15.12.2018

Griffiths alkuja

Viime aikoina olen sattunut lukemaan useampia kirjoja, joilla on ollut enemmän tai vähemmän häiritsevä vaikutus mielenrauhaani. Niiden lisäksi olen kuitenkin lukenut myös enemmän tai vähemmän viihdyttäviä kirjoja, esimerkiksi dekkareita.

Jostain kumman syystä olen vierastanut tunnettuja ja suositeltuja dekkarinimiä viime vuosien aikana. Ehkä kyseessä on dekkarimaailman vallannut julmuuksien ylenpalttisuus ja lapsiin kohdistuvien raakojen rikosten kuvailu. Siksi myös Elly Griffiths on jäänyt minulta paitsioon huolimatta hänen saamistaan suurista kehuista sekä blogeissa että muualla.

Nyt kuitenkin uskaltauduin aloittamaan hänen sodanjälkeiseen Englantiin sijoittuvan dekkarisarjansa, jossa taikurien maailma kohtaa tavallisen poliisityön. Yksi asia johti toiseen ja pian huomasin lukeneeni  myös kaksi Ruth Galloway-dekkaria ja myös pitäneeni niistä. Huolimatta niiden lapsiteemasta.


Elly Griffiths : Risteyskohdat, Januksen kivi, The Zig Zag Girl 
Omat ostokset Elisa Kirjasta ja Kobosta 

Ensimmäiseksi siis uskaltauduin lukemaan Griffithsin The Zig Zag Girl -dekkarin jostain blogista bongaamani jutun perusteella (en nyt kuollaksenikaan muista, minkä ja mistä). Dekkari osoittautuikin juuri niin tummanpuhuvaksi ja jännällä tavalla omituiseksi kuin blogiartikkelin perusteella kuvittelinkin. Pidin siitä yllättävän paljon.

Toisen maailmansodan aikana oli Englannissa yhteen paikkaan koottuina joukko taikureita, joiden tehtävänä oli rakentaa illuusioita vihollisen hämäämiseksi. Sodan jälkeen osa joukosta palaa lavoille, Edgar Stephensistä tulee poliisi. Sitten eräänä päivänä joku surmaa naisen jäljitellen kuuluisaa taikatemppua.

Tutkimukset viittaavat taikurien maailmaan ja Edgar seuraa johtolankoja tunnetun ja ihaillun taikuri Max Mephiston kanssa. Askel askeleelta he lähenevät murhaajaa, mutta samalla tämä jatkaa taikatemppujen kopiointia makaaberilla tavallaan.

Huomasin koukuttuvani vähän painajaismaiseen tunnelmaan. Toisinaan näen kirjat mielessäni kuin elokuvan ja tässä silmissäni kulki vanha mykkäfilmi, jonka seepiansävyiseen mustavalkoiseen maailmaan on retusoitu väripisteitä, kuten punaiset huulet, punaisena valuva veri, oranssinpunainen auringonlasku... Ei yhtään vihreää tai sinistä. Jännä juttu, tätä ei tapahdu kaikkien kirjojen kohdalla. Tosin assosiaatio on voinut saada alkunsa myös kirjan kansikuvasta, mutta se kyllä jatkui harvinaisen vahvana. Kansikuva lienee siis erittäin hyvin yhteensopiva itse tarinan tunnelman kanssa.

Pidin siis tarinasta, henkilöt olivat sopivan vinksahtaneita ja kuitenkin periaatteissaan yleviä. Murhaaja ei ehkä ollut se kaikkein yllättävin, mutta juonessa oli sopivasti kiemuroita.

The Zig Zag Girlin jälkeen uskaltauduin tarttumaan myös luututkimukseen erikoistuneesta arkeologista, Ruth Gallowaysta kertovaan kirjasarjaan. Kun taikureista luin englanniksi, on Ruth Gallowayn tapauksia suomennettu jo useampia.

Risteyskohdat ja Januksen kivi ovat dekkareina ihan ok. Samalla tavalla hivenen tummasävyinen maailma suomarskialueineen ja nousuvesivaaroineen on miellyttävällä tavalla vaarallinen dekkarin taustalle. Hivenen minua häiritsi kirjoissa lasten rooli uhreina, mutta se ei kuitenkaan ollut ihan niin osoittelevaa kuin alkuun pelkäsin, vaikka tosiaanakin sarjan molemmissa ensimmäisissä osissa on kyse lapsiin kohdistuvista rikoksista.

Hieman enemmän häiritseväksi koin Ruthin suhtautumisen omaan kroppaansa. Hän selvästi ei ole sinut tukevuutensa kanssa ja hämmästelin tarvetta korostaa sitä tarinassa. Jotenkin turhan stereotyyppistä ja ärsyttävää. Lisäksi arvasin kummassakin dekkarissa syyllisen, kun tarinaa oli vielä kolmasosa jäljellä. Se ei tosin estänyt lukemasta kirjoja loppuun saakka ihan hyvällä mielenkiinnolla. Ovathan ne sujuvasti kirjoitettuja ja kiemuroiltaan moitteettomasti eteneviä.

Risteyskohdat alkaa, kun marskimaalta löytyy arkeologisissa kaivauksissa lapsen luuranko, jota Ruth kutsutaan tutkimaan. Samaan aikaan seudulla katoaa jäljettömiin pieni tyttö samalla tavoin kuin toinen pikkutyttö jo vuosia sitten. Mystiset puurakenteet nousuvesialueella, historialliset uhraukset ja nykyaikana kadonneet lapset kuljettavat Ruthin ja tutkimuksia johtavan Etsivä Nelsonin seuraamaan ristikkäin ja kohdakkain vieviä johtolankoja.

