Ekaluokkalaisen Lukupalat : Kokkiklubia ja Painajaispuoti

Vielä ei ihan ole halloween (tai kekri tai pyhäinmiestenpäivä), mutta eikös ole kuitenkin suloinen lepakkomonsteri ? Se sopii ekaluokkalaisen lempikirjapostaukseen vallan mainiosti sillä Lukupalat-sarjasta Toton luettavaksi valikoituneissa kirjoissa on molemmissa jonkunlaista noituutta...

WSOYn nuorille lukijoille tarkoitettu sarja on kahden kirjan otoksella ollut ainakin meillä menestys. Tunnettujen kirjailijoiden tekemät tekstit ovat tarpeeksi helppolukuisia, mutta tarinat eivät päästä nuorta lukijaa liian helpolla tai jätä lässytyksen tunnetta.

Ensimmäiseksi sain WSOYlta Totolle testattavaksi Kokkiklubi-kirjan. Kuopus rakastaa ruokaa ja ruoanlaittoa (kuten suurin piirtein kaikki muutkin meidän perheessämme), joten kirja oli itsestäänselvä valinta ja osoittautui täysosumaksi. Tulin kirjaillasta melkein nukkumaanmenoaikaan kotiin, mutta unesta ei tullut mitään ennen kuin kirja oli luettu.

Miina Supinen / Anni Nykänen : Kokkiklubi - Maaiman paras pizza 
Luettavaksi kustantajalta 

 Madeleine, Michelin ja Bebe pitävät kokkiklubia yhdessä pizzaa rakastavan ystävänsä Slaissin kanssa. Eräänä päivänä Slaissin äiti pyytää lapsia tekemään pizzaa jalkapalloturnaukseen myytäväksi. Mikäs siinä! Lapset ryhtyvät tuumasta toimeen, mutta kaikki ei sitten menekään ihan suunnitelmien mukaan, varsinkin kun joukkoon liittyy naapurista salaperäinen tyttö nimeltään Rosmariini.

Hauska ja lennokas kokkiklubi nauratti äitiäkin, niin kuin kirjan on tarkoituskin. Lukupalat on nimittäin hausaksti luokiteltu neljään eri ryhmään ja Kokkiklubin kannesta löytyy merkki "huvittavan hyvää" Toton mielestä Kokkiklubi-kirjan pizzaa pitäisi ehdottomasti tehdä kotonakin ja kirjaa voi suositella varsinkin ekaluokkalaisille.

"Siinä on niin paljon fantasiaa ja sellaista - se on tosi hauska!" 

Toinen kirja valikoitui sitten ryhmästä "jäätävän jännää"...  Painajaispuotia Toto suosittelee myöskin ekaluokkalaisille.

"Ihan kiva. Pisara huumoria ja fantasiaa. Ei ollenkaan liian jännä."

Magdalena Hai / Teemu Juhani : Painajaispuoti ja kamala kutituspulveri 
Oma ostos kaupasta 

Ninni tarvitsee töitä ostaakseen itselleen uuden polkupyörän ja päätyy kyselemään puotiapulaisen paikkaa Painajaispuodissa. Kaikki ei kaupassa ole kuitenkaan paikallaan sillä kauppias on joutunut kutituspulverihyökkäyksen kohteeksi ja vain hihittää ja hekottaa tiskin takana. Ninnin on löydettävä vastalääke apunaan puotikummitus Pertsa, mutta etsintää ei lainkaan helpota kauppiaan mustekalalemmikki Löllis Tursiainen...

Painajaispuoti on tosiaan enemmänkin hauska kuin varsinaisesti pelottava. Jännitys syntyy enemmänkin hämähäkeistä ja aaveista ja taikapulvereista ja muista (halloween-)hahmoista ja niihin liittyvistä assosiaatioista kuin varsinaisesti pelottavista tapahtumista. Juuri sopivaan jännittävää luettavaa vaikka iltasaduksi. Ei vie unia, mutta tuo hymyn huulille ja jännät unet yöksi.

Molemmat kirjat on luettu moneen kertaan. Ensi luki Toto itsekseen, sitten vuorotellen äidin kanssa iltasaduiksi. Täytynee pitää silmät auki Helsingin kirjamessuilla seuraavien osien varalta. Tosin olen sarjaa nähnyt ihan supermarketeissakin, jonne sitä varmaan saa kysymällä lisääkin. Hintakaan ei ole kauhistuttavan kallis, sillä esim. Prisman verkkokaupassa on tällä hetkellä Painajasipuoti alle 7€ ja kaupassa näin muistaakseni sarjaa noin 10€ nurkilla.

Mistä on kevään keittokirjat tehty? Matkoista ja suupaloista ja herkkuhedelmäsmoothieista

Mistä on kevään keittokirjat tehty? Matkoista ja suupaloista! 

