1.10.2022

(Luku)päiväkirja: Kirjamessuhuumaa ja simulaatioita

Syksy tuli rytinällä. Vettä satoi kohisten melkein koko viikon ja sytytin kynttilät takkaan harva se päivä. Värit syttyivät miltei yhdessä yössä puihin ja pensaisiin. Pihalla tuttu asetelma tummanpunaisesta villiviinistä, valkean lilasta syyshortensiasta ja vadelmapensaan ylälehtien keltaisista lehdistä helli katsetta. 

Pidän syksystä, vaikka vanhemmiten pimeyden saapuminen onkin joka vuosi vaikeampaa. Ei millään malttaisi luopua hellivästä lämmöstä ja auringosta. 

Turun Kirjamessut ovat käynnissä ja siitä alkaa yleensä minun kirjasyksyni ja messuiluni. Tänä vuonna jäävät kuitenkin messuvierailut vähiin. Turkuun ehditään paikalle vasta huomenna ja silloinkin vain hetkeksi. Helsinki jää väliin kokonaan, kun ei olla paikalla. Kaikkea ei vaan ehdi ja syksy näyttää olevan entistä kiireisempi sekä työsaralla että muuten. 

Hauskan huomisesta kirjamessureissusta tekee sen, että tällä kertaa ei äidillä ole mitään ohjelmaa katsottuna. Menen kuskiksi ja seuralaiseksi, kun Totolla on kirjailijatapaaminen. Mitäs siitä tuumitte ? 

Rob McCool-sarjan kolmas osa on ilmestynyt. Rob McCool on ollut sekä Toton että minun lukulistojen kärjessä. 

Ennen pandemiaa Toto ehti tapaamaan kirjailija Tatu Kokon silloisilla Turun kirjamessuilla. Nyt Tatu kysyi, kiinnostaisiko meitä (siis Totoa) lukea myös uusin Rob McCool ja kiinnostaa toki. Vauhdikas seikkailu historiaa ja scifiteknologiaa tutulta, mutta kuitenkin niin vieraalta vaikuttavassa maailmassa on rentouttavaa luettavaa äidille ja ilmiselvästi koukuttavaa pojalle. Tykkäämme molemmat. 


Äidille kirjoista tekee erityisen mielenkiintoisia myös niiden kirjoitustapa. Tatu kyselee palautetta ja ideoita kohderyhmältä eli nuorilta lukijoilta Livekirjailija - Tatu Kokko sivuilla.  Prosessi on kiehtova, pääseväthän kirjan syntyyn osallistuneet kommentoijat myös niminä kirjan loppuun. Ihan mahtavaa. 

Huomenna Totolla on taas treffit Tatun kanssa Turun kirjamessuilla. Kivaa. Toki varmaan kierrellään myös ostamassa kirjoja. 

Ei kirjan kirjaa 

Oma lukemiseni tökkii pahemman kerran ja syykin on vanha tuttu. Töissä on vaan ollut kertakaikkiaan liian kiire ja päivät niin pitkiä, ettei illalla ole perusjuttujen lisäksi jaksanut tarttua kirjaan. Hiukan olen kuunnellut äänikirjaa lähinnä unilääkkeeksi, eli sitä tuskin voidaan laskea varsinaiseksi lukemiseksi. Aamuisin joudun yleensä palaamaan melkoisen lähelle edellisen illan alkukohtaa. 

Viikkoon mahtui myös kahden päivän koulutus business kommunikaatioon liittyen. Hupaisasti simulaatiossa päädyin keskustelemaamn espanjalaisen johtajan kanssa, joka harrastaa novellien kirjoittamista. Hän on jopa joitakin vuosia sitten perustanut Blogspotiin kirjoittajayhteisön, jota käytettiin alustana novellien julkaisulle. 

Keskustelu eteni raapaleiden määritykseen ja vuodenaikoihin. Sain tehtäväkseni kirjoittaa raapaleen syksystä. Virtuaalinen tehtävä simulaatiossa, mutta kiehtova sellainen. Ehkä  jossain kohtaa koitan sellaisen saada raapaistua kasaan. 

Ainakin se tuli todistettua, että kirjallisuus toimii oivana yhteyden luojana myös liikemaailmassa. 


25.9.2022

(Luku)päiväkirja: Tummat vedet ja syksyn värit

 


Syksy hellii nyt monellakin tavalla. Säät ovat suosineet ulkoilua ja väriskaala puissa ja pensaissa hivelee silmiä. Tämä on monella tapaa suosikkivuodenaikani, vaikka töiden syyskiire vähän haittaakin täysillä nauttimista. 

Kiirettä pitää myös kirjamaailmassa, kun valmistaudutaan "suursesonkiin" eli kirjamessuihin ja sitten joulumarkkinaan. Dekkarit ovat joka vuosi näkyvästi esillä, totta kai. Niitä luetaan ja niitä myös ilmestyy paljon. Me pääsimme Gummeruksen bloggaaja-/grammaajailtaan tutustumaan tämän vuoden valikoimaan ja mukaan lähti useampikin mielenkiintoinen dekkari lukulistalle. 

Mielenkiintoinen oli myös illan kirjailijavieras. Pääsimme nimittäin etäyhteyden päähän keskustelemaan Clare Mackintoshin kanssa ja kyselemään häneltä niin uusimmasta kirjasta kuin monista muistakin mieleen juolahtaneista aiheista. 

Videopuhelu toimi vallan mainiosti, tunnelma oli lämmin ja välitön. Illasta jäi hyvä mieli - kiitos. Oli myös kiva kuulla mm. Claren innostuksesta kylmävesiuintiin. Ehkä hän pääsee vielä joskus Suomeen ja kokeilemaan, miten kylmää se vesi siellä avannossa sitten onkaan :-) 


Saimme mukaamme omistuskirjoituksella varustetut dekkarit eli viimeisimpänä ilmestyneen DC Morgan sarjan ensimmäisen osan Tummat vedet. Minä olin dekkarin jo lukenut ennen bloggari-iltaa, joten pääsin kysymään kirjailijalta yleismaailmallisista trendeistä ja niiden vaikutuksesta mm. kyseisen teoksen henkilöhahmoihin. 

Luin nimittäin juuri jokin aika sitten Satu Rämön dekkarin Hildur ja Tummat vedet-romaania lukiessani tuli jonkinlainen déjà vu useammastakin asiasta. Ensinnäkin molemmat sijoittuvat ilmastoltaan ja säältään haastelliseen paikkaan (Islanti vs. Wales), molemmissa on vesi merkittävänä elementtinä. Kummankin päähenkilö on traumatisoitunut nuori naispoliisi, joka on kasvattanut ympärilleen paksun kuoren ja ronskin tavan toimia. Eniten huomiotani kuitenkin kiinnitti päähenkilön pariksi ulkopuolelta tuleva mies, jonka herkkyys ja erityisesti henkilökohtainen tilanne avioeron ja lapsen huoltajuuskiistan osalta on melkoisesti toisiaan muistuttava. 

Kysyin erityisesti tuohon herkän miehen hahmoon liittyvästä trendistä ja Clare vastasi trendien toki vaikuttavan, mutta että Tummat vedet-romaania kirjoittaessa kyseessä oli erityisesti tasapaino ja toisiaan täydentävä aura päähenkilöillä. Mielenkiintoista. Pitää lukea muutama muukin uusi dekkari ja tutkia toistuvatko elementit muissakin - traumatisoituneiden vahvojen nuorten naisten esiinmarssi päähenkilöinä on nimittäin ollut jonkun aikaa trendinä sekin. Millenium-sarjassahan jo mentiin vähän samoilla kuvioilla...  