Januksen kivi alkaa myös samanlaisesta asetelmasta. Rakennustyömaalla tehtävät kaivaukset tuovat esille pienen lapsen luurangon. Kun paikalla on aiemmin sijainnut lastenkoti, epäilykset suuntautuvat heti hyväksikäyttöön tai lasten pahoinpitelyyn. Ajoitukset eivät kuitenkaan täsmää ja vähitellen tarinasta löytyy useampiakin menehtyneitä pieniä tyttöjä, mutta vain yhden kohdalla on kyse rikoksesta ja sairaan mielen synnyttämästä kierosta yhdistelmästä historiaa ja nykyisyyttä.

Niin, ja totta kai myös Ruth joutuu vaaraan ja murhaajan kohteeksi - eri syystä kuin Risteyskohdissa, mutta kuitenkin. Onkohan tässä havaittavissa jonkinlainen kaava ?

Todennäköisesti tulen jatkamaan molempien sarjojen lukemista, vaikkakin Magic Men houkuttaa nyt arkelogeja enemmän. Viihdyin Griffithsin dekkarien parissa huolimatta joistakin lievää ärsytystä aiheuttaneista seikoista ja pidän erityisesti molempien sarjojen henkilögallerian monipuolisuudesta. Joukkoon mahtuu jos jonkinlaista tallustajaa.

11.12.2018

Kirjavaikutevuoristorataa ja kuolemankuvausta

Toisinaan sitä osuu lukemaan kirjoja, jotka ravistelevat, ravitsevat tai tönäisevät lempeästi sivuun suoralta kurssilta. Vaikutuksen suuruuteen vaikuttaa tietysti sisällön osuvuus, mutta myös ajankohdan otollisuus, lukijan vastaanottavaisuus. Viime aikoina ovat kirjat minua ravistelleet enemmän kuin pitkään aikaan. Olenkohan ollut jotenkin herkillä? Väsynyt ainakin.


Ensin ahmin Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin", joka herätteli miettimään omia valintoja ja uusia mahdollisuuksia vahvojen naisten esimerkkien voimin. Tunnustin viimein itselleni, että jotain pitää ihan oikeasti tehdä. Elämän vallannut työ ei enää laisinkaan tuota tyydytystä tai iloa, ajatukset harhailevat väsyneenä ja äidin tilasta kärsivät hänen itsensä lisäksi myös lapset ja mies.

Vaikka lapsen lähettäminen kouluun tuntia liian aikaisin ja sitten taas vastaavasti tuntia liian myöhään voi tuntua huvittavalta, ei pienen pettymys luistelusta myöhästymisestä naurata yhtään. Vaikka joskus on kiva syödä pakastepizzaa tai  voileipiä iltaruoaksi, koen ahdistusta siitä, etten ehdi huolehtimaan lämmintä ateriaa lapsilleni - saati istumaan heidän kanssaan rauhallista hetkeä ruokapöydässä. Toki mies tekee ja tukee myös, mutta hänkin joutuu työn vuoksi matkustamaan ja yhdessähän tätä huushollia olisi tarkoitus pyörittää.

Mielenkiintoinen ja inspiroiva kirja siis sai aikaan myös painostavaa epämukavuuden tunnetta - pitäisikö tehdä jotain ? 

Seuraavaksi kuuntelin herttaisen Pieni kirjapuoti Pariisissa, joka  jatkoi samaa teemaa muutoksesta ja oman itsensä löytämisestä - tosin suurin konkreettinen vaikutus omalta osaltani taitaa olla ajatus 50v- rajapyykin juhlistustavasta. Voin jo nähdä itseni matkalla jokea alas, leppoisesti aalloilla keinuen ja pittoreskeihin kanavakyliin rantautuen.  Rentouttavaa ja haaveiltavaa, mutta kuikuilisiko unelman takana kuitenkin ajatus lähdöstä ja  muutoksesta. Jälleen pientä epämukavuutta - Pitäisikö pian ?

Sitten lähdin Pariisiin ihan oikeasti. Muutama päivä pitkää työpäivää ja yksinäisiä iltoja Eiffel tornin juurella. Perjantaina illalla lähdin evakkoon lentokenttähotelliin kaiken varalta välttääkseni mahdolliset mielenosoitusten aiheuttamat liikennehäiriöt. Lauantaina edessä oli tunteja ja taas tunteja kentän tuntumassa ja kentällä ennen kuin vihdoin saavuin illalla kotiin.

Ehkä tein virheen lukiessani kirjaa kuolemasta (tai paremminkin kai omalla tavallaan ahdistavista tarinoista elämistä) samalla kun pieni jännitys mahdollisen kaaoksen vaikutuksista omaan matkaan takoi takaraivossa. Matkalla pysähdyksissä olo aiheuttaa minussa aina tunteen irrallisuudesta tai eristyksestä. Aivan kuin jähmettyisin jonkinlaiseen välitilaan enkä edes yllättyisi vaikka lopulta huomaisin vuosien kuluneen. Tarvitsen liikkeen ja suunnan pysyäkseni kiinni todellisuudessa.

Nyt tämä epämääräinen tunne jäi päälle pariksi päiväksi matkan päättymisen jälkeen. Syytän jumistani Keltaliivejä  ja Oneironia.

Laura Lindstedt : Oneiron 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tani sanoi blogissaan osuvasti Oneironin olevan hankala kirja. Se on juuri sitä ja lisäksi Oneiron on häiritsevä kirja, joka jättää onton tunteen siitä, että jotain olisi pitänyt ymmärtää, mutta jäi kuitenkin sumuverhon taakse piiloon.

Sinänsä kirja on nerokkaasti rakennettu kerä. On seitsemän naista, jotka jokainen ovat vuorollaan saapuneet valoon. On seitsemän tarinaa, jotka aukeavat lukijalle ensin vaivihkaisin vihjein ja viittauksin, sitten yhä selkeämmin vedoin, kunnes jäljelle jää vain ajatus.

Oneiron koukuttaa. Sitä haluaa tietää, mitä naisille oikein on tapahtunut. Miksi he ovat täällä ? Miksi he ovat yhdessä? Mitä heille oikein tapahtui ? Vastauksia ei tule, vain aavistuksia ja tietysti jokainen voi tulkita, mitä haluaa.

