17.5.2019

Hiljaisuuden mestari

Kyllä sitä taas ollaan oltu niin hiljaisuuden mestaria tässä blogielämässäkin.

Mitäpä tällä kertaa syyttäisi? Kiirettä - joo, sitäkin. Selkävaivoja - no ei nyt enää. Sielullista jäykkyyttä ja ajatusten puutetta - kyllä, kyllä. 

Jäykkyydestä ja ajatusten puutteesta puolestaan ei voi syyttää Miki Liukkosta. Jo Bloggariklubilla jäin oikein kuuntelemaan nuoren miehen ajatuksia, joiden ilmaisussa hän ei pahemmin ujostele.

Nyt paljastan myös oman keski-ikäisyyteni lankeamalla muisteloihin - Miki Liukkonen muistuttaa ihan kauheasti oman nuoruuteni filosofiasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisesta elämäntuskasta kiinnostuneita paria nuorta miestä... melkein eleitä ja hiukan habitustakin myöten. Jonkunlaista nostalgiaa ja äidillistä lämpöä siis tuli tunnettua keskustelua kuunnellessa.

Ihan kaikella kunnioituksella. Hattua nostin uudestaan luettuani Hiljaisuuden mestaria jonkin matkaa. Ei ihan turha jätkä tämä nuori Liukkonen. Hänellä on sana ja tyyli hallussaan ja ihan jopa jonkinlaisia ajatuksia pääkopassaan.

Jos kuulostan hieman tätimäiseltä, on kyse todennäköisesti siitä, että olen edelleen kirjasta hieman hämmennyksissäni. Jonkinlainen puolustusmekanismiko lienee kyseessä? Aloin lukemaan varovaisesti ja pikkuruisen epäluuloisena. Jostain syystä kuvittelin kirjaa kikkailevaksi ja vähän liian vaikeaksi kaltaiselleni "hupilukijalle", mutta oikeastihan tämä soljui kieleltään kauniilta helposti eteenpäin. Yllätin vähän itsenikin pitämällä kirjasta todella paljon.

Kieli voi olla kaunista, mutta tarina on rujo ja rosoinen. Kirja on myös älykäs, olematta ylimielinen. Siinä on outoja juttuja, mutta homma pysyy kasassa. Henkilöhahmot ovat kaikessa rikkinäisyydessään kiinnostavia ja heidän tarinansa kiemurtelevat ja kaartelevat niin ajassa, paikassa kuin mielen sopukoissa. Alituiseen vaihtelevat näkökulmat olisivat voineet tehdä tarinasta käsittämättömän sillisalaatin, mutta kuin ihmeen kaupalla tapahtumat ja takaumat kietoutuvat toisiinsa ja letittävät yhtenäisen kudelman, joka lopulta päätyy... niin, mihin se oikein päätyy?

Kirjoittajan taitavuudesta kertonee sekin, että lukija ei oikeastaan jää edes kaipaamaan selkeää loppuratkaisua ja kaikkien langanpätkien rusettiin päätymistä. Tärkeää oli matka. Tärkeää olivat yritykset ylittää puheen, kielen, ymmärtämättömyyden kuilut ja koskettaa toista ihmistä.

Kirjan henkilöistä tuskin kukaan kuitenkaan tavoittaa toista. Bulimiasta kärsivä äiti, rooleihin uppotuva isä, Subway-leipä kuolleen kädessä, You tube-tähteydestä haaveileva mies ja kaiken kehällä yhtä mahdollista ja toista selvää murhaa selvittelevät poliisit kiertelevät kaikki toisiaan väistellen tarkoituksella ja ilman tarkoitusta. Dekkari tämä ei silti ole, vaikka murhaan johtavia motiiveja ja tekoja selvitelläänkin.

Tavallaan lukija voi valita, onko kommunikoinnin vaikeus kirjassa lähtöisin sen henkilöhahmojen omista piirteistä ja kummallisuudesta vai onko kyseessä jokin yleisempi ilmiö. Minä kallistun jälkimmäisen kannalle. Kommunikointi on vaikeaa, ymmärtäminen miltei mahdotonta.

Enkä missään tapauksessa väitä Hiljaisuuden mestaria erityisesti tajunneeni. Luinpa kuitenkin ja tykkkäsin.

7.5.2019

Juustokakun syvin olemus


Lauantaina satoi räntää, sunnuntaina paistoi aurinko. Huonosta kelistä on muutama suora seuraus. En käynyt kävelyllä. Ehdin lukemaan, kun ei tehnyt mieli mennä minnekään. Leivoin kakun.

Kakunleivonnan ohessa jäin pohdiskelemaan juustokakun syvintä olemusta. Kokeilin uudesta Kakut -lehdestä bongaamaani kakkutaikinan ja juustokakkumassan sekoituksena valmistettua kakkua. Hyvää, kyllä, mutta jotain jäi kuitenkin puuttumaan - ei tuntunut juustokakulta.

