(Luku)päiväkirja: Kirjojen bongaaminen podcasteista johtaa kaikenlaisiin toimenpiteisiin

 No, ei tässä nyt kuitenkaan mitään suuria elämänmuutoksia ole tehty. Kunhan tulin ottaneeksi Audiblen vuositilauksen heti kun olin lopettanut Storytelin... Syytän Betwixt the Sheets: The History of Sex, Scandal and Society podcastia. Siellä haastatellaan usein mielenkiintoiselta kuulostavia kirjoja kirjoittaneita tutkijoita. Englanninkielisiä tietokirjoja on aika kallista ruveta tilailemaan, mutta monet niistä toimivat myös äänikirjoina. 

Toinen ehkä kevääseen liittyvä juttu on virkkausinnostuksen herääminen. Novitan uusi lehti Kesä & käsityöt on täynnä inspiroivia ohjeita. Annoin itselleni luvan aloittaa lasinalusten tehtailun - muita lankoja ei saa ostaa ennen kuin ainakin yksi jo aiemmin aloitetuista (ja edelleen kesken olevista) neulomuksista on saatu valmiiksi. Ainahan sitä voi kuvitella pitävänsä itselleen jöötä... 

Kuva Audiblen sovelluksesta

Janina Ramirez: Femina - A New History of the Middle Ages, Through the Women Written Out of It

äänikirja Audiblesta

Ihan ensimmäiseksi tartuin Janina Ramirezin tietokirjaan historian osittain (tarkoituksella) unohtuneista vaikuttajanaisista. Historia on miesten kirjoittamaa. Vasta viime vuosi(kymment)en aikana on herättu huomaamaan, että puolet väestöstä on jäänyt jonnekin taustalle pesemään pyykkiä. Aikojen kuluessa naisten mahdollisuus julkiseen elämään ja poliittiseen vaikuttavuuteen on toki ollut rajallinen, mutta se ei tarkoita, etteikö naisia olisi ollut näkyvissä valta-asemissa myös keskiaikana. Heidät on vain sopivasti jätetty huomiotta, jotta isät ja pojat (tai veljet) ovat saaneet näkyvimmän roolin historiankirjoituksessa. 

Femina listaa keskiaikaisia naishahmoja, joista osasta olen kuullut ennenkin, mutta esim. Jadwiga, joka ilmeisesti oli ainoa naispuolinen kuninkaaksi julistettu hallitsija oli aivan uusi tuttavuus. Samoin oli mielenkiintoista lukea soturihaudasta, joka esineistön mukaan oli määritelty mieheksi, mutta geenitutkimus kertookin aivan muuta. Hämmästyttävää on myös tiedeyhteisön (miesten?) kyky vastustaa uutta tietoa. Hautalöydön tutkimukseenkin on väitetty jos jonkinlaista vääntöä miehen luurangon katoamisesta alkaen. 

Jokainen luku alkaa kirjassa arkeologisen (tai muunlaisen ) löydän kuvauksesta ja jatkuu siitä itse tarinaan, tai siihen, mitä tiedetään ja miten tietämys on vuosien varrella muuttunut. Silmiä avaavaa ja kieltämättä vähän ärsytystä aiheuttavaa. Mikä ihme siinä on, ettei kunniaa voi antaa sille, jolle se kuuluu? Ihan sukupuolesta tai muista ominaisuuksista riippumatta. Miten niin on joltain pois, jos vaikka tyttären/äidin nimi mainitaan isän ja (tyttären)poikien lisäksi ? Parikin kuningatarta oli ilmeisesti vain "unohdettu" keskiaikaisen Englannin historiakirjoituksesta. "His story" tosiaankin. 

Femina kuitenkin on erittäin mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Eikä se edes pahemmin paasaa feminististä näkökulmaa, vaikka se toki siellä taustalla onkin. Kunhan listaa kaikenlaisia faktoja. 

Kuva Audiblen sovelluksesta 

Gareth Russell: Queen James - The Life and Loves of Britain's First King

Äänikirja Audiblesta 

Toinen Betwixtistä nappaamani lukuidea on Gareth Russellin Queen James. Jos Feminassa mainittiin King Jadwiga, joka ilmeisesti ihan oikeasti kruunattiin nimenomaan kuninkaaksi ja allekirjoitti dokumenttinsa sillä tittelillä, on Queen James todellisuudessa King James (Stuart) I tai VI eli Skotlannin kuningas, josta Elisabeth I:sen kuoleman jälkeen tuli myös Englannin kuningas. Queen viittaakin enemmän huhuihin ja juoruihin, joita hänestä kerrottiin elinaikanaan. 

Ei savua ilman tulta eli mitä ilmeisemmin kuninkaan suosikkiystävät (bedbuddies) olivat muutakin kuin hyviä ystäviä, joilla oli lupa tavan mukaan nukkua kuninkaan makuuhuoneessa. Oli Jamesilla kuningatar ja lapsiakin, mutta ilmeisesti kuningattaren lisäksi ei puhuttu rakastajattarista vaan huhuttiin kauniista miehistä hallitsijan ympärillä, mikä tietysti oli tuohon aikaan vaarallista kuninkaallekin, kun homoseksuaalisuus oli kuolemalla rangaistava teko. 

Russellin kirja ei kuitenkaan keskity vain rakkaussuhteisiin vaan luo kuvan kokonaisesta ihmisestä, jonka traagiset lapsuustapahtumat (äiti oli kuningatar Mary, joka syöstiin vallasta ja jonka Elisabeth I teloitti maanpetoksesta) ja jatkuva kidnappausten ja vallananastusten uhka saivat kavahtamaan varjoja. Silti kirjasta tulee esiin myös myötätuntoinen ja rakastava mies, joka kykeni suuriin tunteisiin ja antoi niiden välillä ohjata tekojaan. 

Myös aikakauden tapahtumat, maailmanpolitiikka ja valtaisa juonittelun määrä nousevat kirjasta esiin rikkaiden yksityiskohtien kera. Pidän myös siitä, miten Jamesin kuningatar Anne (of Denmark) ei jää miehensä varjoon, vaan Russell kuvaa, miten hallitsijapari toimi tehokkaana poliittisena valtayksikkönä. Lisäksi kuningattaren oma tahto ja toiminta nousevat esiin silloinkin, kun hän on miehensä kanssa eri mieltä. Inhimillinen kuva kuningasparista on täydempi kuin yleensä kuninkaiden patsastellessa yksittäisessä valokeilassa. 

Lisäksi telkkaria : 

Olen ollut viime aikoina ihan historialla kyllästetty, kun telkkaristakin olen lähinnä katsonut Yle Areenasta Historien om Sverige (ja Netflixistä Bonesia). Onkohan Suomesta tehty jotain vastaavaa ? 

