(Luku)päiväkirja: Marraskuun mustuudessa luetut

 

Marraskuu on jo melkein lopuillaan, joten tuskinpa ehdin enää lukemaan uutta kirjaa loppuun listalleni. Keli on melkein koko marraskuun ollut harmaa ja sateinen, joten lukemisessa näkyy tarve keveyteen ja kesään. 

Kesään tietysti liittyy erityisesti Tove Janssonin Kesäkirja. Kirjamessuilta tarttui mukaan pari Tove Janssonin kokoelmateosta, jotka olivat hurjassa tarjouksessa. Luin ensin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä-kirjan, joten innostus Janssoniin sai ihan uutta vauhtia. 

Myös kirjamessuilta ostamani Boknäsin kirjatorni kotiutui työhuoneeseeni ja lastasin siihen kaikki silmiini osuneet kirjat, joita en ole vielä lukenut, tai sarjat/trilogiat, joista jokin osa on vielä kesken. On varsin nautinnollista pyörittää tornia (kyllä! Se pyörii!) seuraavaa teosta luettavaksi valiten.  Kaikkia lukemattomia en varmastikaan tuolta hyllyiltä vielä löytänyt, mutta on sitä jo tuossakin. 

Virginia Woolf	Vuodet	paperi	suomi
Nellie H Steele	Shadow Beasts	äänikirja	English
Nellie H Steele	Shadow Charms	äänikirja	English
Sophia Jansson	Kolme saarta - isä, äiti ja minä	ekirja	suomi
Satu Tähtinen	Langennut herttua ja muita pulmia	ekirja	suomi
Tove Jansson	Kesäkirja	paperi	suomi
Virginia Woolf	Between the Acts	paperi	English
Ilona Tuominen	Haamupäivä	ekirja	suomi
Raakel Lignell	Kevätuhri	paperi	suomi

Kaikkiaan siis luin 9 kirjaa. Ei liene yllättävää, että joukossa on peräti kaksi Virginia Woolfia. Vuodet ja Between the Acts. Varsinkin viimeksimainittu kiehtoi minua suunnattomasti ja toi mieleen Shakespearen (jota en kyllä ole vuosiin lukenut, pitäisi varmaan taas). 

Äänikirjoja ei marraskuussa ollut kuin kaksi ja ne ihan hömppää. Shadow Library oli alkuun ihan viihdyttävä, mutta sitten alkoi sankarittaren naiivius ja lievä tuittuilu tulemaan liian rasittavaksi. Näyttää pahasti siltä, että tämä sarja ei tule läpäisemään "kolmen osan"-testiä. *

Ilona Tuomisen Kortteli-sarja puolestaan on tuon testin läpäissyt kirkkaasti. Se on juuri sopivaa ja lempeää ja lyhyt Halloween-jakso Haamupäivä leppoisti mieltä mukavasti. 

Samoin Satu Tähtisen Moraalisten naisten kirjakerho samoin on läpäissyt testin täysin puhtaasti ja vähän harmittelen, kun se ilmeisesti loppuu tähän osaan eli Langennut herttua ja muita pulmia. Naitettavat henkilöt tietysti loppuivat, mutta tämä sarja on myös ollut sellaista sopivan leppoisaa viihdytystä. 

Nyt viimeiseksi luin Raakel Lignellin romaanin Kevätuhri. Olen sen joskus aikoinaan saanut jostain kirjabloggaajatilaisuudesta ja se on jäänyt odottamaan lukuhetkeä hyllyyn. Kapellimestarin kipuilu lapsuudentrauman, särkyvän avioliiton ja intohimoammatin pyörityksessä oli välillä oikein sujuvaa ja kirja eteni nopeasti. Minä vain olen jotenkin kauhean huono lukemaan ihmissuhderomaaneja ja sellaiseksi minä tällaisen luokittelisin. En nykyään oikein jaksa, jos ei olla kepeässä sävellajissa ja tässä oli melko mollivoittoista - jos nyt sallitaan musiikkia täynnä olevan kirjan kuvaaminen tuolla tavoin. Ehken myös tunne tarpeeksi klassista musiikkia, joten viittaukset teoksiin eri kohdissa eivät merkinneet minulle mitään. Jollekin asiantuntevammalle ne voisivat tuoda lukukokemukseen ihan uuden tason. 

*"kolmen osan testi" = sarja voidaan todeta kiinnostavaksi ja onnistuneeksi, jos luen tyytyväisenä vähintään kolme ensimmäistä osaa, mielellään nopsaan ja putkeen, jos saatavilla

(Luku)päiväkirja: Janssonin suku ja kirjat

 Virginia Woolf -lukupiiri on etenemässä kohti loppuaan, mutta marraskuussa kävi mielessä, pitäisikö ensi vuonna koittaa kahlata läpi Tove Janssonin teoksia, tai ottaa mukaan vaikka joku hänen veljensäkin kirjoittama. Marraskuussa osuin nimittäin lukemaan kaksi Janssonin sukuun liittyvää kirjaa. Ensin luin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä (kääntäjä:Jyrki Kiiskinen) ja sitten sen perään oli pakko ottaa hyllystä myös Tove Janssonin Kesäkirja.

Kesäkirja vei Sofian, isän ja isoäidin kesätunnelmiin saaressa ja lukukokemusta syvensi ja muokkasi juuri sitä ennen lukemani Sophia Janssonin kuvaus perheestään. En aiemmin tiennyt Tove Janssonin suvusta juuri mitään, vaikka toki olinkin lukenut Haru - eräs saari, jossa kuvataan Tove Janssonin ja hänen taiteilijapuolisonsa Tuulikki Pietilän ajatuksia saarikesistä yli 30 vuoden ajalta. En kuitenkaan ollut tullut edes ajatelleeksi hänen veljensä olevan myös kirjailija / sarjakuvapiirtäjä ja vanhempiensa taiteilijoita. Lisäksi puolisoiksi osui enemmän tai vähemmän taiteellista väkeä, kuten veli Larsin vaimo Nita, joka tunnettiin myös Sing, song sisters-yhtyeen laulajana. Sophia Janssonin kirjassa Tove Jansson on sivuhenkilö, täti, ja keskiössä on tytön lisäksi erityisesti hänen isänsä Lars sekä äiti Nitan traaginen tarina, jonka vaikutukset tuntuvat tyttäressä vielä aikuisenakin.

