(Luku)päiväkirja : Joan ja minä eli Roomassa luettua

 

Lokakuun toiset kirjamessutkin on messuiltu, mutta palataan vielä Roomaan ja kirjamessujen välillä hankkimaani kirjaan. Tällä kertaa matkustaessani olin liikkeellä nuoruuteni tavalla - siis kirjojen suhteen. Kobo jäi kotiin, mutta matkalaukusta löytyi useampi painettu opus. Tilaa oli, joten mikäs siinä, ja luettiin esikoisen kanssa vähän ristiin. Luettavaa toki on pakko matkasta löytyä aina, muodossa tai toisessa. 

Kovin paljon en lopulta ehtinyt lukemaan, kun vaelsimme ahkerasti kapeita kujia ja historiallisia nähtävyyksiä, ja samaisesta syystä oli iltaisin havaittavissa pientä väsymystä sekä jaloissa että aivoissa. Yhden kirjan sentään sain loppuun ja se olikin jotenkin kummallisen sopiva matkakuplassa luettavaksi. Joan ja minä -kirjassa matkustetaan ja liikutaan paikasta toiseen jatkuvasti Suomesta Amsterdamiin, San Diegosta Hollywoodiin, ja takaisin. 

Minä aloitin kirjan koneessa. Taisin olla jo Roomassa (onneksi), kun jossain kohtaa lukiessa muistan hätkähtäneeni ja ehkä vähän huudahdinkin: "Laterna Magica!" Se kolmas nimittäin tuli vastaan kirjan sivuilla Annan listatessa kirjoja, joihin hän palaa uudelleen. Listalta löytyi juurikin se löytämäni Ingmar Bergmanin muistelmateos. Ympyrä sulkeutui ?  

Anna Piiroinen on taitava kirjoittaja. Sen tietävät kaikki Anna palaa Anna -blogin ja -instan ystävät. Kuvat ja kauniit asiat ovat blogin perusteella aina olleet Annalle tärkeitä, eikä siis liene mikään ihme, että hän ystävystyy kotiportilleen Hangossa eksyneen valokuvaajan kanssa. Ikäero ei haittaa, kun vanhat sielut kohtaavat. Vuosia, (17 kai tarkalleen), Anna kuuntelee tarinoita Joan Gannyn pitkältä uralta, kunnes tajuaa, että näistä pitää kirjoittaa kirja - tai oikeastaan kirja kertoo kahden naisen ystävyydestä ja keskusteluista elämästä. Joan Ganny nyt vain sattuu kuvanneen Charles Bukowskia, Henry Milleriä, Muhammad Alia ja muita aikakauden kuuluisuuksia, jolloin kirjaan kerätyt anekdootit ovat väistämättä villejä ja kiinnostavia. 

Nykyään on kauheasti muotia tuoda kirjailijan oma elämä mukaan jonkun toisen (yleensä historiallisen ja tunnetun) henkilön tarinaan. Toisinaan ratkaisu tuntuu päälleliimatulta ja huomiohakuiselta. Ratsastetaan toisen tunnettuudella. Toisinaan taas rinnakkaisuus rikastaa tarinaa. Se luo perspektiiviä ja mahdollistaa uudenlaisia yhteyksiä, oivalluksia. Joan ja minä ei kuitenkaan vaikuta rinnakkaiselta tai erillisten osien summalta, vaan muodostaa eheän kokonaisuuden. On kaksi naista, joita yhdistää sielunsisaruus ja vahvaksi hioutunut ystävyys. Lopputulos on kaunis.

Joan Ganny on elänyt täysillä ja tehnyt mielenkiintoisen uran, mutta minulle kirjan anti oli ehkä kuitenkin suurin juuri ystävyyden kuvauksena ja pohdintoina naisen elämästä, vanhenemisesta, äitiydestä, parisuhteesta. Olen Annan kanssa kai suurin piirtein saman ikäinen ja kauhean moni asia kuulosti tutulta, vaikken osaa niitä ilmaista yhtä selkeästi ja kauniisti kuin hän. Osa tunteista ja tilanteista liippasi niin läheltä, että hätkähdytti. Lopputulemat tosin eroavat, olemmehan eri ihmisiä, eri ihmisten kanssa. 

Kirja vahvisti käsitystäni siitä, että vaikka maailma on muuttunut, tietyt asiat ovat (valitettavasti) edelleen ennallaan. Varsinkin, mitä tulee odotuksiin naiseuden ja äitiyden suhteen. Pinta näyttää erilaiselta ja kiiltävältä, mutta sitä raaputtamalla tulee esiin vanhaa ja rumaa. Kehitys on hidasta ja nyt mennään kai taaksepäin taas nopeammin kuin on välillä edetty. Kirja kuitenkin onneksi huokuu positiivista (nais)energiaa, joten voin jättää nuo pohdinnat lehtiotsikoiden lukemiseen. 

Luulenpa, että tästä tulee yksi niistä todella harvoista kirjoista, jonka voisin lukea uudelleen. Sujuva teksti, valtavan mielenkiintoiset anekdootit ja koskettava pohdinta eri aiheista kestävät kyllä uudenkin lukemisen.  

Rooman "residenssin" parven kirjoitusspöytä oli minun käytössäni

(Matka)päiväkirja : Rooma

 

Kuva meidän keskimmäisen ottama

Laskeskelin, että edellisen kerran olen ollut Roomassa jotain 20 vuotta sitten. Silloin ajoin työmatkalla taksilla Colosseumin ohi, mutta siinä se sitten oli - tähän syyslomaan saakka. 

Kuusi päivää matkat mukaan luettuna. Siinä ehtii yllättävän paljon, kun asettuu keskelle Rooman historiallista keskustaa. Eikä kulkemiseen tarvita kuin kaksi jalkaa, sillä 40min kävelysäteellä riittää hyvinkin katsottavaa muutamaksi päiväksi. 

Tekoäly oli muuten varsin kätevä reittisuunnittelija. Tein sen avulla muutaman kävely reitin, joiden varrelle osui mielenkiintoista nähtävää ja aika uskollisesti niitä seurasimme. Helppoa kuin mikä ja säästi pohdintoja. 

Väkeä riitti niin ihmis- kuin eläinkunnasta. Erityisesti kissat ja Rooman papukaijat jäivät lähtemättömästi mieleen. Luimme, että papukaijat eivät ole varsinaisesti alkuperäislajistoa, vaan oletetaan joskus 70-luvulla jonkun päästäneen niitä vapaaksi ja siitä se populaatio sitten lähti. Eksoottisia lintuja näkyi niin puistoissa kuin pesimässä Colosseumin seinän rei'issä. 