(Luku)päiväkirja : Kun kirjan valitsee sen nimen perusteella

Viime aikoina olen taas huvitellut valitsemalla hömppää lukulistalle ihan vaan kirjojen nimien perusteella. Viimeisimpänä luin erittäinkin hyvin nimensä kantaneen The Slaughtered Lamb Bookstore and Bar... Juu, fantasiaa. Ihmissusia, vampyyreja, demoneja, lohikäärmeitä - kaikkia noita ja muita lisäksi modernissa San Franciscossa. Toimintakohtauksia oli unimaailmoista selkiehyökkäyksiin ja rituaalisiin sarjamurhaajiin. Ei käynyt aika pitkäksi, kun joku yritti listiä sankarittaren vähintään kerran luvussa. Viihdyttävää, muttei ehkä hirmuisen kestävästi mieleenjäävää. 

Englanninkielisissä fantasiakirjoissa onkin usein riemastuttavia nimiä bongattavaksi. Seuraavassa muutamia parhaiten mieleen jääneitä : 

A Lady's Guide to Etiquette and Murder 

Vampire Knitting Club

How to date your dragon 

A Mansion a dragqueen and a new job

How not to Murder Your Ex

Queen James (Historiaa James VI / James I elämästä ja rakkauksista) 

Kyllä suomeksikin osataan. Äkkiseltään mieleen tulevat mm. seuraavat: 

Aja aurasi vainajain luittein yli 

Murhadraamaa ja yksi laama 

Kuolleet naiset eivät anna anteeksi

Vainajat vailla armoa

Jaarli vailla värejä ja muita arvoituksia

Jokainen perheestäni on tappanut jonkun

Ranskaksi viime vuosina ovat houkutelleet : 

La vie secrète des écrivains (Kirjailijoiden salainen elämä) 

À la recherce du temps perdu (Kadonnutta aikaa etsimässä)

Onhan noita mielenkiintoisia nimiä varmasti vielä lisää vaikka kuinka paljon. Usein nimi vastaa sisältöä, joskus joutuu pettymään tai tuloksena onkin jotain ihan muuta kuin ajatteli. Yllä olevan listan kirjoista jokainen on sisällöltään vastannut nimeään, tavalla tai toisella. 

Onko teillä tullut vastaan kirjoja, joihin olette tarttuneet erityisesti niiden nimen takia ? 
Tai joista on nimi jäänyt mieleen ? 

(Luku)päiväkirja : Huhtikuussa luettuja oli oikeasti aika monta ja monenlaista

 Olen lukenut oikeastaan varsin ahkerasti ja monia todella mielenkiintoisia kirjoja. Kirjoittaminen puolestaan on takkuillut tosissaan. 

Ihan oikeasti - olen itsestäni todella ylpeä. Kaksitoista luettua kirjaa. Tahti on jatkunut toukokuussa ja sen myötä olen Goodreads-tavoitteeni tahdissa taas mukana. Takamatkalta kiriä jo tässä kohtaa. Tavoitteen saavuttamisen mahdollisuus on todellinen.

Tarkkasilmäinen heti huomaa, että äänikirjatkin ovat tehneet paluun. Sorruin ottamaan Audiblen vuositilauksen eli 12 credittiä. Sitä se historiapodcastien kuuntelu teettää. Niissä aina puhutaan mielenkiintoisista teoksista, joita on oikeasti vähän vaikea löytää Suomesta, enkä jaksa ruveta tilailemaan. Audiblessa kuitenkin on hyvä valikoima. Ensimmäisena kuuntelin Janina Ramirezin kirjan Femina. Siinä jokaisessa luvussa kerrotaan historiaan vaikuttaneista naisista, jotka tavalla tai toisella eivät ole saaneet ansaitsemaansa paikkaa His Storyssa eli Historyssa, historiassa näin suomeksi. Tarinat vaihetelevat varhaiskeskiajan kuningattarista poliittisesti vaikutusvaltaiseen abbedissaan ja naiseksi geenitutkimuksissa osoittautuneeseen haudattuun viikinkisoturiin. Ramirez nostaa naiset esille, mutta onneksi ilman julistusta. Hän on realistinen vaihtoehtoisien tulkintojen suhteen ja naisen yleisen aseman asettamista rajoituksista, mutta olen hänen kanssaan samaa mieltä. Nämä naiset ansaitsevat tullut laajemmin muistetuiksi. 

Sain huhtikuussa myös loppuun Hermione Leen Virginia Woolf -elämäkerran. En yhtään ihmettele, että siihen viitataan jatkuvasti aina Woolfista puhuttaessa. Lee kirjoittaa tyhjentävästi ja eri näkökulmista kirjailijasta, josta yleensä nostetaan esille vain kulma kerrallaan ja useimmiten hänen itsemurhansa. Aivan mahtava teos. Leen kirjaan viitattiin mm. Joanna Biggsin A life of one's own kirjan Woolf osiossa. Siitä kirjasta kirjoitinkin jotain. 

Fantasiaromaaneiksi luokittelemiani kirjoja on listalla huhtikuussa peräti 5.  Kolme niistä on nykytodellisuuteen sijoittuvia viihdepläjäyksiä, mutta kaikki sieltä luettavasta päästä eli jotain yritystä on ollut niin henkilöhahmoissa kuin juonessa. Yksi ilmaantui lukulistalleni ihan puhtaasti kirjan nimen myötä. Enhän minä nyt voi jättää lukematta, jos nimenä on : The Slaughered Lamb Bookstore and Bar? 

Alchemised alkoi tosi lupaavasti omintakeisella ja kiehtovan hidastahtisella kuvauksella muistinmenetyksestä ja kahden vihollisen voimamittelöllä. Valitettavasti pitkässä kirjassa oli jotenkin aika paljon liikaa ja tarina vaihtui aika standardiksi. Ihan ok, mutta olisi voinut olla paljon enemmän. 

Anu Kaajan Siluetinleikkaajan luokittelin fantasiaksi sillä se pyörii kolmella mielikuvitusmaailman tasolla. En oikein tiedä, mitä ajatella kirjasta. Katie-Katesta en itse asiassa pitänyt. Siitä jäi jotenkin surullinen ja likainen olo. Rusetti on suuria suosikkejani ja kiehtoi fragmentoitumisessaan. Siluetinleikkaaja - no, mielenkiintoinen. Teemat tärkeitä vaikka karmivia, mutta jotenkin kirja pitää käsivarren mitan päässä, tai sitten minä pidän kirjaa etäällä ja vähän puistattaa.

Dekkareita listalla on kolme. Kaksi cozy mysteryä ja yksi suomalainen vähän kovaksikeitetympi. En olekaan ennen lukenut Matti Laineen kirjoja, mutta Isänsä tytär oli rymistelyä ihan kelpo vauhdilla. Seuraavakin osa on varauksessa kirjastosta. 

Tähän väliin kirjastosta : 

Olen päässyt kovasti kirjaston käyttämisen makuun. Varauslistani kasvaa koko ajan. Tuntuu kyllä jotenkin hassulta odotella kuukausia (vuosia?) listalla olevia kirjoja. Ei että lukeminen olisi mitenkään loppumassa, mutta huomaan, etten oikein löydä kirjaston hyllyistä luettavaa mukaani ja siksi varausten jonotuslista kasvaa. Toki lähikirjastomme on todella pieni, mutta silti kaipaan lapsuuden löytöretkitunnetta, kun vaeltelin Turun kaupunginkirjaston hyllyjen välissä ja nostin käteni hyllylle sattumanvaraisesti. Tiedä sitten, onko muutos tapahtunut kirjastossa vai korvieni välissä.