Juustokakussa pitää olla sellaista täyteläistä tahmaisuutta, silkkistä pehmeyttä ja makeanhapanta, miltei kieltä kipristävää makua. Kaikkein parhaiten tuon kokonaisuuden minusta saavuttaa uunissa kypsennetyssä juustokakussa, jonka reseptin tänään löysin tästäkin blogista ja vieläpä tämän vuoden puolella kirjoitettuna, vaikka tässä juuri ihan jotain muuta väitinkin.

Kertonee väsymyksen asteesta jotain sekin, etten yhtään muistanut kakkua edes tehneeni, saatikka siitä kirjoittaneeni, eikä avainsanoissa tietenkään ollut vilahdustakaan sen paremmin kakusta kuin juustosta. 


Joskus nuorena tein paljonkin hyydytettyjä juustokakkuja, joista Outi (Outi's life -blogista) kertoi kommentissaan tykkäävänsä ehkä eniten. Ne ovatkin raikkaita ja herkullisia, mutta jotenkin ne minun suussani maistuvat vähemmän täyteläisiltä ja kermaisilta. Tietysti riippuen myös aineksista. 

Koska sitä aina jämähtää toistamaan itseään, en ole pitkään aikaan tehnytkään kypsentämätöntä juustokakkua - olisiko taas kokeilun paikka ? 

Hyviä vinkkejä uunittoman juustokakun resepteille? 

Kurjasta kelistä ja kävelemättä jättämisestä oli tietysti sitten sekin ikävä seuraus, että selkä jumitti entistä pahemmin. Tänään kävin aamulla OMT-käsittelyssä ja olo oli kuin taikurilla vierailleella. Jalka nousi fysioterapeutilta lähtiessä kuin nuorella likalla. 

No, kyllähän selkä siitä sitten päivän työnteon myötä jumahti takaisin kipeäksi, mutta toivoa on! Ehkä ensi viikon toistokäsittelyn jälkeen ollaan taas oikeasti ihmisten kirjoissa. 



5.5.2019

Arkistojen kätköistä: Mustikkainen juustokakku


Tänään olen pohdiskellut juustokakun syvintä olemusta ja totesin, ettei tässä blogissa ole mustikkajuustokakun ohjetta kai laisinkaan. Niinpä kopioin sen talteen vanhasta ruokablogistani. 

Kerran kesässä - vähintään. 

Tämä kakku oli tehty muutama vuosi sitten eli artikkeli on kirjoitettu 14.8.2016


Viime vuonna suurin piirtein tähän aikaan valitin kakkuni koostumuksen jähmettyneen kuivikkaaksi. Syytin kermojen muuttumista, enkä kai ihan väärässä ollutkaan. Pienen tutkimuksen (lue: reseptilukujen) jälkeen tosin totesin syyn todennäköisesti löytyvän myös vähän valmistusmetodista. Vesihauteessa kypsentämällä tulee kuulemma koostumuksesta nimenomaan se kaipaamani silkkinen versio.

No, sitähän piti sitten tietysti testata. Ei se vieläkään ihan täydellinen ole, mutta parempi. Lisäksi jätin kakusta jauhot pois. Huonoksi ei tätä tietysti voi sanoa edes pahalla tahdolla. Puolentoista tunnin leikkipuistosta leikkipuistoon johtaneen Pokéjahtikävelyn jälkeen puolet katosi yhdessä vilauksessa... eli kakusta riittänee noin 8-10 syöjälle kaikkiaan.


Mustikkainen juustokakku 2016

1/2pkt Digestive-keksejä
50g sulatettua voita

3prk (600g) Philadelphia-juustoa
125g sokeria (vajaat 2dl)
3 kananmunaa + 2 keltuaista
1 pikkupurkki smetanaa
2rkl sitruunamehua
2tl vaniljasokeria (tai vaniljauutetta)
mustikoita

1 pikkupurkki crème fraîchea ja mustikoita

Laita irtopohjavuoan (24cm) pohjalle leivinpaperia ja kiedo 2 kerrosta foliota ulkopuolelta pohjan ympäri estämään veden kulkua vuokaan.

Murskaa keksit, sekoita niihin sulatettu voi ja painele vuokaan pohjaksi.

Lämmitä uuni 160 asteeseen.

Sekoita juusto pehmeäksi, mutta varo vatkaamasta siihen ilmaa. Lisää sokeri, ja kananmunat - sekoita. Lisää smetana, sitruuna ja vanilja - sekoita.
Valuta taikina vuokaan pohjan päälle ja ripottele pinnalle mustikoita pari kourallista.

Laita suurempaan uunivuokaan ja lisää siihen kiehuvan kuumaa vettä noin vuoan puoleenväliin saakka. Nosta uuniin ja kypsennä tunnin verran.

Ota kakku pois uunista ja anna jäähtyä kunnolla. Parhaimmillaan kakku on jääkaappikylmennyksen jälkeen. Vedin veitsellä kakun irti reunasta, jotta se ei jämähdä kiinni jäähtyessään.

Sekoita crème fraîche löysäksi ja levitä kakun päälle ohueksi kerrokseksi. Ripottele pinnalle vielä tuoreita mustikoita (kakku itsessään onnistuu myös pakastetuista). Nosta tarjolle.

