(Luku)päiväkirja : Päivityksiä

 

Tulihevosen vuosi alkoi kiinalaisessa ajanlaskussa.  Googlen tekoälyhaun mukaan tulossa on harvinainen ja poikkeuksellisen dynaaminen jakso. Luvassa on energiaa, muutoksia ja arvaamattomuutta. En ole ihan varma, miten tuo eroaisi viime vuosista, mutta saa nähdä. Aika näyttää.

Energia on näin vuoden alussa vähän alamaissa, mutta tässähän on menty vasta pari päivää. Omaan väsymykseeni osansa tuo aikaero. Viime viikon työmatka Las Vegasiin on vienyt veronsa, eivätkä ylipitkät työpäivät tietysti auta asiaa. Edellisestä mannertenvälisestä matkasta on melkein kymmenen vuotta aikaa, joten vaikutus tuntunee enemmän jo tottumuksen puutteesta. Innolla odotan tulihevosen energian lisääntymistä ja kieltämättä viime päivien aurinko on tuonut ainakin hyvää mieltä, vaikka väsyttää. 

Muutoksia tänä vuonna tapahtuu. Tosin isäntä muutti ulkomaantöistä kotiin päivää ennen tulihevosen vuoden alkua. Ehkä se silti lasketaan. Tässä taas totutellaan arkeen yhdessä viiden kahden maan perheen vuoden jälkeen.

Lukutapojanikin muutan. Peruutin Storytelin. Osaksi sen takia, että ekirjalukija on pikkuisen temppuillut, mutta suureksi osaksi viimeaikaisen kirjailijatulon muodostuskeskustelun vuoksi. Aion keskittyä ostamaan painettuja kirjoja ja käymään kirjastossa. Lukemista tuntuu riittävän niinkin. Kobosta voin ostaa yksittäisiä ekirjoja, kun siltä tuntuu. Huomaan äänikirjojen kuunteluni vähentyneen joka tapauksessa, kun podcastit ovat vallanneet alaa. 

Edellisen johdosta päätin myös siivota lukulistaani. Goodreadsin keskenolevissa on ollut koko ajan yli 30 kirjan lista. Aika monta niistä oli Storytelin lukulistalta, jolla hypin koko ajan edestakaisin.  Nyt siirsin monta "kesken jäävien" listalle. Enää on jäljellä 16 kirjaa. 

Eeva Kilven Sininen muistikirja tosin hyppäsi ensin keskenjääviin, mutta sitten luin sen kuitenkin loppuun eilen illalla. Lyhyet merkinnät eivät vieneet kauan. Niissä oli monta ajatuksia herättävää. Niin kuin nyt tämäkin : "Miten erikoista on olla kahden täysikasvuisen miehen äiti!" Minä voisin sanoa melkein samaa, mutta se menisi jotenkin näin: "Miten erikoista on olla kahden täysikasvuisen ja yhden isoksi kasvaneen POJAN äiti. " En osaa vielä ajatella omiani miehinä, mutta Kilven pojat ja hän itse taisivat jo 2000-luvun alussa olla meitä vuosia edellä. Silti se on erikoista. Tuntuu niin hassulta nähdä nuo ajattelevat ja pärjäävät olennot, ja muistaa heidän syntyneen minusta, olleen joskus pieniä tuhisevia kääröjä sylissäni. 

Tässä vielä listaa "siivotuista". Syitä kesken jäämiseen on monia. Ei vain ole tuntunut siltä, että lukisin. Osaan en ole tarttunut vuosikausiin. Tuntuu hyvältä saada lista lyhenemään. Ihan kuin aivoissakin selkenisi, vaikka eivät nämä ole minun mielessäni varsinaisesti pyörineet. Kyse taitaa olla jonkunlaisesta "saavutuksesta iloitsemisesta". 

• Merete Mazzarella : Emmekö voisi elää sovussa
• Anni Kytömäki: Margarita 
• Sarah Penner : Myrkynkeittäjä 
• Annukka Salama: Käärmeenlumooja 
• Taylor Jenkins Reid: Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä
• Maggie O'Farrel : Lucrezian muotokuva
• Laura Andersson : Kuolema Kulosaaressa 
• Rebecca Yarros : Fourth Wing 
• Christine Matthews : Deadly Housewives 
• Anu Patrakka : Syyllisyyden ranta 
• Taina Latvala : Torinon enkeli 
• Louise Penny: Kylmän kosketus 
• Terhi Tarkiainen : Kitty, eli kuinka mies tuhotaan 

Luku ei tietysti ihan täsmää, sillä luin muutaman loppuunkin tässä viime päivinä. 

Löytyykö listalta yllätyksiä ? 

Minulle muutaman kohdalla keskenjääminen oli odottamatonta. 

(Luku)päiväkirja : Reunamerkintöjä - se toinen tammikuussa lukemani

Tammikuussa pohdin kesken olevien kirjojen määrää ja laatua. Hitaanpuoleisesti näyttää lista etenevän, mutta luin minä tammikuussa sentään peräti kaksi kirjaa loppuun. Tuon on tarkoitus olla sarkastinen huomautus (tai jotain sinne päin). En taida ihan heti muistaa lukumäärältään noin pientä lukukuukautta. 

Numero tosin ei kerro sitä, että olen oikeasti lukenut montaa mielenkiintoista kirjaa. Ne vaan loppuvat sitten joskus myöhemmin. 

Kaksi kirjaa kuitenkin viimeisiin sivuihin saakka. 