Sinänsä Tummat vedet on hyvin kirjoitettu ja kiemurainen murhatarina, jossa lisäelementtejä tuovat niin päähenkilöiden välinen jännite, menneisyyden tapahtumat kuin Englannin ja Walesin järven keskeltä menevän rajan vaikutus. Kieli, identiteetti, tai niiden huomiotta jättäminen vaikuttavat kirjassa ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. 

Tarina alkaa, kun uudenvuodenuinti kylmässä järvessä keskeytyy kuolleen miehen ruumiin kelluessa näkyviin. Kuollut on uuden luksuslomakylän keulakuva, vastarannan Walesilaiselta puolelta kotoisin oleva laulaja, jonka persoona ja menneisyys kehkeytyvät vähitellen tarinassa auki ja niistä löytyy kaikenlaista sontaa ja motiiveja murhaan. 

Henkilögalleria ei ole pienen pieni, mutta kuitenkin rajattu. Epäiltyjä on sopiva joukko ja huomio siirtyy yhdestä toiseen tapahtumien auetessa takaumien kautta. Arvasin kuvion suurin piirtein ennen loppuratkaisua, mutta kyllä sieltä kuitenkin silti vielä löytyi yllättävä käänne. 

Tummat vedet on sujuva, tyylipuhdas dekkari, jonka parissa viihtyy. Se ei mässäile väkivallalla, siinä on tarpeeksi teemoja myös lukijoiden ajatusten herättelyyn ja käänteet pitävät mielenkiinnon yllä. Päähenkilöihin kiintyy sen verran, että varmasti luen sarjan jatko-osia, kunhan ne ilmestyvät. Pitänee myös kurkata kirjailijan aiempia teoksia. En nimittäin ole niihin vielä tullut tarttuneeksi. 

18.9.2022

(Luku)päiväkirja: Universumi yllättää


Kuuntelinpa tuossa kesän lopussa yhden keittokirjan - tai no teknisesti kyseessä on toki keittokirja, mutta sellainen, jossa on paljon muutakin luettavaa kuin reseptejä. Kyseessä on The Alice B Toklas Cookbook, joka ilmeisesti oli lajissaan ensimmäinen. Siis ensimmäinen siinä genressä, jossa reseptien lisäksi kerrotaan anekdootteja ruoan ympäriltä ja elämästä yleensä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se kertoo kahden amerikkalaisen naisen seikkailuista Ranskassa (ja vähän Amerikassakin) viime vuosisadan alkupuolella. Kuuluista taiteilijat (mm. Picasso) ja kirjailijat (kuten Hemingway) vilahtelevat kahden maailmansodan tapahtumien ja puutarhaelämän välissä. Gertrude Stein ja Alice Toklas elivät yhdessä vuosikymmeniä ja valitsivat asuinpaikakseen Euroopan, koska ranskalaiset suhtautuvat vapaamielisemmin erilaisiin seksuaalisiin suuntauksiin kuin puritaaniset amerikkalaiset. 

Reseptit ovat kirjassa tietenkin mielenkiintoisia (vaikka se tryffelien määrä on kyllä ihan kammottavaa. Minä kun en ole tuohon mielestäni ylihypetettyyn sieneen tykästynyt ollenkaan). Parasta kirjassa on kuitenkin kuvaus elämäntavasta ja jo kadonneesta ajasta. Varsinkin kertomukset kesistä vuorien kainalossa sijaitsevassa talossa ja sen puutarhassa olivat viehättäviä ja houkuttivat tunnelmoimaan ranskalaista maalaiselämää. 


Kuva Storytel

Alice B. Toklas kuvailee keittokirjassaan myös niitä monia keittäjiä, jotka heidän palveluksessaan valmistivat amerikkalaista, ranskalaista, indokiinalaista, tai mistä nyt sattuivat olemaankaan, ruokaa emäntiensä iloksi. Joukkoon mahtui myös eräs suomalainen Margit, jonka ruoka oli jumalaisen hyvää, mutta jonka Toklasin ja Steinin ystävä risti Mademoiselle Hamletiksi hänen raskasmielisyytensä vuoksi. 

Tuskin olin mielessäni maistellut viimeisen kirjan reseptin, kun tartuin Leena Parkkisen uutuuteen... 


Ja BAM!

Olisihan se pitänyt tajuta ja ehkä jossain alitajunnassa jokin yhteys heikosti vilahtikin, mutta pysähdyin kuitenkin hämmentyneenä kuin seinään heti kirjan alussa. 

"Margit oli monta vuotta taloutemme ilonaihe, joskaan hänen olemuksensa ei säteillyt iloa. Hän oli melankolinen, kuten pohjoisen ihmiset yleensä ja muuan ranskalainen ystävä kutsui häntä mademoiselle Hamletiksi..."

Että mitä ? Minähän juuri luin jotain varsin samanlaista... Eikä ihme, sillä tuo on suora lainaus Alice B Toklasin keittokirjasta. Sinänsä ei kai olisi pitänyt hämmästyä, kun kirjan nimikin on Neiti Steinin keittäjätär, mutta näköjään sitä (kirja)universumi pääsee yllättämään, jos ei pidä varaansa ja pysy tarkkana. En ollut yhdistänyt kirjan nimeä mitenkään amerikkalaiseen kirjalijaan Pariisissa - saa tietysti kyseenalaistamaan kykyäni ajatella ja kyselemään väsymyksen asteesta, mutta näin se nyt meni. 

Kirjat totta totisesti tulevat sarjoissa (tai pareissa) - välillä ihan sattumalta ja lukijan vaikuttamatta asiaan muuten kuin tarttumalla eteensä tuleviin opuksiin. 

Kun toivuin hämmästyksestäni, mikä tapahtui toki nopeasti, nautin kovasti yhtymäkohdista juuri lukemaani keittokirjaan. Parkkinen kutoo todellisuuden anekdootit taitavasti Margitin fiktiiviseen tarinaan Paraisten saarella. On kiehtovaa seurata tapahtumia kertomuksen ajankohdasta ja takaumina kahden siskoksen saapumisesta kartanolle palvelukseen ja tapahtumien etenemisestä kohti tragediaa. 

Dekkarimainen tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka, vaikkei juonessa rikosta ratkaistakaan. Kertomus ei ole tavanomainen, vaikka rakkaus ja luokkaerot tuttuja kuvioita luovatkin. Parkkinen kääntää asetelmia uudella tavalla, tosin ehkä nykytrendien keskellä vähän odotetustikin ja kirjoissaan osittain toistuvana teemana naisten välisestä kiintymyksestä. Toistuvuus ei kuitenkaan tarkoita millään tavalla tylsää. Itse asiassa tuntuu, että kirjailija on tulossa aina vain taitavammaksi antamaan lukijan tunnistaa hahmottuvia kuvioita paljastamatta tarinasta missään vaiheessa liikaa. Kuva on kokonainen ja oivallus syntyy vasta ihan lopussa, kun viimeisetkin yhteydet paljastuvat. Toisaalta arvostan myös langanpätkien sitomista. Työ tuntuu viimeistellyltä. 

Neiti Steinin keittäjätär onkin jotenkin tyylikäs kirja. Ei sliipattu ja lipevä, mutta hienostuneella tavalla siloiteltu kaikkine juonellisine rosoineen ja rikkonaisine henkilöhahmoineen. Vähän niin kuin vaikka Lapponia-korut, joiden karkeakin ja välillä käsittelemättömän näköinen pinta muodostaa arvostettuja ja haluttuja esineitä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se oli yksi eniten odottamiani uutuuksia tälle syksylle, enkä tosiaankaan pettynyt. En ole ihastunut ihan kaikkiin Leena Parkkisen kirjoihin, mutta erityisesti Säädyllinen ainesosa ja nyt tämä saavat minut jatkossakin odottamaan uusien kirjojen ilmestymistä. 