4.5.2019

Maaliskuun ja huhtikuun luetut

Maaliskuussa olin taas jo vähän huolissani. Työpäivät alkoivat venymään, työmatkoja ilmaantui kalenteriin, kuulokkeet olivat rikki... lukeminen ja äänikirjojen kuuntelu takkuili pahemman kerran. Puolessa välissä kuukautta oltiin normaalista lukutahdista kovin kaukana.

No, sitten hankin kuulokkeet ja muutenkin lukeminen alkoi sujumaan hitusen paremmin. Työtilanne ei silti näyttänyt tasaantumisen merkkejä. Taas mentiin lujaa...

Asiaa eivät tietysti auttaneet myöskään kiireiset viikonloput. Juhlittiin kuopuksen synttäreitä, olohuoneen remonttia piti suunnitella ja valmistella... Kiirettä pitää.

Sitten tuli huhtikuu ja tahti kiihtyi entisestään aina siihen pisteeseen saakka, kun aamulla yskiessä selkä sanoi naps...

Nyt on tilanne selän suhteen normalisoitumassa, äänikirja(t) kovassa käytössä (aloitin Audible-palvelun käytön!). Luettujen lukumäärä ei kuitenkaan ole kummoisestikaan kasvanut. Kärsin mitä ilmeisimmin stressin aiheuttamasta kirjahyppelysyndroomasta...

Jotain olen kuitenkin saanut luettuakin. Maaliskuussa loppujen lopuksi luin kaikkiaan 8 kirjaa, huhtikuussa luku laski kuuteen...

Mitä luin maaliskuussa ?

Vain yksi äänikirja löytyy listalta, mutta se onkin aika pitkä eli Raija Orasen Marsalkan ruusu. Marsalkka Mannerheim on hahmo, jonka kaikki varmasti vähintäänkin tietävät, mutta ainakin minulle hän on jäänyt aina vähän etäiseksi. Muistan toki viikset ja tallennuksen syntymäpäiväjuhlista, joille Hitlerkin saapui kuokkimaan.  Kirja siis täydensi tietojani varsin mukavasti.

Historiallisesta henkilöstä kertoi myös Minna Rytisalon Rouva C. Jostain syystä en tuota ole saanut vieläkään blogattua, vaikka pidin kyllä kirjasta kovasti. Ehkä siitä on tullut vastaan jo niin monia tekstejä, että on vaikea kirjoittaa mitään omaa. Sama taitaa olla syynä Virginia Woolfin Oma huone-kirjoituksen kohdalla. Pidin, arvostin ja olin samaa mieltä, mutta mitä siitä voi enää sanoa lisää?

Kuukauden parhaasta lukukokemuksesta vastasi yllättäen tietokirja. Krista Launosen Ofelian suru on samaan aikaan kuvaus surusta, taiteesta, historiasta ja ihmisistä historian pyörteissä. Jännästi rauhoittava kirja oli mielenkiintoinen ja jäi pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan.

Viihdepläjäyksenä Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli aikalailla juuri sellainen kuin etukäteen arvelinkin. Lauren Beukesin Zoo City - eläinten valtakunta puolestaan pääsi vähän yllättämään erikoisella ja omaperäisellä miljööllään. Fantasiaa, muttei ollenkaan perinteistä. Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia taas oli juuri niin outo kuin kirjailijalta odottaakin. Novellikokoelma oli jotenkin epätasainen, mutta kaikissa tarinoissa oli oma twistinsä.

Kuukauden keittokirjasta vastasi Peggy Thomasin Parhaat kalareseptit, joka kuuluu ehdottomasti kalan syömisen lisäämistä suunnittelevan kirjaostoslistalle.


Entäs huhtikuu ? 

No, uudet kuulokkeet saivat aikaan sen, että kaksi kuudesta luetusta kirjasta on itse asiassa äänikirjoja.
Agatha Christien Kuolema Niilillä oli nautinnollinen kuuntelukokemus huolimatta siitä, että tiesin murhaajan aiemmista lukukerroista. Markus Falkin Profeetan soturit puolestaan alkoi hitaasti ja töksähdellen, mutta paransi tahtia loppua kohden.

Kuukauden riemastuttavimmasta ja muutenkin parhaasta lukukokemuksesta vastasi Niina Meron Englantilainen romanssi. Tämä kirja on aivan ehdottomasti luettava, jos ollenkaan tykkään Englantiin sijoittuvista romanttisista, jännittävistä tai muuten vaan perinteisistä kirjoista. Kliseitä kliseiden perään hauskassa paketissa. Varsinainen piristyspilleri.

Carrie Marshin Dining with the Dead ei ansaitse sen kummempaa mainintaa, kuin että tulipahan luettua loppuun, kun ehti ennen lennon laskeutumista. En ole yhtä tylsää ja pinnallista cozy mysteryä kohdannut pitkään aikaan.

Vähän parempaa kevyttä ja romanttista dekkaria puolestaan edusti huhtikuussa Deanna Raybournin Dark Road to Darjeeling. Lady Julia Grey jatkaa tutkimuksiaan, tällä kertaa peräti Intiassa. Ei mikään suuri klassikko tai edes varsinaisesti pelottava jännäri, mutta miellyttävää viihdettä.