Kolme saarta vie meidät Janssonin suvun taiteilija- ja saaristoelämään viime vuosisadalla. Kaikki tuntuvat olevan erityisihmisiä ja taiteellisesti lahjakkaita. Kaikille tuntuu elämä ja ihan vain elossa oleminen tuottavan välillä vaikeuksia, monestakin syystä eikä sota-aika tietysti ollut lastenleikkiä kellekään, mutta smm. eksuaalisen suuntautumisen tuottamat haasteet eivät ympäristön asenteiden vuoksi tehneet kenenkään oloa ainakaan helpommaksi. Sekä Lars että Nita olivat homoseksuaaleja, ja suhdekuviot siis melkoisen kiemuraiset. Kirjasta nousee esille taiteilijuus ja sen edellyttämän herkkyyden negatiivinen puoli tasapainottomuutena ja levottomuutena. Tämä kai lienee ikuisuuskysymys. Tarvitaanko taiteen luomiseen aina ääripäitä niin hyvässä kuin pahassa ? En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että vahva kyky / tarve luoda tuo mukanaan niin äärimmäistä iloa kuin tuskaa. Tällaisen tavallisen tallaajan elämä lienee monella tavalla tuossa mielessä helpompaa.  

Kirja alkaa kuvauksella matkasta Tongaan, jonne Tove ja Lars olisivat halunneet jossain kohtaa muuttaa ja järjestivät jo käytännön asioitakin sen osalta. Suunnitelmasta ei kuitenkaan lopulta tullut mitään. Muut kaksi saarta ovat Ibiza, jossa Sophia asui vanhempiensa kanssa aivan pienenä sekä tietysti suvun kesäpaikka Pellingin saaressa. Kirjan tausta ei ole pelkästään Sophian omien muistojen varassa vaan hän on sitä varten käynyt läpi paljon kirjeitä suvun jäsenten välillä. Vaikka tarina on hyvin henkilökohtainen, se ei ole kiusaannuttava. Tekstistä tulee läpi myös muita kuin Sophian ääniä, samoin kuin ajankuva, ja nämä tasot tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen. 

Tove Jansson kirjoitti itse ja hänestä on kirjoitettu metritolkulla. On virkistävää, kun näkökulma laajenee. Siksi oli ihan pakko tarttua myös Kesäkirjaan uudelleen. Sophia Janssonin kertomien saarimuistojen ja perhetaustojen myötä tarina sai syvyyttä ja väriä. Se on edelleen tosi hieno, mutta heräsi eloon ihan uudella tavalla. Samalla tuli tarve lukea enemmän ja onneksi hyllyssä on nyt nuo kaksi kirjamessutarjouksesta mukaan tarttunutta kokoelmateosta. 

(Luku)päiväkirja : Melkein ex-tempore lukumaraton

Bloggaaminen on takkuillut pahemman kerran koko alkuvuoden ja sen myötä olen myös seurannut Blogistania tapahtumia lähinnä satunnaisesti. Viime viikolla tajusin, etten edes ollut ajatellut perinteistä kesälukumaratonia, puhumattakaan yhteisen maraton sovittujen päivämäärien tarkistamisesta. 

Niin siinä sitten kävi, että heinäkuun loman maratonpäivät olivat jo ohi, mutta sehän ei tietenkään estä pyhittämästä päivää kirjoille ihan itsekseni. Isäntä aloitti työt tänä aamuna, minulla on vielä pari päivää virallista lomaa jäljellä. 

Oivallinen hetki kaappien siivoamisen sijaistoiminnoille siis ? 

Lukemisestakaan ei ole pulaa. Kirjojen ostokielto on näköjään kokonaan kadonnut mielestä sen jälkeen, kun lopetin Storytelin tilauksen. Pinoja löytyy sieltä sun täältä, kun Ranskan ostokset ja viikonlopun Ropeconin fantasiasaalis etsivät tiukassa (kirjaimellisesti) olevaa tilaa hyllyistä. Kuvassa näkyy pieni osa ostoksista sekä vanhempaa satoa. Luulisi noista löytyvän viihdykettä vuorokaudeksi. 

Eilen sain jo loppuun Kalmanperhon kutsun, vaikka suunnittelin sitä sujuvaksi maratonin aloituskirjaksi. Se osoittautuu niin sujuvaksi, että luin vetävän tarinan jo ennen maratonin alkua. Nyt pitää tarkistaa, milloin mahdollinen toinen osa on ilmestymässä. 

Mutta nyt tähän päivään. Virallinen aloitus kello 11 ja ensimmäisenä lukuun Guillaume Musson La jeune fille et la nuit.

kello 14 - luettu 91 sivua

Ei ole tämä maratoonari sama kuin ennen. Luin Mussoa 91 sivua. Sitten söin ja juttelin puhelimessa siskon kanssa. Lähdin rantaan kahville isännän seuraksi. Hups vain, kello on jo kaksi. No, ehkä siirryn tästä uudelleen rantapuistoon varjoon istumaan... täällä kotona on ainakin aivan liian kuuma. 

puoli kuudelta - 109 + 214 = 323 sivua ja 17 minuuttia 

Lähdin ulos kuumuutta pakoon ja istuin hetken rannalla. Vähän aikaa luinkin. Sitten palasin kotiin. Varjot olivat jo pidentyneet, joten istahdin lukemaan Hanna Morren Vastatuulen lohikäärme-kirjan alusta loppuun. Viiihdyttävä ja sopivan julma nykyaikaan sijoittuva lohikäärme tarina nuoresta naisesta, joka saa kuulla perimänsä olevan osittain lohikäärmeen sukua. Tiettyjen ominaisuuksien myötä tulee myös ikiaikainen velvollisuus tuottaa jälkeläisiä, mikä ei Heta Louhikkoa miellytä lainkaan. 

