29.7.2021

(Luku)päiväkirja: Armia ja Neiti etsivää

Maanantai 26.7.2021 

En ole pahemmin taas lukenut viime päivinä. Syytän lomatouhuja sekä Armi Aavikosta kertovaa Yle Areenasta löytyvää kuunnelmaa Armi Aavikko - siinä välissä olin elossa. Olen tässä muutamassa päivässä kuunnellut joa melkein 17 jaksoa kahdestakymmenestä. 

Kuunnelma koukuttaa. Ensinnäkin siinä on paljon musiikkia, jonka tunnistan omasta lapsuudestani. Toiseksi, minähän muistan näitä tapahtumia. Osaa kuulin sivukorvalla lapsena, osaa olen kai itsekin seurannut telkkarista ja lehtien lööpeistä 80-90 luvulla. "Tahdon olla sulle hyvin hellä" kuuluu ehdottomasti lapsuuteni tuttuihin sävelmiin. 

Nyt kun kuuntelen laulun sanoja viisikymppisen näkökulmasta, tuntuu se oikeastaan lasten suuhun melko sopimattomalta vonkauslaululta (niin kuin kuunnelmassa eräs musiikintutkija sitä kutsuu), mutta eihän sitä silloin haleja pidemmälle kuvitellut. Ajateltiin vaan, että ovat kilttejä toisilleen. 

Samoin Armin ja Dannyn välinen suhde tuntuu vähän joltain muulta kuin romanttiselta rakkaussuhteelta. Itse asiassa se tuntui jotenkin oudolta jo silloin aikoinaan, mutta ehkä sitä silloin ajatteli enemmän naimissa olevan miehen ja "toisen naisen" laittomana suhteena. Nyt tarkastelu saa vielä uusia sävyjä. Työnantaja ja tapaamishetkellä tuplasti vanhempi Danny ryhtyy suhteeseen missiksi kruunatun juuri ja juuri 18-vuotiaan Armin kanssa. Kyllä vastuu tuossa kohtaa on minun silmissäni kokeneemmalla miehellä, eikä naiivilla tyttösellä, varsinkin valtasuhdeasetelmaa tarkastellessa. Ei menisi #metoo-filtteristä läpi  puhtain paperein. Toki on vaikea ulkopuolelta, ja erityisesti vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, sanoa yhtään mitään, eikä kuunnelmakaan kovin pahasti sormella osoittele. Armikin tuntuu kertomuksessa kantavan oman vastuunsa, varsinkin suhteen jatkuessa. 

Samoin vähän kuunnellessa harmittaa Armin puolesta, miten "musiikkisedät" muokkaavat hänen julkista imagoaan ja Danny komentelee tekemään milloin mitäkin. Ihan kauheasti ei siinä kysytty Armin omia toiveita. Niin se taitaa mennä usein vieläkin, vai mitä mahtavat sanoa musiikkimaailmaa paremmin tuntevat ? 

Yhdistelmä aitojen haastattelujen nauhoituksia, musiikkia, näyteltyä dialogia ja Armin kertojanääntä on yllättävän toimiva. Lopputuloksena voisi olla aikamoinen sillisalaatti, mutta homma pysyy kasassa. Taitavat näyttelijät tietysti tuovat oman osansa. Äänet kuulostavat aidoilta, keskustelut sellaisilta, että niiden voisi kuvitella menneen juuri noin. Kuvitella, sillä Armi itsekin muistuttaa, ettei kukaan ole enää kertomassa koko totuutta, jos sitä kukaan on koskaan ihan tarkkaan tietänytkään. 

Kaikkiaan kuuntelemisen arvoinen juttu. 

Tänään loikoilin yksin rannalla kuumassa auringonpaisteessa ja kuuntelin. Oli oikeastaan aika täydellisen rento hetki. Kun osaisikin pitää huolen järjestää tällaisia hetkiä useammin. Ehkei stressi pääsisi niin pahasti niskan päälle. 


Torstai 29.7.2021 

Toiseksi viimeinen virallinen lomapäivä. En olisi millään vielä valmis töihin, mutta ei auta. Onneksi on vielä perjantai ja viikonloppu. 

Varsinainen lomaohjelma on nyt kuitenkin lopussa, kun tuli tuo vuoden ainoa lapsivapaakin jo pidettyä. Olin poissa kotoa peräti yhden yön ja niinkin villeissä merkeissä kuin siskon luona. Nautimme helteisestä päivästä Turun jokirannassa. Siis kävelimme kirjastolta linnalle ja puoleen väliin takaisin. Testasimme jopa funikulaarin! Menomatkalla se oli jostain syystä jumissa, mutta paluureitillä kokeilimme uudelleen ja pääsimme Kakolanmäelle. Liekö sitten vanhan turkulaisen epäluuloa, mutta minusta asfalttipiha tuntui lähinnä ahdistavalta, vaikka kuinka olisi ollut kehuttu ravintola vieressä. 

Kirjastolta piti saada kuva, tietysti. Lapsena tuolla käytiin säännöllisesti ja aina se oli yhtä suuri seikkailu. Vieläkin tulee hyvä mieli heti, kun näkee rakennuksen, sisälle kurkistamisesta puhumattakaan. 

Minulle kirjaston kulmat myös symboloivat Turussa tapahtunutta suurta muutosta. Muistan isäni varoitelleen, ettei rannan puolelle rakennusta saisi mennä kyytiä odotellessa. Niinpä sitten vain portailta kurkimme nurmikoilla öriseviä juoppoja ja koitimme tihrustaa näkyisikö huumepiikkejä. Ero nykyiseen siistiin, trendikkääseen ja vanhojen puiden varjoon houkuttelevaan jokirantaan on melkoisen suuri. Nautin kävelystä ja katselusta suunnattomasti. Vanha kotikaupunkini on muuttunut hurjasti ja jokirantanäkökulmasta vain parempaan päin. 

Melkein jo arvannette, ettei lukeminen ole hurjasti edennyt. Tosin olimme illalla siskon kanssa niin väsyneitä, ettemme jaksaneet lähteä minnekään riekkumaan, joten lösähdimme sohvalle ja puhelimessa soi Neiti Etsivä ja nallekarhujen arvoitus. Syytän tästä Kujerruksia-Linneaa. Hän kun on Instan puolella ruotinut lapsuuden kirjoista tutun neiti etsivän edesottamuksia siihen malliin, että oli ihan pakko kuunnella itsekin yksi. Hyvin influenssoitu! 

Eihän tuo edelleenkään kovin suurta kirjallisuutta ole, mutta pahimmat epäloogisuude taisivat tästä puuttua eikä Paulan isän yksityiskoneellakaan lennelty mihinkään vaan pysyttiin kotikulmilla. Kaikenlaista hurjaa toki tapahtui varkauksien ja päällekarkausten ja jäihin tippumisten muodossa, ja olipa rikoksiakin useampia. Ihan viihdyttävä suupala siis, ihan jo nostalgiamielessä, vaikken Paula Drewn suuri fani ollut lapsenakaan. Minä tykkäsin enemmän sarjoista Seikkailu tai SOS tai 3 etsivää... ja itse asiassa siirryin jo melko nuorena Dame Agathan faniporukkaan. 

"Aktiivisesti" kesken on tällä hetkellä Rottien pyhimys, jota pitää taas jatkaa nyt tuon Neiti Etsivä sivujuonteen jälkeen. Pidän kovasti Pelliinan ja Hattulan kirkonmaalareiden tarinasta. Kirjan kuvaukset maalaustyöstä kävivät mielessä katsellessamme Turun Linnan maalauksia (ja puuveistoksia).  

Ihan painettuna kirjana minun pitäisi edistää Talo taivaansinisellä merellä-romaania, varsinkin kun Toto odottaa vuoroaan. Jotenkin en vaan jaksa lukea. Johtunee ehä siitä, että olen neulonut aika paljon. Silmät väsyvät. 


Loppuun luettuja / kuunneltua: 

Armi Aavikko - Siinä välissä olin elossa (kuunnelma) 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja nallekarhujen arvoitus 
äänikirja Bookbeat, lukijana Heljä Heikkinen 


23.7.2021

Kuuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

 


Olen huomannut tänä kesänä keskittymiskykyni olevan normaalia huonompi. Pitkääkin tarinaa tulee kuunneltua lyhyissä pätkissä. Siksi lyhyistä pätkistä muodostuva kirja on oikein omiaan lomalukemiseksi. Sitä paitsi, kissoista on aina kiva lukea. 

Heike Reinecke, Andreas Schlieper: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä 
Nextory 
äänikirjan lukijana : Susa Saukko 

Olennaista näissä tarinoissa on kissakeskeisyys. Niinhän se tosielämässäkin menee. Me ihmiset voimme uskotella olevamme kissojen omistajia, mutta valtasuhteita hieman lähempää tarkasteltuna, huomataan tahtipuikon olevan tiukasti tassussa. 

Kirja siis kertoo kissoista, joiden ihmiset sattuvat olemaan kuuluisia tai kissoista, jotka ovat kuuluisia ihan omista ansioistaan. Koska kirjoittajat ovat ihmisiä, on painopiste ensinmainituissa. Niinpä saamme lukea Ernest Hemingwayn, Freddie Mercuryn, Winston Churchillin, Frida Kahlon ja  monen muun historiasta tutun henkilön rakkaudesta kissoihin. Eikä liene yllätys, että juuri nimenomaan kissat ovat monen poikkeusyksilön asuintovereina. Kyllähän kissojen maku ja tarkkasilmäisyys tiedetään, omanarvontunnosta puhumattakaan. 

Toki lyhyet elämäkerrat selventävät mainittujen ihmisten tarinaa, mutta kissoilla on aina enemmän tai vähemmän keskeinen rooli. Monen tutun hahmon kohdalla opin lisää. En esimerkiksi tiennyt, että Churchillin jäljiltä on Englannin pääministerillä aina kissoja virka-asunnossaan. Samalla tutustuin moneen uuteen kuuluisaan, mutta minulle tähän saakka tuntemattomaan kulttuurin, kirjallisuuden tai tieteen edustajaan. 

Äänikirjassa haasteena on minulla  muistijälkien keveys. En kuollaksenikaan saa painettua nimiä  mieleeni pelkästään kuulon perusteella. Kuuluisat kissat -kirja toimi vallan mainiosti kesäloman kevyenä kuunteluna,  mutta mieli tekee lukea se uudelleen myös ihan kirjana. Olisikohan siinä kuviakin? En tiedä, en näin äkkiseltään löytänyt tietoa siitä. Joka tapauksessa luulen mielenkiinnon riittävän toiseenkin lukukertaan.

Kaikkiaan tekstien pituus ja sisältö vähän vaihtelee. Toisista henkilöistä lienee saatavilla enemmän kissoihin liittyvää materiaalia ja muutenkin yksityiskohtia elämätarinasta, toisista vähän vähemmän. Kaikki luvut ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja selvästi ajatuksella kirjoitettuja. Ei ole vain hutaistu  jotain kissajuttuja, vaan oikeasti yritetty hahmottaa vähän laajempaa kaarta. Tykkäsin. Olen kovasti ihastunut viime vuosina tällaisiin kepeäasti kirjoitettuihin, mutta asiaa sisältäviin kirjoihin. Kai se on sitten vähän sitä tieteen popularisointia, mutta mitä vikaa on suoda tavallisille lukijoille tietosisältöä viihdyttävissä ja helposti nieltävissä paketeissa ? Mitä useampi ihminen oppii laajemmista aihealueista, sitä parempaa tulevaisuutta voi maailmalle ennustaa. 

