Flavia is back!

Suurin vaikuttaja joululoman lukulistamuutoksiin oli näköjään taas ollut Elisa Kirjan ale. Sieltä latautuivat koneelle myös seuraavat Flaviat.

Minähän olin Flaviaan vähän tympääntynytkin jossain vaiheessa. Tuntui, että taika oli kadonnut ja Flaviasta sukeutunut vähän ärsyttävä pikkutyttö. Onneksi taas petrattiin. Jo viime vuoden puolella lukemani (yksi niistä bloggaamatta jääneistä) Nokisen tomumajan arvoitus palasi vanhaan sujuvuuteen, vaikkei yltänytkään sarjan alkuosan tasolle. Nyt lukemani kaksi viimeisintä puolestaan olivat taas taattua Flaviaa. Tiedä sitten, onko syynä pidempi tauko sarjan lukemisessa, vaiko todellinen muutos, mutta nyt nautin ja luinkin molemmat peräkkäin.

Alan Bradley : Nokisen tomumajan arvoitus, Kolmasti naukui kirjava kissa  ja On hieno paikka haudan povi
Omia ostoksia Elisa Kirjan alesta 

Flavian elämä kulkee eteenpäin ja samalla hänen eteensä tupsahtelee ruumiita tasaiseen tahtiin. Nokisen tomumajan arvoitus heittää Flavian Kanadaan tyttökouluun. Siellä hänen huoneensa takasta tipahtaa karrelle palanut ruumis, jonka tarina pitää tietysti selvittää. Kiemurat koulun ympärillä ovat ihan mielenkiintoiset (mustasukkaisuutta, vallanhimoa ja kaiken lisäksi kansainvälinen järjestö), mutta jotenkin Flavia on kuitenkin parhaimmillaan nimenomaan englantilaisessa ympäristössä.

Onneksi hän siis palaa kotimaan kamaralle ja löytää tietysti samantien ruumiin auttaessaan kirkkoherran rouvaa askareissa. Kirjan verran selvitellään, mitä yhteistä voi olla suosituilla lastenkirjoilla ja pirunkuvilla kirkkopenkeissä. Pidin tarinan mielikuvituksellisista kiemuroista, jotka kuitenkin rajaa hipoen liikuivat koko ajan juuri ja juuri uskottavuuden tällä puolen. Ei, että Flavian tarinat noin yleensä olisivat varsinaisesti tosielämään perustuvia, mutta ei sentään mennä ihan fantasian puolelle.

Toistaiseksi viimeisenä suomennetussa Flavia-romaanissa ollaan lomamatkalla, tosin ihan Englannissa. Kuten arvata saattaa, Flavian viilentäessä venematkalla kättään joen vedessä hän törkkäisee sormensa suoraan kuolleen hampaiden väliin. Miellyttävästi makaaberissa tarinassa on useampikin enemmän tai vähemmän vanha ruumis sekä paljon teatteria. Henkilöhahmot ovat Flavia-tyyliin hitusen karikatyyrin puolella, mutta juuri siksi niin viehättäviä ja kiinnostavia. Idyllinen englantilaiskylä saa jänniä sävyjä murhatutkimuksesta.

Olen iloinen, että Flavia palasi taas raiteilleen. Vaikka hänen elämässään tapahtuu myös paljon traagisia käänteitä, on Flavian mieli yhtä analyyttinen kuin ennenkin eikä hänellä ole mitään vaikeuksia työntää nenäänsä joka paikkaan. Tuttu energia ja toimeliaisuus on palannut eikä tarinoissa ainakaan näin joululoman viihdykkeenä luettuina ollut sitä samaa muutaman osan vallannutta väsynyttä kärsimättömyyttä, jonka myötä juonessa välillä oikaisiin turhiakin mutkia suoraksi ja päädyttiin loppuratkaisuun vähän vahingossa.

Uskollinen apuri Dogger saa hahmona syvyyttä ja yhä suuremman roolin Flavian elämässä.  Ihan kuin ilmassa olisi peräti jotain uutta pientä romanttista värinääkin tarjolla siskon hääsuunnitelmien lisäksi ? Ihan pakko lukea seuraavatkin osat, että saa tietää.

Kesäkirjoja - kummaa dekkaria ja fantasiaa

Kesäloma alkoi. Kädessä GT seljankukkahäivähdyksellä istun aurinkoisella pihalla rennosti kirjan vieressä. Nojaan taaksepäin ja huokaisen, mikä rauha... Niin, mikä rauha?

