Klassikkodekkareita äänikirjanautintona

Viikonloppuna juuri kirjailin hömppälukemisista ja kysäisin samalla Instagrammin puolella, kumpia mieluummin otetaan laiturilukemistoon, dekkareita vai hömppää. Arvaatteko vastauksen ?

Mielipiteet jakautuivat ihan tasan 50 - 50!
Mikäs siinä. Minäkin oikeastaan luen kesällä mielelläni kumpia vaan ja luulenpa molempien lajien olevan omiaan kesälukemiseksi ainakin osittain sen takia, että niillä on kyky kiinnostaa tarpeeksi, jotta todellisuus katoaa. Sitä uppoaa tarinaan niin, että hetken on jossain ihan muualla.  Toki muillakin kirjoilla tämä kyky on, mutta ehkä se on kaikkein helpoiten löydettävissä näissä kahdessa genressä, vai mitä tuumitte?

Ja kyllä se vaan on niin, että klassikot ovat klassikoita hyvästä syystä. Olen viime aikoina kuunnellut kaksi dekkarikaanonin tyylipuhdasta edustajaa ja nauttinut. Molemmat toimivat niin työmatkoilla ajanvietteenä, kuin kotitöitä sulostuttamassa. Olenpa istunut luurit korvissa illalla sohvallakin, kun yleensä silloin tartun Koboon tai painettuun opukseen.

Agatha Christie: Vaarallinen talo 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana  Lars Svedberg 

Christie nyt on aina Christie ja Lars Svedbergin lukemana nousevat nämä dekkarit vielä pykälää korkeammalle minun suosikkiasteikollani.

Poirot on mielestään eläkkeellä ja lähtenyt Hastingsin kanssa viettämään leppoisaa vapaa-aikaa merenrantahotelliin. Hotellin lähettyvillä on vanha talo ja Poirot tutustuu sattumalta sen emäntään. Nuori nainen on lähiaikoina pelastunut kummallisista onnettomuuksista ja pian mestarietsivä ottaa tehtäväkseen pelastaa hänet murhaajan yrityksiltä.

Olen kirjan toki lukenut joskus aiemminkin, mutta huterapäinen kun olen, ei minulla ollut kuin hämärä aavistus syyllisestä. Aavistus toki osoittautui oikeaksi, mutta se ei haitannut kuuntelun nautintoa. Tässä kirjassa ratkaisu ei ole se tärkein, vaan millaisilla käänteillä sinne saavutaan.

Kuten niin usein muissakin dekkareissaan, Christie on parhaimmillaan kuvatessaan henkilöhahmoja ja pyörittäessään epäiltyjen piiriä tapahtumasta toiseen. Toki joukossa on pieniä epäloogisuuksia, mutta noin kuunnellessa niihin ei edes ehdi kiinnittämään huomiota.

P.D.James : Dalgliesh ja kuolema 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Markus Niemi 

Yhdessä vaiheessa työuraani lensin Brysseliin vähintään kerran viikossa. Kotiinpalatessa pysähdyin aina lentokentällä kirjaostoksille ja voinkin kertoa, että P.D.Jamesin ja Ruth Rendellin kirjat ovat pituudeltaan noin Brysseli-Arlanda-Turku matkan pituisia. Yleensä luin vauhdilla viimeisiä sivuja koneen pyörien tömähtäessa Turun kentän asfalttiin.

Tämänkin klassikon olen ehkä jossain kohtaa noina kiireisinä vuosina tullut lukeneeksi, mutta en ensi katsomalla löytänyt hyllystä, eikä minulla ollut oikein mitään mielikuvaakaan, joten pääsin kuuntelemaan tarinan freesinä.

Jos Agatha Christie on perinteisen "who dunnit" - dekkarin kuningatar, on P.D.James ihan omaa luokkaansa kiemuraisten ja juonellisesti välillä ihan muuta kuin dekkaria muistuttavien rikosromaanien mestari. Tässäkään kirjassa ei edes tiedetä rikoksen tapahtuneen jossain puolivälissä.