Nuori tyttö, kaksosia odottava äiti, juutalainen performanssitaiteilija, siirtosydämen vastaanottaja, syöpään kuollut nainen, Afrikasta pois halunnut kaunis nainen, venäläinen kirjanpitäjä... Mitä ihmettä heillä voi olla yhteistä? Paitsi kuolema?

Lindstedt siis on ilmiselvästi taitava kirjoittaja. Hän osaa myös manipuloida. Naisten mielipuolisilta tuntuvat mieliteot keskelle tunnotonta valkeutta luovat katkoksia, samoin kuin aina välissä kuvatut ronskit seksikohtaukset hätkähdyttävät. Tarinoita täydentävät lyhyet lehtiartikkelit yhdistävät naisten nykytilan todelliseen maailmaan - he ovat todella olleet olemassa tarinoidensa ulkopuolella, ennen valkoista sumua.

Silti tarina ei ole puhdas kaari tai edes sarja kaaria, vaan epätasapainossa puolelta toiselle keinuva spiraali, jonka keskimmäinen lanka oikeastaan roikkuu ylöspäin juutalaisen performanssitaiteilijan monologin varassa. Sinänsä mielenkiintoisen monologin, mutta tavallaan erillisen ja taas uudella tasolla mallia rikkovan. Vai miten liittyy anoreksia juutalaisten keskuudessa juuri kuvattuihin kuolemankokemuksiin ? Paitsi ehkä siinä, miten naisen elämä edelleen on tuskaa ja taistelua erilaisten paineiden alla. Onko Oneiron sittenkin feministinen julistus ? Kehoitus naisten väliseen solidaarisuuteen erilaisuuksistamme huolimatta?

Oli miten oli - Oneiron on varmasti palkintonsa ansainnut, mutta tällä kertaa taisin yhdistää sen väärään tilanteeseen ja vielä väärempään ympäristöön. On kirjoja, joita pitäisi varoa - Niihin pitäisi laittaa varoituskolmio tekstillä "Ei välitilalukemiseksi. Vältä väsyneenä." Huonosti valitulla hetkellä luettaessa ne voivat suistaa raiteiltaan hetkeksi tai jopa päiviksi niin kuin minulle kävi. Irrallisuuden tunne voi vapauttaa tai sitten se vain saa hetkeksi miettimään kaiken turhuutta ja lamauttaa. - Kannattaako edes yrittää tehdä jotain ? 

10.12.2018

Fanielokuva Bohemian Rhapsody


Kävin tuossa isompien poikien kanssa elokuvissa. Oikein Turkuun saakka piti kulkea mummia ja pappaa tapaamaan, jotta äitikin eksyy elokuvateatteriin jälkikasvunsa kanssa. Yleensä elokuvien katsominen poikien seurassa on isännän hommia - lähinnä johtuen filmivalinnoista... Minä en niin kauheasti ole innostunut supersankarirymistelyistä.

Nyt löytyi kuitenkin meitä yhdistävä kiinnostuksen kohde, nimittäin Queen. Yhteistä meille taitaa koko perheellä olla bändin musiikista tykkääminen - ikään ja sukupuoleen katsomatta. Isäntä ehkä on vähiten fani eikä kuopuksella ikä riitä tällaisiin elokuviin, joten tällä kertaa mentiin vähän eri kokoonpanolla.

Bohemiani Rhapsody on elokuva Queenista, mutta ennen kaikkea kuitenkin Freddie Mercurysta. Tarina seuraa häntä nuoruuden oman itsensa hakemisesta suunnattomaan suosioon, joka kuitenkin toi mukanaan myös hännystelijöitä ja suuren yksinäisyyden kaiken hulinan keskellä.



Elokuvaa katsoi kiinnostuneena, mutta ehkä kutenkin enemmän tarinan aiheen kuin elokuvallisten ansioiden vuoksi. Jollei kyseessä olisi ollut Queen, en ehkä olisi jaksanut elokuvaa seurata. Se koostui kuitenkin aika hajanaisista kohtauksista, joiden varsinaista merkitystä ei aina ihan pystynyt seuraamaan. Tunsin kuitenkin bändin historiaa tarpeeksi, jotta saatoin yhdistää paloja toisiinsa ja kaari pysyi jotenkuten eheänä.

Koska kyseessä on Queen ja mukana oli musiikkia, jäi elokuvasta kuitenkin hyvä fiilis - huolimatta tarinan "lopun" tummista sävyistä. Oli myös mielenkiintoista, miten ulkonäöllisesti samankaltaisia näyttelijöitä oli eri rooleihin löydetty, ainakin netistä löytyvien kuvien perusteella. Ihan varma en ole siitä, miten lähellä kaikkien näyttelijöiden suoritukset ovat esikuviaan, mutta minähän en tietenkään heistä tunne ketään.

Myös rekvisiitta ja varsinkin vaatteet kuvastivat ajankohtia ja myös henkilöhahmoja tai tarinan tunnetilaa mainiosti. Eniten taisin pitää Freddie Mercuryn aika alussa pukemasta punaisesta asusta, joka suorastaan huutaa tarvetta olla esille ja erota joukosta. Punainen kapea huivi kaulassa oli kertakaikkinen piste i:n päälle.

Kaikkiaan siis elokuva, josta pitänevät kaikki Queenin musiikista pitävät, eli siis suurin piirtein kaikki tuntemani ihmiset. Ei taida olla ketään, joka ei tunnistaisi edes jotakin heidän kappaleistaan ja olisi joskus laulanut sen mukana.

Mutta tiedättekö mikä oli ihan parasta ?

Lopun huikean konserttikohtauksen aikana katsoin 16-vuotiaan poikani silmien loistoa ja saatoin nähdä hänen kuvittelevan itsensä lavalle rumpujen taakse. Poistuessamme kysyin, olinko tulkinnut oikein. Olin. 