1. Minna Silver : Elää ja kuolla muinaisessa Jerikossa, josta ehdin jo kirjoittaakin täällä. 

2. Ville-Juhani Sutinen : Reunamerkintöjä - kadonnutta Eurooppaa etsimässä. 

Viimeksi mainittu oli minulla ns. Turku-kirjana eli luin sitä aina kun olin "mummi-vahtina" tai muuten sukuloimassa. Sutisen kirjat ilmestyivät elämääni aika rytinällä, kun Vaivan arvoista voitti Tieto Finlandian 2022. Luin suhteellisen nopeaan tahtiin useamman. Ne olivat mielenkiintoisia, eivät mitään ahmaisukamaa, ehdottomasti hitaaseen, nautinnolliseen lukuun tarkoitettuja. 

Reunamerkintöjä ei pettänyt sekään odotuksiani. Kirja polveilee Galitsian (alue entisessä Itävalta-Unkarissa Krakovan ja Lvivin välisellä rajamaalla) historian, sieltä lähteneiden kirjailijoiden sekä kirjoittajan omien matkojen välillä. Suurelle yleisölle varmasti tuntemattomiempien kirjailijoiden kautta aukeaa kotoaan karkotettujen tuska ja kadotetun kaipuu. 

Vähitellen linkittyvät mukaan juutalaisten kohtalo toisen maailmansodan aikaan ja kokonaisen kansanosan katoamisen vaikutus sen jälkeisiin aikoihin, ja itäisen Euroopan kulttuuriin. Kyse ei ole pelkästään ihmisten katoamisesta joko tuhottuina tai lähteneinä, vaan kokonaisen elämäntavan, kulttuurin ja suvaitsevan maailman putoamisesta unohdukseen. Vain pystyyn jääneet raunioseinät kertovat vilkkaasta toiminnassa, jossa uskonnot ja uskomukset elivät rinnakkain ja lomittuivat niin arkeen kuin taiteeseen. Vain lähteneiden kirjat ja taide tuovat tuskan ja muistot näkyviin. Muisti huokuu nostalgiaa, kohdistui se sitten todelliseen tai kuviteltuun.

Tarina aukeaa useamman kirjailijan elämäntarinan  sekä heidän teostensa kuvailun kautta. Yhtään noista kirjoista en ole lukenut ja kirjailijoiden nimet ovat vieraita (aukko sivistyksessä?). Silti Sutinen onnistuu kertomaan jotain olennaisesti kirjan kokonaistarinaan liittyvää ja tuomaan kadotetun Euroopan lähelle lukijaa.  

Opin kirjasta paljon sellaista, jota ei oikein tule vastaan missään historiakertomuksissa. Samalla teos antoi paljon pohdittavaa. Mennyt maailma ei ole koskaan ollut täydellinen, mutta kirjoittajien kaipuu ja nostalgia taisi tavoittaa minutkin. Jokin yksinäinen sävel jäi kaikumaan raunioihin ja ulotti huminansa tänne pohjoisen perukoille. Sutisen tapa kirjoittaa on henkilökohtainen, mutta täynnä tietoja ja tulkintoja. Hän onnistuu koskettamaan ilman paatosta ja kauhistelua, pääsee ihon alle vähän vaivihkaa. 

Nykymaailman kovuus ja polarisointi, paluu aivan muihin historian kohtiin kuin suvaitsevaiseen ja onnelliseen aikaan, saavat kaipaamaan Sutisen kuvaamaan nostalgiaa. En usko ajan ja paikan olleen idyllinen, historiassa on tapahtunut vuosisatojen varrella paljon, mutta kadonneeseen voi kiinnittää toiveet tulevasta, vaikkei olisikaan samasta paikasta kotoisin. 

Nautin kirjan lukemisesta suunnattomasti. Se toi oman sävynsä kotoa poissa olevaan tukikohtaan, jossa jo muutenkin tuntee olevansa arjesta pikkuisen irrallaan. Suosittelen. Ei ehkä helpointa ja kevyintä luettavaa, mutta ehdottomasti nautinnollista. 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22 : Virginia Woolf ja Kiitäjän kuolema

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on ehtinyt jo osaan 22. Olen minäkin osallistunut toisinaan, mutta miten ihmeessä edellisestä kerrasta on jo useampi vuosi?

Kulttuuri kukoistaa -blogi emännöi tämän kertaista klassikkohaastetta. Säännöt voit käydä tarkistamassa täältä. Sieltä löytyvät myös linkit kaikkiin tämänkertaisten osallistujien blogeihin, joten klassikkovinkkejä on tarjolla ja varmasti jokaiselle jotakin. 

Luen klassikoita ihan säännöllisesti. Viime vuonnakin niitä tuli tilastoihin peräti 15 kirjan verran. Toki sattuneesta syystä niistä suurin osa yhdeltä kirjailijalta. 

Koko viime vuoden vietin enemmän tai vähemmän tiiviisti Virginia Woolfin seurassa. Kirsi Pihan Virginia Woolf-lukupiiri piti huolen siitä, että tartuin säännöllisesti (yhden) lempikirjailijani teoksiin ja kronologinen järjestys lukemisessa avasi kirjailijan elämää ja kirjallista kehitystä kiehtovalla tavalla.  Kronologisuus meni sekaisin vasta viimeisen kirjan kohdalla, sillä joulukuun Woolfina oli esseekokoelma Kiitäjän kuolema. Sen esseet kun on kerätty kirjailijan uran varrelta. 

Esseet ovat minulle välillä vaikeaa luettavaa. Jotenkin odotan, että niissä on rakenne ja pohdintaa ja johtopäätöksiä. Woolf kirjoittaa esseensä samoin kuin romaaninsa. Enemmän tai vähemmän keskeltä aloittaen ja toisinaan kesken lopettaen. 

Kokoelma on jaettu kahteen osaan. Ensin on kirjailijan kirjallisuusesseet, joissa hän ruotii aikansa kirjailijoita, kirjallisuuden historiaa tai lukemista ja lukijoita yleensä. Huomasin, etten oikein jaksanut keskittyä. Jopa kirjat, joita olen itse lukenut tuntuivat vähän vaikeilta Woolfin esseissä. 

