24.3.2019

Zoo City - Eläinten valtakunta

Viime vuosina fantasiakirjat ovat edustaneet lukustatistiikassani yhtä eniten lukemistani kirjallisuuslajeista. Siksi onkin kovasti yllättävää, ettei alkuvuoden luetuissani ole kuin yksi fantasiaromaani, eikä sekään kovinkaan perinteinen. Itse asiassa kirjaa voisi luonnehtia melkein enemmän tyyliltään "film noir" -dekkariksi joillakin fantasiaelementeillä.

Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten valtakunta 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Lauren Beukes on eteläafrikkalainen kirjailija, jonka fantasiaromaanissa rikoksiin tai pahoihin tekoihin syyllistyneet ihmiset saavat kiinteäksi seurakseen eläinkumppanin. Zinzillä kumppani on laiskiainen, jonka mukana hän sai myös kyvyn löytä ihmisten kadonneita asioita.

Tavaroiden etsintäbisnes kokee takaiskun, kun yksi Zinzin asiakkaista murhataan. Sitten musiikkialan suurin moguli palkkaa hänet etsimään listojen kärjessä keikkuvan kaksosduon tyttöä. Tarinassa vain tuntuu olevan useampi taso ja kun "eläimellisiä" löydetään surmattuina ja eläimistään eroon leikattuina, muodostuu kuvasta pelottavampi kuin olisi voinut kuvitellakaan.

Zinzin Johannesburg on slummeja ja muurien takana asuvia rikkaita. Tunnelma vinkkaa silmää Marlowen ja muiden kovaksikeitettyjen etsivien suuntaan päähenkilön puolittaisen "hälläväliä, kurjaa on kuitenkin" - asenteen, tummasävyisen miljöökuvauksen ja päähenkilön kertojaroolin myötä, mutta samalla kirjassa on värinää. Vaikka väkivalta, julmuus ja rikokset ovat jokapäiväisiä, löytyy kovan kuoren alta myös usein solidaarisuutta ja myötätuntoa.

Tarina itsessään on kiemurainen jo siihen pisteeseen saakka, etten väitä ihan kaikki juonenäänteitä välttämättä kokonaan edes ymmärtäneeni Pääasiat kuitenkin selvisivät ja tarkemmin ajatellen kyseessä on tavallaan aika perinteinen dekkari kuorrutettuna fantasiaeläimillä ja pienellä ripauksella taikuutta. Pahikset ovat tosi pahiksia, mutta monet rikollisiksi mielletyt vain yrittävät selvitä päivästä toiseen.

Päähenkilö on ristiriitainen, eivätkä hänen motiivinsa ja taustansa oikein auenneet minulle. Muuten ympärillä on sekalainen seurakunta enemmän tai vähemmän karikatyyrisia hahmoja. Lopputuloksena on aikamoinen sekamelska kaikenlaisia motiiveja ja tavallaan järjettömän loogisilta vaikuttavia tekoja, kun omaa etua ajetaan voimalla.

Ajoittaisesta sekavuudestaan huolimatta pidin kirjasta. Se nyöritti virkistävällä tavalla eri dekkarin ja fantasian kliseitä yhteiskunnallisesti kantaaottavaan romaaniin. Vaikka välillä jäin hieman hämmennyksiin, on päällimmäisenä jälkikäteen mielessä vetävä tarina, jonka kanssa ei päässyt kyllästymään. Luin tämän putkeen, enkä yhtään harhaillut toisten kansien välissä, mikä lienee tässä lukuhyppelymoodissa kirjalta jo aikamoinen saavutus.

22.3.2019

Tarkan markan kokille - maukasta ja helppoa uunivuokaa kaurasuurimoilla

Paljaita ovat puut vielä 
Kuvassa tosin on satoa tämän aamun kävelyltä. Tämänkertainen ruokakuva nimittäin ei ole sen paremmin asettelulta, stailaukselta, valolta kuin miltään muultakaan kantilta ollenkaan kaunis. Oli vaan ihan pakko laittaa teillekin tiedoksi viimeisin villitykseni - tai no, eihän se ole mikään villitys vaan oikein kunnon ruokaa.

Mutta ensin on ihan pakko hehkuttaa, että tänä aamuna oli ilmassa ensimmäisen kerran kevään tuntua. Alkuviikosta sain viimein ostettua itselleni uudet tossut, joiden pitäisi pitää vettä ja paksumman materiaalin vähän vielä lämmittää kelirikkoajan yli. Ei mitään tekosyitä kävelyjen välttelyyn, varsinkin kun aurinko paistoi.

Tosiasiassahan varsinainen kelirikko on jo ohi ja meri vapautunut jäästä, mutta kävelypoluilla on vielä lätäkköä jos jonkinlaista (ja jonkinsyvyistä), loskasta puhumattakaan.  Kovin lämminkään ei vielä ole, mutta ulos pitää mennä. Joutsenetkin ovat palanneet. Odottivat mokomat minun pistävän puhelimen kiinni ja taskuun ennen upeaa ylilentoaan. Olisivat silloin tulleet, kun tuossa kuvailin.

Ai niin, se resepti. Se on vähän niin kuin nuo kuvan puut. Ei oikein minkään näköinen, mutta täynnä lupausta. Kuten lehdet vielä tulevat, lunasti tämä kauravuokakin odotukset. Maku oli kertakaikkisen herkullinen.  Kuva on kamala. Minun ei pitänyt sitä edes ottaa, kunhan räpsäisin, mutta sitten jälkikäteen (ja seuraavan päivän tähdeherkuttelun päätteeksi) totesin, että pakkohan tästä on blogiiin kertoa.

