1.2.2023

(Luku)päiväkirja : Olenkohan minä lukenut Nobel-kirjailijoita ?

Satuinpa tässä Turusta kotiin ajellessani kuuntelemaan samalla (taas) Takakansi-podcastia. Osuin jaksoon, jossa Marko Suomi keskusteli  Nobel tai ei mitään podcastin tekijöiden (Rasmus Tillander, Vehka Kurjenmiekka) kanssa Nobel-palkinnon saaneista kirjailijoista ja mm. siitä, miten vaikeita heidän kirjansa ovat. Jakso on mielenkiintoinen, suosittelen. (Linkkejä täällä

Listauksesta tajusin, että paljon on Nobel kirjailijoita minulla lukematta, mutta huomasin myös todennäköisesti lukeneeni heitä enemmän kuin olen tiedostanutkaan. Siispä päätin ihan tarkistaa, missä menään - ja ehkä jopa suunnitella jotain tämänhetkisen listan jatkoksi. 

Wikipedian lista Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneista kirjailijoista näyttää minun osaltani seuraavaa. 

  • 1905 Henrik Sienkiewicz : Quo Vadis (löytyy jopa hyllystäni) 
  • 1929 Thomas Mann  - lasketaanko se, että aloitin novellikokoelmaa Kuolema Venetsiassa? En koskaan päässyt paria novellia pidemmälle. Kokeilin kumminkin... 
  • 1946 Herman Hesse : Arosusi, Narkissos ja kultasuus, Lasihelmipeli, Siddharta - yksi nuoren Minnan suosikeista 
  • 1954 Ernest Hemingway : Vanhus ja meri, Nuoruteeni Pariisi, novellikokoelma Ensimmäiset 49 kertomusta, Käärme paratiisissa Viimeksimainittu on ollut vuosi(kymmenten) ajan kesälukemistoani. Uppoan Etelä-Ranskan ja Espanjan kuumuuteen samalla kun ihmisten väliset sidokset natisevat, napsahtelevat poikkia ja solmiutuvat uuteen järjestykseen. 
  • 1958 Boris Pasternak : Tohtori Zivago toinen nuoruuden suosikki
  • 1962 John Steinbeck: Eedenistä itään, Travels with Charlie Yliopiston pääsykokeessa (englantilaiseen filologiaan) piti tuo viimeksimainittu lukea - ihan paras pääsykoekirja ikinä
  • 1973 Patrick White: Voss 
  • 1982 Gabriel Garcia Marquez : Rakkautta koleran aikaan (taas yksi nuoruudensuosikki), Sadan vuoden yksinäisyys (en ymmärtänyt yhtään)
  • 1983 William Golding: Kärpästen herra (karmaiseva)
  • 2003 J.M Coetzee: Michael K:n elämä (julma tarina, josta kirjoittamani essee sai yliopistolla parhaan koskaan saamani arvosanan) 
  • 2007 Doris Lessing: The Grass is Singing 
  • 2017 Kazuo Ishiguro : Pitkän päivän ilta, Haudattu jättiläinen, Yösoittoja 
  • 2018 Olga Togarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli 
Vain 13/117 kirjailijaa siis - ja niistäkin viimeisen 15 vuoden aikana uusina vain Olga Togarczuk ja Kazuo Ishiguro. Mitähän minä olen lukenut ? Toki vanhoilta tutuilta on tullut listalle jotain lisää kuten Nuoruuteni Pariisi, Sadan Vuoden yksinäisyys - mutta kuitenkin ? Onneksi päätin, etten ota itselleni mitään haasteita (Goodreadsin lukumäärähaastetta lukuunottamatta), muuten voisi tulla houkutus tehdä joku Nobel-haaste... 

Mites muut ? Oletteko lukeneet näitä samoja ? 


30.1.2023

Ystävänpäivän lukumaraton 10. - 12.2.2023 - Ilmoittautumispostaus!

 

Kuva: Niina Tolonen 

Se on taas kirjabloggaajien perinteinen LUKUMARATON -aika! Ystävänpäivän lukumaraton on ajoitettu edelliseen viikonloppuun (10.-12.2.2023), jotta mahdollisimman moni ehtii mukaan. 

Maratoonata voi viikonlopun aikana juuri niin paljon ja pitkään kuin sielu sietää, mutta perinteisesti maraton kestää 24h (jotkut ovat halunneet pitää 48h ultramaratonin). 


Alla vielä muistin virkistykseksi (leikkimieliset) säännöt : 

  1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. Kirjaformaatin mukaan voit laskea esim. luettuja sivuja, kuunneltuja minuutteja tai molempia. 
  2. Lukuaikaa on maratonille varattu 24 tuntia (tai 48 ultraajille). Voit pitää taukoja, mutta ne sisältyvät kokonaisaikaan. Jos siis aloitat esim. pe klo 18 - loppuu 24h maraton lauantaina klo 18 - riippumatta siitä paljonko kuluneiden 24h aikana luit. 
  3. Maratonin voi aloittaa esimerkiksi jo perjantaina tai jatkaa maanantain puolelle, kunhan osa maratonista tapahtuu lauantaina tai sunnuntaina 
  4. Osallistua voi niin bloggaajana, Instagramissa, Twitterissä tai millä tahansa muulla somealustalla - tai sitten ilman mitään alustaa. 
  5. Voit julkaista maratonin päätteeksi koontipostauksen omalla kanavallasi (sivumäärä, minuuttimäärä sekä luetut kirjat + muita kommentteja) - Halutessasi voit joko linkittää koontipostauksesi tai vain kertoa tuloksesi tämän postauksen kommenteissa. 
  6. Lukumaratonin hashtag #lukumaraton  tai #lukumaraton2023
  7. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 
Minä ajattelin maratoonata lauantaihin jollain tavalla osuvalla ajalla. Ilman paineita ja muun elämän ohessa. 

Tuletko mukaan? 
Ilmoittaudu alla kommentteihin 

Mukaan ovat ilmoittautuneet: 

29.1.2023

(Luku)päiväkirja: Tammikuun luetut eli kukista ja kirjallisista suuntauksista

 Jotain jo olen täällä maininnutkin alkuvuoden kiireistä, mutta ainahan hosuminen on vähän näennäistä. Siksi olen huomannut itse asiassa kuitenkin lukeneeni ihan mukavasti, podcastien kuuntelun lisäksi. 

Joko nyt voi puhua tammikuun luetuista ? Ei kai tässä muutamassa päivässä enää paljon ehdi saamaan loppuun. Tuosta allaolevasta listastakin pitää vielä tunnustaa Passion olevan kesken. Sen verran vähän tosin, että lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon saavani sen loppuun ennen helmikuuta.  

Kaikkiaan luettuja siis oman listauksen mukaan tammikuussa on 11. Goodreadsiin en viitsinyt merkitä paria kertaukseksi kuuntelemaani cozy mysteryä, joten siellä pari vähemmän. Joukossa on 3 äänikirjaa, 5 ekirjaa ja 3 painettua teosta.



Kirjastossa

Ilahduttavasti on tammikuussa mukana myös pari kirjastosta lainattua eli Leena Krohnin Auringon lapsia ja Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupuolvi. Silmiini osui parikin artikkelia, jossa pohdittiin kirjastojen käyttöasteen laskeneen, joten pitää itsekin ryhdistäytyä ja osallistua toiminnan aktivoimiseen. 

Huomaan tosin joutuvani opettelemaan itselleni vähän vieraan tavan käyttää kirjastoa. Muistan lapsena ja nuorena rakastaneeni kirjastossa haahuilua, silmien ohjanneen kirjoihin tarttumista. Harvoin etsin jotain tiettyä lukemista - annoin sattuman ohjata valintaa. Lähikirjastossa tuo ei onnistu. Siellä on yllättävän vähän kirjoja hyllyssä. Pitää tunnistaa nimi, varata ja käydä sitten hakemassa. Minun kärsimättömälle luonteelleni tällainen spontaaniuden puuttuminen on välillä vaikeaa. 

Opin kuitenkin ja näinhän on oiva mahdollisuus kartuttaa lukulistaa ihan konkreettisesti. Siispä varasin Auringon lapsia jonkun mainittua siitä Goodreadsissa. Sutisen kirja(t) puolestaan päätyivät varauslistalle ihan vain Vaivan arvoista - ihastukseni johdosta. 


Vuoden suloisin kirja jo tammikuussa ? 

Auringon lapsia on luokiteltu lastenkirjaksi ja sellaiseksi se toki sopii vallan mainiosti. Minä kuitenkin nautin kirjan kukista ja Orvokki-tytön kukkalähettitehtävistä ihan näin keski-ikäisenä täti-ihmisenäkin. Jotain ihanan rauhoittavaa näissä pienissä tarinoissa onkin. 