Huhtikuussa kirjaston kirjoja tuli luettua kaksi. Tuo Laineen kirja ja sitten silmiini jostain osunut Eero Hämeenniemen Kulkija Venetsiassa. Siinä nykyajan kulkija kertoo tarinoita Venetsian historiasta löytämiensä rakennusten kautta. Mielenkiintoinen pieni kirja, josta opin paljon liittyen Venetsian musiikilliseen historiaan. Orpotyttöjen kuorot ja säveltäjien tunnettus, juutalaiskorttelit ja kansanryhmään kuulumisen luomat haasteet ammatinharjoittamisessa. Luin mielelläni. 

Huhtikuussa siis luin loppuun 12 kirjaa. Toukokuu näyttää samanlaiselta. Mennään kohti kesää ja laiturilukemistoa, vaikken kyllä tiedä, paljonko ehdin edes lomailemaan. No, aina sitä jotain ehtii, jos ei muuta niin kuunnella äänikirjaa luureissa matkalla paikasta toiseen. 

(Luku)päiväkirja : A Life of One's Own eli 8 kirjailijasta, yhdestä avioerosta ja lukemisen kokemuksen kauneus

 

Viime vuoden Virginia Woolf -lukupiirin ohessa kertyi tietysti myös lukulistalle kirjallisuutta, joka jollain tavalla suoraan tai epäsuorasti liittyy Woolfiin. Kaikkein mielenkiintoisin oli tietysti Hermione Leen järkälemäinen Woolf-elämäkerta, jonka lukemiseen minulta meni kuukausia ja taas kuukausia, ja jonka sulatteluun postaukseksi saattaa vielä kulua pieni ikuisuus, 

Toinen lukupiirin seurauksena tiensä lukulistalleni löytänyt kirja on Joanna Biggsin Woolfilta nimirakenteensa lainannut teos, jossa hän kertoo 8 kirjailijan elämästä käyttäen nykykirjallisuuteen vahvasti asettautunutta tapaa linkittää tekstit oman elämän käännekohtiin, joista näköjään suurin ja keskeisin on avioero. 

Joanna Biggs : A Life of One's Own 

Ostos Kobosta 

Mary Wollstonecraft, George Eliot, Zora Neale Hurston, Virginia Woolf, Simone de Beauvoir, Sylvia Plath, Toni Morrison ja Elena Ferrante - unohdinko mainita, että kyseessä on lista naiskirjailijoita ? Kaikki muut nimet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan Zora Neale Hurstonia lukuunottamatta. Tosin varsinaisesti olen lukenut teoksia Eliotilta ja Woolfilta. (Kyllä, Ferranten valtava hypetys on saanut minut pitämään etäisyyttä ainakin tähän saakka). 

Jokaisen elämäntarina on mielenkiintoinen ja kertoo paitsi lahjakkaista ja sinnikkäistä naisista, myös yhteiskunnan heille asettamista esteistä tehdä rakastamaansa työtä ja elää omannäköistä elämää. Poikkeuksena Ferrante, jonka elämästä ei tiedetä oikeastaan mitään. Teoksessa ei ole varsinaista juonta vaan se on kokoelma esseitä kirjailijoiden elämästä ja tuotannosta, vaikka kirjailijoiden elinaikojen historiallinen järjestys peilautuukin jotenkin Biggsin oman elämän tapahtumien järjestyksessä. 

Olin kirjasta kovasti innostunut ensimmäisten kappaleiden kohdalla. Mary Wollstonecraftista olin lukenut Woolfin esseessä ja kuunnellut parissakin podcastissa. Fenimistisen julistuksen kirjoittajan nimi taitaa tulla suurelle yleisölle esiin useammin hänen tyttärensä kohtalon ja kirjoittamisen myötä (Mary Shelley : Frankenstein) kuin  varsinaisen viestinsä osalta. Niin minullakin. Nyt tajusin hänen olleen ehkä aivan ensimmäinen naisten asemasta julkaissut feministi. Hänen kirjansa Rights of Women eli Naisten oikeuksien puolustus herätti ansaitsemaansa huomiota. Olihan se nyt ennenkuulumatonta, että naisillakin olisi järkeä ja rationaalisuutta siinä määrin, että heitä pitäisi ottaa mukaan yhteiskunnan toimintaan ja peräti kouluttaakin.

George Eliot -luku kuitenkin resonoi vielä enemmän. Siinä englantilaisen kirjallisuustieteen ja kriitikon koulutuksen saanut Biggs kuvasi oman lukutapansa ja -kokemuksensa muutosta tavalla, jonka tunnistin. Noinhan minä olen aina kirjoihin suhtautunut! 

Biggs kuvaa kirjallisuustieteen ja kritiikin lähestymistapaa tiedon kautta, suhteessa toisiin kirjoihin tai tyylilliseen taituruuteen, opittuna lukutapana. Nyt hän kuitenkin haluaa tunnistaa kirjoissa jotain itsestään, jopa muuttua niiden johdosta, ei vain kumuloida tietoa.

"I don't want just to accumulate knowledge but to be transfromed by it"

Minä luen kirjoja viihtyäkseni, mutta parhaita ovat kirjat, jotka ehkä lisäävät jotain tietovarannossani, mutta myös ja ennen kaikkea liikauttavat jotain sydämen ja aivojen välisissä yhteyksissä. Niin kuin nyt tässä. Oivallan jotain. Se voi tapahtua tietokirjaa lukiessa ja tietoisesti, mutta suurimmat muutokset tapahtuvat, kun tunnen lukemani jossain syvemmällä ja pysyvämmällä tasolla. Arvoissa, tunteissa, haaveissa, omissa totuuksissa. Haastaminen on hyvästä. Ne kirjat muistaa parhaiten, jotka saavat jotain keikahtamaan uuteen asentoon. 

"I want to have that moment of recognition, finding something on the page I've felt but haven't put into words" 

Tuossa kohtaa kolahti lujaa ja olin kirjasta innoissani. Valitettavasti siinä sitten oli kirjan paras anti. Mitenkään väheksymättä. Monista kirjoista ei jää käteen mitään yhtä olennaista.

Muut kirjailijoiden elämän ja teosten kuvaukset olivat ihan mielenkiintoisia, mutta niiden linkitys kirjoittajan omaan elämään muuttui eron ja uuden elämän (ystävät, rakkaudet, kirjoittaminen) vatvomiseksi. Ymmärrän järjellä, mitä haetaan, mutta sisimmässäni ei resonoinut. Kuvaavaa on sekin, että mieleeni jäi koskettavana osuus kirjailijan äidin katoamisesta muistisairauden syövereihin ja miten se vaikutti heidän suhteeseensa. En kuitenkaan muista, mihin kirjailijaan osuus liittyy, enkä äsken selatessani sitä edes löytänyt. 