Bohemian Rhapsody on elokuva toteutuneista unelmista ja niitähän tahtovat kaikki nuoret tavoitella -  mahdollisesta hinnasta huolimatta.

9.12.2018

Kun täti räppäriä kuunteli

Toki olin kuullut Elastisesta ja Cheekistä ja kai parista muustakin suomiräppäristä. Kuopuksen kanssa katsellessa Vain elämää-ohjelmaa on tulivat myös Mikael Gabriel ja JVG vähintään niminä tutuiksi. En minä silti räppiä ole koskaan kuunnellut, mutta eipä minun korvissani muutenkaan soi paljon muut kuin äänikirjat.

Viime aikoina onkin puhelimeen kulkeutunut useampikin muusikkoelämäkerta (mm. Hectorin Asfalttihippi tuli kuunneltua ihan loppuun saakka), joita kuunnellessa huomaan yllättävän paljon tietäväni kappaleita nimiltä. Kaipa sitä satunnaisella radiokuuntelulla edes jotain tarttuu. Nyt viimeksi kuuntelin Cheekin "elämäkerran" - nuori kaveri, siksi lainausmerkit. Ja kyllä, koitin kuunnella myös hänen kappaleitaan ihan uteliaisuudesta. Ei, en kuunnellut yhtään niistä loppuun saakka.


Mikko Aaltonen: JHT- Musta lammas 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana Paavo Kerosuo 

Cheekin elämäkerta on mielenkiintoista kuunneltavaa minun osaltani ehkä juuri siksi, että sen kuvailema elämäntapa, ajattelutapa ja toiminta ovat minulle jotenkin niin fundamentaalisen vieraita. Kaduilla tappelu ja uho, amerikkalaistyylinen mammonan tavoittelu ja muuten vaan sekoilu viinan ja naisten kanssa ovat minulle jotain sellaista, jota minun elämästäni löytyy lähinnä joskus vahingossa katsomistani amerikkalaisista b-luokan elokuvista.

Kova jätkä herkällä sisimmällä ja vähän seko (enkä nyt viittaa hänen diagnoosiinsa vaan ennemminkin mielentilaan ja tapaan toimia), mutta samaan aikaan kunnianhimoinen ja omassa lajissaan tinkimätön - niin voisin kai tämän kirjan jälkeen käsitystäni Cheekistä tai paremminkin Jare Henrik Tiihosesta kuvata.  Pojan (tai miehen)poikaa kuvaaminen tähden takaa taisi olla kirjan tavoitteena. En tiedä, miten hyvin JHT itsensä kirjasta tunnistaa, mutta lukijalle tuli sellainen olo, että hän voisi jopa aidosti allekirjoittaa siitä ilmenevän kuvan.

Kieli kuulosti ainakin minun korviini luontevalta ja perheen ja tuttujen haastattelut loivat mukavasti taustaa. Itse asiassa yllätyin siitä, miten helposti tämä kirja tuli kuunneltua huolimatta aiheen vieraudesta - vai onkohan se sitten kuitenkaan niin vieras? Menestystä kohti kovalla työllä pyrkivä nuori, jolla välillä menee jossain vähän överiksi.  Eipä tuo kai niin outo tarina ole? Erityiseksi sen tekee tietysti saavutetun suosion taso. Pari loppuunmyytyä keikkaa stadionilla on Suomessa aikamoinen juttu.

Huvittavaa sinänsä, mutta tutuimmalta kuulostivat artistin kauppatieteiden opinnot ja budjettilaskelmat. Kai se on iso keikka projektihommaa suunnitelmineen ja budjetteineen siinä missä IT implementoinnit ;-)  Olikin mielenkiintoista myös pikkuisen kurkistaa musiikkibisneksen kuvioihin taustalla. Ihan raaka bisneshän sieltä löytyy, mutta mitä ilmeisimmin myös suurella sydämellä töitä tekeviä ihmisiä niin artisteina kuin heidän taustajoukoissaan.

Kaikkiaan JHT - Musta lammas oli odotuksiani parempi kuunneltava, joka oli tarpeeksi erilainen Waltarin klassikoista, jottei päässyt syntymään äänikirjajumia 80 tunnin klassikkoputken perään.

4.12.2018

Miten nuoruuden unelma palasi mieleen ja keksin, mitä haluan tehdä 50-vuotispäivänäni

Kirjat voivat lohduttaa, viihdyttää, herättää ajatuksia ja tuoda mieleen myös vanhoja muistoja. Tämä kirja muistutti minua isännän kanssa jo hamassa nuoruudessa tekemästämme suunnitelmasta, jonka valitettavasti ehdimme tässä vuosien varrella jo ihan unohtaa. Nyt tiedän, mitä haluan tehdä 50-vuotissynttärieni kunniaksi. Aikaakin on sopivasti vielä muutama vuosi järjestää.



Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana : Erja Manto 

Niin, toisinaan elämä menee hukkaan surun vuoksi. Joku taas vain muuten käpertyy kuoreensa eikä kuule kutsua kuin suoraan raidetta eteenpäin. Eräät on rakkaus murskannut pettymykseksi muuntumalla. Kaikille ja kaikkiin sydämen vaivoihin voidaan kuitenkin löytää lohtua kirjallisesta apteekista, jonka apteekkarina toimii Jean Perdu, toisen tunteet ja tarpeet puheista tulkitseva kirjakauppias.

Kirjakauppiaallakin on kuitenkin salaisuutensa, eikä hän ole osannut omaa tuskaansa lieventää kuin yhdellä kirjalla, joka ei sekään pelastanut kokonaan. Sitten saapuu se päivä, jolloin arven alle kätkeytynyt haava repäistään auki ja Monsieur Perdu lähtee etsimään sekä kirjailijaa että anteeksiantoa.