Lokit puolestaan olivat suurempia kuin muistan Suomessa nähneeni. Niitä kurkki välillä yläkerran asunnon ikkunasta ja Pallatium-kukkulalla tuntui kuin ne olisivat vahtineet jokaista liikettämme. 

Näkymät kukkulalta Forum Romanumille olivat upeat ja kiipeämisen arvoiset. Keli helli ja aurinko paistoi, joten puiden varjo kukkulan laella oli tervetullutta. Täytyy myöntää, että tarkastelimme pidemmän aikaa noita kiviraunioita noin kauempaa varjosta kuin alhaalla seisten suorassa paahteessa. 

Kissojen kaupunki eli Julius Caesarin oletettu kuolinpaikka sekä juutalaiskortteliin johtava Portico d'Ottavio jäivät hyvin mieleen. Portin vieressä tunsi itsensä melkein yhtä pieneksi kuin Colosseumilla. Ei voi kuin ihmetellä, miten kaikki tuo oikein on rakennettu Rooman ajan tekniikoilla.

Näitä enemmän tai vähemmän kasassa olevia rakennuksia ja rakennelmia tuli vastaan aivan joka käänteessä. Jossain kohtaa niihin melkein jo turtui, kun nähtävää oli niin paljon. Mielenkiinnon ylläpitämisessä auttoivat tietysti tarinat, joita muisteltiin niin luettujen kirjojen kuin kuunneltujen podcastien pohjalta - niin, ja tietysti nykyään myös netistä tietoa etsien.   

Toki tasapainotimme muinaisia kivinäkymiä sitten kujilla, kirkoilla ja vähän kaupoillakin. Pääsin näkemään Caravaggiot, jotka ovat olleet mielessäni siitä lähtien, kun luin dekkarin Lyijyvalkoinen (Jyrki Erra) - Ei aina tarvitse lukea tietokirjoja oppiakseen ja kiinnostuakseen. Monessa romaanissa kuljetaan historiallisilla paikoilla, eikä kyseessä tarvitse olla historiaan sijoittuva tarina. 

Kirjoista on tuttua myös kapeiden kujien tunnelmointi ja sitä pääsee Roomassa tekemään oikein urakalla. Meidän "kotikatummekin" Via Coronari on kapea kävelytie, joka oli täynnä ravintoloita ja kaikenlaisia putiikkeja. Kotiin lähti matkalaukussa shakkipeli, punainen nahkatakki ja monenlaisia herkkuja. 

Kuuntelen usein historiasta kertovia podcasteja. Suuri suositus The History of Rome - podcastille, joka on Mike Duncanin jo vuosia, vuosia sitten tekemä suurtyö, jossa käydään läpi koko Rooman valtakunnan aikajana, ja joka käsittää 179 jaksoa... Samoin jo aiemminkin kehumani Betwixt the Sheets -podcast sisältää monia Roomaan liittyviä jaksoja. 

Kirjoja tietysti olisi  vaikka kuinka paljon.

Tässä muutama äkkiseltään omaan mieleeni muistuva, jotka itse olen lukenut. Muitakin varmasti olisi : 

• Paavo Castrén: Antiikin myytit 
• Marja-Leena Hänninen : Naisia vallan kulisseissa - Antiikin Rooman ensimmäisen keisaridynastian naiset 
• Dekkarisarja Marcus Didius Falcosta (kirjailija Lindsey Davis) on varsin viihdyttävä. Siinä ratkotaan rikoksi 70-luvulla - siis sillä ensimmäisellä 70-luvulla, keisari Vespasianuksen aikaan
• Kirjamessuilta mukaan lähti Maria Jokelan ja Joonas Vanhalan toimittama Gaius Julius Caesar - Rooman diktaattorin monet kasvot

 Mitä Roomaan sijoittuvia tai siitä kertovia kirjoja lisätään listan jatkeeksi?

P.S. Kirjoittelin vähän lisää Roomasta myös perjantain Substack-uutiskirjeessä, jota olen taas pitkän tauon jälkeen pikkuisen kirjoitellut.

(Luku)päiväkirja : Lukemisesta

Olimme esikoisen kanssa niin ajoissa ennen Joan Gunnyn haastattelua, että ehdin vaeltamaan Laterna Magican kapeilla kirjahyllykäytävillä. Tuskin olin astunut sisään, kun silmiini osui aarre. Marcel Proustin Sur la lecture on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja siinä se odotti, näytteille aseteltuna silmieni korkeudella. Lienee sanomattakin selvää, että nappasin sen mukaani. 

Minulla oli edessäni pari päivää itsekseni Turussa. Töistä vapaalla ja vain päivittäinen visiitti vanhempieni luona ohjelmassa. Sitä luulisi, että uppouduin kirjaan toisensa jälkeen, mutta nykymaailman kirous seuraa minuakin. Erehdyin jossain kohtaa lataamaan pelin puhelimeen. Sellaisen ihan älyttömän ratkaise ja räjäyttele kuvioita kuninkaalle, johon nyt olen sitten ihan koukussa. Pitänee poistaa se puhelimesta, jos en osaa rajoittaa kohtuuteen. Sehän auttoi Instariippuvuuteenkin. 

Toki piti myös käydä keskustassa. Vapaapäiviin Turussa liittyy nykyään olennaisesti kaksi asiaa. Lounas Kauppatorin Agnes -brasseriessa ja visiitti Sammakon kirjakaupassa.

Molemmat ovat lempipaikkojani. Tällä kertaa Sammakolta lähti mukaan jo jonkin aikaa katselemani Kafkan matkapäiväkirja, sekä heräteostoksena Ingmar Bergmanin elämäkerta Laterna magica... Kyllä, nimi houkutteli tarttumaan, mutta toki kirjan ostin sen sisällön todennäköisen mielenkiintoisuuden vuoksi. 

Eikö ole kummallista, miten asiat ja sanat yht'äkkiä alkavat toistumaan, tulevat joka kulmalla vastaan? Toki olen kuullut Laterna Magican aiemminkin, mutta nyt muutamassa päivässä kohtaan termin sekä liikkeen nimessä että kirjana. Sattuman magiaa tosiaan. Sanotaan, ettei kahta ilman kolmatta. Jään mielenkiinnolla odottamaan. 

Sur la lecture

Kirjan alku on kuin tapaisin vanhan tutun. Proust kirjoittaa lapsuuden lukukokemuksesta. Siitä, miten ei millään malttaisi jättää kirjaa kesken. Hän piiloutuu lukemaan puistoon, avaa kirjan salaa makuuhuoneessa talon jo hiljentyessä, kärsii hyvän kirjan loppuessa - oli vielä niin paljon, mitä haluaisi tietää henkilöhahmojen elämästä. Tunnelmaltaan ja miljööltään kirja Kadonnutta aikaa etsimässä kirjasarjan ensimmäistä osaa. Tässä kirjasessa tosin on vain vähän yli 50 sivua. 

Minäkin aloin miettimään lapsuuden lukemista. Luin paljon, aina ja koko ajan - paitsi silloin kun vanhemmat ilmoittivat, että nyt nenä pois kirjasta ja pihalle ulkoilemaan, mitä tapahtui minusta aivan liian usein. Läksyjä en muista pahemmin tehneeni, mutta romaaneja luin. 

Kesälomalla jonkun isä tai äiti vei kaveriporukkani Turun Kaupunginkirjastoon. Jokaisella oli lupa ottaa vain tietty määrä kirjoja - tarkoituksena ilmeisesti, ettmme istuisi vain lukemassa koko kesälomaa. Me tietysti luovasti kiersimme rajoitusta ja istuimme kaverini Liisan takapihalla ringissä - heillä oli hienot kansituolit - ja kirjapinot kiersivät lukijalta toiselle, kunnes kaikki oli luettu. En tiedä lukiko meistä jokainen aivan jokaista kirjaa, mutta minä taisin niin tehdä. Aivan joka kerta. 

Lapsuudesta jäi lukemisen tarve ja tapa, joka on ollut enemmän tai vähemmän vakio elämässäni tähän saakka, enkä usko sen loppuvan ennen kuin haudassa, ja senkin jälkeen palaan todennäköisesti kummittelemaan kirjastoon. Kirjoitan tätä kerrostaloasunnossa ja ikkunastani näkyy kirjastoauton pysäkki. Kyllä tässä kelpaisi vanhuusvuosia viettää... 

Mutta takaisin Proustiin 

Proust kirjoittaa lapsuuden lukemisesta arvostaen, mutta toteaa kuitenkin muistojen ovat enemmän lukemisen paikoista ja tilanteista kuin itse kirjoista. Tavallaan olen samaa mieltä. Hän selittää asiaa eteenpäin - kirjoittajan teksti kuvaa tekijänsä johtopäätöksiä, mutta lukijalle (lapselle) ne ovat ennemminkin kannustusta etsiä enemmän. Kun haluamme kuulla kirjan henkilöistä tai heidän maailmastaan lisää, on se kehotus tutkia eteenpäin, lukea enemmän. 

Kun luemme lisää kirjoja, varsinkin eri aiheista, maailmankuvamme ja ymmärryksemme omasta roolistamme siinä syntyy ja kehittyy usean kirjan vaikutuksesta yhdistyessään aiemmin omaksumaamme. Näin tapahtuu ilman että välttämättä tiedämme, mikä kirja toi minkäkin ajatuksen. Romantiikka, uskonto, tavat, poliittiset asenteet - kaikki saavat vaikutuksia lukemastamme ja siksi kai kansan lukeminen onkin vaarallista ja mm. raamatun kääntäminen kansankielelle koettiin alkujaan ongelmalliseksi. Kontrolli katoaa, kun oma ajattelu kehittyy. Siksi diktaattoritkin polttavat kirjoja. Lukemalla laajemmin paljastuu populististen iskulauseiden tyhjyys ja ymmärrys syvenee - väitän, ettei ajatuksella lukeva ihminen erehdy lampaana seuraamaan äänekkäintä. 

Proust jatkaa, että lukeminen voi auttaa ja parantaa, tai aktivoida älyllistä toimintaa. Kirjailijat ovat yleensä myös ahkeria lukijoita. Varoituksena kuitenkin, että kirjojakaan ei saa ottaa suorana totuutena, vaan vain tutkia niiden vaikutusta omiin ajatuksiin. Silti, Proustin mukaan ystävyys kirjojen kanssa,  joka ilmenee lukiessa, on ystävyyttä puhtaimmillaan. Tästä olen Proustin kanssa eri mieltä. Hänestä reaktiomme ovat aidoimmillaan lukiessa, mutta minusta silloin ei voida puhua ystävyydestä vaan omasta ajattelun kehityksestä. Kirjat antavat ehkä lohtua, huvitusta tai ajateltavaa. Silti ne ovat vain kaikuja kirjoittajansa ajatuksista ja lukiessa ei synnyt todellista vuorovaikutusta toisen ihmisen ajatusten kanssa. Se voi ainoastaan muodostua dialogin, reaktioiden kautta. Vain ajatusten vaihtaminen luo todellisen ystävyyden. Mikä tosin olisikaan paras tapa tutustua ja syventää ystävyyttä kuin kirjojen herättämistä ajatuksista puhuminen?

Vanhojen kirjojen viehätys on myös niistä löytyvissä jäljistä lukijoidensa historiasta. Samoin Proust nostaa lopuksi esille sen, miten vanhemmissa teoksissa näkyy myös ihmiskunnan historian jälkiä ja hän onkin oikeassa. Yksi tapa säilöä historiaa on kirjoittaa omasta ajasta, jotta tulevat polvet saavat kielestä, kerronnasta ja tarinan kulusta oppia, mitä joskus oli, ja miten ennen ajateltiin. Ehkä siksikin tämä pienen kirjan lukeminen viehätti minua. Sen ajatukset ovat ajankohtaisia vielä nytkin, mutta tapa puhua niistä ja kieli, jolla Proust kirjoittaa, vievät kauemmas toiseen, jo kadonneeseen aikaan. 

Alkuperäinen omistusteksti Proustin kirjassa, koen sen sopivan minullekin 

Viikolta poimittua : Runoilijan valokuvat ja äitiyden ylistystä

 

Kukapa sitä ei saisi radio DJnä ollessaan ajatusta tehdä valokuvakirjaa kuuluisista ihmisistä ja heidän jääkaapeistaan ? Minä en ehkä ihan ensimmäisenä, mutta rakastan kuunnella tarinoita niiltä, jotka saavat idean ja vielä toteuttavatkin sen. Olimme onnekkaita päästessämme kuuntelemaan Joan Gannyn ja Anna Piiroisen keskustelua Laterna Magicassa. Onnenkantamoisena huomasin tilaisuuden ilmoituksen, mutta ei tässä pelkästään Fortunan varassa oltu. Fiksuna naisena vein esikoisen paikalle jo hyvissä ajoin, niin ehdimme katsoa valokuvat ja myös vaellella antikvariaatin kirjahyllyjen välissä, ja vielä istua hyville paikoille punaviiniä siemaillen. Bread and Butter - varsin osuva nimi kalifornialaiselle viinille. Se oli pehmeää ja helposti juotavaa. Tila oli täynnä seisomapaikkoja myöten ja tunnelma lämmin. 

Näyttely Joan Gannyn Charles Bukowskista ottamista valokuvista on palannut Suomeen. Samaan paikkaan, jossa kuvia oli esillä vuonna 1997. Anna Piiroinen puolestaan on kirjoittanut ystävyydestään Joanin kanssa kirjan Joan ja minä. Keskustelussa kuulimme anekdootteja vuosien varrelta, sekä siitä, mitä Charles Bukowski merkitsi Joan Gannylle myös uran osalta. Runoilijan agentista tuli myös valokuvaajan agentti ensiksimainitun liikuttuessa valokuvalahjasta. 

"Everybody just takes my beer and stuff. Nobody ever brings me anything" 

(mukaellen muistini mukaan Joanin puheesta) 

Keskustelua virisi myös yleisön kanssa Bukowskin merkityksestä osallistujille, sekä siitä, että "dirty old man" oli ehkä sittenkin sisimmältään herkkä runoilijasielu (pun intended), joka vain jossain kohtaa katosi roolinsa syövereihin julkisessa imagossaan. Ehkä pitäisi kuitenkin lukea häneltä jotain. Luinhan minä Henry Milleriäkin aikoinaan ja häntä on kuvattu samoin termein, ja hänestäkin on Joan Ganny ottanut valokuvia. 

 

Henry Miller, Charles Bukowski, Muhammad Ali, Jane Fonda jne. Tuskin maltan odottaa kirjan lukemista. Se on varmasti täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia anekdootteja pitkän ja loisteliaan valokuvaajan uran varrelta. Annan tiedän olevan sujuva ja ajatuksenjuoksultaan kiinnostava kirjoittaja, joten siltäkin osin odotukset ovat korkealla. 

Tällaisia lauantai-iltapäiviä voisin viettää useamminkin, mutta ei tuossa vielä kaikki tältä viikolta.

Torstaina käytin arkeen osuvaa vapaa-aikaa vierailemalla Didrichsenin museossa. Se on ihastuttava, pieni  museo, jonka haasteena ovat välillä ehkä liiankin suositut näyttelyt. Varsinkin viikonloppuisin on parkkipaikka täynnä ja samoin taulujen edessä välillä ahdastakin. Siksi oli arkivisiitti erityisen ilahduttava. 

Tällä hetkellä käynnissä oleva näyttely on nimittäin todellakin vierailun arvoinen ja vetää väkeä. Kyseessä on Elin Danielson-Gambogin Katseita ja kohtaamisia (12.9.2026-31.1.2027).

Itsenäinen taiteilija aikana, jolloin naisen oletettiin tyytyvän kodinhoitoon ja lasten kaitsemiseen, on kiehtonut mieltäni pitkään. Danielson-Gambogi päätti kohdentaa katseensa kotiin toisella tavalla. Hänen kuvansa äideistä lapsineen tai kodin puuhista yleensä ovat arkisen eläviä ja siksi niin vaikuttavia.

Jo vuosia sitten pysähdyin Äiti-teoksen eteen. Siinä taitelijan sisar imettää pientää vauvaansa. Aikanaan teos herätti kohua. Siinä kuvattiin epäsiistiä makuuhuonetta. “Sänkykin petaamatta, herranen aika”. Aihekin koettiin liian yksityiseksi ja lähinnä säädyttömäksi. Minä luulen reaktion johtuneen osaksi teoksen vaikutuksesta katsojiin. Rauha äidin ja lapsen läheisyydessä saa kai jokaisen joskus lastaan imettäneen naisen rinnat kivistämään, kun mieleen nousee tunne pehmeistä huulista nännin ympärillä ja siitä yllättävästä voimasta, jolla pieni ahnaasti imee elämää.

Nyt tosin huomasin vähän yllätyksekseni päätyväni pariinkin otteeseen pienen Sadonkorjuu-taulun kohdalle. En tiedä maalaustekniikoista mitään, mutta gallerian valoissa välähtivät siveltimen vedot ja jonkinlaiset viillot melkein kolmiulotteisina. Läheltä näki viivat, kauempaa oli edessä kaunis syksyinen maalaisniitty ja sen keskellä nainen, matkalla puoliselle luulisin.

Viehätyin myös Balda-tädin ajanviettestä. Hän tekee, mitä haluaa, ja kuvan hetkessä on menossa rentoutumishetki pasianssin parissa. Ehkä pitäisi siirtyä fyysisiin kortteihin ja unohtaa kaikki digitaalinen vähäksi aikaa. Saattaisi olla hyvinkin meditatiivista ja hermoja rauhoittavaa.

(Luku)päiväkirja: Historiallisia dekkareita Suomesta ja vähän muualtakin

Viime aikoina olen parannellut kirjastokauhuani varausvyöryn alla urakoimalla lainaan tulleita dekkareita. Ne ovat onneksi melko nopealukuisia ja nämä kolme itse asiassa  myös mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa. 

Joukossa on kaksi suomalaista ja yksi ukrainalainen. Kaikki sijoittuvat ajanjaksolle viime vuosisadan vaihteessa ja sen alkupuolella, jolloin maailma oli vielä viaton... vai, miten se nyt oikein olikaan ? 

Nyt mennään siinä järjestyksessä kun tulin dekkarit lukeneeksi eli pompitaan aikajanalla. Ensimmäisenä nimittäin luin 1930-luvulle sijoittuvan dekkarin, jonka esikuvana on ollut ihan oikeasti Helsingissä toiminut Suomen ensimmäinen (tai ainakin melkein) nainen yksityisetsivänä. Mielenkiintoista. 

Terhi Rannela: Kuolema kaivopuistossa 

Kirjastosta 

Aino Tylli on juuri avaamassa Helsinkiin etsivätoimistoaan, kun Kaivopuistosta löydetään nuoren naisen ruumis. Eihän Aino toki halua sotkeentua poliisin toimiin, ja muutenkaan ei murha kuulu tyypillisiin etsivän toimeksiantoihin, mutta kummasti hän tulee auttaneeksi tuttua poliisin etsivää, kun kerran kysytään. 

Murhatutkimusten aikaan Ainolla on toki työn alla myös oma tehtävänsä löytää lapsensa aikoinaan hylännyt äiti ja sekin osoittautuu kimurantiksi, puhumattakaan erään inhottavan aktiivisen Auervaaran jahtaamisesta. 

Etsiväntyön ohella Aino pohtii yhteiskunnan ja maailman tilaa. Kansa on edelleen jakautunut ja maailmalla sytytellään uutta roihua - ainakin uutisista päätellen. Aino on valveutunut ja maailmaa nähnyt nainen, jonka seurassa lukijakin saa kuvaa 30-luvun Helsingin ilmapiiristä ja ihmisten elintavoista. 

Cosy mystery ei pelota, vaikka pientä jännitystä löytyykin ja Ainokin toimii vähän ainakin tätä lukijaa ärsyttävällä tyhmänrohkealla tavalla. Ei ihan joka paikkaan tarvitsisi tunkea itsekseen. Onneksi hänellä kuitenkin yleensä on pää paikoillaan, joten kirjan jaksaa lukea loppuun saakka. Luulenpa itse asiassa löytäneeni uuden kirjasarjan seurattavaksi, kunhan jatko tälle ensimmäiselle osalle ilmaantuu. 

J.P.Koskinen : Ruoveden paholainen

Kirjastosta  

Nykyään on muotia sijoittaa historian tunnettuja henkilöitä romaaneihin enemmän tai vähemmän aktiivisina toimijoina. Tällä kertaa on JP Koskinen pistänyt Axel Gallenin ja hänen Ruoveden rakennusprojektinsa keskelle murhatutkintaa. Kun metsästä löytyy rituaalimurhalta näyttävän teon uhri, jolle lisätyt viikset ja taskusta löytyvä viesti viittaavat maalarimestariin, alkaa tunnelma tiivistyä. 

Selvästi joku tai jokin vainoaa Axel Gallenia, mutta löytyykö vastaus aiemmista tapahtumista ulkomailla oleskelun aikana vai onko piru ottanut Ruoveden haltuunsa? Kummallisia tapahtumia ovat mukana selvittämässä myös Hugo Simberg, joka viettää aikaa kisällinä mestarinsa ohjauksessa sekä Vinhan kirjakaupan aikoinaan perustanut Kustaa Wilenius, eikä tietenkään pidä unohtaa vallesmanni Seikkua tai Galleneilla piikovaa Ida Matintytärtä. Kaikkein hauskinta olikin seurata eri henkilöiden suhtautumista tapahtumiin, kukin oman luonteensa ja roolinsa mukaisesti. Hyvin on JP Koskinen tuonut historian henkilöt eläviksi. Voin hyvin kuvitella heidän olleen juuri tuollaisia, vaikken tietenkään keneenkään ole koskaan sen paremmin tutustunutkaan . 

Merkittävässä roolissa on myös suomalainen metsäseutu, sen ihmiset ja vanhat uskomukset, jotka saavat kyläläiset nimittelemään korkeaa uudisrakennusta pirunlinnaksi. Kaikenlaisia kiemuroita mahtuu tarinaan ennen kuin selviää onko kaiken takana ihminen vai alimaailman asukki. 

Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ilmeisesti kyseessä on ensimmäinen osa Ruovesi noir sarjaa - varmasti palaan seuraaviinkin osiin, vaikka lienee vaikeaa säilyttää tuoreus, jos henkilöhahmot pysyvät samoina. Katsotaan, miten käy, mutta tämä nyt kannattaa ainakin lukea. 

Kuriositeettina mainittakoon myös kustantaja, joka liittyy selkeästi niin paikkakuntaan kuin yhteen kirjan päähenkilöistä eli kyseessä on Vinhan kustantaja - ihan vaikuttaa tilaustyöltä. Vinkeää. 

Bonuksena sitten vielä ukrainalainen veijaritarina eli rikosten selvittelyä ja hengissäpysymistä Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. 

Andrey Kurkov: Kiovan korva

Kirjastosta, Kääntäjä Arja Pikkupeura

Tämä ei ollut ihan tyypillinen dekkari sillä vaikka rikos tapahtuu ja sitä ratkotaan, pääasiassa tapahtuu kaikenlaista muuta. Ollaan Ukrainassa vuonna 1919. Tilanne on epävarma ja heti alussa käy selväksi, että henki ei ole paljonkaan arvoinen levottomissa oloissa, eikä kaikkia murhia edes tutkita. Varkaistakaan ei aina tiedä, ovatko kulloinkin vallassa olevien edustajina vaiko ihan omalla asiallaan. 

Samsonin korvan leikkasi irti ohi ratsastanut kasakka ja hän kuljettaa sitä mukanaan toiveenaan saada se ehkä joskus takaisin paikalleen. Sittemmin hän huomaa korvasta olevan hyötyä tiedonhankinnassa ja liityttyään vähän sattumalta miliisin leipiin, Samson tempautuu mukaan raakojen murhien ja niihin liittyvien varkauksien tutkintaan. Avukseen ja seurakseen hän löytää väestönlaskennan piirissä työskentelevän ja erittäin pätevän idealisti-Nadezdan. Rakkaus yllättää kesken jokapäiväisen selviytymisen. 

Tyyli on kirjassa perinteisen veijaritarinan mukainen ja ripaus maagista realismia maustaa pikantisti. Samsonin lievään saamattomuuteen kiintyy, osoittautuuhan hän kuitenkin selviytyjäksi ja osaa käyttää vastaantulevia tilaisuuksia samoin kuin aivojensa kapasiteettia hyväkseen juonen monimutkaistuessa. Jos haluaa kauhistella vallankumouksen jälkeistä kaaosta, tämä kirja antaa siihen mahdollisuuden, mutta voi sitä lukea ihan vain kuvauksena yhden rikoksen ratkaisusta tai yhden rakkauden syntymästä. Sitä paitsi, tämäkin on sarjan aloitus. 

(Luku)päiväkirja : Syyskuun luetut ja kirjamessuilua Turussa

 

Vähän ehdin viikonloppuna ottamaan esimakua syksyn kirjamessuista. Lauantain iltapäivälipulla mentiin Turun Kirjamessuilla oikein koko rahan edestä, sillä ehdimme esikoisen kanssa neljässä tunnissa katsomaan neljä esitystä ja keräämään useamman kirjan saaliin. Minulle tämä messureissu oli harvinaisen helppo sillä seurasin vain esikoisen itselleen kuratoimaa esityslistaa. Mielenkiintoista - Keskiajan demoneista Punaiseen Beethoveniin. 

Hyödyllisin uusi tuttavuus ei kuitenkaan tainnut tällä kertaa olla varsinaista lukemista vaan ostin muutaman vihkosen niitä iltoja varten, kun pitää saada kuopus eroon tietokoneesta. Jos saan isoveljensä houkuteltua mukaan, voi suunnitelma jopa onnistua. Raportoin onnistumisesta, kunhan sinne saakka keritään. 

Kirjastokauhun ilmenemistä eivät kirjamessut tietysti auta yhtään. Yleensä sieltä tulee hankittua iso pino luettavaa, mutta nyt pysyin maltillisena. Tämän vuoden pakollinen kirjamessuhankinta on tietysti Juhani Karilan Terapeuttini on ihmissusi. Rakastin hänen edellistä romaaniaan Pienen hauen pyydystys, joten odotukset ovat hirmuisen korkealla. Vähän koitan toppuutella, etten pilaa lukukokemustani ihan itse omalla asennoitumisellani. Tämä on kuitenkin eri kirja. 

Lisäksi esikoinen hankki muutaman kirjan mm. lavakeskustelun pohalta melkein riemastuttavalta vaikuttavan Keskiajan demonit. (Keskiajan hirviöt meillä onkin jo luettuna molemmilla.) Vähän haasteellisempaa luettavaa edusti sitten Rick Rubinin Luovuus ja olemisen taito. Selvästi on seuraava polvi fiksumpi jo nuoresta pitäen. En tasan olisi vähän yli parikymppisenä lukenut paljon muuta kuin romaaneja.

Esityksistä parhaiten taisi mieleen jäädä päivän viimeinen eli Sarjakuva soikoon! Sen aikana Ville Tietäväinen, Aapo Kukko ja Sami Nyyssönen kävivät keskustelua sarjakuvan olemuksesta, sen suhteesta esittäviin taiteisiin ja kertoivat omista teoksistaan, jotka olivat mielenkiintoisesti erilaisia niin filosofialtaan kuin sisällöltään. En oikeastaan tunne sarjakuvaa kirjallisuudenlajina, enkä lue niitä oikeastaan koskaan. Asiaintila pitänee korjata, sillä kaikkien kolmen uudet teokset vaikuttivat mielenkiintoisilta. (Metsän kuningatar, Punainen Beethoven ja Olet mitä luet - sarjakuvan ymmärtämisen selitys) 

Kuukauden luetut : Syyskuu 

Syyskuu osoittautui oivalliseksi lukukuukaudeksi. Loppuun pääsin 10 kirjan verran. Kuuntelussa on nykyään näköjään pääasiassa tietokirjoja ja sekä The Silk Roads että Queer Georgians olivat sujuvaa ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Anthony Delaney luki teoksensa itse ja se toi tietysti oman sävynsä myös tekstiin, varsinkin kun queer-historia on selvästi kirjailijalle hyvin läheinen ja tärkeä aihe. 

Milja Kaunisto	Napoleonin koodi	paperi
Peter Frankopan	The Silk Roads	äänikirja
T.A Williams	Murder in Portofino	ekirja
Eppu Nuotio	Hevosenkenkä	paperi
Nelli Hietala	Puun sielu	paperi
Patti Smith	Enkelten leipää	paperi
Anthony Delaney	Queer Georgians	äänikirja
Andrey Kurkov	Kiovan korva	paperi
Terhi Rannela	Kuolema Kaivopuistossa	paperi
Barbara Pym	Oivallisia naisia	paperi

  

The Silk Roads avaa maailmanhistoriaa vähän uudesta näkökulmasta vaihtamalla maailman keskiöön Euroopan sijasta Aasian ja erityisesti Lähi-idän alueen. Tekee hyvää vähän katsoa oman kouluhistorian ulkopuolelle. Onhan se selvä, että jokaisen maan kouluissa keskitytään läheiseen historiaan ja asemointi on sen mukaista. Jo Ranskan ja Suomen koulujen historiaohjelmassa on merkittäviä eroja ja edes pieni poikkeaminen vielä kauemmas tekee hyvää. Tässäkin kirjoittaja on  selvästi eurooppalainen ja näkökulma tavallaan tuttu, mutta fokusoituminen uudella tavalla antaa paljon uutta tietoa ja pistää ajattelemaan. (Sekä Silkkitiet että sen uudempi painos on myös suomennettu ja Atena julkaissut - kannattaa tarttua, jos tulee vastaan) 

Historiallisten romaanien karttelutaukoni päättyi Milja Kauniston Napoleonin koodiin ja kolmesta dekkaristakin peräti kaksi on historiallisia. Vähän samoihin aikoihin sijoittuvia, eli viime vuosisadan alkupuolelle, mutta toinen Ukrainasta ja toinen Suomesta. Ne pari  muuta dekkaria ovat sitten cozy mysteryä parhaimmillaan eli Rakel Oksan uusin mysteeri ja Armstrong & koiransa Oskar uudessa seikkailussa. 

Viihdettä kuukauteen mahtui yhden kirjan verran, mutta Oivallisia naisia oli paljon enemmän kuin vain romanttista viihdettä. Itse asiassa se ei oikeastaan ollut hirveän romanttinen - ainakaan perinteisessä mielessä. Pidin kovasti. 

Nelli Hietalan Puun sielu oli jonkunlainen naisen kehityskertomus, mutta en ihan päässyt siihen sisälle. Ymmärrän puun halailun hyvää tekevän vaikutuksen, mutta en pysynyt kärryillä tarinan edetessä. Luin kirjan loppuun, mutta kauhean suurta muistijälkeä se ei tainnut jättää. 

Sellaista tällä kertaa. Nyt siirryn jatkamaan uuden läppärin asennusta. Tämä vielä toimii, mutta kun sitä uutta Windowsia ei tähän enää saa ja muutenkin vähän aina välillä kiukuttelee tunnistautumisessa niin päätin 7 tai 8 vuoden jälkeen siirtyä uuteen. Katsotaan, mitä kivaa tekniikan kehitys on mahdollisesti tuonut mukanaan. 

(Luku)päiväkirja: Oivallisia naisia

 

Voi tätä syksyn valoa. Se tulee vinosti ja muuttaa kaiken kullaksi, ainakin hetkeksi ennen kuin pimeys laskeutuu. Kuvanottopäivänä nautittiin muutaman sateenropinaa täynnä olleen päivän päätteeksi syksyn kauneimpia hetkiä. Tuntui melkein kesältä, mutta jotenkin aurinkoa arvostaa enemmän, kun sitä joutuu vähän etsimään eikä se keimaile korkealla. 

Vähän samoin Barbara Pymin kirjassa Oivallisia naisia valo tulee vähän vinosti ja paljastaa varjoista kaikenlaista. Kertoja Mildred on papin tytär ja vanhapiika. Viiskytluvun käsitysten mukaan siis varjossa ja oikeastaan onneton. Paitsi, että elämä itsellisenä naisena voi olla hyvinkin täynnä tapahtumia ja tunteita, kun mikään ei tunnu toimivan ilman Mildredin apua vaikka hän joutuukin sitten toimimaan lähettinä avioparin katastrofikirjeenvaihdossa tai keittämään teetä useammassakin kriisitilanteessa. Mildrediä tarvitaan käytännön tukena niin kirkon myyjäisten järjestämisessä kuin vierashuoneen seinien maalauksssa . 

Rauhallinen elo häiriintyy, kun naapuriin muuttaa jännittävä Napierin pariskunta. Rouva on antropologi ja mies komea upseeri, eikä kumpikaan käyttäydy totuttujen normien mukaisesti. Mildred pääsee kurkistamaan ihan uudenlaisiin ympyröihin, eikä draamasta ole puutetta. Omien tunteidenkin perässä on välillä vaikea pysyä. 

Nautin kirjasta suunnattomasti. Se kertoo melko tavanomaista tarinaa sodanjälkeisen Englannin yhteisöstä. Kirkossa käydään ja pappi on kaiken keskipisteenä. Kaikessa on kuitenkin joku kummallisen nurinkurinen tuntu. En oikein osaa tuota edes selittää. Arvot ovat voimissaan vaikka maailma onkin muuttumassa uudenlaiseksi ja moni asia päälaellaan. Päähenkilöllä on epätavallisen tarkka katse ja ironinen suhtautuminen myös omiin toiveisiinsa ja ajatuksiinsa. Hän ei naura ilkeästi, mutta hymähtelee ja vähän hymyilee vinosti. Minä suorastaan rakastuin Mildrediin, joka uskoo hyvään tahtoon ja rakkauteen, mutta näkee savuverhon läpi eikä sokeudu romantiikasta sen paremmin kuin sovinnaisuuden vaatimuksista. 

Pymin katse on tarkka ja kynä terävä. Oivallisia naisia on perinteinen kuvaus ihmissuhteista ja ajankuva elävä, mutta voi miten hellän julmasti hän kuvaa henkilöhahmojaan. Herkullinen ja riemastuttava, siinä kai ainakin kaksi sanaa kuvaamaan lukukokemustani. Minä pidän siitä, kun joku ei ota itseään tai muita liian vakavasti ja samalla kuitenkin kirjoittaa haudanvakavista asioista.

Minä taisin odottaa jotain vähän tyttökirjamaista tai historiallista romaania, mutta tämä on ajaton kuvaus ihmisten toiveista ja tarpeista kohdata toisiaan ja kuitenkin samalla pysyä yhteiskunnan odotusten sisällä. 

(Luku)päiväkirja: Kirjastokauhua ja Enkelten leipää

 

Ylpeänä raportoin, että edelleen olen käynyt meressä uimassa vähintään kerran viikossa. Kokeilu siis jatkuu. Ylpeänä raportoin myös olevani nykyään ahkera kirjaston käyttäjä. Oikeastaan Helmet-sovelluksen käyttöni ahkeruus on aiheuttanut myös lieviä kauhunhetkiä. Varauslistaan tulee merkittyä kaikenlaisia kiinnostavia kirjoja, mikä on tietysti hyvä asia, mutta... Sitten ollaankin jo vähän pulassa, kun se lista alkaa purkautua ja lainattujen kirjojen pino kasvaa samaa tahtia stressitason kanssa. Miten minä ikinä ehdin nuo lukemaan ennen eräpäivää ? 

Onneksi siellä on se "jäädytä varaus" toiminto. Joku roti sitä pitää olla siinäkin, paljonko on "pakollista" luettavaa, kun lähestytään lokakuun kirjamessukautta. Tarkoituksena olisi ehtiä sekä Turkuun että Helsinkiin, mutta katsotaan nyt. Kummallisen kiireistä sekä töiden että muiden puuhien kanssa viime aikoina. 

Sen verran olin hätäpäissäni, että parista viimeksi luetusta kirjasta en sitten ottanut kuvan kuvaa. Olen selvästi menettänyt otteeni bloggaamisesta sen jälkeen, kun hyppäsin käytännössä kokonaan ulos Facesta ja Instasta. Sometustavat hukassa. Kirjastoon siis lähti päivää ennen eräpäivää mm. Patti Smithin Enkelten leipää. 

Olen lukenut muusikko/kirjailija/taiteilijalta pari muutakin kirjaa - korjaus - olen kuunnellut pari hänen kirjaansa äänikirjoina, tekijän itsensä lukemina. Varsinkin MTrain kolahti todella lujaa ja nimenomaan kielen osalta. Silloin sanoin vähän pelkääväni suomennoksen lukemista, mutta niin minä nyt sitten kuitenkin tulin tehneeksi. 

Pelko osoittautui ehkä vähän oikeutetuksi, mutta eri syystä kuin oletin. Antti Nylénin käännöksessä ei ole mitään vikaa. Tunnistan rytmin ja lauseiden kierron samaksi, mutta nimenomaan lukiessa (suomeksi?) jotain jää puuttumaan. Äänikirjassa on hypnoottisena tekijänä Patti Smithin oma tapa kertoa. Painotukset ja vähän matala ja laiska, välillä karhea ääni vievät mukanaan. Sillä tavalla voisin ehkä kuunnella hänen runollista kerrontaansa loputtomiin. 

Lukiessa nousee sisältö enemmän etualalle. Enkelten leipää kertoo yhden elämän vaiheista. Patti Smithin lapsuudenkuvaus oli lumoava, mutta on pakko myöntää pudonneeni kelkasta melkolailla totaalisesti musiikkiuran vaiheista kertovissa luvuissa. Nimet, konsertit, kappaleet menivät minulta iloisesti ohi. Jotain tunnistin, mutta taika puuttui. Lukemisesta tuli työläämpää. Tuntui kuin edessä olisi kirjavia palloja ilmaan heittelevä esiintyjä, jonka jäljiltä käsiin tipahtaa puhelinluettelo. Olen ehkä liian ankara ja musiikkimaailmaa vähänkään tunteva olisi varmasti eri mieltä. 

Loppupuolella saavuimme taas samoille raiteille, kirja ja minä. Osaltaan tuttuihin maisemiin, sillä Smith kertaa omia vaiheitaan, jotka lukija jo muistaa aiemmista teoksista. Juonessa ei enää ole yllätyksiä. Se ei tunnetun henkilön elämäkerrallisessa teoksessa tietenkään haittaa. Aina on mukana jotain lisää enkä tietenkään yksityiskohtia niin muistakaan muutaman vuoden takaa luetusta. 

Ei Enkelten leipää ole huono kirja kiukuttelustani huolimatta. Ei missään tapauksessa. Patti Smith ei kai huonoa jälkeä osaa edes tehdä. Minä kuitenkin taidan kokeilla tuon jossain kohtaa uudelleen äänikirjamuodossa, ja erityisesti Smithin itsensä lukemana, jos sellainen versio on saatavilla. Ehkä taika silloin syntyy uudelleen. 

(Luku)päiväkirja: Napoleonin koodi paransi historiallisten romaanien lukujumini

 

Minulla on jonkun aikaa ollut haasteita historiallisten romaanien kanssa. Todennäköisesti se on johtunut siitä, että niin moni niistä on rakkaustarina tai ainakin sisältää yhden tai useamman rakkaustarinan. Varsinkin olen huomannut vierastavani sukutarinoita. Ei, en halua tietää, miten viisi sukupolvea linkittyy toisiinsa ja jokainen tuottaa sankarin, sankarittaren ja pari mustaa lammasta.

Napoleonin koodi oli virkistävästi vähän erilainen sekä kuvioltaan että sankarittareltaan. 

Artémis Brandicourt on apteekkari, eikä mikä tahansa sellainen vaan isänsä pienestä pitäen kouluttama ja pienetkin yksityiskohdat muistava taitaja. Kolikolla on toinen puoli, järjestelmällinen ja älykäs mieli sisältää myös sosiaalisesti kömpelön ja kovia ääniä kaihtavan, suorasukaisesti kommunikoivan puolensa. Kirja siis kertoo neuroepätyypillisen naisen elämästä maailmassa, jossa lakikin vaatii naista toimimaan tiettyjen kaavojen mukaan. 

Vuonna 1804 Napoleonin Ranskassa isorokko riehuu ja Artémis joutuu muuttamaan väkivaltaisen aviomiehensä mukana pieneen kylään maaseudulla, kun uusi laki asettaa vaikeuksia apteekkarina toimimiseen Pariisissa. Sitten mies katoaa ja Artémis huomaa joutuneensa nappulaksi ahneiden peliin, jossa panoksena on sekä hänen henkensä että tieto siitä, miten isorokkoa ehkäistään. 

Pidin Artémisistä, pidin kylän omalaatuisista asukkaista ja erityisesti pidin siitä, että romanttinen rakkaus oli kaukana päähenkilön unelmista ja hän halusi ennen kaikkea turvata isänsä apteekin. Kuten aina Kauniston kirjoissa, aikakausi aukeaa lukijan eteen rehevänä ja kaunistelemattomana. Onneksi Villecomtalin kylässä on kaunista ja kuvauksessa kuuluukin kirjailijan kiinnostus kotikylänsä historiaan ja ympäristöön. 

Oli myös kiehtovaa, vaikka tietysti samalla vähän suututtavaa, lukea Napoleonin voimaantuoman historiallisen lakikokoelman naisia syrjivistä klausuuleista ja niiden vaikutuksista vallankumouksessa hieman asemaansa parantaneen sukupuolen asemaan. Napoleon ei ole muutenkaan suuri suosikkini, mutta hänen vanhoillinen tapansa kuitata naiset jonkinlaisena miehen jatkeena ja omaisuutena saa minut pitämään hänestä vieläkin vähemmän. Kaunisto selvästi tuntee asiansa, eikä "opetus" tuntunut siltä vaan asiatieto kietoutui ihan mukavasti osaksi tarinaa. 

Nautin kirjasta, ja vaikka käänteissä jotain arvasinkin, niin tarpeeksi jäi arvoituksia kiinnostuksen ylläpitämiseen. Virkistävää vaihtelua. Loppuun jäi kutkuttavia koukkuja, vaikka tarinan narunpätkät kauniisti solmittiinkin rusettiin. Tuleekohan tälle jatkoa? 

(Luku)päiväkirja: Elokuun luetut

 

Tuleekohan tästä yhtä lyhyt postaus kuin mitä on elokuun luettujen lista ? 

Miksiköhän muuten koko ajan sormet meinaavat kirjoittaa "kesäkuun" lista. Mieli on tainnut jäädä kesän alkuvaiheisiin. Liekö sitten syynä se, että helteitä on odoteltu syyskuuhun saakka, eikä niitä ole vieläkään näkynyt. Luovutaanko toivosta ? Varataanko matka jonnekin? 

No pihalla kukkivat syyshortensiat ja ruusut, auringonkukatkin melkein... Tomaattiraakileita on kymmeniä, mutta niiden suhteen olen jo vähän menettänyt toivoni. Ehkä pitää koittaa pussikypsytystä. Uimassakin olen käynyt. Viimeksi tänään aamulla ja ilma oli kesäinen, mutta syksyn valolla. Ihanaa. Ei tässä mitään kesähelteitä enää kaivata. 

Elokuussa riitti monenlaista puuhaa - sain jopa järjestettyä ompeluseuran! Siksikin kai lukeminen jäi vähän vähemmälle. Listalta löytyy vain kuusi loppuun luettua kirjaa. Taputuksen annan olkapäälleni siitä, että peräti kolmesta on kirjoitettu myös blogiin. Kiitettävää aktiivisuutta. 

Loput kolme ovatkin sitten dekkareita. Kaksi cozy mysteryä ja yksi vähän kovempi Kovasten perheestä. Sarjan toinen osa Verilinja ratkaisee jotain mutta jää lopussa sellaiseen koukkuun, että kolmaskin pitänee lukea. 

Murder on the Italian Riviera kertoo taas uuden seikkailun eläkkeellä olevan englantilaiskomisarion ja hänen uskollisen labradorinnoutajansa matkustaessa postikorttimaisen upeasta italialaisesta kaupungista toiseen. Välillä mietin, saako kirjailija jotain sponssituloa Italian matkailunedistämiselimiltä ? Syytä olisi. Sen verran houkuttelevasti kaupunkeja kuvataan. Minua kuvaukset eivät häiritse, mutta kaavamaiset juonet saavat lukemaan sarjasta vain pari osaa kerrallaan. Sitten pidetään taukoa. Sinänsä ihan viihdyttävää iltalukemista, joka ei aiheuttane kenellekään sen pahempia painajaisia. 

Kaivatut on jatkoa Anneli Kannon Näkijä-sarjalle. Ihan viihdyttävä, mutta teemoiltaan ehkä pikkuisen alleviivaava. Ei siinä mitään. Pakolaisten kohtelu ja moderni orjuus ovat karmeita asioita. Ei ole helppoa integroitua uuteen maahaan, kun kielikin on sellaista kummallista ja ihmisistä vaikea tietää, kuka on ystävä ja kuka ei. 

Syyskuussa lukutahti näyttää hieman piristyneen. Katsotaan sitten muutaman viikon päästä, miten kävi. 

Matti Laine	Verilinja	paperi
Päivi Haanpää, Terhi Rannela	Miksi en kirjoittaisi ?	paperi
T.A.Williams	Murder on the Italian Riviera	ekirja
Anneli Kanto	Kaivatut	paperi
Kira Poutanen	Pariisikoodi : paperisotaa ja poskisuudelmia ranskalaisittain	paperi
Milan Kundera	Romaanin taide	paperi