Pidin kirjasta. Se muistutti minua monista lukemistani nykyaikaan sijoittuvista fantasiaromaaneista, mutta oli maanläheisempi ja Suomeen sijoittuminen toi oman vibansa. Pidin myös Hetan kapinallisuudesta ja kuitenkin perimän vaikutuksesta hänen toimintaansa. Miehetkin olivat sopivan kliseisiä, mutta kuitenkin moderneja. En oikein tiedä, miksi minulla kesti niin kauan tarttua tähän, mutta hyvä, että nyt sentään. 

Äänikirjana kuuntelin loppuun jo aiemmin aloittamani Muumit ja suuri tuhotulva - peräti 17 minuuttia matkalla rannalle. Latasin Elisa Kirjan kaikki äänikirjat omaan talteen, nyt kun palvelu yhdistyi BookBeatin kanssa. Yli sata ostamaani kirjaa olisi jäänyt kokonaan pois eli ne eivät olisi olleet saatavilla BookBeatissa. Löysin puhelimeeni sovelluksen, jolla voin kuunnella tallentamiani äänikirjoja. Nyt siis palaan klassikoihin. Muumit näköjään ensimmäisenä. 

Yllättävän vähän olen Storytelia kaivannut, mutta siihen taitaa olla syynä viime aikojen kirjahamstraus. Ei ole pulaa lukemisesta. Ensi maanantain lomaltapaluun jälkeen todennäköisesti tulee olemaan enemmän pulaa lukuajasta. 

klo 22 - ei tullut kuin 40 sivua lisää 

Vähän etenee onnahdellen tämä maraton. Pieni päänsärky ja iltapuuhat ja televisio ovat vieneet huomion. Luin vain Miten kirjani ovat syntyneet - teoksesta Petri Tammisen, Johanna Venhon ja Pauliina Haasjoen kappaleet. Kirjailijoiden metodeja ja ajatuksia on aina mielenkiintoista kuunnella tai niistä lukea. 

Aamulla yhdeltätoista - +17 sivua

Niinhän tässä kävi, että lukeminen hiipui, kun nukkuminen vei voiton. Vain Mikko Rimmisen osuus Miten kirjani ovat syntyneet-teoksesta tuli eiliseen lisää. Ei vaan riittänyt aika eikä into lukemisee, eikä se ole niin vakavaa. Nautin siitä, mitä luin, eikä kirjoihin tarttuminen toivottavasti lopu tähän. Vaikka nyt on kyllä taas niin kuuma päivä, ettei aivoissa tapahdu mitään. 

Tällainen maraton tällä kertaa: 380 sivua ja 17 minuuttia

Kesäkirja ja toinenkin

Olen löytänyt Tove Janssonin vasta aikuisiällä. Ensin luin muumeja, nyt olen innostunut lukemaan muitakin hänen kirjoittamiaan kirjallisuudenlajeja. Bulevardi oli mielenkiintoinen novellikokoelma, mutta siitä kirjoitin jo aikaisemmin. Nyt luin (kuuntelin) Janssonin klassikon ja kesäkirjojen kesäkirjan. 

Tove Jansson: Kesäkirja 

Nextory 

Lukijana: Linda Liukas 

Minun piti tämä julkaista on kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuun lopussa, mutta elämä...  Nyt huomasin, että Tove Jansson on saanut oman liputuspäivän eli 9.8. (samalla liputetaan suomalaisen taiteen kunniaksi). Päivä on tänään. Lienee siis pakko ruveta hommiin.

Kesäkirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa, sen ennemminkin kokee kuin lukee. Isoäidin ja pienen tytön kesä(t) saaressa ovat täynnä tunnelmaa.  Jännän kiehtova tarina kesästä saarella, sukupolvien välisestä yhteydestä, lapsuudesta ja vanhuudesta. Samalla siinä on jotain pientä häiritsevää. Idyllin pinta on siloinen, mutta alla kiemurtelevat mustat juovat. Niistä ei tiedä, mitä ne ovat, mutta missään tapauksessa ei elämä ole pelkkää makeaa. 

Parhaiten minulle taisi jäädä kirjasta mieleen myrskykohtaus. Todennäköisesti sen vuoksi, että kirjan sisältö linkittyi ympäristööni miltei huvittavasti. Kesäaurinko oli kävelymatkani aikana peittynyt tummapuhuviin pilviin. Ne lupasivat sadetta ja ukkosta. Samalla sofia, isoäiti ja isä pitelevät myrskyä saaren pienessä luotsimökissä. Minä hyppäsin osaksi matkaa paikalle osuneeseen busiin ja ehdin kotiin ennen ensimmäisiä pisaroita. Kirjassa oleillaan kalastusmökissä myrskyä paossa. 

Minä kuuntelin Kesäkirjan äänikirjana, jonka lukijana oli Linda Liukas. Kesti hetken totutella. Minun mielessäni jostain kumma syystä kertojana pitäisi olla vanhempi nainen, aivan kuin sitä lukisi isoäiti. En tiedä, mistä moinen tunne tulee sillä kirjassa ei missään kohtaa sanota kertojaksi sen paremmin isoäitiä kuin Sofiaakaan. Olo vain kumpuaa jostain.  Sinänsä Liukas on ihan ok lukija, ei siinä mitään. 

En yhtään ihmettele, että Kesäkirja on niin monelle rakas. Se on taidokkaasti kirjoitettu ja tunnelma käsin kosketeltavaa. Sitä vähän mietin, että minulle kirja ei ehkä esittäydy ihan niin idyllisenä, kuin olen ollut muutamista kuvauksista ymmärtävinäni. Siinä on Janssonille ominaista kylmää ja tummapuhuvaa pohjavirtausta, joka myös muumeissa minua toisaalta viehättää, mutta joka taisi omia poikiani vähän pelottaakin. Pyöreät ja hilpeät piirrosmuumit kun ovat minusta aika kaukana kirjojen kuvaamista hahmoista. 