Alan Dalgliesh on luullut kuolevansa leukemiaan, mutta diagnoosi osoittautuukin vääräksi. Kuoleman läheisyys saa poliisitarkastajan epäilemään haluaan jatkaa ammatissaan ja hän päättää lähteä Dorsetiin tapaamaan isänsä vanhaa kappalaista, joka on pyytänyt apua mieltään painavan asian selvittämiseen.

Kuolema kuitenkin tuntuu seuraavaan Dalglieshiä myös syrjäiseen parantolaan, jonka pappina hänen isä Baddeley on ollut viime vuodet. Tahtomattaan hän joutuu sekaantumaan uskonnollisia elementtejä ja modernia sairaanhoitoa yhdistävän laitoksen kiemuraisiin ihmissuhteisiin ja yllättävien kuolemien vaikutuksiin.

Kirjan tunnelma vaihtelee kirpakan ihmiskuvauksen ja epätodellisen, lähes yliluonnollisen tunnelman välillä. Lukija ei ihan helposti arvaa, miten juttu lopulta ratkeaa, mutta pysyy mukana koukussa koko matkan.

P.D.James on juurikin niin hyvä kuin muistin ja Markus Niemi oivallinen lukija. Hän saa tarinan eläväksi ilman sen kummempia kommervenkkeja ja kuuntelin useita pitkiä rupeamia. Ajomatka Turusta Espooseen sujui jouhevasti ja väsymättä, kun korvassa Dalgliesh pohti kuolemantapausten yhteyksiä toisiinsa.


Ehdottoman suositeltavia molemmat laiturinnokkaan niille, joiden lempilaji kesällä keikkuu sinne dekkarien suuntaan. 

Vanhassa vara parempi - P.D.James ja Valepotilas

Kyllä se niin on, että vanhat vakkarit pelastavat useimmiten harmitukselta. Viime aikoina olen kiukutellut niin monesta kirjasta, että tähän väliin täytyy laittaa vähän kiltimpi postaus. Olo tosin ei ole kovin auvoinen. Loma loppui ja arki alkoi. Lievää tuskaa tuottaa taas rytmiin tottuminen. Asiaa tietysti auttaa (tai sitten ei) se, että minulla on tällä hetkellä luettavana ihan mahtava kirja! Yksi vuoden parhaimmista, jota hehkutan sitten myöhemmin. Nyt ensin tämä dekkari.

P.D.James : Valepotilas 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Joskus aikoinaan lensin vähintään kerran viikossa Turku - Brysseli väliä. Illalla ostin lentokentältä pokkarin mukaani. P.D.James tai Ruth Rendell kesti suurin piirtein matkan ajan - yleensä luin kiirellä viimeisiä sivuja ennen kuin pyörät koskettivat Turun kentän pintaa.

Minulla siis on erityinen suhde P.D. Jamesiin, mutta se ei selitä sitä, miten kerrasta toiseen hänen dekkarinsa jaksavat viihdyttää ja jännittää. Sen selittää vain kirjailijan kokemus ja taito kirjoittaa vetäviä tarinoita.

Tällä kertaa Adam Dalgliesh kutsutaan selvittämään sairaanhoitajakoulussa tapahtunutta epäilyttävää kuolemaa, jota vahvasti murhaksi epäillään. Synkkään kartanorakennukseen perustettu koulu tarjoaa metsän keskellä sopivat puitteet historiallisiin tapahtumiin kietoutuvan pahan ilmestymiseen nuorien tyttöjen keskelle.

Tarina kiemurtelee ja yhdestä sun toisesta henkilöhahmosta löytyy salattuja piirteitä. Eivät tytötkään aina ole ihan niin viattomia kuin miltä ehkä tärkätyissä hilkoissaan vaikuttavat, eikä poliisi noudata yhteiskunnan odottamia periaatteita. Vyyhden selviäminen vaatii keskittymistä jopa Dalglieshin taidoilla.

