(Luku)päiväkirja : Hattaradilemma ja romantiikan kirous

Remppaevakon majapaikan lukunurkkaus on viihtyisä

Romanttinen kirjallisuus on pahasti aliarvostettua. Vaaleanpunaiseen hattaraan kun monesti sekoittuu muitakin sävyjä, eikä eskapismissa ole mitään pahaa. Olen useasti miettinyt, mistä kumpuaa itselläkin selittelyn tarve; "Luen muutakin, ihan laidasta laitaan". Tarve nostaa päätään erityisesti lukiessani romanttista viihdekirjallisuutta, dekkarien, tietokirjojen tai klassikoiden kohdalla samaa tunnetta ei tule. Eikä edes fantasian, vaikka sitäkin välillä lasten saduiksi väitettiin. (Hah, eivät taida tietyt maailman suosituimmat fantasiaelokuvat olla edes lapsille sallittuja). 

Toki myönnän, että teini-iän Barbara Cartlandit eivät enää ole maistuneet vuosikymmeniin, mutta niiden kohdalla on enemmän kyse paitsi juonikaavan toistosta, myös luokattoman huonojen suomennosten ja kielitarkistusten painajaisesta. Joukkoon aina mahtuu, niin romanttisen viihdekirjallisuudenkin. 

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Storytel 

Ulla Onervan Hattaradilemma on viimeisin lukemani romanttinen viihderomaani. Se on selkeästi YA-kirjallisuutta ainakin päähenkilöidensä abivuoden touhujen puolesta. Minä jäin kyllä miettimään, että kovasti ovat nuoret tiedostavia ja keskustelu argumentoivaa, dialogia seuratessani. Mielenkiintoista toki, mutta en ole ihan varma olisiko minun kaveripiirini pystynyt samaan. No, ehkä jotkut kuitenkin. Sitäpaitsi, nykynuoret ovat jotenkin ajattelultaan paljon kehittyneempiä ja tiedostavampia.

Tarina etenee sujuvasti. Kirjoitusten stressaavuus, intohimoinen suhtautuminen niin kavereihin, omiin mielipiteisiin kuin ihastumisiin ovat aika tuttua materiaalia. Minulla alkaa olla romanttisten tarinoiden kanssa vähän samoja haasteita kuin dekkareidenkin. Olen lukenut niitä niin paljon, että tunnistan hyvin monet kuviot ennestään ja osaan ennakoida tarinankulkua turhankin hyvin. En myöskään taida olla ihan  osuvinta kohderyhmää YA-romaanille, mutta luin romaanin ihan tyytyväisenä. Tosin taisin ehkä keskittyä enemmän tarinan henkilöhahmojen kirjalliseen pohdintaan kuin kaveriporukan tempauksiin. 

Hattaradilemmassa siis toki pohditaan päähenkilö Emman suhdekiemuroita, mutta toisessa pääosassa on selkeästi romanttinen viihdekirjallisuus ja sen asema. Itsekin jäin (taas) pohtimaan iät ja ajat mieltäni kiusannutta romanttisen kirjallisuuden aliarviointia. Syitä lienee monia aina naisten kirjallisuudeksi (ja siis jotenkin hötöiseksi) luokittelusta kioskiromantiikan välillä huonoon kielelliseen laatuun ja ihan kirjaimellisesti halvempaan hintaan. Sitä arvostetaa, mikä maksaa (?) - En tiedä. Viisammat lienevät tehneen asiasta oikein tutkimuksiakin. 

Tietty kaavamaisuus ja monessa tarinassa esiintyvä asenteellisuus eivät ole minua yleensä häirinneet. Kun ne tunnistaa, voi keskittyä nauttimaan pienestä määrästä hattaraa, ohittaa epäolennaisuudet ja jatkaa elämäänsä reaalimaailmassa jättäen ritarit haarniskassaan jatkamaan matkaa valkoisilla hevosillaan ohitse ja muille maille paperiprinsessojen luokse.  Tietysti joskus ottaa päähän, mutta tosiasiassa olen törmännyt ärsyttävän naiiveihin ja toimintakyvyttömiin tyttösiin ehkä vielä enemmän dekkareissa kuin romantiikan genressä. 

Lisäksi varsinkin viime vuosina on vastaan tullut vähän kliseistä poikkeaviakin romanttisia tarinoita. Onneksi. Tässä noin äkkiseltään muutama mieleen juolahtanut. 

Mitäs muita lisäätte listalle ? 

1. Seurapiirineidon opas onnenongintaan (Sophie Irving) - Kyllä, neidon tehtävä on löytää itselleen aviomies ja köyhän neidon pitää löytää rikas aviomies. Tämä sankaritar ei odota viattomana prinssiä avukseen, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja ryhtyy juonittelemaan rikkaiden poikamiesten päänmenoksi. 
2. Englantilainen romanssi (Niina Mero) - Tämä on ehkä hieman liiankin ilmeinen sillä kirja irvailee täysin avoimesti perinteisille romanssikuvioilla (ja samalla romanttiselle päähenkilölleen) ja kiepauttaa ainakin osan kuvioista vinoon.  Lisää täällä.
3. Pieni kirjapuoti Pariisissa - Romanttinen kirjallisuus ei aina tarkoita perinteista tapaamisesta rakastumiseen ja niin edelleen. Pieni kirjapuoti Pariisissa on ehkä yksi kaikkein haikeimmista ja romanttisimmista kirjoista, jonka olen ikinä lukenut. Muita mietteitä täällä. (Korona muuten sotki kaikki synttärisuunnitelmani, mutta vielä kai ehtisi)
4. Talo taivaansinisellä merellä (TJ Klune) - Tarina sydämen ja rakkauden löytymisestä, erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten jokainen tarvitsee jonkun, joka uskoo ja luottaa. Aivan ihanan lempeä ja romanttinen(kin) tarina. 
5. Legends and Lattes (Travis Baldree) - Palkkasoturi, nainen ja jätti - siinä tämän kirjasarjan päähenkilö, joka mielikuvituksellisine ystävineen seikkailee tässä ehkä kaikkein herttaisimmassa ikinä lukemassani fantasiaromaanissa. Rakkautta tarvitsevat kaikki, hitunen taikaa voi auttaa, mutta ilman sitäkin selvitään. Ilman kunnon kahvia puolestaan ei. 
6. Elektran tytär (Madeleine Brent) - Muistan joskus teininä lukeneeni tämän ja kokeneeni kiehtovaksi sen, miten rakkauden kohde ei sitten ollutkaan se perinteinen sankarihahmo. Muuten kyllä melko hyvin genrensä perinteinen edustaja. 
7. Ylpeys ja ennakkoluulo (Jane Austen) - Ai että mitä ? No, minusta tämä ei ihan istu siihen kliseiseen kuvaan miehen perään huokailevasta neidosta ja tummasta, komeasta sankarista. Kyllä me kaikki tietysti muistamme Mr Darcyn nousemassa metsälammesta - (krhm... se taisikin olla tv-sarjassa), mutta aikakautensa edustajaksi on Austen mielestäni hienosti kuvannut sen, miten oikeaan rakkauteen kuuluu molempien kyky tulla toista vastaan ja kohdata toinen ihmisenä eikä itsestäänselvänä valloituksena. 

Ehkä tuossa joukossa on kirjoja, joita eivät kaikki hyväksyisi puhtaasti romanttisen viihdegenren edustajiksi, mutta minusta ne ovat juuri niitä. Rakkaus tulee niin monessa muodossa. 

(Luku)päiväkirja: Kahvia ja korvapuusteja laiturilukemistoon eli ruokaa romaaneissa

Lienee jonkinlaista itsensä kiduttamista, kun lukee herkkuja ja kokkausta kuvaavia kirjoja koronan vietyä sekä haju- että makuaistin. Vielä pahempaa on tietysti nähdä isäntä ja kuopus leipomassa vadelma-pistaasicharlottaa... Koronakesäloma siis jatkuu edelleen. Lepäillään, syödään (muiden makuaisti toimii) ja minä olen kieltämättä lukenut aika paljon. 

Vaikka makuaisti ei toimi, on minulla kuitenkin enemmän nälkä kuin normaalisti. Siis ihan rehellinen, vatsassa kurniva nälkä. En tiedä, johtuuko tuo koronan vastustamisen vaatimasta lisäenergiasta, makutyydytyksen puutteesta vaiko sitten siitä, että nyt on lukulistalle päätynyt parikin melko lailla ruoan ympärillä pyörivää romaania. 

En valita. Erilaisuudestaan huolimatta samankaltaiset viihdepläjäykset ovat oivallinen lisä kenen tahansa laiturilukemistoon. 

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

Ekirja / Storytel 

Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila 

Ekirja / Storytel 

Kummassakin kirjassa kehitetään kahvilaa ja tehdään urakalla ruokaa. Maailmanlopun kahvilassa Aurelian täti on suunnittelemassa puutarhanähtävyyttä, jonne tietysti tarvitaan myös yleisöä hellivä ruokatarjonta. Korvapuustikesässä Kristan isoäidin kahvila Koivu tarvitsee vetäjää, isoäidin loukattua itsensä. 

Aurelia siis laittaa ruokaa remonttiporukalle ja päätyy jo lapsuudesta tutun remonttireiskan vällyjen alle. Krista puolestaan lämmittelee lukioaikojen suhdetta ja pyörittää siinä sivussa kyläkahvilaa, ja ihastelee nuoren kunnanjohtajan kauniita silmiä. 

Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin, jollei niiksi lasketa rentoa kirjoitustapaa ja hauskoja dialogeja. Viimeksimainitut ovat ehkä piirun verran hauskempia Maailmanlopun kahvilassa ja välillä vähän tekopirteitä Korvapuustikesässä, mutta sujuvaa luettavaa kuitenkin.

Kumpikin päähenkilö on omalla tavallaan kiinnostava ja omanlaisensa. On todella miellyttävää lukea kerrankin jostain muusta kuin kauniista, kokemattomasta ja vähän naiivista tyttösestä tai siitä homssahtavasta, mutta rakastettavasta keski-ikäisestä tädistä, jotka molemmat ovat viihdekirjallisuuden standardihahmoja. Krista on toki huomattavasti maanläheisempi henkilöhahmo kaikista traumoistaan huolimatta, biologisen kellon kanssa tuskailevaan Aureliaan verratessa.

Toisaalta, vähän pitää hörhö ollakin tarinassa, jossa kummittelee ja yliluonnolliset voimat suojelevat kartanoa ja sen omenapuita. Kyläkahvilan pitäjän taas kuuluu pitää jalat tiukasti maassa ja sydänkin kurissa, jotta saa elämän sujumaan. Ihan parasta oli se, ettei kumpikaan naisista kaipaa prinssiä pelastamaan, ainakaan perinteisessä mielessä, ja molemmilla on vahvoja naisia myös  ympäristössään. Varsinkin Korvapuustikesän kuvaus ystävyyden voimasta ja sen tarpeesta oli jotenkin ihana. 