Myönnän auliisti nauttineeni enemmän, kun Woolf palaa romaaneista tuttuun kerrontaan. Varsinkin nimiromaani Kiitäjän kuolema on upea, vaikka Woolf-lukupiirissäkin pohdittiin sen olevan enemmän novelli kuin essee. Intensiivinen se on, ja kauhean kaunis. Viimeinen essee Rauhan ajatuksia lentohyökkäyksen aikana tuntuu pelottavan ajankohtaiselta. En ehkä ihan jaa Woolfin toiveikkuutta.Nautin myös kovasti Lontoota kuvaavista esseistä. Niissä oli jotain samaa kuin kaupungissa Woolfin romaaneissa. 

Ehkä kyse on omasta älyllisestä laiskuudestani. En jaksanut keskittyä kuin tuttuun. Pitäisi lukea noita uudelleen. Yleisesti voin sanoa pitäväni enemmän Woolfin romaaneista, enkä niistäkään ihan kaikista. Silti Woolf on yksi lempikirjailijoistani. Hän  saa ajatukseni liikkeelle ja nautin kielestä. Ei kaiken pidä olla niin helppoa ja Woolf on omanlaisensa. Edelleen.  

(Luku)päiväkirja : Jerikon tiellä

 

Viimeksi valittelin suurta kesken olevien kirjojen valikoimaa, mutta kyllä ne sitten jossain kohtaa loppuvat, kun vain jatkaa lukemista. Minna Silverin kirjojen kohdalla lukeminen ei ole ongelma. Teksti on sujuvaa ja jopa tällainen satunnainen harrastelija pysyy tarinassa mukana. Itse asiassa huomasin, että jotain on tainnut Silverin aikaisemmista lukemistani kirjoista tarttua mieleen, kun onnistuin tunnistamaan (varsin ilmeisiä) yhteyksiä. 

Jeriko on nimenä tietysti tuttu myös raamatullisista yhteyksistä. Laupias samarialainen kulki Jerikon tietä ja torvet soittivat muurit nurin. Ei liene yllätys, että ensimmäiset arkeologiset tutkimukset liittyivät nimenomaan raamatun tekstin historialliseen todentamiseen ja tutkijat käyttivät pyhää kirjaa ohjeenaan ja lähteenään kaivauksilla. Sekään ei kai yllätä, että ihan suoraa vastinetta ei kaivauksista löydy. Raamattu lienee aikojen myötä kehittynyt ja yhdistänyt eri aikakausien tapahtumia yhtenäiseksi tarinaksi. On kuitenkin kiehtovaa, miten viittauksia, nimiä ja kansoja pystyy raamattuun yhdistämään. Historia kietoutuu mukaan yllättävilläkin tavoilla. 

Jeriko on tietokirjamaisempi kuin aiemmin lukemani kirjat Tutankhamonista ja Sinuhe egyptiläisen historiallisesta kontekstista. Tutankhamon oli tarinallinen ja Sinuhe-analyysi linkittyy tarinaan. Yllättävän hyvin ja kiinnostuksella kuitenkin luin tutkijanimiä vilisevää tekstiä ja tutkin kuvia ja piirroksia. Ihmiskunnan historia on aina kiinnostavaa ja Jeriko on osoittautunut yhdeksi kaikkein vanhimmista kaupunkimaisista asutuksista. 

Kirja kertoo Jerikon ja muutenkin alueen historiaa melkein 10 000 vuotta sitten saapuneista ensimmäisistä asukkaista aina viimeiselle vuosituhannelle ennen ajanlaskumme alkua. Väliin mahtuu useampi kansa ja myös hylättyjä kausia. Oli kiehtova seurata sekä arkeologian ja historiatutkimuksen kehitystä että Jerikon vaiheita. Kirja kertookin monipuolisesti myös tutkimuksen lähestymistavoista ja niiden muuttumisesta aikojen ja teknologian myötä. Silverillä on taito kirjoittaa yleistajuisesti monimutkaisistakin asioista, vaikka myönnän välillä tutkijoiden nimien menneen iloisesti sekaisin. Parhaiten muistan Kathleen Kenyonin ja iloni naisarkeologien osallisuudesta aktiviiseen tutkimukseen 50-luvulla. Samoin viittaukset Agatha Christien arkeologimiehen tutkimuksiin riemastuttivat. 

Kaikkiaan siis oikein mielenkiintoinen lukukokemus, joka myös eteni sujuvasti ja yllättävänkin haasteitta. Vähän jouduin aina välillä palaamaan ja tarkistamaan, että pysyin kärryillä, mutta en ollenkaan samalla tavalla kuin vielä kesken olevan Kirje Buddhalta -teoksen kohdalta. Toki ihmisen konkreettinen historia on minulle myös paljon tutumpaa kuin filosofian historia ja pohdinnat. 

Minusta on pikkuhiljaa tulossa Minna Silver - fani. Jo kolmena perättäisenä jouluna on lahjakirjani ollut hänen kirjoittamansa. Mitähän hän kirjoittaa seuraavaksi ? 

(Luku)päiväkirja: Tuloksen puutteessa kärvistellen

Kyllä sitä on ihminen nykyään ohjelmoitu tuottavuuteen. Ihan vapaaehtoisen ja vapaa-aikaan liittyvän tavoitteen etenemättömyys voi aiheuttaa stressiä. Oikein nauroin itselleni, kun asiasta tuskailin. En uskaltanut lapsille mainita pilkan pelosta. Siskolta sentään sain hymähtelyn sekaista vertaistukea.

Mistä siis on kyse ? No kirjojen lukemisesta tai pikemminkin siitä, etten saa luettua niitä loppuun. Syitä on tietysti monia ja aiemminkin olen tainnut mainita alati kasvavasta keskeneräisten kirjojen listasta Goodreadsissa. Tällä hetkellä kesken on 33 kirjaa. Kyseiseen palveluun tämä tuskailukin liittyy olennaisestu. Tulin nimittäin taas laittaneeksi itselleni lukuhaasteen. 