Äitii, äitii, äitii, äitii ja äitii... ja sitten sataa vettäkin niskaan.

Joo, on unelma kesälomasta ja sitten on se todellisuus. En silti valita. Loma on ihanaa!

Eikä tuo todellisuus toisaalta niin kamalan kaukana - olen minä kirjoja lukenut ja lukumaratoniinkin pääsin osallistumaan jo ennen kesälomaa. Vielä en tosin ole maratonkirjoja ehtinyt kunnolla bloggaamaan.

Jos nyt aloittaisi ensimmäisestä. Alan Bradleyn Flavia-kirjat ovat taattua maratonkamaa. Kirjan jaksaa hyvin lukea kerralla, se ei vie ylenmäärin aikaa ja tarina vie mennessään.


Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Flavia de Luce on nopeasti noussut yhdeksi suurista etsiväsuosikeistani. Hänen tutkimuksensa sijoittuvat tietysti dekkarigenren pariin, mutta on niissä jotenkin pieni viba kummaakin. En tiedä johtuuko se sitten Flavian miltei yliluonnollisesta kyvystä joutua tekemisiin murhatapausten kanssa, vaiko kylän oudolla tavalla sulkeutuneesta ja salaisuuksia vilisevästä ilmapiiristä, mutta jotenkin näissä kirjoissa ollaan vähän kummarajan toisella puolen.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa vie Flavian kirkkomaalle ja hautaan. Tosin ei sillä perinteisellä tavalla. Kylässä kaivetaan esiin vanhaa suojeluspyhimystä 500 vuoden jälkeen, eikä kaikki tietenkään mene ihan niin kuin suunnitellaan. Kryptasta löytyykin vähän aiemmin kadonnut kanttori.

Tarina tietysti etenee kiemuraisesti ja monia polkuja pitkin jalokivistä rakkausjuoniin ja Flavian isän rahahuoliin. Flavia on aina askelen edellä kilpailijoitaan, mutta ei hänkään voi sentään ihan kaikkea aavistaa, varsinkaan lopun koukkua, joka taitaa pakottaa lukemaan seuraavan osan mahdollisimman nopeasti.

Viimeksi toivoin pientä uudistumista ja lisäloogisuutta tarinankulkuun sarjan edetessä. Toiveeseeni vastattiin. Tämä osa on taas taattua Flaviaa - ei liian helposti etenevää, mutta kuitenkin Flavian kykyjä täysin käyttävää. Tykkäsin kovasti. Eniten tykkäsin sarjan henkilöhahmokategoriasta, sekä siitä, miten siskosten välinen pehmeneminen hiukan etenee, eikä vihasuhde ole enää niin mustavalkoinen. Isästäkin löytyy ihan uutta inhimillisyyttä, mikä sekin tuo osaltaan pienen piristysruiskeen jo hivenen paikallaan junnaavaan kehystarinaan.


Neil Gaiman's How the Marquis got his coat back
HelMet / Overdrive 

Jo ennen lukumaratonia ja kesälomaa tulin kuunnelleeksi myös BBC dramatisoinnin äänikirjana. Jos esittelyssä lukee BBC ja Neil Gaiman, voi teoksen rauhassa lainata. Tulossa on jotain vähän päätöntä, mutta varsin viihdyttävää taitavasti toteutettuna. Tämä ei ole poikkeus.

Lyhyt, Neverwheren maailmaan sijoittuva tarina siitä, miten Marquis kadotti takkinsa ja taas löysi sen, sopii erittäin hyvin myös riippumattokuunteluun. Gaiman on terässä ja tarina vie kiemurasta toiseen hillittömällä vauhdilla. Vähän vaatii keskittymistä englanninkieleen enemmän kuin samankieliset äänikirjat. Kuunnelma on aina hiukan vaativampi.

Ei voi kuin suositella. Varsinkin, jos sattuu pääasiallisesti tykkäämään Gaimanista niin kuin minä.


Mutta nyt paistaa vaihteeksi aurinko ja se tarkoittaa pikaista siirtymistä ulkoilmaan - seuraavaan sadekuuroon saakka. 

Voi Flavia, minkä teit!

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Minä olen ollut aivan rakastunut Flavia de Lucen seikkailuihin Alan Bradleyn kirjoissa. Kolme ensimmäistä osaa lumosivat minut jo ensimmäisistä sivuista lähtien. Siispä olin aivan täpinöissäni aloittaessani neljättä.

Jotain outoa tapahtui. Luin kirjaa mielelläni, mutta lumous oli jostain syystä kadonnut. En tiedä johtuiko se suljetusta miljööstä - tarina nimittäin tapahtuu pääasiassa kartanolla. Ehkä minut onkin koukuttanut nimenomaan se laajempi englantilaisen maaseudun kuvaus.

Tällä kertaa tapahtumat saapuvat kirjaimellisesti Flavian luokse, sillä kartanolla kuvataan elokuvaa. Paikalle saapuva filmiryhmä tuo joulunaluselämään säpinää vähän turhankin paljon, kun lumimyrsky sulkee tiet ja murhaaja iskee.

Flavia tietysti seuraa tapahtumia kaiken keskipisteessä ja kotikenttäedun avulla pääsee myös kiellettyihin paikkoihin helposti. Johtolankoja löytyy, mutta sitten töksähti. Jotenkin kaikki vain selviää osittain sattumalta ja osittain hermojen pettämisen vuoksi. Minä en oikein kunnolla ymmärtänyt, miksi lopussa touhutaan niin kuin touhutaan. Ei näiden tällä tavalla pitäisi ratketa. Flavia on fiksu tyttö. Ei hän tarvitse murhaajaa paljastamaan itse itseään. Vai missasinko minä jotain?

Voi toki olla, että en vain oikein jaksanut keskittyä kirjaan kaikessa hulinassa ja tohinassa, mutta tällä kertaa en ole aivan niin ihastuksissani kuin kolmen ensimmäisen osan kohdalla. Pidin kyllä kirjasta tälläkin kertaa, mutta jotain jäi puuttumaan. Toki tässäkin paljastui jänniä juttuja, varsinkin Flavian perhepiirin historiasta.

No, täytyy lukea seuraavakin osa. Ehkä taika palaa. Eivätkä kai kaikki kirjat pitkässä sarjassa voikaan olla yhtä hurmaavia, jotain vaihtelua pitää saada. Muuten käy sarjan lukeminen tylsäksi.

Anglofiilistelyä ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Se on sitten Brexit, eikä kukaan oikein taida sittenkään tietää, mitä se oikeasti tarkoittaa. Seuraataanko 50. artiklaa, vai oliko kyseessä vain mielipiteenilmaisu? Se nyt kai ainakin lienee selvää, että taisivat UK:n asukkaat herätä äänestyksen jälkeiseen aamuun ja huomata, ettei tainnut mennä ihan niin kuin ajateltiin. "Leave" puolen kannattajat ryhtyivät vetämään sloganeitaan takaisin samaa tahtia kuin prosenttiluvut varmistuivat. Hämmentävää.

Minä olen aina ollut jonkunlainen anglofiili. Englanti taipuu kielelläni jopa helpommin kuin jo yli 20 vuotta kotikielenä ollut ranska (vaikka toki ihan suomenkielinen oikeasti olenkin). Brittikirjallisuus on aina kuulunut suosikkeihini ja rakastan englantilaisia dekkarisarjoja. Opiskelinpa aikoinaan englantilaista filologiaakin muutaman vuoden yliopistolla.

Sitä en tiedä, vastaako minun mielikuvani "englantilaisuudesta" edes yhtä totuuden kulmaa. Taidan olla auttamattomasti jähmettynyt Christien kylämaisemaan tai Austenin pukudraamaan. Iltapäivätee eli kurkkusandwichejä ja skonsseja "with jam and clotted cream" lienee jatkossakin suosikkini. Siis, minähän lähdin mukaan riemusta hihkuen, kun oli mahdollisuus päästä kokeilemaan krikettiä ja brittiherkkuja. Kyseessä tosin oli enemmän tuonne Australian suuntaan viiraava tilaisuus viininmaistajaisineen, mutta sehän ei ainakaan intoa vähentänyt. (huom. ruokablogin kaupallinen yhteistyö with Hardy's Wines) 

No, minä aion jatkossakin nauttia tarinoista fiktiivisestä tai ajan virtaan jo kadonneesta Englannista, samalla kun seuraan todellisuuden villejä juonenkäänteitä. Nyt viimeksi luin Alan Bradley Flavia de Luce-sarjan kolmannen osan. Kirjailijahan on itse asiassa kanadalainen, mutta hänen kirjoissaan kerrotaan juuri siitä Englannista, jonka kaikki kai jollain tasolla kuvittelemme tuntevamme. Kaunista maaseutua, rapistuvia kartanoita, kylän pastori ja muita mielenkiintoisia, usein vähän eksentrisiä henkilöhahmoja... kuulostaako tutulta?