Sitten onkin jäljellä enää Yuval Noah Hararin Homo Deus. Jo Sapiens oli ajatuksia herättelevä teos (enkä malta odottaa syksyn Sapiens-näytelmää Kansallisteatterissa) Homo Deus jatkaa samalla linjalla, mutta katsoo ihmiskunnan menneisyyden sijasta tarkemmin nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Korvautuvatko jumalat datalla ja tekoälyllä ? Muuttuvatko ihmiset teknologian ja luonnon yhdistelmiksi ja mitä siitä sitten seuraa? Mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin ei liene kellään lopullisia vastauksia. - Edes Hararilla.

Nyt ollaan jo toukokuussa 

Vappu oli ja meni, lunta tuli ja suli, lukulistalla on Goodreadsin mukaan kesken parisenkymmentä kirjaa. Kirjahyppely siis jatkuu pahempana kuin koskaan. Näköjään pystyn lukemaan noin 50 sivua ja sitten käsiin osuu joku toinen kirja. Vain äänikirjoissa pystyn jatkamaan samaa tarinaa pidemmälle. Raymond E. Heistin Magician on Audiblesta jo toisessa kirjassa... enää 14 tuntia jäljellä (kaikkiaan tunteja on 36 eli ei hullummin kuunneltu).

Töiden puolesta ei tahti tunnu kevenevän, mutta jotain on tehtävä. Selkä on pakko saada kuntoon eli edessä on fysioterapiaa ja joogaa - ne tarvitsevat aikaa. Mielikin pitäisi saada rauhoittumaan, mutta tällä kelillä ei oikein tule lähdettyä edes rantaan merta kuuntelemaan. Ehkä minun pitäisi hankkia se Instassa jatkuvasti vastaan tuleva appi, jossa on pelkkää meren tai tulen kohinaa...

3.5.2019

Perjantain parasta pastaa

Pitkästä aikaa tehtiin Mac'n Cheese, mutta tällä kertaa pienellä twistillä. Prosessi oli pitkä ja polveileva, mutta perjantai-iltaan sopivan helppo. Matkan varrella tuli upotettua useampiakin muuten tähteeksi jääviä juttuja. Näin se menee...

1) Grillaa vappuna Kamadolla kaikenlaista ja kun lämpöä riittää, laita lopuksi muutamat munakoisonpuolikkaat ja kirsikkatomaatit kypsymään lämpöön. Mausteeksi vähän yrttejä ja oliiviöljyä...

2) Kun kasvikset ovat jäähtyneet, kaavi munakoiso kuorista blenderiin, paiskaa seuraksi tomaatit ja vielä tuoreita tomaatteja lisäksi. Leikkaa joukkoon minttua ja haluamiasi muita tuoreita yrttejä. Tähän saa hyvin piilotettua kaikenlaisia yrttivarsia, jos halua lehdet säästää johonkin muuhun, Sitten vielä vähän jugurttia joukkoon ja tahnaksi. Tarjoile dippikastikkeena leivän ja kasvisten kera. Sopii myös mahtavasti esim. kanan kaveriksi.

3) Miettiessäsi perjantai-illan ruokalistaa, muista jääkaapista löytyvä lopputahna. Keitä puoli paketillista pastaa melkein pehmeäksi, valuta suurin osa vedestä pois ja laita pasta  takaisin kattilaan. Kaada joukkoon purkillinen (3,3dl) kermaa ja pussillinen (150g) juustoraastetta.  Sekoita joukkoon munakoisotahna ja vielä ripaus suolaa, pippuria ja hiukan muskottipähkinää.

4) Kaada pastaseos uunivuokaan. Ripottele pinnalle korppujauhoja ja isännältä ruoanlaitosta jäänyttä persilja-pinjansiemensilppua. Valuta vielä vähän oliiviöljyä päälle ja laita uuniin 180-200 astetta noin puolisen tuntia. Anna hetki lämmön tasaantua ja nauti.

Oli muuten ihan sikahyvää.

28.4.2019

Selkä rikki ja Audible-äänikirjat

Oi, mikä ihana kevät meillä onkaan! Aurinko on hellinyt niin luontoa kuin meitä ihmisiä. Valkovuokotkin jo leviävät mattona puiden juurella, vaikka äitienpäivään on vielä pari viikkoa. Tekee mieli ulos, koko ajan ja kaikkialle.

Kyllä minä olen ulkona kävellytkin, vaikkakin hitaasti ja pieniltä kierroksilta kotiin välillä lepäämään poiketen. Yskiminen on nimittäin vaarallista. Tuossa viikolla yhtenä aamuna kävelin olohuoneessa, yskin ja tunsin alaselässä ikävän napsahduksen... Sen jälkeen on sitten menty lihasrelaksanteilla, varovaisella joogalla ja jatkuvalla kävelyllä.

Vaikka tilanne on vähän parantunut, taidan huomiseksi varata kuitekin lääkärin. Ei tule töistä mitään, jollei pysty istumaan varttia kauempaa (niin kuin ei muuten ole tullut bloginkirjoittamisestakaan...)