Kuten kaikissa parhaissa lastenkirjoissa, myös Auringon lapsia sisältää monia tasoja. Aikuinen lukee tarinaa tekstin takaa ja jää pohtimaan taustoja tai tulevaisuutta. 

Orvokki käy niin vankilassa kuin suuren diivan luona ja siinä välissä suurperheen hulinassa. Hän näkee paljon sellaista, johon kotikadun varrella ei törmää. Kaikki on kuitenkin kerrottu kukkien kautta ja kauniisti. 

Rakasta kirjoja, jotka lempeästi tuovat maailman lähelle ja avaavat sen kauneuden joskus rujostakin kulmasta. Auringon lapsia on suloinen, muttei tyhjä. 


Historiaa 

Historia oli läsnä tammikuun lukulistalla monestakin kulmasta. Ensinnäkin tulin viimein lukeneeksi jo jokin aika sitten paljon hehkutetun Meri Valkaman Sinun Margot. DDR ja suomalainen perhe ideologian ja rakkauden puristuksessa. Onhan se hyvä. Ehkä kirjoitan siitä joskus lisää, vaikka jotenkin jäin tarinan pinnalle, eikä sekään päässyt ihoni alle. 

Kirjallisuuden (taiteen) historiaa ja samalla myös aikakautta viime vuosisadan suurten sotien välissä kuvasi Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupolvi - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet. Pariisi, New York, Lontoo ja konventioita haastavat nuoret bileineen ja kirjallisine ambitioineen. Hemingway ja kumppanit, Woolf & Bloomsbury ja New Yorkin Greenwich Village eli hurja lista nimiä, niin ihmisten kuin kirjojen. 

Pidin kovasti kuvauksesta amerikkalaisista Pariisissa - ehkä siksi, että olen lukenut aiheesta ja siitä löytyy paljon tuttuja nimiä, samoin kuin Englannin vastaavasta liikehdinnästä (Virginia Woolf on aina ollut suuri suosikkini). Amerikka on (taas) itselleni vieraampi. Mistä johtuukin, että tunnen amerikkalaisia kirjailijoitakin näköjään enemmän suhteessa Eurooppaan kuin omalta maaltaan ? 

Mielenkiintoinen kirja kaikkiaan. Ahmaisin sen nopeasti ja pidin, vaikka lopussa vähän puuduinkin itselleni vieraampiin nimiin. 

Historialliseksi fiktioksi kai voidaan mainita myös Sonia Parinin Englannin maalaisaatelin pariin 1920-luvulle kirjoitettu cozy mystery -sarja. Hupaisaa ja yllättävästi pääsin melko kevyestikin kolmen osan rajapyykille. Historiaa on täynnä myös Pirkko Saision Passio. Siinä barbaarinen kultakoru matkaa halki aikojen siirtyen kädestä toiseen, välillä muotoaan muuttaen. Katsotaan vielä, minne päätyy. 




Mitä vielä ? 


Dekkareista palaan vielä, kunhan sarja täydentyy. Viihdepläjäys jäänee tuohon listalle, sillä vaikka Julian joulu oli ihan ok, se oli genrensä turhankin tyypillinen edustaja. 

Harrastekirjoissa ovat keittokirjat näemmä siirtymässä neulekirjoihin. Pääsin tuttuni Minnan kirjajulkkareihin mukaan. Ajattoman tyylikkäät neulepuserot jatkaa Minnan Instatilin ja blogin upeiden neuleiden esittelyä. Tosin tällä kertaa myös ohjeet ovat mukana, joten ei tarvitse tyytyä vain ihastelemaan. Täytyy vielä vähän tutkailla kirjaa tarkemmin. Olen viime aikoina lähinnä tehnyt lapasia ja muita nopeita töitä, ehkä olisi aika tehdä vaihteeksi jokin villapaitakin.  Neuloosin vähentämiseen ei Minnan kirjasta ole apua. 

22.1.2023

(Luku)päiväkirja: Vaivan arvoista



Kun Tieto-Finlandian 2022 voittaja kerrottiin, mielenkiintoni heräsi välittömästi. Kirjapalkinnon sai kirja kirjoista. Eikä mistä tahansa kirjoista, vaan "poikkeuskirjoista", sellaisista, joihin voi upota ja jotka jo pelkästään pituudellaan ja jollain erityispiirteeltään kielellisesti, rakenteellisesti tai aiheeltaan, kuuluisivat klassikkokaanoniin, mutta eivät välttämättä löydy listoilta. 

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista
Storytel palvelusta äänikirjana - lukijana Juha Haanperä

Pakkohan tuohon oli tarttua. En heti tullut hankkineeksi kirjaa, eikä siitä löytynyt ekirjaversiota, joten päädyin kuuntelemaan äänikirjaa. Pelkäsin ratkaisun olevan sopimaton kirjan esseemuotoiseen sisältöön, mutta itse asiassa homma toimi. Kuuuntelin luvun (esseen) kerrallaan. Yleensä yhden päivässä, välillä enemmän. Välttelin illalla kuuntelua, sillä kesken nukahtaminen harmitti ja nämä tekstit vaativat keskittymistä. 

Heti alussa Ville-Juhani Sutinen koukutti minut jatkamaan kuvatessaan poikkeuskirjallisuuden lukemista seuraavasti : 

"Kyse on apokalyptisesta hyggeilystä, joka rentouttaa samoin kuin sähköisku..." 

Kuinka voisinkaan jättää väliin jotain tällaista ? Varmasti vaivan arvoista. (Pun intended) 

Suurimmassa osaa lukuja kuvataan yhtä kirjaa, yleensä suhteessa johonkin ilmiöön, aikakauteen tai lukemiseen liittyvään ominaisuuteen. Rakenne toimii ja lukijan mielenkiinto säilyy. Huomasin myös kirjoittavani muistiinpanoja puhelimeen asioista, jotka pitäisi muistaa blogatessa. Itse asiassa aloittaessani kirjoittamaan tätä postausta, olin kirjassa vasta vähän yli puolenvälin. 


Ääneen lukemisesta 

Yli puoleenväliin, tarkemmin sanottuna lukuun 10, piti odottaa, kunnes aiheeksi tuli teos, jonka tunnistan ja olen jopa lukenut eli Dostojevskin Karamazovin veljekset. Tuolla se on hyllyssä nytkin, mutta lukemisesta on niin kauan, että muistan vain tuntemuksia (hidas juoni, paljon puhetta, sekopäiset hahmot). En kuollaksenikaan pystyisi kuvaamaan tarinaa ja henkilöhahmotkin muistan kai pääasiassa kirjan nimen vinkkaamana. 

Tuttu kirja ei kuitenkaan saanut minua aloittamaan tätä postausta vaan kappaleen pohdinta ääneen lukemisesta ja äänikirjoista. Kirjallisuushan (tarinat) alunperin oli ääneen kerrottua ennen kirjoituksen kehittymistä ja siksi ääneen lukeminen kai jatkui niin pitkään standardina ennen hiljaa itsekseen lukemisen yleistymistä. Kirjan lukeminen ääneen toiselle on kuitenkin paitsi miellyttävää yhdessäoloa, myös rakkaudenteko. Silloin niin lukija kuin kuuntelija antavat toisilleen jotain arvokasta ja jakavat yhteisen kokemuksen. 

Joululomalla juttelimme Isännän kanssa siitä, miten hän nuorena luki minulle ääneen ranskaksi. Kävimme läpi monenlaisia kirjoja, mutta Alphonse Daudet'n Lettres de mon Moulin tuli käytyä läpi useampaan kertaan ja kai vähän lastenkin tultua kuvaan mukaan. Muistan edelleen ensimmäisen tarinan aloituksen sillä halusin kuulla sen yhä uudelleen ja uudelleen. Siinä kirjailija asettuu myllyynsä ja valmistautuu tarinointiin.

"Ce sont les lapins qui ont été étonnés!... Depuis si longtemps qu'ils voyaient la porte du moulin fermée, les murs et la plate-forme envahis par les herbes, ils avaient fini par croire que la race des meuniers était éteinte, et, trouvant la place bonne, ils en avaient fait quelque chose comme un quartier général, un centre d'opérations stratégiques: le moulin de Jemmapes des lapins..." 

Ääneen lukemisessa on taikaa ja voin kuulla mielessäni rakkaan äänen noita rivejä lukiessani. 

Olen samaa mieltä siitä, että äänikirjojen kuuntelusta puuttuu vuorovaikutus lukijan kanssa, joka livetilanteessa syntyy. Samoin äänikirjojen kanssa on hankala palata mielenkiintoisiin kohtiin, tai tarkistaa esimerkiksi kirjojen nimiä eri luvuista, minkä huomaan vajavaisten muistiinpanojeni myötä hankalaksi myös tämän kirjan osalta. (Siksi ehkä vielä hankin paperiversionkin käsiini).