Sitä paitsi, nälkä kasvaa syödessä. Yksi aihe johtaa toiseen. Sitä voi yllättäen löytää itsensä lukemasta vaikka mitä. 

22.7.2021

(Luku)päiväkirja: Kaikkea muuta kuin lukemista


 

Torstai 22.7.2021

Tämä loma on aika erilainen kuin kuvittelin. Mielessäni istuin pihalla lukemassa, kirjoittelin blogia ja välillä kävin rantakävelyllä tai päiväretkillä - Grilli olisi kuumana harva se päivä. 

Eroa kuvitelmaan on jonkin verran - ensinnäkään en ole lukenut nimeksikään. Heinäkuun luettujen listalta löytyy tähän mennessä peräti yksi loppuun luettu sarjakuva (Alix L'île maudite), yksi dekkari (Torstain murhakerho) ja sitten se jo heti alkuunsa loppuun kuunneltu Hurmuriherttua. Yhden fantasiaromaanin luin suureksi osaksi jo lentokoneessa eli The Lost Plot, jossa maailmojen välisen kirjaston hoitaja seikkailee lohikäärmeiden poliittisten kiemuroiden keskellä. En vaan oikein tule tarttuneeksi kirjaan, bloggaamisesta puhumattakaan. Blogikin on tainnut olla kesälomalla - tosin eroa kevään hiljaiseen tahtiin lienee vaikea huomata. 

Ei lomassa silti ole mitään vikaa. Lukeminen vain on vaihtunut haahuiluun ja neulomiseen. Villapaidasta puuttuu enää kaulus. Kenties olen vain tarvinnut aikaa omille ajatuksille ja lepoa korville, kun eivät äänikirjatkaan ole oikein maistuneet. Puikkojen kopsahdukset riittävät, tai tuulen humina ja laineiden liplatus. 

Kotona ollessa tosin "riemuna" ovat myös läheisten rakennustyömaiden kolinat ja räminät ja pamahdukset ja piippaukset ja... Eivät ne kauhean kovia ääniä ole, mutta alkavat väsyttämään. Tässä on mennyt useampi vuosi, kun ollaan koko ajan jonkunlaisten työmaiden keskellä. 

Siksikin kai lyhyt kesälomareissumme tuntui niin kivalta. Tosin oli se mukava reissu muutenkin. Taas kerran mietin, miksemme enemmän lähde metsään. Teijon kansallispuistossa talsitut lyhyet (n5km kumpikin) kierrokset olivat ihania. Ei liikaa ihmisiä, paljon erilaisia maisemia ja hellekin hellitti sopivasti. Onneksi oli kuitenkin tarpeeksi lämmin järvipulahdukseen retkien päätteeksi. Mikä nautinto huuhtoa hikinen olo pehmeään järviveteen. Toisena päivänä koko pieni poukama oli ihan vain  meidän käytössämme. Todellista elämän luksusta.

Mathildedahl on tunnelmallinen kylä ja Mathildan Marina pääsi hiukan jopa yllättämään - varsinkin ruoka oli vieläkin tasokkaampaa kuin odotimme. Muutenkin pieni majapaikka oli juuri sopiva ja huoneet mukavia. Erityistä plussaa on pakko antaa erityissuurista kylppäreistä. Ihanaa, kun sai uima-asut ja pyyhkeet kuivumaan väljästi ja mahtui itsekin vielä suihkuun ilman minkäänlaista väistelyä tai ahtaudentunnetta.

Itse kylässä vierailu jäi aika minimiin, kun tultiin metsästä vähän myöhään ja sitten taas lähdettiin takaisin puiden keskelle niin aikaisin, mutta jäipähän katsottavaa seuraavaan kertaan. 

Ruissalon kylpyläkin oli ihan mukava paikka vaikka matkan loppuosuudella painopiste taisi kyllä enemmän olla isovanhempien luona vierailussa kuin kylpyläelämässä hotelliyön molemmin puolin. Hyödynnettiin kuitenkin sekä altaat että meri ja minäkin sain aikaiseksi mennä vihdoin kesäiseen jalkahoitoon. Nyt voisi kaivaa ne sandaalitkin kaapista, kun on varpaankynnet kuosissa. 

Vielä on kesää ja lomaakin jäljellä. Pieni matkakin on tulossa, kun hyödynnän vuoden ainoan "äitivapaan" eli lähden peräti yhdeksi yöksi siskon kanssa huitelemaan ilman perhettä. Ei mitään ihmeellistä, mutta vanhaa kotikaupunkia olisi tarkoitus käydä vähän katselemassa. Turkuun on tullut paljon kaikenlaista uutta mielenkiintoista. Enhän minä ole vielä ehtinyt edes funikulaaria testaamaan. Tosin helteiden (ja koronan) taas palatessa saattaa breikki mennä pururatakävelyihin ja rantaoleiluun. Katsotaan, miten käy. Ainakin otan mukaan kesken olevan kirjani eli  TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä sekä jonkin kesken olevan neuleen. Hurjaa menoa tiedossa siis... 

14.7.2021

Torstain murhakerho



Ei pitäisi valittaa, kun on upeat ja lämpimät kesäkelit, mutta nyt on kyllä liian kuuma, liian pitkään. Pistää väkisinkin miettimään ilmastonmuutosta. Ovatko kesät tulevaisuudessa aina tällaisia ? Saanko enää koskaan kesälomalla mitään aikaiseksi ? 

