13.8.2018

Keittiörempan alku - Päivä 1

No huh, huh - olipa siinä hommaa. Keittiön tyhjentäminen käy työstä. Aktiivisuusmittarikin näytti 130% sunnuntaina ilman minkäännäköistä lenkkiä. Nyt on keittiö kuitenkin tyhjennetty.

Tuosta siis lähdettiin aamulla liikkeelle... Nyt tilanne näyttää tältä.













Eli edelleen tyhjenee.

Huomenna sitten lähtevät nuo välitilan laatat. Niiden takaa juuri löytyi sitä asbestia, joten huputusta on tiedossa.

Tänään ei löytynyt yllätyksiä, mutta asbestikeskustelun jälkeen on jo selvitelty myös kodinkonetoimittajan toimitusten viivästyksiä. Me emme niistä tällä kertaa ole kärsineet (toistaiseksi), sillä keittiötoimittajan ripeän toiminnan ansiosta ennakointi toimi ja kodinkoneet tilattiin lähikodinkoneliikkeestä. Heidän laskuan en tosin vielä ole nähnyt (pitäisi tulla tänään) eikä toimitusta ole aikataulutettu, mutta onhan tässä vielä ensi viikkoon aikaa ennen kuin ne tarvitaan...

Peukut pystyyn...
Tästä se lähtee! 


Kannattaa poiketa Instan puolelle, jos haluat seurata päivittäistä etenemistä. Sinne laitan tarinoihin kuvia.  Minna Vuo-Cho

12.8.2018

Mestarietsivä Blomkvist ja koulun alku


Niin siinä sitten kävi, että kesäloma loppui. Ensin meni Papa töihin, seuraavana maanantaina äiti ja torstaina sitten lähtivät koululaiset aloittamaan uutta lukuvuotta - tai yleensä lukuvuotta...

Meillä on tänä vuonna peräti kaksi ekaluokkalaista! Esikoinen aloitti lukion ja kuopus meni kouluun. Jännää!

Meidän pienempi ekaluokkalainen osaa jo lukea ja  muutenkin on muuttunut kauhean paljon isommaksi eskarin aikana. Äänikirjoissakin on "kasvettu" ja ihan satujutut eivät oikein ole viime aikoina kiinnostaneet.

Siksi päätin kokeilla vähän isommille pienille lukijoille mielestäni tarkoitettua kirjaa. Kalle Blomkvist upposi kuin kuuma veitsi voihin - niin äitiin kuin poikaankin. Olen ihan varma, että jonkinlainen Ruusujen sota riehuu piakkoin meidänkin lähinurkillamme.

Astrid Lindgren: Mestarietsivä Blomkvist 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana Vesa Vierikko 

Minulla on hieman pulmallinen suhde sekä Tove Janssoniin että Astrid Lindgreniin. Olen molempien kirjojen olemassaolon toki tiedostanut jo hyvin pienestä, mutta sisälle heidän maailmoihinsa tunnun jostain syystä pääsevän vasta nyt aikuisena.

Mestarietsivään en tosin ollut edes vaivautunut tutustumaan. Luin Lindgrenilta joitakin kirjoja sen kummemmin innostumatta, mutta lopullisesti minut karkotti Veljeni Leijonamieli. En ihan tarkkaan muista, minkä ikäisenä sen luin (ehkä hitusen liian nuorena), mutta koin tarinan ahdistavaksi ja lapsille kai tyypilliseen tapaan vain luokittelin sen "tyhmäksi" ja annoin olla.

Ehkä olisi pitänyt päästä kirjasta ja sen teemoista juttelemaan jonkun aikuisen kanssa, mutta minulla ei sellaista mahdollisuutta ollut. Siksikin yritän lukea samat kirjat kuin omat muksut ja äänikirjoja kuunnellaan Toton kanssa iltaisin yhdessä.

Mestarietsiväkin on aika paljon ekaluokkalaista vanhempi (ennemminkin yläasteikäinen), mutta ehkä nykyajan ninja-jutuissa uitettu poika ei enää muutamaa rosvoa niin hätkähdä. Pikkukaupungin hivenen unelias tunnelma ja lapsijoukon ystävyys ja villit leikit puolestaan riemastuttivat ja tarinan jännätkin käänteet olivat kuulemma "juuri sopivia".

Kalle on tarkka poika, jonka tulevaisuudensuunnitelmat ovat selvät. Hän haluaa isona etsiväksi. Itse asiassa hän hoitaa etsivänhommia jo nyt ja kaupunkiin välillä eksyvät epäilyttävät henkilöt syynätään tarkkaan. Sitten saapuu Einar-serkku Eva-Lotan luokse vierailulle ja osoittautuu erittäin epäilyttäväksi henkilöksi. Lopulta mukaan on värvättävä myös valkoiset ruusut eli Kallen parhaat ystävät Eva-Lotta ja Anders. Seikkailussa tahti kiihtyy ja se muuttuu pelottavammaksi kuin Ruusujen sodat koskaan. Rosvotkin ovat ihan oikeita pahiksia.

