain kohtaa. Yllätyksellisyyttä tarinasta ei silti puutu, eikä yliluonnollisia tapahtumia. Murakamin kertomuksessa maailmat yhdistyvät aika perinteisestikin metsän keskellä olevan portin kautta ja kuolema on lähinnä mielentila.

Murakami tuntuu vähän jakavan mielipiteitä lukijoiden kesken. Toiset kyllästyvät nopeasti, toiset taas heittäytyvät virran vietäväksi ja nauttivat laskelmallisesta kummallisuudesta ja epäsovinnaisesta rytmistä. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään ja kirja kirjalta kuulun yhä vankemmin Murakamin fanijoukkoon. Kafkan maailmassa kaikki on mahdollista ja unista tulee todellisuutta, eikä sitten kuitenkaan - Loppu yllättää juuri paluulla reaalimaailmaan. Reissureppu kutistuu tavalliseksi.

Nautinnollisinta kirjan lukemisessa on henkinen varpaillaanolo. Koko ajan pitää pysyä valppaana. Liittyykö tuo tapahtuma johonkin toiseen ? Onko neiti Saeki oikea äitihahmo vai ei ? Miten liittyvät sota-ajan tapahtumat nykyisyyten ? Mikä on nykyisyyttä ja mikä menneisyyden henkien luomaa ajan vääristymää ? Jokaiseen kysymykseen Murakami tarjoaa vastauksen vihjeen muodossa, ja kääntää sen sitten osittain päälaelleen tai ainakin toiseen suuntaan seuraavan luvun aikana.

Kukin voi tulkita tarinaa omalla tavallaan - minä näin tapahtumissa vertauskuvan nuoren pojan kasvusta ja irrottautumisesta kotoa. Siitä, miten loppujen lopuksi jokainen määrittelee itse kohtalonsa. Ennustukset ja kiroukset ehkä toteutuvat unimaailmassa, mutta niiden ei pidä estää elämästä. Seksuaalisuuden herääminen on tarinassa tärkeää. Kafkan elämässä tuo pelottava vaihe kietoutuu lapsuuden traumoihin ja äidin hylkäämiseen. Japanilainen kirjailija lainaa sekä nimeltä viitaten että pinnan alle piilottaen kreikkalaisia tragedioita. Mielenkiintoinen asetelma sekin.

Kafka rannalla on yksi niitä kirjoja, joista ei oikein saa otetta. Pitäisi varmaan lukea muutamaan kertaan tajutakseen edes osan kätketyistä viittauksista. Tämä on rakenteellisesti ja tarinaltaan ehkä Lammasseikkailua helpompi, mutta teemojen käsittelyltään huomattavasti raskaampi. Tässä ollaan ihmisiä kautta aikojen askarruttaneiden mysteerien äärellä, kai...