10.5.2024

(Luku)päiväkirja: Muistot, Proust ja luopumisen haikeus

 

Proustin voi löytää vaikka t-paidasta

Voilà! Viimeinen sivu luettu ja Proust on valmis.

Ei kai se nyt ihan niin mene. Klassikoilla on taipumus jäädä mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa, tai ainakin niiden herättämiä ajatuksia tulee muistettua viimeisen sivun jälkeenkin ja Proust on ehdottomasti klassikko. Ymmärrän miksi, vaikken itse kirjaa väitäkään ymmärtäväni, eikä pelkästään sen takia, että luin ranskaksi. Siinä oli paljon jaarittelua, paljon viittauksia aikakauden polittisiin tapahtumiin ja nimiin, joita en joko muista tai ole koskaan kuullutkaan. Kielen keinuntaan pääsi hyvin sisälle, eikä se ollut vaikeudeltaan ennakko-odotusten tasoista.

Proustia on analysoitu viimeisen sadan vuoden aikana monen minua viisaamman toimesta. Kaikenlaiset yhteiskunnalliset ja psykologiset analyysit jätän suosiolla toisille. Minussa resonoivat erityisesti muistojen olemukseen ja ihmisen muuttumiseeen liittyvän tematiikan kappaleet. Jännästi myös toinen, vähän tuoreempi ranskalainen (klassikko) kirjailija, jota tulin lukeneeksi Proustin varrella, kietoutui samoihin ajatuksiin mielessäni. (Annie Ernaux).

Lukumatkan varrella tulin välillä kirjoitelleeksi ajatuksiani. Niihin jo aiemmin mainitsemiini aamusivuihin, paljon ei ole viime aikoina päätynyt blogiin saakka. Proustin käsitykseen niin kirjoittajan kuin lukijan muistojen tärkeydestä taidekokemuksen yhteydessä jäin kiinni useammaksi päiväksi. Siinä on jotain niin todelta tuntuvaa, vaikka vaikeasti konkretisoitavaa.

Proust de l'art

Taiteen pitää herättää jotain meidän sisällämme. Sen kuuluu linkittyä omaan menneisyyteemme tai muistoihimme, tai se on tyhjää ja merkityksetöntä. 

Proustin mukaan taidetta ei voi tehdä perustuen dogmeihin tai ulkoisiin trendeihin. Taideteosten, ja tässä kohtaa varsinkin kirjallisuuden, pitää syntyä tekijän sisältä. Vähän samoin kuin Madeleine tuo lapsuuden tuntemuksen ja kokemuksen nykyhetkeen, se tuo mukanaan myös pienen Marcelin joksikin rinnakkaiseksi olennoksi todellisuuden kanssa, Mikään ei ole pelkästään niin kuin silloin, ei niin kuin nyt, vaan niin kuin muistajan sisällä katalyytti luo jotain ihan uutta "olevaa" symbioosissa muiston kanssa. 

Ehkä tuossa on jotain perää. Tuntuu siltä, vaikka ajatus liukuukin juuri sormenpäiden ulottumattomissa ja väistää näppäimistön selkeyttä tuovaa naputusta. 

Luin juuri myös Annie Ernaux'n Isästä/Äidistä. Niiden kirjojen ilmaisun voima on juurikin muiston luomassa kytköksessä kirjoittamisen hetkeen. Sen lisäksi, kirja, tai taideteos yleensä, muuttuu vaikuttavaksi silloin kun se onnistuu laukaisemaan lukijan mielessä linkin johonkin vanhaan muistoon ja luo yhteyden kokemuksen. Ehkä klassikot osaavat tehdä juuri noin ja ilmiö tapahtuessa tarpeeksi monen lukijan kohdalla teokset jäävät elämään. Aikakauden kollektiivisen muiston aktivoituminen voi selittää aikakauteensa kiinni jääneet kirjat, joita myöhemmin ei ymmärretä. Pitkään kaanoniin jäävät ne, jotka ovat osuneet jonnekin ihmisyyden perussuoniston paikkeille. 

Ernaux'n osalta huomaan hänen kuvauksensa vanhempien elämän erilaisuudesta ja koulutuksen tuoman ajattelun mutoksen vieraannuttavasta vaikutuksesta kolahtavan minuun ja herättävän omia muistoja, vaikka oma aikani ja maani onkin Ernaux'n vuosista erilainen. Sukupolvien välimatka ei ole ihan niin jyrkkä kuin Ernaux'lla, mutta elän kuitenkin aivan eri maailmassa ja kontekstissa kuin vanhempani. Ainahan ajattelu muuttuu sukupolvesta toiseen, kokemusten väkisinkin ollessa erilaisia, mutta ehkä hyppäys on jyrkempi koulutustason, kielitaidon jne. muuttuessa. En tiedä, Siltä tuntuu. 

Eikä ero välttämättä tarkoita luokkahyppäystä. Minun vanhempani muuttivat maalta kaupunkiin ja ovat tukevasti keskiluokkaa. Minä en koe olevani varsinaisesta osana sivistyneistöä tai "ylempää" (tulipa Proustilainen olo) luokkaa. Ero on enemmän koulutuksen laajuudessa ja vielä enemmän perspektiivin laajentumisesta maailmalle erityisesti kielitaidon myötä. 

Joka tapauksessa Ernaux'n kirjat soittavat minussa joitain sellaisia kieliä, joiden sointi resonoi omien muistojeni ja tuntojeni kanssa. Siksi ne vaikuttavat. Proust on kokonaisuudessaan minulle niin vieraasta kontekstista, että resonointi tapahtuu vain  yleisempien teemojen kohdalla. Silti soi. 

Proust siis päättyi ja Ernaux'n kirjatkin ovat lopussa. Proustin mukana päättyy myös viime vuodesta mukana kulkenut kuukausittainen lukupiiritapaamisten sarja. Enää pari sessiota. Vähän haikeaa. En aina ole ollut aktiivisena keskustelussa, kun videotapaaminen mahdollistaa kotitöiden "moniajon" ja päälle on osunut reissujakin, mutta alustuksia ja keskusteluja on ollut mielenkiintoista kuulla. Jotain samanlaista uutta olisi kiva löytää. Ajatuksia ? 

24.3.2024

(Luku)päiväkirja: Jo antiikin roomalaiset...

 Taisi jäädä taustapeilin kakkososa tekemättä. Viime vuoden genrelistaus jääköön siis toistaiseksi pimentoon. Maailman tullessa (jälleen kerran) hulluksi niin monin tavoin, huomaan siirtäväni katseeni viime vuotta kauemmas historiaan. Eikö ihmiskunta ole oppinut mitään vai sukellammeko vain entistä syvemmälle harhoihin. 

Niinhän sitä puheet usein aloitetaan. "Jo antiikin roomalaiset... tai "jo muinaiset kreikkalaiset" - Miksiköhän niin tehdään? Tarkoitetaanko tuolla, että toistamme loputtomiin samoja tapoja, suhteita ja virheitä, vai sitä, että pohjaamme nykyhetken oppeja aiempiin ? Ainakin meitä yhdistää kautta aikojen halu siirtää vastuu meitä suuremmille, todellisille tai keksityille olennoille, tai sitten suorastaan voimille ymmärryksen tuolla puolen... 

Tiedä tuosta sitten, mutta huomaan kuuntelulistani aihealueiden kuin huomaamatta siirtyneen parisen vuosituhatta taaksepäin tai vähän sahaten edestakaisin. Kolmen sarja on koossa. 

  1. Sara Norja : Alkemian historia 
  2. Maijastina Kahlos : Taikakirja - Magia Antiikin Kreikassa ja Roomassa 
  3. Paavo Castrén : Antiikin myytit

Kaikki kuunneltuina Storytelin valikoimista. 

....................