Tarinan rytmi on jotenkin ihastuttavan vanhanaikainen ja idyllinen pikkukaupunki houkuttaisi vierailulle. Reippaat lapset, joille oikean ja väärän erot ovat selviä, ovat turvallista seuraa vähän pienemmällekin lukijalle. Taisi olla alusta asti selvää, että hyvinhän tässä lopulta käy ja paha saa palkkansa. Tykkäsimme Kalle Blomkvistista kovasti ja varmasti palaamme seuraavien osien myötä hänen seikkailuihinsa.
.
Kristiina Rikman on tehnyt uudet käännökset. Sitä en sitten tiedä, onko kyseessä myös samanlainen "siistimisoperaatio" kuin Peppi Pitkätossun kohdalla, mutta ainakin kieli oli sujuvaa ja helposti sulavaa myös ekaluokkalaiselle. Aika itseoikeutetusta Kristiina Rikmanin käännös myös vie tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 15 eli Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

11.8.2018

Muistatko minut ?


Minähän en muista enää mitään. Kaukana ovat ajat, jolloin tenteistä selvisi vähällä lukemisella ja sopimusneuvotteluissa ei tarvinnut tarkistaa muistiinpanoista. Nyt on toisin. Jollei meilistäni löydy viestiä asiasta, sitä ei ole olemassa. Käytävässä hihasta tarttuvia ohjeistan laittamaan aiheesta viestiä, jos haluavat minun tekevän jotain. Kalenteristani muistan juuri seuraavan palaverin ja senkin vain siksi, että puhelin hälyttää.

Mitä ilmeisemmin on kyseessä aivojen ylivuoto-ongelma. Lasten myötä ja työuran edetessä, on muistettavien asioiden määrä kasvanut eksponentiaalisesti. Kaikki turhaksi tulkittu tipahtaa reunan yli. Kuten nyt vähän kauempana olevien tiimiläisten nimet, jotka loman jälkeen eivät palautuneet ilman mailista tarkistamista (salasanoista puhumattakaan - jouduin laittamaan puhelimeni kokonaan uusiksi).

Silti minulla on muistot tallella. Muistan tärkeät asiat kuten hääpäivän ja lasten syntymät. Tunnistan perheenjäsenet ja ystävät muistan, vaikkei olisi vähään aikaan tavattukaan. Toisin on Sophie Kinsellan kirjassa.



Sophie Kinsella: Muistatko minut ? 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Leena Pöysti 

Nyt täytyy sanoa, etten varsinaisesti ole ollut koskaan Kinsella-fani. Pidin kovasti Kevytkenkäisestä kummituksesta, mutta himoshoppaajat ovat aiheuttaneet minulle jo aiheellaan ikäviä puistatuksia, enkä ole lukenut niitä paria sivua enempää. Kyseessä ei vain ole minulle sopiva tyylilaji. En myöskään edes muistanut lukevani Hääyöaie-romaania. Jotain kokemuksestani kertonee se, että blogiartikkelin otsikkona oli "Turhia kirjoja"...

Odotukseni siis eivät olleet varsinaisesti huikean korkealla aloittaessani Muistatko minut -romaanin kuuntelua. Enkä erityisesti yllättynyt, kun parin ensimmäisen tunnin aikana pohdin vakavissani kesken jättämistä. Itseään korostava, "omg - kauheeta - ja kynnetkin pureskeltu ja poikakaveri kusipää" jonkinlaisena tajunnanvirtana ei vaan ole minun juttuni. Kuitenkin kuuntelin kirjan loppuun - miksi ?

No, ensinnäkin ajatus siitä, että herää muistinmenetykseen, jossa kolme viimeistä vuotta ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen, on mielenkiintoinen. Lexi ei muista aviomiestään, työtään eikä mitään muutakaan elämästään sitten yhden kostean klubi-illan. Aluksi "uusi elämä" vaikuttaa kirjoista ja televisiosta tutulta unelmalta, mutta tietysti pieniä säröjäkin löytyy... Mikään ei ole täydellistä, paitsi ehkä aviomies Erik.

Jäin koukkuun, koska halusin kuulla, miten tarinassa käy. Palaako Lexin muisti ? Muistaako hän työnsä ? Onko kaikki oikeasti niin kiiltokuvamaisen ihanaa ? Kinsellan kunniaksi on sanottava, että kiiltokuva on ennalta-arvattavasti vähän reunoilta rispaantunut, mutta käänteet eivät sentään ole täysin itsestäänselvyyksiä. Lopun toki suurin piirtein arvaa, mutta kyllä minä viimeiset 5 tuntia kuuntelin ihan mielelläni. Joko totuin kerrontaan tai Lexi hieman kehittyi kirjan edetessä. Veikkaan molempia. Leena Pöysti on lukijana ihan kuunneltava - hän ei onneksi ylinäyttele Lexin reaktioita.