Taas kerran ovat henkilöhahmot mielenkiintoisen rosoisia. Murhaajaehdokkaita löytyisi useampiakin ja lukijaa pyöritellään. Aavistuksia voi olla, mutta niistä ei voi olla millään tavalla varma ja kirjailija hämää tyylikkäästi - ilman sen kummempia kommervenkkejä, tarinaa rakentaen ja paljastaen asian kerrallaan. Vaikka sattuma toki välillä auttaa, ei Dalgliesh kompastele ratkaiseviin johtolankoihin yllättävissä paikoissa vaan hän ihan oikeasti joutuu vähän miettimäänkin. Siitä minä pidän.

Tämä on siis tyylipuhdas ja hyvin kirjoitettu dekkari, jota voi hyvällä omallatunnolla suositella pimenevien syysiltojen viihdykkeeksi. Kestää myös useamman lukukerran, varsinkin jos omaa yhtä huonon muistin kuin minä.  Tämä oli Kobossani stauksella "finished", mutta en muistanut kirjaa koskaan edes hankkineeni, saati lukeneeni...

Murha ei sovi naiselle

Vähän tällainen olo kirjasta tuli - perinteistä, mutta erikoisessa valossa 

Löysin Kobostani ekirjan, jonka mitä ilmeisimmin olen joskus lukenut. Mitään mielikuvaa minulla ei sisällöstä ollut, mutta se on tietysti toisaalta ihan hyvä juttu. Varsinkin, kun kyseessä on dekkari. Sinänsä vähän ihmetytti muistikuvien puute, kun kirjoittaja on kuitenkin ikiaikainen suosikkini P.D.James. Tämä on ilmeisesti myös häneltä ensimmäiseksi suomennettu dekkari.

P.D.James : Murha ei sovi naiselle
Oma ostos Kobosta 

Luin siis kirjan uudelleen. Näin jälkikäteen ajateltuna, en yhtään ihmettele unohdustani. Tämä ei ole kaikkein vaikuttavinta P.D.Jamesia, vaikkakin hyvin kirjoitettu tarina sinänsä. Niin, ja antaahan tuo "feministinen" vire tietysti oman pienen lisänsä. Siksi minä kirjaan kai uudestaan tulin tarttuneeksikin.

 Cordelia löytää työtoverinsa kuolleena ja joutuu miettimään tulevaisuuttaan. Voiko nainen hoitaa etsivätoimistoa yksinään? Luottaako kukaan naisen "miehittämään" toimistoon eli riittääkö toimeksiantoja? Sitten Sir Ronald Callender pyytää Cordeliaa tutkimaan, miksi hänen poikansa hirttäytyi. Tutkimus vie Cordelian yksinäiseen vuokramökkiin ja yliopistomaailman laitamille. Vähitellen tarina kehkeytyy.

Cordelia on mielenkiintoisen ristiriitainen hahmo. Hän on toisaalta älykäs ja pätevä, toisaalta epävarma taidoistaan ja motivaatioistaan. Myös kuolleen pojan ystäväkaartin jäsenet ovat hauskasti hivenen stereotyyppisiä - rikas ranskalainen perijätär, itsenäinen nuori nainen, muodikkaasti kyyninen nuori mies jne... Tarina kuitenkin etenee jotenkin ihan itsestään. En oikein saanut otetta siihen, miksi jotain tapahtui tai miten Cordelia asioita hoitaa.

Kirjasta jäi jotenkin hassu olo. Tiedän sen olevan hyvi kirjoitettu, mutta minulle se jäi jotenkin kliinisen etäiseksi tälläkin lukukerralla. Ehkä minä luen sen sitten taas uudelleen muutaman vuoden päästä, kun en muista juonta. Sinänsä outoa, koska tarinassa on montakin mielenkiintoista koukkua ajattelun herättelyä varten. Taitavat olla aivoni ihan kohmeessa kylmän kevään jälkeen.