Kuva Bazar 

Alan Bradley; Hopeisen hummerihaarukan tapaus 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Flavia de Lucella on kuitenkin ihan oma twistinsä perinteisten (britti)maalaisdekkarien joukossa. Sarjan kolmas osa jatkaa samaa, hivenen makaaberia kuvausta nuoresta kemististä, joka ei pelkää kuolleita ainakaan enempää kuin ylisosiaalisia tilanteita.

Isosiskot kiduttavat Flaviaa edelleen, isä on edelleen poissaoleva ja äitiä ikävä, mutta tällä kertaa olen havaitsevinani kirjassa ehkä pientä jäiden sulamista. Minua lämmön häivähdys miellytti. Tapahtumat toki ovat taas hyytäviä. Joku hyökkää lähimetsään leiriytyneen mustalaisvanhuksen kimppuun ja kylän tunnettu roisto löydetään hummerihaarukka aivoihinsa työnnettynä.

Flavia löytää itsensä taas tapahtumien keskipisteestä ja sotkeutuu vyyhtiin enemmän tai vähemmän, no ehkä kuitenkin enemmän, omasta tahdostaan ja aktiivisuudestaan.

Kuten aiemmatkin osat, tämä vetäisi minut mukaansa ja ahmaisin kirjan muutamassa illassa. Itse asiassa minun piti säästää tämä heinäkuun lukumaratonin riemuksi, mutta enpä vain malttanut. Flaviassa ja hänen maailmassaan on jotain ällistyttävän koukuttavaa. Olethan muuten itse jo ilmoittautunut maratonille?

Oikeastihan tarina on aika kamala. Pieni tyttö, jonka elämä on kaikkea muuta kuin turvallista, suloista lapsuutta. Väkivalta ja julmuus ovat arkipäivää. Silti Flavia on riemastuttavan reipas. Hän on aito selviytyjä. Kuitenkin tuntui hyvältä huomata tuo jo mainitsemani lientyminen. Se toi kirjaan uutta syvyyttä. Pidemmän päälle voisivat Flavian tarinat muuten alkaa jo toistamaan itseään.

Bradleyn kirjojen kuvaama englantilainen maalaisidylli on viehättävällä tavalla vinksahtanut. Ehkä kirjailijan etäisyys kuvaamaansa miljööseen tuo siihen sellaisen jännän epätodellisuuden tunnun. Kirja ei ole varsinaisesti maagista realismia, mutta jokin väre siinä pinnan alla käy. Mielessäni maisemat ovat kuin mustavalkofilmistä - värit puuttuvat tai sitten näkyy vain haaleaa ruohonvihreää. Koen usein lukemani kirjat jonkinlaisina päänsisäisinä kuvina, mutta Flavian tarinat ovat harvinaisenkin visuaalisia.

Kaikkiaan nautittavaa luettavaa ja piristävän erilaista kaikille dekkarien ystäville (ja toki muillekin). Ehdotonta kesäkirjojen aatelia.

(EDIT: hassua, luin juuri aiemmin kirjoittamani tekstin Flaviasta ja jo 2014 vertasin Bradley kirjoja mustavalkofilmiin - mikään ei ole muuttunut) 

Kuolema ei ole lastenleikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lastenleikkiä 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Kuolema ei ole lastenleikkiä, mutta lapsi kuolemantapauksen selvittelijänä luo tarinaan aina omanlaisiaan jännitteitä. Alan Bradleyn kirjoissa Flavia de Lucen pikkutytölle oudot kiinnostuksen aiheet kuten kemia sekä suunnitelmat isosiskojen toimittamiseksi haudan lepoon tekevät asetelmasta vielä astetta värisyttävämmän.

Pidin kovasti jo sarjan ensimmäisestä osasta, Piiraan maku makea, mutta tämä toinen kietoi minut vielä enemmän pauloihinsa. Minua viehättää usein sellainen pikkuisen vinksahtanut maailma kirjoissa ja Bradleyn englantilainen pikkukylä on näennäisen normaaliutensa alla suhteellisen omituinen. Siitä omituisuudesta ei kuitenkaan oikein  saa kiinni.