On nimittäin ollut melkoista lojumista tämä loma tähän saakka Ranskasta paluu jälkeen, eikä nyt ole enää karanteenitekosyytäkään. Viimeisenä kotiutunut isäntäkin sai negatiivisen testituloksen jo maanantaina. 

Sitä luulisi, että lojuessa tulisi edes luettua, mutta ei. Aivot ovat ihan puuroa. Keittokirjoja olen selaillut ja välillä kuunnellut äänikirjaa. Viimeisimpänä kuuntelin kovasti hypetetyn Torsdain murhakerho -dekkarin. 


Richard Osman : Torstain murhakerho
Nextory, äänikirjan lukija : Jukka Pitkänen 

Siinä sitä sitten olikin vauhtia ja vaa.. no ei niinkään vaarallisia, mutta tilanteita kuitenkin. Torstain murhakerhossa vanhoja rikoksia tutkivat eläkeläiset ovat älykkäitä, omapäisiä ja varsin aktiivisia. Lisäksi heillä on kullakin omat erityistaitonsa, joita voi hyödyntää analyyseissä. Joukosta kun öytyy niin sairaanhoitaja, tiedustelussa uransa tehnyt konkari, sekä matemaatikko ja ammattiliittoaktivisti. 

Sitten tapahtuu eläkeläiskylässä murha ja tokihan murhakerho työntää lusikkansa soppaan ja sotkeentuu poliisin tutkimuksiin tai ennemminkin tekee omia tutkimuksiaan siinä sivussa. Sen jälkeen mennäänkin aika lujaa. On entisiä ja nykyisiä rikollisia, huumekauppiaita, kreikkalaista järjestäytynyttä rikollisuutta, nunnia ja rakennusmiehiä. Noiden lisäksi mietitään rakkaussuhteita, perhesuhteita ja kuolemaa. Kaikkea pitää tehdä, kunnes ei enää tehdä. 

Pidin kirjasta. Tunnelma on leppoisa ja positiivinen, vaikka tapahtumat välillä vähän makaabereitakin. Suru on lähellä, samoin kuoleman odotus, mutta niiden ei pidä antaa estää mielenkiintoa elämään. Vähän mentiin uskottavuuden tuolle puolelle varsinkin Elisabethin suhteiden ja kykyjen osalta, mutta mitäs siitä. Tämä tarina oli melkoisen kiemurainen jo muutenkin ja juonenkäänteet kertakaikkisesti solmussa keskenään. Jossain kohtaa olin vähän eksyksissä henkilöiden ja tapahtumien osalta, mutta kyllä se siitä sittent taas selkiytyi, kun päästiin uudelleen vauhtiin. 

Henkilöhahmot ovat rakastettavia, melkein kaikki pahiksetkin ovat omalla tavallaan melkein symppiksiä. Minua tosin hieman häiritsi, miten kevyesti kirjassa suhtauduttiin murhiin ja huumekauppaan, mutta saivathan tosi pahikset tavallaan palkkansa. Eikä pieni musta huumorin pilke ole yleensä pahitteeksi. 

Sinänsä eläkeläiskylä Cooper's Chase kuulostaa ihan sellaiselta paikalta, jonne itse lähtisin mielelläni eläkevuosia viettämään. Olisi seuraa ja tekemistä sekä kuvankaunis ympäristö.  Erityisesti toivon itse osaavani ottaa elämästä kaiken irti loppuun saakka ja pysyä juuri noin aktiivisena kuin Torstain Murhakerhon jäsenet. Geeneistä sen ei kai pitäisi olla kiinni. Yli kasikymppinen äitini tuossa juuri pisti toimeksi ja öljysi yhtenä aamupäivänä terassin, eikä se ole kovin pieni. Sen jälkeen hän onkin sitten pistänyt viikatteella kasvustoja matalaksi mökkipolkujen reunalta. Että mallia aktiiviseen ikääntymiseen löytyy kyllä ihan kotikulmiltakin. 

8.7.2021

(Luku)päiväkirja : Huh hellettä

Torstai 8.7.2021 

Ensimmäinen lomaviikko on jo takanapäin ja maailmankirjat aivan sekaisin. Ensinnäkin, koskaan aikaisemmin ei Etelä-Ranskasta paluu ole tuntunut yhtä... no helteiseltä. Meillä oli Biarritzissa kyllä ihan lämmin kesäkeli, mutta vasta kotiinpalattua tuli kuuma. 

Toiseksi, olen kesälomalla, mutta lukemisesta ei näytä tulevan yhtään mitään. Ymmärrän viimeisen Ranska-viikonlopun, jolloin missasin myös lukumaratonin (pöh). Silloin olin nimittäin tiivis ohjelma. Tätä karanteeniajan lukujumia ja -lamaannusta en kuitenkaan oikein ymmärrä. Nyt olisi aikaa, kun ei voi mennä mihinkään, enkä tässä lämmössä saa mitään muutakaan aikaiseksi. Ilmeisesti aivot vaan ovat sen verran sulamis- ja sumutilassa, ettei tule edes tartuttua kirjoihin. 

Tai no, olen minä yhtä kirjaa lueskellut. Sain nimittäin firman kesälahjana esihenkilön lähettämän keittokirjan! Ihan täsmäosuma oli siis tällä kertaa. Kyseessä on vieläpä ihan mielenkiintoinen opus eli Dan Buettnerin The Blue Zones kitchen - 100 recipes to live to 100. Se perustuu tutkimuksiin ensinnäkin siitä, missä ovat maailman pitkäikäisimmät ihmiset ja toiseksi heidän ruokavalioistaan. Pohdintaa, kuvia ja herkulliselta kuulostavia reseptejä. Keittokirja minun makuuni - ja ihan hyviä ajatuksiakin, resepteistä puhumattakaan. 