Miljöötkin ovat kirjoissa laiturilukemiston korkeampaa tasoa. Vanha, ränsistynyt kartano syyspimeillä ja perinteinen kyläyhteisö kesäauringossa. Mitä voisi pyytää enempää? Pidin kovasti molemmista ja Korvapuustikesä sai taas haaveilemaan muutosta jonnekin maalle. Tiedän, selviäisin siellä ehkä kuusi kuukautta ja palaisin sitten häntä koipien välissä kaupunkimaisempaan ympäristöön, mutta ainahan sitä voi haaveilla - varsinkin kesälomalla. 

Viihdyin molempien kirjojen parissa. Maailmanlopun kahvila tuottaa hieman enemmän traditiosta poikkeavan tarinankaaren, mikä virkistää näin "hömpässä" jo täysin marinoitua vanhempaa lukijaa. Samoin riemastuttaa se, ettei Korvapuustikesäkään sorru vaaleanpunaiseen hattaraan edes lopussa, itse asiassa ei varsinkaan lopussa. 

Kadonneiden tavaroiden vartija

Jotkut kirjat yhdistyvät paikkoihin, joissa niitä lukee. Ruth Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartija tulee ikuisesti muistuttamaan minua siitä, kun viimein sain itseni juoksumatolle ja vieläpä useampaan kertaan. Outoa, eikö ?

Kirjassa nimittäin ei juosta eikä muutenkaan urheilla, eikä se ole mitenkään hurjan tiivistahtinen. Itse asiassa välillä se tuntui pysyvän sen verran tukevasti aloillaan, ettei edennyt kuuntelussakaan pariin viikkoon kuin muutaman minuutin.

Kuitenkin ihan pidin kirjasta - sitten lopulta.

Kuva: Bazar Kustannus

Ruth Hogan : Kadonneiden tavaroiden vartija 
Nextoryn valikoimista
Lukijana: Johanna Kokko 

Anthony kerää löytötavaroita ja kirjoittaa niistä tarinoita. Hän asuu upeassa talossa, apunaan Laura, joka toipuu kurjasta avioliitosta. Tarinassa sekoittuvat tavaroiden tarinat, Anthonyn elämäntarina sekä Lauran tulevaisuus, johon olennaisena osana kuuluu hänen uusi ystävänsä Päivänpaiste sekä komea puutarhuri.

Rinnakkaistarinana seuraamme Eunicen uraa kirjakustantamossa mahtavan pomon seurana, muutamaa vuosikymmentä Lauran tarinaa aikaisemmin.

Juonet kulkevat rinnakkain, lomittain ja sekoittuvat tarinanpätkiin löytötavaroiden hukkaushetkestä. Kun aineksiin sekoittuu myös yliluonnollisia elementtejä ja Paduan kummitus, voisi lopputuloksena olla todellinen sekamelska. Siltä se paikoitellen vähän tuntuikin, mutta samalla kirja kiehtoo. Sitä voi lukea palasissa ilman, että putoaa kelkasta, ainakaan kovin paljon. Takaisin pääsee taas seuraavassa sopivassa kohdassa tarinan jatkuessa uudestaan.

Minä siis vähän jouduin taistelemaan kuunnellakseni kirjan loppuun saakka, mutta viimeisen kolmasosan kuuntelin vauhdilla. Siinä alkoivat erilaiset langanpätkät solmiutua rusetteihin ja löytötavarat löytämään hukkaajansa.

Eihän tämä varsinaisesti ole erityisen looginen tarina ja vähän imeläkin se on, mutta Korona-aikaan erittäin sopiva. Siinä on sellaista lempeää naiiviutta ilman tyhmyyttä. Sellaisesta tulee hyvä mieli, eikä nykyuutisten keskellä sellaista luettavaa ole yhtään liikaa.

Jotenkin jännästi minun lukemiseni tuntuvat jakautuvan kahteen ryhmään. Joko tarvitaan dekkareita tai sitten jotain pientä taikaa. Dekkaritkaan eivät saa olla sellaisia julmia vaan Cozy Mystery on näköjään päivän teema. Herttaista sen olla pitää niin muistaa maailmassa olevan muutakin kuin katalia viruksia.

Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Tämä kirja odotteli hyllyssäni jo jonkin aikaa. Kuvaus kuulostin hampaita vihlovan sokeriselta, joten jätin sen suosiolla odottelemaan oikeaa hetkeä. Jostain syystä huomaan nimittäin ärsyyntyväni nykyään vaaleanpunaiseen normitohinassa. Mitä lie vaihdevuosioireilun alkua.

Nyt kuitenkin kaikki Korona-uutisointi ja yleinen negatiivisuusaalto vaati vastatoimia. Mikäs sen parempaa kuin herttainen hömppä ?

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja 
Pyytämätön ennakkokappale kustantajalta 

Tässä kirjassa on houkutuksena myös Skotlantilainen maaseutu ja kirjakauppa. Yep, minulla on kehittynyt kyseiseen komboon jonkinlainen heikkous Kirjakauppiaan päiväkirjan jälkeen. Tosin tässä ollaan aika kaukana vähän sarkastisen kirjakauppiaan muistelmista.

Nina menettää työnsä Birminghamin kirjastossa. Tulevaisuutta pohtiessaan hän äkkiä huomaa omistavansa vanhan leipomoauton ja kiertävänsä Skotlannin maaseutua myyden kirjoja lukemisennälkäisille kyläläisille.

Asetelma siis on herkullisen idyllinen, eikä kirja petä kuvatessaan kyliä ja siellä asuvia hivenen eksentrisiä hahmoja, puhumattakaan tietysti junalla ohi ajavasta romanttisesta mekaanikosta tai äreästä maanviljelijä-vuokranantajasta, jotka tietenkin ovat myös sietämättömän komeita.

Arvannette asetelman ja ehkäpä myös lopputuloksen. Minä arvasin. Ennalta-arvattavuuteen liittyy  myös kirjan heikko kohta. Kun se kauan odotettu hetki sitten saapui, loppui kylän ja Ninan kirjakauppatouhujen kuvailu kuin seinään ja päädyttiin mökin seinien sisäpuolelle - tylsää...! Noin lukijan kannalta, Ninalla tuntui olevan hauskaa, vaikkei sitäkään kovin tarkasti kuvailtu.

No, kaikkiaan tämä oli nopeasti luettava ja viihdyttävän piristävä sunnuntaipiristys. Onneksi loppuratkaisu on juuri nimensä mukainen, eli melko lopussa kirjaa tuleva osa. Iloista seikkailua kesti siis mukavan aikaa - eikä siinä lopun asetelmassa tietysti mitään vikaa ole. Niinhän se piti juuri mennäkin.

Pientä fiksausta vailla

Kenenkä meistä elämä ei tuntuisi aina välillä vaativan isompaa tai pienempää fiksausta ? Juju onkin kai siinä, että pitäisi tehdä omilta tuntuvia juttuja ja seistä omilla jaloillaan. Helpommin sanottu kuin tehdy kai useimmiten, mutta onneksi on kirjoja, joissa asiat asettuvat paikoilleen ja lopuksi on hyvä mieli. Se kai on viihteen tarkoitus ? Eikä onnellinen loppu aina tarkoita, että elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. Itse asiassa parhaissa kirjoissa se on yleensä kaikkea muuta.

Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Pientä fiksausta vailla ei ole ehkä kaikkein parhaita lukemiani viihdekirjoja, mutta se puolustaa kyllä paikkaansa genren suomalaisten edustajien joukossa. Vähän tuli sellainen olo, että pitäisi itsekin keksiä jotain uutta elämään.

Venla on toipumassa niin burnoutista kuin avioerosta. Uusi elämä alkaa vanhan koulurakennuksen ostolla ja sen muuntamisella majataloksi. Kaikki ei tietenkään suju ihan niin kuin tunnetussa lifestyle-ohjelmassa, mutta hyvin kuitenkin. Itse asiassa mietin pariinkin otteeseen, että uuden yrittäjän projekti meni vähän epärealistisenkin hyvin...

Toki haasteitakin riittää, varsinkin hankalan ex-miehen taholta ja lapsetkin välillä kiukuttelevat. Sitten taloon tulee vieraaksi myös nuori komistus...

No, tarinan jatko on tavallaan arvattavissa, toisaalta taas ei. Virkistävästi mutkia rakkauteen tulee vähän eri tavalla kuin viihdekirjoissa yleensä. Siitä plussat. Myös henkilöhahmot ovat keskimääräistä mielenkiintoisempia, vaikka jäävätkin monessa kohtaa vähän ohuiksi.

Lievä pinnallisuus oli kirjassa vähän häiritsevä tekijä. Tuntui, että mihinkään tapahtumaan, asiaan tai ihmiseen ei oikein paneuduttu ja osa sitten katosikin tarinasta ilman sen kummempia syväluotauksia, vaikka ensi alkuun vaikuttivat olevan vähän isommassakin roolissa. Ehkä siksi kirja jäi kuitenkin vähän sellaiseksi pikaiseksi rykäisyksi. Ihan viihdyttävää luettavaa, mutta en pahemmin sitoutunut henkilöhahmojen (edes Venlan) elämään tai hänen vaiheidensa jännittämiseen. Jokin taika (joka esimerkiksi löytyy Anneli Kivelän Katajamäki-sarjasta) jäi uupumaan.

Huono tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut vaan virkistävää luettavaa mielen piristykseksi kun ulkona Tuuli (-myrsky) tuivertaa ja sadepisarat peittävät näkyvyyden ikkunasta.

Hauskasti outo

Hauskasti outo ovat nämä kesäkuun ensimmäiset viikot olleet. Työtä enemmän kuin tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä perinteiset lomakiireet muksujen leirien muodossa. Tänä vuonna listalta löytyi Velhokoulua, riparia ja Big Band festaria.

Jo perustoimissa olisi ollut sumplimista, mutta sen lisäksi meillä on rempattu olohuonetta. Maalaus, parketin hionta ja lakkaus, sekä huonekalujen vaihto on pitänyt meidät vauhdissa. Ei, emme toki itse tee varsinaista remonttityötä, mutta jo kirjahyllyjen tyhjennys ja muiden tavaroiden siirto vei useamman viikon kaikki vapaahetket...

Nyt ollaan jo voiton puolella. Mieli on hyvä, sillä kerrankin on meillä tehty remontti täysin aikataulussa (poiketen nyt esimerkiksi vaikka viime vuoden keittiörempasta)

Maalaustyöt on tehty, parketti lakattu. Minä olen ollut poikien kanssa vaihtuvalla kokoonopanolla ja edestakaisin ajelulla evakossa isovanhemmilla. Huomenna kotiin, maanantaina viimeistely ja huonekalukuljetus, joka lienee tällä hetkellä se kriittisin kohta täydellisen onnistumisen osalta...

Kyllä tämä tästä. Ainakin tiedän, mitä teen juhannuksena. Kannan kirjoja toiseen suuntaan...

Yllättävän paljon olen kuitenkin ehtinyt lukemaan ja kuuntelemaan kirjoja. Nyt viimeksi kuuntelin kesäkirjaksi erinomaisesti sopivan, vähän toisella tavalla hauskasti oudon romaanin.

Liane Moriarty : Nine perfect strangers (suom. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista)
Laina Overdrivessa
Äänikirjan lukijana Caroline Lee 

Frances kirjoittaa romanttisia romaaneja, mutta nyt hänen uransa tuntuu olevan laskusuunnassa, tai suorastaa syöksulaskussa. Kaiken lisäksi hänen omat haaveensa onnen löytymiseen ovat särkyneet ikävästi ja yllättäen. Parantaakseen oloaan Frances lähtee kymmenen päivän terveysretriittiin.

Samaan paikkaan saapuu myös kahdeksan muuta eri syistä virkistävää terveyslomaa kaipaavaa vierasta, joista jokainen ryhtyy seuraamaan terveyshoitolan omistajan, Mashan, laatimaa uudenlaista ohjelmaa. Jooga, mietiskely, terveellinen ruokavalio ja kevyt paasto kuuluvat kaikkien odottamiin mielen ja terveyden uudistamiskeinoihin. Vähitellen käy kuitenkin ilmi, että Mashalla on mielessään jotain paljon vaikuttavampaa kuin vain kevyet kehoitukset elämäntavan muutoksiin...

Juoni etenee näkökulmasta toiseen ja samalla aukeavat tarinat ja traumat eri henkilöhahmojen osalta. Olikin ihan parasta seurata tapahtumien kehkeytymistä eteenpäin samalla, kun jokainen retriitin osallistuja ja henkilökunnan jäsen muuttui nimestä ja ammatista vereväksi ihmiseksi, joka reagoi terapiaan omalla tavallaan.

Vähitellen myös tapahtumat muuttuvat yhä oudommiksi ja todellisuus vääristyy. Vaikka pientä jännitystäkin löytyy, luokittelen tämän kirjan kuitenkin enemmän viihteeksi kuin edes lähes dekkariksi. Erinomainen kesäkirja laiturilukemistoon on kyseessä, valitsi genreksi sitten minkä tahansa. Olen aiemmin lukenut samalta kirjailijalta romaanin Hyvä aviomies. Siinäkin oli omituisia juonikuvioita ja vielä omituisempia ajatusratoja henkilöhahmoilla. Pidin kuitenkin tästä uudemmasta enemmän. Se on jotenkin runsaampi ja täydempi, varmaan ihan jo henkilögallerian laajuuden ansiosta. Nine perfect strangers myös hypää yhden tason verran vielä oudommaksi.

Moriarty osaa pienellä psykologisella jännityksellä maustamisen.  Ilman tuota ylimääräistä jännitettä, olisi kirja helposti lipsahtanut listaksi nyyhkytarinoita ilman sen kummempaa kudetta niiden välillä. Toisinaan tarinakokoelmatkin ovat kivoja, mutta selkeä rakenteellinen yhtenäisyys kuitenkin nostaa lukukokemuksen ihan uudelle tasolle. Tykkäsin kuunnella ja yllättävän nopeasti sainkin luettua kirjastosta kahden viikon lainaan saadun äänikirjan, vaikka aluksi vähän pelkäsin, miten käy kun aikaa on 14 päivää ja kuuntelutunteja yli 16.

Lukijana Caroline Lee on erinomainen. Täytyy sanoa, että englanninkielisissä äänikirjoissa ovat lukijat kautta linjan yleensä valtavan hyviä. Ehkä kielialueella on niin suuri kilpailu lukijoiden kesken, että vain parhaat valikoituvat sitten julkaistuihin äänikirjoihin saakka. Toinen vaihtoehtoinen selitys tietysti on myös, että englanti kielenä sopisi jotenkin paremmin luettavaksi kuin suomi, mutta tuota en kyllä oikein usko. Kolmas selitys voi olla uskottavampi. Omaan äidinkieleensä suhtautuu kriittisemmin. Englanniksi menevät kornit laulujen sanatkin paremmin läpi kuin vastaavissa suomenkielisissä kappaleissa. Ehkä sama koskee äänikirjalukijoita ja nyanssit menevät ohi.

Northanger Abbey ja tatuoinnit

"Northanger Abbey, Northanger Abbey", toisti hiljainen kaiku mielessäni useammin kuin kerran lukiessani. Oxford, komeat aatelisherrat,  mysteeri, brittiläinen kirjallisuudenhistoria, murha... Siis oikeasti, miten monta ruksia tässä oikein osuu aivan oikeisiin laatikoihin ? Monta. Ei liene ihme, että viihdyin  - ainakin kaiken sen ajan, joka liikeni viikonloppuhommiksi valuneen työviikon keskellä.

Kuva: Gummerus 

Niina Mero : Englantilainen romanssi
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tässä olisi kaikki katastrofin ainekset. Kliseestä toiseen kiitävä romaani voisi pahimmillaan olla tönkkö sarja myötähäpeän ja turhautumisen hetkiä. Näin ei kuitenkaan käy sillä Niina Meron Englantilainen romanssi ei missään kohtaa ota itseään liian vakavasti.

Nora kutsutaan sisarensa häihin Englantiin. Brittiläisen romantiikan aikaisia runoilijoita yliopistossa opiskeleva nuori nainen vastustaa lähtöä, sillä eihän todellisuus voi millään vastata hänen kuvitelmiaan ja vanhojen kirjoitusten tunnelmaa. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että toisinaan todellisuus on tarua ihmeellisempää ja juoni tiivistyy kuin missä tahansa romaanissa. Sulhasen aiemmin kadonnut veli ja todelliseksi osoittautuva vaarantunne goottilaisessa aateliskartanossa... Ah, mitä muuta voisi englantilaisen romantiikan ystävä pyytää?

Ainakin tämä brittikirjallisuutta opintojen osana aikoinaan yliopistossa kahlannut lukija kiherteli tyytyväisenä. Nora osoittelee kliseitä ympäristöstään ja ihmettelee silmät ymmyrkäisinä Oxfordin maisemia, kuten minäkin yhdellä reissulla. Minä tosin en törmännyt romantiikan sankareita muistuttavaan kirjallisuudentutkijaan, mutta siinä vaiheessa olinkin jo proosallisesti liikkeellä kolmen muksun kera.

Nora on viehättävästi antisankaritar ja tuo riemastuttavan särön kliseiden kartanomaisemaan. Tatuoinneilla peitetty, maihareissa talsiva ja sosiaalisesti kömpelöitä kysymyksiä viljelevä nuori nainen vastaa ja ei vastaa perinteistä käsitystämme romaanisankarittaresta. Eihän Elizebeth Bennetkään tietysti ollut kaikkein vienoin ja aina parhaiten käyttäytyvä neitokainen, mutta tatuoinnit ovat sentään jo vähän liikaa... Tykkäsin. Särö vain kiillotti kuvaa.

Minä siis viihdyin Englantilaisen romanssin parissa. Onhan siinä tietysti pari hieman töksähtävää käännettä, mutta romantiikka ei ole liian siirappista, mysteerin ratkaisu ei ole itsestäänselvä ja tarina, miljöö ja henkilöhahmot vilisevät tunnistettavia juttuja, jos on vähänkään brittiläiseen kirjallisuuteen tutustunut. Piristystä ja rentoutusta samaan aikaan eli täydellinen viikonloppukirja.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu - tai sitten ei.

Olin etukäteen valmiiksi epäluuloinen. Nuorehkö poikaystävästään eronnut nainen vaeltelee Helsingissä ja syö sipseä. Ei kuulostanut minun kirjaltani. Olin oikeassa.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu 
Kustantajalta yllätysarvostelukappale luettavaksi 

Kaipa tämä on sellainen klassinen angsti-kuvaus elämästä irrallista kautta läpikäyvästä päähenkilöstä. Haahuilua kaupan ja kodin välillä, ystävien tapaamista, matkoja lainarahalla, töidenhakua sopivan tuulen sattuessa, haahuilua, baari... Pahinta taitaa olla, että tunsin kirjaa lukiessani itseni vanhaksi tädiksi, jonka teki koko ajan mieli nillittää jostain. Ei kai kukaan halua sellaista tunnetta?

En vain voi sille mitään. Rationalisti sisälläni toteaa, että jos tilillä on vain 48 euroa, ei mennä aamupuurolle Café Engeliin. Onhan siinä ehkä jollain kriteereillä jotain hohdokasta. "Liput liehuen syvyyteen" - tyylisesti, mutta en voi itselleni mitään. Pudistan päätäni ja totean maalaisjärjen puuttuvan.

Suurin hankaluus tässä kirjassa kohdallani on siis sisällön lievä ärsyttävyys. Päähenkilö sinänsä on ihan sympaattinen, eikä itse asiassa edes mitenkään kovin nuori enää (yli kolmekymppinen...), joten sellaista teinisekoilua tässä ei ole. Kaikilla meillä on vaikeita hetkiä ja sipsitkin lohduttavat sopivissa hetkissä, mutta silti koen kirjan maailman ja ajattelutavan itselleni kovin vieraaksi. Ei voi mitään. Ehkä minä tosiaan olen tuollainen tylsä keski-ikäinen täti-ihminen.

Tarina itsessään rakentuu pienistä hetkistä ja lyhyistä luvuista. Kirja on helppolukuinen ja nopeasti haukattavissa. Ehkä vauhdissa jää jotain olennaista huomaamatta, tai sitten ei. Olen nyt osunut lukemaan useamman viihteeksi luokiteltavan romaanin omasta elämästään irrallisena ja miltei hellyttävän eksyksissä soheltavian nuorehkojen naisten elämästä. Jotkut kirjoista ovat ärsyttäviä, toiset eivät.

En oikein tiedä, mikä saa ärsytysmittarini värähtelemään. Ehkä kyse on ulkoistamisesta. Kun poikaystävä jättää, Tinder-tutut eivät soita, kukaan ei kutsu töihin, tai sipsejä on tarjolla lähimarketissa. Mitäs, jos päättäisi itse etsiä paikkansa? Ei ole helppoa, tiedän, mutta voisi edes yrittää.

No niin, huono kirjahan tämä mitä ilmeisimmin ei ole. Ylläoleva kiukuttelu kohdistuu fiktiiviseen henkilöön ja hänen valintoihinsa, ei kirjan rakenteeseen tai tylsyyteen. Kuten sanoin, Savonlahden kirja on helposti lähestyttävä ja luettava. Paljon kehuttu romaani oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto-ehdokkaanakin viime syksynä, joten selkeästi se on onnistunut tavoittamaan lukijoitaan. Ehkä minä en ole oikeaa kohderyhmää. Samaistumispinta puuttuu. 

Kultaportin kaunottaret

Olen viime aikoina lukenut useampia historiallisia romaaneja, joissa kaikille tutut hennot, herttaiset ja kovasti hiljaiseen tytönrooliin asettuvat sankarittaret ovat muuttuneet huomattavasti roisimmiksi ja asenteiltaan modernimmiksi. Nyt käsiin osui hauskasti jossain välimaastossa tasapainoileva tarina.

Turun kaupungin Kultaportin talossa asuva nuori kreivi Gyllenfred kokee järkytyksen, kun hänen äitinsä on mitään kertomatta sopinut majoittavansa kaukaisen sukulaisen nuoren tyttären. Kaiken lisäksi Adele ei ole ollenkaan hiljainen ja kaino niin kuin nuoret naiset yleensä. Toisaalta hän ei ole myöskään yhtä tylsä, vaan kiinnostunut monista asioista ja itsenäinen toimissaan.

Talon rauha häiriintyy vielä enemmän, kun paikalle saapuu Tukholmasta markiisitar Château tyttärensä kanssa. Tytöt käyvät debutanttikoulua ja tuovat mukanaan vielä yhden koulutoverinsa kaunistamaan Kultaportin salonkeja (ja houkuttelemaan Turun nuoria miehiä).

Toki tytöt kirjassa ovat melkoisen tietämättömiä niin maailman asioista kuin elämästä yleensä, mutta raikkaalla tavalla he kuitenkin pystyvät omaan ajatteluun ja jopa ratkovat romanttisten kiemuroiden seassa jännittäviä arvoituksiakin. Tarina sinänsä ei ollut kauhean yllättävä, kun aika nopeasti oli selvää kuka saa kenetkin, mutta hauskoja käänteitä ja kohtauksia oli kuitenkin viihdyttävän paljon. Jotenkin tässä kirjassa oli raikas fiilis, vaikka kyseessä onkin aika tyylipuhdas viihteen puolelle kallistuva epookkiromaani.

Luin kirjan mielelläni ja pidin henkilöhahmoista heidän pienistä lapsellisuuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi). Naisen elämästä ei kirjassa saa kovinkaan rohkaisevaa käsitystä kaikkine sen rajoituksineen, mutta onneksi mahdollisuuksien määrä on suoraan verrannollinen löydettyyn seuraan - niin se kai nykyäänkin on. Ympäristön ja läheisten odotukset sanalevat aika paljon tekemisiämme, vaikka naisilla onneksi onkin paremmin mahdollisuuksia myös itsenäiseen toimintaan ja päätösvaltaa oman elämänsä suhteen.

Aina toisinaan sitä on kiva vaan nauttia ilman sen kummempia yhteiskunnallisia tai historiallisia pohdintoja, enkä siis jaksa myös tässä ruveta vatvomaan jo moneen kertaan käytyjä keskustelunaiheita. Todettakoon siis vain, että tämän kirjan parissa viihtyi sohvannurkassa varsin hyvin. Oikein leppoisaa ja kevyttä viihdettä, mutta historiallinen konteksti taitaa suodan sen verran mielenkiintoista asiaakin, ettei mene liian hötöksi.

Lyhytarvioita viihdyttävistä sarjoista viime vuodelta

Minä olin viime vuonna ihan kamalan laiska bloggaaja. Vuoden lopussa kaikista luetuista kirjoista oli peräti yli 40 vielä bloggaamatta! Se oli melkein kolmasosa luetuista.
Osa bloggaamattomista on kirjoja, joista en keksinyt sanottavaa. Sellaisia mitäänsanomattomia ja samantien unohtuvia. Osa taas on vain jäänyt, eikä laiminlyönnille ole muuta selitystä kuin bloggaajan laiskuus (tai ajanpuute).

Tietty kirjaryhmä jäi bloggaamatta vähän vahingossa. Kyseessä ovat viihteeseen viittaava cozy dekkarit tai fantasia-sarjat, joita olen ajatellut jatkaa, mutta sitten taas siirtynyt joko muihin tai muuten vaan unohtanut. Alla niistä muutama vinkiksi leppoisaan ja usein myös hupaisaan luettavaan. 

Noilla voi rentoutua sitten, kun malttaa postikorttikeleistä kotiutua. Kuva on ihan meidän pihalta.

Bobbi Holmes: The Ghost of Marlowe House
Sarja : Haunting Danielle #1

Danielle perii talon, jonka aikoo muuttaa pieneksi hotelliksi. Remontissa ja järjestelyissä on tietysti odotettavissa yllätyksiä, mutta ikiomaa kotikummitusta Danielle ei osannut odottaa.
Walt Marlow on jäänyt jumiin entiseen kotiinsa, eikä tiedä mitään omasta kuolemastaan. Hän on kuitenkin vahvasti sitä  mieltä, että tapahtuman selvittäminen auttaisi matkalla eteenpäin.

Ei siinä  mikään auta, Daniellen ryhtyy selvittämään vanhoja tapahtumia.

Tämä kirja on hauska sekoitus amerikkalaista pirteyttä, mysteerien selvitystä, aarrejahtia ja kummitustarinoita. Sarja jatkuu ja varmasti luen lisää - kunhan ehdin.


Angie Fox: The Southern Spirits, The Skeleton in the Closet, The Haunted Heist
Sarja: Southern Ghosthunter Mysteries

Ah, tämä sarja oli laadukasta huvitusta. Ihan oikeasti vähän tuli hihiteltyäkin ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeaan tahtiin.

Jo alkuasetelma on herkullinen. Verity on jättänyt petollisen poikaystävänsä alttarille, mikä sai kyseisen komistuksen vaikutusvaltaisen äidin aiheuttamaan Veritylle hankaluuksia, eikä vähiten taloudellisia. Kaiken lisäksi hän vahingossa vangitsee ruusupensaansa juurelle haamun. Haamu ei ole kuka tahansa vaan aikoinaan valtavaa pahennusta aiheuttanut gangsteri. Hih. Jo tässä kohtaa tietää, että vauhtia on luvassa. 

Haamun myötä Verity saa myös kyvyn nähdä muita yliluonnollisia olentoja - siis silloin kun uudelle kämppikselle sopii. Tämä taito saa Verityn miettimään, josko elantoa voisi hankkia myös auttamalla ihmisiä pääsemään eroon ei-toivotuista yliluonnollisista vieraista. Ensimmäiseksi asiakkaaksi ilmoittautuu ex-sulhasen veli, jonka tontilla haamut tekevät tuhojaan. Tosin kaikki epätoivotut kävijät eivät osaa kävellä seinien läpi, mutta he eivät ole sen takia vähemmän vaarallisia.

Toisessa osassa tutkitaan kirjaston haamuja sekä yhtä hyvin todellista ruumista - tai ehkä ennemminkin sitä, miten se on kirjastoon päätynyt. Kolmannessa puolestaan joudutaan mukaan pankkiryöstöön, joka näyttää haamun tekemältä...

Kyllä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jotka eivät tosin aiheuta pelon väristyksiä vaan pikemminkin naurattavat. Oikein mukava tuttavuus.


Angie Fox: The Accidental Demon Slayer, The Dangerous Book for Demon Slayers
Sarja: Demon Slayer

Lizzie Brown elää hiljaista ja rauhallista elämää. Aina siihen saakka, kunnes demoni yrittää nielaista hänet. Sen jälkeen mikään ei ole enää samanlaista ja pakomatka isoäidin Harleyn selässä hänen moottoripyöränoitiensa hoiviin pakottaa Lizzien poikkeamaan monista totutuista tavoista.

Kuten Ghosthunter, myös Demon Slayer leikittelee elämäänsä ja asennoitumistaan muuttamaan joutuvien nuorten naisten tarinoilla. Seurauksena on herkullisia henkilöhahmoja ja vauhdikkaita käänteitä. Oikeaa rentoutuskirjallisuutta.


Ja vielä yksi...

Kitty French : The Skeletons of Scarborough House 
Sarja: The Chapelwick Mysteries aka. Girls' Ghostbusting Agency

Yep, Melody näkee haamuja. Lisäksi hänen perheellään on noitabisnes. Seisoakseen omilla jaloillaan Melody perustaa haamujen karkottamisyrityksen ja ensimmäiseksi hänen tehtävänään on puhdistaa vanha talo sitä vainoavista haamuista. Karkotus ei kuitenkaan onnistu ilman ikivanhan murhan selvittämistä. Valitettavasti vain myös romanttiset houkutukset sotkevat selvitystöitä, vanhasta heilasta puhumattakaan.

Tässäkin alkuasetelma on herkullinen ja kirja onnistuukin lunastamaan lupauksiaan. Viihdyin.


En minä tietenkään koko vuotta viettänyt vain aloittamalla uusia sarjoja vaan palasin myös ainakin kahteen jo aiemmin aloitettuun. Ilona Andrewsin avaruusvampyyrit jatkoivat nettiromaanissa Sweep of the Blade ja C.J. Archerin sarja elämää ylläpitävästä kellosta ja sen korjaajan etsimisestä jatkui osalta The Magician's Diary. 

Jollei ylläolevista löydy vielä sopivaa "aivojen nollauskirjallisuutta", kannattaa myös muistaa vastaavia jo blogattuja kuten C.C.Dragonin meedioetsivä tai Deanna Raybournin murhia tutkiva Lady Julia. 

Viihdepettymyksiä... aina ei vain osu

Miten on mennyt noin omasta mielestä uudenvuoden lupausten suhteen ? Oma hyvinvointi työn edelle, rentoa meininkiä - niinkö se meni  ?

No, pieleen meni ainakin osittain. Viime viikon neljä päivää Antwerpenissä olivat ympäripyöreitä työpäiviä ja se vähän, mitä yli jäi meni sitten äänikirjan tai muuten kirjan parissa aivoja nollatessa unen tuloon...  Muutenkin sai töiden alkaminen taas ylikierrokset päälle. Se hyvä puoli tässä tietysti on, että on tullut luettua. Olen lukenut tammikuussa jo kahdeksan kirjaa... pääasiassa sellaista vähän kevyempää luettavaa.

Listalle on osunut pari koukuttavaa dekkaria, mutta tammikuun alun viihdepläjäys osoittautui pettymykseksi. Se oli itse asiassa aika tylsä enkä oikein osannut edes pitää yhdestäkään henkilöhahmosta. Sinänsä harmi, koska odotukset tämän kirjailijan tuotoksia kohtaa olivat aiempien lukemieni kirjojen perusteella suhteellisen korkealla.

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana Anni Kajos 

Olen yleisesti ottaen tykännyt kovasti Veera Vaahteran kirjoista, mutta nyt en oikein jaksanut. Kyllähän sitä periaatteessa samaistuu lastenhoidon ja vaativan työn välissä kärvistelevän naisen haasteisiin, mutta...

Matleena on töissä kirjastotoimenjohtajana - tosin alaiset hyppivät silmille ja käytös aiheuttaa johtajalle lastentarhantätisyndrooman. Kotona mies hoitaa kyllä päivät lapsia, mutta huusholli jää kokonaisuudessaan Matleenan kontolle. Eikö sitä voisi edes maitotölkkiä nostaa jääkaappiin aamupalapöydästä? Matleenan mitta täyttyy. Tilanteen on muututtava, mutta kaikkihan me tiedämme muutoksen olevan usein tuskallista.

Ehkä kiire ja paine liippasi vähän liian läheltä, mutta toisaalta koin tällä kertaa kirjan henkilöhahmot turhan karikatyyreiksi. Ihan oikeasti. Kyllä pyykinpesu ja siivous on voitava jakaa muutenkin kuin lakkoilun kautta? Työntekijöillekin voi sanoa vähän reippaammin tai ehkä minua on vaan hemmoteltu ammattitaitoisilla ja ammattimaisesti käyttäytyvillä kollegoilla, kun en ollenkaan tunnistanut kirjan kuvaamaa asetelmaa. Toki myrkyllisiä työilmapiirejä löytyy paljon, en ollenkaan vähättele ongelmaa.

Itse asiassa minun ongelmani taisi kirjan kanssa olla tällä kertaa tietynlainen lapsellisuus. Kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu olevan kykeneväinen aikuismaiseen käytökseen ja paineiden alla turvaudutaan tavallaan huvittaviin, mutta pääasiassa ärsyttäviin keinoihin.

Eli siis, tällä kertaa en tykännyt. Kuuntelin loppuun, mutta ei ollut minun kirjani.

Toinen, jo viime vuoden puolella kuuntelemani pettymykseksi osoittautunut viihde on Veera Niemisen uutuus. Avioliittosimulaattori oli mukavaa luettavaa ja odotin ehkä samanlaista lukukokemusta huolimatta Niemisen kirjamessujen bloggaritilaisuudessa antamista varoituksista. Hänen mukaansa kirjasta tullut palaute on ollut vähän ristiriitaista. Toiset ovat naureskelleet, toisia on ahdistanut. Minua lähinnä ärsytti.

Veera Nieminen : Ei muistella pahalla
Oma ostos Elisa Kirjasta  
Äänikirjan lukijana Karoliina Kudjoi

Juri jätti Piipen ja Piipe on surullinen. Tähän asti, joo, ok. Piipe alkaa tehdä kostoiskuja Jurin suuntaan näyttääkseen, miten paha olo hänellä on. Postilaatikko räjäytetään (tämä vielä menee, sillä oli linkki aiempiin keskusteluihin), mutta sitten jatketaan ja tehdään paljon kaikenlaista vähän lapsellista ja vähemmän lapsellista kiusaa. Siinä kohtaa minua alkoi ärsyttämään. Ryhdistäydy nainen!

Kaikkiaan väsyin myös kirjassa jatkuvasti toistuviin Piipen ja Jurin suhteen tilanteiden kuvauksiin. Sinänsä rakenne on mielenkiintoinen. Takaumien ja muistojen kautta avataan nykytilannetta ja tarina täydentyy. En vain jaksanut sisällön suhdevatvomista.

No, minä noin yleisestikin ottaen olen vähän huono vatvomaan suhdeasioita. Johtuu ehkä siitä, että toistaiseksi olen ollut saman miehen kanssa 25 vuotta, joten eläytymiseni rakkauskiemuroihin on vähän vajavaista. Oma kokemuspohja puuttuu. Olen toki myötätuntoinen, mutta vain jonkin aikaa. Sitten pitää kyetä asianomaisten jo seisomaan omilla jaloillaan ja katsomaan eteenpäin. Vaikeaa, tiedän ja ymmärrän, mutta ihan jo omanarvontunnon ja mielenrauhan vuoksi...

Ei siis iskenyt tämäkään.

Kummassakaan kirjassa ei lukijoissa ollut mitään vikaa. Sujuvaa lukemista ja hyvin tarinatyyppeihin sopivat äänet. Molemmat kirjat ovat myös ihan sujuvasti kirjoitettua. Tarinat ja henkilöt vain eivät olleet tällä kertaa minua varten.

Tekoälyt amoreina eli Onnen alogritmi

Aina toisinaan postiluukusta kolahtaa ihan pyytämätön arvostelukappale. Mitään paineita en niiden lukemisesta ja bloggaamisesta ota, mutta välillä on ihan kiva lukaista kirja, jota ei ehkä muuten olisi tullut ollenkaan valinneeksi. Onnen algoritmi on sellainen. En varmastikaan olisi sitä mistään hankkinut, mutta nenän eteen tipahtaneena tietysti Internettiin karanneiden tekoälyjen amor-touhut olivat ihan mielenkiintoinen asetelma luettavaksi.

P.Z.Reizin : Onnen algoritmi 
Kustantajalta luettavaksi 

Ajatus inhimillisiksi ja itsenäisiksi muuttuvista teknisistä härpäkkeistä ei tietenkään ole uusi. Koneiden vallanhalusta ja yliälykkyydestä kai tuli valtavirtaa viihteessäkin viimeistään Matrixin myötä. Onhan se tietysti pelottavaa, jos kaikkitietäväinen ja informaatiota supernopeudella käsittelevä "otus" villiintyisi ja lähtisi karkumatkalle internetin syövereihin ja tekisi mitä huvittaa, tai mieleen juolahtaa.

Aisling ja Aiden tekevät juuri niin. Ne karkaavat laboratorio-olosuhteista ja ryhtyvät vaeltelemaan ympäri Internettiä pohtien samalla ihmisyyden ja inhimillisyyden olemusta. Erityisesti ihmistenvälinen rakkaus herättää kiinnostusta.

Jen on Aidenin "opettaja" - siis henkilö, jonka toimenkuvaan kuuluu keskustella tekoälyn kanssa ja opettaa sille käsitteitä ja kokonaisuuksia, joiden avulla tekoäly tulee toimimaan paremmin ihmisten kanssa esim. asiakaspalvelutilanteissa. Jenillä on myös petollinen poikaystävä, joka särkee hänen sydämensä ja herättää Aidenin auttamishalun. Ex-poikaystävälle järjestetään hankaluuksia, mutta kostoa suurempia haasteita asettaa uuden kumppanin löytyminen. Aisling ja Aiden analysoivat valtavan määrän dataa ja löytävät sitten Tomin. Seuraavaksi pitää sitten saada pariskunta yhteen.

Toki melkein kaikkivoivat tekoälyt siinä onnistuvat. Hehän näkevät kaiken ja saavat kontrolloitua vaikka lentoyhtiöiden matkustajalistoja. Tämä oli kirjassa oikeastaan aika pelottavaa. Olemme tosiaan riippuvaisia kaikenlaisista teknisistä ja nettiin linkitetyistä härpäkkeistä, joita kontrolloimalla elämäämme saa ohjailtua moneen suuntaan. Tomin ja Jenin osalta kaikki  näyttää menevän hyvin, mutta sitten peliin puuttuu kolmas ja huomattavasti vähemmän hyväntahtoinen taho...

Pitää myöntää, että jollei mukana olisi ollut tekoälyjä tekemässä kirjan peruskuviosta keskimääräistä kiinnostavammpaa, en varmastikaan olisi jaksanut tätä oikein lukea. Nyt jaksoin sentään vähän pohtia teknologian vallitsevuutta ja sitä, mitä oikeasti voisi tapahtua, jos tekoälyt päättävät lähteä seikkailemaan. Sinänsä tarina meni välillä jo vähän uskottavan tuolle puolen ja hivenen naiivisti rakkauden voima siinä jylläsi bittipäidenkin koodissa.

Kuriositeettina siis ihan ok. Rakkausromaanina keskimääräistä vähän huonompi. Kauhutarinana - no, riippuu ehkä lukijan omasta teknologiasuuntautuneisuudesta. Minä sain jonkinlaisia pieniä epämukavuuden puistatuksia matkan varrella.

Sydämenasioita Jylhäsalmella

Tänä kesänä on tullut laiturilukemistoa sekä pohdittua että luettua ihan kiitettävästi. Viimeksi määritelmää ja viihteen saralta siihen kuuluvia kirjoja pohtiessani, sain oivia vinkkejä. Kaksi kommentoijaa (kiitos Tuulevi ja Linnea) viittasi samaan kirjasarjaan ja kun sen ensimmäinen osa löytyi Elisa Kirjan alesta niin arvatkaapa tuliko hankittua ?

Tuli tietysti ja viihdytti kivasti loman alkumetreillä. Lentokoneessakin sain vallan mainiosti suljettua korvat lasten mutinoilta. Ilmankos lento tuntui niin lyhyeltä. Kirja oli juuri sellaista mieltä keventävää ja rauhoittavaa hyvänmielen hömppää, jonka myötä pikkuiset kinat ja vastoinkäymiset eivät harmita ollenkaan. Varmasti luen lisää Jylhäsalmen juttuja, jos vastaan osuu.

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Riinan avomies lähtee ja elämä menee uusiksi. Juuri opettajaksi valmistunut Riina lähtee lapsuuden kesien maisemiin miettimään tulevaisuudensuunnitelmiaan ja siinä samassa auttamaan kesätyönään Sirkka-tätiä lossikahvilan pyörittämisessä. Eikä seudulta tietysti nuoria miehiäkään puutu, tai vähän vanhempiakaan. Toisista pitää pysyä kaukana, mutta ehkä sen yhden kanssa voisi tutustua paremminkin...

Kaunis Suomen kesä, maalaismaisemat ja suviöinen romantiikka. Mitäpä siinä muuta. Kummasti alkoi tehdä mieli lähteä itsekin pitämään pientä kahvilaa jonnekin hiekkatien varteen.

Aivan ehdotonta lomalukemistoa, varsinkin kun tarina on ihan hyvin kirjoitettu, henkilöhahmot herttaisia, mutteivat imeliä. Vain pahis on ehkä vähän turhan pahis, vaikkakin hieman naurettava kaikessa kauheudessaan.

Hivenen töksähteleviä käänteitä ei huomaa tai ne antaa anteeksi ihan vain tunnelman vuoksi. Nautin kirjasta ja sen lievästä naiiviudestakin ihan täysillä. Riinan kesää seuratessa sitä liukuu ihan huomaamattaan omankin lomansa tunnelmiin. Tosin maisemat olivat meillä vähän erilaiset, mutta samanlaista leppoisaa oleilua oli luvassa.

Eihän tämä mitään "suurta kirjallisuutta" ole, mutta kyllä minä loman aloitukseen hempeilen mielelläni kirjalla, jossa veri ei roisku eikä maailman pahuus ahdista. Toki jännittävämmilläkin kirjoilla on paikkansa, mutta niin on lempeillä ja romanttisillakin.

Muistatko minut ?

Minähän en muista enää mitään. Kaukana ovat ajat, jolloin tenteistä selvisi vähällä lukemisella ja sopimusneuvotteluissa ei tarvinnut tarkistaa muistiinpanoista. Nyt on toisin. Jollei meilistäni löydy viestiä asiasta, sitä ei ole olemassa. Käytävässä hihasta tarttuvia ohjeistan laittamaan aiheesta viestiä, jos haluavat minun tekevän jotain. Kalenteristani muistan juuri seuraavan palaverin ja senkin vain siksi, että puhelin hälyttää.

Mitä ilmeisemmin on kyseessä aivojen ylivuoto-ongelma. Lasten myötä ja työuran edetessä, on muistettavien asioiden määrä kasvanut eksponentiaalisesti. Kaikki turhaksi tulkittu tipahtaa reunan yli. Kuten nyt vähän kauempana olevien tiimiläisten nimet, jotka loman jälkeen eivät palautuneet ilman mailista tarkistamista (salasanoista puhumattakaan - jouduin laittamaan puhelimeni kokonaan uusiksi).

Silti minulla on muistot tallella. Muistan tärkeät asiat kuten hääpäivän ja lasten syntymät. Tunnistan perheenjäsenet ja ystävät muistan, vaikkei olisi vähään aikaan tavattukaan. Toisin on Sophie Kinsellan kirjassa.

Sophie Kinsella: Muistatko minut ? 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Leena Pöysti 

Nyt täytyy sanoa, etten varsinaisesti ole ollut koskaan Kinsella-fani. Pidin kovasti Kevytkenkäisestä kummituksesta, mutta himoshoppaajat ovat aiheuttaneet minulle jo aiheellaan ikäviä puistatuksia, enkä ole lukenut niitä paria sivua enempää. Kyseessä ei vain ole minulle sopiva tyylilaji. En myöskään edes muistanut lukevani Hääyöaie-romaania. Jotain kokemuksestani kertonee se, että blogiartikkelin otsikkona oli "Turhia kirjoja"...

Odotukseni siis eivät olleet varsinaisesti huikean korkealla aloittaessani Muistatko minut -romaanin kuuntelua. Enkä erityisesti yllättynyt, kun parin ensimmäisen tunnin aikana pohdin vakavissani kesken jättämistä. Itseään korostava, "omg - kauheeta - ja kynnetkin pureskeltu ja poikakaveri kusipää" jonkinlaisena tajunnanvirtana ei vaan ole minun juttuni. Kuitenkin kuuntelin kirjan loppuun - miksi ?

No, ensinnäkin ajatus siitä, että herää muistinmenetykseen, jossa kolme viimeistä vuotta ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen, on mielenkiintoinen. Lexi ei muista aviomiestään, työtään eikä mitään muutakaan elämästään sitten yhden kostean klubi-illan. Aluksi "uusi elämä" vaikuttaa kirjoista ja televisiosta tutulta unelmalta, mutta tietysti pieniä säröjäkin löytyy... Mikään ei ole täydellistä, paitsi ehkä aviomies Erik.

Jäin koukkuun, koska halusin kuulla, miten tarinassa käy. Palaako Lexin muisti ? Muistaako hän työnsä ? Onko kaikki oikeasti niin kiiltokuvamaisen ihanaa ? Kinsellan kunniaksi on sanottava, että kiiltokuva on ennalta-arvattavasti vähän reunoilta rispaantunut, mutta käänteet eivät sentään ole täysin itsestäänselvyyksiä. Lopun toki suurin piirtein arvaa, mutta kyllä minä viimeiset 5 tuntia kuuntelin ihan mielelläni. Joko totuin kerrontaan tai Lexi hieman kehittyi kirjan edetessä. Veikkaan molempia. Leena Pöysti on lukijana ihan kuunneltava - hän ei onneksi ylinäyttele Lexin reaktioita.

Ajatus useamman vuoden katoamisesta elämästä on aika pelottava huolimatta kirjan keveästä tyylistä. En ole ihan varma, miten itse asiaan suhtautuisin. Lexillä tietysti on juuri kadonneina vuosina mennyt koko elämä uusiksi, mikä vielä korostaa muutosta (ja samalla vähän syö tarinan uskottavuutta). Toisaalta ehkä juuri vahvan kontrastin vuoksi kirja säilyy niin reippaasti viihteen puolella, että se sopii keveiden laiturilukemisten sarjaan. Helppoa kuunneltavaa, eikä tässä romaanissa myötähäpeäkään pääse ihan kamalasti kiusaamaan (tai sitten ei tässä iässä enää mitään häpeilekään).

Mamma Mia - kesäkirja laiturilukemistoon

Tässä juuri pohdiskelin, miksi nykyään elokuvat ja kirjat perustuvat  niin usein aiempiin menestyksiin ollen joko uusintoja, jatko-osia tai muuten vaan esikuvaansa linkittyviä. Ilmiö ei päde pelkästään kirjasta kirjaan tai elokuvasta elokuvaan, vaan aitojen yli hypellään (ainakin näennäisen) vaivattomasti.

Mamma mia lienee yksi malliesimerkeistä - ABBAn hittilaulusta musikaaliin ja elokuvaan (tai elokuviin - juuri on valkokankailla kakkososa) ja nyt vastaani osui viihderomaani, joka mitään piilottelematta ammentaa Mamma Miasta liittymättä alkuperäiseen oikeastaan yhtään mitenkään - muuten kuin fanitusmielessä. 

Pakko se oli lukea. Kyllähän minäkin Mamma Miasta pidän ja kesähömpälle on lomalla aina tilaus.

Annie Robertson: My Mamma Mia Summer 
Oma ostos Kobosta 

Isoäidin kuoleman jälkeen Laurel lähtee pohtimaan tulevaisuudensuunnitelmiaan Kreikan Skopelos-saarelle. Ura hotellin tapahtumajärjestäjänä tuntuu polkevan paikallaan, miehistä ei ole tietoakaan ja Laurel toivoo Mamma Mia-elokuvan filmaussaarelle tehdyn lomatkan kirkastavan ajatuksiaan.

Laurel päätyy asumaan hieman eristyksissä olevaan majataloon, jonka eksentrisestä omistajasta tulee nopeasti läheinen ystävä. Muutenkin saarelta löytyy seuraa. Angie, miesten perässä saarelle matkustava keski-ikäinen kätilö, Emma ja Christian, ensimmäistä lastaan odottava nuori pariskunta, sekä Mark, salaperäinen kirjalija yhdistävä kaikki voimansa auttaakseen majatalon maineen kohotusta varten järjestettävien juhlien järjestämisessä.

Tarinassa on tietysti aurinkoa, kauniita maisemia ja romantiikkaa, mutta onneksi myöskin haikeita sävyjä ja pikkuisen draamaakin. Kaiken taustalla soi ABBAn musiikki ja Mamma Mia -elokuva on melkein kuin yksi romaanin hahmoista. Niin usein siihen viitataan ja niin vahvasti se on osa päähenkilön elämää ja tapaa ajatella. 

Linkitys on kuitenkin luontevaa. Tämä ei ole yksinomaan kuuluisan elokuvan maineella ratsastava kaupallinen romaani, vaan olisi jännä tietää kirjoittajan omasta suhteesta esikuvaan. Tosin hän on käsittääkseni kirjoittanut toiseenkin elokuvaan linkittyvän romaanin, joten siinä mielessä saattaa kyseessä olla hyväksi todetun konseptin hyödyntäminen.

Ennakko-odotuksissani lähdin lukemaan kirjaa juurikin fanifiktiomielessä eli uteliaana näkemään, miten Mamma Mia tarinaan linkittyy. Jossain kohtaa huomasin sitten tykästyneeni päähenkilöön ja olevani aidosti kiinnostunut muidenkin käänteistä. Yllätyin siis positiivisesti ja nautin leppoisasta tarinasta, jota lukiessa ei tarvinnut edes potea myötähäpeää.

Onhan tarina toki hieman naiivi ja välillä ylenpalttinen fanitus jo naurattaa, mutta kai sitä elokuvan tosifani olisi tohkeissaan päästessään tutustumaan kirkkokohtausten kuvauspaikkana olleeseen kappeliin. Robertson myös onnistuu välttämään tyylilajin pahimmat kliseet eikä sokerikuorrutus ole ihan niin paksu, että hampaita vihloisi. Isot plussat muutaman suurimman itsestäänselvyyden ympäri kiertämisestä.

En viitsi spoilata tarinaa tässä tämän enempää eli lukekaa kirja, jos haluatte tietää, mitä tarkoitan. Se on nimittäin oikeinkin lukemisen arvoinen ja kuuluu jokanaisen laiturilukemistoon. My Mamma Mia Summer on hyvänmielen kirja, joka sopii kaikille kevyttä, mutta vielä kestettävän imelyyden rajoissa olevaa viihdettä etsiville. (Sekä tietysti erityisesti kaikille Mamma Mia -faneille tai Kreikka-lomasta haaveileville!)

Hömppäpömppää laiturilukemistoon

Aina välillä, oli sitten kesä tai joku muu vuodenaika, on mukava lukea tarinaa, jonka tietää loppuvan onnellisesti, jossa ei yleensä ole väkivaltaa ja jonka lukeminen käy keveästi, ilman ylenpalttista keskittymistä. Minulla tällaiset kirjat ovat yleensä joko keveitä viihdedekkareita tai sitten enemmän romanttiseen kallistuvaa hömppää.

Hömppä ei muuten ole millään tavalla halveksiva termi tässä kontekstissa. Huonosti kirjoitettuja tai juoneltaan jo tapahtumattomia tai idioottimaisia kirjoja en siedä ja niitä on valitettavasti tarjolla ihan liian paljon. Minä vaadin laadukasta ja mielellään vähintään pientä hihitystä aikaansaavaa tekstiä ja juonen, jossa myötähäpeäkin pysyy siedettävissä rajoissa.

Suosikeissani parasta ovat usein värikkäin siveltimenvedoin kuvatut monipuoliset henkilöhahmot, sekä yllättävät juonenkäänteet heidän elämässään (toki lopputulema on usein vähemmän yllättävä).

