Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha olivat nuoruuteni vaikuttavimpien lukukokemusten joukossa. Jotenkin hänen tapansa kuvata ihmisiä ja ihmissuhteiden pinnan alla kuohuvia virtauksia osui ja upposi. Samalla hän kuvaa maailmaa ja elämäntapaa, jota ei enää ole, mutta johon liittyy jokin selittämätön kaipuu.
Kummallista kyllä, en ole koskaan lukenut muita Hämäläisen kirjoja. Itse asiassa jotenkin tajusin niiden olemassaolonkin vasta luettuani tämän elämäkerran. Pitäisi varmaan napata kesälomareissulle hyllystä mukaan nuo vanhat tutut ja etsiä kirjastosta lisää.
Heti elämäkerrasta kuultuani halusin lukea sen ja jo ensimmäisen luvun jälkeen tiesin osuneeni mielenkiintoisen lukukokemuksen pariin. Ristiriitainen kirjailija ja ihminen keskellä kuohuvaa kautta niin Suomen kulttuurielämässä kuin maailmalla on pakosta kiinnostavaa, ehkä jopa inspiroivaa, luettavaa. Minna Maijala antaa tilaa kirjailijan omalle äänelle ja kirja on täynnä katkelmia alkuperäisistä teksteistä. Hämäläinen kirjoitti omasta elämästään niin päiväkirjamerkintöjä, elämäkertamateriaalia kuin kirjeluonnoksia. Päiväkirjat avattiin tutkijoille vasta 2023. Hämäläinen oli itse antanut luvan jakaa niitä vasta 25v kuolemansa jälkeen. Halusi ilmeisesti, että kukaan niissä esiintyvä henkilö ei olisi enää loukkaantumassa ilmeisen ilkeistäkin kommenteista. Vai olisiko halunnut ajan kuluvan, jotta sodan jälkeen tulenarat poliittiset pohdinnat menettäisivät voimansa?
Kirjailijan omat tekstipätkät elävöittävät tarinaa ja tuovat Hämäläisen kielenkäytön ja tunnelman lukijan eteen . Tyyli on joidenkin mielestä ehkä vähän vanhahtavaa, koristeellista ja jopa kuvauksissaan paatoksellista, mutta minulle siinä on taikaa. Ihan jo sen soinnusta nauttiakseni voisin lukea mainitsemani teokset uudelleen. On kirjailijoita, joiden tekstiin voi upota - Vähän samaan tapaan kuin Proustin ranskankielen kiemuroihin.
Ëlämäkerrassa pidin ehkä eniten lapsuuden ja nuoruuden kuvauksesta. Tunnekylmä lapsuusympäristö, sekä joka paikassa vastassa oleva ulkopuolisuuden tunne särkevät lukijankin sydäntä. Valtava tarve kirjoittaa ja halu päästä sen osalta eteenpäin antoivat Hämäläiselle voimaa selviytyä vaikeistakin ajoista, vaikka hän tuntuikin joutuvan kuin huomaamatta uhrin asemaan, varsinkin suhteessaan miehiin.
Olavi Paavolainen oli aikansa julkinen ja näkyvä hahmo ja rakkaussuhde nousee isossa osassa kirjaa keskiöön. Ehkä se oli, tai siis todennäköisesti oli, määrittävä ihmissuhde Helvi Hämäläiselle, mutta silti vähän harmittaa, kun kirjailija jotenkin pienenee ja eteemme nousee vain heijastuma Paavolaisen kautta. Egoistinen ja snobi Paavolainen tuotti paljon kärsimystä ja Hämäläinen koitti pitkään päästä suhteesta eroon. Toki hän sai myös "kostonsa". Säädyllisen murhenäytelmän Artur ei tosiaankaan ole imarteleva kuva, mutta Paavolainen taisi oikeastikin olla varsin sietämätön tapaus ylimielisyydessään. Hänen mielessään oli kuva haluamastaan "pikku naisesta" ja se peitti kokonaan ihmisen pöydän toisella puolella. Elämäkerrassa esiin nousee ristiriitainen ihmissuhde, jossa taustojen ja toiveiden erilaisuus loi jännitteitä ja lopulta särki mahdollisuuden onneen.
Sotakin tietysti vaikutti. Ajankuva nousee Maijalla kirjassa esille jotenkin totutusta poikkeavana. erilaisena kuin olen mielestäni aiemmin lukenut. Sellainen vähän naiivi voiman ja johtajuuden kunnioitus vallitsi osassa sivistyneitä piirejä. Sitä ei kai niin ole suurelle yleisölle mainostettu, kun muistaa missä sitä vahvaa johtajuutta ja muskeleita suureen ääneen tuolloin idealisoitiin. On vaikea kuvitella, ettei sivistyneistö tajunnut, mitä julkisivun takana oli, vai eikö vain koettu sen koskettavan suoraan, vaikka jotain tiedettiinkin? Koettiin pakolliseksi valita pahoista se pienemmäksi tulkittu? Olisi kirjailijoiden kuitenkin luullut heräävän ja kauhistuvan viimeistään uutisiin kirjarovioista. Kai se on niin kuin Hämäläinen oli kirjailijahaastattelussa sanonutkin: " Kyllä he tiesivät, mutta he päättivät olla näkemättä" On ihan terveellistä, että tuotakin puolta tuodaan elämäkerrassa esiin. Maijala ei ota kantaa, mutta siirtää verhoa ja antaa tekstien puhua.
Loppupuolella elämäkerta luo kuvan yksinäisestä ja vähän surullisesta kirjailijasta, jolla on työnsä ja perheensä. Vuosia kuluu ja kirjoja julkaistaan. Jossain kohtaa matkan varrella perheenjäseniä ja ystäviä pikkuhiljaa katoaa ja vanhuus saapuu.
Minna Maijalan kirjaa on helppo lukea ja esiin piirtyy kirjailija, jonka vain oli "pakko kirjoittaa" huolimatta olosuhteista, jotka eivät siihen varsinaisesti kannustaneet. Helvi Hämäläisen elämäntarina kertoo suomalaisesta luokkayhteiskunnasta, kauneuden tarpeesta sekä lapsuuden hyväksynnän ja rakkauden merkityksestä aikuisuuden tasapainolle. Samoista asioista Hämäläinen kai kirjoitti koko uransa ajan vasten kuohuvaa aikakautta.