Lisäksi sain vihdoin ja viimein kuunneltua Sara Medbergin Hurmuriherttuan loppuun. Se kävi vähän työstä, vaikka halusinkin nähdä, miten pedattuun lopputulemaan päädytään. En tiedä, mikä kirjassa oikein tökki. Ehkä se, että tässä jotenkin naisen itsenäinen toiminta yhdistyi turhan usein tyhjäpäiseen ajattelemattomuuteen ja jopa suoranaiseen tyhmyyteen tai ainakin niin tälläinen täti-ihminen kokee mm. yksinään kujille roistoja vakoilemaan lähtemisen jne... Ehkä olen liian vanha näihin romanttisiin haihatteluihin - tai liian luutunut vanhoihin kirjojen juonikaavoihin.


1.7.2021

(Luku)päiväkirja: Kesäloman eka päivä

Torstai 1.7.2021
 

Se on kuulkaas loma nyt! Sen huomaa siitäkin, että ehdin poikkeamaan myös blogin puolella pitkästä aikaa. Tässä kävi juuri niin kuin arvelinkin, että työt söivät ylisuuren osan ajasta ja loppu meni siihen, että tylsistynyt kymmenvuotias saatiin pysymään edes hetki irti ruuduista. 

Myönnän, olen ollut huono äiti. Tabletti ja puhelin ovat olleet aivan liian paljon käytössä, mutta ei täällä oikein voi muutakaan tehdä, kun ei yksinään voi päästää ulos harhailemaan ja lukeminenkaan ei maita ihan koko päiväksi. Kauhulla ajattelen edessä olevaa ruutuvierotusaikaa... 

Olemme me käyneet ulkonakin tietysti, heti töiden loppuessa ja välillä palaverien välissäkin. Rannalla, mutta pääasiassa vain haahuilleet. Onneksi jatkuvaa sadetta ei ole ollut kuin parina päivänä, vaikka kelit noin yleisesti ovat olleet viileähköjä ja pilvisiä. 

Biarritz itsessään on kiva kaupunki, mutta ehkä enemmän aikuiseen makuun. Paitsi, jos lapsena sattuu olemaan vesipeto, joka innostuu surffauksesta. Meidän ei yleensä suostu kunnolla edes kastautumaan - mitä lie kissaeläinten sukua - joten suurin osa tarjolla olevista aktiviiteista oli poissuljettu. 


Työn lomassa luettua 

Vuosia olen valitellut laiskuuttani ranskankielisen lukemisen suhteen. Nyt petrasin tilannetta kerralla peräti nelinkertaistamalla keskimääräisen lukumääräni. Yhdestä kirjasta (melkein) neljään. Tosin on pikkuisen huijariolo, sillä kirjat ovat sarjakuvia. Jotenkin tuntuu siltä, ettei niissä ole tarpeeksi tekstiä, että laskettaisiin...  No, suunta on joka tapauksessa oikea. 

Idéfix-sarjakuva on koiraversio Astérixista ja Obélixista ja sellaisena ehkä vähän kevyt ja kaupallinen, mutta kaikki keinot (ja kirjatyypit) ovat sallittuja, kun yrittää saada jälkikasvunkin tarttumaan ranskankieliseen kirjallisuuteen. Tosin Toton osalta Idéfix ei toiminut. Hän ei ole sitä vielä edes avannut, mutta löysin toisen, täydellisen täsmäaseen. Pokemon-mangaa ranskaksi! Niitä poika luki tyytyväisenä jo peräti kahden kirjan verran. Pitänee vielä käydä uudelleen tuossa lastenkirjoihin erikoistuneessa (!) kaupassa. 

Itselleni löysin samasta kaupasta nostalgiamatkan lapsuuteen eli Alix-sarjakuvat. Niitä luin moneen kertaan. Itse asiassa saattoi olla kausia, jolloin kirjastosta ei kukaan muu kyseisiä sarjakuvia löytänyt, sillä ne olivat aina minulla lainassa. 

Vähän pelotti tarttua lapsuuden suosikkiin ja ostin varovaisesti ensin vain sarjan ensimmäisen osan. Onneksi kaukaisempi historiallinen konteksti on ehkä pikkuisen helpompi monessa suhteessa ja perusseikkailutarina ei itsessään ole liikaa vanhentunut. Toki kirjasta puuttuvat naishahmot kokonaan (mitä nyt yksi pahis pukeutuu naiseksi valeasuun!) ja seikkailu on muutenkin kovin kolonialistinen roomalaisnäkökulmasta, mutta seikkailu on seikkailu ja kaikessa suoraviivaisessa toiminnassaankin edelleen ihan viihdyttävä. Ostin siis kaksi seuraavaakin osaa kotiinviemisiksi. Kolmas osa on vielä vähän kesken. 


Kaikkiaan kesäkuussa tuli luettua 8 kirjaa, mikä on ihan hyvä määrä, kun ottaa huomioon muun elämän kiireet. 

  • Chris Rylander : Gregin kohtalo
  • Keiko Higashino : Uskollinen naapuri
  • Elly Griffiths : Siniviittainen nainen
  • Matthieu Choquet : Idéfix et les irréductibles
  • Ann-Christin Antell : Puuvillatehtaan varjossa
  • Jacques Martin : Alix - L'intrepide
  • Jacques Martin : Alix - Le sphinx d'or
  • Heike Reinecke, Andreas Schlieper : Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä 

Sarjakuvista jo vähän mainitsinkin. Dekkariviikolla luin peräti kaksi dekkaria eli japanilaisen Uskollinen naapuri ja sitten Ruth Rendell sarjaa eteenpäin. Molemmat olivat viihdyttäviä lajissaan. 