Ei tuo haaste mitenkään mahdoton ole. Sata kirjaa vuodessa on minulle ihan normaali tahti. Nyt vaan mennään jo melkein tammikuun puolessa välissä, enkä vieläkään ole lukenut yhtään kirjaa loppuun. Goodreadsin mukaan olen siis 2 kirjaa perässä tavoitteesta... jo nyt! 

Osasyynä ovat tietysti viime aikoina aloittamani tiiliskivet tai muuten vaan hitaasti luettavat. Mielenkiintoisia ovat kaikki, mutta kirjahyppely ei tässä asiassa auta yhtään. 

1. Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä (351 sivua) - Kadonnutta Eurooppaa etsimässä on minulla "Turku-kirjana" eli luen sitä entisessä kotikaupungissani käydessä. Siksi kai vähän kestää saada loppuun. Pidän kyllä kovasti 
2. Jussi Ahlrothin Kirje Buddhalta (756 sivua) nyt vain on aika hidaslukuinen. Siinä pitää vähän miettiä. Mielenkiintoinen, mutta vähän pistää välillä vastaan se, miten buddhalaisuus tuntuu olevan ratkaisu kaikkeen ja länsimainen filosofiakin vain heijastusta sen ajatuksista. Mutta luen loppuun ja mietin sitten tarkemmin. 
3. Petri Pietiläisen Kissojen maailmanhistoria (352 sivua) on sellainen välilukukirja. Kissaihmisenä toki täynnä mielenkiintoista asiaa. 
4. Minna Silverin Elää ja kuolla muinaisessa Jerikossa (390 sivua) on mielenkiintoinen arkeologin kuvaus alueen (ja ihmiskunnan) historiasta
5. Viimeksi tulin aloittaneeksi SenLinYun romaanin  Alchemised (1030 sivua). Se osui moneen kertaan houkuttelevana silmiini kirjakaupan hyllyssä. Painos on nimittäin väreiltään todella kaunis ja sivuvärjäyskin houkutteleva. Ostin sen silti Kobosta e-kirjana, sillä pieni präntti ei oikein nykyään onnistu kunnolla edes silmälaseilla. Kobossa sivuja tuli sitten yli 3000... Vaihteeksi fantasiaa kaikkien näiden ei-fiktioiden sekaan.
6. Lisäksi minulla on ollut jo puolet viime vuodesta kesken Hermione Leen Virginia Woolf - elämäkerta (893 sivua)
7. Ja äänikirjana David Sheff:n Yoko:The Biography 

Ei siis ihme, että vähän kestää. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että aikaani vievät nykyään yllättävän paljon myös podcastit. Keskittymiseni toimii paremmin lyhyitä episodeja kuunnellessani ja niiden kanssa saan helpommin myös neulottua. Lopputuloksena olikin 5 sukkaparia joululahjoiksi. 

Kaikkiaan tuosta saa luettavaksi 3772 sivua. On siinä urakkaa yhdelle levottomalle lukijalle. Ehkä saan sitten kaikki loppuun suurin piirtein samoihin aikoihin. Saa nähdä, miten käy. 

Mitä ja miten monta teillä muilla on kesken ? Ahdistavatko tavoitteet heti vuoden alusta ?

Taustapeili 2025 osa II : Mitäs sitä tulikaan luettua ?

 

No niin, ylätason käppyrät on kurkistettu edellisessä postauksessa, joten nyt voidaan sitten rauhassa keskittyä katsomaan, mitä sitä oikein tulikaan luettua. 

Dekkareita tietysti. Niiden vahva edustus jatkuu vuodesta toiseen. Sen verran ehkä voisin tarkentaa, että kirjallisuuslajin määrityksen ja nimen voisi minun kohdallani varmaan muuttaa. Kyse ei ole varsinaisesti jännistä ja pelottavista dekkareista vaan enemmänkin Cozy Mystery - tyylisistä. leppoisista tarinoista, joiden parissa saa aivoja nollattua ja verenpaine tasaantuu. Etsivän rooliin on viime vuoden aikana eksynyt seurapiirikaunotar, 1800-luvun lopun matkakertomuksia kirjoittava nuori  nainen, eläköitynyt sosiaalityöntekijä, maalle muuttanut teatterin näyttelijätähti... varsin sekalainen seurakunta siis. 

Dekkareista parhaiten vuodelta jäi mieleen mm. 

1. Erikoinen, muinaiseen Egyptiin sijoittuva Agatha Christie eli Death Comes as the End. Se ei myöskään ollut varsinainen whodunnit-dekkari vaikka murhia oli useampi. Ennemminkin se oli kuvaus ihmisen ahneudesta ja taikauskoisuuden voimasta 
2. Vainajat vailla armoa on Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortui non silent-sarjan kolmas osa ja yhtä hyvä kuin aikaisemmatkin.
3. Lucy Scoren Riley Thorn ja murha naapurissa sai kohelluksellaan minut nauramaan ääneen. 

Klassikkojen lukumäärä selittyy vuoden lukupiirillä - vieläkö muistatte, mikä se oli?

Lisäksi luettiin Toton kanssa molemmat George Orwellia eli 1984 ja Eläinten vallankumous. Jäljelle jäävä oli sitten Tove Janssonin Kesäkirja, jonka luin uudelleen Sophia Janssonin Kolme saarta, isä äiti ja minä - elämäkerrallisen teoksen jälkeen. 