Toinen Janssonilta tänä kesänä lukemani kirja kertoo saaren muutoksesta kesäpaikaksi, siellä elämisestä ja siitä luopumisesta. 

Tove Jansson, Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Nextorysta

Lukijana: Anna Saksman

Tässä kirjassa Tove Jansson kuvailee rakasta kesäpaikkaansa sekä siihen liittyviä ihmisiä. Esiin tulee hieman kokemattomien kaupunkilaisleidien oppiminen saarielämään sekä tapahtumia vuosien varrelta. 

Kuten kesäkirjassa, tarinassa ei ole varsinaista juonta vaan kirja muodostuu tapahtumista, anekdooteista, päiväkirjamerkinnöistä. Se saa haluamaan itsekin saarelle. Tosin minä kävisin mielelläni kylässä, saarella asujaksi minusta ei taitaisi olla. 

Nautin kovasti kirjasta, vaikka se olikin hiema hajanainen. Osa päiväkirjamerkinnöistä kuuluu saarelle mökkiä rakentaneelle hieman rantarosvomaiselle miehelle, josta tulee saarelaisille jonkinlainen oppi-isä ja tukija. Kuvatut toimet ovat tietysti ajalle ja paikalle ominaisia. Nyt ne tuntuvat melkein eksoottisilta. 

Sekä Kesäkirja että Haru, eräs saari kuuluvat laiturilukemiston aatelistoon.  Kannattaa ehdottomasti lukea Tove Janssonia myös muumeja pidemmälle. Sieltä löytyy muumien tunnelma, mutta toisenlaiset tarinat. 

Elokuussa aukeaa myös Kansallismuseon Muumit 75 -näyttely. Sinne pitää myös ehtiä. 

(Luku)päiväkirja: Yhteensattumia

Perjantai 3.7.2020

Se on kyllä hassua, miten asiat toistuvat. Välillä tavallaan merkityksettömästi, mutta kummallisesti. 

Vein auton huoltoon. Vakkarihuollosta on kotiin muutaman kilometrin kävelymatka. Sellainen juuri piristävä aamutuimaan. Pistin kuulokkeet korviin ja lähdin talsimaan. 

Erään risteyksen kohdalla tuli déjà-vu. Samalla tavalla kesäauringon lämmössä olen ennenkin odotellut liikennevalojen vaihtumista kuunnellen Tove Janssonia. Silloin kyseessä oli Taikurin hattu (Tiuhtin ja Viuhtin aarteesta puhuttiin siinä kohtaa), nyt kuuntelin Kesäkirjaa. 

Myös kirjan sisältö linkittyi ympäristöön miltei huvittavasti. Kesäaurinko oli matkani varrella peittynyt tummapuhuviin pilviin. Ne lupasivat sadetta ja ukkosta. Samalla Sofia, isoäiti ja isä pitelevät myrskyä saaren pienessä luotsimökissä. Minä hyppäsin osaksi matkaa paikalle osuneeseen bussiin enkä kastunut.

Kesäkirja on siis luettu loppuun. Jännän kiehtova tarina kesästä saarella, sukupolvien välisestä yhteydestä, lapsuudesta ja vanhuudesta. Samalla siinä on jotain pientä häiritsevää. Idyllin pinta on siloinen, mutta alla kiemurtelevat mustat juovat. Niistä ei tiedä, mitä ne ovat, mutta missään tapauksessa ei elämä ole pelkkää makeaa. 

Muuten ollaan Toton kanssa edetty Morriganin tarinassa toiseen osaan ja iltaisin meillä kaikuu Morriganin kutsumus. Minä olen menossa jo tämän kesän kolmannessa sukkaparissa ja Toto oikaisee meidän sängyllemme ja puhelin kailottaa tarinaa ovensuussa, jotta molemmat kuulevat. 

Siinä se. Kuten arvelinkin, ovat lomaa edeltävät viikot täynnä pitkiä työpäiviä. Onneksi keli muuttui epävakaiseksi niin ei niin paljon harmita kököttää tietokoneen vieressä. Paitsi selkä ei oikein tykkää. Jumittaa. 

Vielä viikko lomaan. Kyllä tämä tästä. Saadaankohan loman alkuun jo pihalta jo ensimmäisiä vadelmia? Se on siinä ja siinä. 

Viikolla loppuun luettuja:

Tove Jansson: Kesäkirja 

Klassikko, jonka viimeinkin sain luettua. (Koskas se kirjabloggaajien klassikkohaasteen seuraava osa taas olikaan?) Nimensä mukaista laiturilukemistoa. Sopii tosin erittäin hyvin myös kesäsateen ropinaan mökillä. 

Bulevardi - ja keväinen kaipuu jonnekin

Kevään aurinkoiset päivät, jolloin lumi hiljalleen sulaa alta paljastuneelle asfaltille, saavat jotain liikahtelemaan myös sydämen tienoilla. Jos syksyllä sydämessä värähtelee uuden odotus, on keväällä vuorossa kaipuu jonnekin muualle. Kyse ei niinkään ole paikasta, vaan ennemminkin ajasta tai  rinnakkaistodellisuudesta.

Minulla tuo toinen todellisuus ilmenee yleensä "mitä jos"-ajatuksina. "Mitä, jos kuitenkin olisin jatkanut kirjallisuuden ja kielten opiskelua?" "Mitä, jos sittenkin vielä...?" - Samalla huomaan kaipaavani aikaan ja tunnelmiin, joita ei enää ole. Olen aina ollut heikkona kertomuksiin viime vuosisadan alkupuolelta. Suomen itsenäisyyden alkuvuodet, Euroopan tanssiva aika sotien välillä sekä niihin liittyvä taide ja erityisesti  kirjallisuus tuntuvat houkuttelevilta ja omilta, vaikka olenkin syntynyt vuosikymmeniä jälkeenpäin. Waltari, Hemingway, Christie (Poirot) ja monet muut osuvat johonkin herkkään pisteeseen.