Ajatus useamman vuoden katoamisesta elämästä on aika pelottava huolimatta kirjan keveästä tyylistä. En ole ihan varma, miten itse asiaan suhtautuisin. Lexillä tietysti on juuri kadonneina vuosina mennyt koko elämä uusiksi, mikä vielä korostaa muutosta (ja samalla vähän syö tarinan uskottavuutta). Toisaalta ehkä juuri vahvan kontrastin vuoksi kirja säilyy niin reippaasti viihteen puolella, että se sopii keveiden laiturilukemisten sarjaan. Helppoa kuunneltavaa, eikä tässä romaanissa myötähäpeäkään pääse ihan kamalasti kiusaamaan (tai sitten ei tässä iässä enää mitään häpeilekään).


10.8.2018

Asfalttihippi

Hector on laulajana häälynyt jossain tietoisen tajuntani rajamailla niin kauan kuin muistan ja todennäköisesti enemmän kuin kuvittelinkaan. Tunnen nimittäin huomattavasti enemmän hänen musiikkiaan kuin olen osannut yhdistää itse tekijään. Siksi olikin mielenkiintoista kuunnella Heikki Härmän eli Hectorin elämäkerta, joka samalla kertoo myös Suomen kehityksestä ja varsinkin sen muusiikkiskenen eri vaiheista.

Heikki Härmä: Hector Asfalttihippi 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana : Heikki Härmä, Ville Tiihonen 

En itse ole ollenkaan varsinainen musiikki-ihminen. En itse asiassa edes kuuntele musiikkia kuin joskus vahingossa radiosta autolla ajaessa. Siinä mielessä Härmän elämäkerta oli minulle välillä vähän puisevaakin kuunneltavaa, kun nimet ja kappaleet ja musiikkityylit menivät iloisesti sekaisin ja ohi. Samalla kirjasta kuitenkin välittyy lämminhenkinen kertomus yhden ihmisen ja yhden aikakauden kehitysvaiheista.

Huomasin kuuntelevani kirjaa vähän pätkissä. Jutusta ei tipahtanut, vaikka väliin jäikin muutama päivä ennen kuin tarina jatkui. Tarina etenee osittain kronologisesti, mutta välillä hypitään teemojen mukaan ajassa edestakaisin. Tämä ei välttämättä ole huono asia. Huomasin yhdistäväni ihmisiä ja tapahtumia paremmin, kun ne välillä toistuivat eri näkökulmasta. Kokonaiskuva kirkastui.

Härmä kirjoittaa selkeästi ja samalla jännästi runollisesti. Tapahtumia ja ihmisiä listaava tyyli voisi olla tuskaista luettavaa, mutta tätä kuunteli ihan mielikseen. Kirjasta myös heijastuu vapauttava armollisuus. Hectorin elämässä on ollut niin viinaa kuin perhe-elämää, mutta hän ei sen pahemmin kehuskele kuin tuomitse. Toteaapa vain, että näin kävi, toisin olisi voinut jotain tehdä, mutta mennyt on mennyttä eikä muuksi muutu. Tärkeämpää on katsoa eteenpäin.

Lukijoita kirjassa on kaksi, tosin Härmä itse lukee vain ihan pienen pätkän. Tiihonen on kuitenkin luonteva lukija ja nopeasti hänen äänensä asettuu Hectorin ääneksi - varsinkin tällaiselle, joka on Hectorin puhetta kuunnellut lähinnä Vain elämää - sarjassa.

Minä en ehkä ole kaikkein otollisinta kohderyhmää muusikon ja lauluntekijän elämäkerralle, kun ennakkotietämykseni on melko olematonta. Toisaalta tämä tietysti tarkoittaa sitä, että opin kirjasta aikalailla suomalaisesta (ja kansainvälisestä) kevyen musiikin ja median historiasta. Musiikista enemmän tietävälle ja varsinkin kirjassa kuvattuja aikoja mukana eläneelle Asfalttihippi on varmasti ilahduttavaa ja nostalgistakin luettavaa.

5.8.2018

Asbestia komisario Palmu ? No pahus, niin onkin.


No niinhän siinä sitten kävi, että asbesti testattiin sekä keittiöstä että molemmista kylpyhuoneista sekä saunakamarin laatoitetusta lattiasta. Olettamuksena oli, ettei mitään löytyisi, mutta niin vain oli keittiön välitilan laatoituksen alle jätetty edellisessä remontissa aiempia kiinnityslaasteja pohjalle ja siellähän asbesti sitten lymyili.

Onneksi asbestia löytyi vain keittiöstä, mutta tietysti vähän harmillisesti juuri keittiöstä, joka nyt on työn alla. Eikä siinä sitten auttanut muu kuin sopia oikeanlainen asbestipurku välitilan laatoille. Niinpä keittiön kustannukseen tuli uusia eriä jo ennen kuin koko remonttia on aloitettu.

199€ pamahti pelkästä testauksesta - ja tämä oli kesäkampanjahinta eli yleensä joutuu pulittamaan melkein 300€!
Lisäksi pelkkä välitilan purku tulee lisäämään n.1350€ keittiön kokonaishintaan. Jännityksellä jäämme odottamaan, mitä muita yllätyksiä vielä on edessä.