P.D.Jamesin rakastettu Dalgliesh-hahmo on tässä kirjassa täysin sivuosassa. Ensin hänestä vain kerrotaan ja lopussakin hän osallistuu tarinaan vasta tapahtumien jälkeen.

No, dekkarithan ne... ensimmäisenä P.D.James ja Cover Her Face / Sally-rukka, kultatukka

P.D.James : Cover Her Face
oma ostos Kobosta

Vinkkasin eilen kesäkuun lukuteemasta. Kysymys taisi olla liiankin helppo, mutta ainakin saatiin ihmeteltyä uutta Reginaa. En taida olla ainoa, jonka mielestä Reginan ostaminen tuo vähän erilaisia mielleyhtymiä kuin kirjallisuuden...

Joka tapauksessa, kesäkuun lukuteemana on nyt sitten dekkarit. Tämä aurinkoinen keli ja jokapäiväiset rantaretket suorastaan pakottavat siihen. Luenhan minä dekkareita tietysti muutenkin aina välillä, mutta nyt ajattelin oikein urakoida kesäkuun aikana. Jonossa on monta tosi jännää dekkaria odottamassa vuoroaan. Ensimmäisenä tartuin jo klassikoksi muodostuneeseen P.D.Jamesin kirjaan Cover Her Face. Kirjassa dekkareiden grand old dame (Agatha Christien lisäksi) esittelee jo legendaksi muodostuneen etsivä Adam Dalglieshin.

Cover Her Face edustaa minun mielessäni perinteistä, vähän Christiemäistä dekkaria, jossa henkilöhahmojen historia, ajatukset ja heidän väliset suhteensa ovat pääasiassa ja kertovat myös miksi jotain tapahtuu. Siksi kirjoissa pysyy jännite koko ajan, vaikka mitään hurjaa toimintaa ei olekaan tiedossa. Lukija arvailee ja koittaa tulkita tapahtumia - yleensä pieleen.

Cover her Face kertoo köyhtyneestä Maxien perheestä, joka yrittää pitää yllä perinteistä elämäntapaa modernin (1950-60 -luku) maailman haasteista huolimatta. Kullakin perheenjäsenistä on omat vaikeutensa. Mrs Maxie toimii kuolinvuoteella makaavan miehensä omaishoitajana, poika tasapainoilee kirurgiksi erikoistumisen ja kotitalon asettamien odotusten välillä, tytär on jäänyt lyhyen avioliiton jälkeen leskeksi ja etsii elämälleen jotain tarkoitusta. Ystävät ja kylänväki luovat rikkaan taustan perheen tarinalle. Perinteisen lempeä kyläpastori, "vaikeuksiin joutuneiden tyttöjen" - vastaanottotalon johtajatar, rikas sotasankari, rempseä pääri ja monet muut ovat perinteisiä dekkarihahmoja, joiden moitteettoman ulkokuoren takaa löytyy välillä yllättäviäkin salaisuuksia.

Kun taloon saapuu apulaiseksi yksi vastaanottotalon tytöistä lapsensa kanssa, alkaa herkkä tasapaino horjua. Sally toimii katalysaattorina tapahtumille, jotka kulminoituvat murhaan. Adam Dalglieshin tehtävänä on selvittää sotkuinen salattujen motivaatioiden ja tekojen vyyhti. Kirjan alkuperäinen nimi "Peittäkää hänen kasvonsa tai peittää hänen kasvonsa" (suora käännös) on suorastaan nerokas ja viittaa useammankin kirjan henkilöhanmon tapaan kantaa naamiota peittääkseen totuuden ja todellisen olemuksensa.