Hetken unelmoin ja sitten ekonomin kylmä realismi puskee pintaan. Ihannoimani ajat olivat kovia aikoja suurimmalle osalle ihmiskunnasta. Lisäksi ne ovat menneisyyttä, eikä sitä voi elää uudelleen - suuri osa lukemastani on fiktiota. Enkä minä edelleenkään edes tiedä, mitä isona oikeasti haluaisin tehdä. Niinpä jatkan puurtamista nykyisellä uralla, ainoalla, jonka kai oikein osaan. Sydän ei ole täysillä mukana, mutta asuntovelkaa saa maksetuksi. Ehkä sitten joskus...

Kirjojen myötä kuitenkin palaan taas kuviin vähän boheemista ja kansainvälisestä elämästä. Nyt viimeksi sen tein Tove Janssonin lyhyiden kirjoitusten myötä.

Tove Jansson (toim. Sirke Happonen): Bulevardi - ja  muita kirjoituksia
Oma ostos 

Sirke Happonen on koonnut yhteen Tove Janssonin eri lehdissä julkaistuja lyhyitä novelleja tai esseitä vuosilta 1934-1995. Kokoelma on varsin sekalainen ja käsittää sekä joululehtiä varten kirjoitettuja lyhyitä kuvauksia, jotka aika suoraan vievät tuohon minun mielessäni häilyvään kuvaan Pariisin kahviloissa ja bulevardeilla tapahtuvista kohtaamisista, että Tove Janssonin varsinkin vanhempana kirjoittamia ajatuksia niin rakentamisesta kuin lastenkirjojen kirjoittamisesta.
Novellien välissä kirjassa esitellään aina muutamia saman aikakauden kuvia Janssonin tuotannosta. Hän kun oli tuottelias sekä kirjoittajana että kuvittajana.

Ihan kaikkiin tarinoihin en varauksetta ihastunut. Osa vaikutti hitusen sekavasti kirjoitetulta (pakonomaisilta - onkohan kyseessä ollut deadlinen lähestyminen). Muutama kuitenkin vei mukanaan, joko aiheen tai tarinan myötä. Pariisista kertovat lyhyet tarinat Bulevardi, Parta ja Viulu välittävät jotain haikeaa ja romanttista, jonka mielessäni kai aina yhdistän niin niiden kuvaamaan aikaan kuin paikkaankin.

Kavala lastenkirjailija näyttää vilauksen Janssonin hivenen ärtyneestä asennoitumisesta kysymykseen, miksi lastenkirjailija kirjoittaa lapsille. Teksti heijastaa Janssonin kirjoista tunnistettavissa olevia piirteitä. Tarina ei kerro kaikkea, vaan lukijan pitää tulkita/jatkaa tarinaa. Ilmassa pitää olla jännitystä ja katastrofin tuntua turvallisessa miljöössä. "Kysymyksiä, joihin vastaa lapsi, ei kirjailija..."  Samassa novellissa on myös mielestäni yksi kauneimpia kuvauksia hyvän (lasten)kirjan sisällöstä.

"... Maailmaa, jossa ystävällisyys ja julmuus, turva ja vaara ovat rauhoittavasti puhtaan valkoisia ja sysimustia. Maailmaa, jossa harmaa ei koskaan ole alakulon väri, vaan pelkkää perspektiivin luomaa utua kätketyn edessä." 

Riemastuttavimmaksi novelleista osoittautui Epähemulimainen tarina. Muumilaakson asukkaiden ilmaantuminen vähän raadolliseen kuvaukseen kirjailijasta ja kulttuuriväen suhtautumisesta ihailemaansa taiteilijaan kosten illan jälkimainingeissa on vähän ilkikurinen ja mahdollistaa kai aikuisen lukijan tunkeutumisen lasten valtakuntaan. Ihan kuin voisi omia sitä jonkin nurkan, kun hemuli kärsii lapsille tuntemattomasta, mutta aikuisten hyvin tietämästä krapulasta.

Klassinen klassikko eli Muumipappa ja meri äänikirjana

Tove Jansson: Muumipappa ja meri 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

En lapsena pitänyt muumeistä ja omat poikani ovat niitä lähinnä animaatioina pelänneet (mikä johti osaltaan siihen, etteivät muumitarinat kelvanneet kirjoinakaan). Nyt, yli nelikymppisenä, olen sitten koukuttunut muumeihin - tosin äänikirjoina.

Muumipappa ja meri on ihana kuvaus siitä, miten tavallinen elämä ei riitä. Pitää päteä ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Muumipapalle se tarkoittaa koko perheen lastaamista veneeseen ja purjehtimista kaikkein kauimmaiselle saarelle majakanvartijaksi. Meri on suuri ja majakka vieraalle tyly, eikä etäisyyttä lisäämällä pääse möröstäkään eroon. Niin kuin ei kai tosielämässä pakenemalla ongelmistaan.

Aiempi majakanvartija on kadonnut, puutarhan vievät aallot eivätkä kauniit merihevoset osoittaudu ystävyyden arvoisiksi. Niin saari kuin jokainen muumiperheen jäsenkin kohtaavat omat haasteensa ja murheensa, mutta lopulta muuttavat hankaluudet tietysti voimaksi selvitä. Tunnelma lopussa on lohdullinen, vaikkei muumipappa koskaan saakaan majakan lamppua syttymään.

Vähän pelkäsin uutta lukijaa äänikirjassa sillä Tytti Paavolainen oli jotenkin niin suvereeni. Pelkoni osoittautui kuitenkin ihan turhaksi. Ahti Jokinen selvisi hommasta varsin mainiosti ja jotenkin kovasti Muumipapan (ikä)kriisiin keskittyvä kirja sopiikin hyvin miehen luettavaksi.