Ei ole halpaa vanhojen myrkkyjen välttely, mutta parempi kuitenkin tehdä kunnolla. Vaikkei säädöksiä ottaisikaan huomioon, niin meidän on tarkoitus asua kotona keittiöremontin aikana, eikä ajatus asbestipölystä ja lapsista samassa huushollissa tunnu kauhean kivalta. Nyt ei pitäisi olla vaaraa.

Vielä viikko remontin alkuun ja keittiötä pitäisi alkaa ihan oikeasti tyhjentämään. Ehkä sitä jo tänään saisi jotain aikaiseksi. Ainakin lämpötilan pitäisi olla hommaan hitusen sopivampi - aamukahville hain ylleni aamutakin, kun pihalla oli viileää.

Luurit korviin ja töpinäksi. Vähän harmi, että tulin jo kuunnelleeksi kaikki kolme Waltarin Komiosario Palmua. Niiden kanssa aika kului kuin siivillä, vaikkei viimeisin ei ihan yltänytkään kahden ensimmäisen tasolle.


Mika Waltari : Tähdet kertovat, komisario  Palmu ja Kuka murhasi rouva Skrofin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Lars Svedberg 

Itse asiassa minusta kaikkein paras Palmu on Kuka murhasi rouva Skrofin. Siinä tarina soljuu, henkilöhahmot ovat hauskasti hivenen karikatyyrejä, mutta juuri ja juuri uskottavan tällä puolella. Käänteitä riittää, kun Palmu selvittää rikkaan ja itaran rouva Skrofin kohtaloa.

Tähdet kertovat, komisario Palmu on omalla tavallaan viehättävä, mutta siinä päähenkilönä on ennemminkin aiemmissa osissa Palmun nuorena apulaisena aloittanut, mutta nykyään poliisipomon sijaisena toimiva kertoja. En oikein jaksanut kertojan touhuja sillä hän osoittautui ehkä naiivimmaksi kuin olisi asemansa perusteella voinut kuvitella ja Palmu on melkein sivuroolissa, mikä ehkä teki tästä sarjan dekkarista myös vähemmän vetävän.



Waltari kirjoitti kolmannen Palmunsa paljon myöhemmin kuin kaksi ensimmäistä ja pääsi sen ansiosta omien sanojensa mukaan yli pitkästä kuivasta kirjoituskaudesta. Ehkä pieni takeltelu ja väkinäisyys kerronnassa johtuu juuri tuosta, tai sitten siitä, että kirja on alunperin tehty elokuvakäsikirjoitukseksi.

Kaikki ovat kuitenkin laadukasta klassikkokuunneltavaa, jonka parissa ainakin minä viihdyin. Lars Svedberg lukijana on edelleen ihan omaa luokkaansa. Jotenkin hänen lukutapansa on huipussaan klassikkodekkareissa (Christiet, Waltari), vaikka toki esim. Sinuhe egyptiläinen Svedbergin lukemana nousee ihan uusiin sfääreihin.

Palmu-dekkarien Suomi-filmimäinen miljöö viime vuosisadalta vie ajatukset leppoisampaan aikakauteen, vaikka kyseessä murhatarinat ja dekkarit ovatkin. Jännästi huomaan kaipaavani varsinkin kesällä tuota hivenen nostalgista tunnelmaa. Ehkä se vie ajatukset tarpeeksi kauas hektisestä nykyelämästä ja kun en tuota aikaa itse ole kokenut, on historiaa helppo romantisoida.


4.8.2018

Kylmää keittoa helteisiin

Nyt, kun helteet ilmeisesti ovat loppumaan päin (kai), lienee sopiva hetki kertoa tämän kesän kuuman sään suosikkiherkustamme. Ranskalaisia ruokalehtiä selatessa osui isännän silmiin kylmä jugurttikeitto ja sitä on nyt sitten tässä viikolla nautiskeltu useampaankin kertaan. Muutenkin isäntä on kokannut loman aikana minua huomattavasti enemmän. Ei vaan jotenkin tee yhtään mieli. Ehkä nyt arjen alkaessa on pakko, vaikka keittiörempan myötä tuleekin pakollinen kahden viikon kokkaustauko.

Mikäs siinä on keitolla herkutellessa, kun se on helppo ja nopea tehdä ja maistuu hyvältä. Minä olen ollut aiemmin skeptinen kylmien keittojen suhteen, kun jotenkin yhdistän keiton aina johonkin lämpimään ja höyryävään, mutta toimii se näinkin.

Lehden (Régal n84) mukaan yrttinä olisi tilli, mutta meiltä sattuu pihalta löytymään minttua ja basilikaakin on useimmiten kotona, joten...

Toimii kevyenä lounaana paahtoleivän kera tai sitten raikkaana alkuruokana.