Kummasti sitä näköjään saa kuitenkin kirjapalveluja vaihdettua... 

Minulla oli  muutaman kuukauden Elisa Kirjan kuukausitilaus. Sitten kuitenkin totesin, että löydän huomattavasti paremmin luettavaa Elisa Kirjan tarjouskampanjoista kuin kuukausitilauksen krediiteillä. Sitten kävi kuitenkin niin, että ennen kuin ehdin varsinainsesti säästöä saamaan aikaiseksi tilauksen lopettamisella, kehui sisko Bookbeatista kuuntelemaansa äänikirjaa...

En ole itse tainnut Raymond E.Feistin Magician-kirjoja koskaan lukea. Miten lie jäänytkin väliin. Nyt kuitenkin alkoi houkuttelemaan. Tuoreessa muistissa on vielä Robin Hobbin Fitz and the Fool -trilogia, joka äänikirjana kuunneltuna nousee heittämällä viiden parhaan joukkoon ja tässäkin on kuulemma tarjolla seikkailua pitkällä kaavalla ja taitavalla lukijalla.

Hetken pohdin Bookbeatia, mutta en ikimaailmassa tule yhdellä kuukausimaksulla kuuntelemaan 36h äänikirjaa, joten kertamaksu olisi parempi. Kobolla on nykyään Suomeenkin saavailla äänikirjoja, mutta hinta oli vähän turhan suolainen. Sitten muistin Audiblen. Kuukausimaksu (n.8£), mutta kirjat saa omaksi. Kuukausimaksulla saa krediitin, jolla voi lunastaa minkä tahansa äänikirjan valikoimista ja tilauksen voi lopettaa milloin vain.

Siinä se oli! Ratkaisu! - Ei muuta kuin Elisa Kirjan kuukausitilaus poikki ja Audiblen ensimmäinen ilmainen kuukausi kehiin ja taikuri luureihin. Kyllä tämä digiajan rahankulutus sitten on helppoa ja minä taitava perustelemaan ostoksia itselleni! Tämäkin on minun logiikallani melkein kuin säästöä... 

Audiblen kuukausimaksulla saa myös kuunneltavaksi erilaisia podcasteja ja dokumentteja, mutta niiden valikoima on ehkä hivenen turhan skandaalinhakuinen ja englantilainen. Aloitin kuuntelemaan Stephen Fryn lukemaa Victorian Secrets sarjaa, mutta väsähdin aika nopeasti. Se oli jotenkin vain aika tylsää tirkistelyä viktoriaanisen ajan makuuhuoneisiin.

Silti olen Audibleen tosi tyytyväinen - tai siis tällä hetkellähän Audible tarkoittaa minulle lähinnä tuota Magician-kirjaa ja se on juuri niin viihdyttävä ja koukuttava kuin sisko mainosti.  Jaksaa kävellä hiljalleen selkää norjistaen...

19.4.2019

Northanger Abbey ja tatuoinnit

"Northanger Abbey, Northanger Abbey", toisti hiljainen kaiku mielessäni useammin kuin kerran lukiessani. Oxford, komeat aatelisherrat,  mysteeri, brittiläinen kirjallisuudenhistoria, murha... Siis oikeasti, miten monta ruksia tässä oikein osuu aivan oikeisiin laatikoihin ? Monta. Ei liene ihme, että viihdyin  - ainakin kaiken sen ajan, joka liikeni viikonloppuhommiksi valuneen työviikon keskellä.

Kuva: Gummerus 
Niina Mero : Englantilainen romanssi
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tässä olisi kaikki katastrofin ainekset. Kliseestä toiseen kiitävä romaani voisi pahimmillaan olla tönkkö sarja myötähäpeän ja turhautumisen hetkiä. Näin ei kuitenkaan käy sillä Niina Meron Englantilainen romanssi ei missään kohtaa ota itseään liian vakavasti.

Nora kutsutaan sisarensa häihin Englantiin. Brittiläisen romantiikan aikaisia runoilijoita yliopistossa opiskeleva nuori nainen vastustaa lähtöä, sillä eihän todellisuus voi millään vastata hänen kuvitelmiaan ja vanhojen kirjoitusten tunnelmaa. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että toisinaan todellisuus on tarua ihmeellisempää ja juoni tiivistyy kuin missä tahansa romaanissa. Sulhasen aiemmin kadonnut veli ja todelliseksi osoittautuva vaarantunne goottilaisessa aateliskartanossa... Ah, mitä muuta voisi englantilaisen romantiikan ystävä pyytää?

Ainakin tämä brittikirjallisuutta opintojen osana aikoinaan yliopistossa kahlannut lukija kiherteli tyytyväisenä. Nora osoittelee kliseitä ympäristöstään ja ihmettelee silmät ymmyrkäisinä Oxfordin maisemia, kuten minäkin yhdellä reissulla. Minä tosin en törmännyt romantiikan sankareita muistuttavaan kirjallisuudentutkijaan, mutta siinä vaiheessa olinkin jo proosallisesti liikkeellä kolmen muksun kera.