Äidin persoonan vähittäisen katoamisen ja kuoleman liittyminen kappaleen kirjailijan elämään ei siis oikein auennut minulle. Ehkä aihe liippaa vähän liian läheltä ja siksi keskittymiseni herpaantui ja lukittui vain yhteen asiaan tekstissä. Ehkä flunssaiset aivoni eivät kyenneet rekisteröimään tai sitten linkki oli johdettu mutkan takaa ja liittyy ulottumattomissani olevaan yksityiseen lukemisen kokemukseen. 

Kaikkiaan tämä kirja kannatti lukea ja kannattaisi varmaan lukea vielä toistamiseen. Kaari kirjailijakaartin ajallisuudesta, feministinen näkökulma ja ainakin itselleni mieleen noussut ajatus samojen haasteiden toistumisesta eri muodoissa, vie mielenkiintoiselle matkalle, vaikka toisteisuus luokin lievää toivottomuuden tunnetta. 

Huomenna menen takaisin töihin yli viikon sairasloman jälkeen. Minä en koskaan sairasta flunssaa näin. Yleensä saan viikkoja kestävän "kituflunssan" samalla kun ympärillä porukka kaatuu petiin. Töistä olen flunssan takia ollut edellisen kerran sairaslomalla joskus vuosikymmeniä sitten.  Nyt olen minä ollut meistä se kaikkein kipein, enkä vieläkään ole ihan täydessä terässä. Liekö sitten tämä myös kropan tapa kertoa, että taas menee vähän liian lujaa töiden suhteen. Ihan vain nukkuminen ja lepääminen on tehnyt hyvää muutenkin kuin flunssankarkotuksen osalta. 

Onneksi pää ei ole särkenyt, vaikka aivojen paikalla onkin välillä ollut märkää pumpulia. Olen saanut luettua. Pääasiassa kevyttä viihdettä, mutta väliin olen jaksanut laittaa tällaista vähän tuhdimpaakin kamaa. Sekin tekee hyvää.

(Luku)päiväkirja : Merikapteeni ja purjehtijatyttö eli kyky hypätä tuntemattomaan

 

Katariina Vuori : Merireittejä menneisyyteen - kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin

Oma ostos alesta 

Tämän kirjan lukeminen vei minut tavallaan epämukavalle alueelle. Pienestä pitäen olen halunnut seikkailijaksi, mutta analyyttinen mieleni luo riskien todennäköisyyslaskelmat heti uuden idean pulpahtaessa mieleeni, eikä rohkeuteni ole toistaiseksi riittänyt kuin seikkailuista lukemiseen. No, ainahan elämä on oma seikkailunsa, mutta lähtö siirtolaiseksi Venäjän arojen taakse tai lähes tuntemattoman matkaan lähteminen purjeveneellä eivät ole tainneet koskaan kuulua repertuaariini, tai edes tulleet mieleen. 

Nykytuntemuksella tuskin kukaan lähtisi Amurin niemimaata asuttamaan, eikä matkaankaan tarvitsisi varata aikaa purjehtia puolen maailman merien halki. Toisin oli 1800-luvulla, jolloin tsaari halusi asukkaita autioon maahan ja Suomesta lähti kaksikin laivallista siirtolaisia paremman elämän toivossa. Katariina Vuori seuraa kirjassa toisen laivan kapteenia, Fridolf Höökiä, matkan alusta aina elämään siirtokunnan jälkeen - sen mitä nyt lähteitä ja kontakteja n.150 vuoden taakse löytyy. Ymmärrän kiinnostuksen. Kapteeni vaikuttaa kiinnostavalta heittäytyjältä, joka kulkee seikkailusta ja haasteesta toiseen tuulen tuivertaessa tuuheaa partaa. Sellainen kai piti miehen olla, jos rupesi valaanpyytäjäksi. 

Rinnakkaistarina kertoo kirjoittajan nuoruudesta. Siitä ajasta, jolloin maailmalla reissaava tyttö rakastui ja lähti oman kapteeninsa matkaan purjehtimaan halki Aasian merien. Sillä reissulla kului kuukausien sijaan vuosia, enkä minä osaisi ajatella koskaan edes pohtivani moista tempausta. En tosin pidä sen enempää purjeveneistä kuin purjehtimisestakaan, eikä vesi ole elementtini ollenkaan. Silläkin on vaikutusta. 

Kahden samanlaisen, erilaisen tarinan kulku rinnakkain luo jännitteen, jonka avulla rikkonaisen siirtolaistarinan ammottamaan jääneet aukot unohtuvat. Tietoja on tarpeeksi, jotta reittiä voi seurata ja legenda syntyy. Kuka olisi kuvitellut Suomalaisen merikapteenin olevan edelleen tunnettu siellä Jumalan selän takana? Modernimpi nomadiversio luo kuvan poikkeamisista idyllisille saarille, sekä nostaa kysymyksen siitä, riittävätkö poikkeamiset paratiisiin koko elämäksi. Minä tiedän, että tuo seikkailu ei olisi riittänyt minulle(kaan) ikuisesti. Tarvitsen kiinnekohdan. Fridolfin kiinnekohdalle tai kiinnekohdille puolestaan tuntui järjestään käyvän huonosti. Tarvitaan luonnetta, että jatkaa jaksaa matkaa.

Tämä nykyinen trendi yhdistää oma elämä ja ajatukset historialliseen tutkimukseen (tai mihin tahansa tutkimukseen) on haastava. Aina se ei onnistu ja lopputuloksena on omahyväiseltä kuulostava itseanalyysi. Tässä kirjassa Vuori ei edes yritä esiintyä tutkijana, kunhan kertoo, riemastuttavan keskittyneenä omiin tuntemuksiinsa historiaa kuvatessa, jännästi etäännyttäen oman elämäntarinansa kohdalla. Joka tapauksessa, teksti tuntuu  omintakeiselta ja erilaiselta, vähän niin kuin aiheena olevat henkilötkin. 

Pidin kirjasta ja nautin sen lukemisesta. Tarinat etenevät sen verran verkkaiseen, että lukija ehtii pohtimaan omia kysymyksiään, mutta käänteet pitävät otteessaan. Kirjoittelin tästä(kin) kaikenlaista aamusivuihini, mutta vihko loppui ja jätin sen toiseen kaupunkiin. Jotain siinä mietiskelin unelmien tärkeydestä ja miten sitä voi hukkua kiireisiin samalla unohtaen oman vapautensa valita. Onneksi voi aina lukea kirjaa rohkeista heittäytyjistä muistuttaakseen itseään mahdollisuudesta hypätä laivaan ja lähteä - tai tehdä jotain muuta omanlaistaan uutta. 

(Luku)päiväkirja : Riivinrautapohdintaa ja filosofiaa - helmikuun ja maaliskuun luetut

Kuva on vähän vanhempi. Sattuneesta syystä en ole viime päivinä käynyt rannalla katsomassa, joko jäät ovat lähteneet ja joutsenet löytäneet parinsa. 