Ihan pakko palata keittokirjoihin vielä, vaikka kuukauden keittokirja taisi jo tullakin kuvattua. Kolmen keittokirjan otoksen perusteella nimittäin on näkyvissä aivan selkeä trendi. Surffatakseen ajan aallonharjalla kannattaa päivälliskutsujen järjestäjän nimittäin

1. tehdä pieniä suupaloja tai välipaloja 
2. kehua reseptien perustuvan omiin tai jonkun muun matkoihin jonnekin kauas tai paluuna juurille. Tärkeää on matka. 

Ugh, olen puhunut.

Sitten perustelut:

Kun katsoo tänä keväänä käsiini osunutta kolmea keittokirjaa, on jo kahden nimessä pieniä maistelupaloja tarkoittava sana (Suupalat, Meze). Kolmas kirja keskittyy smoothieihin, jotka ainakin minä miellän välipaloiksi (tai aamupalaksi). Kokonaisen aterian korvikkeeksi en ainakaan minä suostu smoothielasillista vielä uskomaan.

Jokainen noista kolmesta kirjasta liittyy jollain tavalla maantieteeseen ja matkustamiseen. Suupalat-kirjan sisältö on ryhmitelty maapallon eri alueiden mukaan, Josen Mezet kertoo kirjan kokin kotimaasta Libanonista ja sen eri alueista. Supersmoothiet-kirjan kuvista puolet kuvattiin Indonesiassa ja kirjasta löytyy matkapäiväkirjan otoksia.  Varsinkin kaksi viimeistä myös täyttävät minulla ehdottoman hyvän keittokirjan pääkriteerin eli kirjaa pitää voida lukea muutenkin kuin listana reseptejä - niitä kun on jo netti pullollaan.

Suupalat-kirjasta jo vähän tuossa kirjoittelinkin, mutta tässä vielä vähän tarkempaa noista kahdesta muusta.


Kati Jaakonen / Marjo Kauppila: Supersmoothiet mangosta mustikkaan
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Smoothieita ja mehuja ihanista marjoista ja hedelmista (ja kyllä, joukosta löytyy vihreääkin). Voiko kirja enää trendikkäämmäksi tulla? Kun tekijänä on kaksi konkaria niin voi lopputulokselta odottaa myös laatua monessakin suhteessa. Hellapoliisina tunnettu Kati Jaakonen ja Pinkit korkokengät -blogin Maiju ovatkin tehneet yhden kevään kauneimmista keittokirjoista.

Osa kuvista kuvattiin Indonesiassa ja kirjasta löytyy myös katkelmia matkapäiväkirjasta, jonka kautta myös lukija pääsee sopivan helteisiin tunnelmiin. Kuvatkin vievät jonnekin kauas ja eksoottiseen. Niitä on paljon ja ne ovat kauniita. Toinen puoli kirjasta kuvattiin Suomessa perinteisissä mökkimaisemissa. Sitä ilahtuu, kun huomaa kuvauspaikkojen olleen vähintäänkin yhtä kauniita kuin trooppiset kaverinsa. Ei tarvitse meidän hävetä maisemiamme ja osien erilaisuus tuo miellyttävää kontrastia ja mielenkiintoista säröä myös kirjan rakenteeseen. Myönnän ensin vain katsoneeni kuvia, sitten luin tarinat ja vasta sitten oikeasti keskityin resepteihin. Hieman jäin kaipaamaan enemmän tarinaa ja kuvauksia myös Suomen osiosta, niitä olisi varmasti riittänyt vaikka kirjaankin päätyneestä sammakosta.

Minut tuntevat tietävät, etten tosiaankaan ole ruoan suhteen kovinkaan terveystietoinen. Smoothietrendistäkin olen vähän jäänyt jälkeen, mutta asia korjautunee tämän kirjan myötä. Pari ensimmäistä smoothieta on jo kokeiltuna. Jopa vihersmoothie maistui herkulliselta ja lupaan jatkossa olla halveksimatta niitä "ruohojuomina"...

Supersmoothiet sopii erityisesti kahdentyyppisille lukijoille. Niille, jotka ovat jo smoothieita tehneet ja haluavat kauniin kirjan ja inspiraatiota uusiin kokeiluihin. Ja sitten kaltaisilleni smoothie-"noviiseille", joita täytyy vähän käännyttää. Siihenkin nämä herkut ovat omiaan.

Joseph Youssef, Katja Nykänen, Robert Seger : Josen Meze - Libanonin herkut
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Top Chef-ohjelmasta tuttu Joseph Youssef on vienyt tuttujaan ympäri Libanonia ja lopputuloksena on värikäs kirja täynnä matkainfoa, tarinoita ja tietysti herkullisia reseptejä. Tämänkin kirjan luin ensin "kuin kirjan", vielä on tarkoitus käydä reseptit uudelleen kunnolla läpi. Tiedän jo nyt, että kokeiltavaa löytyy.

Josen Meze kiertää eri puolilla Libanonia. Jokaisesta paikasta kerrotaan hieman taustaa, esitellään ravintoloita, baareja ja tuottajia sekä kuvataan muutama tarinointiin liittyvä resepti. Olisin mielelläni lukenut vielä enemmänkin kuvauksia itse paikoista ja niiden historiasta, mutta kaikkein parasta kirjassa olivat kuitenkin Josephin perheeseen ja ystäviin liittyvät anekdootit ja reseptit. Ruoka on aina mielenkiintoisimmillaan silloin, kun se liittyy tavallisten ihmisten elämään ja vaiheisiin. Hivenen jossain kohtaa puuduin ravintolakuvauksiin. Niitä olisi voinut vähentää ja siten välttää matkaopastunnelmaa.

Kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen retki maahan, josta kaikki ovat kuulleet, mutta josta ehkä ei oikein muisteta muuta kuin pommit ja sota. Ne toki kulkevat mukana myös tässä kirjassa, onhan historia ollut sellainen kuin se on ollut. Ihanaa kirjassa olivatkin ihmiset tapahtumien keskeltä. Se voima ja peräänantamattomuus ja usko ruoan parantavaan voimaan! Niistä tuli hyvä mieli kirjaa lukiessa.

Lähi-idän makumaailma on muutenkin nyt kovasti pinnalla ja näin äkkiseltään sanoisin kirjasta löytyvät herkkuja moneen makuun. Tämä kirja sopii niille, jotka haluavat keittokirjaltaan makumatkan lisäksi myös mukavan nojatuolireissun historiaan ja ihmisten pariin mielenkiintoisessa paikassa.

Paha, paha tyttö

Harri Nykänen / Jarkko Sipilä : Paha, paha tyttö
Oma ostos Elisa Kirjan kesäalesta

Dekkarikuussa tuli luettua yksi Raid-tarinakin eli Paha, paha tyttö. Huomasinpa taas, että dekkarigenressä tämä suomalainen, vähän lakoninen kerrontatapa ei oikein ole ominta lajiani. Raid on kyllä mielenkiintoinen hahmo, joka kaikessa ristiriidaisuudessaan on melkein sympaattinen. Kylmäverinen tappaja, joka antaa rahaa syntymättömän lapsen avuksi, ei ehkä ole ihan ensimmäinen mieleen tuleva yhdistelmä.

Paha, paha tyttö on juoneltaan varsin yksinkertainen. Nuori tyttö on joutunut huonoon seuraan ja kuvaa puhelimellaan kiistanalaista materiaalia. Filmin haluaisi käsiinsä niin siinä esiintyvä bisnesmies kuin pahemmanlaatuinen rikollisjengi. Tyttö sattuu olemaan sukua Raidin vanhalle kaverille ja tottahan sitä nyt pitää auttaa ystävää hädässä. (Siinä taas tuo jännä ristiriitaisuus.) Poliisit tulevat muutamaa jättiläisenaskelta perässä ja tilanteita setvitään kovalla kädellä. Raidin maine kasvaa. Siinä kai ne pääpiirteet.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Juoni juoksee ja tapahtumat etenevät. Minä vain en jotenkin jaksa tuota aihepiiriä ihmisistä, joiden elämä on yhtä alamäkeä. En myöskään oikein innostu rikollisten elämän osittaisesta ihannoinnista. Ehkä olen tiukkapipoinen, mutta minusta rikollisuus ja varsinkaan väkivalta eivät ole hyvä asia, eivät edes silloin kun autetaan ystävää ja väkivallan kohteeksi joutuva sen jopa ansaitsee. En tiedä miksi tuo näissä suomalaisissa kirjoissa niin häiritsee - ehkä se tulee liian lähelle. Kun tapahtumia kuvataan paikoissa, joissa itsekin välillä käy, niin ne tulevat liian todellisen tuntuisiksi. Kuka tietää, vaikka ne välillä voisivat ollakin totta.

Kaikkiaan siis hyvin kirjoitettu, muttei ihan ominta lajiani. Luen näitä toisinaan, muutaman vuoden välein. Aina on lopputuloksena sama tuntuma, mutta ehkä se on hyvä testata aina välillä.

Mielenkiintoista muuten, että tässäkin on kahden kirjailijan nimet tekijöinä. Tuntuu olevan kovasti muotia tämä yhdessä kirjoittaminen. Ehkäpä se on jotenkin yhteisöllisempää. Kuva yksinään kirjoittajakammarissaan erakoituvasta kirjailijasta rapisee kovaa vauhtia...