Vaellus jokilaivalla Pariisista Provenceen tuo mukanaan matkaseuraksi eri tavoin särkyneitä ihmisiä, mutta myös toivon muutoksesta parempaan. Italialainen jokilaivuri, inspiraatiota etsivä kirjailija, miehensä pettämä nainen ja vuosia rakkautta odottanut löytävät tuen toisistaan.

Pieni kirjapuoti Pariisissa on aivan ihana kirja. Se on lempeä, ymmärtävä, tunteellinen olematta sokerinen. Sen henkilöhahmot eivät ole täydellisiä vaan ihmisiä kaikessa vajavaisuudessaan. Kirjan luettuaan sitä uskoo ihan varmasti rakkauteen ja ystävyyteen ja siihen, että kaikki voi järjestyä tavalla tai toisella. Elämään kuuluvat kaikki sävyt - muuten se ei olisi elämää.

Erja Manto sopii hyvin tämän kirjan lukijaksi. Hänen äänessään on sellainen lämmin, hitusen käheä sävy, jota kuuntelee mielellään ja lukutapa on selkeä, elävä, mutta liioittelematon.

Lisäksi kirja antaa uskoa muutoksen hyvää tekevään voimaan. Itse asiassa minun alkoi tehdä mieli lähteä matkalle ilman muuta suuntaa kuin risteysten kohdalla tehdyt päätökset fiiliksen mukaan - tai sitten pitäisi astua jokilaivaan ja lähteä seikkailemaan ja tutustumaan pieniin kyliin ja kaupunkeihin kanavan varrella...


Joko arvasitte?  


Joskus aikoinaan vuonna yksi ja kaksi (puhutaan siis ajasta yli 20 vuotta sitten), kun istuimme kerrostalon parvekkeella ja ihailimme edessämme laskevaa aurinkoa, juttelimme isännän kanssa useamman kerran hänen kummisedästään ja tämän tekemästä jokilaivamatkasta Ranskan halki. Päätimme, että joskus vielä teemme samoin. Vuokraamme asuttavan laivan ja lähdemme hiljalleen seikkailemaan Ranskan kanavia pitkin kohti etelää...

Vuodet kuluivat ja tämä(kin) haave hautautui arjen töiden ja kiireiden alle, mutta nyt se nousi taas elävänä mieleeni tämän kirjan myötä. Eipä tuo olisi varmaan yhtään hullumpi tapa viettää lomaa - tai juhlia syntymäpäivää.

Minulla on vielä muutama vuosi 50 vuoden rajapyykkiin. En aio pitää juhlia (sorry ystävät), mutta jotain kivaa ja vähän erikoista pitäisi sille vuodelle keksiä. Pojat ovat sitä mieltä, että äiti hyppää laskuvarjolla, mutta voi selän kunto pistää sille suunnitelmalle stopin. Sitten mietimme, että matka Orient Expressillä Pariisista Venetsiaan voisi olla sopivan romanttinen vaihtoehto, mutta haluaisin viettää aikaa myös lasten kanssa eivätkä he kuulemma ole kauhean kiinnostuneista junamatkasta ilman moderneja mukavuuksia. Seuraavaksi keskustelimme perhematkasta hobittilandiaan eli Uuteen Seelantiin, mutta vanhimmat lapset ovat silloin jo kesätyöiässä ja todennäköisesti kiireisiä omissa menoissaan. Sopivan ajoituksen löytäminen voi siksi käydä hankalaksi.

Siispä... Mitä jos lähdemme isännän kanssa vaikka kuukaudeksi (tai kahdeksi) jokilaivamatkalle. Lapset voivat liittyä seuraan heille sopivaksi ajaksi, sopivasta paikasta. Kuulostaisiko kivalta ? Minua houkuttaa, mutta toki tässä on vielä muutama vuosi aikaa miettiä. Ei sitä tiedä, mitä jännittävää seuraava kirja tuo mukanaan.

3.12.2018

Marraskuun luetut

Auringonnousu lupaa uutta päivää 
Marraskuu painoi päälle mustaa ja harmaata ja töitä, töitä ja vielä vähän töitä. Äänikirja kuulokkeissa saatteli sohvalla useammin uneen kuin seikkailuihin.

Silti luettujen listalta löytyy peräti 9 kirjaa.

Äänikirjoja listalla on kunnioitettavat 5, vaikka uskollisesti palasin taaksepäin nukkuessa ohi kunnellut kohdat. Loput ovat sähköisiä kirjoja.

Mitä tästä voimme päätellä ?

No, ensinnäkin olen käynyt kävelyllä ja kuunnellut kirjoja. Toiseksi, silmät ovat olleet iltaisin tietokoneruudun jäljiltä liian väsyneitä lukemiseen. Korvat sentään vielä ovat toimineen kaikista puhelinpalavereista huolimatta.  Kotitöihin on kuulunut paljon ajatuksetonta ruoanlaittoa, silittämistä ja muutenkin toimia, joiden aikana on voinut keskittyä tarinaan.

Niin, ja tietysti vielä : Olen kuunnellut helkkarin hyviä ja kiinnostavia kirjoja.


Äänikirjasaldo 

Yksi kuuntelemistani äänikirjoista oli iltasatukirjana eli Me Rosvolat ja konnakaraoke. Kelpasi Totollekin, mikä ei näin oman lukutaidon jälkeisenä aikana ole ollenkaan itsestäänselvyys. Itse asiassa väsyin kranttuun kuuntelijaan ja turvasin tarpeeksi pitkään kirjaan seuraavaksi. Lukuvuorossa on Harri Potter ja Viisasten kivi. Se on 7v:lle vielä tarpeeksi satu sarjan kirjoista ja äidin yskänpuuskien häiritessä lukuhetkeä, lupasivat isoveljet avustaa.