Helmikuu

 Jos tammikuu oli lukumääräisesti surkein lukukuukausi vuosiin, palattiin helmikuussa taas normaaliin. Siis muuten, mutta äänikirjoja kuuntelin tasan 0. 

Kaikkiaan tuli luettua loppuun 10 kirjaa. 

Kaksi painettua ja loput sähköisinä. Dekkareita joukossa on neljä, tietokirjoja samoin. Taivaan kalat kai lasketaan nykykirjallisuuteen ja Eeva Kilven Sininen muistikirja on nimensä mukaisesti lyhyitä, päiväkirjamaisia merkintöjä. 

Parhaiten mieleeni tulee varmasti jäämään Kirje buddhalta, josta linkin takana lisää. Se oli jo melkoinen työvoitto saada loppuun. 

Toinen ajatuksia herättänyt oli Katariina Wennstamin Kuolleet naiset eivät anna anteeksi. Se herätti sellaista voimatonta raivoa siitä, miten naisen vaihtoehdot ovat olleet niin kovin kapeat. Toivoa syntyy naisten yhdistäessä voimansa. Niin on aina ollut. Ei ole ihme, että edelleen melkoisen miehinen yhteiskunta on luonut kulttuurisen mielikuvan toisiaan selkään puukottavista ja keskenään tappelevista naisista. Minun kokemukseni ovat enemmän solidaarisuuden puolella. 

Ollaan kollegojen (naisten) kanssa myös vähän naurettu keski-ikäisten naisten "riivinrauta"-kuvaukselle. Luulemme sen syntyneen pelosta, kun naiset vähän vanhettuaan väsyvät kannattelemaan typeryyksiä ja hymyilemään kauniisti. Tiettyyn ikään tullessa naiset vaan alkavat sanomaan suoraan, mitä ajattelevat. Huomaan itsellänikin suodattimen ohentuneen lähes olemattomaksi. En ole koskaan tarkoituksella ilkeä, mutta esitän mielipiteeni. En myöskään anna kenenkään enää keskeyttää tai jättää minua huomiotta. Myönnän, että välillä väsyn pitämään puoliani, mutta on myös vapauttavaa, kun ei tarvitse hymistellä. Jos se tekee minusta pelottavan, niin sitten tekee. Miten vaan. 

Tuo nyt ei mitenkään liittynyt lukemiini kirjoihin, jollei nyt sitten Osmanin Torstain murhaklubin pystyviin rouviin, tai Eeva Kilven pohdintoihin vanhenemisesta, mutta hän on kyllä minua huomattavasti lempeämpi. 

Maaliskuu  

Maaliskuu ei ole ehkä ihan niin runsas, mutta ihan hyvää tahtia mentiin. Loppuun tuli luettua 8 kirjaa, joista yksi oli ollutkin kesken jo melkein pari vuotta. Loppukiri johtui ikävän sitkeästä flunssasta, joka kuitenkin lähinnä vei äänen ja yskitti. Ilman päänsärkyä sai luettua ihan hyvin, vaikka yskätaukoja tulikin pidettyä.

Pari kirjaa maaliskuulta sai mielen hyrräämään. Eri syistä, mutta kuitenkin tavallaan toisiinsa linkittyen. Katariina Vuoren Merireittejä menneisyyteen sai pohtimaan unelmien tärkeyttä sekä sitä, miten pitäisi uskaltaa hypätä ja antaa elämän kannatella. Liisa Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika puolestaan sai minut nyökyttelemään moneen, moneen kertaan. Näinhän se on. Jos kaikki ajattelevat vain itseään, ei kukaan enää voi hyvin. Unelmiensa seuraaminen ei tarkoita ympärillä olevien unohtamista. Parasta on, kun saa ja antaa tukea. Yhdessä saavutetaan enemmän. Siinä linkki noiden kahden kirjan keskellä. On vaikea olla rohkea yksinään.

Kumpikin kirja ansaitsee ihan oman postauksensa, sillä ne jäivät mieleen pyörimään. En lupaa mitään, mutta ehkä. 

Se pari vuotta kesken ollut on tuo tämän vuoden ensimmäinen ranskankielinen. Musson dekkarissa La jeune fille et la nuit oli jotain häiritsevää ja se jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Flunssassa näköjään toimi. Musson dekkarit ovat aina vähän odottamattomia. Hän ei ihan kunnioita konventioita. Taisin olla vähän hermostunut siitä, mihin tarina vie, ja siksi kai kirja jäi kesken niin pitkäksi aikaa. 

(Luku)päiväkirja : Olemisen vaikeus - Kirje Buddhalta

Koko alkuvuoden olen valitellut, miten keskittymiskykyni on aivan kadoksissa. Hyppelen kirjasta toiseen, enkä malta edes istua sohvalla kuin pienen hetken ennen kuin taas nousen ylös ja lähden tekemään "jotain". Yleensä jonkin triviaalin pikkujutun, kuten vaikka vien joltain jääneen kupin tiskikoneeseen. 

Sama näkyy myös blogin kirjoittamisessa. Aloitettuja postauksia on useampia, mutta ennen kuin saan julkaistua, aloitan seuraavan ja sitten seuraavan. Ajatukset poukkoilevat. Kyselykierros lähipiirissä osoittaa samoja oireita löytyvän useammalta kuin niistä vapaita henkilöitä. 

Kuitenkin valmiiksi saaminen on tärkeää. Keskeneräisyys stressaa, ruksi listassa tuottaa hyvää mieltä. Liekö tämä saavutuskeskeisen kulttuurimme syytä vai mistä kumpuaa, mutta näin on. Siksi ajattelin koittaa tänään poimia pitkään kesken olleen kirjan, josta suunnittelemani postaus on sekin ollut kesken jo... no, aika kauan. 

Jussi Ahlroth : Kirje Buddhalta - Länsimaisen filosofian buddhalainen historia

Tekoälyä vai filosofian historiaa. Se oli suuri kysymyksemme yhdessä työpalaverissa. Nauraa rätkätimme tiimiläiseni kanssa ensin uusien työnimikkeiden monimutkaisuutta - ei niitä meinaa millään muistaa, mutta kirjainyhdistelmä vääntyi mukavasti Super Sonic Legendiksi. Sitten puhuttiin lievästä turhautumisesta kaikkeen tekoälyhypeen. Kollega purki turhautumistaan tekoälyn testaamiseen ja sai aikaiseksi hyödyllisen työkalun kotitalouden suunnitteluun. Minä kerroin tarttuneeni buddhalaisuuden ja länsimäisen filosofian historiaan. Selviytymismekanisminsa kullakin. 

Jussi Ahlrothin teos Kirje Buddhalta oli siis työn alla jonkun aikaa. Lukeminen eteni hitaasti sillä sisältöön pitää vähän keskittyä. Huomasin omien tietojeni hataruuden ja sen, miten kaipaisin laajempaa näkökulmaa, mutta tällä mennään, kun ei muuta voida. Olisi kai pitänyt keskittyä vähemmän työntekoon ja enemmän lukemiseen vuosien varrella, mutta minkäs teet. 

Tässä muutamia pohdintoja lukumatkalta. Ajatukset olen poiminut aamusivuistani. 

8.1."Kirje Buddhalta on osoittautunut ehkä vähemmän historiaa sisältäväksi kun odotin. Minulla on koko ajan hiukan sellainen tunne kuin olisin opetuksen ja vähän kai käännytyksenkin kohteena. Todennäköisesti kyseessä on kuitenkin asialleen omistautunut kirjoittaja ennemmin kuin käännytys. Asetelma vain tuntuu olevan kovasti länsimaisen filosofian kehittyminen tietyillä osa-alueilla kohti buddhalaisuuden oikeita ajatuksia. Arvotus tulee läpi. Ei Jussi Ahlroth peittele mitenkään omaa buddhalaisuuttaan, mutta kaikkeen "oikeaan oppiin" ehkä vähän allergisesti suhtautuvana asetelma syö uskottavuutta silmissäni, enkä oikein jaksa keskittyä. Ei tuossa kai muuta vikaa ole kuin että taas esitellään jonkun määritelmät "oikeana tapana" - tai niin minä huomaan tekstiin reagoivani. Tiedä sitten, kertooko tuo enemmän minusta vai kirjasta. "

16.1. "Kirje Buddhalta - kirja on parantunut edetessään. Se on vähemmän buddhalaisuuden paremmuutta ja enemmän aitoa vertailua. Ehkä sävy on muuttunut siksikin, että esim. Humen ajatukset ovat jo osuneet aika lähelle. On asetelma vieläkin niin, että länsimaiset filosofit pääsevät melkein samaan, mutta eivät ihan, kuin buddhalaisuus 2500v sitten. Se toki tulee myös ilmi, että on buddhalaisuuskin fragmentoitunut eri koulukuntiin. Ahlroth edustaa yhtä, joka hänen mielestään on "se oikea". Inhimillistä ja myös kiinnostavaa, mutta minä taidan olla kaikille vähänkin paatosta tai -ismi-ajattelua edustaville ajatuksille niin allerginen, että asetun automaattisesti hälytystilaan ja vastahankaan. Pitää pakottaa itseni objektiivisempaan sisältölukemiseen, sillä kirjassa on paljon mielenkiintoista sisältöä ja tietoa mm. filosofian historiasta. Pitää käsitellä heränneitä tunteita vähän erikseen. Pitäisi myös lukea enemmän ja laajemmin, jotta voisi oikeasti muodostaa oman käsityksensä."

17.1. "Kant - kokemamme perustuu aina aistien ja järjen, aiempien kokemusten, tulkintaan." - "Filosofia kääntyy tutkimasta, mitä maailma on, tutkimaan , miten maailman koemme." - "Ymmärrettävää. Meikkaa senssiä tai jotain sinnepäin.. kai." -  "Filosofia on järjen itsekritiikkiä - Buddhalaisuuden mukaan järki on rajallinen työkalu, vähän kuin lapio" 

25.1. "Nyt pitäisi ehkä kirjata teksti kuoleman pelottavuudesta ja siitä, miltä oman katoavaisuuden ajattelu tuntuu. Kuilun reuna sekä vetää puoleensa että pelottaa. Sen on totta. Ajatus siitä, että "minä" lakkaa olemasta, ettei ole ketään tai mitään, joka edes muistaisi minun koskaan ajatelleen tätä... Vatsassa muljahtaa ja päässä pyörii. Buddhalaisuuden mukaan tuon ajatuksen ja tunteen läpi pitä kulkea, jotta... niin mitä ? Pitänee lukea uudelleen. Olin eilen illalla liian väsynyt." 

Väsymys onkin ollur varsinainen alkuvuoden teema ja kommentoin väsymyksen tasoa teksteissäkin 

"Ehkä ei ole hyvä asia sekoittaa mieltä lisää lukemalla filosofiasta. Päädyn vielä buddhalaiseksi. Onhan siinä tietysti hyviä ajatuksia, mutta meditoimisen aloittaminen kuolemanpelon läpikäymiseksi vaatisi vähemmän haavoittuvaista olotilaa. Huono idea."

Sitten kirjoittelin kaikenlaista erikseen mm. Heideggeristä ja kielen merkityksestä. Se osuus olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista. Samalla tuli pohdittua, että ihmisiä ne filosofitkin ovat ja alttiita virhetulkintoihin siinä kuin me kaikki muutkin. 

"Kielen merkitys olemisen ymmärryksessä on mielenkiintoista. Onko "meitä" olemassa ilman kieltä ? Heideggerin mielestä saksa ja kreikka olivat olemisen oikeita kieliä. Ahlrothin mukaan kyse on yksilön kokemuksesta, ei yleistettävissä olevasta. Minä mietin, miten kielen olemassaolo on ihmisyyden perusta. Eri kielillä on vain eri sanoja/muotoja samoille perukokemuksille. Niinkö ? Mitä jää, jos kieli poistetaan? Miten ymmärrämme käsitteitä?Kokemuksia? Pää menee pyörälle. " 

Lukeminen jatkui. En nyt kirjaa tähän kaikkia (sekavia) kommettejani, mutta seuraava kohta taisi summeerata koko kirjan lukukokemuksen : 

"Ei ole kuin liike. Olemisen unohtaminen on sen unohtamista, että oleminen ei ole vain valmiita asioita - se on keskeneräsitä ja osittaisen poissaolon määrittelemää liikettä." - "Tuntuu, että saan tuosta vaistolla kiinni, mutten osaa artikuloida. Aika paljon tämän kirjan lukukokemuksessa on kohtia, joita en ymmärrä kirkkaasti, mutta jotka reseonoivat jossain, Milloin missäkin päin kroppaa  huvittavaa kylläkin. Ei vain aivoissa. Onko kyseessä se "gut feeling". Tulee samanlainen olo kuin seuratessa silmäkulmasta kissan katoamista kulman taakse. On vain liike, kun hännänpää vilahtaa juuri ulottumattomissa - tai ketulta tuo ehkä enemmän vaikuttaa. Tuleeko filosofi vastaan ketunhäntä  kainalossa? Maallikko jää leikkimään sanoilla ja sanonnoilla. Alitajunnan tuotoksia? "

Alitajunta vei pohdintoja eteenpäin ihan uravalintoihin saakka 

"Oleminen on pysähtymistä. Kokemus vangitaan, sarjaksi kokemuksia ? Avaruus (mielessä) siis sisältää kaiken. Minun oma tulkintani : Elämä koostuu hetkistä olla läsnä. Yksinkertaistettuna. Kaikki on olemassa mahdollisuutena, jonka tiedostaminen/kokemus tekee läsnäolevan hetken. Heh... ehkä minun olisi pitänyt ruveta filosofiksi"

Mitä tästä jää käteen ? Elä hetkessä, älä juokse "jonkun / jonkin" perässä. Kuulostaa jotenkin tutulta. Näinhän paljon puhutaan, kun kuvataan "hyvää elämää". 