Maun lisäksi tämä on nimittäin edullista ja ravitsevaa. Vähän tiukemmallakin budjetilla ruokkii perheen helposti.
Ihan ilman noita tofujakin, jotka tuohon läväytin päälle, kun pöydästä loppuivat pannualuset.

Arvaisitko suoralta kädeltä, mitä sisältää ?
Kaura-kasvisvuoka 
(6 annosta)

6 kourallista kokonaisia kaurasuurimoita
4 porkkanaa kuutioina
sama määrä myskikurpitsaa
3 isoa sipulia
pasta rossa -maustesekoitusta
pippuria, ripaus suolaa  maun mukaan
(1,5dl valkoviiniä)
kasvisliemikuutio ja kehuvaa vettä

Kirsikkatomaatteja
loraus balsamico-etikkaa

Ja mausteita ja kasviksiahan voi sitten säätää ihan oman maun mukaan. 

Leikkaa siis kasvikset samankokoisiksi pieniksi kuutioiksi. Lorauta uunivuoan pohjalle hitusen öljyä ja levitä reunoillekin (ei täysin välttämätöntä, mutta ehkä se auttaa tiskiin...). Kaada kasviset vuokaan. Sekoita joukkoon kaurasuurimoit ja mausteita.

Meillä oli jääkaapissa pienestä valkoviinipullosta noin puolet (oli avattu jotain toista ruokaa varten). Lorautin sen pohjalle ja sitten kaadoin päälle kasvislientä (fondista) niin paljon, että ainekset peittyivät ja sormen verran nousi vesiraja niiden yläpuolelle.

Sitten vaan vuoka uuniin muhimaan 175 asteeseen 30-45min. Kannattaa vähän vahtia, ettei liikaa kuivu. Vuoka on valmista, kun suurimot ovat pehmeitä ja kypsiä.

Ota vuoka uunista ja lorauta joukkoon balsamico-etikkaa. Sekoita. Nosta pinnalle puolitettuja pieniä kirsikkatomaatteja ja laita uuniin vielä vartiksi.

Seuraksi voi tarjota tietysti vaikka kanaa tai tofua, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole.


Tarkan markan kokille 

Ihan sika hyvää - eikä tosiaankaan riko budjettia sillä kaurasuurimopussi (alle 4€) kestää ikuisuuden eivätkä tomaatit, sipuli ja kurpitsa ole sieltä kalleimmasta päästä.

Ostoslista (ilman sitä viiniä) näyttäisi suoraan tältä (hinnat S-ryhmän foodie palvelusta)

Kaurasuurimot 1,5kg 3,84 €
porkkanapussi 500g 0,89 €
myskikurpitsa 1kg
(käytin 1/4)
2,15 €
sipuli (3 kpl keskikoko) 0,56 €
pasta rossa maustemylly  4,35 €
pippuri, suola (oletan, että löytyy - ei lasketa tällä kertaa erikseen) 
Kasvisliemifondikuutiot (4kpl) 1,45 €
kirsikkatomaatit (250g) 1,19 €
balsamico de Modena 2,5dl 5,85 €
Koko summa  20,28 €
per nuppi (6)  3,38 €

Viini ei tosiaan ole pakollinen. Mausteet ja etikka tietysti maksavat jonkin verran, mutta nekin kestävät kauan ja ilahduttavat aterioissa moneen kertaan.

Kaurasuurimot ovat ihania myös keitoissa. Talveen sopivaa tomaattista keittoa kaurasuurimoilla höystettynä on meillä tehty kerran jos toisenkin. 

19.3.2019

Ofelian suru

Lukeminen takkuilee ja on edelleen hidasta. Tähän mennessä olen maaliskuussa saanut luettua loppuun peräti neljä kirjaa, eikä yksikään äänikirja ole edistynyt tuntia enempää. No, se hyvä puoli tässä on, että pysyn ehkä bloggauksissa mukana lukutahdissa. Tässä jo toinen maaliskuun luetuista. Eka täytti odotukseni (eli en tykännyt) Ofelian suru taas pääsi yllättämään.

Kirja surusta, maalauksesta ja naisista historiassa. Ehei, en oikein missään vaiheessa ajatellut kirjaa hankkivani, vaikka sinänsä aihealueet ovatkin mielenkiintoisia. Sitten kävin Avain-kustantamon aamiaistilaisuudessa kuuntelemassa esityksiä kevään kirjoista. Ofelian suru tarjottiin mukaan luettavaksi, vaikka se on ilmestynyt jo viime vuonna. Toin kirjan kotiin. Yllättäen se vetikin minua vahvasti puoleensa ja kerran siihen tartuttuani, luin sen loppuun ilman syrjähyppyjä toisiin teoksiin. Harvinaista.

Krista Launonen : Ofelian suru 
Kustantajalta luettavaksi

Taideterapeutti ja kuvataiteilija Krista Launonen kirjoitti kirjan menetettyään siskonsa sairaudelle.

Jokaisella meistä kai on tapamme käsitellä itselle vaikeita asioita ja läheisen rakkaan poismeno lienee yksi kaikkein vaikeimmista. Krista Launoselle suru kiteytyi John Everett Millais'n maalaukseen Ofeliasta, mutta ei pelkästään kuvaan kuolevasta nuoresta naisesta, vaan kerrostumiin sen takana. Kuka oli Ofelia Shakespearen näytelmässä? Kuka oli Ofelia maalauksessa ja mallina sen takana? Miten vahva pitää surun olla, jotta muuttuu hulluksi tai pidetään hulluna?