Alkukuun kuuntelunautinnosta vastasi vielä Mika Waltarin Mikael Hakim. Sen loputtua olin ihan pyörryksissä. Mitä ihmettä muka voisin ruveta kuuntelemaan noin mahtavan lukukokemuksen jälkeen? Tein ovelan manööverin ja vaihdoin tyylilajia ja aihetta aivan totaalisesti.

JHT-Musta lammas eli Cheekin tarina oli takuuvarmasti tarpeeksi erilainen. Cheekin maailma on minulle täysin vieras - sama maa, mutta eri sukupolvi, eri musiikkimaku, eri arvomaailma ainakin osittain. Siksi kai olikin niin mielenkiintoista kuunnella tarinaa. Cheekin musiikkiakin yritin kirjan aikana kuunnella, mutta ei... se ei ole minua varten. Sinänsä kirjasta tuli näkyviin poika (tai mies), joka aika hyvin vastasi median pohjalta minulle syntynyttä käsitystä. Kunnianhimoinen, vähän yksinäinen ja rikkinäinen, mutta ammattitaitoinen ja hemmetin itsepintainen artisti täynnä bling blingiä - jos ei muuten niin imagon vuoksi.

Ei sentään pelkkää mustaa marraskuussa 
Lisäksi kuuntelin marraskuussa loppuun  Anna-Leena Härkösen pakinoita sisältävän kokoelman Mikki Hiiri -helvetti ja muita tarinoita. Jostain syystä se oli minulla kesken tosi kauan, mutta nyt kuuntelin sujuvasti loppuun. Joihinkin tarinoihin samaistuin (kyllä, mekin kävimme jonottamassa Euro Disneyssä), jotkin jäivät vähän etäisemmiksi. Ihan hauskoja ja sopivia äänikirjamuotoon.

Anja Snellmaniin minulla on  vähän ristiriitainen suhtautuminen. En ole kovinkaan montaa hänen kirjaansa lukenut sillä olen kokenut tyylinsä minulle hieman vieraaksi kaikessa ronskiudessaan. Nyt kuitenkin lumouduin hänen uusimmastaan eli Kaikkien toiveiden kylä -romaanista. Vanhan kreetalaisen naisen ja hänen löytämänsä nuoren oppaan välinen vähittäin kasvava ystävällisyys kaikkine historiallisine takautumineen on kiehtovan outo tarina, jossa rosoisuus, kauhu ja parantava lempeys vuorottelevat. Siitä pitänee vielä kirjoittaa ihan erikseenkin.


Ne muut

Luin myös neljä sähkökirjaa. Niistä kaksi oli fantasiaa. Viimeiseksi lukemani välipala Lost Wolf oli naiivi, ylenpalttisen yksinkertaistettu ja rakenteeltaan hötöinen collegefantasia englanniksi. En oikein tiedä, miksi luin sen edes loppuun. Ehkä halusin nähdä kehittyisikö se johonkin suuntaan (ei kehittynyt).

Toinen fantasiakirja oli riemastuttava kotimainen tuttavuus Pure mua. Terhi Tarkiaisen lahjaksi annettavat vampyyrit ja heidän "ihmis"oikeutensa toivat tuoreutta ja uudenlaista näkökulmaa suhteellisen koluttuun aiheeseen. Tykkäsin kovasti.

Enni Mustosen taiteilijan vaimo toi historiaa taas vähän lähemmäksi ja sarja parani edelliseen osaan nähden. Viihdyin.

Taiteilijoita oli myös Mia Kankimäen yönaisissa. Naiset, joita ajattelen öisin osoittautui odotukseni mukaisesti ajatuksia ja jonkinlaista levotonta kaipausta herättäväksi. Jälkeen jäi myös epämääräinen pettymys itseeni ja päätös muuttaa edes jotain. Saa nähdä, miten hyvin onnistun etuaikaisen uudenvuodenlupaukseni pitämään.

2.12.2018

Yönaisia ja yöajatuksia



Maailmassa on aina ollut naisia, jotka uhmaavat sovinnaisia tapoja ja odotuksia, rikkovat ympärilleen rakennetut kehykset ja matkustavat vaikka maailman ympäri.  Heistä ei vain aina kirjoiteta "virallisessa" historiankirjoituksessa, tai he ovat sivulauseessa, alaviitteessä, kätkettyinä oman vaatimattomuutensa viittaan.

Mia Kankimäen edellinen kirja Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, kertoi kirjailijan oman tarinan naisesta, joka nelikymppisenä jättää viran ja lähtee japaniin etsimään sekä tietoja tutkimuskohteestaan että itseään. Jo sitä lukiessani koin kateuden piston sydämessäni.

Naiset, joita ajattelen öisin vei muutoksen kaipuun vielä astetta pidemmälle. En enää oikein nuku, vaan säpsähtelen sudenhetkenä työasioiden herättämänä. Viime aikoina olen työntänyt työn sivuun ja ryhtynyt miettimään yönaisia - sitä lohdullista ajatusta, että muutos on minun vallassani.

Jostain syystä käsiini osuu tällä hetkellä kirjoja, joissa lähdetään, vaihdetaan maisemaa ja elämää. Houkutus kasvaa suuremmaksi, mutta eihän sitä nyt kolmen lapsen äiti voi noin vain pakata ja kadota (enkä edes taida halutakaan)

En tiedä, onko kyse vain väsymyksen tasosta, muutaman vuoden päässä häämöttävästä viidenkympin rajapyykistä, vai vain pimeän vuodenajan sysäyksestä haaveiluun. Alkaa vain tuntua yhä enemmän siltä, että jotain pitäisi tehdä toisin  - vähän yönaisten malliin.

Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Kankimäen kirja alkaa kannaltani vahvasti. Minä olin Karen Blixen fani jo ennen kuin Minun Afrikkani valtasi valkokankaan. Liityin joskus hamassa nuoruudessani (tarkemmin sanottuna vuonna 1986 - olin kirjoittanut nimisivulle) Suuren Suomalaisen Kirjakerhon jäseneksi ja liittymisetuna valitsemieni kirjojen joukossa oli Judith Thurmanin Karen Blixenistä kirjoittama elämäkerta. Se kolahti. Myöhemmin huomasin ihastuvani varauksettomasti myös kirjailijan itsensä kirjoittamiin teoksiin.