P.D.James on tehnyt hurjan pitkän uran dekkarikirjailijana, vaikka aloittikin vasta 40-vuotiaana 60-luvulla. En ole lukenut hänen kaikkia kirjojaan, mutta 80-luvulta peräisin oleva The Skull Beneath the Skin (Kalman naamiot) oli elämys, jonka muistan vieläkin melkein 15 vuoden jälkeen. Silloin kuljin paljon lentokoneella Turun ja Brysselin väliä - Ruth Rendellin ja P.D.Jamesin dekkarit riittivät juuri matkan ajaksi. Ostin kirjan Brysselin kentältä ja yleensä luin kiireellä loppuratkaisua samalla kun kone rullasi Turun kentän kiitoradalla.

Lentomatka ei kuitenkaan ollut se lukuelämyksen aiheuttaja. Itse kirjasta minulla jäi vahvasti mieleen vielä Cover Her Facea hienovaraisempi psykologinen ote ja pahuuden kuvaaminen niin vaivihkaisella tavalla, että se oli jo itsessään pelottavaa. En oikeastaan muista juonta tarkasti, mutta kirjan jättämän tunnelman sitten sitäkin paremmin. Suosittelen ehdottomasti luettavaksi, mutten niille, joiden uniin pelottavat tarinat hiipivät mukaan. Uusinta Jamesia lienee Death Comes to Pemberley, joka on P.D.Jamesin kunnianosoitus Jane Austenille.  

Hyvä aloitus dekkarikuulle - tuskin maltan odottaa seuraavia.

Kansainvälisen hypetyksen uhri ?

Siis minä luin sen tai siis ne ihan oikeasti loppuun - vaikka se kesti yli kolme kuukautta ja vaikka olin tuskissani useammin kuin kerran. Sellainen on kansainvälisen sosiaalisen median ja markkinointikanavien hypetyksen voima.

Kaikkihan sen tietävät, monet ovat lukeneet ja innosta puhkutaan. Kirjoja ostetaan, luetaan ja dollarit kilisevät. Kyseessä on tietenkin tämän hetken kenties kuumin trilogia, E.L. Jamesin Fifty Shades. Minäkin tulin trilogian ostaneeksi (Kobosta, sähköisenä), kun kerran niin moni sitä hehkutti lukevansa. Kun tarpeeksi monta kertaa silmiin osuu, että joku ei saa kirjaa laskettua käsistään, niin pakkohan se on ainakin aloittaa.

Suuren hypetyksen jälkeen on usein edessä putoaminen todellisuuteen. Näin kävi tälläkin kerralla. Tiesin, etten yleensä hurjasti innostu, jos kirjaa markkinoidaan intohimoisen, mutta niin kovin vaikean rakkaussuhteen kuvauksena. Erityisesti saan nykyään näppylöitä, kun päähenkilönä on nuori ja viaton nuori nainen ja hänen rakkautensa kohteena niin kovin synkeä, jumalaisen kaunis ja traumojaan hautova mies. Kun joukkoon lisätään vielä SM-painotteista seksiä - paljon - niin katastrofin ainekset ovat kasassa.

No, oli se parempi kuin pelkäsin, mutta en siltikään ymmärrä suunnatonta innostusta. Kirjassa on hurja määrä seksikohtauksia. Ne on kirjoitettu ihan hyvin (yksityiskohtaisesti), ei siinä mitään, mutta... Itse asiassa ongelmana taitaa olla juuri se, että paljon muuta ei tarinasta sitten irti saakaan. Kuulin jostain, että kirjailija olisi kirjoittanut näihin kolmeen kirjaan kaikki villeimmät fantasiansa. Siltä se vaikuttaakin. En ollenkaan hämmästyisi, vaikka hän olisi ensin kirjoittanut seksikohtaukset ja sitten kutonut väliin sidetarinaa. Juoni on aika standardikamaa sieltä ei-uskottavien osastolta. Silti luin koko trilogian loppuun.