Lopputuloksena on kiehtova ja monitasoinen kirja, jossa tutustutaan niin maalaustaiteen historiaan Ofelian ympärillä, naisen asemaan maalauksen aikana 1800-luvun puolivälissä, Ofelian rooliin sekä Shakespearen aikana että taiteellisten tuotosten heijastumana naisen elämän ja aseman muutoksista vuosisatojen aikana. Kaikki tämä kietoutuu suruun ja sen muutoksiin ajan myötä. Koskaan se ei katoa, mutta muuttuu siedettäväksi.

Historialliset asenteet ja tapahtumat aukeavat kauniisti yksittäisten henkilöiden kautta. John Everett Millais oli  mukana perustamassa taiteen perinteitä rikkovaa brittiläisen romantiikan liikettä. Elisabeth Siddal oli hänen nuori mallinsa, jonka traaginen elämä kuvaa hyvin naisten mahdollisuuksia aikana, jolloin oma ammatti ja asema olivat miltei mahdottomia ja naisten odotettiin pysyvän koristeiden lailla hillitysti paikoillaan.

Vuosisatojen kautta syventyy myös Ofelian legenda Hamletin rakastettuna, mutta  myös eri taidelajien aiheena, joka kulloinkini heijastaa aikansa ja tekijänsä asenteita ja toiveita. Suru ja hulluus koskettavat myös kirjan kirjoittajaa, mutta vaikka kaiken alkuna ja pohjana on juuri menetys, nousee siitä jotain hienoa ja mielenkiintoista.

Pidin kirjasta kovasti. Se on kiinnostava ja koskettava kokonaisuus, tietokirjaksi täynnä tunnetta. Vaikka sydäntäni välillä puristi ajatus omasta siskosta (joka onneksi voi hyvin ja on sen verran nuorempi, että luonnon mukaan en kirjan tilanteeseen toivottavasti koskaan joudukaan - SUUKKO SISKOLLE! ) oli kuvaus surusta ja siitä selviämisestä kaunis ja rohkaiseva. Kirja ei saarnaa, se kertoo mielenkiintoista tarinaa ja siinä samalla kuvaa esimerkin surun voimasta antaa kyky tuottaa  jotain arvokasta ja säilyvää.

16.3.2019

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu - tai sitten ei.

Olin etukäteen valmiiksi epäluuloinen. Nuorehkö poikaystävästään eronnut nainen vaeltelee Helsingissä ja syö sipseä. Ei kuulostanut minun kirjaltani. Olin oikeassa.


Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu 
Kustantajalta yllätysarvostelukappale luettavaksi 

Kaipa tämä on sellainen klassinen angsti-kuvaus elämästä irrallista kautta läpikäyvästä päähenkilöstä. Haahuilua kaupan ja kodin välillä, ystävien tapaamista, matkoja lainarahalla, töidenhakua sopivan tuulen sattuessa, haahuilua, baari... Pahinta taitaa olla, että tunsin kirjaa lukiessani itseni vanhaksi tädiksi, jonka teki koko ajan mieli nillittää jostain. Ei kai kukaan halua sellaista tunnetta?

En vain voi sille mitään. Rationalisti sisälläni toteaa, että jos tilillä on vain 48 euroa, ei mennä aamupuurolle Café Engeliin. Onhan siinä ehkä jollain kriteereillä jotain hohdokasta. "Liput liehuen syvyyteen" - tyylisesti, mutta en voi itselleni mitään. Pudistan päätäni ja totean maalaisjärjen puuttuvan.

Suurin hankaluus tässä kirjassa kohdallani on siis sisällön lievä ärsyttävyys. Päähenkilö sinänsä on ihan sympaattinen, eikä itse asiassa edes mitenkään kovin nuori enää (yli kolmekymppinen...), joten sellaista teinisekoilua tässä ei ole. Kaikilla meillä on vaikeita hetkiä ja sipsitkin lohduttavat sopivissa hetkissä, mutta silti koen kirjan maailman ja ajattelutavan itselleni kovin vieraaksi. Ei voi mitään. Ehkä minä tosiaan olen tuollainen tylsä keski-ikäinen täti-ihminen.

Tarina itsessään rakentuu pienistä hetkistä ja lyhyistä luvuista. Kirja on helppolukuinen ja nopeasti haukattavissa. Ehkä vauhdissa jää jotain olennaista huomaamatta, tai sitten ei. Olen nyt osunut lukemaan useamman viihteeksi luokiteltavan romaanin omasta elämästään irrallisena ja miltei hellyttävän eksyksissä soheltavian nuorehkojen naisten elämästä. Jotkut kirjoista ovat ärsyttäviä, toiset eivät.

En oikein tiedä, mikä saa ärsytysmittarini värähtelemään. Ehkä kyse on ulkoistamisesta. Kun poikaystävä jättää, Tinder-tutut eivät soita, kukaan ei kutsu töihin, tai sipsejä on tarjolla lähimarketissa. Mitäs, jos päättäisi itse etsiä paikkansa? Ei ole helppoa, tiedän, mutta voisi edes yrittää.

No niin, huono kirjahan tämä mitä ilmeisimmin ei ole. Ylläoleva kiukuttelu kohdistuu fiktiiviseen henkilöön ja hänen valintoihinsa, ei kirjan rakenteeseen tai tylsyyteen. Kuten sanoin, Savonlahden kirja on helposti lähestyttävä ja luettava. Paljon kehuttu romaani oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto-ehdokkaanakin viime syksynä, joten selkeästi se on onnistunut tavoittamaan lukijoitaan. Ehkä minä en ole oikeaa kohderyhmää. Samaistumispinta puuttuu. 

11.3.2019

Kiemurainen dekkari Salattu nainen

Lukeminen on töksähtänyt nyt ihan kokonaan. Maaliskuussa olen tähän mennessä saanut loppuun kaikkiaan kaksi kirjaa... Kaksi! Normitahdissa pitäisi olla ainakin tuplasti. Liekö syynä sitten tosiaankin äänikirjojen kuuntelun hiipuminen kuulokekatastrofiin tai muuten vaan ajan kuluminen kaikkeen muuhun, mutta tällä mennään. Onneksi on noita aiemmin luettavia rästiblogattavia niin ei tarvitse sentään ruveta sentään bloggaamisen aiheista stressaamaan.

Tämän kirjan ostin ihan puhtaasti takakansitekstin perusteella. Ajatus naisesta, joka yht'äkkiä kuulee olevansa rikas, vuotta aiemmin kadonnut ja jo kuolleeksi luultu liikenainen kuulosti kutkuttavalta. Siitähän voi kehitellä vaikka mitä. Enkä pettynyt.

Kuva: Minerva-kustannus Oy
Anna Ekberg: Salattu nainen 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Eräänä päivänä Louisen luokse saapuu mies, joka väittää olevansa hänen aviomiehensä. Ongelma on vain se, että Louise ei muista miestä, ei muista mitään perheestä, jonka tämä väittää heillä olevan. Ei muista mitään perinnöstä ja rikkaudesta, joista mies kertoo. Louise muistaa Joachimin ja pienen kahvilan, jota he ovat rakkaudella hoitaneet.

Mitä ilmeisimmin Louise kuitenkin on Helene, rikas liikenainen, jolla on aviomies ja kaksi lasta. Paluu entiseen on väistämätön, vaikkei Louise/Helene muistakaan siitä mitään. Hiljalleen hän alkaa kerätä palasia ja muistojen sirpaleita, mutta niiden kokoama kuva ei ehkä olekaan aivan sellainen kuin voisi odottaa. Vähiteleen Louise tajuaa, että hänen on pakko muistaa, tai ainakin saada muuten selville, miksi lähti kotoaan ja unohti kaiken. Muistamisesta on kiinni monen ihmisen elämän selkiintyminen tai hengissä selviäminen.

Juoni oli kirjassa juuri niin herkullisen kiemurainen kuin odotinkin. Itse asiassa se oli niin visainen, että äsken jouduin oikein tarkistamaan, muistinko oikein vai sekoitinko johonkin toiseen kirjaan, kun päähenkilötkin tuntuivat vaihtuneen. Juoni polveilee liikemaailmasta historiallisiin juonitteluihin ja taidemaailman pimeään puoleen. Itse asiassa punaisia lankojan on sen verran, että välillä pelkäsin niiden menevän lopullisesti solmuun käänteiden kiemurrellessa milloin mihinkin suuntaan, mutta kyllä lopussa saatiin jonkinlainen rusetti aikaiseksi.

Pidin myös siitä, että kukaan kirjan henkilöistä ei ollut täydellinen. Louisekin joutuu miettimään, millaiseksi oikeastaan itsensä ajattelee ja millaiseksi voi tulla.  Joachim on tehnyt ja tekee virheitä, eikä menneisyyden haamuista pääse eroon oikein kukaan. Lopulta kuitenkin voimme vain itse päättää, millaisia olemme ja millaisiksi voimme ihmisinä tulla.

Tykkäsin, viihdyin ja vähän jännitinkin. Kyseessä oli siis varsin oivallinen dekkari, joka ei sortunut  kaikkein tavanomaisimpiin ratkaisuihin, mutta oli kuitenkin turvallisen looginen. Eihän tämä nyt varsinaisesti mitään suurta klassikkoainesta ole, mutta teki tehtävänsä ja piti minut hyvällä tuulella.

10.3.2019

Vatsat täynnä historiantunnille

Kiitos kutsusta brunssille ja teatteriin Radisson Blu Plazalle ja Kansallisteatterille 




Saimme Toton kanssa kutsun Radisson Blu Plazan ja Kansallisteatterin uuden konseptin "ekaan kertaan" eli Lasten lauantaina nauttimaan ensin brunssia Radisson Blu Plazan ravintolasaliin ja siitä sitten muutaman askeleen päähän Kansallisteatteriin seuraamaan Koiramäen Suomen historia- näytäntöä. Konsepti on mielenkiintoinen - ensin vatsat täyteen rennolla brunssilla ja sitten teatteriin viihtymään. Ainakin tämä äiti tykkäsi ajatuksesta.

Mikä voisi olla helpompaa kuin ensin istahtaa runsaaseen brunssipöytään ja siitä sitten hiljalleen valua ihan viereen teatteriin? Minä ainakin nautin siitä, ettei tarvinnut miettiä ruoanpuolta ja sitten kiirehtiä kaupunkiin. Eikä Radisson Blu Plazan brunssissa ollut mitään valittamista. Pienten ja isojen lautaset olivat täynnä ja mieli iloinen.

Toto tietysti halusi lautaselleen lasten tilaisuuksissa aina näköjään tarjolla olevia nakkeja ja lihapullia, mutta onneksi hän bongasi myös vesimelonisiivuja muiden lautasilta ja niinpä sitten hetken kiertelyn jälkeen lautasesta ainakin puolet oli täynnä vesimelonia, viinirypäleitä, tomaatteja, etikkakurkkuja ja muuta vähän nakkeja tuoreempaa tavaraa.

Tiskiltä olisi voinut tilata vohveleita tai muita brunssiherkkuja, mutta me emme yksinkertaisesti jaksaneet enää enempää - varsinkin, kun olimme bonganneet jälkiruokabuffetin kakut ja karkit. Pistaasi on usein vaikea ravintoloille macaronseissa, mutta nyt oli pähkinän maku kohdillaan. Paras macaron aikoihin (sanoo äiti, joka tykkää pistaasista tosissaan).

