7+7 - Levottoman ajan kirjeitä

Minun niin piti tästä kirjasta kerätä vain kokoelma tunnelmia ja kommentteja lukupäiväkirjsta kuuntelun ajalta. Sinänsä hyvä idea, sillä Kjell Westön ja Juha Itkosen välinen kirjeenvaihto kyllä herätti monenlaisia ajatuksia. Toteutuksessa vaan on pieniä haasteita. Olen nimittäin ollut todella laiska kirjoittamaan lukupäiväkirjaani... Ei ole paljon mistä kerätä. 

Koitetaan kuitenkin ja täydennetään. 

Juha Itkonen, Kjell Westö: 7+7 - Levottoman ajan kirjeitä 

Nextorysta 

äänikirjan lukijoina kirjoittajat itse

Ensimmäisen kerran kirjailijoiden kirjeet ilmaantuivat lukupäiväkirjaani 18.7. Mitä ilmeisimmin alku on ollut lupaavaa... 

**************

Aloitin myös kuuntelemaan Kjäll Westön ja Juha Itkosen toisilleen kirjoittamia kirjeita eli 7+7 - levottoman ajan kirjeitä. Kirjailijat myös itse lukevat kirjeensä äänikirjassa, molemmat vielä oikein hyvin. Samalla tekstistä tulee jotenkin henkilökohtaisempaa. 

Olen muutaman jo kuunnellut ja ne ovat osoittautuneet todella mielenkiintoisiksi. Näin siksi, ettei kumpikaan kirjailijoista varsinaisesti kuulu lemppareihini, vaikka Westön Kangastus 38 olikin upea. Nämä kirjeet kuitenkin antavat kurkistusaukon kirjailijoiden elämään ja tapaan ajatella, samalla pohdiskellen myös ilmiöitä maailmalta. Koukuttavaa.

**************

Sama moodi jatkui heti seuraavana päivänä. Tekstit herättivät ajatuksia, vaikka taisin tykästyä enemmän Westön tapaan kirjoittaa - niin, tai lukea. Siinä on aina jotain taikaa, kun kirjailijat itse lukevat teoksiaan, mutta Westön äänessä ja tavassa lukea on jotain erityistä. Hän tulee jotenkin ihan iholle ja tuntuu kuin hän lukisi vain kuuntelijaa varten - niin kuin tietysti lukeekin. Lisäksi olen aina ollut heikkona sellaiseen pieneen karheuteen miesäänissä. 

19.7.

**************

Tällä kertaa piti käydä tarkistamassa Westön ja Itkosen kirjeiden julkaisemisvuosi. Se oli syksy 2019. 

Ihmettelin nimittäin ajan kulumista. Sitä, miten kirjeiden pohdiskelemista tilanteista ja tapahtumista tuntuu olevan ikuisuus. #Metoo, Ruotsin Akatemia, Unkarin vaalit - niiden jälkeenhän on tapahtunut jo vaikka mitä, mutta kirjeiden päiväykset ovat keväältä 2018. Toisaalta, miten niistä voi olla jo kaksi vuotta? Aika tuntuu samaan aikaan pitkältä ja silmänräpäykseltä. 

Ehkä oman vanhenemisensa itse asiassa huomaa erityisesti siitä, miten aika muuttaa olemustaan. Kalenterista huomaa kuun alun, sitten ollaan yli puolenvälin ennen kuin loppu häämöttää. Lapsena aika tuntui loputtomalta virralta minuutteja, sitten aika pilkkoutui päiviksi, sitten huomasi viikonloput ja nyt näyttävät viikotkin katoavan jonnekin. Hidastuukohan aika sitten uudelleen, kun oma tahti rauhoittuu ? Vai soljuvatko vuodetkin jossain kohtaa huomaamatta?

Huomaan samaistuvani enemmän Westön ajatuksiin. Olen iältäni aikalailla herrojen puolivälistä, mutta ehkä elämäntilanne vaikuttaa. Itkosella on kirjeissä pienet kaksosvauvat ja arki sen mukainen. Myös ajatukset ja niiden mukana teksti tuntuu asettuvan perheen piiriin ja pyrähdukset piirin ulkopuolelle ovat juuri sellaisia, nopeita kiepautuksia ja useimmiten palataan perheeseen. Westöllä puolestaan on selkeästi aikaa päästää ajatuksensa vaeltamaan. Hänellä riittää energiaa pohtia asioita kauempaa, oman elinpiirin ulkopuolelta, käännellä aiheita puolelta toiselle, tarkastellen. Ehkä aiheiden yleismaailmallisempi laajuus vetoaa tällaiseen jo pikkulapsiajan taakseen jättäneeseen. Sitä huomaa pyristelevänsä perhekuplasta ulos itsekin, on tarve katsoa kauemmas. Aiemmin ei kai yksinkertaisesti jaksanut. 