Nora on viehättävästi antisankaritar ja tuo riemastuttavan särön kliseiden kartanomaisemaan. Tatuoinneilla peitetty, maihareissa talsiva ja sosiaalisesti kömpelöitä kysymyksiä viljelevä nuori nainen vastaa ja ei vastaa perinteistä käsitystämme romaanisankarittaresta. Eihän Elizebeth Bennetkään tietysti ollut kaikkein vienoin ja aina parhaiten käyttäytyvä neitokainen, mutta tatuoinnit ovat sentään jo vähän liikaa... Tykkäsin. Särö vain kiillotti kuvaa.

Minä siis viihdyin Englantilaisen romanssin parissa. Onhan siinä tietysti pari hieman töksähtävää käännettä, mutta romantiikka ei ole liian siirappista, mysteerin ratkaisu ei ole itsestäänselvä ja tarina, miljöö ja henkilöhahmot vilisevät tunnistettavia juttuja, jos on vähänkään brittiläiseen kirjallisuuteen tutustunut. Piristystä ja rentoutusta samaan aikaan eli täydellinen viikonloppukirja.

14.4.2019

Marsalkan ruusu

Marsalkka Mannerheim on hahmo, jonka kaikki varmasti vähintäänkin tietävät, mutta ainakin minulle hän on jäänyt aina vähän etäiseksi. Muistan toki viikset ja tallennuksen syntymäpäiväjuhlista, joille Hitlerkin saapui kuokkimaan. Samoin tiedän hänen olleen alunperin Venäjän armeijassa upseerina, eikä Louhisaaren kartanokaan tietysti pääse unohtumaan - onhan se kesäisen mökkitiemme varrella.

Näin vaalipäivänä sitä kai on taas hyvä muistella Suomen itsenäisyyden alkuaikoja. Ei se niin itsestäänselvää ollut, että meillä tänään on maa, jossa kansa itse päättää asioistaan ja osoittaa vapaasti kantansa poliittisiin aiheisiin.



Raija Oranen : Marskin ruusu 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukija : Eero Saarinen 

Kirjassa Marsalkka on jo vanha mies, presidentti pakotetussa maanpaossa, "terveyttään hoitamassa" Portugalin rannalla pienessä hotellissa. Stressinoireista oireilevaa vatsaansa hoitava Marsalkka pohtii Suomen tilannetta ja valintojaan, samalla kun tuskailee hiljaisuutta Suomen suunnalta. Onko siellä ehkä jouduttu jo bolsevikkien vallan alle, osaksi suurta naapuria ? Olivatko kaikki sodan kärsimkset ja ponnistukset turhia?

Hotellin seinustalla kasvavat yllättäen ruusut. Onhan nyt jo melkein sydäntalvi. Marsalkka käy ihailemassa ja vaalimassa ruusuja päiväkävelyillään. Ne johtavat ajatukset menneisiin tapahtumiin ja varsinkin menneisiin naisiin. Sota - tai sodat - ja niitä ennen ja niiden välissä elämä. Pettymyksiä, rakkautta ja ennen kaikkea vasta itsenäistynyt maa harjoittelemassa olemistaan.

Kyseessä on tietysti fiktio, mutta Raija Oranen on saanut Marsalkan eläväksi, samoin kuin Suomen historian. Vaikka tapahtumia ja ihmisiä katsotaan vain yhden miehen näkökulmasta, eikä aikajana ole millään tavalla kronologinen tai edes täysin selkeä, nousee Suomen alkuaikojen historia värikkäänä ja mielenkiintoisena kuulijan mieleen. Aika paljon tapahtumista ja ihmisistä tiesin, paljon tuli myös uutta. Mielenkiintoista sisältöä ihan asiamielessä.

Myös päähenkilö osoittautuu mielenkiintoiseksi ja vähän ristiriitaiseksi henkilöksi. Hän pysyy koko ajan hieman etäisenä, mutta silti  myös inhimilliset tunteet löytävät tiensä valtavien paineiden alla vuosia työskennelleen miehen muistoihin. Armollisesti todetaan kaikkien tehneen parhaansa, valinneen huonoista vaihtoehdoista sen kuitenkin pienimmältä pahalta vaikuttavan. Aikamoista tasapainoilua Suomen tilanne varmasti on Saksan ja Neuvostoliiton välissä ollutkin sotien aikaan.

Totuuttahan me emme Marsalkan ajatuksista tiedä, eikä tiedä Oranenkaan, vaikka toki hänellä on takanaa laaja tutkimus käytössä olevista kirjallisista lähteistä. Hieman siloitellulta kuva vaikuttaa, mutta kaikkiaan kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu.

Marsalkan ruusu toimii myös oivasti äänikirjana. Eero Saarinen saa äänellään herätettyä päähenkilön eloon ja huomasin uppoutuvani muisteluihin mielelläni ja pitkiä pätkiä kerrallaan. Alussa minulla tosin oli pieniä vaikeuksia ja kuuntelu takkuili. En meinannut millään päästä tahtiin mukaan, mutta sitten lähti sujumaan. Ehkä piti ensin vain vähän tutustua Marsalkkaan ennen kuin charmi puri.