Toton kommentti brunssista: "Sanoisin, että se oli tosi hyvä." - ja sama toistettuna useampaan kertaan päivän aikana eli mitä ilmeisimmin valikoima teki vaikutuksen.

Me pääsimme mukaan kutsuvieraina, mutta jäin miettimään hintaa brunssi + teatteri -kokonaisuudelle. Google ohjasi mainokseen, jossa hinnaksi mainittiin aikuiset 55€ ja lapset 39€  (ja vihreällä kortilla vähän alennusta). Mielestäni tuossa on hintalaatusuhde aika kohdillaan.

Vatsat täynnä suunnattiin sitten kirjaimellisesti ihan viereen teatteriin...



Kuva: Kansallisteatteri (piirrokset Mauri Kunnas)
Koiramäen Suomen historia 

Mauri Kunnaksen historiakirja taisi olla ilmestymisvuotensa superhitti joulumarkkinoilla. Niinpä se löytyi meiltäkin kirjahyllystä. Tarjosin kirjaa Totolle luettavaksi ennen teatteripäivää, mutta selailuksi taisi jäädä. Jostain syystä historiaviittaukset eivät nyt saaneet poikaa syttymään. Todennäköisesti syynä on referenssien puute. Kun ei ekaluokkalainen ole joutunut historiaan tutustumaan yleisesti, eivät kohtaukset eri aikakausilta oikein jaksa kiinnostaa.

Sama osoittautui haasteeksi näytelmän osalta. Toki näytelmässä on vauhtia ja villejä hahmoja, joista lapsetkin selvästi pitivät (varsinkin tyttökuningas Kristiina ja herra Hakkarainen saivat osakseen riemukkaita reaktioita, niin kuin tietysti myös kuninkaan vessajutut...) Kuitenkin sanoisin, että näytelmä sopii parhaiten sellaisille koululaisille, jotka jo vähän ovat historian tarinoihin tutustuneet ja pystyvät pitämään aikajanan punaisen langan mielessään luomassa tarinalle kokonaiskehystä. Niin, ja tietysti historiakohtaukset sopivat aikuisille. Yleisön reaktioista päätellen Koiramäen kerronta nimittäin osui ja upposi vanhempiin vähintään yhtä hyvin kuin jälkikasvuun.

Hahmot myös huusivat ja kiljahtelivat ja lavalla paukkui ja rytisi, mikä saattaa aiheuttaa jännitysti herkemmille pienille katsojille. Tosin meidän aiemmin erittäin ääniherkkä kuopuksemme ei ollut millänsäkään. Kannattaa kuitenkin miettiä oman pienokaisen kohdalla mahdollisia reaktioita, enkä paljon alle eskari-ikäisiä tuonne veisikään. 

Toton kommentti: "Oli kiva, mutta Tippukivitapaus on edelleen lempparini"

Tarkemmin kysellessä oli kyse tosiaankin äänimaailmasta. Lisäksi Koiramäen Suomen historiassa on lauluja, mutta musiikki ei ole ihan niin suuressa osassa kuin monissa muissa lastennäytelmissä (ja Tippukivitapauksessa). Dialogi ja sanaleikit olivat hauskoja (Iso Viha(nnes) ja Pikku Viha(nnes) jne.), mutta niistä saattoi osa mennä lapsilta ohi juuri tuon aiemmin mainitun referenssien puutteen vuoksi. Aikuiset sitten hörähtelivät senkin edestä...

Ihan parasta oli myös herra Hakkaraisen (Ninu Lindfors) bongailu
Kuva: Tuomo Manninen /Kansallisteatteri

Hannu-Pekka Björkmanin jäyhät ja rouhean koomiset hahmot olivat kertakaikkisen upeita ja loivat upean kontrastin pirtsakammille hahmoille ympärillä. Ihan paras oli 1700-luvun tiedemies Pehr Kalm ja hänen puutarhansa, vaikka kyllä tyttökuningas Kristiinan hovipalvelijakin oli aivan mahtava. Hänestä tuli välillä mieleen se aikoinaan telkkarissa joka vuosi juhlapyhinä näytetty näytelmätallennus, jossa hovimestari joutuu toimimaan vanhalle emännälleen sekä palvelijana että pöytäseurana..

Aksa Korttila sai haluttoman oppilaan, Alixin, hahmon elämään. Ihan näin silmissäni muutaman keskustelun kotona tässä ei niin kovin kauan sitten... Muutenkin näyttelijät ovat Kansallisteatterin totuttuun tapaan huippuhyviä eivätkä hyppäykset eri roolihahmojen välillä näyttäneet tuottavan minkäänlaisia vaikeuksia.

Kaikkiaan Koiramäen Suomen historia on taidokkaasti toteutettu sarja kohtauksia Suomen historiasta.  Näytelmän parissa viihtyy, eikä aika vauhdikkaassa menossa käy pitkäksi. Koulun historiaopetuksen tukena tämä olisi kuivia kirjoja elävöittävä ja varmasti tehokas opetusmetodi. Pari tuntia teatterissa saisi todennäköisesti Alixin lisäksi muitakin haluttomia oppilaita innostumaan vanhoista tapahtumista ja jopa muistamaan muutaman tärkeän historiallisen käännekohdan. Eikä pieni kertaus ole pahaksi aikuisillekaan.

Brunssi + teatteri -yhdistelmä on onnistunut konsepti. Toivottavasti näitä järjestetään vielä lisää. Kokonaisuus tarjoaa perheille mahdollisuuden rentoon yhdessäoloon herkkujen ja kulttuurin parissa. Mikäs sen parempaa?

Suomi siinä Ruotsin ja Venäjän välissä ihan kirjaimellisesti
Kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri 

Kiitokset Radisson Blu Plaza ja Kansallisteatteri kutsusta brunssille ja teatteriin  

6.3.2019

Fuusiopullaa ja praliinirullia


Laskiastiistaina kuuluu syödä laskiaispullia. No, meillä kävi niin, että syötiin laskiaispullia maanantaina ja tänäänkin keskiviikkona, mutta eilen jäi väliin. Ei kait se nyt niin nokonuukaa olekaan?

Kolme pullaa ja kolme täytevalintaa. Yhdessä on omenahilloa, toisessa mantelimassaa ja kolmannessa molempia... Se kotona tehdyissä pullissa onkin parasta. Saa itse valita sekä täytteiden laadun että ennenkaikkea niiden määrän. Meillä laitetaan kermaakin ainakin tuplasti kaupan pulliin verrattuna.

Sinänsä ei ollut ollenkaan itsestäänselvää, että meillä olisi laskiaispullia ollenkaan. Olin viikonloppuna lasten kanssa mummilassa Turussa enkä palatessa ollenkaan jaksanut ruveta leipomaan. Onneksi maanantaina oli etäpäivä. Kummasti sitä vaivasi aamulla pullataikinan, hoiti palaverit sen noustessa ja sitten pikaiseen pyöräytti pullat.  Tästä alkaa jo tulla tapa. Viime viikolla leivoin leivät edellisenä päivänä tehdystä taikinasta ja tein iltaruoan palaverien lomassa..


Pulliin tulin tällä kertaa laittaneeksi päälle taas koristeeksi vaaleanpunaisista praliineista (pralinés roses) hienonnettua jauhetta. Puolen litran taikinasta tuli sen verran iso, että tein myös Bostonkakun.

Hyvin maistui fuusiopullakin, kun ranskalaiset praliinit yhdistyvät suomalaiseen pullataikinaan briossin sijasta. Etuna sokerilla kuorrutetuissa manteleissa on se, että sokeri valuu pullan sisälläkin pehmeäksi täytteeksi ihan ilman voita eli viimeksimainittua ei sitten enää tarvitse lisätä.


Ihan tavallinen pullataikina 

0,5l täysmaitoa
2pss kuivahiivaa
ripaus suolaa
1rkl kardemummaa
2,5dl sokeria (tai ruokosokeria)
2 kananmunaa
14-16 vehnäjauhoja
200g voita huoneenlämmössä pehmenneenä

Kuumenna maito kättä lämpimämmäksi sillä kuivahiiva vaatii vähän kuumemman nesteen kuin tuorehiiva. Sekoita yleiskoneen kulhossa maito, sokeri, suola, kardemumma ja hiiva. Sekoittele hetki.

Lisää kananmunat ja sekoita ne nesteen joukkoon. Lisää jauhot vähitellen, koko ajan vaivaten ja vaivaa lopuksi joukkoon myös voi.

Anna nousta kaksinkertaiseksi leivinliinan alla.

Leivo (1) pikkupulliksi tai  (2) Boston-kakuksi (eli kauli levyksi, levitä täyte ja rullaa. Leikkaa korvapuusteiksi ja laita leikkauspinta ylöspäin väljästi leivinpaperilla vuorattuun vuokaan).

(1) Kohota pullia parisenkymmentä minuuttia leivinliinan alla. Voitele kananmunalla, ripottele päälle raesokeria, mantelirouhetta tai jauhettuja praliineja.
Paista pikkupullia 225 asteessa noin 10-15min.
Jäähdytä ja täytä kermavaahdolla ja hillolla ja/tai mantelimassalla.

(2) Kohota parisenkymmentä minuuttia leivinliinan alla. Voitele ja paista uunissa 180 asteessa n. 45-50min. Peitä loppuvaiheessa, jos pinta näyttää tummuvan liikaa. Jäähdytä.
Sekoita tomusokeria ja tilkka vettä tasaiseksi valuvaksi massaksi ja valuta pullakakun päälle. Ripottele pinnalle vielä lisää praliinijauhetta ja anna jähmettyä.

4.3.2019

Kultaportin kaunottaret

Olen viime aikoina lukenut useampia historiallisia romaaneja, joissa kaikille tutut hennot, herttaiset ja kovasti hiljaiseen tytönrooliin asettuvat sankarittaret ovat muuttuneet huomattavasti roisimmiksi ja asenteiltaan modernimmiksi. Nyt käsiin osui hauskasti jossain välimaastossa tasapainoileva tarina.

Turun kaupungin Kultaportin talossa asuva nuori kreivi Gyllenfred kokee järkytyksen, kun hänen äitinsä on mitään kertomatta sopinut majoittavansa kaukaisen sukulaisen nuoren tyttären. Kaiken lisäksi Adele ei ole ollenkaan hiljainen ja kaino niin kuin nuoret naiset yleensä. Toisaalta hän ei ole myöskään yhtä tylsä, vaan kiinnostunut monista asioista ja itsenäinen toimissaan.

Talon rauha häiriintyy vielä enemmän, kun paikalle saapuu Tukholmasta markiisitar Château tyttärensä kanssa. Tytöt käyvät debutanttikoulua ja tuovat mukanaan vielä yhden koulutoverinsa kaunistamaan Kultaportin salonkeja (ja houkuttelemaan Turun nuoria miehiä).

Toki tytöt kirjassa ovat melkoisen tietämättömiä niin maailman asioista kuin elämästä yleensä, mutta raikkaalla tavalla he kuitenkin pystyvät omaan ajatteluun ja jopa ratkovat romanttisten kiemuroiden seassa jännittäviä arvoituksiakin. Tarina sinänsä ei ollut kauhean yllättävä, kun aika nopeasti oli selvää kuka saa kenetkin, mutta hauskoja käänteitä ja kohtauksia oli kuitenkin viihdyttävän paljon. Jotenkin tässä kirjassa oli raikas fiilis, vaikka kyseessä onkin aika tyylipuhdas viihteen puolelle kallistuva epookkiromaani.

Luin kirjan mielelläni ja pidin henkilöhahmoista heidän pienistä lapsellisuuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi). Naisen elämästä ei kirjassa saa kovinkaan rohkaisevaa käsitystä kaikkine sen rajoituksineen, mutta onneksi mahdollisuuksien määrä on suoraan verrannollinen löydettyyn seuraan - niin se kai nykyäänkin on. Ympäristön ja läheisten odotukset sanalevat aika paljon tekemisiämme, vaikka naisilla onneksi onkin paremmin mahdollisuuksia myös itsenäiseen toimintaan ja päätösvaltaa oman elämänsä suhteen.

Aina toisinaan sitä on kiva vaan nauttia ilman sen kummempia yhteiskunnallisia tai historiallisia pohdintoja, enkä siis jaksa myös tässä ruveta vatvomaan jo moneen kertaan käytyjä keskustelunaiheita. Todettakoon siis vain, että tämän kirjan parissa viihtyi sohvannurkassa varsin hyvin. Oikein leppoisaa ja kevyttä viihdettä, mutta historiallinen konteksti taitaa suodan sen verran mielenkiintoista asiaakin, ettei mene liian hötöksi.

3.3.2019

Kuulokekatastrofi

Äänikirjat ovat käteviä. Puhelin kulkee mukana ja kuulokkeiden kanssa voi keskittyä kirjallisiin seikkailuihin melkein missä tahansa... Paitsi sitten, kun kuulokkeet lakkaavat toimimasta.

Minulla eivät näköjään oikein mitkään kuulokkeet kestä edes yhtä vuotta. Piuhakuulokkeilla keski-ikä lienee siinä kuuden kuukauden paikkeilla, bluetoothilla päästään melkein kymmeneen kuukauteen. Vain yhdet ovat tainneet kestää vuoden verran - sitten hukkasin ne juuri kun rupesivat pätkimään.

Olenko jotenkin erikoisen kovakourainen kuulokkeilleni 
vai onko teillä muilla samanlaisia kokemuksia ? 

Nyt siis kuulokkeistani toimii vain toinen korvanappi. Siskon kanssa saan juoruttua ja muutenkin puhelut toimivat, mutta äänikirjat ovat jääneet ihan kokonaan. Tiedä sitten onko vielä kuulokkeiden vajaassa toiminnassa vaiko siinä, että Mehiläisten historian kuuntelu ei oikein suju...

Pitäisi varmaan kokeilla kirjan vaihtamista. Minulla taitaa vielä joku kuuntelematon Christie löytyä puhelimesta. Sinänsä yllättävää, sillä Marplet ja Poirotit ovat äänikirjojen aatelia. Niiden kanssa viihdyn aina, mistä tietysti osaltaan kertoo myös viimeisen kolmen kuukauden aikana kuuntelemani äänikirja-Christiet...

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha, Neiti Marplea ei petetä, Neiti Lemon erehtyy, Hercule Poirot ja salainen kaava 
Omia ostoksia Elisa Kirjasta 



Roger Ackroydin murha lienee klassikoiden klassikko Christienkin dekkarien keskuudessa. Kylälääkäri kertoo päiväkirjamaisesti kartanonherran surmaan liittyvistä tapahtumista ja ihmisistä. Hastings on jossain päin Argentiinaa ja tohtori toimii tämän sijaisena tarinan ylöskirjaajana.

Herra Acroydin naisystävä on kuollut ja hän epäilee kuolemaan liittyvien seikkojen kätkevän taakseen kiristystä ja painostusta. Ennen kuin asiaa ehditään tutkia tarkemmin, myös herra Acroyd surmataan.

Britanninan rikoskirjailijoiden yhdistys on valinnut juuri tämän dekkarin Christien parhaimmaksi, eikä syyttä. Tarina kiemurtelee mielenkiintoisin kääntein ja vaikka tiesin ratkaisun aiemmin lukemani perusteella, ei minulla ollut tylsää ollenkaan.

Lukijana : Jukka Pitkänen 


Neiti Lemon on Hercule Poirotin sihteeri, joka tekee työnsä täydellisesti. Eräänä päivänä hänen kirjoittamastaan kirjeestä löytyy peräti kolme kirjoitusvirhettä.

Virheisiin löytyy tietysti syy ja Poirot päätyy tutkimaan tavaroiden omituisia katoamisia Neiti Lemonin sisaren työpaikalle, opiskelijoiden asuntolaan. Pian Poirot ymmärtää näennäisesti viattomien tapahtumien takana olevan jotain kovin synkkää ja rikollista, eikä murhakaan anna odottaa itseään.

Lukijana: Jukka Pitkänen 



Hercule Poirot saa vuonna 1934 kuuluisalta tiedemieheltä pyynnön saapua kuljettamaan salainen räjähdysainekaava turvaan tutkijan maaseutukodista puolustusministeriöön. Hänen saapuessaan paikalle on kaava kuitenkin kadonnut ja epäilyksenalaisina niin tiedemiehen poika vaimoineen, kirjava joukko muita sukulaisiai kuin vieraaksi yllättäen saapunut italialaismies.

Tiedemies järjestää varkaalle tilaisuuden palauttaa kaava tutkinnan ja skandaalin välttämiseksi, mutta kohtaakin kuoleman. Hercule Poirot pääsee käyttämään pieniä harmaita aivosolujaan keksiäkseen, miten murha tehtiin ja kuka on syyllinen.

Lukijana : Lars Svedberg




Neiti Marplen ystävätär pyytää häntä katsomaan sisarensa perään. Jotain outoa on tekeillä nuorien rikollisten kuntoutuskeskuksessa, jota sisar aviomiehensä kanssa johtaa.

Neiti Marple matkustaa paikalle ja sitten tapahtuu murha. Epäillyistä ei ole pulaa ja perheen sukulaissuhteet ovat juuri niin monimutkaisia ja sotkuisia kuin vain voi visaiselta dekkarijuonelta odottaa.

Lukija: Lars Svedberg 


Kaikki neljä dekkaria ovat täynnä herkullisia henkilöhahmoja italialaisesta hurmurivakoojasta skitsofreniasta kärsivään nuorisorikolliseen. Christien kirjoissa on jotain ihanan ajatonta ja hurmaavaa, vaikka aiheena onkin murha.

Lars Svedberg on ikisuosikkini äänikirjojen lukijana, mutta Jukka Pitkänen on vallan mainio omissaan. Heissä on jotain samaakin ja molempien ääni ja lukutapa sopivat oivasti perinteisiin dekkareihin.


28.2.2019

Jamiemaniaa ja multistaskingia maanantaibluesiin

Loma oli ja meni. Lievää maanantaibluesia päätin lievittää tekemällä etätöitä ja hyödyntämällä kahvitauot iltaruoan valmisteluun, vaikka ei tämän tekemisessä kyllä kauan nokka tuhissut...  suurimman osan iltapäivää tein ihan kiltisti töitä, mitä nyt vähän hyödynsin "multitaskingia"

Löysin ihan sattumalta CMoresta Jamie Oliverin viiden aineksen herkkuja. Kuten aina, ei Jamien reseptejä tarvitse seurata ihan kirjaimellisesti, mutta inspiraatiota niistä saa. Tällä kertaa lämmin tomaattisalaatti ja oliivit ovat ihan suoraan ohjelmasta, vaikka yrtti vaihtuikin basilikasta korianteriin. (Minä olen naapurin K-marketin kanssa epäsynkassa, sieltä ei koskaan löydy etsimiäni tuotteita, vaikka yleensä niitä on hyllyt täynnä, mutta siitä joskus myöhemmin)  

Noin muuten löytyi jääkaapista harissaa, jugurttia ja kanan rintafileitä ja muita aineksia Kaupasta lisäksi perunoita ja sillä mentiin.

Harissa-jugurttikanaa perunapedillä ja lämpimällä tomaattisalaatilla

Ihan ensimmäiseksi laitetaan kana jugurttiin marinoitumaan. Meillä oli Baba Ganoush -harissapurkki jääkaapissa. Yleisesti ottaen pidän kyseisen merkin tuotteista, mutta heidän harissassaan tuntuu minussa tulisuus liikaa maun kustannuksella. Jugurttiin sekoitettuna chili tasoittuu ja maustaa kanan juuri sopivasti.


2-3 dl jugurttia
2rkl harissaa
1rkl hunajaa
suolaa, pippuria 
loraus sitruunamehua 
4 kanan rintafilettä

Lounastauolla: Sekoita mausteet jugurttiin. Sekoita puolet kanafileiden kanssa ja jätä loput kastikkeeksi halukkaille perunoiden päälle. 

Kaffepaussilla pikavisiitti kauppaan naapuriin


10 isohkoa, jauhoista perunaa
pari sipulia
kourallinen valkosipulinkynsiä 
Pasta Rossa maustesekoitusta myllystä  
korianterin varret silputtuina (säästä lehdet myöhemmäksi)

Litran verran pieniä luumu(kirsikka)tomaatteja 
5cm pala chorizoa
korianteria 

Kourallinen kivettömiä oliiveja 

Iltapäivän viimeinen puhelinpalaveri, jossa tarvitsee vain kuunnella : Kuori perunat, pilko ja kuori sipulit ja irrotat valkosipulinkynnet. Laita uunivuokaan. Mausta "Pasta Rossa" maustesekoituksella (tai haluamillasi mausteilla). Lorauta joukkoon öljyä, ripottele silputut korianterinvarret ja sekoita. Asettele kanafileet perunoiden päälle.

Puolita kirsikkatomaatit ja hienonna chorizo.

Silppua oliivit pieneksi. Lorauta joukkoon hieman kiehuvaa vettä. Sekoita. Odota hetki ja lorauta sitten vielä joukkoon hieman oliiviöljyä.

Jätä kaikki odottamaan.


2rkl balsamicoetikkaa 
pippuria 
korianterinlehdet

Kun perhe kotiutuu ja ruoka-aikaan on on noin tunti : 
Lämmitä uuni 200 asteeseen ja laita vuoka uuniin noin 40min tai kunnes näyttää kypsältä.

Sekoita balsamicoetikkaa ja ripaus pippuria tomaatteihin.

Kun uuniaikaa on jäljellä noin 10min, laita hienonnettu chorizo kylmälle paistinpannulle ja kuumenna keskilämmöllä, kunnes pannulla on chorizoöljyä ja palat ovat hieman rapsakoituneet. Tähän mennessä uunissakin pitäisi olla valmista.

Kippaa tomaatit pannulle. Sekoita, jotta ne saavat chorizoa ylleen ja kuumentuvat ihan hiukan eli pyöräytä muutaman kerran ja sammuta sitten levy. Sekoita joukkoon korianterinlehdet.


Nosta kaikki tarjolle pöytään ja kutsu nälkäiset syömään.