Nyt minusta on tainnut tulla muumifani. Kauan se kesti. mutta nyt olen oikeasti tykästynyt noihin pikkuisen vinksahtaneisiin, hyvää tarkoittaviin, mutta jännällä tavalla egoistisiin hahmoihin. Heidän seikkailuissaan ja pohdinnoissaan tulee vastaan paljon ihmisen olemuksesta, eikä Muumipapan tarve näyttää osaavansa vielä huolehtia perheestään tunnu tässä iässä loppujen lopuksi niin kovin kaukaa haetulta, Olisiko ollut kyse jostain viidenkympin kriisiä muistuttavasta... ?

Suuri tuhotulva

Ehei, eivät meillä akvaariovedet pitkin lattioita lainehdi. Onpa vaan tullut jotenkin vesiteema mukaan viime aikojen äänikirjakuunteluunkin. 

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Oma ostos Elisa Kirjan alesta (4,90€ maaliskuun loppuun saakka) 

Ihan ensimmäinen muumikirja on Tytti Paavolaisen lukemana aivan yhtä ihana kokemus kuin myöhemmätkin. Itse asiassa pidin siitä melkein kaikkein eniten tähän saakka lukemistani. Kaikki on vielä avoinna, kun Muumimamma kulkee Muumipeikon kanssa maailmalla etsimässä kotia, ja Muumipappaa, joka on lähtenyt hattivattien matkaan.

Alkuasetelma ei ole lempeä eikä idyllinen, mutta äidin ja pojan rakkaus on vahvalla pohjalla. Yhdessä he matkaavat eteenpäin, kohtaavat ysätävällisia hahmoja, pelottavia hahmoja ja sitten luonnonvoimatkin osoittavat karmean valtansa suuren tuhotulvan muodossa. Lopulta tietysti käy hyvin, niin kuin arvata saattaa.

Äänikirja ei ole pitkä ja sen kuuntelee nopeasti. Jotenkin tässä on vielä tallella sellainen sadunomainen tunnelma ja matkakertomuksen virtaus, joka muuttuu vakiintuneiksi oloiksi tarinan edetessä seuraaviin kirjoihin. Juonikäänteet ovat äkkinäisiä ja mielikuvituksellisia ja juuri tuosta yllätyksellisyydestä pidinkin.

Taattua klassikkokamaa, joka kannattaa hankkia kuunneltavaksi.

Veden lumous

Vedessä on jotain lumoavaa. Huomaan istuvani nykyään Kirpun huoneessa, vain tuijottaen uusien ystäviemme touhuja. Tim ja Jam ja Larry kumppaneineen ovat rentouttavaa seuraa.

Meille nimittäin rakennettiin akvaario - tai no, lasilaatikko tuli ihan valmiina, mutta noin muuten on uuden akvaarion perustaminen aika pitkäjänteinen ja jännittäväkin projekti.

Kaikki alkoi, kun Kirppu tuli eräänä päivänä kotiin ja ilmoitti haluavansa akvaariokaloja. "Katsotaan", vastasin. Seuraavan viikon ajan kuului pulputusta ph-pitoisuuksista ja kalalajeista ja vesilitroista ja kasveista ja hintavertailuista ja pöydän lujuuslaskelmista. Sitten - täysi hiljaisuus.

"Etkös sinä haluakaan sitä akvaariota?"
"Haluan, mutta kun kaikki suunnitelmat ovat jo ihan valmiina."

Mitkäs noista valittais? 

Ei siinä sitten muu auttanut. Akvaario käytiin hakemassa kotiin.

Ennen kuin päästiin kalojen valintaan, piti luoda ekosysteemi niitä varten. Hiekkoja pestiin, kasveja laitettiin, bakteeriseosta kaadettiin ja ennen kaikkea mitattiin PHta ja muuta. Onneksi Kirppu oli ottanut asioista kunnolla selvää. Äiti vaan seurasi vierestä, kun poika hoiti homman. Kaikkiaan aikaa meni melkein kolme viikkoa. Ei mikään ihan lyhyt odotusaika innokkaalle 11-vuotiaalle.

Valinnanvaraa!

Kalojen odotusta helpotettiin lisätietojen hankinnalla. Onneksi Helsingin Akvaariokeskuksen henkilökunta on osaavaa ja kärsivällistä. Kirppu nimittäin kävi kaverinsa kanssa tutkimassa kaloja ja kyselemässä kaikkea mahdollista aina akvaarionpuhdistuksesta kalakasvatuksen liiketoimintamalliin saakka...

Lopulta koitti kauan odotettu päivä. Kauppaan viety vesinäyte läpäisi sopivuustestit ja päästiin tositoimiin kalojen valinnassa.

Sininen taistelukala ja 12 neontetraa muuttivat uuteen kotiin.

Siellä ne nyt ovat ja koko perhe näyttää säännöllisen epäsäännöllisesti istuvan akvaarion vieressä tuijottamassa.

Vain kissa on vielä toistaiseksi vain kävellyt ohitse vilkaisemattakaan kalojen suuntaan. Ehkä ikänäkö painaa melkein 20-vuotiasta kattineitiä.

Mistä teillä kerrotaan tarinoita?

Kun isommat pojat olivat pieniä, meillä seikkailivat Onni Orava ja Olli Orava, jotka ensin bongattiin mökillä katonrajassa juoksentelemassa. Pienten jalkojen rapinaa kuului pitkin yötä ja tarina auttoi ymmärtämään, mistä äänet oikein kuuluivat. Oravanpojilla oli matkaseuranaan aina välillä pieni puunrungon sisällä asuva tonttu ja jännittävimmät seikkailut veivät heidät kauas kotoa, aina määräilevän kuningaskarhun ja itsepäisen kuningatarkarhun välienselvittelyn keskelle saakka. Oravaseikkailuja kuuntelevat pojat olivat kyltymättömiä. Monena iltana jouduin kylmästi ilmoittamaan, että nyt Onni ja Olli nukahtivat hyvin ansaituille yöunille ja samoin pitäisi tehdä myös ihmislasten.