Toto-parka. Hän on vielä pieni ja joutuu keskelle vanhempien "itsenäistymiskautta" ja muutoksia. Pitää muistaa, että hänelläkin on oikeus tylsästi turvallisiin aikuisiin ja tasaiseen menoon. Lapset sopeutuvat, mutta heillä on myös oikeuksia.

Mitä ilmeisimmin 7+7 herättää ajatuksia. Se on hyvän kirjan merkki. Sunnuntai-aamusta puolestaan tekee hyvän se, kun ehtii miettimään. Istun terassilla, kahvikuppi kaipaa täydennystä ja tuore leipä levitää tuoksuaan keittiössä. Aurinko paahtaa jo, päivästä tulee kuuma. 

**************

Liekö sitten kyse kirjemuodosta vai tyylistä vai aiheista, mutta tämä kirja saa haluamaan itsekin ilmaista ajatuksiaan. Keski-ikäisten miesten keskustelu näköjään osuu myös keski-ikäisen naisen ajatuksiin. Monessa asiassa huomaan ajattelevani tavallaan samalla tavalla, mutta sitten jossain kohtaa tulee se pieni ero. Yhteistä minulle ja herroille taitaa olla ääripäiden välttely asiassa kuin asiassa. Tekeekö se meistä laimeita ? Ehkä. 

21.7. 

**************

Siihen (kirjaan) voi oikein uppoutua ja varsinkin Westön tyyli ja pohdinta vetäisee minut mukaansa ja herättää ajatuksia. Se herättää myös halun kirjoittaa, omassa pienessä mittakaavassani. Maltoin tuskin odottaa viimeisimmän kirjeen loppumista aloittaakseni tämän lukupäiväkirjan. 

Nyt keskustelun alla oli ilmastonmuutos, ihmisen muuttumisen vaikeus ja lisäksi Westö kertoi äidistään ja tämän vaikeasta masennuksesta. Saatan samaistua moneen kohtaa ilmastotuskassa. Tuskaa tuntee, mutta on vaikea muuttaa omia tottumuksiaan. En ole tänä vuonna lentänyt kertaakaan, mutta se taitaa olla ennemminkin Koronan "ansiota" kuin oma ilmastotekoni. 

Toisaalta Korona on haudannut ajatuksemme autosta luopumisesta. Sitä "tarvitaan" nyt enemmän esim. lasten kuskaamiseen. Etuoikeutetussa asemassamme välttelemme edelleen joukkoliikennettä. Se vain tuntuu jotenkin turvallisemmalta. Tiedostan siis vallan mainiosti myös perheeni hyvän tilanteen. Me voimme valita. Välillä se melkein hävettää, muttei ainakaan vielä ole saanut muuttamaan toimintaani. 

Masennuksesta en onnekseni tiedä mitään, mutta tunnen suurta myötätuntoa sen kanssa kamppailevia ja heidän läheisiään kohtaan. Olen jonkuntasoinen kontrollifriikki, joka on joutunut sopeutumaan vähittäisen totaalikontrollin katoamiseen perheen ja kiireen kasvaessa. Ajatus hallinnan kadottamisesta kylmää ja siitähän masennuksessa kai on osittain kyse. "Jokin" ottaa vallan ja vaikka haluaisi, ei voi, eikä aina voi halutakaan. Kuten sanoin, en tiedä masennuksesta mitään, mutta tältä se välillä kuulostaa. 

**************

Sitten tapahtui jotain. Ehkä ääripäiden välttely johti kuitenkin kehän tuntuun. 

27.7.

**************

Pidin kirjasta, se herätti itsessäkin ajatuksia. Silti, vaikka monessa kohtaa mietin samalla tavalla, oli kirja kuitenkin keski-ikäisten miesten keskustelua omista näkökulmistaan ja jossain kohtaa toisto sai miettimään, onko kaikki ajatustenvaihto jonkinlaista narinaa. Pitäisi, muttei kuitenkaan. 

**************

Kaikkiaan siis mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä kirja, joka lopulta osoittautuu juuri siksi, mitä sen kirjoittajat sanovatkin kirjoittaneensa. Dialogiksi kahden keski-ikäisen miehen välillä levottoman ajan ilmiöistä ja niiden herättämistä ajatuksista.