Blixen oli urhea, lahjakas ja uskomattoman sinnikäs. Toki hän oli myös itsekeskeinen, vähän vastuuton ja monella (ei aina hyvällä) tavalla aikansa lapsi. Silti, tai ehkä juuri sen vuoksi, fanitan. Hän ei antanut minkään estää itseään unelmien seuraamisessa.

Samoin tekivät myös Kankimäen seuraavaksi kuvaavat maailmanmatkaajaat - Aasiaa, Afrikkaa, kurjia oloja, cowboy-elämää. Naiset pystyvät siihen kaikkeen, vaikka sitten korsetissa ja pitkässä mekossa. Yhtään huonommiksi intohimoissaan eivät jää myöskään aikansa ennakkoluuloja vastaan taistelleet naistaiteilijat... eikä kai voi unohtaa kirjailijaa itseään seuraamassa yönaisia maasta ja taiteilijaresidenssistä (tai muusta majoituksesta) toiseen.

Kirjana Naiset, jota ajattelen öisin on ehkä rakenteeltaan hieman hajanainen. Blixenin osuus painottuu enemmän kuin yhdenkään muun naisen, lyhyempien elämätarinoiden kiivan rytmin jälkeen jäädään leijumaan Kankimäen omien kokemusten seurantaan. En oikein tiedä pidänkö rakenteesta, vai ei. Sitäkään en osaa sanoa, onko sillä edes väliä.  Tämän kirjan ansiot ovat sen herättämissä ajatuksissa ja tunteissa, sen aiheuttamassa halussa muuttaa, muuttua ja lähteä.

Oli kirjallisista ansioista mitä mieltä tahansa, yönaiset voimaannuttavat. Jos muut naiset pystyvät siihen, miksen minäkin voisi muuttaa elämääni? Eikä melkein viisikymppisenä ole ollenkaan myöhäistä, varsinkaan nykyään, kun elinikäodotukset ovat korkeammat kuin vaikka Blixenin aikaan.

Vielä kun keksisi, millainen muutoksen pitäisi omalla kohdalla olla? Jos vaikka aloittaisi siitä, että töiden pitää antaa tilaa asioille, jotka saavat minun sydämeni lyömään nopeammin...

Olisiko jo aika uudenvuodenlupaukselle ? 


30.11.2018

Tumma ja niin helppo



Saaristolaislimppu on ihanaa, mutta muutamaan vuoteen en ole ehtinyt sitä kunnolla leipomaan sen paremmin kesällä kuin jouluherkuksikaan. Nytkin on menossa taas sellainen työruljanssi, että hyvä kun saa ruokaa itsekään, lapsille kokkaamisesta puhumattakaan. Juuri tässä naurettiin (arvannette sävyn), että lounas kerran viikossa on jo luksusta.

Ei ole terveellistä ei. Jotain on taas tehtävä ja jalka nostaa pikkuhiljaa kaasupolkimelta. Jouluunkin pitäisi rauhoittua.  Kun edes muistaa hengittää alkaa vuodenaika palautua mieleen ja kynttilöiden loiste läppärin vieressä aiheuttaa erilaisia mielitekoja. Niin kuin nyt vaikka mallasleipähimon...

 Kun mieli tekee sitä tiettyä leipää, eivät etäpäivän puhelinpalaveritkaan saa olla esteenä. Läppäri keittiöön ja toimeksi. Tämä leipä ei tarvinnut kuin sekoituksen (vähän piti nesteitä lämmittää), odotuksen ja paiston. Onnistuu varsin hyvin puhelinpalaverienkin aikana, varsinkin sellaisten, joissa on itse enemmän kuuntelemassa kuin äänessä.

Alunperin vastaavan reseptin olen bongannut jostain Sikke Sumarilta ja siitä tuli vuosiksi luottoreseptini. Tässä nyt uusi versio - ihan vain siksi, ettei kaupasta löytynyt ihan kaikkia oikeita aineita.  Hyvin toimi ja maistui näinkin...

Melkein kuin saaristolaislimppu 

0,5l piimää
1,5dl siirappia
1 rkl suolaa
2dl (kalja)maltaita
2dl ruisjauhoja
2dl kaurahiutale/-leseseosta
3dl spelttitäysjauhoja
1-2dl leivontakarkeita vehnäjauhoja

Sekoita kuivat ainekset keskenään. Lämmitä piimä, siirappi ja suola kattilassa pikkuisen kädenlämpöistä lämpimämmäksi. Sekoita kaikki ainekset yhteen.

Anna nousta 2h kannen tai liinan alla lämpimässä paikassa. Taikina on sellaista paksua puuroa, joka kaadetaan vuokaan. Paista uunissa 150-160 asteessa noin 2h. Anna jäähtyä hetken aikaa vuoassa ennen kuin kumoat pois.

Kuten kaikki mallaslimput, tämäkin oli parempaa seuraavana päivänä täysin jäähtyneenä, mutta eihän se tietenkään niin kauan odottanut. Kylmäsavulohiviipaleita + voita ja perjantai-illan herkku oli valmis. (No myönnetään, ripottelin päälle hiukan myös tilliä ja valutin sitruunamehua...) 


24.11.2018

Helppoa ja hiukan retroa pikkukokeille (ja vähän isommillekin)

Turun kirjamessuthan menivät minulla kirjojen osalta aikalailla lasten ehdoilla. Ainoa ostamani keittokirjakin on tarkoitettu vähemmän keittiössä touhunneille (isoille ja) pienille kokeille.