Sitten oravat vähitellen unohtuivat ja niiden paikan tarinoissa otti eräänä mökkiviikonloppuna lasten kanssa leikkimään ilmestynyt karvainen pieni kissanpentu. Vaikka sen koti löytyikin viikonlopun päätteeksi tekemällämme kävelyretkellä, jatkoi Musti Mökkikissa seikkailujaan vielä pitkään.

Nuorimmainen on joutunut turvautumaan vähän materialistisempiin tarina-aihioihin. Lego-lehti oli syksyllä kovassa käytössä. Keijulegojen kohdalta on tarinoitu varmaan jokaisesta legopalikasta erikseen, tai ainakin niistä kiiltävistä kivistä ja avaimista. Olemme ratsastaneet merikäärmeillä ja testanneet avaimia mustassa luolassa ja keskustelleet lohikäärmeiden kanssa aarteiden merkityksestä pienille pojille, Lopulta kävi niin, että äiti ehti sanomaan vain "olipa kerran", kun poika nappasi tarinalangasta kiinni ja kertoi loput. Rentouttavaa.

Tarinoihin löytyy aiheita ihan mistä vaan, niitä voi kertoa missä vaan ja kuka vaan. Hannu Mäkeläkin keksi klassisen Herra Huun joutuessaan juhlissa viihdyttämään villiintynyttä lapsijoukkoa...

Kaikki me rakastamme tarinoita ja tarinointia. Aikuisellekin kuuntelu on elämys, Ehkä osittain juuri siksi olen niin tykästynyt äänikirjoihin ja nyt sain loppuun kirjan sarjassamme crème de la crème...

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Tytti Paavolainen 

Minä myönnä aukon sivistyksessäni. En ole koskaan oikein innostunut muumeista. Omat lapsenikin lähinnä pelkäsivät piirrettyjen hattivatteja eikä esikoinen kai ole vieläkään käynyt Muumimaailmassa halaamassa yhtäkään hahmoa tai edes kurkistanut Mörön luolaan. (Älkää kertoko, että kerroin...) Itse koin muumit välillä jopa vähän ilkeiksi.

Olen löytänyt nuo valkoiset hahmot oikeastaan vasta nyt. Ihan vain äänikirjojen ansiosta. Ensin kuuntelin Taikatalven ja pidin kovasti. (On muuten parhaillaan tarjouksessa Elisa Kirjassa 4,90€) Sillekin tarinalle löytyi nyt voittaja. Vaarallinen juhannus on kertakaikkisen ihastuttava tarina rohkeudesta, seikkailusta ja siitä, miten kaikki kuitenkin aina muuttuu parhainpäin ja miten kaikesta voi nauttia.

Muumilaakso peittyy juhannuksena veteen ja muumit ystävineen lähtevät ajelehtimaan virran mukana Muumitalon viereen saapuvassa talossa. Talo osoittautuu lopulta teatteriksi, eikä se olekaan ihan niin asumaton kuin ensi silmäyksellä näyttäisi. Samaan aikaan on Nuuskamuikkunen vaelluksellaan suorittamassa omaa yksityistä kostoaan ja maailma muuten vaan mullin mallin.

Ihastuin nimenomaan siihen, miten Tove Jansson on kutonut tarinan juonen. Monta tarinalankaa kulkee rinnakkain, välilillä riestytyen ja lopussa kauniiseen rusettiin päättyen. Puhdasta, klassista tarinankaarta. Mahtavaa! Toki hahmotkin ovat herkullisia, mutta tällä kertaa nautin erityisesti juurikin tarinasta.

Tytti Paavilainen on täydellinen lukija muumikirjoille. Hänen rytmitysten tajunsa ja äänensävynsä ovat kertakaikkisen muumimaisia. Oikein harmittaa, että äänikirja kestää vain noin 3,5h. Onneksi vielä on monta jäljellä ja tämän taidan vielä kuunnella uudelleen - toivottavasti poikien kanssa yhdessä.


p.s. vastaattehan myös kyselyyn sivupalkissa! Missä mieluiten luet? 

Nollausoperaatioita ja äänikirjoja

Töitä on paiskittu päivät ja illat ja välillä ruokittu perhe jollain. Pojatkaan eivät enää edes pyydä roskaruoan pariin, vaan ovat pikemminkin kyllästyneet. Sitä se teettää, hamppareissa tulee saturaatiopiste aika nopeasti vastaan. Iltaisin urheasti ja hyvin aikomuksin avaan kirjan sängyssä, mutta viimeisten viikkojen sivumäärä iltaa kohti taitaa olla enemmänkin siellä kymmenen kuin sadan tietämillä.

Tämä on siis mennyt ihan äänikirjoiksi. Niitä sentään jaksan kuunnella suhatessani paikasta toiseen. Vaikka täytyy myöntää, että ihan jokaista väliä en kirjaa nykyään kuuntele. Huomasin nimittäin stressaantuvani... Ei, en stressaannu tarinan kuuntelemisesta. Se on aina ihanaa. Totesin vain aivojeni tarvitsevan tapaamisten ja työrupeamien välissä palautusmsaikaa. Sellaista vapaan assosiaation hetkeä, jolloin ajatukset sinkoilevat joka suuntaan ja kimpoilevat toisistaan ennen kuin järjestäytyvät analyyseiksi ja suunnitelmiksi. Tämä hetki ei välttämättä ole hurjan pitkä, mutta ilman sitä en ole tehokkaimmillani. Kaipa aivotkin lihaksista käyvät ja kaipaavat pieniä nollausoperaatiota päivän mittaan. Äänikirja kuuntelu on tavallaan rentouttavaa, mutta vaatii kuitenkin keskittymistä.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia aiheesta?