Mihin sitten päädyttiin ? 

 2.2. "Eilen illalla sain loppuun Kirje Buddhalta - teoksen. Se päättyi...." enpäs kerrokaan, kysykää jos kiinnostaa, ettekä aio lukea kirjaa ... "En ihan tiedä mitä ajatella. Jotenkin tuli sellainen olo, että minun kohdallani juna meni jo. Kun en ole viettänyt vuosikymmeniä lukien filosofiaa ja mietiskellen, en voi enää ymmärtää. Ihmisikä vaaditaan oppimiseen. Ehkä niin onkin. "

Sellaista - onnittelut, jos pääsit tänne asti. Kirje Buddhalta oli varsin mielenkiintoinen nimenomaan lukukokemuksena. Se vei lukijansa matkalle ja vaikka lopputulos onkin toisenlainen kuin kirjoittajalla, sain paljon pohdittavaa ja mieli virkistyi vähän haasteellisemmasta (ja myönnän, välillä minulle ihan liian vaikeasta ajattelusta). Jos johonkin kirjan jälkeen päädyin, niin ehkä siihen, että filosofiasta voisi lukea enemmänkin - ja että tärkeintä on keskittyä elämään. 

Eteenpäin! 

(Luku)päiväkirja : Päivityksiä

 

Tulihevosen vuosi alkoi kiinalaisessa ajanlaskussa.  Googlen tekoälyhaun mukaan tulossa on harvinainen ja poikkeuksellisen dynaaminen jakso. Luvassa on energiaa, muutoksia ja arvaamattomuutta. En ole ihan varma, miten tuo eroaisi viime vuosista, mutta saa nähdä. Aika näyttää.

Energia on näin vuoden alussa vähän alamaissa, mutta tässähän on menty vasta pari päivää. Omaan väsymykseeni osansa tuo aikaero. Viime viikon työmatka Las Vegasiin on vienyt veronsa, eivätkä ylipitkät työpäivät tietysti auta asiaa. Edellisestä mannertenvälisestä matkasta on melkein kymmenen vuotta aikaa, joten vaikutus tuntunee enemmän jo tottumuksen puutteesta. Innolla odotan tulihevosen energian lisääntymistä ja kieltämättä viime päivien aurinko on tuonut ainakin hyvää mieltä, vaikka väsyttää. 

Muutoksia tänä vuonna tapahtuu. Tosin isäntä muutti ulkomaantöistä kotiin päivää ennen tulihevosen vuoden alkua. Ehkä se silti lasketaan. Tässä taas totutellaan arkeen yhdessä viiden kahden maan perheen vuoden jälkeen.

Lukutapojanikin muutan. Peruutin Storytelin. Osaksi sen takia, että ekirjalukija on pikkuisen temppuillut, mutta suureksi osaksi viimeaikaisen kirjailijatulon muodostuskeskustelun vuoksi. Aion keskittyä ostamaan painettuja kirjoja ja käymään kirjastossa. Lukemista tuntuu riittävän niinkin. Kobosta voin ostaa yksittäisiä ekirjoja, kun siltä tuntuu. Huomaan äänikirjojen kuunteluni vähentyneen joka tapauksessa, kun podcastit ovat vallanneet alaa. 

Edellisen johdosta päätin myös siivota lukulistaani. Goodreadsin keskenolevissa on ollut koko ajan yli 30 kirjan lista. Aika monta niistä oli Storytelin lukulistalta, jolla hypin koko ajan edestakaisin.  Nyt siirsin monta "kesken jäävien" listalle. Enää on jäljellä 16 kirjaa. 

Eeva Kilven Sininen muistikirja tosin hyppäsi ensin keskenjääviin, mutta sitten luin sen kuitenkin loppuun eilen illalla. Lyhyet merkinnät eivät vieneet kauan. Niissä oli monta ajatuksia herättävää. Niin kuin nyt tämäkin : "Miten erikoista on olla kahden täysikasvuisen miehen äiti!" Minä voisin sanoa melkein samaa, mutta se menisi jotenkin näin: "Miten erikoista on olla kahden täysikasvuisen ja yhden isoksi kasvaneen POJAN äiti. " En osaa vielä ajatella omiani miehinä, mutta Kilven pojat ja hän itse taisivat jo 2000-luvun alussa olla meitä vuosia edellä. Silti se on erikoista. Tuntuu niin hassulta nähdä nuo ajattelevat ja pärjäävät olennot, ja muistaa heidän syntyneen minusta, olleen joskus pieniä tuhisevia kääröjä sylissäni. 

Tässä vielä listaa "siivotuista". Syitä kesken jäämiseen on monia. Ei vain ole tuntunut siltä, että lukisin. Osaan en ole tarttunut vuosikausiin. Tuntuu hyvältä saada lista lyhenemään. Ihan kuin aivoissakin selkenisi, vaikka eivät nämä ole minun mielessäni varsinaisesti pyörineet. Kyse taitaa olla jonkunlaisesta "saavutuksesta iloitsemisesta". 

• Merete Mazzarella : Emmekö voisi elää sovussa
• Anni Kytömäki: Margarita 
• Sarah Penner : Myrkynkeittäjä 
• Annukka Salama: Käärmeenlumooja 
• Taylor Jenkins Reid: Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä
• Maggie O'Farrel : Lucrezian muotokuva
• Laura Andersson : Kuolema Kulosaaressa 
• Rebecca Yarros : Fourth Wing 
• Christine Matthews : Deadly Housewives 
• Anu Patrakka : Syyllisyyden ranta 
• Taina Latvala : Torinon enkeli 
• Louise Penny: Kylmän kosketus 
• Terhi Tarkiainen : Kitty, eli kuinka mies tuhotaan 

Luku ei tietysti ihan täsmää, sillä luin muutaman loppuunkin tässä viime päivinä. 

Löytyykö listalta yllätyksiä ? 

Minulle muutaman kohdalla keskenjääminen oli odottamatonta. 

(Luku)päiväkirja : Reunamerkintöjä - se toinen tammikuussa lukemani

Tammikuussa pohdin kesken olevien kirjojen määrää ja laatua. Hitaanpuoleisesti näyttää lista etenevän, mutta luin minä tammikuussa sentään peräti kaksi kirjaa loppuun. Tuon on tarkoitus olla sarkastinen huomautus (tai jotain sinne päin). En taida ihan heti muistaa lukumäärältään noin pientä lukukuukautta. 

Numero tosin ei kerro sitä, että olen oikeasti lukenut montaa mielenkiintoista kirjaa. Ne vaan loppuvat sitten joskus myöhemmin. 

Kaksi kirjaa kuitenkin viimeisiin sivuihin saakka. 

1. Minna Silver : Elää ja kuolla muinaisessa Jerikossa, josta ehdin jo kirjoittaakin täällä. 

2. Ville-Juhani Sutinen : Reunamerkintöjä - kadonnutta Eurooppaa etsimässä. 

Viimeksi mainittu oli minulla ns. Turku-kirjana eli luin sitä aina kun olin "mummi-vahtina" tai muuten sukuloimassa. Sutisen kirjat ilmestyivät elämääni aika rytinällä, kun Vaivan arvoista voitti Tieto Finlandian 2022. Luin suhteellisen nopeaan tahtiin useamman. Ne olivat mielenkiintoisia, eivät mitään ahmaisukamaa, ehdottomasti hitaaseen, nautinnolliseen lukuun tarkoitettuja. 

Reunamerkintöjä ei pettänyt sekään odotuksiani. Kirja polveilee Galitsian (alue entisessä Itävalta-Unkarissa Krakovan ja Lvivin välisellä rajamaalla) historian, sieltä lähteneiden kirjailijoiden sekä kirjoittajan omien matkojen välillä. Suurelle yleisölle varmasti tuntemattomiempien kirjailijoiden kautta aukeaa kotoaan karkotettujen tuska ja kadotetun kaipuu. 

Vähitellen linkittyvät mukaan juutalaisten kohtalo toisen maailmansodan aikaan ja kokonaisen kansanosan katoamisen vaikutus sen jälkeisiin aikoihin, ja itäisen Euroopan kulttuuriin. Kyse ei ole pelkästään ihmisten katoamisesta joko tuhottuina tai lähteneinä, vaan kokonaisen elämäntavan, kulttuurin ja suvaitsevan maailman putoamisesta unohdukseen. Vain pystyyn jääneet raunioseinät kertovat vilkkaasta toiminnassa, jossa uskonnot ja uskomukset elivät rinnakkain ja lomittuivat niin arkeen kuin taiteeseen. Vain lähteneiden kirjat ja taide tuovat tuskan ja muistot näkyviin. Muisti huokuu nostalgiaa, kohdistui se sitten todelliseen tai kuviteltuun.

Tarina aukeaa useamman kirjailijan elämäntarinan  sekä heidän teostensa kuvailun kautta. Yhtään noista kirjoista en ole lukenut ja kirjailijoiden nimet ovat vieraita (aukko sivistyksessä?). Silti Sutinen onnistuu kertomaan jotain olennaisesti kirjan kokonaistarinaan liittyvää ja tuomaan kadotetun Euroopan lähelle lukijaa.  

Opin kirjasta paljon sellaista, jota ei oikein tule vastaan missään historiakertomuksissa. Samalla teos antoi paljon pohdittavaa. Mennyt maailma ei ole koskaan ollut täydellinen, mutta kirjoittajien kaipuu ja nostalgia taisi tavoittaa minutkin. Jokin yksinäinen sävel jäi kaikumaan raunioihin ja ulotti huminansa tänne pohjoisen perukoille. Sutisen tapa kirjoittaa on henkilökohtainen, mutta täynnä tietoja ja tulkintoja. Hän onnistuu koskettamaan ilman paatosta ja kauhistelua, pääsee ihon alle vähän vaivihkaa. 

Nykymaailman kovuus ja polarisointi, paluu aivan muihin historian kohtiin kuin suvaitsevaiseen ja onnelliseen aikaan, saavat kaipaamaan Sutisen kuvaamaan nostalgiaa. En usko ajan ja paikan olleen idyllinen, historiassa on tapahtunut vuosisatojen varrella paljon, mutta kadonneeseen voi kiinnittää toiveet tulevasta, vaikkei olisikaan samasta paikasta kotoisin. 

Nautin kirjan lukemisesta suunnattomasti. Se toi oman sävynsä kotoa poissa olevaan tukikohtaan, jossa jo muutenkin tuntee olevansa arjesta pikkuisen irrallaan. Suosittelen. Ei ehkä helpointa ja kevyintä luettavaa, mutta ehdottomasti nautinnollista. 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22 : Virginia Woolf ja Kiitäjän kuolema

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on ehtinyt jo osaan 22. Olen minäkin osallistunut toisinaan, mutta miten ihmeessä edellisestä kerrasta on jo useampi vuosi?

Kulttuuri kukoistaa -blogi emännöi tämän kertaista klassikkohaastetta. Säännöt voit käydä tarkistamassa täältä. Sieltä löytyvät myös linkit kaikkiin tämänkertaisten osallistujien blogeihin, joten klassikkovinkkejä on tarjolla ja varmasti jokaiselle jotakin. 

Luen klassikoita ihan säännöllisesti. Viime vuonnakin niitä tuli tilastoihin peräti 15 kirjan verran. Toki sattuneesta syystä niistä suurin osa yhdeltä kirjailijalta. 

Koko viime vuoden vietin enemmän tai vähemmän tiiviisti Virginia Woolfin seurassa. Kirsi Pihan Virginia Woolf-lukupiiri piti huolen siitä, että tartuin säännöllisesti (yhden) lempikirjailijani teoksiin ja kronologinen järjestys lukemisessa avasi kirjailijan elämää ja kirjallista kehitystä kiehtovalla tavalla.  Kronologisuus meni sekaisin vasta viimeisen kirjan kohdalla, sillä joulukuun Woolfina oli esseekokoelma Kiitäjän kuolema. Sen esseet kun on kerätty kirjailijan uran varrelta. 

Esseet ovat minulle välillä vaikeaa luettavaa. Jotenkin odotan, että niissä on rakenne ja pohdintaa ja johtopäätöksiä. Woolf kirjoittaa esseensä samoin kuin romaaninsa. Enemmän tai vähemmän keskeltä aloittaen ja toisinaan kesken lopettaen. 

Kokoelma on jaettu kahteen osaan. Ensin on kirjailijan kirjallisuusesseet, joissa hän ruotii aikansa kirjailijoita, kirjallisuuden historiaa tai lukemista ja lukijoita yleensä. Huomasin, etten oikein jaksanut keskittyä. Jopa kirjat, joita olen itse lukenut tuntuivat vähän vaikeilta Woolfin esseissä. 

Myönnän auliisti nauttineeni enemmän, kun Woolf palaa romaaneista tuttuun kerrontaan. Varsinkin nimiromaani Kiitäjän kuolema on upea, vaikka Woolf-lukupiirissäkin pohdittiin sen olevan enemmän novelli kuin essee. Intensiivinen se on, ja kauhean kaunis. Viimeinen essee Rauhan ajatuksia lentohyökkäyksen aikana tuntuu pelottavan ajankohtaiselta. En ehkä ihan jaa Woolfin toiveikkuutta.Nautin myös kovasti Lontoota kuvaavista esseistä. Niissä oli jotain samaa kuin kaupungissa Woolfin romaaneissa. 

Ehkä kyse on omasta älyllisestä laiskuudestani. En jaksanut keskittyä kuin tuttuun. Pitäisi lukea noita uudelleen. Yleisesti voin sanoa pitäväni enemmän Woolfin romaaneista, enkä niistäkään ihan kaikista. Silti Woolf on yksi lempikirjailijoistani. Hän  saa ajatukseni liikkeelle ja nautin kielestä. Ei kaiken pidä olla niin helppoa ja Woolf on omanlaisensa. Edelleen.