10.9.2022

(Luku)päiväkirja: Minulta jää nykyään kesken

Sen on syksy nyt. Keli kylmeni ja samantien alkoivat myös syysflunssat. Viime viikonloppuna niiskutti kuopus, nyt kröhin minä. Kai sitä pitäisi tehdä testikin taas, vaikka olisi kyllä tosi huonoa tuuria saada korona uudelleen jo nyt. Edellisen kerran meillä se sairastettiin heinäkuun alussa. 

Syksyyn liittyy kaikenlainen uuden aloitus ja asioiden listaaminen tai tarkistaminen. Siispä vilkuilin vähän kirjalistojani. 

Nuorempana en kertakaikkiaan voinut jättää kirjaa kesken. Kaikki piti lukea reippaasti loppuun. Ensin minulla oli kesken kerrallaan vain yksi kirja, sitten huomasin lukevani rinnakkaain kirjoja kolmella eri kielellä, sitten vähän genrejä ristiin ja... Lopputuloksena minulla on tälläkin hetkellä Goodreadsin mukaan kesken yli 20 kirjaa. 

Eikä kyseessä nyt enää ole, että luen rinnakkain vaan joudun tosissani pohtimaan, luenko edes loppuun. Oudointa tässä on, että kesken olevien listalla kummittelee suosittuja ja oikeasti hyviä kirjoja. En vain tule tarttuneeksi niihin enää uudelleen ja liihotan perhosena seuraavaan tarinaan. 

Vai mitä tuumitte siitä, että kesken jääneiden joukosta löytyy aarteita kuten Anni Kytömäen Margarita (kesken tammikuusta 2021) ja Terhi Tarkiaisen Kitty (kesken marraskuusta 2020)? Ensimmäisen kohdalla en oikein ymmärrä, mitä tapahtui, mutta jälkimmäisessä minua taisi vähän häiritä itse aihe. Vaikka toki alun tapahtuma on epäreilu ja kamala, en oikein koe kostoajatuksissa vellomista edes kovin kiinnostavaksi luettavaksi. Taitaa maailmassa olla tarpeeksi negatiivista aaltoilua ihan reaalitodellisuudessakin. Käy raskaaksi lukea samaa tunnelmaa kirjoissa. 

Aionko lukea noita sitten joskus loppuun ? Kyllä kai, kai... 

Muita kesken olevien listalta löytyviä ovat mm. 

  • Louise Pennyn Kylmän kosketus (olen ollut liian rauhaton Pennyn verkkaiseen tunnelmaan), 
  • Taylor Jenkins Raidin Daisy Jones & The Six (minulta ei oikein riitä kärsivällisyyttä päättömälle bändikohellukselle - taidan olla liikaa täti)  ja 
  • Anu Patrakan Syyllisyyden ranta (vähän liikaa negatiivisia viboja tässäkin, vaikka Rui Santosista pidänkin)
Nuo ovat kaikki olleet myös kesken jo yli vuoden ajan. 

Muuten listalla on kaikenlaista sekalaista valikoimaa tietokirjoja ja romaaneja, suomeksi ja englanniksi.

Ihan viime aikoina olen aloittanut useampaa kirjaa, joissa tahti on uhkaavasti hiipunut. En ole ihan varma, miten niiden kanssa käy. 
  • N.K. Jemisin Murtunut maailma osa I Viides vuodenaika (aloin ennakoimaan tarinassa itselleni epämieluisia käänteitä ja jumituin. Tästä pitää päästä yli, sillä kirja on todella hyvä. Enkä minä ole välttämättä ollenkaan oikeassa) 
  • Jani Toivolan Rakkaudesta (se vaan jäi)
  • Johanna Venhon Martti Suosalon tähänastinen elämä (jotenkin en millään pääse tarinaan mukaan)  
  • Minna Mikkosen Amelian luut 
Jotain sentään eteneekin. Minulla on aktiivisessa luvussa/kuuntelussa tällä hetkellä kolme kirjaa. 
  • Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär, jolla on jännittäviä yhteyksiä juuri kuuntelemaani äänikirjaan. En tiedä, onko kyseessä alitajuinen valinta vai sattuma, mutta yllätyin. 
  • Markus Hotakaisen Tähtitieteen naiset on minulla iltalukemisena. Lyhyet pätkät menevät väsyneenä juuri sopivasti ja kirja on mielenkiintoinen. 
  • Aino Huilajan Pakumatkalla soi luureissa. 

Mites teillä ? Jäävätkö kirjat kesken ja kummittelemaan ? 

4.9.2022

(Luku)päiväkirja: Kirja-aktiviteettia pitkästä aikaa

Oi, että oli ihanaa. Pitkästä aikaa oli kirjallista iltaohjelmaa eli pääkaupunkiseudun kirjabloggaajien kuukausitapaaminen pidettiin kustannusosakeyhtiö Aula & Co tiloissa ja kirjailijoiden parissa. Kattaus olikin varsin mielenkiintoinen. 

Markus Hotakaisen Tähtitieteen naiset olin bongannut jo aikaisemmin lukulistalle. En ole vielä kyllästynyt historian mielenkiintoisista naisista kertoviin kirjoihin, vaikka niitä onkin viime vuosina ilmestynyt tasaiseen tahtiin. 

Niklas Ahnbergin Poika joka käveli vetten päällä oli myös osunut silmiini, mutta en jotenkin ollut mieltänyt sitä fantasiaa sisältäväksi YA-romaaniksi. Kirjailijan itsensä kertomana kirja kuulosti mielenkiintoiselta ja vähän mietin, antaisinko Totollekin luettavaksi. Luen itse ensin ja sitten katsotaan. 

Ari Turusen Teette niin kuin minä sanon kuulosti mielenkiintoiselta läpivalaisulta ikävien valtaapitävien psyyken rakenteisiin, mutta tämän hetken uutiset ja maailmantapahtumat ovat aiheuttaneet minulle kyseisten tyyppien kohdalta sen verran pahat allergiaoireet, etten halua vapaa-ajallani heistä lukea yhtään enempää. Tiedän heidän olevan vaarallisia kusipäitä ja se riittää tällä hetkellä. Jos vastaava allergiareaktio ei ole päällä, kannttaa kirja lukea ja nauraa kyseisille herroille. 

Mutta summeerattuna, nautin suunnattomasti kirjakeskustelusta, kirjailijoiden kuuntelusta, sekä tietysti mustikkapiirakasta. Kiitos Aulan väki :-) 

Kesken on tällä hetkellä isompikin pino kirjoja, mutta Tähtitieteen naiset on nyt virallinen iltalukemiseni ennen nukahtamista. Luvut ovat sopivan lyhyitä luettavaksi ennen äänikirjaan siirtymistä. Siihen sitten nukahdankin alta aikayksikön... 

Elokuun luetut 

Nyt kun syyskuu on virallisesti käynnissä, on myös hyvä hetki vilkaista loppukesän luettujen listaa.

Elokuu oli varsin mukava lukukuukausi. Kaikkiaan listalle päätyi 12 kirjaa. Enemmänkin oli ja on kesken, mutta esimerkiksi äänikirjoissa tuntuu Alice B. Toklasin Cook Book jatkuvan ja jatkuvan. Edelleenkin syy on kuuntelijassa  (ja resepteissä). Minä kertakaikkiaan en pysty pysymään hereillä. Tuo on siis minulla se iltojen äänikirja, mikä toki unen kannalta on hyvä asia, mutta ei kuuntelun edistymisen. 

Silti, huolimatta Cook Bookin edestakaisesta "kelaamisesta" sain elokuussa loppuun peräti 4 äänikirjaa. Patti Smithin Just Kids oli aivan ihana. En ole vieläkään siitä postannut, vaikka pitäisi. Ei se kuitenkaan ihan samalle tasolla minulla tunnelmoinnissa noussut kuin MTrain, mutta kuitenkin kirjailijan itsenä lukemana upea kokemus. 

Murhadraamaa ja yksi laama sekä Kottikärrykaruselli olivat molemmat hauskoja ja kepeitä. Eka on viihteellinen dekkari ja toka ehtaa viihdettä. Pidin tästä Veera Niemisen uusimmasta huomattavasti enemmän kuin hänen edellisestään

Olly Donnerin kiehtova elämä puolestaan oli aika tyypillinen elämäkerta ei niin tyypillisestä elämästä. 

Ainoat paperikirjat olivat ruokakirjoja, mikä nyt ei kai ole kohdallani kovin yllättävää. 

Ekirjoissa mentiin vampyyrihömpällä peräti kolmen kirjan osalta, sekaan heitettiin pari dekkaria ja yksi lastenfantasia. Vera Valan uusin oli tuttua tyyliä kirjailijalta ja Kuolema Kukko-onnen majatalossa toi uudenlaisen miljöön sillä päähenkilö työskentelee eettisenä sairaanhoitajana Thaimaalaisessa sairaalassa. Varsin luettavia molemmat. 

Oboin kirja pääsi vähän yllättämään. Se oli ehkä enemmänkin satu kuin lastenfantasia, mutta en oikein osaa itsekään sanoa miksi. Pitää miettiä. 


Tänään on ollut vähän takkuinen päivä. Meille on pesiytymässä jonkinlainen räkätauti, joka aloitti kuopuksesta ja muutti sunnuntain suunnitelmat. Ei ole lepo ollut minullekaan huono juttu, sillä kyseinen pöpö näköjään tarttuu ja olen itsekin vähän puolikuntoinen. Taitaa olla pari testiä paikallaan huomenna aamulla ennen kuin kukaan lähtee taholleen. Tosin iso K kävi meillä jo heinäkuussa, joten ei kai tämä sitä ole. 

Se hyvä puoli tässä on, että sain auringonkukkasukkani valmiiksi! 

27.8.2022

Ex tempore lukumaraton! Mut ensin grillataan... (Kesälukumaraton 2022 erä 3)


Oli taas mennyt minulta ihan ohi, mutta nythän on venetsialaisviikonloppu ja kesän kolmas kirjabloggaajien lukumaraton. Onneksi osallistua voi koko viikonlopun ja aikaa tarvitaan "vain" 24h. Ihan tuota minulla ei itse asiassa ole, kun huomenna on yhdet rippijuhlatkin, mutta taukohan vaan lisää lukukuntoa. 

Eli siis... hyppään mukaan. Kunhan saadaan nämä grillaukset ensin tehtyä ja hampparit nassuun. 

Päivitystä siis tulossa... 

Nyt kun pihvit ovat paistumassa, ehdin hetken miettiä lukusuunnitelmaakin. Olen huomannut toimivaksi tavaksi aloittaa lukumaratonille uusi kirja. Silloin puhti säilyy ja tulee hyvä edistymisen tunne (siis jos kirja on hyvä). Nyt voisi pinoon valita vaikka seuraavia : 

  • Leena Parkkinen : Neiti Steinin keittäjätär - houkuttanut jo jonkin aikaa, mutta tartuinkin välillä Alastair Reynoldsin Noidankehään. Se ei ole vielä lopussa, mutta jos nyt välissä tässä lukumaratonilla... (ekirja)
  • Metsä meidän jälkeemme sai Tieto-Finlandian 2019. Se on odottanut pöydällä jo jonkin aikaa. Ehkä nyt on aika. 
  • Cressida Cowell : Taikuuden aika - Pako Karminkarista . Toinen osa ja edellisen taisin myös lukea lukumaratonilla. 
Mustia hevosia löytynee fiiliksen mukaan, mutta näillä lähdetään. 

Heinäkuun lukumaratonin tulos muuten löytyy täältä. En ihan odota pääseväni samanlaiseen tulokseen... 

N.Y.T. NYT! 

Tai siis noin kahdeksalta aloitan lukemisen ja niinhän siinä kävi, että takavasemmalta kiilasi musta hevonen ensimmäiseksi, jota lienee mukava lukea odottaessani Kamadon kylmenemistä. Siinä oli äsken vielä asteita melkein 300 ja lohifileen savustamiseen pitäisi laskea alle 150 paikkeille (tai vähän yli aloittaessa). Nyt kärvistelen, kun tuntuu grillilämpöä menevän hukkaan. Yleensä keksin kaikenlaista grilliin pantavaa ja syömme sitten kaikenlaista grillattua koko viikon. Tänään ei ole mitään muuta kuin lohi. Hirveää tuhlausta! 

Mutta siis se kirja. Tartunkin ensimmäisenä hyvänmielen dekkariksi mainostettuun David Casarettin kirjaan Kuolema Kukko-onnen majatalossa. En ole tainnutkaan lukea aikaisemmin Thaimaahan sijoittuvaa dekkaria, ainakaan muistaakseni. 

Mutta nyt lukemaan. 



Aamulla puoli yhdeksältä

Sain kuin sainkin luettua dekkarin loppuun illalla. Goodreadsin mukaan olen siis lukenut 379 sivua. 

Kuolema Kukko-onnen majatalossa oli leppoisa kuvaus eettisestä sairaanhoitajasta pienen thaimaalaiskaupungin sairaalassa, jonka päättelykykyä tarvitaan selvittämään niin odotushuoneessa kyykkivän miehen arvoitus kuin auttamaan poliisia löytämään useamman aviomiehen kuolleena päivystykseen tuonut nainen. Pienen pientä jännitystäkin kirjasta löytyy, mutta ei mitään kamalaa, eikä yöunien puolesta tarvitse pelätä.

Aika paljon kului sivuja päähenkilön pohdintoihin ja lievään huijarisyndroomaan, mutta kyllä tuon luki lauantai-illan viihdykkeeksi oikein sujuvasti. Plussaa myös tapahtumapaikasta sillä en kauheasti ole lukenut Thaimaahan sijoittuvia kirjoja. (Jos yhtää). Kirjailija ei kuitenkaan ole "paikallinen", joten en mene vannomaan autenttiuutta, mutta en kyllä nyt jaksa myöskään miettiä kulttuurista omimista miltään näkökantilta. 

Aamiainen sujui mukavasti pihalla Ella Kannisen seurassa. Luin uudelleen Kotona Italiassa -kirjan loppupätkän, sillä olen tainnut edellisellä kerralla olla aika väsynyt. Aloitin siis uudelleen Piemontesta ja Sukuloiden viinitilasta ja sivuja kertyi nopsaan noin 80. Pientä huijausta tietysti, sillä joukossa on sekä kuvia että reseptejä, joiden sivuja kääntelee tiiviiseen tahtiin, mutta kuitenkin. 

Aamukahvi terassilla on ihana kesärutiini, mutta pitää varmaan muuttaa jonnekin kauas maalle. On sunnuntaiaamu ja jostain kaikui koko ajan inhottava moottorin ääni. En tiedä, mikä se oli. Ei kuulostanut oikein autoltakaan. Olisiko Länsiväylällä tähän aikaan jo tuollainen humina ? Vai jotain pumppuja / puhaltimia päällä kaupalla tai läheisillä rakennustyömailla? 

Kaikkiaan siis sivuja tähän mennessä 379+80=459

Seuraavaksi olisi tarkoitus lähteä lenkille. Ennen minulla oli kävellessä aina luurit korvissa ja äänikirja päällä. Viime aikoina olen todennut minulle olevan  hyväksi keskittyä vain liikkeeseen, rannalla aaltoihin ja poluilla puiden suhinaan, ja vähän niihin kaupungin ääniinkin. Stressitaso alenee, ilmeisesti hyväkin äänikirja kuitenkin vie energiaa. Tänään teen niin kuin hyvältä tuntuu. Otan kuulokkeet mukaan, mutta en lupaa mitään. 

Kuva : Storytel apista 

Puoliltapäivin - ei tämä nyt mene ollenkaan suunnitellusti

Joo, kävin lenkillä ja totesin nyt tekeväni törkeän lukumaratonin huijausliikkeen. Kuuntelin nimittäin Storytelistä 9. jakson Juoksukoulua, sen Mindfulness jakson. En ole ihan varma, voidaanko sitä laskea lukemiseksi, tai siis äänikirjan kuunteluksi. Onhan siinä toki muutakin tekstiä ja asiaa kuin vain kehotuksia juosta tai kävellä, ja se on Storytelissä, mutta onko se kuitenkaan kirja ? Toisaalta, miksi ei ? Onhan hyvinvointikirjoja, joissa käydään samoja asioita ja annetaan harjoituksia. Erona tässä on se, että oletuksena olet lenkillä kuunnellessasi. 

Siis, nyt lasketaan 30min Juoksukoulua. Minun maratonistani (hehe..) tässä on kyse. 

Lenkin jälkeen istuin hetken ja sitten piti saada ruoka pöytään. Kävi helposti. Kun Kamado on kuumennettuna, teen aina lopussa savulohta. Se on NIIIIIINNNNN hyvää. Tällä kertaa syötiin salaatissa. Sekaan vain peruspalat salaattia, kurkkua, tomaattia - mukaan vähän fetaa ja paahdettuja cashew-pähkinöitä - ja tietysti sitä lohta, jonka tällä kertaa savustin makealla chilikastikkeella höystettynä. Ei kuulunut yhtään valituksen inahdusta pöydästä, eikä jäänyt fetanmurustakaan jäljelle. Onneksi lohta on vielä. Teen sittä yleensä kerralla reilunkokoisen palan. 

Lukeminen siis ei varsinaisesti onnistu kokatessa, vaikka tehtäviä tällä kertaa olikin minimimäärä. Äänikirja toimii. Siispä jatkoin joskus aloittamaani Veera Niemisen viihderomaania Kottikärrykaruselli. Siinä tallinpitäjä kertoo lakonisesti arjestaan. Toistaiseksi ei rakkautta ole näkyvissä ja elämä on yhtä lantarallia ja hysteerisiä asiakkaita, mutta olen aika alussa. Kuunneltu noin 40min, joista 30 tässä lukumaratonin aikana. 

Toistaiseksi en siis ole koskenut suunnittelemiini kirjoihin lainkaan. Ei haittaa. Luettuna silti tässä kohtaa 459 sivua ja äänikirjaa kuunneltuna tunnin verran. Ei yhtään hullummin. Maratonia jäljellä vielä 8h. 

Klo 20

Lukumaraton päättyy. Luin juhlien jälkeen vielä 34 sivua tietokirjaa ja kuuntelin jossainkohtaa vähän lisää Kottikärrykarusellia. 

Metsä meidän jälkeemme on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Olen vasta ihan alussa, mutta jo nyt en ihmettele, miksi se sai Tieto-Finlandian.  Metsä on suomalaista ydintä, jonka mitä ilmeisimmin olemme jo melkein tuhonneet. Että silleen. 

Maratoonaus oli mukavaa. Ex tempore lähtö loi vapauksia, mutta silti tulos on varsin mukava. 

Sivuja yhteensä luettuna 493

Äänikirjaa kuunneltuna 1h37min

Ei huono ollenkaan. 


(Luku)päiväkirja : Ulkona tuoksuu syksy

 


Aamulla takapihalla oli viileää ja ilmassa tuoksui syksy ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Kävelyllä tosin tuli sitten kuuma taas. En oikein tiedä, miten suhtaudun tuohon syksyn saapumiseen. En ehkä ole vielä valmis. Tämä kesä on ollut oloa hellivä niin monella tapaa. 

Ehkä syksyn viileys sitten taas virkistää ja energisoi. Päättäkäämme niin. 

Viime aikojen hellekeleissä ei ole ollut mitään muuta vikaa, kuin että on pitänyt olla töissä. Koneen vieressä istuminen ja hautova helle eivät sovi minulle. Onneksi olen selvästi oppinut jotain. 

Ennen olisin painanut pitkää päivää ja kokenut huonoa omatuntoa kaikenlaisista tauoista. Nyt hyödynnän surutta aamun viileän hetken kävelyyn tai lenkille (tai leivän paistamiseen, kuten eilen). Työt alkavat myöhemmin, mikä tarkoittaa freesimpää Minnaa illansuun palavereissa. Olen tehokkaampi, mutta ennen kaikkea iloisempi ja onnellisempi. 

Tätä pitää jatkaa myös syksyn pimeydessä. 

Lukeminen on puolestaan vähän takkuillut. Lukulistalta löytyy toki montakin hyvää (ja uutta) kirjaa, mutta käsi tarttuu enemmänkin lehtiin ja ruokakirjoihin. Viime aikoina olen tullut hankkineeksi aleista ja "astiakirppiksiltä" muutamankin kivan ruokakirjan. 


Ella Kanninen: Kotona Italiassa  (2017)
Suoraan sanottuna tämä on ehkä enemmänkin Italia-kirja kuin ruokakirja, tai fiilistelykirja kuin keittokirja. Kannisto kertoo Italian eri alueilla tuntemistaan ihmisistä ja ruokatuottajista, toki aina herkut mielessä ja on mukana reseptejäkin. 
Kivaa luettavaa, joka saa pohtimaan muuttoa Italiaan, eikä välttämättä vain lomamatkaa. Lyhyellä visiitillä kun ei varmastikaan pääse kiinni Kanniston kuvaamaan elämäntapaan. 

Tara O'Brady: Seven Spoons - My Favourite Recipes for Any and Every Day (2015)
Välillä on kiva lukea kirjoja muilta mantereilta. Ruoasta kirjoittamisessa on aina jotain universaalista, vaikka ainekset ja valmistustavat vaihtelisivat. Kanada ei tietenkään ole sieltä eksoottisimmasta päästä, mutta silti tutunkuuloisistakin resepteistä löytyy mielenkiintoista vierauden tuntua. Tässä kirjassa vieraus kuitenkin katoaa nopeasti ja tekisi mieli kokeilla edes jotain. Varmasti vielä kokeilenkin. 

Ursula Ferrigno: Trattoria - italialaista ruokaa perheelle ja ystäville (2005)
Lisää italiaa. Myönnän, en ole lukenut, vain selaillut, katsellut kuvia ja pysähtynyt reseptiin siellä, täällä. Selailukirjana toimii, en ole ihan varma, miten tarkkaan jaksan lukea. Ehkä sitten, kun muut on luettu kannesta kanteen. Jännä muuten, miten kuvien tyylistä tietää kirjan olevan näistä kaikkein vanhin, vaikkei aikaa kuitenkaan ole kulunut kuin kymmenisen vuotta kahden vanhimman välillä. Tai ehkä se on ollut tietoinen tyylivalinta. 

Näihin kun lisää sitten vielä Alice B. Toklas Cook Bookin, joka minulla on kesken äänikirjana, voi todeta (luku)elämän olevan pelkkää keittokirjaa. 

25.8.2022

(Luku)päiväkirja: Kaikenlaista huumaa ja hyvää oloa

Huomenna on taas  perjantai. Viikot vain vilahtelevat ohi ja se tarkoittaa, että syksykään ei ole enää kaukana. Kirjoja lukevalle syksy tarjoittaa kaikenlaisten kirjatapahtumien ja erityisesti kirjauutuksien sumaa ja huumaa. Paitsi ei aina, eikä kaikille. 

Minä olen muutaman vuoden ajan onnistunut jotenkin missaamaan hypetyksen ja ollut autuaan tietämätön uutuuksista ja jättänyt (tahallani?) väliin kaikki hehkutukset ja listaukset. Tänä vuonna kuitenkin jokin on toisin. 

Eikä muutos koske pelkästään kirjalistoja. Huomaan jaksavani. Loma oli oikeasti palauttava (koronasta huolimatta). Kaiken lisäksi palautuminen tuntuu jatkuvan sangen omituisissakin tilanteissa. Keväällä mutisin uudesta hienosta urheilukellostani, joka ei osannut näyttää minulle muuta olotilaa kuin "stressaava". Pohdin jo susikappaleen päätymistä ranteeseeni, mutta vika taisi ollakin käyttäjässä. 

Nyt nimittäin jo pohdin kellon viallisuutta tällä viikolla, kun vauhdikkaan ja vähän kuumenneenkin työkeskustelun päätteeksi se näytti  minulle "palauttavaa"-statusta. Voisin päätyä viemäänkin kellon huoltoon, jollei oloni oikeasti olisi huomattavasti kevättä parempi ja laite näyttää päivän mittaan muitakin statuksia.

Säännöllinen liikunta, lepo ja ennen kaikkea mustasukkainen oman ajan varjelu ovat mitä ilmeisimmin tehneet tehtävänsä. Puoli vuotta siihen meni, mutta nyt ollaan paremmassa tilassa. Hyvä minä! 

Kirjoista vielä sen verran, etten minä nyt vielä ole päätynyt katalogeja varsinaisesti selaamaan, mutta somesta olen bongannut useammankin tuoreen tuttavuuden. Jo luettuja dekkareita tuossa jo listasinkin, mutta niiden lisäksi olen merkinnyt lukulistaan mm. seuraavia : 

  • Leena Parkkinen : Neiti Steinin keittäjätär - historiallinen romaani, jossa ollaan ilmeisesti myös paljon keittiössä. Minulla on Parkkisen suhteen vähän epätasainen kokemushistoria. Sinun jälkeesi Max ei innostanut ollenkaan, mutta Galtbystä länteen oli varsin kiinnostava. Eniten kuitenkin pidin Säädyllinen ainesosa romaanista ja toivon tästä löytyvän jotain samanlaista. 
  • Riikka Pulkkinen : Lumo - Pulkkisen osalta minulla on vähän samanlainen kokemus. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän miellytti. Raja jätti kylmäksi. Totta vakuutti taitavuudellaan. Mielenkiintoista nähdä, miten tässä käy. Hauska muuten miten Pulkkisella on tapana käyttää nelikirjaimisia sanoja kirjojen niminä, paitsi tuossa yhdessä täydessä suullisessa... 
  • Alastair Reynolds: Noidankehä - Kirjaa verrataan Pilvikartastoon, joten se on ihan pakko lukea. Olen suuri David Mitchell fani, joten odotukset ovat korkealla. Alastair Reynolds puolestaan on minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka ilmeisesti varsin tunnettu kirjailija scifi-genressä. Tämä ilmestyi jo kesällä, mutta uusi kuitenkin.
  • Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi - Tässä olen ihan puhtaasti some-mainoksen uhri. Krista Kosonen on lukenut äänikirjan ja kehui mainoksessa teosta, joten pitää edes testata. Oletan tämän olevan tuhti lukuromaani. Saa nähdä, olenko väärässä. 
Sellainen lukulista seuraavaksi siis. Olenkin viimeksi lukenut lähinnä hömppäfantasiaa ja kuunnellut edelleen Alice B. Toklasin keittokirjaa. Siinä on mielenkiintoisia kuvauksia viime vuosituhannen alkupuolen kuuluisuuksista (Picasso) ja pidin erityisesti luvusta, jossa Gertrude (Stein) ja Alice olivat ambulanssikuskeinan ensimmäisen maailmansodan aikaan. Resepteihin on jostain syystä jaksa keskittyä yhtään ja vain kaikkein erikoisimmat saavat minut havahtumaan. Kuten nyt vaikka kilpikonnaliemi. Luovutin siis kuuntelun  yrittämisenkin niiden osalta ja ajatusten harhautuessa pyrin vain palaamaan kertomukseen, kun taas mennään tarinointiin.

Vaarallisen Alice B. Toklas Cookbookista tekee sen kuvaus Etelä-Ranskasta. Minäkin haluan ajaa autolla, minne sen nokka vie ja pysähtyä kaikkiin ihaniin hotelleihin ja jäädä muutamaksi kuukaudeksi johonkin idylliseen taloon oleskelemaan viini- ja hedelmätarhojen keskelle... 

21.8.2022

(Luku)päiväkirja: Dekkarikimara

 


Ei nyt ole mikään virallinen dekkarikuukausi menossa, mutta minulla on näköjään jonkinlainen dekkarisuma päällä. Ehkä töihin palaaminen saa jotenkin verenhimoiseksi...(?) tai elokuun helteessä tarvitaan jonkinlaista adrenaliinibuustia jaksamiseen ? Ei silti, olen minä dekkarien lisäksi lukenut myös viihdefantasiaa, mikä kertonee jotain sekä keskittymiskyvystä että kyvystä sisäistämään muuta kuin suoraviivaista kerrontaa. 

Viihteessä ei siis ole yhtään mitään vikaa, mutta hieman kaavamaisessa juonenkäsittelyssä on puolensa aivojen hellemoodissa. Toki tarinan ja henkilöhahmojen pitää silti olla hyvin kirjoitettuja tai alkaa ottamaan päähän ensimmäisen luvun jälkeen. Onneksi Molly Harperilla on homma hanskassa, eikä hän ota sen paremmin henkilöhahmojaan kuin kirjojaan muutenkaan liian vakavasti. 

Mutta siis, ne dekkarit. 

Myönnetään, osan näistä luin jo heinäkuun puolella, mutta riitti niitä lämpimiä päiviä silloinkin. 

Koko lista on luettu Storytel-lukijalla. Luulenpa, että lukulistani olisi vähän toisennäköinen tai ainakin lyhyempi, jolleivat kirjat olisi saatavilla parilla sormen pyyhkäisyllä. 

Yhteistä koko viiden kirjan kimaralle on se, että yksikään ei ole varsinaisesti pelottava, ne ovat kaikki täynnä toinen toistaan erikoisempia henkilöhahmoja ja ainoa, jossa rikosta ratkaiseva päähenkilö muistuttaa edes etäisesti ammattipoliisia on Murha asuntonäytössä-dekkarin sairaslomalla oleva komisario Tukholmasta... Cozy Mysteryä siis, enemmän tai vähemmän kotoisasti. 


Kuva Storytel

Madeleine Gustafsson : Murha linnassa 

Eristyneeseen kartanoon on kutsuttu ryhmä dekkarikirjailijoita tositv-ohjelman kuvaukseen. Luvassa on kiihkeitä keskusteluja kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, sekä toivottavasti kilpailevien kirjailijoiden katsojia houkuttelevaa kinastelua (huutoa ja kyyneliä?) - tai niin ainakin ohjelman tekijät toivovat. Sitten löytyy ruumis ja joku katoaa. 
Tuore dekkarikirjailija Henny Hoff on onnellinen mahdollisuudesta osallistua, mutta tutustumisen myötä kollegojen pinnan alta löytyy niin itsekkyyttä, mustasukkaisuutta kuin kyky epäeettiseen toimintaan. On vaikea kuitenkin kuvitella, että joku heistä kykenisi murhaan, saati sitten useampaan. 

Asetelma on herkullinen, henkilöhahmot miltei karikatyyrimäisen stereotyyppisiä, mutta kyllä tätä luki ihan mielellään. Arvasin tekijän ja syyn jossain kohtaa, mutta loppuratkaisua en osannut ihan suoraan kuvitella. Erittäinkin sopiva lisä laiturilukemistoon tai riippumattoon. 


Kuva Otava

Lucy Foley: Avain 

Tämä oli tästä dekkarilistasta ehkä se kaikkein yllättävin ja vähän jopa jännittävä. Pidin tästä ehkä tämän listan kirjoista kaikkein eniten. 

Vanha pariisilaiskerrostalo kuulostaa idylliseltä asuinpaikalta. Jess on tyytyväinen veljensä luvattua majoituksen, jotta Jess voi miettiä suuntaa elämälleen. Saapumisiltana ohjeistupuhelu kuitenkin katkeaa jonkun saapuessa veljen luo, ja kun Jess pääsee perille, ei veljeä ole enää missään. On vain kerrostalo ja sen asukkaat, jotka tuntuvat kaikki tietävän katoamisesta jotain. 

Myönnän, en tosiaankaan osannut arvata kaikkia käänteitä. En myöskään oikein pitänyt kenestäkään henkilöhahmosta, päähenkilö mukaan luettuna. Heissä kaikissa on jotain rikki. Rosoisuus on kuitenkin mielenkiintoista ja on tavallaa kiehtovaa, miten julkisivu vähitellen murenee ja sen alta paljastuu jotain rumaa. 

Kovin pitkälle tässä ei voi kirjasta ja hahmoista jutella, jottei pilaa yllättäviä käänteitä, mutta sanottakoon, että ahneus ja vallanhimo ovat tuhoavia piirteitä, joiden vaikutus laajenee lähelle joutuvissa ihmisissä kuin veteen heitetyn kiven renkaat. 


Kuva Johnny Kniga

Anders de la Motte/ Måns Nilsson : Kuolema asuntonäytössä 

No joo, tämä oli vähän sellainen "mjääh"... Komisario saapuu sairaslomalle ja vähän sen jälkeen kuolee sometähti/kiinteistövälittäjä. On kartanonherra, ex-vaimoa, tytär ja muita kylän asukkeja ja komisario tietysti kutsutaan auttamaan tutkinnassa. 

Hieman ärsytti herra tukholmalaisen ylivoimaisuus paikalliseen poliisiin nähden ja sitten hän kuitenkin lavertelee tutkimuksesta kaikenlaista tyttärelleen ja huitelee rikospaikoilla pyörtyilemässä (tai no, ei hän varsinaisesti kaatunut, kunhan huippasi) 

Pitäisi tarkistaa kirjailijoiden taustat, mutta jotenkin tämä haiskahti sellaiselta kaupalliselta "ruksataan tarpeelliset boksit ja vedetään kasaan" tuotokselta. 

Luinpa kuitenkin hellepitimikseni... 



Kuva Jalava

Erin MacCarthy/Kathy Love: Murhadraamaa ja yksi laama 

Kyllä, tässä dekkarissa on ihan oikeasti laama ja vieläpä varsin keskeisessä roolissa. Se on nimittäin murhaepäilty. 

Eihän tuosta asetelmasta voi tulla muuta kuin ihan hauska pläjäys, kunhan ei ota tarinaa liian vakavasti. Tämä murhadraama on sellainen viihderomantiikkadekkari eli ei tosiaankaan mitään kovin pelottavaa, lievää myötähäpeää joissan kohdin (ei onneksi liikaa) ja vähintäänkin muutama huvittunut hymähdys. 

Tarina toki on melko klassinen. Työtön näyttelijä perii isoäidiltään talon ja pubin jostain jumalan selän takaa ja saapuu paikalle asettumaan uuteen elämäänsä. Mukanaan hänellä on näyttelijäystävänsä (aika stereotyyppinen, mutta mukava) ja pubi-isäntä on tietysti huikean hyvännäköinen, mutta vähän mörkö. Sitten mukavalta vaikuttava, mutta tulevissa keskusteluissa ilmeisen petollineksi osoittautuva kylän häntäheikki kuolee ja päästä löytyvästä haavasta syytetään lähistöllä haahuilevaa perintölaamaa. No, tuo viimeinen oli kyllä aika kaukana klassisesta kuviosta ja kieltämättä pelastaa tarinan. 

Sellaista  mietin, että onkohan näissä romantiikkajutuissa vähän sama homma kuin laulun sanoissa. Ne toimivat välillä paremmin englanniksi. Tässäkin tekstin rytmitys ja tyyli (tietysti) alkukielen mukainen, mutta suomeksi siitä tulee välillä vähän keinotekoisen kuuloinen. Ihan kuin suomen kieli ei samalla tavalla taipuisi tuollaiseen nuorekkaaseen höpötykseen ja vähän kornit kohdat korostuvat. Ehkä syynä on vieraan kielen vieraannuttava vaikutus, tai ehkä olemme tottuneet kuuntelemaan englanniksi vähän vähemmän kiillotettua ilmaisua. Tiedä sitten. Taas yksi juttu, jota pitäisi ehkä tutkia tarkemmin, jos olisi aikaa. 

Kaikkian kuitenkin varsin luettava kirja ja jopa hauska. Enkä voi sille mitään, että olen vähän puolueellinen heti, kun henkilögalleriassa on persoonallinen laama. 


Kuva WSOY

Vera Vala: Italialainen peli 

Olen lukenut suurin piirtein kaikki Vera Valan kirjat. Eniten olen pitänyt Aprikoosiyöt-romaanista, jossa oli  mysteeriä ja romantiikkaa ja Italiaa. Myös Arianna de Bellis -sarjan ensimmäinen Kuolema sypressin varjossa oli kepeydeltään koukuttava. Vaikka muutkin Valan dekkarit ovat olleet hyvin kirjoitettuja ja jännittäviäkin, on niissä jotain sellaista raskasta, joka tekee lukemisen minulle vähän tahmaiseksi. Lukiessani nyt Salla Kotka -sarjan aloitusosaa, taisin saada kiinni minua häiritsevästä osasta. 

Salla on suomalainen psykologian-opiskelija Milanossa, joka pääsee harjoitteluun tunnetun oikeuspsykologin toimistoon ja samalla myös osa-aikaiseksi psykologin tyttären etsivätoimistoon. Milanossa riehuu Harlekiiniksi nimetty sarjamurhaaja. Salla osallistuu sivusta sarjamurhaajatutkintaan avustaessaan oikeuspsykologia, hän auttaa etsivätoimistossa selvittämään puolustuksen mahdollisuuksi sarjamurhaajaan mahdollisesti liittyvässä murhatapauksessa, hän koittaa selviytyä työpaikkansa jännitteistä ja erikoisista ihmissuhteista, hän haluaa olla aktiivinen ja tutkii myös ominpäin, hänellä on traumoja menneisyydessään ja niiden vuoksi ahdistuskohtauksia ja tarvetta terapiaan ja outoihin öisiin tempauksiin ja kirsikkana kakun päällä Sallan lapsuus on ollut yhtä selviytymistä äidin epätasapainoisuuden ja kuvitelluilta vihollisilta suojautumisen vuoksi. Paitsi, että viholliset eivät ehkä olleetkaan kuviteltuja ja... 

Tuossa on minulle vähän liikaa kerralla. Tarina puuroutuu. Vaikka kyseessä on sarjan aloitus ja asioita selvitetään jatkossakin, on langanpätkiä niin paljon, että väkisinkin jää paljon roikkumaan. Minä kaipaisin vähän selkeämpää päätöstä tarinalle joka kirjassa. Ehkä keriä voisi aloittaa purkamaan vähän vaiheistetummin, eikä kaikkea kerralla ? 

Haaste toki saattaa olla myös keskittymiskyvyttömän lukijan puolella. En ole ihan varma jaksanko odottaa jatkoa seuraavan kirjan ilmestymiseen. Italialainen peli on kuitenkin viihdyttävä dekkari, jossa on mielenkiintoinen henkilögalleria ja nopsaan kääntyilevä juoni. Tulen varmasti lukemaan myös seuraavan osan - ihan muutenkin kuin vain kuullakseni enemmän Sallan menneisyyden tarinasta. 

5.8.2022

(Luku)päiväkirja: Kesäloma taputeltu, mutta kesää kai vielä jäljellä ? Ja luettavaa...

 


Niin se päättyi kesäloma, mutta kesä jatkuu. Jotenkin kummasti sitä aina kuvittelee, että töihinpaluu tai koulunalku tarkoittaisi kelien viilenemistä, sadetta - syksyä siis, mutta ei se nyt ihan niin mene. 

Mielessä tietysti ei valo ehkä ole enää ihan niin kirkas, kun kahden kuukauden ajan nauttimamme yhdessäolo taas jakaantui kahteen maahan, mutta tästäkin selvitään, edelleen. Sitä paitsi, tekemistä riittää myös muuta kuin töitä. Jatkuuhan harjoitukseni suorituslistan unohtamiseksi edelleen. Ehkä elämä vähän muuttuu, on jo muuttunut, sen osalta. 

Takana on kaksi viikkoa leppoisaa työntekoa käytännössä kaikkien muiden vielä lomaillessa. Ei tarvittu kuin yksi vähän tiiviimpi päivä, niin totesin silmälasien uusimisen olevan ihan oikeasti sen oikeasti pakollisen listan kärjessä. Tänään on pää särkenyt siihen malliin, että sain jopa aikaiseksi aloittaa prosessin eli varattua ajan. Ei se fyssari turhaan painottanut takaraivon lihasten olevan linkissä silmiin. Suorastaan tunnen siristyksen ja kiristyksen välisen yhteyden. 

Toki olen tiennyt lasien tarpeen jo jonkin aikaa. Lukeminenkin jäi heti, kun tuli enemmän työruutuaikaa. Silmät eivät vaan jaksa.  Heinäkuussa huomasi lomamoodin. Tuli nimittäin luettua hulppeat 15 kirjaa, joista vain kolme oli äänikirjoja. 


Heinäkuun luetut 



Hauskasti mentiin taas jonkunlaisissa samantyyppisten kirjojen ryhmityksissä. Ensin luin ryhmän romantiikkaa eli Maailmanlopun kahvila, Korvapuustikesä ja Teetä auringonkukkien kahvilassa. Pidin kovasti kahdesta ensimmäisestä ja ne ovat oiva lisä laiturilukemistoon. Kolmas oli vähän "mjääh"-kostotarina. Sen on kai tarkoitus olla voimaannuttava, mutta jotenkin en lämmennyt. Ehkä tarina on vähän kulunut ja käänteet liian ennalta-arvattavia. 

Sitten luin mysteeritarinan, jossa oli vähän matkaa ja vähän romantiikkaa ja vähän jännitystä eli Parkkisen Galtbystä länteen. Pidin kirjasta, vaikka se jättikin vähän hämmentyneen olon. Vanhan rouvan ja huoltoaseman ryöstöön sekaantuneen raskaana olevan nuoren tytön matkakertomus on täynnä villejä käänteitä ja samalla se vie vääjäämättä ratkaisuun ikivanhan murhan osalta. 

Tämän genrejä haastavan teoksen kautta sitten loppukuukausi meni dekkarien parissa. Murha linnassa, Avain ja Kuolema asuntonäytössä. Samanlaisia ja sitten kuitenkin niin erilaisia. Pitänee kirjoittaa noista jossain kohtaa ihan oma postauksensa. 

Heinäkuun lukumaratonilla luin Parkkisen lisäksi fantasiaa ja kuuntelin matkakertomusta eli Kummat ja Kyllikki Villan Pakomatkalla - toinen lokikirja. Ensimmäinen oli vähän outo. Kiinnostava, mutta lievästi ahdistava ja kuitenkin hivenen tylsän tuntuinen huolimatta herkullisesta länkkärifantasia asetelmasta. Villan matkakertomus taas sai taas kerran unelmoimaan.  

Fantasiaa edusti heinäkuussa myös Magick of Merlin, jossa etsittiin arvaatteko kenen taikakirjaa. Modern Magick sarja on hauska ja kirjailija osaa vääntää perinteiset kuviot vähän uuden  näköisiksi. Niin tässäkin. Merlin ei ollut ihan sitä, mitä odottaisi. 

Fantasiaa ja myös lastenkirjoja edusti Kummat-romaanin lisäksi Taikuuden aika - Noitakuningas herää. Se oli viihdyttävä, mutta ehkä jopa meidän Totoa nuoremmille kohdennettu tarina sotureista ja noidista. 


Tässä kai olisi sopiva aasinsilta...

Silläkin uhalla, että tästä postauksesta tulee ylipitkä, haluan minäkin nostaa esille viime päivien media-keskustelun siitä, etteivät aikuiset osta tarpeeksi lasten- ja nuortenkirjoja. 

Kaikki alkoi Elina Lappalaisen HS kolumnista, jossa hän kyseenalaisti aikuisten ostohaluja lasten- ja nuortenkirjallisuuden osalta. Varmasti meillä kaikilla on tekemistä genren arvostuksen nostossa, mutta ei ole ihan reilua pistää ostajaa vastuuseen. Kyllä myyjälläkin on petraamista. 


Lukujonossa sanoo sen taas paremmin kuin minä osaisin kirjoittaa, mutta varsinkin kirjojen saatavuudessa olisi kirjakaupoilla ja kustantamoilla pientä peiliin katsomisen varaa. Olen tainnut ennenkin ihmetellä mm. sarjojen osalta sitä, miksi uuden osan ilmestyessä ei vanhoja osia ole automaattisesti tarjolla. On kuitenkin ihan turha valittaa, etteivät myöhemmät osat myy, jollei ensimmäisiä ole saatavilla. 

Tein pienen loogisen numeroharjoituksen. Jos kirjasarjan osien ilmestymisessä esim. trilogian kohdalla kuluu 3v. (yleensä kai vähintään tämä), on lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla väistämättä kohderyhmä osittain muuttunut. Ensimmäisen osan ilmestyessä 10-12v lukijat, ovat kolmannen kohdalla yli 13-vuotiaita. Ensimmäisen osan ostaneista vain jotkut palaavat toisen ja kolmannen pariin, mutta samanaikaisesti uusia lukijoita ei tule yhtään, kun sarjaa ei voi aloittaa alusta. 

Kuitenkin paljon huippusarjoja, jotka varmasti saisivat uusia lukijoita, kunhan vain tarinaan pääsisi mukaan alusta. Ei tämän pitäisi olla näin vaikeaa. Ihan yksinkertaista matematiikkaa.

Sitten tietty voitaisiin puhua kirjojen elinkaaresta ja saatavuuden suhteesta tunnettuuteen jne. Mielelläni näkisin jotain analyysiä myös tästä. 

Räntin loppu ja samalla myös tämän postauksen. 

Tai no, sen verran palaan heinäkuun kirjoihin, että Elämäni ranskattarena oli ihan ok elämänpohdintakirja, vaikken ihan suoraan omaa Ranska-kokemustani siitä löytänytkään (tai omaa sisäistä ranskatartani). En tosin olekaan aiheesta minkäänlainen ekspertti, kun kokemukseni on keskittynyt lähinnä miespuoliseen ranskalaiseen. 

Cry Wolf - no, se oli jonkunlainen murhahömpänpömppä, jossa oli ihmissusia. En meinannut millään muistaa siitä mitään. Että niinkin mieleenpainuvaa kirjallisuutta.