Myös fantasiaa kului perinteisesti useampi kirja ja painotus oli vahvasti viihteellinen. Melkein voisi listata ne yhteen viihteen kanssa ja silloin alkaisi dekkarienkin johtoasema olla vähemmän vakaalla pohjalla. Oikeastaan ainoa "vakavampi" fantasia oli heti alkuvuonna lukemani Susan Clarken Jonathan Strange ja herra Norell, joka jäi vaivaamaan mieltäni pidemmäksi aikaa. Siinä oli jotain perin kummallista. 

Viihteen listalta nostettakoon uusina tuttavuuksina 

1. Liina Putkosen hurmaava Kielokoski -sarja (josta näköjään on toinen osa jäänyt ehkä kokonaan merkkaamatta listalle) ja 
2. Ulla Onervan Hattaradilemma, jossa romanttinen viihdekirjallisuus on oikein sisällössäkin mukana. 

Tuttuja sarjoja jatkui ja päättyi vuoden aikana, kuten esim. 

1. Ilona Tuomisen Kortteli-sarja, joka saa erityismaininnan Turkuun sijoittumisesta, vaikkei kaupunkia kauheasti näykään. 
2. Toisena mainittakoon vielä Satu Tähtisen Moraalisten naisten kirjakerho, jonka parissa viihdyin yllättävänkin hyvin. 

Vuoden pettymys: 

Edellisistä poiketen en viihtynyt yhtään maailmanmaineeseen Bridgertonilla nousseen Julia Quinnin kirjan Miranda Cheeverin salaiset haaveet parissa, vaikka se tulikin luettua kokonaan nopeasti joululomalla. Olin sen jälkeen suorastaan tuohtunut. Että tuollaista roskaa ja toksista naisasemaa viitsitään julkaistakin nykypäivänä. Bridgertoneissa on omat ongelmansa, mutta tuossa tyttö pakotettiin naimisiin käytännössä stalkkerin elkeitä esittelevän herran kanssa ja silti oltiin lopussa onnellisia. Aika kamala tarina kaikkiaan enkä suosittele sitä kenellekään. 

Tietokirjat olivat aikalailla historiapainotteisia. Nostan listan tuohon oikein näkyviin, sillä kaikki olivat erittäin mielenkiintoisia. Parhaiten taisivat jäädä mieleen historiaan, mutta myös kirjallisuuteen liittyvät Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin sekä Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin. 

Vuoteen osui pääasiallisesti hyvää luettavaa. Vielä mainittakoon Valérie Perrinin koskettava Vettä kukille ja Polly Samsonin Haaveilijoiden saari, johon tartuin Leonard Cohen-viittauksesta luettuani, mutta josta pidin sen tunnelman ja saaren ihmisten vuoksi. Cohen jäi vain pieneksi sivujuonteeksi. 

Sellainen lista tällä kertaa. Osuiko samoja kirjoja muillekin ? 

Tälle vuodelle on tosiaan jo kesken nuo 31 kirjaa, katsotaan mitkä saan loppuun. Vielä en ole lukenut loppuun saakka yhtään kirjaa... 

Taustapeili 2025 osa I : Käppyrät kehiin

 

Hyvää uutta vuotta! 

En ehkä ole ollut kaikkein aktiivisin bloggaaja vuonna 2025, mutta olen minä sentään lukenut ainakin jotain. Ihan ei luettujen määrä päässyt Goodreadsin Reading Challengeen tavoitteeksi asettamaani sataan kirjaan, mutta 93 kirjaa on sekin ihan kelpo tulos vuonna, joka jää minun historiankirjoihini remonttikaaoksena. Asuttiin evakossa yli puoli vuotta ja sinä aikana muutettiin kolme kertaa. Neljä, jos lasketaan vielä lyhyt hetki hotellissa koulun alun ja kotiinpalun välissä. Ei ihme, jos ei aina ehtinyt tai jaksanut lukea, kirjoittamisesta puhumattakaan. Opettelen armollisuutta itseäni kohtaan. Kaikkea ei vain pysty. 

Sinänsä ei vuosi tuonut lukemisessa hirveän suuria yllätyksiä. Luin kirjoja eri muodoissa ja edelleenkin kolmella eri kielellä. Luetuista puolet oli ekirjoja (51) ja loppu aika jakautui tasan painettujen (19) ja äänikirjojen (23) välillä. Äänikirjojen osuus olisi varmasti ollut paljon isompi (ja kirjojen määrä suurempi), jos en olisi kuunnellut niin paljon podcasteja, joista on tullut tärkeä osa vapaa-aikaani. Olen tainnut blogissakin listata useamman kerran suosikkejani, eikä tuo lista ihan hirveästi ole vuoden aikana muuttunut.  

Lukumäärältään minua yllättää kuitenkin vähän elokuun kaksi kirjaa. Se taitaa olla jonkinlainen vuosikymmenten pohjanoteeraus. Olin sentään alkukuusta lomalla, vaikka koulun alun jälkeen siirryttiinkin hetkeksi hotelliin ennen kotiinpaluuta ja loppukuukausi meni huushollia järjestäessä. Ehkä minä olen unohtanut kirjata jotain lukemaani, tai sitten vaan oikeasti oli niin paljon tekemistä. Ehkä kuuntelin paljon podcasteja. Ei voi tietää enää. Muuten on ollut suhteellisen tasaista. 

Huomaan myös jättäneeni aika monta kirjaa kesken. Goodreadsin mukaan minulla on tällä hetkellä kesken 31 kirjaa ja olen sentään siivonnut ja kuratoinut listaa pariinkin otteeseen vuoden aikana. Kirjojen alkujen lukemiseen on siis mennyt enemmän tai vähemmän aikaa, mutta konkreettista tulosta ei ole näkyvissä. Tähän on useampi syy. 

