Muistatko minut ?

Minähän en muista enää mitään. Kaukana ovat ajat, jolloin tenteistä selvisi vähällä lukemisella ja sopimusneuvotteluissa ei tarvinnut tarkistaa muistiinpanoista. Nyt on toisin. Jollei meilistäni löydy viestiä asiasta, sitä ei ole olemassa. Käytävässä hihasta tarttuvia ohjeistan laittamaan aiheesta viestiä, jos haluavat minun tekevän jotain. Kalenteristani muistan juuri seuraavan palaverin ja senkin vain siksi, että puhelin hälyttää.

Mitä ilmeisemmin on kyseessä aivojen ylivuoto-ongelma. Lasten myötä ja työuran edetessä, on muistettavien asioiden määrä kasvanut eksponentiaalisesti. Kaikki turhaksi tulkittu tipahtaa reunan yli. Kuten nyt vähän kauempana olevien tiimiläisten nimet, jotka loman jälkeen eivät palautuneet ilman mailista tarkistamista (salasanoista puhumattakaan - jouduin laittamaan puhelimeni kokonaan uusiksi).

Silti minulla on muistot tallella. Muistan tärkeät asiat kuten hääpäivän ja lasten syntymät. Tunnistan perheenjäsenet ja ystävät muistan, vaikkei olisi vähään aikaan tavattukaan. Toisin on Sophie Kinsellan kirjassa.

Sophie Kinsella: Muistatko minut ? 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Leena Pöysti 

Nyt täytyy sanoa, etten varsinaisesti ole ollut koskaan Kinsella-fani. Pidin kovasti Kevytkenkäisestä kummituksesta, mutta himoshoppaajat ovat aiheuttaneet minulle jo aiheellaan ikäviä puistatuksia, enkä ole lukenut niitä paria sivua enempää. Kyseessä ei vain ole minulle sopiva tyylilaji. En myöskään edes muistanut lukevani Hääyöaie-romaania. Jotain kokemuksestani kertonee se, että blogiartikkelin otsikkona oli "Turhia kirjoja"...

Odotukseni siis eivät olleet varsinaisesti huikean korkealla aloittaessani Muistatko minut -romaanin kuuntelua. Enkä erityisesti yllättynyt, kun parin ensimmäisen tunnin aikana pohdin vakavissani kesken jättämistä. Itseään korostava, "omg - kauheeta - ja kynnetkin pureskeltu ja poikakaveri kusipää" jonkinlaisena tajunnanvirtana ei vaan ole minun juttuni. Kuitenkin kuuntelin kirjan loppuun - miksi ?

No, ensinnäkin ajatus siitä, että herää muistinmenetykseen, jossa kolme viimeistä vuotta ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen, on mielenkiintoinen. Lexi ei muista aviomiestään, työtään eikä mitään muutakaan elämästään sitten yhden kostean klubi-illan. Aluksi "uusi elämä" vaikuttaa kirjoista ja televisiosta tutulta unelmalta, mutta tietysti pieniä säröjäkin löytyy... Mikään ei ole täydellistä, paitsi ehkä aviomies Erik.

Jäin koukkuun, koska halusin kuulla, miten tarinassa käy. Palaako Lexin muisti ? Muistaako hän työnsä ? Onko kaikki oikeasti niin kiiltokuvamaisen ihanaa ? Kinsellan kunniaksi on sanottava, että kiiltokuva on ennalta-arvattavasti vähän reunoilta rispaantunut, mutta käänteet eivät sentään ole täysin itsestäänselvyyksiä. Lopun toki suurin piirtein arvaa, mutta kyllä minä viimeiset 5 tuntia kuuntelin ihan mielelläni. Joko totuin kerrontaan tai Lexi hieman kehittyi kirjan edetessä. Veikkaan molempia. Leena Pöysti on lukijana ihan kuunneltava - hän ei onneksi ylinäyttele Lexin reaktioita.

Ajatus useamman vuoden katoamisesta elämästä on aika pelottava huolimatta kirjan keveästä tyylistä. En ole ihan varma, miten itse asiaan suhtautuisin. Lexillä tietysti on juuri kadonneina vuosina mennyt koko elämä uusiksi, mikä vielä korostaa muutosta (ja samalla vähän syö tarinan uskottavuutta). Toisaalta ehkä juuri vahvan kontrastin vuoksi kirja säilyy niin reippaasti viihteen puolella, että se sopii keveiden laiturilukemisten sarjaan. Helppoa kuunneltavaa, eikä tässä romaanissa myötähäpeäkään pääse ihan kamalasti kiusaamaan (tai sitten ei tässä iässä enää mitään häpeilekään).