Kelpasivat kirjan ohjeet kuitenkin myös tällaiselle jo vuosikymmeniä hellan vieressä viihtyneelle. Erityisesti ilahduin aikamatkalle mukaansa tempaisevista perheklassikoista. Useammin kuin kerran tuli oma lapsuus ja nuoruus mieleen ja löysin useamman hyvän reseptin uusiokäyttöön. Tonnikalapannariakin meillä tehtiin nyt peräkkäisinä viikkoina pariinkin otteeseen. Miten ihmeessä olen voinut unohtaa tuon helpon ja herkullisen ohjeen ?

Meillä on ruvennut kokoontumaan ryhmä teinejä pelaamaan Dungeons and Dragons -roolipeliä. Pelisessiopäivinä pitää äidin repertuaarista löytyä jotain helposti valmistuvaa ja nopsaan syötävää. Siihen oli tuollainen lämmin tonnikalapannari ihan omiaan. Eikä se ruokalajina myöskään tuhoa lompakkotasapainoa vaikka pellillinen katosikin ennätysvauhtia...

Hellapoliisi : Pikkukokki keittiössä 
Oma ostos kirjamessuilta 

Pikkukokki keittiössä kierrättää Hellapoliisilta aiemmin ilmestyneitä kirjoja. Siihen on koottu yhteen Ensimmäiset reseptit, Koko perheen kokkauskirja ja Koko perheen leivontakirja. Olen joskus aikoinaan ostanut esikoiselle tuon ensiksi mainitun, kuopukselle nyt sitten kolminkertaisen paketin.

Kirjasta löytyvät myös mittojen muuntotaulukot, tietoa keittiön perusvälineistä sekä tietysti pitkä lista perusreseptejä vaihekuvineen, mikä helpottaa varmasti kokemattomamman kokin harjoituksia, eikä tietysti ole pahitteeksi konkarinkaan muistinvirkistykseksi.

Ulkoasu on raikas ja värikäs. Tässä kirjassa ei ole brassailtu tunnelmakuvilla ja tummilla väreillä, vaan panostettu selkeyteen ja pirteisiin väreihin. Vaihekuvat ovat tosiaan hyvä lisä ja elävöittävät reseptitekstiä. Jos ei koskaan ole vaikka muotoillut pullasarvia, niin kuva varmasti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Myönnän itsekin välillä ruokaohjeita lukiessa googlaavani kuvia oman hahmotuskykyni tueksi. Viimeksi näin tein Finlandia-joulutorttuja tehdessäni. Ei vaan aivot heti vääntyneet oikeaan tapaan kääntää taikinaa.

Reseptit ovat rehellistä kotiruokaa, toki painotukseltaan ehkä enemmän sinne iltapaloihin ja leivonnaisiin kallellaan, mutta löytyvät listalta toki makaronilaatikko, lihapullat ja kasvissosekeittokin. Keittiön peruospuksena tästä löytyvät oivat ohjeet, joilla opiskelijakin pysyy hengissä eikä tarvitse pelkästään kaurapuurolla kitkutella.

Minä antaisinkin (ja annoin) tämän kirjan lapselle tai nuorelle, joka on juuri innostunut ruoanlaitosta tai jolla sen pakko on lähiaikoina edessä. Helpot reseptit innostavat ja madaltavat kynnystä aloittaa - Niin, ja onhan tämä kokeneellekin kokille piristävä tuulahdus kaikkien trendireseptien ja  -vaatimusten keskellä.

19.11.2018

Vuosisadan rakkaustarina


On olemassa kirjoja, joista on tietänyt oikeastaan aina. Jostain syystä ne vain eivät ole kävelleet vastaan, osuneet käteen, päätyneet lukulistan kärkeen. Sitten sattuma luo kohtaamisen tai kustantaja antaa luettavaksi juhlavuotensa klassikkojulkaisun ja kas, sitä huomaa lumoutuvansa ja ihmettelevänsä.

Noin kävi minulle Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan osalta. Kirjamessujen bloggariaamiselta saimme Tammen 75v juhlajulkaisut eli edeltämainitun ja sitten WSOY:n Suomi 100v julkaisuna Minna Canthin Työmiehen vaimon. Tikkasen kirja näytti ohuelta ja helposti lähestyttävältä. Siispä tartuin siihen samoin tein.

Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina 
Kustantajalta kirjamessujen bloggariaamiaisella

Myönnän. En edes tiennyt tarinan koostuvan runoista. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, jos olisin tiennyt. Enhän minä koskaan lue runoja. Paitsi nyt.

Normitarina. Mies juo ja nainen kestää. Miksi tämä sitten koskettaa jostain syvältä ja tuntuu voimaannuttavalta. Ehkä siksi, että nainen ei uhriudu. Hän jää, mutta se on hänen oma päätöksensä. Hän saa olla vahva, kun mies on heikko. Voi halveksia ja rakastaa, vuorotellen, samaan aikaan.

Silti kirjan kuvaukset myös raivostuttavat. Miten ihmeessä se on aina nainen, joka kantaa vastuun lapsista, kodista, miehestä ja mies vain kirjoittelee ja kärsii luomisen tuskaa. Nainen kirjoittaa yöllä, kun on hetki aikaa, kun lapset nukkuvat ja mies on viimein sammunut raivostaan. En ymmärrä. Vaikka kuinka rakastaisi, vaikka kuinka kokisi itse pääättävänsä, miksi ihmeessä päätös voi tarkoittaa jäämistä. Kun on ne lapsetkin.

Minä katson asiaa ulkopuolisena. En ole (onneksi) alkoholin kiroista kärsinyt sen paremmin lapsuudessani kuin nyt omassa perheessäni. Silti reagoin ja jossain sisällä sattuu. Se taitaa johtua kielestä. Siinä on jotain niin raakaa ja paljasta, että omakin iho kuoriutuu vereslihalle. En yhtään ihmettele tämän kirjan klassikkoasemaa. Onneksi se tuli kirjoitettua, vaikka sitten varastettuina hetkinä. Ehkä se siksikin on niin tosi.