1. minulla on kesken usea isompi (tieto)kirja
2. olen oppinut jättämään kesken kirjoja, joiden lukemisesta en juuri sillä hetkellä ole nauttinut. Tämä on tärkeä taito, jota opettelen edelleen. Elämä on liian lyhyt huonojen tai itselle sopimattomien kirjojen lukemiseen. 
3. Levoton mieli hyppii genrestä, kielestä ja kirjasta toiseen edelleen, vaikka remonttistressi onkin helpottanut

Edellisen vuoden Proust pröystäilyjen jälkeen joudun häpeäkseni myöntämään, että vuonna 2025 luin tosiaan vain yhden kirjan ranskaksi. Tosin listalta on ehkä jäänyt epähuomiossa pois uusin Asterix.. Sarjakuvathan lasketaan, eikös vain ? 

Mitenkään varmaa ei ole, että olen oikeasti muistanut kirjata kaiken lukemani. Kuten jo sanoin, vuosi oli melkomoinen härdelli. Tästä vuodesta toivon ainakin rauhallisempaa. 

Mitäs muuta ? 

Kirjailijoiden oletettua sukupuolijakaumaa olen merkinnyt useamman vuoden. Vuosi 2025 ei ollut yllätys senkään osalta. 19 miesoletetun kirjoittamaa ja 76 naisoletetun. Kokonaisluku ei täsmää kirjojen määrään, koska joistain kirjoista tiedän nimen takana olevan useampi kirjoittaja. 

Silti, ei tuohon oikein voi sanoa mitään kirjojen määrää katsoessa. Vaan onko tilanne toinen yksittäisiä kirjailijoita tarkasteltaessa? Tarkistin. Tilanne muuttuu jonkin verran, mutta molempien lukumäärä laskee. Olen näköjään lukenut myös miehiltä useampia samalta kirjoittajalta, mutta naisilta selvästi enemmän. Yksittäisiä kirjailijoita tarkasteltaessa luvut ovat 15 ja 53. Parantamisen varaa tasa-arvossa selkeästi edelleen. 

Mistä luettavat ? 

Tästä graafista en ehkä ole kovinkaan ylpeä. Tiedämme kirjailijoiden tilanteen palkkioiden ja tulojen osalta ja silti suurin osa lukemistani kirjoista on Storytelin tapaisesta palvelusta. Se vain on niin helppoa ja varsinkin nopealukuiset kirjat on jotenkin yksinkertaisempi lukaista lukulaitteella. En puolustele, sillä ei minulla kuitenkaan olisi rahaa ostaa kaikkia kirjoja luettavaksi, eikä aikaa etsiä antikvariaateista tai edes kirjastosta. 

Kobo ja Audible ovat graafissa erikseen, koska niistä ostetaan yksittäiset kirjat. En tosin tiedä, onko kirjailijan osuus niissä miten paljon parempi kuin lukupalvelussa (?). 

Puolustuksekseni sanottakoon myös, että ostan kyllä painettuja kirjoja huomattavasti enemmän kuin mitä luettujen lista näyttää. Lukematta olevien hylly on aika täynnä ja ostan myös pojille, joten tuon luvun voi kertoa varmaan kolmella. Keskityn ostoksissani suomalaisiin kirjailijoihin. 

Tiedänpähän, mihin käytän "suuren" veronalennukseni tänä vuonna. Kirjoihin ja kulttuuripalveluihin. Ei sillä valtiontaloutta pelasteta, mutta ainakin kohdentuu haluamaani kohteeseen. Ehkä siinä olisi se tärkein uudenvuodenlupaukseni tältä erää.  

Tässä oli peruskäppyröitä, mutta tärkein vielä puuttuu. Katsotaan sisältöjä lisää vähän myöhemmin. 

(Luku)päiväkirja: Marraskuun mustuudessa luetut

 

Marraskuu on jo melkein lopuillaan, joten tuskinpa ehdin enää lukemaan uutta kirjaa loppuun listalleni. Keli on melkein koko marraskuun ollut harmaa ja sateinen, joten lukemisessa näkyy tarve keveyteen ja kesään. 

Kesään tietysti liittyy erityisesti Tove Janssonin Kesäkirja. Kirjamessuilta tarttui mukaan pari Tove Janssonin kokoelmateosta, jotka olivat hurjassa tarjouksessa. Luin ensin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä-kirjan, joten innostus Janssoniin sai ihan uutta vauhtia. 

Myös kirjamessuilta ostamani Boknäsin kirjatorni kotiutui työhuoneeseeni ja lastasin siihen kaikki silmiini osuneet kirjat, joita en ole vielä lukenut, tai sarjat/trilogiat, joista jokin osa on vielä kesken. On varsin nautinnollista pyörittää tornia (kyllä! Se pyörii!) seuraavaa teosta luettavaksi valiten.  Kaikkia lukemattomia en varmastikaan tuolta hyllyiltä vielä löytänyt, mutta on sitä jo tuossakin. 

Virginia Woolf	Vuodet	paperi	suomi
Nellie H Steele	Shadow Beasts	äänikirja	English
Nellie H Steele	Shadow Charms	äänikirja	English
Sophia Jansson	Kolme saarta - isä, äiti ja minä	ekirja	suomi
Satu Tähtinen	Langennut herttua ja muita pulmia	ekirja	suomi
Tove Jansson	Kesäkirja	paperi	suomi
Virginia Woolf	Between the Acts	paperi	English
Ilona Tuominen	Haamupäivä	ekirja	suomi
Raakel Lignell	Kevätuhri	paperi	suomi

Kaikkiaan siis luin 9 kirjaa. Ei liene yllättävää, että joukossa on peräti kaksi Virginia Woolfia. Vuodet ja Between the Acts. Varsinkin viimeksimainittu kiehtoi minua suunnattomasti ja toi mieleen Shakespearen (jota en kyllä ole vuosiin lukenut, pitäisi varmaan taas). 