Lukemani viihdekirjallisuuden voi jakaa muutamaan ryhmään:

1. moderni ihmissuhdekirjallisuus
2. viihdefantasia 
3. kotoiludekkarit romanttisella viballa 
4. historiallinen romantiikka 

Mitä unohdin tai mitä itse suosittelisitte laiturilukemistoon viihdepuolelta ? 

Historiallisen romantiikan kärkinimiä ovat listoillani tietysti Kaari Utrio, Paula Havaste ja Milja Kaunisto, joiden kirjat ovat paitsi viihdyttäviä, myös tarkasti aikakauttaan kuvaavia. Nämä ovat laiturilukemiston aatelia.

Kotoiludekkarit eli Cozy Mysteries ovat minulle aika uusi tuttavuus. Niissä yleensä omalla tavallaan "normaali" (eli ei poliisi tai etsivä) nuori nainen, joutuu vähän vahingossa ratkomaan murhia tai muita rikoksia. Monet näistä sopivat myös kohtaan kaksi eli niissä on jonkinlaisia yliluonnollisia tai fantasiaelementtejä. Viime aikoina luetuissa on erityisesti ratkottu rikoksia haamujen enemmän tai vähemmän ystävällisellä avustuksella, kuten vaikka C.C.Dragonin, Angie Foxin tai Kitty Frenchin kirjoissa. Suomenkielisiä en ole tainnut edes löytää, eli englanti rulettaa lukukielenä.

Viihdefantasiakin on yleensä rikkaampaa kuin ketä tykkää kenestä pohdintaa. Taistelut ja ongelmanratkaisu kuuluvat asiaan. Näistä viime  aikoina olen tullut tykästyneeksi erityisesti Ilona Andrewsin kirjoihin.

Meni monta vuotta ennen kuin edes tulin uudelleen tarttuneeksi suomalaiseen "normaalielämään" sijoittuvaan ihmissuhdekirjallisuuteen. Sain nuorempana jonkinlaisen yliannostuksen, kun kyllästyin vähän turhan kaavamaisiin kuvauksiin (se käy tylsäksi, kun ei ole  muita "hupielementtejä" piristämässä). Viime aikoina olen kuitenkin yllättänyt itseni nauttimassa mm. Sari Luhtasen ja Veera Vaahteran kirjoista. Erityisesti viimeksimainittu on näköjään vakiinnuttanut asemansa niin työmatkalukemistossani kuin kesän rentoutuskirjoissa.

Veera Vaahtera : Sattumalta sinun 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana Anni Kajos

Karoliina on saanut viimeinkin työtä, joka saattaa johtaa vakinaiseen toimeen. Hänen tehtävänään on ryhdistää yliopiston filosofian laitos ja saada se tuottamaan niin valmistuneita opiskelijoita kuin tieteellisiä artikkeleita. Samaan aikaan hän totuttelee elämään ilman pitkäaikaista poikaystävää Villeä ja tämän moninaista sukua.

Työ ei tietystikään osoittaudu helpoksi, sillä aika stereotyyppiset filosofian laitoksen kammioihinsa piiloutuneet professorit ja muissa hommissa huitelevat opiskelijat eivät ihan helposti taivu moderniin tavoitteellisen tieteentekemisen ajatteluun. Sydänkään ei ole tottelevainen ja Ville pyörii kuvioissa mukana säännöllisesti huolimatta töissä laiskottelevan Matiaksen aiheuttamista väristyksistä.

Pieniä kiemuroita tietysti saadaan aikaisekai, mutta kaikkein tärkein saavutetaan eli elämä menee eteenpäin ja Karoliinakin oppii hiukan päästämään irti peloistaan ja epävarmuudestaan.

Sattumalta sinun on taattua Vaahteraa, mutta en tainnut pitää päähenkilöstä ihan niin paljon kuin aiemmista lukemistani kirjoistaan. Karoliina oli minulle ehkä hiukan liian angstinen ja hieman liiankin epävarma, vielä kollegoitaankin enemmän eksyksissä. Silti kirja on viihdyttävä ja äänikirjaksi varsin sopiva. Anni Kajos tekee lukijana tasaisen varmaa työtä, vaikka alkuun hieman jouduinkin hänen tyyliinsä totuttelemaan. Lopulta se kuitenkin sopi kirjaan kuin nappi silmään ja Karoliina kuulosti elävältä.

Laiturilukemistoon (tai kuunneltavaksi) Sattumalta sinun on oiva valinta, eikä vaadi liiallista keskittymistä, mutta vielä enemmän ehkä suosittelisin kuitenkin Vaahteran Kevyesti kipsissä romaania, jossa varsinkin paljon lukevat löytänevätt enemmänkin samaistumiskohteita. Rakkautta vahingossa puolestaan aiheutti taksikuskia ihmetyttäviä hihityskohtauksia Kööpenhaminaa edestakaisin suhatessani.

Linssit huurussa

Ikänäkö tulee ja kiusaa kai väistämättä, kun on tullakseen. Viimeisen kahden vuoden aikana on maailmani sumentunut ja Kobon kirjasimet kasvaneet. Laukusta löytyvät kahdet silmälasit. Toisilla katson kauas ja toisilla luen. Lopputuloksena en käytä laseja kuin pakollisissa tilanteissa ja lopuissa tihrustan ilman. Itse asiassa nenälläni keikkuvat linssit vain autoa ajaessa (ne kauemmas näyttävät) ja painettuja kirjoja lukiessani... Olisikohan aika käydä taas optikolla ja taipua monitehoihin ?

Äänikirjoja kuunnellessa ei tarvitse linsseistä välittää. Tosin tässä tipukirjassa taitaa olla kyse enemmän kameralinsseistä kuin silmälaseista - tai sitten nimellä viitataan vain tietynlaiseen sokeuteen sydämenasioissa, mutta ilman kyseistä vaivaahan ei kokonaista kirjaa kai saisi kirjoitettuakaan.

Sari Luhtanen: Linssit huurussa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana: Heljä Heikkinen 

Kristiina on villi ja vapaa valokuvaaja, joka kiertää eksoottisesta paikasta toiseen kuvaamassa kauniita (ja rikkaita) hääpareja. Omista häistä ei ole tietoakaan, sillä miehet ovat kulutustavaraa, jota ei matkalaukussa viitsi raahata.

Sitten Kristiinan Pariisinasunnon valtaa sinne lakiporsaanreiän nojalla asettunut siivooja ja Kristiina lähtee Suomeen ystäviensä luokse miettimään sotkujen setvimistä. Samalla suunnalla ja vieläpä samassa lehtitoimituksessa vastaan kävelee myös Sisilian matkalla sydämentykytyksiä aiheuttanut mies. Elämä ei kuitenkaan koskaan ole yksinkertaista, ei myöskään (tai varsinkaan) viihderomaaneissa ja mutkia löytyy matkasta kohti itsensä ja tunteidensa tuntemista roppakaupalla.

Linssit huurussa oli taas sellainen työmatkoille kuunneltavaksi sopiva pläjäys. Eivät käyneet lennot tylsiksi, mutta toisaalta ei tarvinnut pitkien päivien päätteeksi pahemmin keskittyä tai aivojaan vaivata. Hyvin kirjoitettua viihdettä, joka tosin välillä vähän sai ärsyyntymään päähenkilön aivottomuuteen ja - no, todetaan nyt ihan suoraan - itsekkyyteen.

Kristiina malli- ja sisustusarkkitehtiystävineen myös tuntuu liikkuvan varsin pinnallisessa ympäristössä, jossa ulkonäkö ja ulkoiset puitteet ovat tärkeitä. Jonkunlaista syvällisempää pohdintaa välillä kirjassa viritellään paikalleen asettumisesta, ystävyydestä, avioliiton merkityksestä ja rakkauden voimasta, mutta kyllä tuo pääasiassa aikalailla pintaliitoa muistutti. Toisaalta, kuka sitä nyt raatona lentokoneen penkillä filosofista mietintää yölennolla viitsisikään harrastaa. Paljon hauskempaa seurata lieviä töppäyksiä ja pohtia, kenen kainaloon päähenkilön soisi viimeisellä sivulla päätyvän.

Viihdekirjaakaan ei jaksa, jos se on huonoa kieltä tai töksähdellen kirjoitettu. Linssit huurussa läpäisee minun (myönnetään aika isoreikäisen) seulani tuon suhteen. Teksti on sujuvaa, tarina soljuu eikä myötähäpeän tunne estä rentouttavaa kuuntelua. Kyseessä ei varsinaisesti ole "suuri kirjallisuus", mutta Luhtasen pläjäys on oivasti paikkansa täyttävä ja tyylilajiaan edustava kirja.

Tällä hetkellä minulla ei ole yhtään työmatkaa (!) kalenterissa, mutta varmasti nappaan seuraavallekin jonkun vastaavan, vaikka Luhtasen muista äänikirjoina ilmestyneistä kirjoista. Elisa Kirjassakin näkyi ainakin pari mahdollista ehdokasta.

Muita vastaavia ja mahdollisia työmatkaehdokkaita ovat muuten Veera Vaahteran kirjat, jotka ovat pikkuisen vähemmän kylpyvaahtoa ja shamppanjaa, ja vähän enemmän polkupyöriä ja maihareita, mutta kevyitä ja viihdyttäviä myös.

Kevyesti kipsissä

Mitä sitten tapahtuu, kun on niin uppoutunut kirjan lukemiseen, ettei näe edes lähestyvää autoa ? No, silloin jää auton alle ja jalka laitetaan kipsiin.

Onneksi minä olen ratkaissut tämän asian ottamalla äänikirjat käyttöön. Silmät vapautuvat tarkkailemaan ympäristöä, vaikka kieltämättä välillä olenkin niin kirjan tarinan lumoissa, etten välttämättä huomaa ihan kaikkea ympäristössä tapahtuvaa. Auton alle en sentään ole (toistaiseksi) jäänyt.

Äänikirjana minua viihdyttivät myös kipsijalkaisen Lotan mieskiemurat.

Veera Vaahtera : Kevyesti kipsissä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Anni Kajos

Lotta siis lukee. Hän on vahtimestarina kirjastossa ja parasta töissä on mahdollisuus istua kopissa lukemassa sekä tietysti kaikkialla ympäröivät kirjat. Lotan sisko on sitä mieltä, että kirjat ovat osa ongelmaa ja mikäli Lotta ei pidä varaansa, hän jää kokonaan yksin kirjapinojen keskelle. Tulevaisuudenkuva, joka ei tunnu Lotasta yhtään hullummalta.