En kuitenkaan aivan allekirjoita sitä, että äänikirjojen automaattisesti pitäisi olla helppoa kuunneltavaa, tai jotenkin lyhyitä tai uudella tavalla kirjoitettuja. Olen erityisen paljon nauttinut pitkistä äänikirjoista, joihin voi uppoutua samoin kuin olen aina pitänyt tiiliskivistä luettavana. Huomaan myös käyväni päänsisäistä dialogia lukijan kanssa tätä kirjaa kuunnellessani. Väitän sen osittain triggeröityvän juurikin kuuntelun ansiosta - aivan kuin vastaisin keskustelussa esiin tulleisiin aiheisiin. Toki hyvällä lukijalla on vaikutusta ja Juha Haanperän pohdiskeleva tyyli on omiaan kutsumaan ajatauksia esiin myös kuuntelijalta. Aivan kuin hän odottaisikin vastapalloja. 

 

Kirjat matkalla ja matkoista 

Lukemisen tapa ja muoto eivät ole ainoita asioita lukukokemukseen ja kirjan sisäiseen tulkintaan vaikuttavia asioita. Sutisen kertoessa laajoista matkakuvauksista, myös lukupaikka korostuu. Jos sohvannurkassa Kyllikki Villan rahtilaivamatkoista lukeminen (tai kuuntelu) vie minutkin aalloille kirjoittamaan, niin saman kirjan kuuntelu mm. Lissabonissa laajentaisi varmasti kokemusta. Ei ole sattumaa, että Marcel Proust on minulla vuosien ajan ollut osana Etelä-Ranskan lomien lukulistaa. Tosin nykyisessä osassa hän on Pariisissa ja huomaan lukevani kirjaa myös Espoon maisemissa. Tiedä sitten, mitä tuo kertoo mielenmaisemistani. 

Toisaalta kirjan lukupaikka saattaa korostaa lukukokemusta yllättävilläkin tavoilla. Joitakin vuosia sitten päätin kuunnella äänikirjana jo moneen kertaan lukemani Taru sormusten herrasta -trilogian. Osuin junaan Lontoosta Stansteadin lentokentälle samaan aikaan kun Frodo ja Sam vaelsivat Mordorin mustilla rinteillä. Yhä edelleen junan kolke ja ikkunasta näkyvät likaiset takapihat ja radanvarren hiilipinoilta näyttävät, mutta todennäköisesti jotain kiviainesta olevat suuret kasat, yhdistyvät mielessäni kirjan kuvaukseen likaisista ja kuolleista kukkuloista. Oli kuin juna ja liike olisivat vieneet minut jonnekin kahden todellisuuden välitilaan. Aistit herkistyivät ja sormuksen ritarien vaelluksen vaivalloisuus ja kauhut korostuivat. Mielikuva on elävä ja todennäköisesti myös pysyvä, kaikkien muiden kirjoihin liittyvien lukupaikkojen muistojen joukossa. 


Lopun vaikeus 

Vaivan arvoista on täynnä tällaiselle "kirjallisuusmaallikollekin" mielenkiintoisia aiheita, jotka saavat aivosolut liikkeelle. Kirjan muoto on helposti lähestyttävä ja luvut selkeitä. Joissakin arvioissa on Vaivan arvoista luokiteltu hieman elitistiseksi ja etäännyttäväksi. Aivan kuin lukijan lukeneisuuden taso ja kirjallisuuden teorian tietämyksen pitäisi vastata tiettyjä standardeja, ennen kuin voisi tarttua kuvattuihin kirjoihin. Minä en kokenut Sutisen tekstejä aivan noin. 

Toki pääsin hieman nauramaan itselleni, kun koin riemastuttavan tirkistelyhetken Sutisen kuvatessa sitä, miten toisinaan rinnastetaan pitkä teos = vaikeasti luettava = poikkeuskirjallisuus, ja hän miettii kirjoittavatko kirjailijat toisinaan vaikeasti lähestyttäviä teoksia pelätessään epäonnistumista. Oletuksena tuossa kohtaa on, että kovin vaikeaa ja massiivista teosta ei moni jaksa lukea tarpeeksi tarkasti uskaltaakseen arvioida sitä yleensä käytettävillä kriteereillä. Tirkistelyn tunne tuli käytetystä esimerkistä (Miki Liukkonen). Pääsikö maallikko kurkistamaan Suomen kirjallisen maailman jännitteisiin ? 

Loppua kohden Vaivan arvoista kuitenkin muuttui hieman vaikeammin kuunneltavaksi. Tässä kohtaa minun tosiaan pitää hankkia kirja painettuna versiona, sillä viimeiset luvut eivät sen paremmin rakenteellisesti kuin sisällöltään ole mielessäni selkeästi jäsentyneinä. Muisti ei kanna polveilevan ajatuksen seurana ja jäljelle jää vähän fragmentoitunut kokemus. Niin, ja tosiaan, ajatus "Maalaisjärjen aikakaudesta" kirjallisuudessa rinnastettuna pinnalliseen ja henkilökeskeisenä vajaaseen kuvaan maailmasta nykykirjailijoiden tuotoksissa, saattaa tosiaan kuulostaa hieman ylimieliseltä. Tosin minusta siinä katsottiin alaspäin ennemminkin kirjailijoihin kuin lukijoihin.

Kuvittelen silti saavani kiinni ajatuksen hännästä. Vain sisäänpäin, itseyteen ja omiin kokemuksiin katsomalla, ei voi välittää kuvaa ympäröivästä maailmasta, jollei ole vahvaa pohjaa historiasta ja yhteiskunnasta. Konteksti puuttuu tai jää vajaaksi. Ajatuksilla ja tunteilla on arvoa, mutta yksilön kokemus jää kuplaan lillumaan ilman sen positiointia aikaan, paikkaan ja yleiseen ajatteluun. 

Tässä kohtaa olisin taas kaivannut esimerkkejä, joita Sutinen kenties yleisön kiukkua välttääkseen, harmittavasti kieltäytyy antamasta. Hämärästi tunnistan tunteen, mutten kykene sitä kristallisoimaan mielipiteeksi tai yhdistämään johonkin lukemaani. Ehkä tietämykseni ja asiantuntevuuteni ei tässä kohtaa tosiaan riitä.


Mitä jäi käteen ? 

Nautin kirjan kuuntelusta todella paljon. Olen täälläkin monesti kertonut, miten väsymyksen myötä olen usein tarttunut ns. "helppoon luettavaan". Nyt taas muistan, miten virkistävää voi olla hieman venytellä jähmettyneitä aivoja ja haastaa ymmärrystään. Turruttavan virran mukana ajelehtimisen sijasta tarttuu tukkiin ja vetää henkeä. 

Lukulista ei karttunut kirjan esimerkeistä ihan niin paljon kuin voisi kuvitella. Luen mielelläni Sutisen kuvauksia poikkeuskirjallisuudesta, mutten välttämättä itse halua tarttua massiivisiin teoksiin. Ehkä sentään pari pitäisi lukea. Esimerkiksi Dorothy Richardsonin Pilgrimage, jos kerran luen siihen vertautuvaa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Myös Alan Mooren Jerusalem alkoi kiinnostamaan. 

Aion myös lukea, tai ainakin selata, Vaivan arvoista uudelleen painettuna versiona. Teemoja oli monia. Yllä kommentoin vain ilmeisimpiä ajatauksia herättäneitä. Sosialistisen realismin kuvaus suhteessa nykyajan viihdekirjallisuuteen oli herkullinen vertaus ja varsin osuva. Viime vuosisadan alun Euroopan rajattomuus ja yksilön kulttuurisen vapauden huuma ennen kuin sodat pirstaloivat sekä maantieteen että ajattelun, selittävät osittain kiinnostukseni juuri tuohon aikakauteen. En ollutkaan ajatellut sitä ihan tuosta näkökulmasta. 

Ehkä juuri tuon teeman vuoksi lainasin kirjastosta myös Sutisen teoksen Kadotettu sukupolvi. 


15.1.2023

(Luku)päiväkirja: Taustapeili 2022 - Viimeinen eli osa 3 (lupaan) - Suuremman luokan huijausta ?

Tämä on aina yhtä vaikeaa. Luokittelu nimittäin. Tarinoissa tuppaa olemaan elementtejä eri lajityypeistä ja tulkinta lienee kiinni yhtä paljon lukijan mielentilasta, preferensseistä kuin tähtien asemasta.  Koska kuitenkin itsepäisesti (ja niin ihmiselle tyypillisesti) haluan asiat laatikoihin/ pylväisiin, tässä pientä pohdintaa viime vuoden lukemisista. 

Olen myös täysin tietoinen siitä, että vuosi 2023 on edennyt jo pari viikkoa, mutta koittakaa kestää. Lupaan, että tämä on viimeinen tarkempi vilkaisu taustapeiliin. Puolustuksekseni sanon sen verran, että uuden vuoden vahdikas ja muutostentäyteinen alku on vienyt sekä aivokapasiteettia että energiaa. 

Esikoisen kotoamuutosta jo mainitsinkin. Sen lisäksi työnantajani ilmoitti 10% henkilöstövähennyksistä globaalisti. Amerikoissa tuo tarkoitti sähköpostia koko henkilöstölle, toista niille, joita vähennykset koskevat ja sen jälkeen sähköposti sitten lakkasikin toimimasta "virtuaalisen lapun" käteensä saaneilla. Euroopassa kun on kaikenlaisia hidastavia irtisanomisiin liittyviä lakeja, niin täällä vielä odottelemme mahdollisia vaikutuksia. Sanomattakin lienee selvää, mikä tiimeissä on päällimmäisenä mielessä ja keskusteluissa. 


Lukeminen, kuten aina, rentouttaa ja vie ajatukset toisaalle. Tänä vuonna olen aloittanut sekalaisella kokoelmalla cozy mysteryä, kirjallisuusesseitä, historiatietokirjaa ja romanttista viihdettä, eikä viime vuosi näytä yhtään vähemmän monipuoliselta. 

Taisin jo mainitakin kahden genren hallinneen viime vuoden tilastoja. Tietokirjat ja dekkarit kattoivat melkein puolet luetuista. Kuten käppyräkuvasta kuitenkin näkyy, ei tilanne ole ihan noin yksioikoinen. Tietokirjoissa oli useammanlaista luettavaa ja 14 varsinaiseen tietokirjaluokituksen saaneeseen opukseen mahtuu myös hyvinkin erilaisia aiheita ja lähestymistapoja. Tietokirjojen lisäksi parempi termi saattaisi olla "non-fiction", mutta en ole ihan varma, onko sille hyvää suomenkielistä vastinetta. 

Dekkareissa sama piirre on vielä vähän vaikeammin luokiteltavissa. Onko vampyyrien kanssa rikoksia selvittelevä lankakaupan pitäjä cozy mysteryä vai fantasiaa ? Laitanko 1920-luvun maaseutukartanoissa murhia selvittelevän kreivittären historialliseksi, viihdedekkariksi vai cozy mysteryksi? No, ainakin perinteiset poliisidekkarit ovat selkeitä ? Niinhän sitä luulisi. Vaan minne laitetaan Elly Griffithsin Muukalaisen päiväkirjat, jossa Harbinder Kaur niminen etsivä törmää paitsi rikokseen, myös kuolemaa ennustavaan haamuun ja tunnelma muutenkin on kuin goottilaisessa kauhuromaanissa. 

No, haaste on sama vuodesta toiseen, mutta luokittelupäätökset vaihtelevat. Statistiikka ei siis taida olla varsinaisesti vertailukelpoista, mutta onneksi tämän ei tarvitse olla niin vakavaa. 


Suuremman luokan huijausta? 

Itse asiassa tässä päästään aiheeseen, josta myös työelämässä usein mainitsen. Koskaan ei pidä niellä käppyräkuvia sellaisenaan, ei edes uutisista. Mikäli niiden perusteella haluaa tehdä johtopäätöksiä ja suunnitella aktiviteetteja, pitää myös ymmärtää dataa niiden taustalla. Kaaviot saa nimittäin tukemaan eri tavoitteita vain valitsemalla luokitteluperusteet ja sen, mistä kulmasta dataa näyttää. 

Jo tuo tietokirja- vs. dekkari-määrien vertailu kuvaa hyvin dataymmärryksen tarvetta. Graafia tarkemmin katsoessa huomaa myös, että itse asiassa yksi elementti lukemisessani on selvästi yli muiden, vaikka se ei suoraan luvuissa näykään. 

Keksittekö, mikä ? 

Kyseessä on hallitseva piirre, joka pääasiallisena luokitteluelementtinä käytettäessä olisi muuttanut järjestyksen ihan toisenlaiseksi. 


Sillä aikaa kun mietitte 

Muistellaan tähän väliin erityisesti mieleen jääneitä kirjoja. Tietokirjoja listasin jo aiemmin

Vuoden ärsytys - Haruki Murakami : Vieterilintukronikka  Tätä lukiessani heilahtelin tuntemuksissani suuntaan jos toiseenkin. Tunnistan ja tunnustan kirjailijan taituruuden yksityiskohtien linkityksissä ja tarinan kiemurtelussa. Näin jälkikäteen muistellessa tuntuu kuitenkin siltä, että melkoisen asenteellinen suhtautuminen naisiin (tai oikeastaan sen suhtautumisen puuttuminen) ja lukijan tahallisen eksyttämisen venyttäminen äärimmilleen, on oikeastaan melko ärsyttävää. En tiedä, koska tulen tarttumaan seuraavaan Murakamiin. 

Vuoden vaikuttavin nuortenkirja - Aiden Thomas: Hautausmaan pojat Tämä on luokiteltu nuortenkirjaksi ja henkilöhahmot ovat nuoria, mutta ehkä suosittelisin kuitenkin tätä vähän vanhemmille lukijoille. Hankin tämän alunperin Totolle luettavaksi, mutta itse luettuani ajattelin kuitenkin ehkä vielä jättää odottamaan hetkeksi. Syynä ei suinkaan ole päähenkilön pohdinta sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyen - itse asiassa oman itsensä etsiminen ja ympäristön sille luomat haasteet on kuvattu herkällä kädellä ja kauniisti ja kuitenkin kaunistelematta. Totesin vain vilkkaan mielikuvituksen omaavan 11-vuotiaan olevan ehkä vähän altis haamuja, kuolemaa, jengikontekstia ja varsin pelottavaa tunnelmaa sisältävälle tarinalle. Itse pidin kovasti ja pidän hyllyssä tallella myöhempää varten.  

Upottavin tarina - Madeline Miller: Kirke Klassista mytologiaa naisnäkökulmasta ? Aina toisinaan väsyn siihen, miten ihan kaikki pitää nyt väkisin vääntää naispäähenkilöön, naisnäkökulmaan, naissankaruuteen. Se ei aina toimi ja tuntuu turhalta. Keksittäisiin uusia tarinoita. Kirke on kuitenkin ihana poikkeus ja se ehdottomasti piti kirjoittaa. Vahva ja pelottava nainen, herkkä ja tunteellinen, olosuhteiden pakosta noita. Vaikuttava käänteinen tarina, joka ei ota mitään pois alkuperäisen arvosta, mutta näyttää sen, miten kolikolla on aina toinen puoli, eikä miehen tarina välttämättä tiedä naisesta mitään. 

Vuoden trilogiat - Tove Ditlevsen (Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus) ja Rachel Cusk (Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia) Kahden naisen trilogiat. Vähän eri ajalta, eri maantieteellä, eri lähestymistavalla - molemmissa naisen elämä ja sen vaikeus. 

Vuoden hupaisin dekkari - Erin McCarthy/Kathy Love: Murhadraamaa ja yksi laama Tarvitseeko tuosta nimen lisäksi sanoa tuon enempää. Aivot narikkaan ja pientä hihitystä. Samassa postauksessa muuten muutama muukin samoihin aikoihin luettu dekkari. 

Herkullista viihdettä - Maija Kajanto : Korvapuustikesä ja Taatelitalvi Vain ensimmäisestä on postauksessa, mutta molemmissa on jotenkin raikkaan romantiikan lisäksi herkullisia reseptejä. Tykkäsin, vaikken kai vielä ole tainnut reseptejä testatakaan. 

Kirjaversen yllätyspari: Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär ja Alice B Toklas Cookbook Pidin kovasti molemmista kirjoista ja peräkkäin luettuna varsinkin Parkkisen kirjan tarina sai ihan uutta syvyyttä. Taustatieto Gertrude Steinistä ja hänen (heidän) elämästään toi omaa sävyään romaanin fiktiiviseen kudokseen. 

Nuo tuossa nyt osuivat ensimmäisinä listalta silmiin, vaikka toki vuoden lukulistalta löytyy paljonkin mielenkiintoista luettavaa. 


Mielenkiinnosta nyt sitten tuohon aiemmin esittämääni kysymykseen. Huomasitteko, mikä piiloutui käppyräkuvioiden taakse ? 

Se on tietenkin FANTASIA! 

Jo kuvaa lukiessa, voi huomata että luokat fantasia/scifi 12, viihdefantasia 8, dekkarien fantasiaelementit 3-4 nostavat fantasiakirjat tasoihin dekkarien kanssa lukuun 24. Niiden lisäksi lienee ilmiselvää, että lasten/nuortenkirjoissa meidän perheessä on fantasiaa useamman kirjan verran. 