Olenko siis hypetyksen uhri ? Olen ja en. Markkinoinnin ammattilaisena tiedän, että mainetta saa kasvatettua monin keinoin - myös sosiaalisessa mediassa. Olin kuitenkin utelias tietämään  ymmärränkö missään kohtaa (nais)lukijoiden innostusta tai paraneeko tarina edetessään (parani hiukan). Nyt voin myös "asiantuntevasti" osallistua keskusteluun kirjasta ja lytätä sitä mielin määrin hyvällä omallatunnolla. Vai olisiko loppuun lukemisen syynä sittenkin, että se antaa turvallisen ja sosiaalisesti hyväksyttävän tavan fantasioiden tirkistelyyn ? Onhan trilogiaa kutsuttu "kotiäitien pehmopornoksi".

Kaikkia niitä varten, jotka haluavat muodostaa mahtavan tycoonin ja viattoman opiskelijatytön suhteesta oman käsityksensä Otava on juuri kustantanut trilogian ensimmäisen osan suomeksi (Fifty Shades - Sidottu). Tai ainakin oletan kirjan olevan suomeksi, vaikka nimessä pahemmanlaatuinen englantivaikutus näkyykin. Kirja on saatavilla ainakin Elisa Kirjasta. Englanniksi saatavilla on halukkaille koko trilogia monestakin nettikaupasta.

Kannattaa sitä ainakin selailla - Miten muuten voi tietää, mistä kaikki muut puhuvat ?

Austen-variaatiota eli P.D.Jamesin "Death Comes to Pemberley"

Viime aikoina Jane Austen on ollut kovasti muotia niin elokuvissa kuin kirjoissakin. Joko hänen kirjoistaan on tehty erilaisia versioita (esim. zombiet ja merihirviöt) tai sitten Austenin kirjoja on luettu erilaisissa lukupiireissä tai muissa yhteyksissä. Viimeisin lukemani kirja kuuluu tuohon ensimmäiseen kategoriaan. Siinä jännityksen Grand Old Lady eli P.D.James on tarttunut Austenin ehkä kuuluisimpaan teokseen eli Pride and Prejudiceen. Tosin hän kirjoittaa ajasta häiden jälkeen.

Elisabeth on saanut Darcynsa ja kaksi poikaa ja elämä on rauhallista ja onnellista Pemberleyn kunnailla, kunnes... P.D.James ei turhaan ole dekkarikuningatar. Pemberleyn rauhan rikkovat tanssiaisten aattona pihaan kaahaavat vaunut, joista syöksyy Elisabethin sisar Lydia hysteerisenä ja murhaa kuuluttaen. Metsään lähtenyt etsintäpartio löytääkin ruumiin ja loppukirjan aikana selvitellään, mitä oikein tapahtui.

Monet Jamesin teoksista eivät ollenkaan ole perinteisiä "kuka sen teki" - dekkareita vaan tutkailevat yleensä ihmisluonnetta ja tapahtumien syitä ja seurauksia (vähän niin kuin Ruth Rendellilläkin), mutta tästä tiedosta huolimatta kirjasta jäi vähän hämmentynyt olo. Pääosassa olivat  Elisabethin ja Darcyn suhteet sekä keskenään että muihin P&J henkilöihin. Matkan varrella myös kerrottiin P&J :n sisältö jonkunlaisina takaumina. Eli itse murha ja siihen johtaneet tapahtumat olivat ihan kuin sivujuonteena. Tuli sellainen olo, että P.D.James on erityisesti huvitellut kuvitellessaan henkilöhahmojen elämää ja murhajuoni on vähän sellainen välttämätön paha kirjan kirjoittamiselle, jonkinlainen tekosyy...

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on hyvin mielenkiintoinen tuttavuus ja edustaa parhaimmistoa Austen "kopioissa". Tyyliltään ja kerronnaltaan moderni teksti on kuitenkin uskollinen esikuvalleen. Lisäksi olin yllättävän paljon samoilla linjoilla sen suhteen, millaiseksi aina joskus olen kuvitellut tarinan jatkon - tuota murhaa tietysti lukuunottamatta. Se ei ihan ensimmäiseksi ole tullut mieleen.