Tove Jansson: Taikatalvi
oma ostos Elisa Kirjasta
lukijana : Tytti Paavolainen 

Olen minä äänikirjoja kuitenkin kuunnellut. Afrikasta hyppäsin Muumilaaksoon. Tove Janssonin Taikatalvi oli Elisa Kirjassa joulunaikaan tarjouksessa, joten pääsin minäkin Muumitarinoiden pariin. Minä taidan olla siitä outo, etten koskaan oikein ole Muumeihin innostunut, enkä ole tainnut kirjoja pahemmin edes lukea. Toki Muumit ovat hahmoina minulle tutut. Ei liene suomalaista, joka ei niihin olisi ainakin jossain muodossa törmännyt, mutta syvempi tuttavuuden hieronta on jäänyt. Kun omat pojatkin lähinnä ovat pelänneet televisiosta tulevia muumisarjoja, niin edes omien lasten saaminen ei tehnyt suhdetta läheisemmäksi.

Taikatalvi oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus. En mielestäni ole kirjaa lukenut, mutta tunnistin juonenkäänteet kuin vanhat tutut. Kaipa Muumit kuuluvat niin kiinteästi suomalaiseen kulttuuriperimään, että jostain ilmasta noita tulee muistiin imettyä ihan tiedostamatta. Niistä kuulee sen verran usein.

Kuunneltavaksi tämä sopikin hurjan hyvin ja Tytti Paavolainen on jotenkin erityisen sopiva muumien tulkiksi. En tiedä johtuuko se siitä vähän Pikku Myy -tyylisestä sävystä äänessä tai rytmityksestä, jolla Muumilaakson tapahtumien tunnelma tulee niin, no, muumimaiseksi. Muumitunnelma onkin ihan omanlaisensa. Se on lämmin, muttei herttainen. Kiltti mutta samalla täynnä hitusen vaarallisia juttuja. Muumien maailma ei ole ylettömän makea. Siksi sen kai ovat niin suuret joukot omakseen ottaneetkin. Muumilaakso muistuttaa oikeasta elämästä, mutta on kuitenki kiltimpi, helpommin onnelliseen loppuun kääntyvä.

Muumipeikko herää keskellä talvea muun perheen jatkaessa uniaan. Vähitellen hän tutustuu valkoiseen lumeen hautautuneeseen Muumilaaksoon ja sen talviasukkaisiin. On kylmää ja vaarallista, mutta samalla myös kaunista. Aurinkoa ei näy, vaan aina on toivo. Surku, Salome, Tuutikki, Hemuli, kaakeliuunissa asuva esi-isä ja muut hahmot aina mörköä myöten on hahmoteltu taitavasti. Jokainen tuo oman lisänsä talven maailmaan. Talvella tapahtuu tavallisia, mutta kuitenkin suuria asioita.

Minä tykkäsin. Taikatalvi toi omaa pientä lumoustaan työmatkoihin. Pitänee ladata loputkin muumikirjat työmatkojen iloksi. Opettelin tässä myös uutta tekniikka autostamme, jonka ansiosta äänikirjat ovat entistä vahvemmin osana myös perheen automatkoja. Siitä lisää seuraavalla kerralla, jolloin tapaamme myös Pienen karhun...

Yksinhuoltajaäiti sarjamurhaajan jäljillä - Anna Jansson : Murhan alkemia

Anna Jansson : Murhan alkemia
Elisa Kirjasta joskus itse hankittua

Pohjoismainen dekkari on viime vuosina saanut maailmanlaajuista huomiota niin tv-sarjoissa kuin kirjoissakin. Kurt Wallanderin poliisihahmon tuntevat yhä useammat, mutta Anna Janssonin Maria Wern vetoaa ehkä vielä enemmän naislukijoihin. Molemmat ovat tuttuja niin kirjoista kuin telkkaristakin.

Maria Wern edustaa modernia dekkarien päähenkilötyyliä. Ensinnäkin kyseessä on nainen, joka ammattimaisesti ratkaisee rikoksia. Ei siis kylän höppänä, mutta kuitenkin skarppi tätihahmo (vrt. Miss Marple) tai rikoksiin tahtomattaan sekaantuva ja nenänsä joka paikkaan tunkea rouvashenkilö.
Hän on myös rakkaussuhteissaan kompuroiva yksinhuoltajaäiti, joka tasapainoilee rankan poliisityön ja perhe-elämän vaatimusten välillä. Häneen voivat samaistua kaikki työelämän ja kotitöiden kurimuksessa taistelevat uraäidit. Paitsi, että Maria Wernin työnä on tosiaankin ratkaista murhia ja muita rikoksia.

Murhan alkemia kertoo siitä, miten 40 vuoden aikaiset tapahtumat saavat karmean päätöksen, kun vanha lasinpuhaltaja katoaa sairaalasta. Vähitellen tapahtuu murhia, jotka kaikki on suunniteltu kammottavan taiteellisesti ja jotka kaikki linkittyvät lasinpuhaltajaan ja hänen nuorena syöpään kuolleeseen vaimoonsa. Vähitellen vyyhti purkautuu ja lukijalle kerrotaan, miten kaukaiset vääryydet saattavat konkretisoitua nykypäivän väkivaltaan.

Tarina on hyvin rakennettu. Marian ja hänen kollegojensa henkilökohtainen elämä linkittyy rikosketjuun mielenkiintoisella tavalla. Vähän ehkä häiritsi se, että satuin hyppäämään tämän myötä keskelle aiemmin lukematonta sarjaa. Tuntui siltä, että osa viittauksista meni vähän ohi.

Mielenkiintoinen, modernin dekkarigenren tuttavuus. Uskoisin Maria Wernin tarinasta olevan pitkäaikaista iloa dekkarisarjoja mielellään seuraaville. Varsinkin, jos osaa aloittaa sarjan alusta. Käsittääkseni ensimmäinen Maria Wern kirja on suomennettuna nimeltään Vaitelias jumala. Siitä lienee hyvä aloittaa.

OLETTEHAN MUUTEN JO KOKEILLEET ELISA KIRJAA JA LADANNEET TUTUSTUMISTARJOUKSEN ILMAISEN KIRJAN ?