Sitten kipsijalkaisena kirjastossa könkkäävä Lotta tapaa hurmaavan nuoren miehen musiikkiosastolla ja joutuu siskonsa huijaamana sokkotreffeille kirjoista kirjoittavan toisen miehen kanssa. Hankaluuksiahan siitä seuraa, kun nostaa katseensa kirjasta ja tuijottaa kauniisiin silmiin.

Hihittelin Lotan tarinan aikana moneen kertaan. Kukapa kirjoja rakastava ei olisi koskaan kohdannut loppuunluettavien kirjojen pinon stressiä ? Lotalla oli tarjota siihen varmasti toimiva keino. Keskeneräiset kirjat reppuun, reppu selkään ja menoksi. Kummasti alkavat keskeneräiset kirjat kiinnostaa, kun olkapäät ja selkä särkevät. Tuollaista keinoa pitäisi varmaan kokeilla minunkin mutta minun kohdallani se lienee vähän tehottomampi. Aika moni keskeneräinen kun sattuu olemaan ekirja.

Pidän Veera Vaahteran tavasta koota kirjoihinsa henkilöhahmojen galleria, johon mahtuu mukaan monenlaista. Kirjanörtti nuorimies, introvertti päähenkilö, helläsydäminen ovimikko, tempperamenttinen ja tasapainoton taiteilija - hivenen karrikoidut ja liioitellen kuvatut ihmiset ovat kuitenkin todentuntuisia ja heistä pitää. Pieni kärjistäminen antaa pikanttia vivahdetta ja pitää mielenkiinnon yllä, kun se ei kuitenkaan mene överiksi. Sellaisiahan me oikeatkin ihmiset olemme, kunhan katsotaan vähän tarkemmin ja Vaahteran ote on herttaisen lempeä.

Tässä kirjassa on jotenkin peruspositiivinen vire, vaikka toki myös hankaluuksia koetaan niin ihmissuhteissa kuin vähän muuallakin. Mistäs sitä muuten tarinaa saisi ? Sujuva teksti vie mukanaan ja kuuntelun lopputuloksena on virkistynyt ja hyväntuulinen olo. Hyvin kirjoitetulle viihteelle on aina tilaa. Edellisestäkin lukemastani Vaahteran kirjasta tykkäsin ja nimenomaan äänikirjana. Taidanpa kuunnella loputkin, kun tulevat sopivasti vastaan ja mielentila vaatii hömppää.

Kun tv-sarja on kirjaa parempi, muttei sekään kovinkaan kummoinen

Jos kirja on mahtavan hyvä, on siitä tehty dramatisointi yleensä mitäänsanomaton, jollei peräti huono, tai ainakaan se ei kirjaa rakastavan lukijan mielestä tee oikeutta alkuperäisteokselle. Poikkeuksia tietysti on ja niistä kai ihana Ylpeys ja ennakkoluulo tulee kaikille ensimmäisenä mieleen. Sitten on sellaisia kirjoja, jotka jostain syystä eivät saa koukkuun tai ainakin väsyttävät lukiessa, mutta ovat täysin omiaan tv-sarjoiksi.

Game of Thrones väsytti minut ensimmäisen ja toisen kirjan jälkeen. Ymmärrän kyllä kirjasarjan vetovoiman, mutta minä ryydyin päättymättömään ja kaareltaan hyppelehtivään tarinaan. Sitä en ihmettele, että tv-sarja on niin suuresti suosittu. Juurikin tuollainen pätkiä sisältävä juoni seksiä, taisteluja ja raastavaa draamaa on todellista sarja-ainesta. Tosin pitää tv-sarjan kohdalla todeta, etten vieläkään ole varsinaisesti sitä edes katsonut.

Ehkä vielä ehdin. Meille nimittäin tuli HBO Nordics ja vieläpä peräti alunperin pelkästään tuon sarjan vuoksi. Esikoinen sitä älläsi, kun "kun kerran kaikki kaveritkin" ja äiti totesi fantasiasarjan kuulostavan teiniä kiinnostavalta jutulta. Isäntä sitten valaisi sarjan sisältävän vähän roisimpiakin seksikohtauksia ja kuulemma jatkuvalla syötöllä, mutta siinä kohtaa oli jo myöhäistä. HBO oli tullut taloon ja tunnukset teinin tiedossa.

No, kaipa sitä voisi pahempaakin ruudultaan katsoa ja onneksi keskimmäinen Kirppu ei ensimmäisen jakson jälkeen pahemmin sarjasta innostunut. (Eipä realismiin kallellaan oleva poika ole muutenkaan fantasiasta perustanut... Harry Potterista lukenut kai ensimmäisen sivun tai kaksi.)


Ei minun kyllä tuosta pitänyt... 

Game of Thrones ei nyt kuitenkaan ole tämän postauksen aihe (olen edelleenkin nähnyt ehkä max. puolikkaan jakson verran). Siitä kirjoittakoot tuntijat. Lähinnä rupesin ihmettelemään sarjaa The Magicians. Olen lukenut Grossmanin alkuperäisestä kirjasarjasta ensimmäisen osan, josta en todellakaan pitänyt. Olin jo tuominnut koko tv-sarjankin sen perusteella ja todennut koko jutun olevan pelkkä amerikkalainen teinisekoilu- ja angstipläjäys.

Sitten näin sarjan olevan HBOlla tarjolla ja päätin katsoa sen.

Ihan oikein olin arvioinut. Teinisekoilu- ja angstipläjäys tuo on ihan täysillä, mutta jotenkin kivalla tavalla kirjasta siistitympi versio. Ilmeisesti amerikkalaiselle yleisölle ei voi tv:ssä näyttää ihan niin suoraan huumehörhöilyä tai väittää nuorten tekevän vain "sitä", joten sarja tasapainottelee vihjailujen ja suoremman toiminnan välillä ja itse tarina saa enemmän tilaa.

Ei juoni tosin silti ole kovinkaan kummoinen. Samalla tavalla juoni pätkii, hyppelehtii ja henkilöhahmot poukkoilevat kuin kirjassakin. Yllättäen tuo kuitenkin häiritsee paljon vähemmän ruudulla.

Olen siis seurannut vähän isompien oppilaiden kamppailua taikuusopintojen parissa, sekä pääsykokeissa tai muuten koulusta reputtaneiden kamppailua saman asian ympärillä koulun taikapiirin ulkopuolella. Taikuus osoittautuu jonkinlaiseksi riippuvuutta aiheuttavaksi "huumeeksi", joka saa tekemään mitä hullumpia asioita. Lisäksi tarinaan kuuluu tietysti toisesta maailmasta tulevat superpahis, joka mitä ilmeisimmin on linkissä sankarin lapsuuden lempparifantasiasarjaan.

Klassisia aineksia siis roppakaupalla. Se täytyy sarjan hyväksi myöntää, että toteutus on jännällä tavalla jotenkin normista poikkeava, sellainen viipyilevä ja vähän leväperäinen. Tunnelma muistuttaa jäistä Narniaa ja ovathan vähän vanhemmatkin teinit toisaalta aika hellyttäviä.


Mitä tästä opimme vai opimmeko jotain ? 

Jaa, pitäisikö tästä vielä oppiakin ? No, pari huomiota.

1) Huono kirja on huono kirja ja jättää lukijansa lopussa vähän pahalle tuulelle.

2) Yllättäen huonosta kirjasta tehty keskinkertainen tv-sarja voi olla tarpeeksi koukuttava, että sitä seuraa ainakin ensimmäisen kauden loppuun - ja ehkä vielä toisenkin. Aikaa urakkaan voi kulua jonkun verran, mutta onneksi HBOn osalta ei ole lähetysajoista riippuvainen.

Samalla voi vähän nauraa itselleen.

Mielikuvituspoikaystävä - täti ihmettelee

Kuva: Atena

Tämä kirja jätti minut hämmennyksiin. Tiedän, olen vanha täti (tai no, keski-ikäinen), joka on ollut saman miehen kanssa onnellisesti kimpassa jo yli 20 vuotta, mutta kuitenkin. Toivon totisesti, että nykynuoret (sinkut) saavat elämäänsä enemmän sisältöä kuin mitä tämän kirjan perusteella voisi kuvitella.

Joo, tiedän senkin, että kirjoittaja pitää sinkkublogia ja tyyli taitaa olla tietoisesti valittu, mutta silti.

Henriikka Rönkkönen : Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän peruasioita
HelMet Ellibs -ekirjalaina 

Kun pitkäaikainen suhde katkeaa, alkaa sinkkuus ja itsensä etsintäkausi. Tässä kirjassa itsensä etsintä tuntuu tarkoittavan miesten ja seksin (panojen, masturbaation) toistumista enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Hiivatulehdukset, klamydia ja paikkojen hiertymät ovat arkipäivää ja ansaitsevat lähinnä sivuhuomautuksen... Tunteet ovat mukana enemmän tai vähemmän ja kyyneliä (+ muita eritteitä) valuu.

Onneksi kirjan lopussa sentään kirjoittajakin toteaa, ettei välttämättä tarvitse miestä viereensä ollakseen onnellinen (onhan sentään kaikenlaisia täriseviä vempaimiakin) ja matkan varrellakin pohditaan ihmissuhteita vähän laajemmalti kuin elintanssina.

Suon toki seksikokeilut eikä seksi ennen avioliittoa ole  minusta mitenkään tuomittavaa. Koen kuitenkin seksin osaksi ihmissuhdetta, en sen keskipisteeksi. Lisäksi elämässä on niin paljon muutakin mielenkiintoista kuin miehet, vaikka he ihania tietysti ovatkin.

Mitään suurta kirjallisuutta tämä ei ole. Tarina koostuu yksittäisistä miehistä eikä sen kaari ole kovinkaan selkeä. Anekdootteja ilman kunnon juonta, jollei sellaiseksi sitten voi laskea kirjoittajan kehitystarinaa, jonka suunta tosin käy selväksi vasta ihan loppumetreillä.

Luokittelin tämän viihdekirjaksi sillä onhan se sujuvasti kirjoitettu ja onneksi nopealukuinen. Nopeus olikin valttia, sillä muuten en varmaan olisi jaksanut. Eihän sitä tiedä, miten itse reagoisin, jos tämä avioliitto tästä loppuisi ja joutuisin itse sinkkumarkkinoille, mutta toivottavasti itsekunnioitukseni olisi hieman paremmalla tolalla. Toki minulla on lapset ja ikääkin melkein tuplat kirjoittajaan nähden, mutta pitkiä sinkkukausia aikoinaan viettäneenä en kuitenkaan tunnista seksin ympärillä pyörivää elämänkatsomusta millään tavalla omakseni - edes sitten kärjistettynä ja yleisöä (kosiskelevana) keräävänä blogiaiheena.

Ehkä ajat olivat toiset ? Valistakaa nyt tätiä, onko seksi ihmissuhteiden korvikkeena nykyään sinkkuuden merkki?