Lopputuloksena siis voimme todeta, että fantasia-genre on hyvinkin hallitseva lukutottumuksissani, myös viime vuonna. 

Toivottavasti sain samalla myös konkretisoitua sen, miten tärkeää on pohtia sekä graafin esittäjän tarkoitusperiä että sen pohjalla käytettävää luokittelua ja dataa. 


Tähän päättyyvät vuoden 2022 Taustapeiliin kurkistukset.  Aika hurjaa, jos luit tähän saakka. Kiitos siitä. Jos kuitenkin vielä kaipaat lisää käppyröitä ja pohdintaa, niin aiemmat löytyvät täältä

HYVÄÄ LOPPUVUOTTA 2023! 

6.1.2023

(Luku)päiväkirja: Taustapeili osa 2 - Käppyrät kehiin

Käppyröiden saaminen blogiin saakka kestikin pienen hetken, kun on ollut kaikenlaista puuhaa. Esikoinen nimittäin päätti viime vuoden viimeisellä viikolla muuttaa pois kotoa ja teki niin heti tammikuun tultua. Niinpä vuosi 2023 alkoi rauhallisen kotipäivän sijaan Ikean lihapullilla... Tapa tietysti sekin, eikä taida heti unohtua. 

Vuoden 2022 luettujen kirjojen loppusaldoksi päätyi "loppukirin" jälkeen 109. 

Ihan viimeisenä luin loppuun romaanin Amelian luut. Kyseinen kirja kuvastaa itse asiassa melko hyvin lukuvuotta 2022 sillä aloitin sen jo kuukausia sitten. Sitten eksyin lukemaan ihan muita kirjoja, kunnes päädyin Takakansi-podcastin jaksoon, jossa kirjailijaa haastateltiin. Haastattelu sitten muistutti minua kirjasta ja palasin sen pariin. 

Takakansi-podcast muuten on myös ollut vuoden 2022 löytöni (Raisa Omaheimo-jakson myötä) ja eniten kuuntelemani podcast viime aikoina. 

Mutta siis niitä käppyröitä 


Ei liene yllättävää, että kesäkuukausina luin eniten. Kuvittelin kuitenkin kyseisen piikin johtuvan kävely- ja juoksulenkeistä äänikirjojen parissa, mikä ei pidäkään ollenkaan paikkaansa, kun dataa katsotaan. 

Tarkemmassa tarkastelussa huomaan syyn olevan suhteellisen lyhyissä ja nopealukuisissa trilogioissa (Tove Ditlevsen, Rachel Cusk) ja kevyemmissä viihde- ja dekkarilajeissa. Ei siis tässäkään se muoto, vaan sisältö... 


Itse asiassa huomaan vuosivertailussa äänikirjojen määrän hieman laskeneen suhteessa ekirjoihin. Se on mielenkiintoinen havainto, sillä sormi- tai tässä tapauksessa korvatuntumalla olisin sanonut kuunnelleeni varsin paljon. Tunne ei myöskään selity kuunneltujen kirjojen pituudella, sillä vaikka joukossa toki on pitkiäkin äänikirjoja, olen kuunnellut niitä myös muina vuosina - ja vastapainona on kuuntelulistalla ollut myös lyhyttä ja kevyttä äänikirjaa. 

Todennäköisesti tunne paljosta kuuntelusta johtuu siitä, että kuuntelin vuonna 2022 paljon enemmän podcasteja kuin aiemmin - Bella Table ja jo mainitsemani Takakansi-podcast ensimmäisinä listalla. Niitähän en ole tietenkään kirjalistalle merkinnyt. 


Kielien osalta tilanne on melko samanlainen vuodesta toiseen. Vuonna 2022 suomi on korostetusti edustettuna ja ranska palannut yhtä epätoivoiseen tilanteeseen kuin aina ennenkin. Tosin sen verran sanon kyllä puolustuksekseni, että olen minä Marcel Proustia päässyt melkein taas kirja-osan verran eteenpäin tuon yhden nuortenkirjan lisäksi... 



Kirjailijoiden osalta minun piti niin koittaa lukea tasaisesti mies- ja naisoletettujen teoksia. Homma pysyi suurin piirtein hanskassa vuoden ensimmäiset viikot ja sitten palattiin taas entiseen. Lopputuloksena olen lukenut 18 miehen kirjoittamaa ja 91 naisen kirjoittamaa kirjaa. Osassa toki on ollut useampi kirjoittaja ja siis sekä miehiä että naisia, mutta kuitenkin...  En oikein tiedä, mitä tuohon nyt edes sanoisi. 

Mistä kirjat ?  Bloggasinko? 

Yksi kirjojen lähde on ollut vuonna 2022 ylivoimainen suhteessa muihin ja se on Storytel. Hankin jossain vaiheessa myös Storytelin oman lukijan, joten ekirjat ja äänikirjat taitavat olla suurin piirtein kaikki palvelusta luettuja. 

Arvostelukappaleita luin vuoden aikana 7. Olen kyllä saanut niitä eri tilaisuuksista hieman enemmän, mutta noin monta tuli luettua. Siitä olen tyytyväinen, että olen sentään myös blogannut kaikista lukemistani arvostelukappaleista. 

Bloggaus ei nimittäin ole mitenkään itsestäänselvyys, vaikka kirjan lukisinkin. Vuonna 2022 kirjoitin 47 lukemastani kirjasta enemmän kuin pelkän lyhyen maininnan verran. Se on alle puolet lukemistani kirjoista. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kirjoitin tunnollisesti jokaisesta lukemastani kirjasta. Nykyään en mainitse kaikista edes Instassa - someaktiivisuuteni on luokkaa nolla piste jotain... 

Muuten kirjoja tietysti on tullut ostettua itse (varsinkin Totolle) tai saatu lahjaksi. 

Vielä aion käydä läpi pientä genreanalyysiä viime vuoden kirjoista. Jotain jo taisin tietokirjoista kirjoittaakin. Se jää kuitenkin myöhemmäksi eli ehkä sitten sunnuntaina. Nyt voisin vaikka lukea jotain. Ollaan jo loppiaisessa enkä ole vielä lukenut yhtäkään kirjaa loppuun... Ei lupaa hyvää vuoden 2023 statistiikoille... 

28.12.2022

(Luku)päiväkirja : Taustapeili Osa 1 - muutoksia ja tietokirjoja lukuvuonna 2022

Tästä se alkoi 

Tämä vuosi on ollut kummallinen. Maailma ponkaisi pandemiasta varovasti yhdellä jalalla ja keikahti vinoon. Raivohullut pääsivät eristyksestä ja ryhtyivät saman tien purkamaan patoutunutta pahaa sisuksistaan. Ei tuota oikein  muutenkaan voi kuvata. 

Minulle tämä vuosi on ollut täynnä muutoksia, mutta sellaisia enemmänkin sisäänpäin kääntyviä. Olen opetellut priorisoimaan uudella tavalla, kanavoinut energiaani asioihin, jotka eivät kuluta vaan kasvattavat. Suurimmat ulospäin  näkyvät asiat kai voi listata jotenkin vaikka näin. 

1) En tee töitä iltamyöhään ja priorisoin omat menoni mahdollisten työpalaverin yli. Siksi olen ehtinyt kirjabloggaajien tapaamisiinkin melkein joka kerta. 

2) Uutiset ja someaika ovat säännösteltyjä. Enää en ota puhelinta automaattisesti käteen, vaan oikeasti joka kerta koitan pysähtyä miettimään, kannattaisiko ennemminkin tarttua kirjaan tai käsityöhön. Jostain kumman syystä tämä ei ole lisännyt lukemiseni määrää, mutta neulonut olen melkoisesti. Ehkä tuo seuraava muutos vaikuttaa lukemisen määrään...  

3) Liikunta on palannut elämääni säännöllisenä tekemisenä. Se alkoi kellosta, jatkui Storytelista löytyneenä Juoksukouluna ja siirtyi kelien huonontuessa kuntosaliin. Olen jopa ottanut kertoja personal trainerilta. Lähinnä tosin siksi, että kuntosalilaitteet edelleenkin assosioituvat mielessäni keskiaikaisiin kidutusvälineisiin, joten tarvitsen jonkun neuvomaan ja tekemään minulle ohjelman. Ohjeiden seurannan aikaan en pysty tietenkään lukemaan tai kuuntelemaan äänikirjaa, mutta kummasti ovat tarinat viime aikoina edenneet juoksumatolla... 

Minä pidän näistä muutoksista. Lisääntynyt hyvinvointi vahvistaa halua jatkaa eli toivottavasti lisää näitä ensi vuonna. 




Eikä se lukeminenkaan nyt niin kamalan huonosti mennyt. Saavutinhan minä vuoden ainoan lukuhaasteeni eli Goodreadsin Reading Challengen. Luin yli 100 kirjaa. Lopullinen luku on vasta vasta vahvistumassa. Vielä ehtii. 

Omien tilastojeni mukaan olen muuten lukenut tähän mennessä 108 kirjaa, joten muutama puuttuu Goodreadsista. 

Muita haasteita en sitten tälle vuodelle ottanutkaan, mitä nyt osallistuin muutamaan lukumaratoniin enemmän ja/tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Helmetin lukuhaasteenkin jätin tänä vuonna ihan suosiolla väliin. Sen verran surkeasti olen siinä edellisinä vuosina edistynyt. 

Yleensä kirjaan taustapeileihin käppyrät ensimmäisinä, mutta pohditaan tällä kertaa vuoden varrelta mieleen jääneitä kirjoja. Vuosi kun on vielä vähän kesken.

Tietokirjat

Aloitetaan tietokirjoista. Niitä olen nimittäin tainnut lukea enemmän kuin vuosiin. Luin kaikkiaan 24 jollain tavalla tietokirjaksi luokiteltavia opuksia. Joukosta löytyy elämäkertoja (3), matkakertomuksia (4), keittokirjoja (vain 3!) ja loput ovat sitten perustietokirjoja erilaisista aiheista. 


Olen muutamana vuotena saanut joululahjaksi etukäteen valitsemani tietokirjan. Kyseessä on usein ollut keittokirja, mutta vuosi sitten pyysin Ritva Kyllin Suomen ruokahistoriaa. Se on aivan mahtava opus, jota ajattelin selailla vielä uudelleen ennen vuoden loppua. Valtava määrä tietoa ruoasta, mutta ennen kaikkea myös yhteiskunnasta, jossa sitä nautittiin. Suomen ruokahistoria ei ole pelkästään suolasillejä ja lihapullia, vaan myös muuttoliikettä maaseudulta, sodista selviämistä ja yhteiskunnan modernisointia. 

Vuoden häiritsevimmät tietokirjat lienevät naisten asemaan lääketieteen historiassa pureutuva Elinor Gleghornin Sairas ja viallinen sekä  vähän samasta kulmasta naisten näkyvyyttä tilastoissa tutkiva Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset, näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille. Varsinkin jälkimmäisestä tunnisti niin monta tilannetta ja asiaa, että pahaa teki. Tajuan nyt, miksi turvavyö tuntuu koko ajan olevan liian korkealla, sekä sen, miksi ihmeessä lumiaurat aloittavat ajoteillä eikä jalkakäytävillä. Loogisintahan olisi putsata kulkureitit ensin niille, joille apu on eniten tarpeen... Molemmat kirjat kärjistävät ehkä hieman, mutta niin vähän, että se on jo itsessään melkein pelottavaa. Ei tarvitse korostaa asiaa, joka suorastaan huutaa tulla huomatuksi. 


Ruoan lisäksi historia on lukemissani tietokirjoissa vahvasti edustettuna. Ehkä hauskin (surullisesta aiheesta huolimatta) on ollut Henna Karppinen-Kummunmäen Sydänsurujen historia. Se edustaa nykyään muodikasta henkilökohtaisen ja yleisen yhdistämistä tietopohjaiseksi kokonaisuudeksi. Samoin kuin tuo seuraavakin eli äänikirjana kuuntelemani Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat - kultakauden naisia . Oli yllättävää, miten eläväinen voi vahvaa asiaa sisältävä tietokirja olla. Ehkä se johtuu kirjoittajan henkilökohtaisesta otteesta, ehkä aiheena olevien naisten mielenkiintoisuudesta. Yllätyin myös siitä, miten valtavan hyvin tuota kuunteli äänikirjana. 

Toinen erityisen hyvin äänikirjaksi sopiva tietokirja oli Jaakko Tahkokallion Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta, jonka kuuntelin ihan loppuvuodesta. Melko pian sen perään luin toisen historia-aiheisen teoksen, tosin muutamaa vuosisataa myöhemmästä ajasta. 1700-luvun True Crime tutkimus Smittenin murha todisti, että tietokirjaakin voi lukea kuin dekkaria.

Keittokirjoista mainittakoon The Alice B. Toklas Cookbook, jonka kirjaversumi heitti eteeni huumorintajuaan esitelleen samoihin aikoihin kuin luin sen aiheeseen liittyvän romaanin. 

Matkakirjoista minua eniten houkuttelivat Kyllikki Villan seikkailut, joita kuuntelin peräti kahden kirjan verran. 

Entäs ne elämäkerrat sitten ? Kaari Utrion elämäkerta oli yksi vuoden mielenkiintoisimmista kirjoista. Eikä pelkästään varsinaisen aiheensa vuoksi, vaan siksi, että kirjassa kuvastuu myös Suomen kulttuurielämä ja naisen asema siinä vuosikymmenten ajalta. Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin taas kertoo ihan muunlaisesta kulttuurielämästä ja rapakon takana, mutta ei häviä mielenkiintoisuudessa yhtään. 

Aika monta mieleenpainunutta tietokirjaa siis mahtui vuoteen 2022. Nyt minulla on kesken tämän vuoden joululahja eli Minna Silverin Tutankhamonin salaisuudet. Sitä en varmastikaan tule lukemaan loppuun enää tämän vuoden aikana, mutta päätynee ensi vuoden listalle. 

Aika hurjaa, jos jaksoit lukea tänne saakka. Taidan jättää muut genret seuraaviin postauksiin käppyröiden kanssa. Dekkareista pitänee jotakin mainita, sillä vain niitä luin enemmän kuin tietokirjoja (28 tähän mennessä). Yhdessä tietokirjat ja dekkarit kattavat noin puolet vuoden 2022 aikana lukemistani kirjoista. 

17.12.2022

(Luku)päiväkirja: Melko vanha True Crime

 Mikään ei piristä niin kuin kunnon murha. Kirjoissa siis. Dekkarien hyväätekevät vaikutukset toki tunnetaan ja näköjään sama toimii luettaessa myös hyvin kirjoitettua historian tietokirjallisuutta, varsinkin kun tutkitaan satoja vuosia vanhaa True Crime - tapausta.  


Mirkka Lappalainen - Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta
Arvostelukappale kustantajalta 

Tarvitaan vettä laastintekoon, mutta porvoolaisesta kaivosta löytyykin siellä vuosia lojunut ruumis. Liekö tuo jo vuosia sitten kadonneeksi merkitty kartanonisäntä ? 

Murhaksi todettu rikos toki tutkitaan, mutta lopullista ratkaisua ei löydy. Ajan myötä legenda elää, muuttuu vähäsen, mutta edelleen kiehtoo ihmisten mieliä. Huonoa ja siveetöntä elämää viettänyt isäntä, oudot palvelijat, syrjäinen kartano ja levoton aika tarjoavat puitteet monille tarinoille. 

Murhaajaa lienee vaikea löytää 340 vuoden takaa, mutta Mirkka Lappalainen tarttuu kysymykseen siitä, miten oikeusjuttu oikein etenikään ja menikö kaikki niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Korona-ajan viihdykkeeksi ja mielenvirkistykseksi hän teoksen kirjoittamisen mainitsi kertoessaan siitä bloggaritapaamisessa. (Huvinsa tietysti kullakin :-) Suurin osa käytettävissä olevasta aineistosta löytyy ilmeisesti digitalisoituna oman koneen kautta, joten sinänsä tutkimus kuulosti varsin eristysaikoihin sopivalta aktiviteetilta. 


Mirkka Lappalaisen Kustaa II Adolfista kertova Pohjolan leijona voitti Tieto Finlandian vuonna 2014, joten oli lupa odottaa vetävää ja kiinnostavaa teosta tästäkin. En ole tuota aiempaa kirjaa lukenut (vaikka se on lukulistalla odotellut), mutta tähän saamaani arvostelukappaleeseen tartuin hanakasti. Enkä myöskään pettynyt. 

Smittenin tapaus on mielenkiintoinen, eikä murhajuttu häviä nykyajan rikostarinoille laisinkaan. Omaneduntavoittelua ja pahaa tahtoa riittää. Oikeusjutun käänteet ja todisteiden analysointi eivät kuitenkaan ole ainoita kirjan ansioita. Lukija saa samalla rautaisannoksen ajankuvaa sekä myöskin tietoa historiantutkijan arjesta ja vuosisatojen takaisia asioita tutkittaessa kohdattavista haasteista. Suomen eri kaupungeissa riehuneet tulipalot tuhosivat aikoinaan paljon muutakin kuin vain rakennuksia. Yllättävimmäksi ehkä kuitenkin koin 1600-luvun ruotsalaisen yhteiskunnan järjestäytyneisyyden ja arkistoinnin (byrokratian) määrän. En oikein tiedä, mitä ennen kuvittelin, vai olinko yleensä edes ajatellut asiaa.  