Puuvillatehtaan varjossa osoittautui sekin sujuvaksi historialliseksi romaaniksi. Viime aikoina on trendinä selvästi ollut korostaa sankarittarien itsenäisyyttä. Tässä romaanissa se jotenkin kietoutui jännästi tahtoon, mutta en ole ihan varma oliko kyky kuitenkaan paikallaan. Toki osin myös ajan ja ympäristön vuoksi. Historiallinen konteksti oli mielenkiintoinen ja näin (ikuisena) turkulaisena erityisen kiinnostava. 

Kaikkein paras kirja taisi kuitenkin kesäkuussa olla kuuntelemani Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä. Kissat vaan ovat aina kiehtovia ja tässä ne yhdistyivät mielenkiintoisiin historiallisiin henkilöihin ja heidän elämäntarinoihinsa. Oikein mukavaa iltakuuntelua, vaikka tosin muutama tarina taisi tulla kuunneltua useampaankin kertaan unen keskeyttäessä ennen ajastuksen loppua. 

Mutta nyt lounaalle ja sitten... 



19.6.2021

(Luku)päiväkirja : Tästä on loma kaukana


 Lauantai 19.6.2021

Ollaan ehkä Etelä-Ranskassa, mutta tästä on kyllä loma kaukana. Etätyön siunaus on se, että töitä voi tehdä missä tahansa. Etätyön kirous on se, että töitä voi tehdä missä tahansa. Tiedä sitte kumpaan suuntaan tämä kallistuu. 

Ehkä kuitenkin tuon siunauksen puolelle, sillä muutenhan ei oltaisi isännän kanssa samassa paikassa. Kuopuksella on päivisin vähän tylsä, kun molemmat painamme pitkää päivää, mutta iltaisin on vielä lämmintä ja ranta kutsuu.  

Hivenen harmittaa, kun alkuperäinen suunnitelma kuopuksen visiitistä paikalliseen kouluun ei koronan takia sitten onnistunutkaan, mutta nyt mennään näin. 


Lukeminen on hivenen takkuillut. Minulla siis. Toto onneksi on osannut hyödyntää luppoajan myös kirjojen osalta. Mukana on 5 kirjaa, joista kohta kolme on luettu loppuun. Soturikissat oli jo lentokonelukemisena, Morriganin kolmas osa Onttorokko vei mukanaan ja loppui suuresta sivumäärästä huolimatta jo ekalla viikolla. Ikimaa-sarjan ensimmäinen osa Soturin tie on muutamaa sivua vaille valmis. Kaikki ovat kuulemma olleet hyviä, mutta lukuahmimisesta päätellen Morrigan taitaa toistaiseksi viedä voiton... 

Minä sain luettua loppuun Ruth Galloway-sarjan osan Siniviittainen nainen ja heti perään historiallisen romaanin Puuvillatehtaan varjossa. Sitten töksähti iltalukeminen työpäivien venyessä päivä toisensa jälkeen. Onttorokko odottaa, mutta pitkät iltapalaverit ovat kertakaikkiaan vieneet koko lukupuhdin. Ehkä tänään illalla... 

Ranskankielistä lukemista hankin pari sarjakuvaa Totoakin silmällä pitäen. Idefixin seikkailut koirakaverien kanssa oli tuttuja kliseitä toisteleva välipala, mutta ihan mukava. Alix puolestaan on sarjakuva, jonka lapsena lainasin kirjastosta monta, monta kertaa. Vähän hirvittää tarttua siihen, mutta ehkä pitää kokeilla kuitenkin. 



Äidin luettuja : 

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen
Ruth Galloway -sarja on taas edennyt. Tällä kertaa löytyy kuristettu nuori nainen ojasta...

Ann-Christin Antell : Puuvillatehtaan varjossa
Suomen Turkuun sijoittuvaa historiallista romatiikkaa. 

Matthieu Choquet, Jean Bastide, Philippe Fenech : Idefix et les irréductibles
Sarjakuvaa tuttuun tyyliin. Koiraväännöstä tällä kertaa. Ihan kiva ja tutut kuviot. Minä luin, Toto ei toistaiseksi ole kuin katsonut kantta. 


9.6.2021

(Luku)päiväkirja : Luetteko dekkareita ? Milloin luette dekkareita ?


Keskiviikko 9.6.2021

Terveisiä lomapäiviltä! Sitä luulisi, että nyt olisi aikaa lukea ja kirjoittaa, mutta tässä minä olen jo viimeisessä eli kolmannessa päivässä, kun mieleeni yht'äkkiä muistuu, että "nythän on dekkariviikko". No, olenhan minä lukenut ja jopa dekkareitakin viime aikoina, mutta ajattelin käyttää taas pienen hetken dekkaripohdintaan. 

Lukevatko kaikki dekkareita ? Jos ihminen lukee kirjoja, hän minun kokemukseni mukaan useimmiten lukee myös dekkareita, ainakin joskus. Asiaa tietysti auttaa se, että dekkarigenrestä itsessään on muodostunut jo erittäin laaja käsite. 

Dekkari sanana kai tulee englannista termistä "detective story" - Jonkinlaisesta etsivä-tarinasta siis lienee kyse. Suuri osa dekkareista kertookin ammattimaisesta rikosten selvittäjästä, joko poliisista tai yksityisetsivästä. Tosin kautta aikojen lukijat ovat suosineet myös tarinoita, joissa yksityishenkilö joutuu sattumalta keskelle kummallisia tapahtumia ja päätyy selvittämään rikosta tai oletettua sellaista. Neiti Marple lienee tuttu useimmille. 