Hellekelin jugurttikeitto
(4 kulhoa)

1/2 kurkkua
3-4dl kreikkalaista jugurttia
2dl raikasta vettä
1 valkosipulinkyns1 hienonnettuna
1 kourallinen saksanpähkinöitä paloiteltuna
2 rkl oliiviöljyä
pari kourallista minttua ja basilikaa, suolaa

Raasta kurkku karkeaksi raasteeksi. Sekoita jugurtti ja vesi tasaiseksi
Lisää kurkku, valkosipuli, oliiviöljy, yrtit ja suola ja sekoita taas.

Tarjoile kulhoissa ja ripottele päälle pähkinöitä ja  yrttisilppua. Halutessasi voit lisätä vielä pari jääpalaa sekaan...


2.8.2018

Mamma Mia - kesäkirja laiturilukemistoon

Tässä juuri pohdiskelin, miksi nykyään elokuvat ja kirjat perustuvat  niin usein aiempiin menestyksiin ollen joko uusintoja, jatko-osia tai muuten vaan esikuvaansa linkittyviä. Ilmiö ei päde pelkästään kirjasta kirjaan tai elokuvasta elokuvaan, vaan aitojen yli hypellään (ainakin näennäisen) vaivattomasti.

Mamma mia lienee yksi malliesimerkeistä - ABBAn hittilaulusta musikaaliin ja elokuvaan (tai elokuviin - juuri on valkokankailla kakkososa) ja nyt vastaani osui viihderomaani, joka mitään piilottelematta ammentaa Mamma Miasta liittymättä alkuperäiseen oikeastaan yhtään mitenkään - muuten kuin fanitusmielessä. 

Pakko se oli lukea. Kyllähän minäkin Mamma Miasta pidän ja kesähömpälle on lomalla aina tilaus.

Annie Robertson: My Mamma Mia Summer 
Oma ostos Kobosta 

Isoäidin kuoleman jälkeen Laurel lähtee pohtimaan tulevaisuudensuunnitelmiaan Kreikan Skopelos-saarelle. Ura hotellin tapahtumajärjestäjänä tuntuu polkevan paikallaan, miehistä ei ole tietoakaan ja Laurel toivoo Mamma Mia-elokuvan filmaussaarelle tehdyn lomatkan kirkastavan ajatuksiaan.

Laurel päätyy asumaan hieman eristyksissä olevaan majataloon, jonka eksentrisestä omistajasta tulee nopeasti läheinen ystävä. Muutenkin saarelta löytyy seuraa. Angie, miesten perässä saarelle matkustava keski-ikäinen kätilö, Emma ja Christian, ensimmäistä lastaan odottava nuori pariskunta, sekä Mark, salaperäinen kirjalija yhdistävä kaikki voimansa auttaakseen majatalon maineen kohotusta varten järjestettävien juhlien järjestämisessä.

Tarinassa on tietysti aurinkoa, kauniita maisemia ja romantiikkaa, mutta onneksi myöskin haikeita sävyjä ja pikkuisen draamaakin. Kaiken taustalla soi ABBAn musiikki ja Mamma Mia -elokuva on melkein kuin yksi romaanin hahmoista. Niin usein siihen viitataan ja niin vahvasti se on osa päähenkilön elämää ja tapaa ajatella. 

Linkitys on kuitenkin luontevaa. Tämä ei ole yksinomaan kuuluisan elokuvan maineella ratsastava kaupallinen romaani, vaan olisi jännä tietää kirjoittajan omasta suhteesta esikuvaan. Tosin hän on käsittääkseni kirjoittanut toiseenkin elokuvaan linkittyvän romaanin, joten siinä mielessä saattaa kyseessä olla hyväksi todetun konseptin hyödyntäminen.

Ennakko-odotuksissani lähdin lukemaan kirjaa juurikin fanifiktiomielessä eli uteliaana näkemään, miten Mamma Mia tarinaan linkittyy. Jossain kohtaa huomasin sitten tykästyneeni päähenkilöön ja olevani aidosti kiinnostunut muidenkin käänteistä. Yllätyin siis positiivisesti ja nautin leppoisasta tarinasta, jota lukiessa ei tarvinnut edes potea myötähäpeää.

Onhan tarina toki hieman naiivi ja välillä ylenpalttinen fanitus jo naurattaa, mutta kai sitä elokuvan tosifani olisi tohkeissaan päästessään tutustumaan kirkkokohtausten kuvauspaikkana olleeseen kappeliin. Robertson myös onnistuu välttämään tyylilajin pahimmat kliseet eikä sokerikuorrutus ole ihan niin paksu, että hampaita vihloisi. Isot plussat muutaman suurimman itsestäänselvyyden ympäri kiertämisestä.

En viitsi spoilata tarinaa tässä tämän enempää eli lukekaa kirja, jos haluatte tietää, mitä tarkoitan. Se on nimittäin oikeinkin lukemisen arvoinen ja kuuluu jokanaisen laiturilukemistoon. My Mamma Mia Summer on hyvänmielen kirja, joka sopii kaikille kevyttä, mutta vielä kestettävän imelyyden rajoissa olevaa viihdettä etsiville. (Sekä tietysti erityisesti kaikille Mamma Mia -faneille tai Kreikka-lomasta haaveileville!)

31.7.2018

Klassikkohaasteessa Ranskan lomalukemista eli Proustia luvassa!

Olen tainnut aiemminkin klassikkohaasteeseen laittaa Proustia - kauan on ollut kirjasarja minulla suunnitelmissa, mutta hitaasti näyttää etenevän. Itse asiassa eteneminen tuntuu tapahtuvan nimenomaan kesäisin - lomalla lienee vaikutusta asiaan.

Tällä kertaa tosin osansa taisi olla myös lomanviettopaikalla. Mikä sopisikaan Proustia paremmin Etelä-Ranskan maisemiin, varsinkin kun tarjolla oli kaikkien aikojen lukupaikka? (ks. kuva)

Klassikkohaasteesta vielä muistutuksena, että siinähän on tarkoituksena lukea klassikko, joka jostain syystä on jäänyt mieleen kaivelemaan lukulistalta. Tämänkertainen haaste eli osa 7 julkaistiin jo helmikuussa ja sitä emännöi Unelmien aika - kirjablogi.

Perinteiseen tapaan päätin osallistumisestani ihan viime tippaan. Tulin niin sopivasti Proustiin tarttuneeksi.


Marcel Proust: Un amour de Swann
Oma ostos Kobosta 

Proustin lukemiseen kesälomalla on syynsä. Pitkät lauserakenteet ja hitaasti keinahteleva rytmi vaativat aikaa ja täydellistä keskittymistä. Hektisen työelämän keskellä en edes yrittäisi.

Kun malttaa syventyä ja antaa tekstin viedä, teos palkitsee sydänrytmin rauhoittumisella ja matkalla toiseen aikaan, toiseen elämäntapaan. Varsin nautinnollista. Itse asiassa siihen pisteeseen saakka, että mies käski poikia jättämään äidin rauhaan. "Jotain järjellistä vastausta tulee sitten, kun kirja loppuu..." Taisin olla omissa ajatuksissani ruokapöydässä.

Un amour de Swann on tavallaan itsenäinen osa kirjasarjassa. Se kertoo ensimmäisessä osassa olennaisena hahmona olleesta Monsieur Swannista, tai tarkemmin ottaen hänen intohimostaan Odette de Crécyyn.

Jos Kadonnutta aikaa etsimässä-kirjasarjan ensimmäinen osa oli kertomus viattomuudesta, ollaan tässä osassa kaukana sen herkästä tunnelmasta. Toki nykylukijalle tarina on varsin "viaton" ja suoria ilmauksia mm seksille on turha etsiä, mutta kyllä tässä tapahtuu paljon. "Kukkien asettelu" puvun miehustaan tarkoittaa todellisuudessa jotain ihan muuta...

Suuret tunteet leimuavat, lempi leiskuu ja mustasukkaisuus kärventää. Samalla, kun seuraamme yhden rakkaustarinan vaiheita ja miehen iloa ja kärsimystä sen kurimuksessa, saamme pikkuisen ilkeänkin kuvan aikakaudesta ja yhteiskunnan eri osien elämäntavoista, ajatuksista, tekopyhyydestä ja luokkien välisestä kateudesta.

Proust siis toimi ihan täydellisenä lomalukemisena - Lepoon ja rentoutumiseen oli tarvetta ja siihenhän tällaiset vähän vanhahtavat klassikot ovat täydellisiä. Kuten olen todennut jo aiemminkin (täällä).

 "...Klassikot ovat kuin vajottava höyhenpatja. Kirjaa lukiessa vajoaa hitaasti kielen syövereihin. Hengitys tasaantuu, sydämenlyönnit hidastuvat. Sitä vain keinuu kauniin kielen mukana..."  

Totta tälläkin kertaa.


30.7.2018

Holmesin kateellinen kollega

Ihan sama onko Etelä-Ranskassa vai Suomessa, helteet jatkuvat. Eron huomaa lähinnä siinä, että kotona talossakin on kuuma (kuumempi kuin ulkona) eikä pihalta löydy uima-allasta. Oikein ymmärsitte, olisin vielä mielelläni jatkanut lomamatkaa.

Lomailua sinänsä on edessä vielä tämä viikko. Mitä nyt piti sen verran käydä toimistolla, että sain taas salasanat uusittua. Heräsin nimittäin tässä yhtenä aamuna siihen, että tajusin unohtaneeni kaikki töihin liittyvät salasanat. En siis päässyt sen paremmin puhelimeen kuin läppäriinkään.

Loma siis on ollut erinomainen, mutta ihan vain oman mielenrauhani säilyttämiseksi ja ensi viikon töiden aloituksen stressitason laskemiseksi ajattelin käydä varmistamassa yhteydet ja työvälineet jo tällä viikolla... Sitten voi taas rentoutua loppuviikoksi, jos nyt keittiön tyhjentämistä voi varsinaisesti rentoutumiseksi kutsua, ainakaan tällä kelillä.

Loma on ollut rento myös bloggaamisen osalta ja vaikka lukeminen vähän jäikin turistitouhujen jalkoihin, on blogattavia kirjoja rästissä aikamoinen lista.


Vanhan toistoa ? 

Jotenkin tuntuu, että varsinkin elokuvien osalta on tekijöiltä viime aikoina ollut luovuus kadoksissa. Suurin osa "uusista" elokuvista on joko versioita vanhoista suosikeista, jatkoa niihin tai muuten vaan miljöö ja henkilöhahmot lainattu. Sama ilmiö on havaittavissa myös kirjoissa, mutta onneksi hieman vähemmässä määrin.

Fanikirjallisuus hyvin kirjoitettuna on mielenkiintoista ja nautinnollista luettavaa. Kyllä lukijakin saa lisäiloa kyetessään tunnistamaan elementtejä ja päästessään repostelemaan "autenttisuuden" astetta. Kuriositeetteina klassikoihin tai best sellereihin perustuvat tarinat ovat enemmän kuin ok, mutta tietysti sitä välillä pohtii, onko linkitys tunnetumpaan teokseen vain tapa saada huomiota ja lisätä myyntiä. Erityisesti kriittisyys kasvaa, mikäli kirja ei ole tasoltaan lähelläkään esikuvaansa.

Mick Finlayn Lontoon salapoliisi on vähän siinä rajoilla.


Mick Finlay: Lontoon salapoliisi 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Sherlock Holmesin Lontooseen sijoitettu salapoliisitarina linkittyy kuuluisaan salapoliisiin sinänsä ihan mielenkiintoisella tavalla. Päähenkilö, Arrowood, on Holmesin vähemmän tunnettu kollega, joka ei ratkaise yläluokkaisten seurapiirien ja poliittisten johtajien pulmia, vaan pyörii vähemmän hyviltä tuoksuvilla Lontoon kulmilla ja on sitten niin pirun kateellinen Holmesille tämän kuuluisuudesta.

Holmesia siis mollataan välillä ihan olan takaa ja jopa Arrowoodin työn alla oleva juttu linkittyy jännästi Holmesin tunnettuun tapaukseen. SIlti, kun viittaukset esikuvaan poistetaan, jää jäljelle aika tavanomainen historiallinen dekkari. Ei huono, muttei mitenkään ylenmääräisen loistavakaan.

Sinänsä miljöö, tunnelma ja kirjoitustyyli ovat hyvinkin esikuvansa mukaisia. Arrowood itse on ehkä vähän "halpaversio" Holmesista juopotteluineen ja päätelmineen, mutta hänen apurinsa herra Barnett puolestaan on toisaalta Watsonia voimakkaampi hahmo ja näyttää tietoisesti toteuttavan esimiehensä vähän hupsutkin ja vaaroihin johtavat ohjeistukset. Arrowoodin topakka sisar puolestaan osoittautui lopulta ihan suosikkihahmokseni, vaikka hänet ehkä pikkuisen ilkeästi on kuvattukin.

Kadonnut ranskalainen nuorimies ja murhattu nuori nainen linkittyvät lopulta kansainväliseen terrorismiin ja ihmiskauppaan, joten käänteitä riittää. Pahikset ovat oikeita pahiksia eivätkä kaihda edes lapsen pahoinpitelyä, mutta toisinaan fanaatikoistakin löytyy etiikkaa. Melkoinen soppa siis ja ihan viihdyttävää luettavaa. Eikä tuo Holmes-linkityskään tietysti ole ajatukseltaan ihan huono.

Muita lukemiani fanifiktioita ovat mm. 
Jatkuu! - jossa tunnetut kirjoittajat panevat parastaan viitaten suomalaisiin klassikoihin (Vastaavanlainen kirjasarja on tehty myös Shakespearesta) 
- Death comes to Pemberley, jossa P.D. James jatkaa Ylpeys ja ennakkoluulo -tarinaa dekkarilla 
- Lagercrantzin Millenium-jatkot ovat sitten ihan omaa luokkaansa - ainakin kaupallisuudessaan. En ole ihan varma voidaanko niitä laskea varsinaiseksi fanikirjallisuudeksi. 

Lisäksi on varmaan ihan pakko jossain kohtaa lukea myös Sherlock Holmesiin liittyvä Sherlock Holmesin tytär sekä Emilia Kent, jossa runotytön tarina jatkuu. 

21.7.2018

Lukulaitteen valintaa ja lomalukulistaa

Ollaan sen verran korkealla vuoristossa (kukkuloilla), että sää vaihtelee nopeasti. Aamun auringonpaiste ja iltapäivän helle kääntyy iltaa kohden tummiksi pilviksi. Välillä tuntuvat pilvet laskevan pihalle saakka ja viimeistään silloin sitä kummasti alkaa tehdä mieli tarttua kirjaan (tai Koboon tässä tapauksessa).