Äänikirjoja ei marraskuussa ollut kuin kaksi ja ne ihan hömppää. Shadow Library oli alkuun ihan viihdyttävä, mutta sitten alkoi sankarittaren naiivius ja lievä tuittuilu tulemaan liian rasittavaksi. Näyttää pahasti siltä, että tämä sarja ei tule läpäisemään "kolmen osan"-testiä. *

Ilona Tuomisen Kortteli-sarja puolestaan on tuon testin läpäissyt kirkkaasti. Se on juuri sopivaa ja lempeää ja lyhyt Halloween-jakso Haamupäivä leppoisti mieltä mukavasti. 

Samoin Satu Tähtisen Moraalisten naisten kirjakerho samoin on läpäissyt testin täysin puhtaasti ja vähän harmittelen, kun se ilmeisesti loppuu tähän osaan eli Langennut herttua ja muita pulmia. Naitettavat henkilöt tietysti loppuivat, mutta tämä sarja on myös ollut sellaista sopivan leppoisaa viihdytystä. 

Nyt viimeiseksi luin Raakel Lignellin romaanin Kevätuhri. Olen sen joskus aikoinaan saanut jostain kirjabloggaajatilaisuudesta ja se on jäänyt odottamaan lukuhetkeä hyllyyn. Kapellimestarin kipuilu lapsuudentrauman, särkyvän avioliiton ja intohimoammatin pyörityksessä oli välillä oikein sujuvaa ja kirja eteni nopeasti. Minä vain olen jotenkin kauhean huono lukemaan ihmissuhderomaaneja ja sellaiseksi minä tällaisen luokittelisin. En nykyään oikein jaksa, jos ei olla kepeässä sävellajissa ja tässä oli melko mollivoittoista - jos nyt sallitaan musiikkia täynnä olevan kirjan kuvaaminen tuolla tavoin. Ehken myös tunne tarpeeksi klassista musiikkia, joten viittaukset teoksiin eri kohdissa eivät merkinneet minulle mitään. Jollekin asiantuntevammalle ne voisivat tuoda lukukokemukseen ihan uuden tason. 

*"kolmen osan testi" = sarja voidaan todeta kiinnostavaksi ja onnistuneeksi, jos luen tyytyväisenä vähintään kolme ensimmäistä osaa, mielellään nopsaan ja putkeen, jos saatavilla

(Luku)päiväkirja: Janssonin suku ja kirjat

 Virginia Woolf -lukupiiri on etenemässä kohti loppuaan, mutta marraskuussa kävi mielessä, pitäisikö ensi vuonna koittaa kahlata läpi Tove Janssonin teoksia, tai ottaa mukaan vaikka joku hänen veljensäkin kirjoittama. Marraskuussa osuin nimittäin lukemaan kaksi Janssonin sukuun liittyvää kirjaa. Ensin luin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä (kääntäjä:Jyrki Kiiskinen) ja sitten sen perään oli pakko ottaa hyllystä myös Tove Janssonin Kesäkirja.

Kesäkirja vei Sofian, isän ja isoäidin kesätunnelmiin saaressa ja lukukokemusta syvensi ja muokkasi juuri sitä ennen lukemani Sophia Janssonin kuvaus perheestään. En aiemmin tiennyt Tove Janssonin suvusta juuri mitään, vaikka toki olinkin lukenut Haru - eräs saari, jossa kuvataan Tove Janssonin ja hänen taiteilijapuolisonsa Tuulikki Pietilän ajatuksia saarikesistä yli 30 vuoden ajalta. En kuitenkaan ollut tullut edes ajatelleeksi hänen veljensä olevan myös kirjailija / sarjakuvapiirtäjä ja vanhempiensa taiteilijoita. Lisäksi puolisoiksi osui enemmän tai vähemmän taiteellista väkeä, kuten veli Larsin vaimo Nita, joka tunnettiin myös Sing, song sisters-yhtyeen laulajana. Sophia Janssonin kirjassa Tove Jansson on sivuhenkilö, täti, ja keskiössä on tytön lisäksi erityisesti hänen isänsä Lars sekä äiti Nitan traaginen tarina, jonka vaikutukset tuntuvat tyttäressä vielä aikuisenakin.

Kolme saarta vie meidät Janssonin suvun taiteilija- ja saaristoelämään viime vuosisadalla. Kaikki tuntuvat olevan erityisihmisiä ja taiteellisesti lahjakkaita. Kaikille tuntuu elämä ja ihan vain elossa oleminen tuottavan välillä vaikeuksia, monestakin syystä eikä sota-aika tietysti ollut lastenleikkiä kellekään, mutta smm. eksuaalisen suuntautumisen tuottamat haasteet eivät ympäristön asenteiden vuoksi tehneet kenenkään oloa ainakaan helpommaksi. Sekä Lars että Nita olivat homoseksuaaleja, ja suhdekuviot siis melkoisen kiemuraiset. Kirjasta nousee esille taiteilijuus ja sen edellyttämän herkkyyden negatiivinen puoli tasapainottomuutena ja levottomuutena. Tämä kai lienee ikuisuuskysymys. Tarvitaanko taiteen luomiseen aina ääripäitä niin hyvässä kuin pahassa ? En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että vahva kyky / tarve luoda tuo mukanaan niin äärimmäistä iloa kuin tuskaa. Tällaisen tavallisen tallaajan elämä lienee monella tavalla tuossa mielessä helpompaa.  

Kirja alkaa kuvauksella matkasta Tongaan, jonne Tove ja Lars olisivat halunneet jossain kohtaa muuttaa ja järjestivät jo käytännön asioitakin sen osalta. Suunnitelmasta ei kuitenkaan lopulta tullut mitään. Muut kaksi saarta ovat Ibiza, jossa Sophia asui vanhempiensa kanssa aivan pienenä sekä tietysti suvun kesäpaikka Pellingin saaressa. Kirjan tausta ei ole pelkästään Sophian omien muistojen varassa vaan hän on sitä varten käynyt läpi paljon kirjeitä suvun jäsenten välillä. Vaikka tarina on hyvin henkilökohtainen, se ei ole kiusaannuttava. Tekstistä tulee läpi myös muita kuin Sophian ääniä, samoin kuin ajankuva, ja nämä tasot tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen. 

Tove Jansson kirjoitti itse ja hänestä on kirjoitettu metritolkulla. On virkistävää, kun näkökulma laajenee. Siksi oli ihan pakko tarttua myös Kesäkirjaan uudelleen. Sophia Janssonin kertomien saarimuistojen ja perhetaustojen myötä tarina sai syvyyttä ja väriä. Se on edelleen tosi hieno, mutta heräsi eloon ihan uudella tavalla. Samalla tuli tarve lukea enemmän ja onneksi hyllyssä on nyt nuo kaksi kirjamessutarjouksesta mukaan tarttunutta kokoelmateosta. 

(Luku)päiväkirja : Vielä Woolfia - Shakespearelaisittain

Virginia Woolf - lukupiiri on edennyt jo toiseksi viimeiseen kirjaan. En osaa oikein ajatella, ensi vuotta ilman jotain vastaavaa. Joku lukupiiri pitää keksiä. Tämä on ollut todella antoisaa. Keskittyminen yhteen kirjailijaan useamman teoksen myötä sekä valtavan polveilevat ja viisaat keskustelut ovat nostaneet lukukokemukset aivan uudelle tasolle. 

Marraskuun kirjana oli Between the Acts, joka julkaistiin postuumisti. Ainakin Leonard Woolfin mukaan käsikirjoitus oli tarpeeksi valmis. Tuota en osaa arvioida, mutta nautin lukemisesta. Lyhyehkö teos on kokoaan suurempi ja kieputtaa lukijaa taitavasti näkökulmasta ja tunteesta toiseen. 

Pidin tunnelmasta suuren talon puutarhassa kesäisenä iltana etenevän amatöörimäisen teatteriesityksen pyörityksessä. Teatteriesityksen vaiheet ja  historiallisten tapahtumien kuvaukset sekoittuvat yleisön ajauksiin ja sekoittavat niin meidät kuin katsojat näytäntöön. Heilahdukset ajatuksista toimintaan resonoivat mielessäni vahvasti. Tuli mieleen Shakespeare ja pari kuuluisa sitaattia, eikä tietenkään voi välttyä paralleelista Kesäyön unen kanssa. Taisipa kirjassa vilahtaa aasin takapuolikin, vai oliko se joku muu eläin ? En enää löydä kohtaa.  

 Ensimmäinen sitaatti on Macbethistä (tarkistin Googlella, kun en jaksanut selata kirjoja hyllystä. ) 

"Life's but a walking shadow, poor player that struts and frets its hour upon the stage and then is heard no more: It is a tale told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing" Macbeth, Act 5, scene 5

Ja sitten se toinen, vähintäänkin yhtä kuuluisa : 

"All the world's a stage, And all the men and women merely players" As you like it, Act 2, scene 7

En ole koskaan lukenut "Miten haluatte" -näytelmää, mutta tuon sitaatin taitaa tuntea suurin piirtein jokainen. 

Niin varmasti tunsi Virginia Woolfkin ja hän taisi olla Shakespearensa lukenut. Tuntuu kuin hän olisi kerrostanut historian, ihmisyyden ja yksilöt sekä katsomaan että näyttelemään, näkymään muille ja tuijottamaan sisinpäänsä. Woolf näyttää lukijalle sisäisen dialogin yksinkertaisuuden ja tiettyjen tunteiden toistumisen henkilöstä toiseen. Silti toiseus nousee etualalle. "Toiset" eivät voi meitä koskaan ymmärtää täysin, samoin kuin näytelmäkirjailijan viestin lopullinen tarkoitus jää kunkin katsojan tulkinnan varaan. On kuin Woolf olisi ottanut Shakespearen näytelmät ja vähän sekoitellut niistä jotain omaa, uniikilla tavallaan.

Minä koen Between the Acts-romaanin vieneen Woolfin tavan kirjoittaa taas askeleen pidemmälle. Nyt ei puhuta pelkästään rakenteellisen tyylin osalta, vaan myös sisällön kerrostumina. Shakespeare-viittaukset voivat tuntua vähän naiivilta yksinkertaistukselta, mutta kuten historiallinen esikuvansa, myös Woolf leikittelee klassisella ja tavallaan niin kovin banaalilla ihmisyydellä. Olemme lopulta aika yksinkertaisia eläimiä, emmekä sitten kuitenkaan. Luulen tämän kirjan helposti kestävän useamman lukukerran ja aina näyttäytyvän hieman eri teoksena. Olin lukenut monia lukupiirin kirjoja jo ennen, mutta Between the Acts on uusi tuttavuus. Palaan sen pariin uudelleen. 

Between the Acts julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen. Taas kerran en voi olla ajattelematta, mitä haaskausta Woolfin itsemurhan olikaan. Toisaalta kyyninen minäni pohtii, olisiko hänen teoksistaan tullut niin tunnettuja ilman itsemurhan luomaa traagisuuden kehystä. Ei voi tietää. Suuri yleisö kiinnostuu vähemmän taiturimaisesta kirjoittamisesta kuin skandaalin tai traagisen kohtalon tuomistä "erikoistehosteista". Äh, pitänee opetella ajattelemaan positiivisemmin. Joka tapauksessa, olisin halunnut nähdä, minne Woolf olisi vielä kirjoittamistaan kuljettanut. Onneksi on kuitenkin nämäkin teokset ja sittenhän on vielä kaikki ne päiväkirjat. Puhumattakaan kaikista Virginia Woolfiin, hänen perheeseensä tai Bloomsburyn ryhmään liittyvistä kirjoituksista.