Skaala siis on laaja päähenkilön statuksen osalta. Rikos kuitenkin tarvitaan, tai ainakin jokin tilanne, jossa voidaan olettaa jotain hämärää tapahtuneen. Muutenhan ei olisi mitään selvitettävää? 

Tarinan tapahtuma-ajalla ei ole käytännössä merkitystä. Olen lukenut dekkareita, jotka sijoittuivat muinaiseen Egyptiin, keski-ajalle, Tudorien Englantiin, 20-luvulle ja taisipa jossain olla androidi etsivänä jossain hamassa tulevaisuudessa. Historialliset dekkarit ovat yksi suosikkilajini, varsinkin hyvää ajankuvausta sisältävät. 

Dekkarit myös voivat olla erittäinkin (inho)realistisia tai sitten kevyttä fantasiaa. Realistisuus voi liittyä rikoksen kuvailuun tai sitten henkilökuviin, ajankuvaan ja miljööseen. Toisinaan voi tarinan pohjana olla todellinen rikostapaus, joka sitten on kuvattu enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti.

Minä taidan olla dekkarien suhteen melko kaikkiruokainen. Tosin yhdellä rajauksella. En pidä väkivallalla mässäilystä, erityisesti en halua lukea lapsiin kohdistuvasta ylenmääräisestä raakuudesta. Viimeisimpiä lukemiani dekkareita ovat:

  1. Max Seeck: Pahan verkko - Nordic Noir tyyliä pienellä twistillä yliluonnollista (tai mielen temppuja - en ole vielä tähän Jessica Niemi-sarjan toiseen osaan mennessä keksinyt
  2. Keiko Higashino: Uskollinen naapuri - japanilaista dekkaria. Sekoitus poliisityötä ja fysiikan professorin ajattelua hämärän kuolematapauksen selvittelyssä. Jännästi japanilainen, mutta silti varsin perinteinen dekkari tyyliltään. 
  3. Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen - taidemaailmaan sijoittuva ja Caravaggion historiaa mielenkiintoisesti sekoittava dekkari, jossa poliisi on aivan sivuosassa ja rikosta selvittelee keskiössä taidehistorian asiantuntijana toimiva taidemaalari. 
  4. Elly Griffiths: Siniviittainen nainen - Ruth Galloway -sarjassa olen edennyt jo kahdeksanteen osaan. Kuulostaa hullulta sanoa, että murhatarina voi olla leppoisa, mutta nämä ovat juuri sellaisia. Jotenkin niissä on sellainen rytmitys, että lukija viihtyy, muttei uppoudu liikaa tarinaan, tai jännitä ylenmääräisesti. Kirja on edelleen kesken, mutta jo nyt voi sanoa, että tuttua Gallowayta. 
Nuo ovat varsin edustava otos useimmiten lukemistani dekkarityypeistä. Vain puhdas historiallinen dekkari sekä viihdegenreenkin kuuluvat cozy mystery fantasiaelementeillä. 

Noin muuten on lukeminen jäänyt vähille. Äänikirjana olen yrittänyt kuunnella tarinoita Kuuluisista kissoista ja heidän ihmisistään, mutta huolimatta mielenkiintoisesta sisällöstä, tuppaan nukahtamaan kesken kaiken. Se tosin taitaa kertoa enemmän minun väsymysasteestani kuin kirjasta. Huomaan, miten heti pitkän viikonlopun (peräti 5 päivää) alkaessa, alkoi silmäluomia painamaan. Kun tuon yhdistää Etelä-Ranskan lämpöön ja uimarantavisiitteihin, ei liene yllättävää, että iltapäivät ovat kuluneet siestaa viettäessä. Huomenna pitäisi jatkaa töitä taas... 

Biarritz on ihana kaupunki (en ollut käynyt koskaan ennen), mutta kaikkein onnellisin olen siitä, että olemme miehen kanssa yhdessä samassa paikassa pitkien kuukausien eron jälkeen. Sitä eivät edes työt pysty pilaamaan :-) 




5.6.2021

(Luku)päiväkirja: Toukokuun luetut


Kesäkuu alkoi kuin varkain toukokuun tohinoiden keskellä. Kiirusta on pitänyt, niin  minulla kuin keväällä. Eihän enää kevät olekaan, vaan kaikki hehkuu rehevää kesää. Näin koulun päättäjäisviikonloppuna on lämpökin hellinyt. 

Pojilla alkoi loma, minulla pitkä viikonloppu. Sanottakoon, että tulee todelliseen tarpeeseen. 

Yllättävän hyvin ehdin toukokuussa kuitenkin myös lukemaan. 

Vaikuttavin lukukokemus oli heittämällä Marisha Rasi-Koskisen REC. Upea, upea, kirja. 

Mielenkiintoisin puolestaan oli Kaisa Pulakan Kurittomat, jotka ovat tavallaan Jännittävien naisten sisaria tai ainakin kaukaisia sukulaisia. Pahoja akkoja. Taisin muuten saada vaikutteita. Pari kertaa tuossa viikolla todettiin minulle uusi titteli Pohjan paha akka, kun laitoin ohimennen partnereita ja projekteja ojoon. Ihan tuolleen leikillään tietysti nimiteltiin, mutta kertonee jotain väsymykseni tasosta, kun tuo kärsivällisyysmittari keikkuu siellä jossain nollasta pakkasen puolella.  

Ei Paha Akka yleensäkään ole välttämättä oikeasti paha, kunhan ei anna kävellä ylitseen ja ilmoittaa mielipiteensä. 

Jännittävin kirja oli tietysti Max Seeckin Pahan verkko. Toinen osa Jessica Niemi-sarjaa ei selvittänyt kaikkia mysteereitä, mutta piti hereillä. 

Hupsuin kirja - no se oli tietysti jo nimensä puolesta Kaari Utrion Hupsu rakkaus, vaikka ei nuorisofantasia Gregistä, joka kuulee olevansa kääpiö ja joutuu tietysti hurjiin tilanteisiin ja vaaroihin ollut kovin vakavamielinen sekään. Toukokuussa luin trilogian toisen osan Gregin kirous ja kesäkuussa olen tähän mennessä ainoana loppuun luettuna listannut kyseisen trilogian kolmannen osan eli Gregin kohtalo, jossa sama meno jatkuu. 

Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema oli alustavalla laiturilistallani. Ihan mielenkiintoisia tarinoita, mutta jätti silti vähän kylmäksi. Sinänsä esseet ovat taitavasti kirjoitettuja, mutta jotenkin kauhean ehdottomia ilman mahdollisuutta dialogiin. 

Roar! - Elämäni Wookieena oli sellainen Star Wars -fanikirja ja kun minä en ole kummoinenkaan fani varsinkaan noille uudemmille, niin meni minulla vähän ohi. Toki oli kiva röyhistää rintaa silla, että suomalainen näytteli yhtä valkokankaan klassikkohahmoista. 



Noin muuten on lukeminen vähän takkuillut. Hurmaava herttua on toinen kirja laiturilistaltani, mutta se etenee vähän hitaanpuoleisesti. Sankaritar ei jotenkin ole kovinkaan rakastettava, vaan vähän hupsu ja välillä ajattelematon ja ilkeäkin. Lisäksi nyt juuri mennään kohdassa jossa "ei pitäisi ja voi olla vaarallista, mutta tokihan me tytöt silti lähdemme kujille keskenämme, vaikka tiedämme, että pahikset etsivät tilaisuutta..." Joo, toivottavasti tarina vähän yllättää tämän alustuksen jälkeen, mutta pahoin pelkään, ettei niin käy. Muuten kyllä ihan hauskaa ajankuvausta ja pientä naisasiatwistiä. 

Oma laiturilistani ei siis ole ollut kummoinenkaans suksee tähän mennessä - katsotaan, mitä ehdin nyt viiden päivän breikilläni. Tosin näyttää tänään vähän huonolta, kun on jo ilta enkä ole lukenut oikein mitään. 

Toton kesälukulista puolestaan näyttää tosi hyvältä - vai mitä sanotte näistä ? 


ja näistä 



Loppuun luettuja: 

Chris Rylander: Gregin kohtalo 
Trilogian kolmas osa jatkaa epäonnistumisten ja vaarallisten tilanteiden polulla. Ihan hauska, mutta pitää haastatella Totoa  siitä, mitä hän tykkäsi. Minusta hauskuus oli välillä vähän sellaista tekemällä tehtyä ja lukijalle turhan tarkkaan selitettyä.


29.5.2021

Kurittomat - esikuvat vai varoittavat esimerkit

 Naisille on kautta aikojen kerrottu varottavia esimerkkejä siitä, miten ei tulisi käyttäytyä. Ei pidä olla itsenäinen, ei saa päättää, ei saa haluta. Onkin mukava lukea välillä tulkinnat toisinpäin. Mitäs jos kyseessä olisikin tavoiteltava tapa toimia, tai ainakin sallittu. Kuten nyt vaikka Aatamin ensimmäinen vaimon, Lilithin kohdalla. Pienellä pohdinnalla julmasta seksihurjastelijasta tuleekin nainen, joka uskalsi sanoa ei ja vaatia tasa-arvoista asemaa, ja sitten kävellä ovesta ulos, kun sellaista ei ollut tarjolla. 



Kaisa Pulakka: Kurittomat - jumalattaria, nykynanisia ja muita kauheita akkoja 
Oma ostos painettuna versiona 

Luin kirjaa silleen luku kerrallaan iltaisin. Luvut kun olivat juuri sopivan mittaisia poikien kanssa sopimaani 30s lukuhaasteeseen, tai ainakin suurin piirtein.  Sinänsä ei vastaan tullut kovinkaan montaa uutta naista, mutta oli jotenkin rentouttavaa lukea kauheat akat vahvoina ja oman arvonsa tuntevina naisina. 

Vahvuus ei tietenkään ole synonyymi hyvyydelle. Kyllähän kirjan naiset tekivät virheitä ja julmuuksiakin, mutta ainakin he olivat rehellisesti itsensä kaltaisia, kauheita akkoja. Eivät niinkään varoituksina tuleville polville, vaan vaihtoehtoina - voit itse valita millaiseksi haluat tulla. 

Tällaisia lempeästi voimaannuttavia kirjoja tarvitaan edelleen. Kuten Pulakka kirjassa sanoo, muotteja työnnetään eteen sekä tytöille että pojille edelleen, mutta sukupuoliskaalan ääripäistä poikkeaville tungetaan standardimallit pahimmillaan kurkusta alas. Vielä on matkaa siihen, että jokainen saisi olla vapaasti sellainen kuin on. 

Olen Pulakan kanssa myös samaa mieltä siitä, että vanhojen tarinoiden ja kirjojen siistiminen ei oikeastaan ole oikea tapa uudistaa ajattelua. Vääristyneitä ajatustapoja ei pidä historiasta piilotella, täytyy vain pitää huoli, etteivät ne pääse valta-asemaan uudelleen eli lukemiseen pitää liittyä keskustelu ja sen pitää olla avointa, rehellistä ja ehdottomasti eteenpäin katsovaa. Siinä auttavat oman aikamme kirjoitukset, kuten nyt vaikka tämä Kurittomat.