Kovin paljon en ole ehtinyt lukemaan, sillä sukulaisia täynnä oleva talo on tarkoittanut seurustelua, visiittejä lähikyliin ja muuten vaan hulinaa ympärillä. Nyt kuitenkin ollaan vielä viikko ihan vain meidän perheen kesken. (No, on oma siskoni tuossa vielä hollilla, mutta hän on aika omatoiminen eikä hänellä kulje perässä sen paremmin mummia kuin lapsiakaan...)


Uusi Kobo - My precious

Odotukseni tälle viikolle on kovaa käyttöä niin uima-altaalle kuin Kobolle... uusi Koboni Aura H2O second edition onkin vedenpitävä, joten sen kanssa ei tarvitse pelätä edes roiskeita. Itse asiassa sen voisi kai ottaa mukaan sekä kylpyyn että uima-altaaseen, mutta toistaiseksi ei ole tehnyt mieli.

Vedenkestävyys ei tosin ollut pääasia mallin valinnassa. Merkki oli minulle itsestäänselvyys, sillä edellinenkin lukulaitteeni on Kobo ja se on palvellut uskollisesti jo vuodesta 2012. Kobo Touch 2.0 toimii edelleen ihan hyvin, mutta onhan se toki tässä vuosien varrella pikkuisen hidastunut - eikä siinä ole edes taustavaloa.



Taustavalo oli mallia valitessa tärkeä juttu. Tosin se on aika peruskauraa, mutta silti. Erityisesti halusin taustavalon, joka osaa automaattisesti sopeutua sekä ympäristön valoisuuteen että vuorokaudenaikaan. Nyt Kobo osaa muuntaa valon sinisemmäksi päiväsaikaan lukijaa (siis minua!) piristääkseen ja sitten taas kääntää sävyn keltaisemmaksi, kun määrittelemäni nukkumaanmenoaika lähestyy.

Toinen tärkeä valintakriteeri oli koko ja paino. Uusin malli eli Kobe Aura One on isompi ja 50g painavampi. Vaikka sekään ei varsinaisesti ole kovakantista kirjaa suurempi, minä koin käsittelyn hankalaksi. Useimmiten haluan pitää lukulaitetta yhdellä kädellä, eikä se onnistunut mukavasti isommalla mallilla, joten päädyin tähän.


Lomalukulista

Jotain sentään on tullut lomallakin luettua. Varsinkin Toton kanssa ovat äänikirjat iltaisin olleet kova juttu päivän tohinasta rauhoittumiseen. Ilman Risto Räppääjää tuskin olisin saanut poikaa petiin ennen puoltayötä yhtenäkään iltana.

Risto Räppääjä ja väärä Vincent sekä Risto Räppääjä ja pullistelija on jo kuunneltu. Seuraavaksi taitaa äänikirjavuoro siirtyä kummitädille, jolla on Storytel - Saa nähdä kelpaako Peppi Pitkätossun uusi versio illalla kuunneltavaksi.

Itselläni on edelleenkin kesken Tähdet kertovat, Komisario Palmu Jostain syystä se ei ole ihan niin sujuva, kuin edelliset kuuntelemani - varsinkin Kuka murhasi rouva Skrofin oli ihan mahtava, mutta siitä pitää vielä kirjoittaa erikseen. Lukijassa ei ole vikaa, mutta tarinan kulku on vähän väkinäinen.

Huomaa, että Tähdet kertovan on kirjoitettu parikymmentä vuotta toisten jälkeen ja pitkän "kuivan" luomiskauden päätteeksi. Se ei ole ollenkaan niin säkenöivä kuin kaksi ensimmäistä.

Pari kirjaa sain toki luettua loppuunkin eli hömppäpömppää sekä suomeksi että englanniksi. Suomenkielisestä vastasi Jylhäsalmi-sarjan ensimmäinen osa eli Sydämenasioita Jylhäsalmella (Kirsi Pehkonen) sekä The Dangerous Book for Demon Slayers (Angie Fox) Viimeksimainittu edustaa taas  aiemminkin listaamiani englanninkielisiä fantasiaviihdekirjoja.

Viihteen jälkeen sitten oli vuorossa totaalinen tyylinmuutos.


Ranskalaista klassikkoa 

Mikä sopisikaan Ranskanlomalle luettavaksi paremmin kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ? Nyt on menossa osa 1.2 Un amour de Swann... Se voisi sopiva vaikka seuraavan klassikkohaasteenkin kirjaksi.

Lukiessa ymmärtää hyvin, miksi kyseessä on klassikko. Toisaalta ymmärtää hyvin myös sen, miksi niin monelta Proust jää kesken. Tekstille pitää antaa aikaa, niin se palkitsee. Nopealla lukemisella vain kadottaa punaisen langan eikä enää tiedä, mistä puhutaan. Tarinaan, henkilöihin ja ennen kaikkea polveileviin lauseisiin pitää keskittyä.

Täydellistä lomalukemista...