Kangastus 38

Minulla on ollut Kjell Westön kirjoihin vähän sellainen hassu suhde. Niin monet niistä intoilevat, että aina aloittaessani toivon pitäväni minäkin, tai edes pääseväni loppuun. Huonostihan siinä on useimmiten käynyt, mutta tiedättekö mitä ? Nyt löytyi kirja, jonka luin loppuun ja josta pidin erittän paljon - ja jonka on kirjoittanut Kjell Westö!

kuva Otava

Kjell Westö: Kangastus 38 
HelMet / Ellibs sähkökirjalaina 

Claes Thune on entinen diplomaatti ja nykyinen lakimies, joka pyristelee inhottavan alemmuudentunteen kourissa. Vaimo lähti parhaan ystävän mukaan, lakifirma menestyy vain kohtalaisesti ja äitikin pitää puolittaisena epäonnistujana. Kaiken lisäksi maailma on tulossa hulluksi. Liberaalien ajatusten julkaisemisesta joutuu hakatuksi. Valtakunnat tasapainoilevat sodan reunalla ja Hitler laajentaa Saksan rajoja. Äärioikeisto nostaa profiiliaan Suomessakin.

Tasapainoa kaaokseen tuntuu tuovan Thunen palkkaama konttoristi rouva Wiik. Aina tehokas, aina korrekti rouva Wiik houkuttaa Thunea laajentamaan horisonttiaan. Rouva Wiikillä on kuitenkin salaisuus. Tuhoava, murskaava salaisuus, joka nousee pintaan samalla kun mies hänen menneisyydestään astuu mukaan Thunen keskiviikkokerhon illanviettoon.

Westö kuvaa murroksen rajoilla keikkuvaa maailmaa vähäeleisesti ihmisten ja heidän kokemustensa kautta. Sisällissodan haavat eivät ole vieläkään täysin umpeutuneet ja luokkarajojen rikkominen tuntuu mahdottomalta. Kaiken lisäksi äärioikeiston teesit rodusta ja arjalaisesta yli-ihmisestä alkavat vaikuttamaan jo tavallistenkin ihmisten elämään.

Henkilöhahmot tarinassa nostavat aatteiden ristiriidat elävinä näkyviin näennäisesti arkisten ja viattomien tapahtumien kautta. Tapahtumia ei kuvata tapahtumina, kliinisesti sivusta katsoen, vaan ne koetaan ja tunnetaan henkilöhahmojen ajatusten ja muistojen kautta. Kerrontatapa osoittautui ainakin minun kohdallani koukuttavaksi ja vaikuttavaksi.

Thune on hahmona inhimillinen. Hän haluaa hyvää, mutta pelkää astua pois mukavuusalueeltaan. Laajentaessaan kokemuspiiriään hän kokee asettavansa itsensä alttiiksi (ja tietysti niin myös tekeekin), eikä oikein tiedä oliko uskallus hyvästä vai pahasta. Thune haluaa hyvää, mutta maailma näyttää kasvojensa nurjaa puolta etuoikeuksiin tottuneelle.

Rouva Wiik on mielenkiintoinen ja aika surullinen hahmo. Pinnan alla vyöryvät pelot ja syyllisyys pikkuveljen vuoksi. Ihan kaikesta ei ole mahdollistä päästä irti, vaikka miten olisi rakentanut säntillisyyden kuorta ympärilleen. Yllättävä kohtaaminen voi murtaa suojan ja romahduttaa kulissien takaiset rakenteet.

Kahden päähenkilön välinen dynamiikka ja jännite pitää romaanin elossa. Muut henkilöt edustavat tarinassa paitsi itseään, myös aikakauden suuntauksia ja arkkityyppejä. Silti heistä löytyy paitsi pinnan kuva, myös sisältä särkynyt peili. Toisinaan säröt nostavat rikkonaisuuden kaikkien näkyville ja tie vie mielisairaalaan, mutta suurin osa pysyttelee valitsemassaan roolissa.

Lisäksi aikakausi on mielenkiintoinen ja sen kuvaus on aika pelottavakin. Vaikka kirjan tarina sijoittuu vuoteen 1938, kuulostavat sen esittelemät ajatukset yllättävän tutuilta. Ei tarvitse kuin lukea sanomalehtiä tai varsinkin somea, niin vastaavat teesit hyppäävät silmille tavalla tai toisella. Tämän olen todennut viime aikoina useammankin sotaa edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohdalla. Ehkä siksikin juuri tämä Westön kirja kolahti. Siis sen lisäksi, että hän osaa oikeasti kirjoittaa.

Kansallisteatterissa esitetään tänä syksynä Kangastus 38 -romaaniin perustuvaa näytelmää. Kyllä sekin varmaan pitäisi mennä katsomaan, kun kerran kirjastakin pidin näin kovasti.