Monipuolinen ja sujuvasti kirjoitettu teos sai minut lukemaan kirjan ilman poikkeamia toisiin teoksiin. Se on nykyisessä kirjahyppelymoodissani melkoinen saavutus ja kertoo luettavan kiehtovuudesta. Ehdottoman suositeltava opus kaikille historiasta ja/tai rikostarinoista kiinnostuneille. 

Ja toinenkin historiallinen

Kuten kirjaversumin ominaisuuksiin kuuluu, olen viimeisen kuukauden aikana lukenut myös toisen tietokirjan historia-aiheella. Itse asiassa tämän kirjan kuuntelin ja se sopi hämmästyttävän hyvin äänikirjaksi. Sitä voisi kuvitella, että keskiajasta kertova tietokirja olisi täynnä kuivaa faktaa vuosilukuineen ja nimineen eli keskittymistä vaikeuttavia elementtejä, mutta tätä kuuntelin herpaantumatta jopa useamman luvun kerrallaan. 


Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta
Äänikirja Storytelista 

Kyseessä on lukulistallani Pohjolan leijonan tapaan jo vuosia kummitelleesta tietokirjasta. Pimeä aika ilmestyi 2019. 

Kirjassa Jaakko Tahkokallio nostaa esille keskiajasta kymmenen yleistä käsitystä, jotka ovat vahvasti muokanneet niin populaarikulttuuria kuin tieteellisen tutkimuksen tapaa lähestyä aikakauden tutkimusta. Sitten hän kylmän rauhallisesti repii kyseiset myytit kappaleiksi uusimpien tutkimustulosten avulla. 

Kirjaa kuunnellessa joutui uudistamaan omia, kouluopetukseen, romaaneihin, elokuviin ja muuhun mediakommunikointiin perustuvia käsityksiään. Noitavainojen yleisyys, kirkon valta, taikauskoisuus, väkivalta ja monet muut oletukset ovat luoneet kuvaa aikakauden ihmisistä ja heidän toimistaan. Tahkokallion kirjan mukaan suurin osa keskiajan tietämättömyyden ja taikauskon kuvauksesta sekä jopa aikakauden kuvaaminen nimenomaan pimeäksi, on kuitenkin ennemminkin 1700- ja 1800-lukujen tieteilijöiden tapa nostaa oman aikakautensa ajattelijoiden ja filosofioiden arvoa, kuin varsinaista tutkimukseen pohjautuvaa tieteellistä käsitystä. Mielenkiintoista. 

Erityisen hyvin yleistyneitä käsityksiä keskiajasta kuvaavat jokaisen luvun alussa olevat "romaanin" tekstipätkät. Ne ja niiden edustamat näkemykset kyllä tunnistaa. Siitä onkin sitten helppo edetä varsinaiseen luvun tieto-osuuteen kuulemaan, miksi kyseinen pätkä ei voikaan vastata historiallista todellisuutta. 

Samalla kun oppii uusia ajatuksia keskiajan historiakuvauksesta, voi myös miettiä sitä, miten jokaisella ajalla on tapa kirjoittaa historiaa uusiksi omasta näkökulmastaa, omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. En usko tuon tavan kadonneen mihinkään ja nykyisen monimediaviestinnän aikakaudella se tietysti korostuu ja on havaittavissa vielä entistä selvemmin. Pitää vain osata (ja haluta) katsoa. Mielenkiintoisen historiakatsauksen lisäksi kirjan tärkeintä antia onkin se pieni ravistelu ja herättely, jonka kohteeksi lukija väkisinkin joutuu. On aika pelottavaa huomata, miten itsestäänselvinä sitä on tietylaiset käsitykset vuosien varrella omaksunut. 

15.12.2022

(Luku)päiväkirja: Siitä jää pitkät jäljet



HUOM! Spoilerivaroitus - en piilottele kirjojen tapahtumia, vaan kommentoin nimenomaan niiden teemaa

Kirjaversumilla on vähän kieroutunut huumorintaju. Olen aiemminkin ihmetellyt sitä, miten samantyyppiset tai aiheeltaan samanlaiset kirjat tuntuvat etsiytyvän samaan lukusumaan. Toisinaan näin tapahtuu täysin odottamatta ja nyt osui vähän ikävästi. En ollenkaan odottanut itselleni vähän vaikeaa teemaa Paperipalatsi-roomaanissa, joten se lävähti kasvoille. Luulin lukevani ihan toisenlaista romaania. 

Kyse on lasten (tyttöjen) seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja nimenomaan toisten lasten tai nuorten tekemänä. 

Ei, en ole itse kokenut samanlaisia asioita kuin kirjojen nuoret tytöt. Se ei mennyt niin pitkälle. Olin kuitenkin luokallani aikoinaan ensimmäinen tyttö, jolle kasvoivat näkyvät rinnat, mikä johti jatkuvaan huomautteluun ja kosketteluun. Pahimmillaan minut kaadettiin oppilaspiirin keskelle maahan kopeloitavaksi koulun käytävällä. 

Kukaan ei koskaan sanonut mitään tuota vastaan. Itse kielsin, tönin pois, kunnes lopulta oli kertoja, jolloin hysteerisesti nauroin/itkin samaan aikaan. Ehkä jostakusta näytti, että olin peräti huvittunut. En ollut. Kielloilla ei vain ollut ollut vaikutusta, enkä enää hallinnut reaktiotani. 

En muista milloin tuo loppui, ehkä samalla kun lukio alkoi ja luokka hajosi. Mutta vaikutukset jäivät. En edelleenkään halua, että minua edes leikillä estetään lähtemään esim. halauksesta sillä sekunnilla, kun liikahdan siirtyäkseni. Ahdistaa liikaa. Onneksi oma mies ymmärtää. 

Jotenkin kummasti tilanteet ja olosuhteet muistetaan eri tavoin. Luokkakokouksessa aikoinaan oli 8:lla kuulla raskaana ja siis melkoisen muhkeassa kunnossa keskivartalon tienoilta. Silti sain kuulla, että olin yhtä seksikkään näköinen kuin aikoinaan ja miten minut muistettiin nimenomaan tuosta kuvitellusta (ihaillusta) seksikkyydestä. En muista mitä vastasin. Käsittämätön kommentti. Minä en todellakaan pukeutunut näyttävästi tai mitenkään seksikkäästi (päinvastoin), olin ennemmin nörtti kuin suosittu keskipiste, en käynyt bileissä jne... Joku vain oli jossain huomannut, että minusta oli tulossa nainen ja siitä lyötiin leima päälle. 

Mutta siis nuo kirjat 

Susanna Hast: Ruumis/huoneet
Arvostelukappale kustantajalta 

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saanut Ruumis/Huoneet kertoo raadollisen tarinan siitä, miten hyväksyntää ja hellyyttää kaipaava nuori tyttö joutuu teinihimoissaan pahasti hakoteille harhautuvien poikien leikkikaluksi. On karmeaa luettavaa, miten ehkä sinänsä "normaaleista" nuorista löytyy peto, jonka teoille ei tunnu olevan rajoja. En lainkaan usko siihen, etteivät he olisi ymmärtäneet tekevänsä väärin, mutta jokin ympäröivässä yhteiskunnassa aukaisi portin teoille, joita ei pitäisi tehdä, eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan. 

Miten on mahdollista, ettei kukaan muka tiennyt tai arvannut ? Miten on mahdollista, ettei kukaan tarkistanut tai puuttunut ? No, en muista kenenkään, koskaan sanallakaan maininneen kiusaamiseni olevan jotenkin väärin - ainakaan minun kuulteni. Ja se tapahtui sentään melkoisen julkisesti. 

Kirjana Ruumis/huoneet on repivä. Tarinalla ei ole varsinaista juonta tai aikajanaa, kuten ei kirjailijan kertoman mukaan hänen muistissaankaan.  Silti tapahtumilla on seurauksensa ja vaikutuksensa ja niiden mustuus jatkuu edelleen. En taida olla nyt millään tasolla objektiivinen arvioija tällekirjalle, mutta se oli vaikuttava. Lukiessa tuli huono olo, ja niin kuuluukin. Jos kykenet lukemaan tämän kirjan tuntematta vähintäänkin lievää pahoinvointia ja suuttumusta, on sinun syytä pohtia omia käsityksiäsi sallitusta tai tarkistaa lääkekaappisi sisältö.



Kirjailijatapaamisessa ja useammassa artikkelissakin Susanna Hast (kuvassa keskimmäinen kirjailija) kuvasi teostaan terapiakirjaksi ja sitä se varmasti on ollut. Kirjailijan omien kokemusten kautta lienee kirjaan liienee tullut juuri tuo lukijaa riipivä repivyys, mutta ehkä pieni etäisyys olisi tehnyt siitä helpommin luettavan ja selkeämmän, vähemmän sekavan. En tosin tiedä, miksi olisi tarvinnut. 

Ei siis mitään kevyttä luettavaa, mutta ehkä tämä pitäisi ottaa kouluissa jossain kohtaa lukulistalle. En nimittäin usko, että vastaavaa käytöstä tai tuollaista kohdalleni osunutta lievempää ei enää olisi missään. Seuraukset pitäisi selkeästi kuvata ja teot tuomita mahdollisille tekijöille, tuki ja rohkaisu korostetusti kertoa mahdollisille uhreille. Jos saataisiin edes jossain jotain loppumaan, tai jäämään alkamatta. 

Toinen samaan aikaan ja teemaan sattuneista kirjoista on Paperipalatsi.

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi
E-kirja Storytel-palvelusta

Minä luulin lukevani nuoruudenrakastavaisten suhdekarikoista keski-ikäisessä elämäntilanteessa, tahoilleen eksyneinä. Sitten huomasin lukevani hyväksikäyttötapausta ja taas pohdittiin tapahtumien vaikutusta vielä vuosikymmenten jälkeen. 

En oikein pidä tällaisista yllätyksistä, enkä ole ihan varma, miten onnistuin välttämään aihekuvauksen kaikista hypetyskirjoituksista huolimatta. Kävi kuitenkin niin, että tarina naisen epäröinnistä ihanan nykyisen aviomiehensä ja aina rakastetun lapsuudenystävänsä välillä alkoi käydä vähän yksitoikkoiseksi. Miten tuollaisesta paikassa yleensä voi valita ? Valintahan on tehty jo aikaisemmin. En oikein ymmärtänyt kirjan saamaa hypetystä. Vähän harmitti, kun olin ollut niin valmis  nauttimaan lukemastani. Tunnistin kyllä taitavasti kudotun tarinan, mutta ehkä jotenkin arvasin jotain kamalaa tapahtuvan. 

Sitä en ajatellut, että kyse olisi lapsenraiskauksesta. Enkä tuon jälkeen olisi välttämättä halunnut lukea kirjaa enää yhtään, mutta pakkohan tarina oli pakko viedä loppuun. Toki teeman paljastuminen selitti muutenkin vähän harmaata lapsuudenkuvausta. Tuollaiset kokemukset kai vievät värit maailmasta ja haalistavat muistot tunnistamattomiksi. Jotain sellaista koin kirjassa olevan ja kai sen olisi pitänyt varoittaa.

Nyt en kuitenkaan kirjoita kirjasta yhtään enempää. Itse asiassa haluan lopettaa tämän aiheen ajattelun vähäksi aikaa. 

Olenkin vaihtanut johonkin paljon hilpeämpään ja luen parhaillaan 1600-luvun True Crime tutkimusta kaivoon piilotetusta ruumiista eli Mirkka Lappalaisen tietokirjaa .Smittenin murha. Se on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen ja, kyllä, omalla tavallaan ihan hauskakin. Lappalaisen kirjoitustyyli tuo murhatarinaankin pientä huumoria, olematta millään tavalla vitsikäs.  Raakaa ajankuvausta tietysti, eikä tyttöjen ja naisten asema ollut häävi, mutta miesten pikkumaisuus ja kärttyisä käräjöinti ovat monessa kohtaa yllättävän viihdyttävää luettavaa. 

10.12.2022

(Luku)päiväkirja: Välihuutelua


 

Tulinpa tässä vaan väliin huutelemaan, että olen minä täällä vielä. On vaan ollut vähän kiireitä ja pahemmanlaatuinen bloggausjumi. 

Ensiksimainitusta syytän töiden lisäksi joulunaikaa ja itselle tehtyä lupausta kuntosalin aloittamisesta. Toisesta syytän kahta kirjaa, joiden bloggaus tökkii nyt vakavasti. Vika ei ole kirjoissa sinänsä, vaan niiden käsittelemässä aiheessa, josta  minulle tulee huono olo. Ei kai olisi pitänyt edes niitä lukea, mutta varsinkin toinen pääsi pahasti yllättämään. Luulin lukevani jotain ihan muuta.

Lukeminen yleensä on vähän jäänyt joululahjaneulonnan (ja muiden kiireiden) jalkoihin, mutta olen sentään kuunnellut äänikirjana loppuun Saara Villan äitinsä päiväkirjoista toimittaman Äidin lokikirjan ja lukenut ekirjana Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut. Matkateemalla siis mennään (Mitä olenkaan joskus sanonut kirjaversumin taipumuksesta niputtaa?) 

Äidin lokikirja on aikalailla samanlainen kuin Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista julkaistut muutkin teokset. Ehkä tässä on hieman henkilökohtaisempi ote, sillä Saara Villa myös hieman taustoittaa matkoja, mikä on itse asiassa mukavaa. Matkakohteita on Kreikasta Japaniin ja mukaan mahtuu maailmanympärysmatkakin, jonka aikana jännitystä riittää jumituttaessa Hawaijille odottamaan laivaa suurten satamalakkojen aikaan. 

En oikein tiedä, mikä minua näissä kirjoissa niin viehättää. Ollaan toki eksoottisillakin seuduilla, mutta ei niistä niin hurjasti kerrota. Enemmän mennään jokapäiväisillä pienillä tapahtumilla, matkojen haasteilla (aina on rahat loppu) ja kirjoitustöiden edistymismerkinnöillä. Ehkä juuri tuo vähäeleisyys viehättää. Päiväkirjamerkinnöissä kellutaan jännästi irrallaan. Ollaan Matkalla isolla kirjaimella, vaikka oleillaankin kohteissa enemmän kuin lyhyitä visiittejä. Laivalla etäisyys tuntuu ja liikkuvasta kulkuvälineestä tulee koti rutiineineen. Varsinaisissa kohteissakin luodaan tukikohta, josta sitten vieraillaan muissa paikoissa. 

Minustakin parhaat matkat ovat sellaisia, joissa ei koko ajan kohkata jonnekin tuli pyrstön alla, vaan annetaan uuden paikan tulla lähelle ja ainakin jollain tavalla sulaudutaan ympäristöön. Ehkä juuri siksi niin pidän meidän Biarritzin reissuista. Tullaan tuttuun paikkaan, tuttuihin rutiineihin, ja ollaan silti "muualla". Olisi kiva joskus reissata samalla tavalla vähän enemmänkin - ehkä sitten eläkkeellä. 

Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut puolestaan kertoo kolmesta siskoksesta, jotka syöpään kuollut äiti velvoittaa pyhiinvaellusmatkalle Intiaan. Brittiläistyneet tyttäret ovat kovin erilaisissa elämäntilanteissa ja vieraantuneita toisistaan, eivätkä tietenkään kovinkaan innoissaan pakotetusta matkasta. Jokaisella on myös omat haasteensa ja salaisuutensa, joka pikkuhiljaa paljastuvat matkan edetessä. 

Lopputuloksena voisi olla kliseinen kuvaus kulttuurishokista ja siskosten lähtestymisestä. Sellainen kirja tavallaan onkin, mutta yllätyksekseni se oli myös hauska, kiinnostava ja melko suorasukaisesti kantaaottava. Naisten asema Intiassa on tullut esille monissa lehtijutuissa, mutta oikeastaan vasta tämän kirjan myötä oikeasti havahduin siihen, mitä tarkoittaa, kun ei voi kävellä yksinään ilman "saalistetuksi" joutumista, tai  miten voidaan sanella minän tekemiset ja jopa kontrolloida hänen vartaloaan vanhojen perinteiden nimissä. Se ei tietenkään ollut se kirjan hauska osuus, vaan vauhti kiihtyy tarinan edetessä, ihan kirjaimellisesti, ja päästään jopa eräänlaiseen takaa-ajotilanteeseen. 

Pidin siis Shergillin sisarusten seikkailuista, mutta minään Intian matkailumainoksena kirja ei toimi. Itse asiassa päinvastoin. 

Matkateema jatkuu omalla tavallaan myös nyt iltalukemiseksi ottamani kirjan myötä. Marcel Proustin À la recherche du temps perdu on rytmillisesti rauhoittavaa luettavaa ja siksi levottomalle mielelle sopivaa joulunajan kiireisiin. Matkoihin se minulla liittyy ensinnäkin, koska luen sitä yleensä kesälomalla (ja Ranskassa) jo vuosia kestäneenä ikuisuusprojektina. Lisäksi olen parhaillaan siinä osassa, jossa nuori päähenkilö ei sairastumisen takia pääsekään odottamalleen matkalle, vaan jää Pariisiin - ja sitä kautta tapaa Champs Elyséen varrella leikkitoverin, johon rakastuu palavasti koko pienen pojan sydämellään.