13.4.2019

Katsaus kuuloketilanteeseen


Kuulokekatastrofi on selätetty, mutta ei tässä vielä auvoisesti äänikirjoja kuunnellen auringonlaskuun ratsasteta. Tosin hevospelkoni tekee sen, etten varmaan ratsastaisi muutenkaan. Kahdet kuulokkeet ostin Sudio-verkkokaupasta. Tuohan on ainoa merkki, jonka Bluetooth korvakuulokkeet ovat minulla kestäneet puolta vuotta kauemmin...

Sitten huomasin, ettei kuulokkeiden ostaminen ole vielä tarpeeksi. Ne pitää myös muistaa ottaa mukaan! Lähdin muutaman päivän työmatkalle vain huomatakseni lentokentälle saapuessani, ettei mukana ole  yksiäkään kuulokkeita... Kentän elektroniikkakaupassa oli onneksi ale, jossa nappikuulokkeet piuhan kera maksoita alle 15€ ja mukaan sai vielä kuljetuskotelon. Nyt on sitten työlaukussakin kuulokkeet valmiina odottamassa seuraava unohdusta...

Lentokoneessa istuessa piuhakuulokkeet ovatkin oikeastaan se kaikkein paras vaihtoehto. Minua aina hieman häiritsee, kun lentokonetilaan laitettuna puhelimesta menee Bluetooth pois päältä ja sitten se pitää laittaa kuulokkeita varten uudelleen päälle. Mitä, jos kone putoaakin sen takia, että minä halusin kuunnella kirjaa ? Tiedän, mitä nyt ajattelette, mutta minkäs sitä tuntemuksilleen voi ?

Sudion kuulokkeista toiset (mustat) olen ostanut erityisesti ulkoiluun ja työmatkoille. Sudio Trettonin kuulokemuotoilu on vähän erilainen kuin yleensä. En ole ihan varma, pystyvätkö nuo lopulta yhtään paremmin kuin muunmalliset, mutta ääni on selkeä ja miellyttävä ja toiminnot helppoja. Piuha ei mene solmuun, mutta toisaalta se on pikkuisen raskas, mikä vaikuttaa osaltaan kuulokkeiden paikoillaan pysyvyyteen. Silti olen varsin tyytyväinen ostokseeni.

Valkoiset kuulokkeet ostin kotikäyttöön. Klar-malli on myös vastaäänikuuloke, mutta valitettavasti en kyllä huomaa suurtakaan eroa oli ominaisuus päällä tai ei. Yleisesti ottaen tykkään näistäkin kuitenkin kovasti.  Tämänmalliset pysyvät hyvin paikoillaan, eivätkä nämä paina korvia liikaa.

Nyt ei siis ole mitään syytä jättää äänikirjoja lukematta, paitsi ehkä non-stop työpäivien jättämä väsymys, jonka myötä uni tulee yleensä viisi minuuttia tarinan alkamisen jälkeen.

Jotain sentään olen saanut kuitenkin kuunneltua. Töistä irtautuminen onnistuu aina yhtä helposti Agatha Christien dekkarien parissa. Viimeksi kuuntelin tutun tarinan Kuolema Niilillä.


Kansikuva WSOY


Agatha Christie : Kuolema Niilillä 
Oma ostos Elisa Kirjasta
lukija : Lars Svedberg 

Yhtään ei haitannut, vaikka itse asiassa muistin ratkaisun. Christien tapa luoda tarinalle taustaa ja pohjaa ja rakentaa rikos vasta henkilöiden ollessa tuttuja ja juonen jo tihentyessä pelkästään heidän välistensä jännitteiden vuoksi, on taiturillinen ja polveilevaa tarinaa on nautinnollista seurata, vaikka sen periaatteessa jo muistaisikin.

Kun lukijana vielä lisäksi on Lars Svedberg... no, työasiat jäävät mielestä aivan varmasti ja todellinen rentoutuminen voi alkaa. Tämän parissa en edes nukahtanut kesken. (Tosin en myöskään kuunnellut sitä kesken rankanpuoleisen työmatkan).

Hercule Poirot on lähtenyt lomamatkalle Egyptiin. Laivamatkalle Niilin nähtävyyksiä katsomaan kokoontuu sekalainen joukko matkustajia, joiden väliset yhteydet yllättävät. On juuri avioitunut miljönääriperijätär miehensä kanssa, tuoreen aviomiehen entinen kihlattu, liikemies, italialainen arkeologi, asianajaja, kirjailijatar tyttärineen, seurapiirirouva seuraneitinsä kanssa ja nuori mies äitinsä seurana. Kaikki henkilöhahmot kuvataan elävinä ja värikkäinä. Tuttuun tapaan kavalkadi on runsas ja Egyptistä huolimattaa hurjan englantilainen.