Sara Norja : Alkemian historia 

Ikuinen elämä tai Kroisoksen kaltainen rikkaus - siinä kai ihmisten suuria tavoitteita kautta aikojen ja alkemian lienee yksi tunnetuimmista ihmisten järjestelmällisestä illuusioiden tavoittelusta. 

Alkemian historian on nimensä mukaisesti "tieteenalan" historiaa. Tieteestä kai alkujaan oli kyse, aikoina jolloin tiede tarkoitti vanhojen kirjoitusten uskomusten toistoa auktoriteetista toiseen. Alkemia tosin on kai aina kietoutunut myös konkreettiseen tekemiseen. Saihan se Norjan mukaan alkunsa egyptiläisen metallurgian ja kreikkalaisen filosofian fuusiosta. 

Alkemian historia on myös kuvausta ihmisten ahneudesta. Siitä, miten kuninkaat halusivat kyllä alkemistin omaan palvelukseensa, mutta salaisesti, jotta tavoitellut rikkaudet eivät romahduttaisi taloutta ja kuningas näin ollen saisi rahoitettua haluamansa kohteet (sodat) alkemian tuotoilla. Samalla se kertoo ihmisten kyvystä uskoa mitä kummallisimpiin ohjeisiin sokeassa rikkauden ja kunnian jahdissaan. Ei kovin ylentävää, vaikka välillä kyllä varsin viihdyttävää. 

Uskonto, uskomukset ja tiede, sekä taitavat tarinankertojat. Sara Norja on koostanut historian mielenkiintoisista hahmoista varsin kuunneltavan kokonaisuuden. Alkemia tulee nykyäänkin kirjallisuudessa, symboliikassa sekä myös viihdeteollisuuden tuotoksissa säännöllisesti vastaan. Oli mielenkiintoista taas yhdistää muutama irrallinen langanpätkä vaikka lukea kuka oli Harry Potterinkin tuntema Nicolas Flamel. 

Eivätkä kertomukset herkkäuskoisuuden seuraamuksista ole ollenkaan pahitteeksi. Lähdekritiikillä ja terveellisellä skeptisyydellä on ehdottomasti paikkansa nykyaikanakin. 

....................

Maijastina Kahlos: Taikakirja
Magia Antiikin Kreikassa ja Roomassa 

Alkemiasta oli vain lyhyt hyppäys magiaan. Olivathan alkemistien temput usein silmänkääntöä ja taikuuteen liittyvät uskomukset värittivät ja ohjasivat osaltaan myös alkemiaan liittyviä ajatussuuntia. 

Taikakirja valottaa  monia vanhoja uskomuksia sekä kuvastaa ihmisten tapaa laittaa vaikeasti ymmärrettävät asiat taikuuden piikkiin. Samoin historian ihmisten kyky uskoa milloin minkäkinlaisten temppujen elämää parantaviin vaikutuksiin on mielenkiintoista luettavaa. Ihan jo senkin vuoksi, että melko nopeasti sitä tunnistaa samanlaista ajattelua ihan nykymaailmastakin. Edelleen syy milloin mihinkin löytyy helposti oman kuplan ulkopuolelta... mitä mielikuvituksellisimmilla aasinsilloilla, jotka hyvinkin toistavat entisajan magian uskomuksia. 

Sitä paitsi, onhan se tunnettu tosiasia, että plasebo-lääkkeilläkin voi potilas parantua uskon voimalla ja samoin on nosebo-vaikutus nykyään jo psykologiassa tutkittu juttu. Jos tarpeeksi vahvasti uskoo, voi ennustus toteuttaa itseään... Ei taikuudessa siis välttämättä kaikki ole ihan huuhaata. Tarvitaan vain herkkä mieli ja vahva tarina.

Tarinoitahan ihmiskunnalla riittää ja  meidän länsimaisen sivistyksemme pohjalla ovat vahvasti antiikin yhä edelleen nykykertomuksissakin toistuvat tarinankäänteet. Sitä paitsi, onhan taikuuden esimerkkejäkin antiikin tarinoissa pilvin pimein, otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa Kirke, jonka kyvyistä ja pahantahtoisuudesta on useampiakin tulkintoja. (Itse pidän kovasti modernimmasta naiskuvasta esim. Madeline Millerin Kirke-romaanissa)

Seuraavaksi siis verestin muistiani antiikin myyttien osalta ja löysinkin siihen erittäin sopivan opuksen. 

........................

Paavo Castren : Antiikin myytit 

Tämä kirja on ennemminkin kokoelma myyttejä koottuna alueittain tai kulttuuripiireittäin, kuin aihetta analysoiva tietokirja. Selityksiä tai kontekstia tarinoille on melko niukasti, mutta kirjasta olisikin tullut varsinainen mastodontti, jos jokaisesta olisi tarinoitu tarkemmin. 

Kevyelläkin "selityksellä" Antiikin myytit luo hienosti kokonaiskuvan ja kontekstin Kreikan ja Rooman jumaltaruihin, sankareihin ja osittain myös historiallisten tapahtumien linkittymiseen perimätietoon. Yllätyin, miten hyvin itse asiassa tunnen ja muistan taruja (ainakin niitä pääversioita), mutta olihan se ihan mukava saada edes jonkinlaista selvyyttä erilaisiin sukulaisuussuhteisiin. Tosin myönnän ihan avoimesti, etten osaisi mitään sukupuita edelleenkään piirtää, mutta joitain palasia loksahteli taas paikoilleen. Loppuosan roomalaiset nimet tosin menivät ja tulevat menemään minulta auttamatta sekaisin ja solmuun. En taida osata toistaa niistä tähän yhtäkään.

Osansa tietysti muistijäljen keveyteen antaa se, että kuuntelin kirjan, enkä lukenut. Visuaalisesti kolmi- tai jopa neliosaiset nimet olisivat saattaneet jättää jonkinlaisen muistijäljen. Kuunnellessa ne vilahtivat ohi liian nopeasti. 

Eikä tämän kuuntelun tarkoitus ollutkaan tenttiä sisältöä lukemisen perään. Viihdyin ja samalla tulin taas kerran todenneeksi, että samanlaisia kuvioita taitaa ihmiskunta toistaa kerta toisensa perään. Vähän eri ympäristössä ja tehokkaammin asein. Sankaritkin osoittautuvat usein aivan yhtä piittaamattomiksi ja egoistisiksi kuin antiikin myyteissä. Kovin suurta lohtua ei näistä tarinoista ole tarjolla ihmiskunnan kehittymisen osalta, mutta ainakin koin tyydytystä siitä, miten pystyin tunnistamaan kirjallisuudesta viittauksia ja juonikuvioita, jotka ovat toistuneet ajasta toiseen. Mahtaakohan ihmisten motiivien, suhteiden ja toimien seurausten määrä olla jotenkin vakio ? Voiko enää oikeasti keksiä jotain uutta, vai toistaako pakostakin jonkun jo aiemmin kirjaamaa ? En tiedä. 

Kirjassa on kuuleman mukaan myös hieno piirroskuvitus, mutta se jäi kuunnellessa väliin. Pitänee joskus selailla, sillä olen huomannut muutenkin tietokirjoissa kuvien auttavan kummasti asioide muistamista. 

...................

Näiden kirjojen perusteella, tuntuu ihmiskunta toistavan samoja kuvioitaan loputtomiin, jopa variaatioiden määrä on vakio. Masentavaa ? 

Ehkä pitää muuttaa näkökulmaa. Siksi olenkin nyt kuuntelemassa Rutger Bregmanin kirjaa Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa. Siinä hän kaivaa esimerkkejä ihmisen pahuuden todistelusta ja purkaa tapausten virheet ja jopa valheet ihmiskunnan eduksi. Sinänsä tuon luulisi olevan lohduttavaa, mutta toistaiseksi olen päätynyt vain vaihtamaan olettamuksesta "ihminen on syntyjään paha", olettamukseen "ihminen on lammas ja laumaeläin". En ole ihan varma, onko tuo kauhean paljon parempi, jos meitä ohjaa tarve samaistua tunnettuun ja itseämme muistuttavaan, ja sitä kautta seurata omaa etua ja tuttua edustavaa sokeasti, ilman kykyä laajemman kuvan hahmottamiseen. 

No, kirja on vielä kesken. 

21.1.2024

(Luku)päiväkirja: Taustapeili 2023 osa I

Käyttäytymismuutoksia 

Viime vuoden loppupuolella muuttui useampi asia, erityisesti liittyen vapaa-ajan tekemisiini. Totesin jossain kohtaa bloggaamisen hidastuneen ja sitten loppuneen miltei kokonaan. Enkä edes tiedä, miksi. Koin asiasta huonoa omatuntoa, kunnes tajusin sääntöjen ja vaatimusten syntyvän vain ihan omassa päässäni. Kukaan muu ei edellytä tai edes odota minun kirjoittavan. Paitsi, ehkä oma isäni, mutta hänkin vain lähinnä uteliaisuudesta joskus kysyen "vieläkö kirjoittelet kirjoista sinne nettiin?" 

Mietin myös somen käyttöäni. Insta vei aikaa, mutta kuvien laittaminen muuttui harvemmaksi. Yhä enemmän koin lievää ahdistusta kuvavirtaa avatessani. Automaattinen kohdentaminen toi eteeni pääasiassa mainoksia ja, sinänsä ihan mielenkiintoisia, uusia seurattavia, joita en kuitenkaan ollut itse valinnut. Tuttujen postaukset olivat enemmän poikkeus kuin sääntö. Samalla bottien yksityisviestipyyntöpommitus jatkui tasaiseen tahtiin. Lopulta Metan ilmoitus "rahat tai tiedot" sai minut toteamaan, että jätän prinssi Ahmedit ja colonel Ryanit leikkimään keskenään ja poistin sovelluksen puhelimestani. 

En ole kaivannut. Välillä mietin, mitä tutuille seurattaville kuuluu, mutta sillon voin aina avata tietokoneen ja käydä vilkaisemassa. Tunnen elämäni rauhoittuneen. Muu tekeminen ei ole lisääntynyt, mutta huomaan useammin istuvani tekemättä mitään, vain ajatukset seuranani. Tekee muuten hyvää. 

Lukeminenkaan ei siis varsinaisesti lisääntynyt somen vähennyttyä, mutta ehkä kirjojen pohtiminen tai niihin keskittyminen vahvistui. Ei tosin blogiteksteihin saakka, mutta saa nähdä, miten tänä vuonna käy. En aio ottaa paineita, fiiliksellä mennään. 

Nyt kuitenkin ajattelin kirjata viime vuoden luettuja Taustapeili-muodossa. Ei tätä perinnettä viitsi oikein kokonaan katkaistakaan. 


Kaikkiaan oli oikein hyvä lukuvuosi - lokakuun notkahdusta lukuunottamatta. Goodreads-tavoitteessani luki 100 kirjaa, mutta omien tilastojeni mukaan luin kaikkiaan 128

Kuten kuvasta näkyy, formaattien osalta eivät kuukaudet olleet keskenään veljeksiä, mutta kaikkiaan oli yllättävänkin tasaista. Luin 44 ekirjaa, 31 painettua ja kuuntelin 53 äänikirjaa. Onhan noissa tietysti eroja, mutta vuosiseurannasta näkee, että on ollut painottuneempiakin vuosia. 


Painettujen kirjojen määrän kasvu on ehkä yllättävää, mutta selittynee genre-luvuilla ja osittain myös kirjaston käytön kasvulla viime vuonna. Tänä vuonna en olekaan sinne ehtinyt vielä kertaakaan. 

Ennen kuin mennään tarkempaan sisältöön, kurkataan vielä kielijakauma. Olen tästä nimittäin melkoisen ylpeä. Syytä ylpeyteen ei liene hankala arvata, kun vilkaisee vuosikehitystä... 


Arvasitteko? 

Kyllä! Ranskan osuus on kasvanut huomattavasti eli luin viime vuoden aikana peräti 7 kirjaa ranskaksi! 

Myönnetään, yli puolet noista kuuluu yhteen kirjasarjaan eli käynnissä olevaan Marcel Proust Kadonnutta aikaa etsimässä - haasteeseen, jossa roikun edelleen mukana ja suurin piirtein ihan odotetussa tahdissa. Silti olen tyytyväinen. Huomaan myös kehitystä ranskan lukutaidossani. Proustkin on hitusen nopeutunut, vaikka siinä kyllä ei hidasteena ole niinkään kieli kuin tyyli. Se kun vaatii tiukkaa keskittymistä ihan suomeksikin. 

Sukupuolijakauma osoittautuu hyvinkin perinteiseksi ja kliseiseksi. Yli 2/3 luetuista kirjoista on naisolettettujen kirjoittamia. Kokonaisuudessa on myös joitakin useamman kirjoittajan teoksia, joista löytyy molempia sukupuolia, mutta kuitenkin. (Ja tiedän, pitäisi myös seurata kaikenlaisia muita sukupuolimäärityksiä, mutta se on kirjoittajan nimen tai kuvan perusteella melkoista arpapeliä, joten koittakaa kestää. Mennään perinteisellä. ) 

Sinänsä minulle ei pitäisi olla sukupuolella mitään merkitystä kirjavalinnan osalta, enkä usko sen suoraan vaikuttavankaan. Enemmän on ehkä kyse siitä, millaisia kirjoja (genrejä) asettuu sukupuolijako-odotusten mukaisesti. En ole nimittäin tehnyt mitään sen kummempaa tutkimusta kirjailijoista tässä mielessä, joten nimi /kuvatulkintani saattavat olla hyvinkin pielessä ja jakauma kertoo enemmän yleisistä odotuksista kuin varsinaisista kirjoittajien ominaisuuksista. 

Mistä luetut kirjat sitten oikein minulle ovat tulleet ? 

Bloggausaktiivisuuttani katsoessa ei liene kummoinenkaan yllätys, että arvostelukappaleita on viime vuoden luetuissa peräti 1 ja sekin tammikuussa. Kyseessä on bloggaajakollega Minna Mäkisen hieno neuleteos Ajattoman tyylikkäät neulepuserot
 
Storytel jyllää e-kirja ja äänikirjaosastolla. Tuossa luvussa ovat siis kaikki äänikirjat ja suurin osa ekirjoista. Kobon kautta sentään on tullut luettua Proustia ja muutama kevyempikin kirja (puolet Proustia). Kirjastoluvusta olen myös ylpeä sillä tuota mahtavaa palvelua ei voi käyttää tai hehkuttaa liikaa. Se, että kirjat ovat käytännössä kaikkien saavutettavissa, on edellytys sivistysvaltion olemassa olemassa ololle. 
Sitten vielä pitäisi saada kansa lukemaan kokonaisuudessaan. Yksi suurimmista harmituksen aiheista viime vuonna on ollut kuopuksen lukuinnon hiipuminen. En tiedä, onko kyseessä vaikeus löytää uusia kiinnostavia kirjoja vai tietokoneen sietämätön houkutus, mutta surettaa. 

  • Arvostelukappale 1
  • Oma ostos tai lahja 10 (tätä tietysti vähän vääristää se, että myös Kobon kirjat ovat ostoksia)
  • kirjasto 20
  • Kobo 8
  • Storytel 89

Olisiko tässä jo ollut vähän luettavaa. Jätetään genre-kuvailu perinteisesti toiseen osaan. Sen osalta onkin ihan mielenkiintoista lievää siirtymää - luulisin. Pitää vielä tarkistaa luvut ja käppyrät. 


27.11.2023

(Luku)päiväkirja: Kerrankin! Olen lukenut Finlandia-ehdokkaista peräti kaksi!

Myönnetään, luin nämä kirjat vasta nähtyäni ehdokaslistan, mutta molemmat olivat kyllä lukulistallani jo valmiina. Ehdokkaiden julkistaminen vaan vähän nopeutti niiden päätymistä listan kärkeen... 

Tämä on historiallinen hetki minun lukuelämässäni sillä usein en ole ehdokkaista edes kuullut, saati lukenut niitä - paitsi ehkä jonkun harvan jälkikäteen. 

Vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat siis ovat : 

  • Miki Liukkonen: Vierastila
  • Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa
  • Iida Turpeinen : Elolliset 
  • Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa 
  • Antti Hurskainen: Suntio
  • Pasi-Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia 
Arvaatteko, mitkä kaksi noista luin ? 



Päästän teidät jännityksestä. Luettavikseni päätyivät Kuurupiilon anatomia ja Elolliset. Alla vähän tarinaa siitä, miksi ja mitä tykkäsin. 


Pasi Ilmari Jääskeläinen : Kuurupiilon anatomia 
Ekirja Storytel lukijalla 

Tämän halusin ehdottomasti lukea sillä olen tainnut lukea jo kaiken muun Jääskeläisen tuotannon. Maaginen realismi taitavasti kirjoitettuna on koukuttavaa ja nautinnollista. 

Kuurupiilon anatomia on juurikin sellainen, mutta... Tässä kävi jotenkin vähän samalla tavalla kuin Sielut kulkevat sateessa teoksen kanssa.  Tarinassa on niin paljon runsautta ja kiemuroita, että lukijakin vähän katoaa. Lisäksi Kuurupiilossa on jotenkin sellainen pieni epätoivon sävy, joka ei tähän hetkeen ollut minulle ehkä sopivinta luettavaa. Maailma on niin rikki, että huomaan kaipaavani todellisia toivon pilkahduksia myös lukiessani. 

M on niin erilainen lapsi, että jopa hänen vanhemmillaan on vaikeuksia suhtautua poikaansa. Marsilainen sanoo upea isoveli, jonka keksimä leikki kuurupiilosta tuo iloa ja jännitystä lapsuuteen, kunnes isoveli katoaa ja kuurupiilosta tulee pakottavaa hakemista ja huonoa omatuntoa. Veli on löydettävä ja sitä varten M on valmis käymään läpi transformaation toisensa jälkeen, vaihtamaan kuoresta ja maailmasta toiseen. 

Samalla isoveljen etsintä kietoutuu M:n olemuksen muutoksiin ja hänen tutkimusmatkaansa ihmisten maailmassa, paikan ja oman roolinsa etsintään. Kirjassa on sisäkkäin useampi tarina ja monta aikaa, mutta kaiken keskellä vallitsee tarve saada totuus esiin, löytää veli - ja siinä samalla päästää irti pakosta olla jotain muiden määrittämää. 

Huomaan, että Kuurupiilon anatomia vaatisi ehkä lisää pohdintaa tai toisen lukukerran. Taidan kuitenkin todeta, että Väärän kissan päivä, Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät (joka sai minut vertaamaan Jääskeläistä Murakamiin) ovat edelleen suosikkejani. Ihan kuin Jääskeläinen olisi minun listoillani parhaimmillaan lyhyemmissä teoksissaan. Ne ovat hämmentäviä, mutta kompakteja. Rajoittaminen on pakottanut kristallinkirkkaaseen rakenteeseen, eivätkä kaikki sivujuonteet ja tarinat puuroudu keskenään.


Iida Turpeinen: Elolliset 
Storytel lukija eli ekirja tämäkin 

Ai että - jos Jääskeläinen oli minulle vanha tuttu ja kirja verrattavissa muuhun tuotantoon, on Iida Turpeinen uusi tuttavuus. Uusi hän on kirjailijanakin, sillä Elolliset on kirjoittajansa esikoinen. 

Mitä ilmeisemmin Turpeinen löi kerralla kunnarin. Tämä kirja on nimittäin hypetyksensä arvoinen. Toki olin hieman skeptinen, niin kuin aina ylenpalttisia kehuja saaneen teoksen kohdalla, mutta aihe sukupuuttoon 27 vuodessa kuolleen Stellerin merilehmän tarinasta oli herkullisen kuuloinen ja halusin lukea siitä lisää. 

Siispä pääsin matkalle historian halki tuhat 1700-luvulta nykyaikaan. Ensin matkustamme Beringin mukana etsimässä pohjoista tietä Venäjältä Amerikkaan. Laiva haaksirikkoutuu eläimiä täynnä olevan saaren rantaan. Napakettujen ja ruokkien lisäksi mukana oleva luonnontieteilijä Steller löytää eläimistöstä merilevää rauhallisena laiduntavan merten jättiläisen. Sen liha ja rasva pelastavat retkikunnan, mutta helposti metsästettävä eläinlaji kohtaa tuhonsa alle kolmenkymmenen vuoden aikana löytymisensä jälkeen. Jäljelle jää vain luita, joiden mukana matkaamme tutkijasta ja aikakaudesta toiseen. 

Elolliset on pelottava kertomus siitä, miten ihmiskunta tuhoaa luontoa ja eläinlajeja kiihtyvällä tahdilla. Samalla se on kiinnostava ja inspiroiva kuvaus tutkijoista, maalareista, luonnonsuojelijoista ja ajan muuttumisesta. Ehkä on vielä toivoa. Tarvitaan vain enemmän tahtoa ja toimia. 

Kirja on äärettömän mielenkiintoinen henkilöhahmojen kautta syntyvän historiakuvauksensa osalta. Turpeisella on taito saada henkilöhahmonsa elämään ja kuvastamaan aikaansa, inhimillisyyttä unohtamatta. Lisäksi henkilögalleria on monipuolinen. Kaikkea ei katsota jäykkien tiedemiestin mikroskoopin läpi, vaan näkökulma kertoo mm.kuvernöörin vaimosta, luonnontieteilijän apuna maalaavasta nuoresta naisesta, lintuja kivääri selässään saarella puolustavasta, munia korjaavasta taiteilijasta. 

Lienee jo tullut selväksi, että pidin tästä kirjasta valtavasti. Historia kiinnostaa aina, mutta pyörteilevä rakenne aineksinaan ihmiskohtalot, historian tapahtumat ja ihmisten ahneudesta kärsivä luonto loivat kiehtovan kokonaisuuden. Kaiken keskellä punaisena lankana matkaansa kulkee aikojen halki Stellerin merilehmän luuranko, jonka kohtalona on päätyä Helsingin luonnontieteelliseen museoon näytille. Siellä se on katsottavana vieläkin ja tämän kirjan myötä sitä etsinee useampikin vierailija. Taidan itsekin käydä vilauttamassa Museokorttiani jossain kohtaa. 


Vuoden 2023 Finlandia-palkinnon saaja julkistetaan keskiviikkona 29.11. illalla. Tilaisuutta voi seurata Ylen erikoislähetyksenä klo 19 alkaen joko TV1 kanavalla tai Yle Areenassa. Tänä vuonna voittajan valitsee ehdokkaiden joukosta taiteilija Jorma Uotinen.

19.11.2023

(Luku)päiväkirja: Reissuja, huonoja tuloksia ja pikaisia päätöksiä

"...Cockles and mussels, alive, alive, ho..."

Siis tämä postausten kirjoittaminen blogiin ei nyt kertakaikkiaan näytä etenevän - eikä kyllä lukeminenkaan oikein. Tai siis, luen kyllä, mutta valmista ei oikein tule. Koko lokakuun aikana luin loppuun kaikkiaan vain neljä kirjaa. Neljä! Muina kuukausina tänä vuonna (ja muutaman viime vuonna) on alhaisin määrä keikkunut tuosta tuplana. 

Syitä moiseen poikkeamaan on tietysti monia, eikä niistä vähäisin liene lokakuun kolmen viikon reissu.  Yläkuvassa on vinkki viimeisen reissuviikon kohteesta. Kuka tietää? Trinity college, Guinness, Temple Bar... Anyone ? 

Kyseessä on tietysti Dublin, jonne suuntasin Biarritzista työreissulle. Kauhean paljon ei pitkien koulutuspäivien aikana ehtinyt kaupunkia katselemaan, mutta jonkin verran tuli keskustassa pyörittyä. Dublin vaikuttaa mukavalta kaupungilta varsinkin jos on kiinnostunut irlantilaisesta pubielämästä (musiikista) ja oluesta. Pitäisi varmaan mennä joskus vähän enemmän tutustumaan muuhunkin kuin Trinity Collegen pihaan, siellä olisi ollut hieno kirjastokin, joka tällä kertaa jäi vierailematta. 

Molly Malonen sentään ehdin kuvaamaan. 

Biarritzissa vietin matkan pari ensimmäistä viikkoa. Ensimmäisen viikon tein töistä, mutta toisella viikolla ehdin vähän lomailemaankin. Kirjoihin tartuin näköjään kuitenkin melko rajallisesti silloinkin. Oli liian kiire viettää lomaa ja nauttia kaupungista, kun kerrankin oli koko perhe paikalla. 

Vähän taida kuitenkin liioitella lukemisen vähyyttä. Jos ihan totta puhutaan, niin olen kyllä lukenut, mutta hypellyt kirjasta toiseen luvattoman tiivistä tahtia. Paitsi yksi on pysynyt vakaana mukana. 

Matkaseuraa linnanneitomoodissa 

Kyseessä on tietysti Marcel Proust, jonka À la recherche de temps perdu on edennyt jo, taitaa olla peräti viidenteen osaan. Ranskaksi lukeminen on tietysti hitaampaa ja kun pitää saada luettua osa per kuukausi, niin... No, sanotaan, että tunteja kuluu. 

Ihan kaikkea tuo ei kuitenkaan selitä. Goodreadsin 31 kesken olevaa puolestaan kertoo omaa tarinaansa. Tosin nyt olen ryhdistäytynyt. Tänään sain luvun laskemaan 29ään. Aino Pajukankaan Suunnannäyttäjät tuli kuunneltua nätisti loppuun ja sitten viimeistelin vielä Annukka Salaman Ripleyn. Täytyy myöntää, että pikkuisen kuumotti korvia ajatellessani, että tuon kirjan sitten annoin tavoistani poiketen kuopukselle lukematta sitä ensin itse. No, 12v selvisi hengissä. Se oli vielä sitä aikaa, kun hän luki melkein äitiään nopeammin. 

Yhden pikaisen, mutta toivottavasti aikaa säästävän päätöksen tein. Tapani  mukaan myös toimeenpanin sen samantien, eli poistin Instagrammin puhelimesta. Tiliäni en deletoinut, mutta toistaiseksi minua ei siis löydä Instan puolelta aktiivisena. Kamelilta katkesi selkä niin sanotusti, mutta palataan siihen. Toistaiseksi mennään näin. 



16.10.2023

(Luku)päiväkirja: Kuukausien luettuja

Goodreadsin Reading Challenge taitaa olla ainoa tehtäväkseni ottamani haaste tänä vuonna. Siis, jollei lasketa tuota Levoton lukija Marcel Proust lukupiirihaastetta, mutta se menee jonnekin ensi vuoden puolelle vielä. Sinänsä tietysti huvittavaa, että otan toiseksi haasteeksi mastodontin lukemisen ja toiseksi kirjojen lukumäärähaasteen, mutta kuka väittää tämän olevan loogista touhua? 

Sitä paitsi, Goodreadshin haaste on jokseenkin hyvässä jamassa eli sadasta kirjasta olen Goodreadsiin merkinnyt luetuksi jo 93 kirjaa - oman kirjanpitoni mukaan olen lukenut jo 104 kirjaa eli aika monta on näköjään jäänyt syystä tai toisesta kirjaamatta Goodreadsiin. Useimmiten syynä lienee se, ettei kirjaa löydy tietokannasta, mutta toki varsinkin nopeita välipalakirjoja jää yksinkertaisesti merkitsemättä. 

Yleensä olen tehnyt jonkinlaisen summeerauksen luetuista noin kerran kuukaudessa, mutta nyt tämän ylenmääräisen blogilaiskuuden seurauksena on merkitsemättä peräti kolmen kuukauden luetut listat. Tässä siis heinäkuu, elokuu ja syyskuu 2023. 


Heinäkuun luetut 



Heinäkuussa en näköjään kuunnellut yhtään ainoaa äänikirjaa. Voi olla tottakin. Heinäkuu oli lomakuukausi ja muutenkin vähän erilainen tänä vuonna. 

Melko monipuolisesti kuitenkin luin. Löytyy 2 tietokirjaa: Naisia valtaistuimella ja David Suchetin Omaelämäkerta valokuvien kautta -  molemmat mielenkiintoisia. Kaksikin mielenkiintoista fantasia-avausta jo aiemmin suosittuja sarjoja julkaisseilta eli Salatun tiedon seura Leigh Bardugolta (Varjo ja riipus, Korppien kehä) ja Maan ja veren huone Sarah J. Maasilta. Ahmaisin molemmat tyytyväisenä

Minna Rytilän Jenny Hill oli hyvin kirjoitettu, mutta olen tainnut lukea sen vähän nopeaan, kun en oikein muista siitä enää mitään.  

Kiltin tytön murhaoppaan muistan, sillä nuortenkirjaksi se oli jotenkin yllättävän jännittävä. Hyvin kirjoitettu ja hypensä arvoinen. Terhi Tarkiaisen Peto irti muistuu mieleen ihan jo senkin vuoksi, että se oli edelleen täysin arvaamaton ja omassa omituisuudessaan hulvatonta luettavaa. Täytti odotukset. 

Muuten mentiin aikalailla viihteen ja cozy mysteryn parissa. 


Elokuun luetut 


Elokuussa puolestaan kuuntelin 1920-luvulle sijoittuvaa cozy mystery-sarjaa, jossa Lady Adelaide selvittelee rikoksia apunaan uskottoman aviomiehensä haamu. Kuulostaa uskomattomalta, mutta nämä olivat varsin viihdyttäviä. 

Proust näköjään pääsi hyvin alkuun, mutta muuten mentiin ihan viihteellä. Fantasia pienellä mysteerimausteella ja Tampere chick litiä. Viihdyttävää.


Syyskuun luetut


Proustissa jäin pahasti jälkeen lukupiiritahtia... Lukupiirin vetäjältä kuitenkin tulin kuunnelleeksi hänen lukutapojaan ja -historiaansa kuvaavan Levoton lukija kirjan. Ihan mielenkiintoinen sekin. Lukemisesta kertoi myös Suurteoksia, jossa kirjailijat olivat kirjoittaneet esseitä heihin vaikuttaneista kirjoista. 

Aloitin myös uuden äänikirjaprojektin, eli kuuntelemaan Donna Leonin Brunetti-sarjaa alusta. Ei ehkä liene yllättävää, että 30vuoden taakse sijoittuvat (ja silloin ilmestyneet) kirjat käsittelevät samoja aiheita (ympäristöä, suvaitsevaisuutta jne.) kuin monet kirjat nykyäänkin, mutta tapa kuvata niitä tuntuu välillä jotenkin vanhentuneelta. Mielenkiintoista - ja Brunetti on edelleen ihana. 

Kahdesta syyskuun kirjasta sain jopa jotain kirjoitettua

J&B kohtauksia eräästä avioliitosta tuntui osin tirkistelyltä, osin vaimon yritykseltä selittää miestään, joka onnistui yllättämään vielä kuolemansa jälkeenkin. Bitte Westerlundin elämä Jörn Donnerin rinnalla ei taatusti ole ollut helppoa. 

Sarah Penner on kovin kiitelty kirjailija, mutta minun täytyy sanoa, etten ole oikein vakuuttunut. Myrkynkeittäjä on minulla edelleen kesken ja Lontoon salatieteellinen seurakin jätti kylmäksi. Kirjassa on jotain vähän samaa sävyä kuin romaanissa Kuinka murhata mies ja päästä pälkähästä. Uskon, että naisten pitää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja miesten joutua vastuuseen teoistaan, mutta kirjoista huokuva kylmyys ja jonkinlainen toivoton turvautuminen väkivaltaan tuntuvat surullisilta tavoilta viedä tasa-arvoa eteenpäin. Täytyy olla muita keinoja kuin oman sielunsa menettäminen prosessissa. 

Mitäs muiden tuli luettua viime kuukausina ?


30.9.2023

(Luku)päiväkirja: Uskottava se on, syksy on täällä


 Ja "ensimmäinen syysmylsky" ... Tosin tuon toteamuksen takana on ollut kuulemma Minna noin 3v joskus aikoinaan, kun toukokuussa tuuli vähän kovempaa. Optimisti pienestä pitäen... Nyt ei myrskyä, edellinen myräkkä oli päällä tätä postausta aloitellessani, mutta siitä on jo jonkin verran aikaa.

Yleensä olen pitänyt itseäni edelleen optimistina, mutta nyt välillä epäilyttää. Viime vuosien uutiset ovat nakertaneet uskoa ihmiskuntaan. En ole enää ollenkaan varma ihmisen perimmäisestä hyvyydestä, ennemminkin on kyse säännön vahvistavista poikkeuksista. Eteenpäin kuitenkin kai pitää mennä. Tietäisi vaan minne.


Luovuutta ja glitteriä 

Myrskyn ja ihmiskunnan kohtalon pohdinnan ohessa sitä ehtii vaikka lukemaan ja syyskuussa olenkin tosiaan enemmän lukenut kuin kirjoittanut, ainakin jos blogia tutkailee. Tuossa kesällä jossain kohtaa ryhdyin lukemaan Julia Cameronin kirjaa Tie luovuuteen: Henkinen polku syvempään luovuuteen, jota jossain podcastissa kehuttiin. Siinä on kaikenlaisia harjoituksia, joiden avulla kuulemma saavuttaa paremmin oman luovuutensa tai taiteilijuutensa ja siihen liittyviä tavoitteita. Minä olen edelleen noin luvussa yksi harjoitusten osalta, vaikka vaiheet kestävät kirjan mukaan noin viikon. Aamusivuja kirjoittelen säännöllisen epäsäännöllisesti vaaleanpunaiseen glitter-kissa vihkoon, mutta kirjan ehdottamat "taidetapaamiset" vai mitä ne nyt taas olivat, ovat jääneet tietoisesti vähiin. Ehkä joskus sitten... 

Ei liene mitenkään yllättävää, etten edelleenkään ole luovassa ammatissa tai elätä itseäni taiteellani. En myöskään tee taidetta, minkäänlaista. 

No, se siitä. 

Pistetään pohdinnat viidenkympin villityksen piikkiin. Ihan muualta jostain poimin aamusivuihini ajatuksen positiivisesta listasta. Elämästäni löytyy paljon asioita, joista voin olla iloinen ja kiitollinen. On hyvä muistuttaa itseään säännöllisesti siitä, että kaikki on tosiasiassa erittäin hyvin. Tätä tulen jatkamaan yhtä säännöllisesti kuin aamusivujakin, kirjallisesti siis, ajatuksen tasolla koitan muistaa joka päivä. 



Pelit ja identiteetti 

Itsensä tunteminen on vaikeaa ja meillä on kai jokaisella erilaisia tapoja yrittää saada selkoa olemuksestamme. Uskon kaikkien peilaavan tuntemuksiaan koko ajan ympäristön elementeista, mutta aika harvalla kai on kyky tiedostaa peilikuvan muotoa tarkemmin. 

Aleksandr Manzos peilaa kirjassaan Pelattu elämä, miten erilaisten pelihahmojen käyttö on tukenut oman identiteetin tiedostamista. Pohtiessaan sitä, miksi naishahmolla pelaaminen tuntuu luontevammalta kuin machomies supersankarina, saa kiinni asioista, joita on tosielämässä vaikea tunnistaa. Samalla, kun kirjailija kuvaa omaa matkaansa lähemmäs tasapainoista itsensätuntemusta, hän piirtää lukijan eteen pelien kehityksen kaaren. 

Minä tartuin kirjaan nimenomaan noiden pelien takia. En ole koskaan ollut "pelaaja", vaan haahuillut pelien reunamailla. Olihan minulla Donkey Kong aikoinaan, opiskeluaikoina tutustuin Baldur's Gateen ja lasten kanssa puhelimeeni latautui Pokemon Go, jonka näköjään avaan edelleen enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Luin mielenkiinnolla kuvausta eri pelityypeistä ja pelaamisen kehittymisestä yhden asiantuntijan näkökulmasta. Tunnistin kuvauksista yllättävän paljon. "Ehtimättä pelaamaan" olin kuitenkin imenyt tietoa, nimiä ja tuntemuksia lähipiiristä ahkerasti. 

Pelattu elämä on mielenkiintoinen ja se on itse asiassa hyvä muistutus myös vanhemmille siitä, miten pelien vaikutus voi olla paljon syvempi kuin hetken huvitus räiskinnän keskellä. Peleistä voi löytyä myös tukea nuoren identiteetin muodostumiseen, vaikka toisaalta peliyhteisö ja -maailma voi olla myös julma ja korostuneen toksinen toisilta kulmiltaan. Olisi hyvä seurata, missä ja millaisessa kontekstissa lapset siellä pyörivät. Vaikeaa, tiedän. 



Yksityiskohdat ja identiteetti

Ia Genbergin kirja Yksityiskohdat ja sen hypetys osui silmiini säännöllisesti sen julkaisusta lähtien. Kerrankin kehut osuivat paikalleen ja voin jatkaa hypen nostoa. Jokaisessa luvussa kuvataan yksi ihminen ja kertojan suhde häneen. Samalla aukeaa kertojan elämästä jotain tärkeää. Yksityiskohdat muodostavat hahmon heijasteena lähellä olevien kanvaasiin. 

"Elämme oman tarinamme puitteissa monta pienempää elämää muiden kanssa, ihmisten jotka tulevat ja menevät, ystävien jotka katoavat omille teilleen tai lasten jotka kasvavat - en vain ole koskaan ymmärtänyt, missä ne varsinaiset puitteet ovat. 
[....] Ei ole mitään "alkua" eikä "loppua", ei varsinaista aikajärjestystäkään, on vain pelkkä silmänräpäys ja kaikki mitä siihen sisältyy." 

Siinä se. Onko mitään suurta suunnitelmaa tai edes tarinan kaarta, vai onko kyse vain hetkistä, yksityiskohdista, joista lopulta muodostuu sekalainen kokoelma, eli elämä ? Tai ainakin me itse ja identiteettimme on kasa kokemuksien fragmentteja kaleidoskoopissa. Kuva näyttää erilaiselta riippuen siitä, kuka katsoo tai mistä suunnasta. Fragmentteja jokainen kerää mukaansa lähelle osuvien ihmisten, ympäristön, tapahtumien tai vaikka pelien myötä. 

Mitenkähän pitkälle yksityiskohtien kokoelmaansa voi itse vaikuttaa ? Ehkä juuri tämän takia on niin tärkeää opetella asettamaan omat rajansa, hakeutua paikkaan ja seuraan joka tekee hyvää, etsiä kauneutta. 

Mielenkiintoista ja jännää, miten Yksityiskohdat-kirja sai ajatukset rullaamaan - ja kuitenkin sen rakenne ja sisältö on yksinkertainen. Kerrotaan vain muutamasta ihmisestä ja millaisena kertoja tämän näkee. Silti kuvaksi koostuu kertojan oma hahmo ja lukija ryhtyy pohtimaan oman olemuksensa osia. 

Jotain vähän samanlaista välähteli mielessäni myös Rachel Cuskin trilogian kohdalla aikoinaan. 

31.8.2023

Kesä meni sitten ja onhan tänään jo perjantai ? (No, ei ole)

Minun piti pitää vain pieni tauko blogista ja se venyikin yli kuukauden mittaiseksi. Hups! 

Siinä sivussa sitten kesäkin ehti vaihtua synkäksi syksyksi. No, nyt vähän liioittelen. Onhan ulkona sentään vielä ihan kivan lämmintä, mutta harmaus ja taivaalta jatkuvasti valuva vesi ovat saaneet syysfiiliksen päälle. Pitäisi varmaan ruveta jo polttamaan kynttilöitä. 

Kesä oli kuitenkin kesä. Lomasta ehdittiin nauttia muutama viikko - ihan kotimaassa eli käytiin isännän kanssa Savonlinnan oopperajuhlilla katsomassa riemastuttavan sekopäinen Sevillan parturi ja muksujen kanssa tutustumassa Turun turistitarjontaan keskiaikamarkkinoiden aikaan. Molemmista reissuista jäi kivoja muistoja. 


Ranskassakin kiepsahdin, mutta tällä kertaa hautajaisissa eli huvimatkasta ei varsinaisesti ollut kyse. Surullinen reissu ja kilometreja kului miehen kanssa niin lentokoneessa kuin autolla enemmän tarpeeksi. 

Takaisin tultua tuntui kesä jotenkin menneen. Epävakaat kelit tietysti vaikuttavat, mutta liekö ollut pahempaa matkaväsymystä, kun energiat ovat olleet koko elokuun enemmän tai vähemmän hukassa. Ei meinaa oikein töistäkään tulla  mitään. Kaipa se tästä taas. Sainhan minä nyt taas blogisivunkin avattua. Silti olen pettynyt, ettei tänään olekaan perjantai. Koko viikon olen ollut ihan varma... 

Lukenut olen, mutta hypellen ja vaihdellen. Sain jotenkin loppuun Proustin ensimmäisen osan lukupiiriä varten, mutta muuten ovat ainoa loppuun luetut olleet pelkkää fantasiahömppää tai cozy mysteryä, eikä niitäkään lopulta kovin montaa. Pitänee tehdä jonkunlainen summeeraus kesän luetuista, kunhan tästä syyskuukin alkaa. 


23.7.2023

Ex Tempore (tai ainakin melkein) lukumaraton


Kun eilen nyt tuota lukumaratonia tulin ajatelleeksi niin ajattelin pitää ihan itsekseni jonkunlaisen ex tempore maratonin. Se tarkoittaa lukemista kohta kello yhdeksästä huomisiltaan yhdeksään - tai no, sen mitä ehdin ja jaksan. Ei ole niin nokonuukaa. 

Jos joku haluaa tulla mukaan, niin tervetuloa. Tähän postaukseen laitan edistymisestäni aina välillä ja kaipa sitä Instaankin pitää jotain merkitä.

Valmistelut ovat yllättävän hyvässä jamassa. On makrillipateeta ja herneitä, isäntä + muu perhe tietoinen sekä tietysti kirjoja vino pino odottamassa. 

Kirjastosta minulla on lainassa ja luvussa tällä hetkellä mm. 

  • David Suchet: Sanoin ja kuvin - omaelämäkerta. Sen voisin lukea loppuun. 
  • Sylvia Beach: Shakespeare and Company. Luin jonkin aikaa sitten romaanin Pariisin kirjakauppias, joka oli fiktiivinen tulkina Sylvia Beachin elämästä ja kirjakaupasta. Tämä on hänen itsensä kirjoittama. 
Äänikirjaksi taidan ottaa Yle Areenasta löytyvän version Kadonnutta aikaa etsimässä kirjasarjasta. Seuraan Levoton lukija (Kirsi Piha) Proust lukupiiriä. Luen ranskaksi ja kuuntelen suomeksi. Tai ainakin näin nyt alkuun, kun ollaan vielä osissa, jotka olen lukenut jo aiemmin kesälomaprojekteina. 

Mutta nyt lienee aika siirtyä kirjojen suuntaan. Ihan ensimmäiseksi tartun taas näyttelijään sen ainoan oikean Poirotin takana. 

kello noin 9 yhdeksän illalla - lauantaina 22.7.  - Tästä se alkaa...

Su aamulla ennen yhdeksää 

Tästä on näköjään tulossa tällainen "lue kirjat loppuun" - lukumaraton. David Suchetin kirjasta luin viimeiset 80 sivua ja samoin sänkylukemisena Marie Antoinetten salaisen palvelun edesottamuksia keskellä vallankumousta ennakoivia leipämellakoita 91sivua. 

Jotain tietysti pitää aloittaakin eli luin peräti 19 sivua Sylvia Beachin Shakespeare & Company -kirjaa. Se on toki mielenkiintoinen, mutta tyyliltään hieman hitaasti luettava eli ei varsinaisesti lukumaratonmateriaalia... 

David Suchetin Sanoin ja kuvin - Omaelämäkerta oli mielenkiintoinen. Hän kertoo elämästään, arvoistaan, tavastaan lähestyä näyttelijän työtä sekä tietysti hieman myös 25 vuoden Poirot-pestin vaikutuksesta ihan kaikkeen. 

Kuten varmaan suurin osa Suchetin nimen tietävistä, minullakin on jonkinlainen yhtäläisyysmerkki hänen ja Poirotin välillä. Ihminen roolin takana on tietysti otain ihan muuta. Muistan hätkähtäneeni katsoessani dokumenttia Idän pikajunasta, jossa David Suchet matkustaa nykypäivänä kuuluisan junan kyydissä. Ei aksenttia, ei viiksiä... kesti hetken tottua, vaikka toki olen aina tiennyt Hercule Poirotin olevan fiktiivinen hahmo. 

Suchet osaa myös kertoa kiinnostavasti näyttelijän työstä ja sen muutoksista pitkän uransa aikana. Viitenkymmeneen vuoteen mahtuu kaikenlaista yhden ihmisen elämässä ja maailmakin näyttää nykyään kovin erilaiselta. 

Kaikkiaan siis tutustumisen arvoinen teos, vaikka en ehkä osaa arvosta valokuvien taidokkuutta niiden ansaitsemalla tasolla. Lähinnä mietin, että olisi ollut kiva kuulla enemmänkin kaikista muotokuvissa olevista ihmisistä. Nyt tarkennusta tuli vain muutamista. Ehkä he ovat anglosaksisessa maailmassa niin tunnettuja, ettei selitystä tarvita, mutta minulla jäi monta kuvaa tunnistamatta. 


Illansuussa seitsemältä  

No joo, niinhän tässä on käynyt, että elämä (ja kuolema suruviestin muodossa) tuli väliin. 

Olen minä silti toki lukenutkin ja erityisesti kuunnellut. Huomasin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä Yle-version olevan varsin hyvää salikuunneltavaa. Itse asiassa se sopi yllättävänkin hyvin ja varsinkin alkuverryttelyyn. Kaikkiaan kuuntelin 57minuuttia. 

Muu lukeminen jäi tänään melko vähäiseksi. Jatkoin Annukka Salaman Ripley-Nopea yhteys -romaania ja vähän kyllä mietin, että ehkä oli Totolle vielä aikainen. Tosin hän kertoi kirjasta pitäneensä eli todennäköisesti vain minä olen ajasta perässä. 

Ripleytä lukiessani huomaan olevani vanha. Pelikokemukset ovat minulle ihan vieraita, vaikka tavallaan tunnistan tunnelman omien poikien perusteella. Peleistä minulla ei ole mitään käsitystä. Sujuva ja viihdyttävä kirja kuitenkin, ja hyvin tulee esiin varsin ajankohtaisia teemoja esim. rajoista ja suurista tunteista.


Illalla yhdeksän jälkeen 

Eipä tämä tulos päätä huimaa, mutta oli ihan kivaa kuitenkin 

Sivuja yhteensä 310 - kuunneltuja minuutteja 57

Kaukana ollaan huippuvuosista, mutta ehtiihän noita maratooneja vielä :-) 


21.7.2023

(Luku)päiväkirja: Kesäkuun luetut ja miksi kesä tuntuu tänä vuonna oudolta

Olavinlinna ilta-auringossa oopperasta poistuttaessa 
 

Kun nyt kerran ollaan jo heinäkuussakin yli puolenvälin, niin pidetään tämä postaus ehkä hieman kesäkuuta ajankohtaisempana. Välissä olikin yli kuukauden bloggaustauko. Ei siihen ollut mitään erityistä syytä. Aika vaan kului ja oli kaikenlaista puuhaa. 

Lukenut toki olen ja kuunnellut äänikirjojakin, mutta niiden lisäksi olen palannut lapsuuteeni Aku Ankan kesätarjouksen myötä. Lehti kotiin kannettuna kerran viikossa on ollut mukavaa, mutta ihan parasta on ollut digipalvelu tabletilla ja Taikaviitta-taskarit. Lapset eivät ole yllättäen ole oikein innostuneet, mutta äiti onkin sitten lukenut koko rahan edestä. 

On myös ollut kiva huomata, että Aku on seurannut aikaansa. Jotenkin vielä 10v sitten, kun vanhemmille pojille otin hetkeksi, oltiin vanhanaikaisissa asetelmissa, mutta nyt tuntuu jotenkin raikkaammalta. 

Kesäkuun kirjat puolestaan näyttävät tältä.


Kesäkuun aikaan tulin lukeneeksi loppuun kaikkiaan kymmenen kirjaa. Pari painettua kirjastosta, neljä äänikirjaa ja 4 ekirjamuodossa (kaikki digimuodot Storytelista). 

Kesän alku saa minut yleensä tarttumaan vahvasti viihteeseen, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Emily Henryn Lomalla kaikki on toisin ja Ilona Tuomisen Seurustelusalaliitto ovat genrensä tyypillisiä edustajia. Henryyn tosin vähän petyin sillä väsähdin tosi nopeasti vatvomiseen ja henkilöhahmotkin saivat välillä lähinnä haukottelemaan. Tuomisen kirja puolestaan oli enemmän minun makuuni, eikä tietenkään vähiten Turku-miljöön osalta. Myös juoni oli jotenkin riemastuttavan perinteinen kostoromanssi, joka kuitenkin pysyi yllättävän hyvin kasassa ja hyväntuulisena. 

Nykykirjallisuuden edustajat Rusetti ja Kristallipalatsi muistuttivat puolestaan taas siitä, miten aina ei virkistymiseen tarvita kevyttä viihdettä, vaan myös aivojen käyttäminen tekee hyvää ja piristää oloa. Agathe puolestaan jätti minut jotenkin kylmäksi. Olihan tarina vanhan psykologin elämänvoiman virkistymisestä omalla tavallaan herttainen, mutta toisaalta oli miltei puistattavaa, miten siihen tarvittiin nuorempi nainen. En edes jaksa ruveta analysoimaan motiiveja jne... 

Tietokirjaosastolta luin kaksi täysin erilaista kirjaa. Annolan Säädyttömät : Perhe ja murros pitkällä 1800-luvulla tarkasteli Suomen muutosta sääty-yhteiskunnasta luokkayhteiskunnaksi kahden suvun tarinoiden pohjalta. Itkosen Teoriani perheestä on puolestaan kirjailijan kuvaus perheestään sekä kehityksestään vanhampana. Anekdootteja ja pohdintaa yhden ihmisen kokemuspohjalta. Kirja on lämminhenkinen ja kiinnostava, sekä herättelee pohtimaan myös omia kokemuksia, vaikka jokainen perhe onkin omanlaisensa yksikkö. 

Kesä on myös dekkarien aikaa. Sujata Masseyn Rei Shimura on vanha tuttu vuosien takaa, mutta sujuvasti tuo tuli kuunneltua nytkin. Japanilaistaustainen amerikkalainen Rei on mielenkiintoinen hahmo ja Japani tapahtumapaikkana minulle noin yleensä melko tuntematonta aluetta, joten jo näiden perusteella tulen todennäköisesti jatkamaan sarjan kuuntelua. Ainakin toinen osa näkyi olevan Storytelissa valmiina. 

Sinänsä on jännä, miten Sujata Massey on kirjoittanut Japaniin sijoittuvia dekkareita (ilmeisesti hänellä on sinne kuitenkin jonkunlaista taustaa) ja nyt sitten myöhemmin myös kovasti pitämiäni Intialaisesta naisasianajajasta kertovia Perveen Mistry -kirjoja, jotka ovat aivan erilaisia historiaan sijoittuvia dekkareita. 

Eppu Nuotion Hopeamedaljonki puolestaan jatkaa Raakel Oksa sarjaa ja pidin tästä kakkososasta ensimmäistä enemmän. Raakel on pikkuisen vähemmän ilmeinen ja historiallinen taustatarina saa jotenkin enemmän tilaa. Kyseessä ei varsinaisesti olekaan perinteinen "ratkaistaan rikos" kertomus vaan enemmänkin kuvaus ihmissuhteista ja miten niiden solmujen myötä voi tapahtua traagisiakin asioita. 




Nyt sitten pompitaan ja pohditaan kesälukumaratonien puutosta

Heinäkuu on ollut lomakuukausi - tänään on viimeinen virallinen lomapäiväni. Sitä luulisi siis löytyvän aikaa lukemiseen keskittymiseen, varsinkin, kun ei olla tehty mitään isompia reissujakaan. 

Olen kuitenkin levottomana päätynyt aloittamaan kirjan toisensa jälkeen. Toki tähän mennessä olen saanut loppuunkin seitsemän, mutta heinäkuussa aloitettuja taitaa olla kesken melkein saman verran. Kaikkiaan kesken on tällä hetkellä 32 kirjaa... 

Tähän mennessä minuun on tehnyt suurimman vaikutuksen Minna Rytisalon Jenny Hill. Se kuvasi kovin osuvasti keski-ikäisen naisen tuntemuksia, joihin tavallaan voin samaistua monessa kohtaa, vaikken ihan noin radikaaleja muutoksia ole elämääni tekemässäkään ja mieskin on ihan toisenlainen. Pidin myös prinsessoista. 

Terhi Tarkiaisen Peto irti jatkaa Annan ja hänen vampyyriensä Vladin ja Kalman seikkailuja. Kullervo on kuollut ja Kalevalassa vietetään peijaisia.  Hukat ja vampyyrit päätyvät tukkanuottasille, mutta kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä näyttää. Tykkäsin ihan yhtä paljon kuin ensimmäisestäkin osasta Pure mua

Nyt minulla on luvussa mm. David Suchetin valokuva-elämäkerta ja Maggie O'Farrellin Lucrezian muotokuva


Tällä viikolla olen myös ihmetellyt, miksi jotain tuntuu puuttuvan kesästä. Sitten isäntä alkoi tehdä makrillipateeta ja tajusin. EI YHTÄÄN KESÄLUKUMARATONIA!  Herranen aika! Ei ihme, että tuntuu oudolta. 

No, loma loppuu, mutta sehän ei sinänsä estä maratoonausta vaikka viikonloppuna. Lukemista ainakin riittää. Ehkä sitä vielä jossain kohtaa elokuun aikana ehtisi. 

Ja jos satutte miettimään, miksi makrillipatee tuo mieleen lukumaratonin, niin se on ollut perinteistä maratoonausherkkua jo muutamana kesänä - se ja herneet. 
Kuva vuodelta 2015...