On hivenen häiritsevää, kun en oikein osaa tulkita, mistä romaanin outo tunnelma oikein tulee. Johtuuko se päähenkilön lievästi makaabereista taipumuksista? Onko syynä kylän henkilögalleria, johon mahtuu niin lapsensa kuoleman myötä omituiseksi muuttunut äiti kuin despootti nukketaiteilija tai postimerkkien maailmaan todellisuutta pakeneva isä? Tämä häiritsevyys voisi vieraannuttaa, mutta jotenkin rauhallinen maalaismaisema ja sen puitteissa tapahtuvat miltei maagiset käänteet saavat minut ahmimaan tarinaa ja välillä hihittelemään itsekseni.

Älkää käsittäkö väärin, ei kirja ole mitenkään erityisen huvittava. Minä nauran itselleni, kun annan Bradleyn viedä minua tarinallaan kuin narussa pässiä. En nimittäin vieläkään osaa sanoa, mikä minut saa niin pauloihinsa. Tarina on toki hyvin kirjoitettu. Tapahtuu murha ja sen selvittäminen vaatii Flavialta menneiden tapahtumien penkomista ja useampienkin luurankojen kolistelua, mutta onhan noita sujuvia dekkareita tullut luettua muitakin. Juonen kiemurat yllättävät, henkilöhahmoja riittää ja ne ovat piristävän erilaisia. Joo, mutta ei tuo ole mikään selitys. Jollain kummallisella tavalla Bradley on onnistunut sekoittamaan keitoksen, joka ainakin minuun toimii kuin Flavian kemiankokeet.

En vieläkään oikein osaa selittää miksi, mutta Flavia de Lucen edesottamuksista kertovan sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat minulla olleet viimeisen vuoden parhaiten muistamiania uutuuksia. Odotan kärsimättömänä seuraavia osia. Englanniksi niitä löytyisikin jo aika monta...

Neiti Etsivän manttelinperijä ? - Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley : Piiraan maku makea 
Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta 

Flavia de Luce on 11-vuotias. Hän asuu suuressa talossa filatelisti-isänsä ja kahden mahdottoman isosiskonsa kanssa. Perintönä kemiasta innostuneelta esi-isältä talosta löytyy myös hyvinvarusteltu laboratorio, jota Flavia innokkaasti hyödyntää. Hänkin nimittäin rakastaa kemiaa ja on varsinainen pieni myrkynkeittäjä.

Eräänä päivänä Flavia löytää puutarhasta kuolevan miehen. Mies osoittautuu samaksi, jonka kanssa isä riiteli kirjastossa edellisenä iltana. Sitten tarinaan sekoittuvat niin harvinaiset postimerkit kuin koulupoikien silmänkääntötemput ja Flavian on pakko puuttua asiaan pelastaakseen murhasta pidätetty isänsä.

Minä luin Flavian seikkailuista aivan yhtä innoissani näin nelikymppisenä kuin pienenä tyttönä Neiti Etsivän edesottamuksista. Sankarina on reipas tyttö, jolla on erikoisia mielenkiinnon kohteita ja kyky joutua väärään paikkaan oikeaan aikaan. Viisikymmentäluvun ajankuvaus on kevyttä, mutta läsnäolevaa, ja lisäksi kirjassa on jotenkin sellainen jännästi pikkuisen vääristynyt tunnelma. Vähän niin kuin katselisi hiukan haalistunutta mustavalkofilmiä, joka nykiessään peittää aina osan tarinsta. Jännästi koukuttava, ihan aikuisellekin. Itse asiassa en ole ihan varma, onko tämä kuitenkaan aivan nuorille tarkoitettu sankarin iästä huolimatta. Kaipa he sitten lukevat vähän eri tavalla.

Kaikkiaan kirja siis oli mielenkiintoinen ja miellyttävä lukututtavuus. Toivottavasti kyseessä on sarjan alku ja saamme pian jatkoa Flavian seikkailuille. Ainakin äiti lukee - yritin tarjota pojalle 11v, mutta vastaus oli aika tyrmäävä : "Sankarina tyttö, kyseessä dekkari, ei fantasiaolioita - KIITOS EI..." No, aina ei voi voittaa ja voihan mieli joskus muuttuakin.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta