(Luku)päiväkirja : Koodeja kotiin ja kaukana kotoa

 

Tänä vuonna aion aloittaa talviuinnin, tai siis jatkaa kesäuintia syksyyn ja... No, katsotaan, miten käy. Ainakin vielä olen saanut itseni veteen pari kertaa viikossa huolimatta särkevista nilkoista ja ranteista. Turvotukset laskevat ja huomaan herääväni eri tavalla. 

Itsepäisessä kylmään veteen laskeutumisessa tuntuu olevan myös jotain kovin suomalaista. Kollegat töissä pyörittelevät videopuheluissa silmiään: "Hulluja nuo suomalaiset". Kuitenkin tiedän talvi-uintia harrastettavan myös Atlantin rannalla. Jää tietysti puuttuu, mutta ei sitä nyt vielä täälläkään näy. 

Kuuluuko identiteettiini siis olla hullu suomalainen ? Ehkä. Olisikin ensimmäinen vuosi, kun saan itseni kylmään veteen elokuuta pidemmälle. Olenko muuttunut iän myötä hullummaksi ? Varmasti. 

Jotenkin on lukulistalleni tänä kesänä päätynyt kaksikin ranskalaisuutta ja identiteettiä pohtivaa kirjaa. Juha Tantun kirja Ranskalaisia pastilleja vei 80-luvulle ja nosti mieleeni kummallisia takaumia omilta ensimmäisiltä matkoilta Ranskaan. Kira Poutasen uutuus Pariisi-koodi:Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain kuvaa Pariisissa pitkään asuneen ulkosuomalaisen identiteettiä kahden kulttuurin välissä. Mikä shokeeraa, mihin tottuu, mikä muuttuu ja muuttaa. Millaisia kokemuksia ovat terrori-iskun lähelle joutuminen ja koronaeristys suurkaupungissa?

Minä en ole koskaan asunut lukuvuotta kauempaa ulkomailla, mutta kummasti ovat vuosikymmenet ranskalaisen puolison kanssa tartuttaneet tapoja ja kai ajatteluakin. Poskisuudelmat ovat tuttu juttu, samoin niiden lukumäärävaihtelut alueittain ja siitä seuraavat keskustelut. Ranskalainen byrokratia vertautuu aina suomalaiseen. Osaan arvostaa tilaa ja etäisyyttä, mutta minun päälleni ei kansainvälisessä keskustelussa kyllä puhuta nykyään millään. Osaan pitää puoleni. Kaipaan puhetta ruoasta. Kenenkään muun puoliso ei aikoinaan soittanut päivällä vain kysyäkseen, mitä söin lounaaksi. 

Poutanen kuvaa hyvin jakautunutta olotilaa. On mahdollista olla kotona ja samalla kaukana kotoa. Käänteisesti mietin, miten ranskalainen kokee Suomessa asumisen. Kieli on vielä hankalampaa, välittömyyteen ja vilkkaaseen keskusteluun tottunut joutuu oppimaan elämään taukojen ja hiljaisuuksien kanssa. Samalla voi tutustua suomalaiseen kohteliaisuuteen, joka on lämpimämpää kuin Ranskassa. Olen vuosien varrella käyttänyt termiä "la politesse du coeur" - sydämen kohteliaisuus. Me käytämme ehkä vähemmän sanoja, mutta useimmiten tarkoitamme, mitä sanomme. 

Pariisi-koodi antaa erilaisen kuvan Ranskasta kuin turistioppaat, mutta jotenkin kaikki peruskliseet löytyvät luvuista, vai olenko kuitenkin liian lähellä ? Jos ei ole ranskalaiseen kulttuuriin muuta kosketuspintaa kuin turistimatkat ja media, päästää kirja lähemmäs. Sitä paitsi, eivätkö kliseet ole kliseitä juuri siksi, että ne ovat niin kovin totta ? 

Pariisi-koodi ei kuitenkaan ole pelkästään kurkistusikkuna ranskalaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös juurista ja irrallisuudesta, siitä, miten identiteetti kehittyy ja muuttuu vuosien varrella, mutta pysyy pohjimmiltaan kuitenkin samana. Synnyinkoti on aina koti, vaikka hattunsa asettaisi minne naulaan. Kulttuurien kohtaaminen ja kietoutuminen yhteen rikastaa, mutta on välillä raskasta. Ristiriitaiset tunteet ovat arkipäivää, Sitä voi tiedostaa, että 1+1>2, mutta aina välillä yhtälöön iskeytyy myös miinuksia. Siksi kirjan anti on laajempi kuin ensilukemalta kuvittelisi ja ainakin itselleni nousivat juuri nuo vähän ristiriitaiset tunteet omasta identiteetistä tärkeämmiksi kuin näkymät pariisilaiseen elämään. 

(Luku)päiväkirja : Miksi en kirjoittaisi ?

 

Viime sunnuntaina meillä vietettiin kuopuksen rippijuhlia eli viimeistä kertaa sukua koolla tällä teemalla meidän veljessarjamme osalta. Vähän tietysti oli haikeakin olo sen suhteen, mutta aurinko paistoi ja oli mukavaa. 

Ensimmäistä kertaa ikinä olin myös tilannut kaikki tarjottavat. Kaukana ollaan ajoista, jolloin leivoin ja laitoin tarjottavat. Nyt en tehnyt itse muuta kuin keitin kahvin ja teen. Energiaa ei vaan riittänyt edes suunnitteluun, eivätkä äidin tekemiset tietysti olekaan näissä juhlissa pääasia. Mistä se sellainen tunne oikein tuleekin, että pitäisi tehdä itse kaikki? Geeneissä perittyä ja kotoa opittua kait. 

Sen verran oli sentään kotikutoista, että aurinkokukkateema lähti noista virkkaamistani lasinalusista, joita näin loppukesästä löytyikin sitten usemmallekin pöydälle pöytäliinan korvikkeeksi. Huomaan kaipaavani keltaista, niin auringon paistetta kuin kukkien loistoa. Väsymys koittaa ottaa valtaansa, mutta väreistä saa voimaa. Muutama auringonkukkakimppu ja taas mennään vähän aikaa eteenpäin. 

Vaikka mentiinkin "laiskalla" (tuo sana!) meiningillä, niin lukeminen on jäänyt elokuussa melkoisen vähälle. Jotain sentään olen ehtinyt. Heinäkuussa jatkoin Anneli Kannon vuosiopäiväkirjasta hänen kirjoitusoppaaseensa ja siinä hän sitten listasi monia kirjoittamisoppaita tai muuten kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Keikuin hetken kaninkolon reunalla, mutta sitten tartuin ensimmäiseen listalta. 

Päivi Haanpää ja Terhi Rannela : Miksi en kirjoittaisi

Kirjastosta 

Kirjassa kaksi kirjoittamisen ammattilaista pohtii kirjoittamista ja lukemista yleensä. Tämä ei ole kirjoittamisopas vaan enemmänkin pohdintaa monesta näkökulmasta. Tekstit vaihtelevat tyyliltään ja pituudeltaan, mutta tällainen ei ammattilainen kirjoittaja saa niistä mielenkiintoisen ikkunan kirjoittajaelämän haasteisiin, iloihin ja tapoihin. 

Kirja on jaettu osioihin Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi , Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Lukijana ehkä mielenkiintoisin oli kurkistus kirjoittajan arkeen. Se kuulosti aikalailla sellaiselta kuin olen kuvitellutkin. Korporaatiomaailmassa hikistyneenä kadehdin vapauden tuntua ja mielen liitoa, mutta tunnustan myös realiteetit. Kaikkia tekstejä ei julkaista, eikä taloudellinen vapaus ole itsestäänselvää. Kirjoittajan leipä on pieninä palasina. Mutta se vapaus... 

Vinkkejä ihan jokaiselle löytyy luovuus-osiosta - Puolen tunnin lomat tai taiteilijatreffit (kyllä, aloitin minäkin jossain kohtaa lukemaan Cameronin kirjaa, mutta väsähdin jo alkuluvuilla) kuulostavat ihanalta. Niiden kohdalla pitää yrittää uudelleen. Kirjeet tuntemattomille puolestaan kuulostavat ihanan kapinalliselta tavalta tuoda hyvää mieltä nykyajan digivallatussa maailmassa. 

Olen myös ehkä hieman yllättynytkin sekä Kannon kirjassa että tässä läpitulevassa kirjailijoiden välisestä solidaarisuudesta ja yhteistyöstä. Meille tarjotaan edelleen kuvaa yksinään työhuoneessa puurtavasta kirjailijasta, joka karttaa sosiaalisia kontakteja viimeiseen asti. Ehkä noita yksinäisiä susiakin on, mutta yhteisöllinen tapa kirjoittaa, kommentoida ja saada vertaistukea kuulostaa aivan ihanalta. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla jotain kirjoituskurssia, kun kerran uusia taitoja olen alkanut miettimään. 

Ainakin pitänee järjestää lukubileet. Ystävät (tai perhe) lukemassa omia kirjojaan samassa huoneessa. Yhdessä, mutta kukin omassa kuplassaan. Kyllä. 

Pudotus kaninkoloon jatkuu seuraavien kirjojen parissa. Kirjaston varauksista on saapunut hyllyyni jo useampi kirjoittamiseen liittyvä teos. Kiinnostaa. 

(Luku)päiväkirja : Heinäkuun luetut

 

Heinäkuu oli hyvä lukukuu erityisesti tietokirjojen osalta. Joukkoon mahtuu peräti 5 erinomaisen mielenkiintoista tietoteosta. Kolmesta jo vähän pikaiseen summeerasinkin täällä. Niiden lisäksi Anneli Kanto jatkoi lukulistallani, tällä kertaa kirjoitusoppaallaan, jota sitäkin oli mielenkiintoista lukea. Varsinkin tuon Elämänlangalla päiväkirjateoksen jälkeen. 

Proustkin kummittelee luetuissa edelleen. Tällä kertaa ilmeisesti kovinkin tunnetun filosofin "elämänohjeina" Proustin liittyvien teemojen mukaan. Olihan How Proust can change your life ihan mielenkiintoinen luettava, varsinkin kun olen lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä, joten teemoituksesta saa kiinni, mutta... Tähän tosiaan tulee tuo "mutta". En nimittäin koe, että kirjasta olisi jäänyt minulle varsinaisesti mieleen tai käteen oikeastaan mitään. Se oli sellaista yleistä hötöä ja plötinää. 

Kaikkiaan heinäkuu osoittautui runsaaksi lukukuukaudeksi. Loppuun luettuja on kaikkiaan 11. Dekkareitakin jonkun verran, pääasiassa cozy mysteryä, mutta on joukossa yksi vähän erikoisempi (ja rajumpi) tapaus. Rouva Shim, palkkamurhaaja oli verinen juttu. Kate Atkinsonin Kuolema kulkee kartanohotellissa puolessaan oli kirjailijansa tyylinen eli kiemurainen ja monimutkainen ja tasojakin riitti. Tykkäsin. 

T.A.Williamsin kirjasarja englantilaisesta eläköityneestä rikoskomisariosta selvittämässä rikoksia Italian eri upeissa kohteissa mustan labradorinsa kanssa toimii leppoisuudessaan sekä Italian matkailumainoksena eli ihan mukavan rentouttavana viihteenä. 

Lintuneidit kertoi emigranttiperheen tyttäristä eri aikatasoilla. Aihe on mielenkiintoinen, mutta jotenkin kirja  jäi ohueksi. En saanut oikein juonesta kiinni, mutta toki todellisen perheen vaiheisiin perustuva tarina koskettaa. 

Sellainen lukukuu heinäkuussa. Elokuu on jo hyvässä vauhdissa, mutta lukeminen vähän vähemmän. Jotenkin on ollut nyt muutakin puuhaa ja katsoimme mm. Yle Areenasta Ei mikään murhamysteeri (This is not a Murder Mystery) - sarjan, josta pidän kovasti. Tämä oli jo toinen katsomiskertani, enkä ihan heti muista elokuvaa tai muuta ohjelmaa, jota olisin jaksanut kerrata. 

(Luku)päiväkirja: Heinäkuu tietokirjojen pauloissa

 

Heinäkuu oli vaihteleva niin säältään kuin lukulistaltaan. Yksi asia on kuitenkin näköjään tullut jäädäkseen. Jäätelöä ehdottaville todettakoon, että se on ollut kesävakiona vuodesta kivi ja kirves, eli siitä ei ole kyse. Minä tarkoitan nyt tietokirjoja. Vuosikaudet, vuosikymmenet itse asiassa, luin pääasiassa fiktiota. Tietokirjat tuntuivat, no, liikaa tietokirjoilta - tylsiltä, faktoilta, koululta... Vähänpä tiesin. 

Keittokirjojen ja satunnaisten elämäkertojen lisäksi on viime vuosina kuin varkain kertynyt yhä enemmän, useimmiten historiaan liittyviä, tietokirjoja. En tiedä, onko niitä myös ehkä ilmestynyt viime vuosina enemmän, mutta ainakin minä olen päässyt niiden makuun oikein tosissaan. Itse asiassa kannatan porttiteoriaa... historiapodcasteja kuuntelulistallani ovat selvästi seuranneet myös jaksojen aiheita lisää avaavat tietokirjat - usein vieraan itsensä kirjoittamana. 

Tai sitten itse podcastin vetäjän kirjoittamana. Yksi heinäkuun mielenkiintoisimmista ja ajatuksia herättävimmistä kirjoista nimittäin oli Betwixt the Sheets podcastin vetäjän tohtori Kate Listerin viimeisin kirja. 

Kate Lister : Flick - A History of Female Pleasure

Audiblesta 

Kirja kuvaa, miten käsitys naiseudesta ja naisen seksuaalisuudesta on muuttunut aikojen kuluessa. Milloin on naiset käsitetty seksihirmuiksi, joiden himoja tulee rajoittaa, milloin taas todettu seksuaalisen mielihyvän olevan jotain naisilta luontaisesti puuttuvaa (!?). Käsityksemme naisten seksuaalihistoriasta perustuu pääasiassa harvalukuisiin (miesten kirjoittamiin) lähteisiin ja todellisuus on saattanut olla jotain ihan muuta, niin kuin arkeologiset löydöt esim muinaisista dildoista meille paljastavat. 

Olemme myös historiamme tuotoksia ja edelleen ovat vallalla usein vahingolliset käsitykset naisten mielihyvän lähteestä - ja ei, naisen mielihyvään ei tosiaankaan tarvita penistä. Itse asiassa, vain osa naisista yleensä pystyy saamaan orgasmin penetraation aikana, vaikka ainakin oman ikäluokkani naisista kai suurin osa on oppinut, että "oikea" orgasmi tapahtuu yhdynnässä ja mielellään niin, että molemmat saavat samaan aikaan...  Jos seksistä nyt edes varsinaisesti kukaan mitään kertoi virallisesti. Romanttisista romaaneista ja kavereilta minäkin kai teininä oppini pääasiassa sain. 

Flick on tärkeä kirja ja sen soisi annettavan luettavaksi niin pojille kuin tytöillekin. On terveellistä ymmärtää, mistä käsitykset ja arvotetut mielikuvat kumpuavat. Historia on pitkä, eikä useimmiten naisille suosiollinen. Listerin kertoma statistiikka naisten orgasmeista on itse asiassa vähän surullista kuultavaa. Ei voi kuin toivoa, että nuoremmat sukupolvet saavat paremmat lähtökohdat tasa-arvoisempaan elämään myös seksuaalisen mielihyvän osalta.

Ihan jotain muuta on sitten toinen heinäkuussa kuuntelemani tietokirja 

Professor Alice Roberts : Crypt - Life, Death and Disease in the Middle Ages and Beyond

Audiblesta  

Tämä kirja on vähän kuin viime aikoina Netflixistä tuijottamani Bones-sarja. Täynnä luita ja kiehtovia tuloksia niiden tutkimuksista.

Jokainen luku kertoo jostain kaivauksesta ja tarina syventää sekä kaivaukseen liittyvän aikakauden ja paikan historiaa että tutkimusmetodeja, joiden kehittyminen on tuonut mahdollisuuden ihan uusiin tulkintoihin vanhoistakin löydöistä. Kunhan luut on säilytetty seuraavia tutkimuskierroksia varten. 

Kirja valottaa myös tautien historiaa ja esimerkiksi rutto-lussa sen kehityksestä ja vaikutuksesta maailmalla, sekä geneettisestä sukupuusta oli erityisen mielenkiintoinen. Omat lukunsa saivat myös lepra ja syfilis, aina yhteydessä siihen, mitä arkeologisissa löydöissä luut ovat meille kertoneet. 

 Myönnän, että jotkin tieteellisemmät osuudet, kuten selitykset laskelmametodeista esim. uponneen laivan luiden analyysistä, jonka tarkoituksena oli arvioida, paljonko uhreja laivalla oikeasti olikaan, meni iloisesti ohi kuunnellessa äänikirjana. Tosin en ole ihan varma, olisinko jaksanut lukea keskittyneesti tekstinäkään. Mielenkiintoisen yleiskäsityksen kuitenkin sain ja halutessaan voi tässä kirjassa syventyä enemmänkin. 

On myös erityisen palkitsevaa, kun aikaisemmin jostain luettu tieto alkaa yhdistyä uusiin faktoihin ja kokonaiskuva tarkentuu. Vaikka aiheet ja tutkimuskohteet vähän makaabereita tässä kirjassa ovatkin, ne tuovat historian elävänä eteen ja antavat taustaa monille esim. romaaneissa esiintyville kuvauksille. 

Crypt-kirjan tarinat tietysti keskittyvät kirjoittajansa tutkimuskohteisiin ja siitä syystä melko paljon Iso Britannian suuntaan. Oli  siis kiva lukea myös jotain Suomeen liittyvää. 

Elise Pihlajaniemi : Ritareita, linnanrouvia ja merirosvoja. Suomen keskiajan linnanväen tarinoita

Kirjastosta 

Tämän kirjan tarinoissa pyöritään Suomen linnoissa. Jokaisessa luvussa on yksi historiallinen henkilö, joka alussa ensin esiintyy kuvitteellisessa kohtauksessa ja sitten saa historiantutkimukseen ja lähteisiin perustuvan kuvauksen. 

Kirjan nimen mukaisesti pääsemme seuraamaan mm. paria ritaria, linnanrouvaa ja merirosvoa, mutta minusta ehkä kaikkein mielenkiintoisimpia olivat kuvaukset eri ammattilaisista. Heistä kuulee yleensä aika vähän (eikä taida toki tutkimustietoa ja tutkittavaa materiaaliakaan olla samalla tavalla kuin ylimystön edustajista). 

Luvut ovat lyhyitä ja sisältö tietysti pakostakin aika pinnallista, mutta on tässä oiva kokoelma Suomen keskiajan henkilöhahmoja, joista luki mielenkiinnolla ja mielellään. Kirja on helppolukuinen ja sopinee mainiosti myös historiainnostustaan vasta aloittelevalle. 

Myös elokuu näyttää kiinnostavalta tietokirjojen (ja toki muunkinlaisten kirjojen) osalta, mutta tässä nyt oli kolme toisistaan erilaista, mutta kukin omalla tavallaan kiinnostavaa, teosta heinäkuulta

(Luku)päiväkirja: Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastokirjojen varauksia on alkanut tippumaan noudettavaksi tasaisen tappavalla vauhdilla. Siispä lukemiseenkin pitää keskittyä nimenomaan kirjastokirjojen osalta. Onneksi olen laittanut listalle vain kirjoja, joista olen oikeasti kiinnostunut, joten lukeminen houkuttelee jo ihan itsessään. 

Tämän kirjan osalta tosin huomasin lukevani vain pari lukua kerrallaan. Tapahtumissa on jotain vähän häiritsevää ja monet luvut ovat niin kokonaisia tarinoita itsessään, ettei tee mieli enempää. Julmaa juttua kaiken kaikkiaan, mutta silti samalla huvittaa. Joutuu välillä vähän kyseenalaistamaan omaa huumorintajuaan. 

Jiyoung Kang : Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastosta 

Luin jostain kuvauksen tämän kirjan tarinasta. "Rouva Shim on leski ja kahden lapsen äiti. Menetettyään työpaikkansa, hän ryhtyy palkkamurhaajaksi" Jep, keski-ikäistä voimaantumista kenties? Tavallaan, mutta tasoja on paljon enemmän, samoin kuin henkilöhahmoja ja juonikiemuroita.

Jokainen luku on aina yhden henkilön näkökulmasta ja myönnän välillä menneeni sekaisin, kenestä kulloinkin oli kyse. Piti tarkistaa aiemmista luvuista. Alkuun irralliset tarinanpätkät kuitenkin ryhtyvät kirjan edetessä risteämään ja muodostavat lopussa eheän kokonaisuuden. Tämä on juuri sellaista lukijaa aliarvioimatonta kirjallisuutta, josta pidän. Kirjailija olettaa lukijansa pysyvän kärryillä ilman ylimääräisiä turvavöitä ja sitten mennään. 

Juonta ei tässä voi avata sen enempää, jottei lukukokemus mene pilalle, mutta sanotaan, että kohtaloita on monenlaisia, elämä täynnä pettymyksiä, ja silti toisista välittäminen pelastaa monta pilalle mennyttä asiaa. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta kuten etsivätoimistossa sanotaan, he olivat ansainneet kuolemansa. 

Pidin ja en pitänyt. Kuten sanoin, intensiivinen väkivalta ja melkoisen rajut tarinat olivat välillä raskasta luettavaa, mutta silti kirja on hauska. Se on omalla tavallaan houkuttelevaa ja samalla häiritsevää. 

Vasta kirjan lopussa kirjailijan jälkisanoja lukiessani tajusin, että kyseessä on itse asiassa muokattu uusintapainos jo yli 15 vuotta sitten Koreassa ilmestyneestä romaanista. Tuntui kuin kirja olisi siis kovinkin vanha, kunnes tajusin, että silloin puhutaan vuodesta 2010 ja rouva Shim on tosiaan minun omaa ikäluokkaani... 

En yhtään ihmettele, että Rouva Shim on valloittanut kansainvälisen kirjamaailman. Korea on muutenkin muodissa, mutta huolimatta kulttuurisidonnaisuudesta, tässä romaanissa on kuitenkin jotain yleismaailmallista dekkarityyliä. Monessa kohtaa tuli mieleen joku vanhempi yksityisetsiväromaani (Marlowe? Maigret?) vaikka toki ollaankin palkkamurhien maailmassa ja Korealainen elämäntapa on vahvassa roolissa. Ehkä tuon yksityisetsivätyylin vuoksi ja sellaisen vähän lakonisen kerronnan vuoksi heti mietin romaanin olevan ikäänsä vanhempi. Tyylillisesti se istuu jonnekin viime vuosisadan puolelle. 

Kannattaa lukea. En muista ihan samanlaista lukukokemusta ihan viime vuosilta, jos sitä ennenkään. Erilaisuus herättelee. 

Kesäpuuhia eli tuhansia vuosia vanhaa neuletekniikkaa ja taiteilijoita telkkarissa

 

Aamupala on päivän tärkein ateria jo ihan tunnelman vuoksi. Torilla oli upean näköisiä aprikooseja. Eivät ne Suomeen matkustaneina ole parhaimmillaan sellaisenaan syötyinä, mutta muuttuvat ihaniksi, kun pikkuisen näkee vaivaa ja valmistaa. 

Parina aamuna tein seuraavasti kahvinkeiton lomassa.

Pilkoin muutaman aprikoosin pieneen kattilaan. Lisäsin ruokalusikallisen sokeria, ripauksen vaniljaa ja ihan pikkuisen tilkan vettä. Haudutin keskilämmöllä, kunnes aprikoosipalat olivat ihanan pehmeitä. 

Kaadoin aprikoosit lautaselle liemineen. Nostin päälle pehmeäksi sekoitettua turkkilaista jugurttia ja murskasin muutaman pekaanipähkinän, ripottelin vadelmia. Nostin kaveriksi kupillisen vastakeitettyä maitokahvia. 

Tuosta ei aamutunnelma parane.

Tämän kesän uusi taitokin tuli kokeiltua. Menin siskon kanssa Turussa Taitojärjestön neulakinnas-kurssille. Kyseessä on tuhansia vuosia vanha tapa "neuloa neulalla". Tekniikka on säilynyt melkein näihin päiviin asti pohjoisessa ja idässä, ja evakkojen mukana se levisi sodan jälkeen vähän uudelleen muuallekin Suomeen. Arkeologisissa löydöissä on tekniikkaa löytynyt esim pronssisten korujen vieressä säilyneenä. Villa itsessään on katoavaista, mutta metalli on jotenkin onnistunut säilyttämään fragmentteja. Jouhestakin kuulemma on kintaita ja sukkia tehty (ja ehkä muutakin). Mielenkiintoista. 

Kurssin aikana kokeiltiin aloitusta, langanjatkoa ja paria pistoa. Ei ollut ihan helppoa vääntää aivoja uuteen asentoon totutusta virkkaus- ja neulomistekniikasta, mutta saimme siskon kanssa molemmat aikaiseksi kintaiden alut harjoitustilkun lisäksi. 

Pistoja on vaikka minkälaisia ja niitä voi kuulemma keksiä lisääkin kukin oman luovuutensa mukaan. Minä yritän olla unohtamatta tätä yhtäkin. Saa nähdä, saanko kintaita eteenpäin. Maanantaina alkaneet työt vähän haittaavat harrastuksia. 

Keskittymistä tämä tekniikka vaatii, mutta taas tuli todettua, miten kivaa on opetella uutta asiaa ryhmässä. En yhtään ihmettele, että sisko on vähän niin kuin hurahtanut kaikenlaisiin kursseihin. Muutaman tunnin aikana pääsee hyvin alkuun. Tunnelma oli kannustava ja neuvoja sai kädestä pitäen aina tarvittaessa. Varsinkin alussa niitä myös tarvitsi. 

Tekee myös tosi hyvää keskittyä muutaman tunnin ajan johonkin ihan uuteen asiaan. Jutustelukin kulki ja kuulimme mm. kunkin aiempaa suhdetta neulakinnas-tekniikkaan. Oli mielenkiintoista kuulla, miten toisilla oli isoäiti vielä osannut tehdä, mutta taito jäänyt opettelematta aikoinaan, tai miten varastosta oli löytynyt kintaat, vaikkei tekijästä olekaan enää tietoa. 

Taitokeskus on Turussa nykyään Kuralan kylämäen vieressä, joten kesäillan idyllinen ympäristökin oli taattu. 

Uuden käsityötekniikan lisäksi olen innostunut katsomaan Yle Areenasta "taiteilijadokumentteja". Frida Kahlo ja Pablo Picasso ovat kiehtovia hahmoja ja dokumentit antoivat paljon uutta tietoa kieltämättä vähän karkealla tasolla olleeseen tietämykseeni. 

Kesäkuussa kuuntelin Jane Austen at Home äänikirjana ja nyt katsoin televisiosta sen kirjoittajan, Lucy Worsleyn esittämän elämäkerran Agatha Christiestä. Hänellä on dekkarikuningattaren elämästä kirjakin kirjoitettuna, joten oletan tv-dokumentin perustuvan siihen. Christien elämä on toki mielenkiintoinen, mutta täytyy myöntää, että Worsleyllä on jotenkin jännä tapa kommunikoida. Hän on kuin innostunut pikkutyttö, sellainen vähän pikkuvanha. Sama kuului vähän myös äänikirjan lukutavassa, mutta totuin. 

Dokumentit ovat ehdottoman suositeltaviai ja kesään jotenkin vallan sopivia. Kaikilla ei ole kovinkaan pitkää aikaa Areenassa, joten kannattaa ottaa "työn alle". Ihan uutena on kai juuri tänään tullut Worsleyn dokumentti Sherlock Holmesin kirjoittajasta Arthur Conan Doylesta. Dokumentin nimi on "Sherlockin on kuoltava", mikä kuulostaa hyvin houkuttelevalta katsottavalta työpäivän päätteeksi. 

(Matka)päiväkirja : Kuumia aaltoja Tampereella (ja vähän väristyksiä Turussakin)

 

Jos nyt ihan totta puhutaan, niin Turussa on tullut lomalla oleiltua vähän enemmänkin, mutta perhetouhujen lisäksi ehdittiin vasta katsomaan Logomossa Frameless diginäyttely. Kyseinen näyttely on ensimmäistä kertaa Lontoon ulkopuolella (jatkuu myös siellä). Näyttelyyn on koottu kuvataiteen klassikkoteoksia, jotka on digitalisoitu ja muokattu liikkuvaksi kokonaisuudeksi näyttelyhuoneen lattiaan ja seinille. Taideteos kerrallaan herää eloon ja katsoja pääsee sen sisälle. 

Kokemus oli varsin mielenkiintoinen, mutta ihan ehdottomasti kannattaa koittaa tutustua teoksiin etukäteen, jollei taidehistoria ole erityisen hyvin hallussa. Parhaiten nautti tutuista teoksista, kun saattoi miettiä ja tunnistaa elementtejä. Vieraammissa jäi tuntuma ohuemmaksi. 

Tampereelle matkustin siskon kanssa junalla. Pääkohteena oli Viikinsaaren kesäteatteri ja siellä Kuumia aaltoja "karaoke"näytelmä. Anu Sinisalon ja Maarit Poussan keski-ikäiset naiset tapaavat baarissa ja sitten kuulemme erinäisiä totuuksia naisen elämästä sekä tietysti tunnettuja kappaleita, joihin yleisö on tervetullut osallistumaan. Hauskaa oli ja aika monta kohtaa kolahti.  

Viikinsaari oli muutenkin mukava paikka. Menimme paikalle jo aamun ensimmäisellä laivalla, kun säätiedotus lupaili sadetta enemmän iltapäiväksi. Laiva + brunssipaketti takasi, että nälkäisenä ei ainakaan tarvitsisi mennä teatteriin. Ruokahalua kerättiin kiertämällä saaren luontopolku. Vähän suhjuisen kelin myötä ei väkeä polulla ollut laisinkaan ja saimme kierrellä metsäistä saarta ihan itseksemme. 

Brunssi oli perinteinen pitopöytä, jonka jälkeen jaksoi mainiosti teatteriin. Erityisesti mieleen jäi oikeasti herukalta maistuva mustaherukkasilli sekä luonnikas ja ystävällinen palvelu. 

Teatterin lisäksi suurin syy Tampereelle lähtöön oli kiinnostukseni Hotelli Tammerin nykytilaan. Olin runsaat kymmenen vuotta sitten S-ryhmän hotellien ketjuohjauksessa vähän aikaa töissä ja silloin muistaakseni tuota hotellia remontoitiin. Nyt halusin katsomaan, millainen lopputulos oli. Viime vuosisadan alun piirteitä oli nostettu esiin ja pidin hotellin hengestä kovasti. Se on prameilematta komea ja tunnelmassa on kodikkuutta ja lämpöä. Huoneesta löytynyt nojatuoli oli paitsi mukava istua myös todellinen tunnelmanluoja. 

Nojatuoleja ja sohvia hotellista löytyykin vähän sieltä sun täältä. Suosikkipaikakseni valikoitui Vihtorin Veranta, joka houkuttelee tutkimaan kirjahyllyjen tarjontaa ja istahtamaan lukemaan.  

Huomaan viihtyväni erityisen hyvin vanhaa aikaa henkivissä hotelleissa. En niinkään kaipaa modernia (metallia, lasia, kiveä) vaan juurikin tuollaiset viime vuosisadan alkupuolen tyyliin viittaavissa paikoissa on helppo hengittää. Radisson Blu Grand Hotel Tammerin aampalassakaan ei ollut mitään valitettavaa. Erikoiskahvitkin saatiin pöytään. 

Kuvan nappasin Finlaysonin rooftop kahvilasta eli Kahvila Kattopuutarhasta. Oli nimensä mukainen ja superherttainen paikka, jolle suuri suositus. Palvelu oli ihanan rentoa ja kahvilassa pääsi tutkailemaan myös mehiläispesän elämää lasin takaa. 

Ratikoitakin nähtiin, mutta jäi kokeilematta, vaikka Turusta tulleena kai olisi pitänyt harjoitella tulevaisuutta varten. Ensi kerralla sitten. 

Huomenna alkavat työt taas ja kolmen viikon loma on muisto vain. En tiedä, olenko ihan valmis vielä, mutta pidetään peukkuja, että asiakkaat vielä lomailevat ja voin ottaa hivenen kevyemmin vielä heinäkuun loppuun.

(Luku)päiväkirja : Bakerika

Kehtaako tuota enää kuukauden keittokirjan sarjaksi kutsuakaan, mutta ehkä voidaan näin ottaa uusi osa listalle muutaman vuoden jälkeen. 

Erika Poussa: Bakerika

Oma ostos 

Aika moni meistä varmaan muistaa nuoren yrittäjän, jonka pakastettu keksitaikina voitti Suomalainen menestysresepti-kilpailun muutama vuosi sitten. Hyviä ovat keksit, mutta niiden lisäksi on (vieläkin) nuori yrittäjä pyörittänyt kahvilaa ja catering-palvelua ja vaikka mitä muuta. Nyt viimeisimpänä aluevaltauksena on julkaistu keittokirja. 

Jo vuosia olen valitellut, että keittokirjaksi ei enää riitä lista reseptejä, vaan niiden  ympärillä pitää olla mielenkiintoista tarinaa. Sitä kautta myös reseptit aukeavat aivan eri tavalla. Bakerika-kirjassa suurin tarina on heti alussa eli juurikin kertomus yrittäjyydestä, sen haasteista ja menestyksistä. Oli virkistävää lukea molemmista puolista. Liian usein yrittäjyys kuvataan joko ruusuisena menestyksestä menestykseen tarinana tai sitten hiuksia nostattavana kauhukertomuksena. Toki tämä on menestystarina, jolle toivoo jatkoa, mutta silti realismi tuntui. 

Resepteissä ei varsinaisesti ole  mitään uutta, mutta on aina kiva nähdä ammattilaisen "kotisuosikkeja". Luvut on jaettu paikkojen ja tilanteiden mukaan ja jokaisen luvun alussa on pikkuinen yhteenveto taustasta. 

Ei liene yllättävää, että kokeiltavaksi päätyi nimenomaan kakku. Tein suklaakakun, suolakaramellin ja voikreemin kirjan ohjeilla. Sinänsä ohjeet olivat mukavan yksinkertaisia, mutta hiukan oletettiin tekijältä kokemusta leipomisesta, jotta yksityiskohtia ei unohdu. Kakku itsessään oli tietysti yltiömakea, mikä oli tarkoituskin ja ainesten perusteella ilmiselvää. Sellaista teki sillä hetkellä mieli. Suklaakakkupohja oli ihanan mehevä ja menee jatkoon vähän vähemmän sokerisilla lisukkeilla varmasti vielä moneen kertaan. 

Kaikkiaan kirja toi iloa kesäloman alkuun sekä lukemisen että leipomisen kautta. Vielä pitää testata ehkä kananmunamuffinssit ja leipätikut.  

Kuukauden luetut : Kesäkuu 12

Olipas aktiivinen lukukuukausi ja blogannutkin olen useammasta. Toki asiaan vaikuttaa jo juhannuksesta alkanut kesäloma, mutta kuitenkin tuntuu hyvältä. Olen saanut jotain aikaiseksi. Siis muutakin kuin kerännyt kesän ensimmäiset metsämansikat, joita mökin pihapiiri oli pullollaan. 

Kaksitoista kirjaa on aika paljon, vaikka ottaa huomioon joukossa olevat useammat "kevyemmät" luettavat. Dekkareita ja viihdefantasiaa on joukossa peräti 8/12. Kaikki ei kuitenkaan ole ollut viihdettä tai leppoisaa, sillä palasin pitkästä aikaa vähän pelottavampienkin dekkarien pariin. Vuorossa oli vaihteeksi uusi islantilainen tuttavuus. Toki kaverina sitten vähän vegaanivampyyreitä ja muuta cozy mysteryä. 

Huomasin myös, että muisti ei aina pelaa niin kuin pitäisi. Tiedän lukeneeni Vintagea ja veritekoja joskus aikaisemmin, mutta kun en kerran muistanut siitä yhtään mitään, niin luin uudelleen. Seuraava osa sarjasta on jo varauksessa, joten ajattelin, että kai minun nyt pitäisi vähän edes hahmoihin perehtyä ensimmäisessä osassa. Ihan hauska cozy mystery, joten en ihan ymmärrä, miten en muistanut mitään. Ehkä lukuaikana olen ollut (vaihteeksi) väsynyt. 

Muutenkin luin kesäkuussa oikeastaan vain mielenkiintoisia kirjoja. Ainoa loppuun kuunneltu äänikirja oli Jane Austen at Home eli Austenin syntymän 250v juhlaelämmäkerta. Lucy Worsley on tunnettu elämäkerturi eikä Jane Austenin elämäkertakaan pettänyt. Näkökulmana on kirjan nimen mukaisesti Jane Austen ja hänen useat kotinsa. En tiennytkään, miten monta kertaa kirjailija joutui taloudellisista syistä muuttamaan elämänsä aikana. Asumisjärjestelyjen taustalla oli myös usein perhekuvioita ja kaikkein mielenkiintoisinta olikin kuunnella Austenin perheen ja suvun jäsenistä ja heidän edesottamuksistaan. Kaikkiaan kirja oli hyvin kirjoitettu ja valaisi hyvin Austenin kirjojen taustoja kirjoittajansa elämänvaiheiden kautta. 

Minna Maijala on puolestaan tunnettu suomalainen elämäkerturi ja hänen viimeisensä Helvi Hämäläinen - kauneuden rakastaja oli itseoikeutetusti lukulistallani. Sekä siitä että Anneli Kannon päiväkirjateoksesta Elämänlangalla sain myös aikaiseksi kirjoittaa ajatuksiani blogiin. 

Viimeisin, mutta ei suinkaan vähiten kiinnostava oli Juha Tantun Ranskalaisia pastilleja. Se on kokoelma pakinoita,kommentteja, pastisseja Ranskasta ja ranskalaisista pohjautuen ilmeisesti kirjoittajan omiin matkoihin ja tuttavuuksiin. Kaikki Ranskaan liittyvä on tietysti omalla tavallaan mielenkiintoista, mutta tämä kirja on ilmestynyt 80-luvun alussa. Maailma (ja Ranska) oli aika toisenlainen ja monet kommenteista herättivät hupaisia muistoja omilta ajankohtaan liittyviltä matkoiltani, mutta samalla myös hieman haikeutta kadonneesta maailmasta. Toiset taas... no, toisinaan on ihan hyvä, että maailma menee eteenpäin ja jopa ranskalaiset (miehet) kehittyvät - tai ainakin muutosta voisi olettaa tapahtuneen. En itse ole tehnyt laajempaa tutkimusta aiheesta.  

(Luku)päiväkirja: Helvi Hämäläinen - kauneudenrakastaja

Minna Maijala : Helvi Hämäläinen - Kauneudenrakastaja 

Kirjastosta

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha olivat nuoruuteni vaikuttavimpien lukukokemusten joukossa. Jotenkin hänen tapansa kuvata ihmisiä ja ihmissuhteiden pinnan alla kuohuvia virtauksia osui ja upposi. Samalla hän kuvaa maailmaa ja elämäntapaa, jota ei enää ole, mutta johon liittyy jokin selittämätön kaipuu.

Kummallista kyllä, en ole koskaan lukenut muita Hämäläisen kirjoja. Itse asiassa jotenkin tajusin niiden olemassaolonkin vasta luettuani tämän elämäkerran. Pitäisi varmaan napata kesälomareissulle hyllystä mukaan nuo vanhat tutut ja etsiä kirjastosta lisää. 

Heti elämäkerrasta kuultuani halusin lukea sen ja jo ensimmäisen luvun jälkeen tiesin osuneeni mielenkiintoisen lukukokemuksen pariin. Ristiriitainen kirjailija ja ihminen keskellä kuohuvaa kautta niin Suomen kulttuurielämässä kuin maailmalla on pakosta kiinnostavaa, ehkä jopa inspiroivaa, luettavaa. Minna Maijala antaa tilaa kirjailijan omalle äänelle ja kirja on täynnä katkelmia alkuperäisistä teksteistä. Hämäläinen kirjoitti omasta elämästään niin päiväkirjamerkintöjä, elämäkertamateriaalia kuin kirjeluonnoksia. Päiväkirjat avattiin tutkijoille vasta 2023. Hämäläinen oli itse antanut luvan jakaa niitä vasta 25v kuolemansa jälkeen. Halusi ilmeisesti, että kukaan niissä esiintyvä henkilö ei olisi enää loukkaantumassa ilmeisen ilkeistäkin kommenteista. Vai olisiko halunnut ajan kuluvan, jotta sodan jälkeen tulenarat poliittiset pohdinnat menettäisivät voimansa?

Kirjailijan omat tekstipätkät elävöittävät tarinaa ja tuovat Hämäläisen kielenkäytön ja tunnelman lukijan eteen . Tyyli on joidenkin mielestä ehkä vähän vanhahtavaa, koristeellista ja jopa kuvauksissaan paatoksellista, mutta minulle siinä on taikaa. Ihan jo sen soinnusta nauttiakseni voisin lukea mainitsemani teokset uudelleen. On kirjailijoita, joiden tekstiin voi upota - Vähän samaan tapaan kuin Proustin ranskankielen kiemuroihin. 

Ëlämäkerrassa pidin ehkä eniten lapsuuden ja nuoruuden kuvauksesta. Tunnekylmä lapsuusympäristö, sekä joka paikassa vastassa oleva ulkopuolisuuden tunne särkevät lukijankin sydäntä. Valtava tarve kirjoittaa ja halu päästä sen osalta eteenpäin antoivat Hämäläiselle voimaa selviytyä vaikeistakin ajoista, vaikka hän tuntuikin joutuvan kuin huomaamatta uhrin asemaan, varsinkin suhteessaan miehiin.

Olavi Paavolainen oli aikansa julkinen ja näkyvä hahmo ja rakkaussuhde nousee isossa osassa kirjaa keskiöön. Ehkä se oli, tai siis todennäköisesti oli, määrittävä ihmissuhde Helvi Hämäläiselle, mutta silti vähän harmittaa, kun kirjailija jotenkin pienenee ja eteemme nousee vain heijastuma Paavolaisen kautta. Egoistinen ja snobi Paavolainen tuotti paljon kärsimystä ja Hämäläinen koitti pitkään päästä suhteesta eroon. Toki hän sai myös "kostonsa". Säädyllisen murhenäytelmän Artur ei tosiaankaan ole imarteleva kuva, mutta Paavolainen taisi oikeastikin olla varsin sietämätön tapaus ylimielisyydessään. Hänen mielessään oli kuva haluamastaan "pikku naisesta" ja se peitti kokonaan ihmisen pöydän toisella puolella. Elämäkerrassa esiin nousee ristiriitainen ihmissuhde, jossa taustojen ja toiveiden erilaisuus loi jännitteitä ja lopulta särki mahdollisuuden onneen. 

Sotakin tietysti vaikutti. Ajankuva nousee Maijalla kirjassa esille jotenkin totutusta poikkeavana. erilaisena kuin olen mielestäni aiemmin lukenut. Sellainen vähän naiivi voiman ja johtajuuden kunnioitus vallitsi osassa sivistyneitä piirejä. Sitä ei kai niin ole suurelle yleisölle mainostettu, kun muistaa missä sitä vahvaa johtajuutta ja muskeleita suureen ääneen tuolloin idealisoitiin. On vaikea kuvitella, ettei sivistyneistö tajunnut, mitä julkisivun takana oli, vai eikö vain koettu sen koskettavan suoraan, vaikka jotain tiedettiinkin? Koettiin pakolliseksi valita pahoista se pienemmäksi tulkittu? Olisi kirjailijoiden kuitenkin luullut heräävän ja kauhistuvan viimeistään uutisiin kirjarovioista. Kai se on niin kuin Hämäläinen oli kirjailijahaastattelussa sanonutkin: " Kyllä he tiesivät, mutta he päättivät olla näkemättä" On ihan terveellistä, että tuotakin puolta tuodaan elämäkerrassa esiin. Maijala ei ota kantaa, mutta siirtää verhoa ja antaa tekstien puhua. 

Loppupuolella elämäkerta luo kuvan yksinäisestä ja vähän surullisesta kirjailijasta, jolla on työnsä ja perheensä. Vuosia kuluu ja kirjoja julkaistaan. Jossain kohtaa matkan varrella perheenjäseniä ja ystäviä pikkuhiljaa katoaa ja vanhuus saapuu. 

Minna Maijalan kirjaa on helppo lukea ja esiin piirtyy kirjailija, jonka vain oli "pakko kirjoittaa" huolimatta olosuhteista, jotka eivät siihen varsinaisesti kannustaneet. Helvi Hämäläisen elämäntarina kertoo suomalaisesta luokkayhteiskunnasta, kauneuden tarpeesta sekä lapsuuden hyväksynnän ja rakkauden merkityksestä aikuisuuden tasapainolle. Samoista asioista Hämäläinen kai kirjoitti koko uransa ajan vasten kuohuvaa aikakautta.