Samoin myöskään rikoksista ei ole pulaa. Poliittista kiihotusta, koruvarkauksia, petoksia ja tietysti murha, Poirotilla on mistä valita niin rikosten kuin rikollisten joukossa.  Lukija voi tehdä omia olettamuksiaan ja nauttia tarinasta. Kuolema Niilillä on yksi suosikeistani, jonka tulen varmasti kuuntelemaan vielä joskus uudelleen.

7.4.2019

Bloggariklubilla: Kaikki hienot jutut

Kiitos Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta 


Bloggariklubien illat ovat ihan parhaita. Alkuun keskustelua mielenkiintoisista aiheista ja sitten teatterin katsomoon. Tälläkin kertaa molemmat osiot virkistivät töistä väsynyttä mieltä.

Alkuun kuulimme Kansallisteatterin ohjelmistoon syksyllä tulevasta Sapiens-näytelmästä. Yuval Noah Hararin menestynyt tietokirja ei käänny näytelmäksi kovin helposti. Miten ihmeessä historian kulkua ja eri tilanteiden tulkintaa muka voisi saada jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi teatterin lavalle ?

Toteutus kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta. Tarkoituksena on kuulemma luoda "luontodokumentti ihmiseläimestä" Avara luonto-tyyliin eli lavalla visualisoidut tapahtumat kertoo yleisölle taustanauhalta kuuluva ääni - ihan niin kuin telkkarissakin! Dramaturgi Minna Leino ja ohjaaja Anni Klein ovat teoksesta silminnähden innostuneita eikä ihme. Minäkin haluan aivan ehdottomasti tämän nähdä!

Kirjaesittelyssä puolestaan oli vuorossa Emma Puikkosen Lupaus (WSOY), jossa päähenkilö sairastuu ilmastoahdistukseen. Kyseessä on siis varsin ajankohtainen aihe, joka tuo hienosti oman osansa nyt niin runsaana vellovaan ilmastokeskusteluun.


Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko 

Kaikki hienot jutut 

Myönnän. Tarjolla olevista kahdesta teatterivaihtoehdosta valitsin sen, joka esilteltiin lempeäksi ja jonka arvelin olevan kestoltaan ajallisesti lyhyempi. Rakastan teatteria, mutta työpäivät ovat taas päässeet venymään ja alkuviikon työmatkakin verotti voimia. Ennakoin, kevensin ja päädyin kokemaan jotain kaunista, miltei puhdistavaa.

Jossain vaiheessa esitystä huomasin kyynelten valuvan poskilleni. Nauroin, mutta kyyneleet tulivat jostain syvemmältä. Nauroin, koska en muuta voinut samalla kun sisällä särähtelivät ja helähtelivät myötätunnon ja ahdistuksen kielet.

Päähenkilö on 7-vuotias, kun hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Lapsen mieli ei asiaa oikein käsitä, onhan niin paljon asioita, joiden vuoksi elää. Ne pitää kertoa äidille ja niin syntyy lista kaikista hienoista jutuista. Tarinan jatkuessa ja lapsen kasvaessa, myös lista pitenee, mutta onko kaikista elämän hienoista asioista kuitenkaan häivyttämään perittyä tuskaa ja taipumusta ?

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko

Ei ole lavaa. On vain näyttelijä ja hänen ympärillään ryhmä ihmisiä kuulemassa tarinaa - Ei, nyt sanoin väärin.  Ei vain kuulemassa, vaan osallistumassa, elämässä mukana. Yleisöllä on oma roolinsa ja äänensä näytelmässä. Tarina tulee iholle ja jää sen alle. On pakko avata sekä suunsa että sisimpänsä, kun jännittää oman vuoronsa tulemista ja myötäelää rooleihin mukaan hyppäävien katsojien lievää hämmennystä ja ihailee heidän rohkeuttaan. 

Tällaista teatteri on parhaimmillaan. Se tempaa mukaansa jonnekin aivan muualle, herättää ajatuksia (mukana on myös paljon niin tilastotietoa kuin tutkimustuloksia itsemurhan vaikutuksista tekijän ympäristöön) ja kääntää vähän nurinpäin, sisimmän ulos ja altiiksi. Kaikki hienot jutut tekee kaiken tuon, mutta lempeästi. Julmaa, karmeaa aihetta käsitellään niin herkästi, sormenpäissä hellien, että elämän kauneus ja arvo jää mieleen päällimmäisenä. Upea rakenne ja teksti (Duncan Macmillan, yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa).



Näyttelijän tehtäväksi jää pitää yleisö hyppysissään. Pääroolissa vuorottelevat Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen. Meidän iltanamme oli Marin vuoro. Oli huikeaa seurata ammattitaiteilijan heittäytymistä. Tämä ei kai ole se kaikkein helpoin rooli, mutta vuorovaikutus yleisön kanssa oli saumatonta. Olimme kaikki mukana ja Mari vei meidät matkalle niin yhden ihmisen elämään, yhden perheen tarinaan, kuin omaan sisimpäämmekin. Kiitos.

Nyt mietin, että tämä pitäisi nähdä uudestaan Iljan vuorolla. Onkohan tarina erilainen "pojan" silmin ? Ainakin kokemus muuttuisi, sillä yleisö on toinen.


Kiitokset Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta