(Luku)päiväkirja: Haasteita kaikki

Koulujen kesäloman alku on minulle aina jotenkin vähän haasteellista. Se tuntuu jotenkin enemmän lopulta kuin alulta ja tänä vuonna erityisesti, kun ei lomalle lompsinut kuin Toto. Kaipa sitä pitää tottua lasten kasvamiseen ja yleensä seuraan heidän kehittymistään ja itsenäistymistään iloisen ylpeänä, mutta tänään en ole juhlamielellä. 

Ehkä syynä on keli. Kymmenen astetta ja mustanpuhuvat pilvet taivaalla eivät ainakaan lisää kesän tuntua. 

Minun piti kyllä ennemminkin summeerata tähän kevään hauskimman kirjahaasteen tulokseni. Kyseessä on Insta haaste Shakespearen sisar tililtä ja siinä luettiin Virginia Woolfia. 

Tarkoituksena oli lukea Woolfin tuotannosta helmikuussa novelleja, maaliskuussa päiväkirjoja, huhtikuussa jokin romaani ja toukokuussa viimeisimpinä ilmestyneitä teoksia. Noh, minä tietysti tapani  mukaan aloitin vahvasti ja jumituin sitten. Tällä kertaa tosin jumituin haasteeseen sisältyviin teoksiin eli luinkin päiväkirjoista kolme osaa ja siihen meni vähän enemmän kuin yksi kuukausi. Lisäksi jäi viimeisen kuukauden lukupanos kokonaan - Proust tuli väliin, väitän minä. 

Kaikkiaan siis luin Virginia Woolfia seuraavasti (ja blogista + Instasta löytyy lisää #kevätVirginiankanssa: 

1. Nainen peilissä (novellikokoelma) 
2. Päiväkirja I-III
3. Orlando

Ei huono tulos minusta ollenkaan, vaikka lopussa vähän hiipuikin. Eikä mikään estä lukemasta lisää. Ainakin nuo päiväkirjat haluaisin kesän aikana loppuun. 

Jos siis muilta haasteilta ehdin. Proust taitaa viedä kesästä ainakin osan. Levoton lukija (Kirsi Piha) julkaisi toukokuussa Hannu Mäkelän kirjan  Proust on Proust. Olen sen suhteen vähän jumissa, kun jotenkin haluaisin lukea Mäkelän ajatuksia kirjan osioista vasta, kun olen itse lukenut kyseisen osan. Eli vähän olisi vielä työsarkaa jäljellä. Muutamaan ensimmäiseen osaan on kulunut vuosia, joten vähän epäilen, että loppu tulisi luettua yhdessä kesässä.  

Haasteellista siis, enkä vielä ole edes päässyt kirjaston kirjoihin. Nyt on käymässä juuri niin kuin pelkäsin eli varauksia tippuu tappavan tasaiseen tahtiin, enkä ehdi lukemaan niitä tarpeeksi nopeasti. Tänä viikonloppuna sentään sain loppuun Johanna Annolan Säädyttömät - Perheet ja murros pitkällä 1800-luvulla. Kirja kuvaa Suomen muutosta sääty-yhteiskunnasta luokkayhteiskunnaksi kahden suvun kautta. Säätyjen muuttuessa, myös siirtyminen luokasta toiseen tuli mahdolliseksi ja kuvatuissa suvuissa mentiinkin toisessa niinsanotusti ylöspäin ja toisessa alaspäin. 

Kirja on varsin mielenkiintoinen, mutta myös täynnä yksityiskohtia ja nimiä. Välillä en ihan hahmottanut missä taas mentiin, mutta onneksi lopussa olevat sukupuut taas vähän helpottivat. 

Säädyttömät on myös ajankohtainen kirja. Luokkayhteiskunnasta (tai luokkien puuttumisesta) on käyty viimeaikoin paljon julkista keskustelua. 

Tänään olen keskittynyt Anu Kaajan kirjaan Rusetti (joka sekin on kirjastosta). Olen lumoutunut. Väliin absurdeista kahvilavälineiden haastattelusta siirrytään taideteosten analyysin ja taiteilijoiden kuvausten kautta kirjailijan omaan suhdehistoriaan. Kaikki kirjoitettuna sujuvasti ja niin, että jostain kumman syystä kummimmatkin palaset sopivat paikoilleen. Tykkään kovasti. 

Haasteita haasteiden perään, mutta en minä silti valita. Kirjoihin liittyvät haasteet taitavat elämässä olla niitä mukavimpia ja kuitenkin myös helpoiten taklattavia. 

(Matka)päiväkirja : Biarritz ja kootut selitykset

 Tai ei siinä nyt mitään selityksiä tarvita. Olen ollut reissussa ja on muutenkin ollut tosi kiire. En siis ole kirjoittanut. Piste. 

Se siitä. 

Reissu oli kiva - kuinkas muuten - Käveltiin ja nautittiin kaksinolosta. Kyllä, jätin muksut kotiin keskenään, tai no, isojahan nuo jo ovat, ja pärjäsivät vallan mainiosti. 

Koska olin oikeasti lomalla, kului aika kävelyillä, lukiessa ja nauttiessa Etelä-Ranskan aikaisemman sadon herkuista. Parsaa, mansikoita, nektariineja jne. Ihanaa! 

Tällä kertaa kävin myös tutustumassa enemmän keskustan suloiseen kirjakauppaan. Kirjoja kolmessa kerroksessa, parvella lukupaikka, pokkarihyllyt kellarikolossa, eli mikäs siinä oli viihtyessä. Tosin klaustrofobiasta kärsiville en pokkaripuolta välttämättä suosittele. Siellä ei pääse kaksi ihmistä ohittamaan, vaan kulkeminen on riippuvainen kanssaostajien hyvästä tahdosta. Onneksi kirjoista kiinnostuneet noin yleisesti ottaen ovat ystävällistä ja joustavaa porukkaa.

Kirjakaupassa tuli siis käytyä pariinkin kertaan ja isäntäkin innostui täydentämään lukuhyllyään Kunderalla ja Murakamilla. Minä puolestani nappasin kieliharjoitukseksi ja huvitukseksi Marie Antoinetten salaisen palvelun seikkailuja. Agentteina seikkailevat tietysti pukuompelija ja kampaaja... 

Mikäs siinä oli ollessa. Rantakahvilan lukupaikassakaan ei ollut muuta vikaa kuin kylmä tuuli, joka ajoi minut liikkeelle kahvin loputtua. Muutenkaan ei ollut varsinaisesti kesän tuntua ilmassa, mutta sehän on vain pukeutumiskysymys. 

Viikon alussa ajoimme toiselle puolelle Ranskaa ja takaisin sukuloimaan, joten jätimme suosiolla pidemmät autoilut loppulomasta toiseen kertaan. Nautimme siis tutuista kulmista kävelyillä ja mäet pitivät huolen siitä, että ihan vain kauppahallissa käynti kävi jo jonkinasteisesta liikunnasta. 

Keisarinnan palatsiin aperitiivicocktailillekin käveltiin nauttimaan miljööstä ja herkullisesta juomasta. Jos jotain pitäisi Ranskan ruokakulttuurista erikseen valita Suomeen tuotavaksi, se olisi juurikin "apéro". Pikkuherkkuja juomien (holilla tai ilman) kera hyvässä seurassa päivällisen valmistumista odottaessa.

Ihan parasta. Kellään ei ole kiire minnekään ja nautiskellaan. Samasta puhui Teresa Välimäki Perunateatteri-podcastin (linkki Spotify, mutta muualtakin löytyy) erikoisjaksossa, jossa sekä Kirre että Teresa toivat omat tärkeät ruokajuttunsa keskusteltavaksi. Podcasteja kuuntelin lomalla jonkin verran (edellämainitun lisäksi Bella Table ja Takakansi), mutta enemmän kuitenkin keskityin lukemiseen ne harvat hetket, kun olimme paikoillamme. 

Lukeminen ei ihan pelkästään jäänyt cozy mysteryyn, vaan luin myös esimerkiksi Rachel Cuskin esseekokoelmaa Mykkäkoulu. Pidin hänen romaanitrilogiastaan, mutta näiden esseiden kanssa jäin ulkokehälle. Ymmärsin, mutten sisäistänyt. En tiedä, onko kyseessä erilainen elämäntilanne tai elämänkokemus, mutta moni asia jäi vieraaksi ja harva juttu resonoi. Olen tosin huomannut samanlaista viime aikoina muutaman muunkin kirjan kohdalla. Joko olen itse vieraantunut todellisuudesta tai minun todellisuuteni on jotenkin toisenlainen - siis noin yleisellä tasolla. Toki myös tunnistan monia asioita. 

Aloitin myös lukemaan Hannu Mäkelän uusinta eli hänen kokemuksiaan Marcel Proustin suurteoksesta Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Kirjan nimi on Proust on Proust ja siinä Mäkelä kertoo ensin omia kokemuksiaan Proustista ja hänen kirjastaan, ja sitten hän kommentoi osa kerrallaan kirjan sisältöä. Kirja sopii hyvin sekä teoksen lukeneille että lukemista suunnitteleville. Itse huomasin lukevani varsin innostuneesti alkupätkää ja myös kuvauksia jo lukemistani osista. Nyt jotenkin himmailen jatkon suhteen. Ehkä pitää lukea samaan tahtiin itse kirjan kanssa. 

Äänikirjana kuuntelin Marja Vesalan Vuosi Toscanan kukkuloilla, vaikka olinkin vähän toisella suunnalla. On aina mukava kuulla tuollaisia "vuosi poissa oravanpyörästä" kokemuksia, mutta tällä kertaa ei itselläni noussut paloa tehdä samaa. Ehkä siksi, että olin jo kiipeämässä Biarritzin mäkiä, vaikkakin sitten vain viikon ajan. 

(Luku)päiväkirja: Kevätväsymystä vai loman tarvetta ?

Lauantaina 6.5.2023
 

Kevät on todellakin tullut. Sen tietää valkovuokoista ja räntäsateesta. Tänään kävellessä eivät pipo ja hanskat olleet liikaa, paitsi kulman takana tuulensuojassa ja auringon paistaessa. En ottanut pois kuitenkaan, mikä osoittautui varsin viisaaksi päätökseksi.

Liekö myös minut iltaisin valtaava väsymys olla kevään merkki ? Tuskin ehdin istahtamaan sohvalle ja lukemaan pari sivua kirjaa, kun silmät jo painuvat väkisin kiinni. Eikä kyse ole pienestä torkahduksesta, vaan aloitan yöni ensin muutaman tunnin koomalla sohvatyynyillä ennen kuin siirryn puoliltaöin sänkyyn. Ei ehkä ihan hyvä juttu, mutta toki kyseessä voi olla myös aivojen tapa aloittaa nollaaminen tällä kertaa jo ennen loman alkua. Sellainen nimittäin odottaa vielä toukokuussa!

Joka tapauksessa, ei siis liene ihme, että lukeminen ei varsinaisesti ole tässä toukokuun alussa edistynyt. Vasta yksi loppuun luettu kirja (Murha paremmissa piireissä) ja kuukauden ensimmäinen viikko on lopuillaan. Toki Viriginia Woolfin päiväkirja osa III on kohta lopuillaan - enää yksi vuosi jäljellä. Tämä osa onkin osoittautunut ihan superkiinnostavaksi sillä näinä vuosina (1925-30) Woolf kirjoitti niin kovasti rakastamani kirjat Majakka ja Aallot. Niihin lienee pakko tarttua uudelleen (ja sopivat tietysti myös #kevätVirginiankanssa - haasteen viimeiseen kuukauteen myös). 

Muutenkin on todella mielenkiintoista lukea kirjailijan ajatuksia tekemisistään. Hän pohtii tietysti edelleen tapaamiaan ihmisiä ja suhteitaan heihin, mutta myös ilo taloudellisen tilanteen kohentumisesta ja pieni ihmetys kuuluisuuden kasvamisesta saavat osansa. Woolfin seuraelämä vaikuttaa tällaisen päivätyön ja perheen askareissa aikaansa kuluttavan silmissä ihan järisyttävän vilkkaalta. On teekutsuja ja illanviettoja sekä kotiin saapuvia vierailijoita. Vähän olen kade, vaikka toki myös kirjailijan tuskailua teostensa parissa ovat päiväkirjan sivut täynnä. Enkä kyllä totta puhuen samaa tahtia jaksaisikaan vierailuja ja vierailijoita - tai sitten pitäisi ainakin päivätyö lopettaa ja tosiaan hankkia ne yksi tai kaksi palvelijaa taloon... 

Vilkasta toki on minullakin ollut viikolla, mutta enemmänkin työelämän puitteissa. Keskiviikkona oli Kaapelitehtaalla suuri tapahtuma, jolloin kyllä tuli jonkinlainen yliannostus ihmisistä ja aistien ylikuormittuminen. Torstaina palasin etätyöhön erittäin mielelläni, mutta harvinaisen saamattomana. En oikein ymmärrä, miten aiemmin jaksoin liehumista erilaisissa tilaisuuksissa ja kokouksissa, sekä niihin usein liittyvää matkustamista ihan jatkuvalla syötöllä. Taidan olla tulossa vanhaksi. 

Woolfin päiväkirjan lisäksi olen lähinnä aloitellut kirjoja tai hankkinut niitä. 

Annukka Salaman Faunoidit sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja valikoitui luettavaksi Storytelista. Olen päässyt vähän yli puolenvälin. Se on vauhdikas ja luin sujuvasti tähän saakka. Nyt vähän pelottaa, onko tällaiselle erilaisissa fantasiatarinoissa marinoidulle täti-ihmiselle tulossa vastaan liiankin tuttu kuvio ja siksi kai lukemisen tahti hidastuu. Katsotaan. Kyllä minä tämän loppuun asti luen - ja varsinaisen kohderyhmän ollessa vähän vähemmän fantasiatarinoita jo nauttinut nuoriso, voin hyvin kuvitella kirjan kiehtovuuden heidän kohdallaan. 

Toki kirjakaupasta tarttui mukaan myös Salama Blogistanian Kuopus-palkinnon voittanut Ripley - Nopea yhteys. Ihan vain siltä varalta, että vähän erilainen (ja käsittääkseni pelimaailmaan liittyvä) tarina saisi pojan taas innostumaan lukemisesta. 

Toinen kaupasta mukaan tarttunut kirja tuli lukulistalleni Ateneumissa kesän korvalla aukeavan Edelfelt-näyttelyn myötä. Olen menossa näyttelyyn ja osuin lukemaan jostain artikkelin viime vuonna ilmestyneestä kirjasta, jossa kuvataan Albert Edelfeltin ja Ellen de la Chapellen avioliittoa. Edelfelt on tasaisin väliajoin kummitellut lukemissani kirjoissa (esim. Anna Kortelaisen Virginie, Enni Mustosen Sivustakatsojan tarina-sarjan kolmas osa Emännöitsijä) ja muutenkin hän liittyy itseäni kiinnostavaan ajankohtaan. Sovelias liitto - Kohtauksia Ellen de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä  kuvaa käsittääkseni paitsi ihmissuhdetta, myös aikakautta ja aikalaisia, joten sopinee alustukseksi ennen näyttelyyn menoa. Kunhan nyt ehtisin lukemaan. 

Ai niin, aloitin myös Rachel Cuskin esseekokoelmaa Mykkäkoulu. Olen lukenut vasta pari ensimmäistä, joten saa nähdä, miten lukukokemus kehittyy. Nyt tuntuvat esseet olevan vähän hajanaisia. Väliin mietin, Mykkäkoulu  nimisen esseen kohdalla, mikä homman juju oli, mutta toisaalta tietysti kivakin, ettei pääse liian helpolla. Vähän tosin tuntui lievältä kikkailulta, mutta katsotaan...  Myös Tuomas Aitonurmen esseeteoksessa viitattiin Cuskin kirjaan, mikä minut saikin siihen tarttumaan. Katsotaan jääkö mieleen samalla tavoin ajatuksia kirjan luettuani. 

(Luku)päiväkirja: Kuukauden luetut ja vähän Blogistaniaa

Se on toukokuu eli hauskaa vappua! Kelikin on ollut ihan juhlan mukainen eli taivaalta tippuu jotain säännöllisin väliajoin ja jäätävä tuuli puhaltaa. Onneksi ei ollut sen kummempia suunnitelmia, niin ei ole tarvinnut värjötellä ulkosalla. 

Kuva on viime viikonlopulta, jolloin oli vielä lämmin. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Hyvinkäällä. Kohteena oli kulttuurikahvila Arkikulta. Siellä jaettiin Blogistanian 2022 kirjapalkinnot ja tottahan sitä piti käydä katsomassa kahvilaakin. Sitä pitää Takakansi-podcastin Marko vaimonsa kanssa, joten "fanityttö momentkin" oli luvassa. 

Idyllisessä kahvilassa on suloinen sisustus ja tarjolla herkullisia vohveleita. Sinne kannattaa suunnata ihan jo kahvilavisiitillekin, mutta myös ohjelmaa järjestetään säännöllisesti. Kiva paikka. Harmi, ettei ole lähempänä. Kävisin siellä harva se viikonloppu. 

Nyt paistaa aurinko, mutta lämpötilassa taitaa olla viime viikonloppuun eroa yli kymmenen astetta. Tänään siis on kylmempää. Saisinkohan itseni jossain kohtaa lenkille ? (Toim.huom. juoksemista ei mainittu.) Eilinen päivä kun meni aika tarkkaan sohvannurkassa ja herkkujen parissa. Lopputuloksena sain Orlandon luettua loppuun, vaikka tavasinkin viimeisiä sivuja vain minuutteja ennen puoltayötä. Nukahdin taas illalla sohvalle kirjan viereen, enkä sitten tietty meinannut saada unta sänkyyn siirryttyäni. Mikä siinä onkin, että sohvalla uni on niin makeaa ?

  

Tässä vielä Blogistanian Vuoden 2022 palkitut : 

Blogistanian Finlandia eli paras kotimainen kaunokirja
Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus
Siltala 2022

Blogistanian Globalia eli paras käännetty kaunokirja
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
Suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY 2022

Blogistanian Tieto eli paras tietokirja
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
Kustantamo S&S 2022

Blogistanian Kuopus eli paras lasten- tai nuortenkirja
Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys
WSOY 2022

Onnea voittajille! 

Kuten listasta kai näkyy, olen lukenut vasta yhden voittajateoksista. Erityisesti tuo Ripley kuitenkin kiinnostaisi. Ihan jo senkin takia, että Toton lukuinto on pahasti hiipunut ja samalla minun epätoivoni kasvanut. Pitäisi löytää hänelle jotain uutta luettavaa. Selvästi nuo varhaisnuorille suunnatut fantasiatarinat eivät enää uppoa. Maaliskuun lukulistaltani löytyvä Skandar ja yksisarvisvaras olisi aiemman perusteella ollut hänelle aivan täsmäisku, mutta toistaiseksi sen olen lukenut vain minä. Sinänsä harmi, sillä tarina yksisarvisratsastajista on hyvin kirjoitettu, vaikka toki sisältää aika paljon kliseisiä kuvioita. Oli kuitenkin virkistävää, miten rooleja oli vähän kiepauteltu nurinperin, eivätkä yksisarvisetkaan olleet vaalenpunaista glitteriä. 

Kaikkiaan siis maaliskuu oli oikein kelpo lukukuu, vaikkei ihan helmikuun tasolle yltänytkään. Tosin en odotakaan vastaavaa tahtia edes lähivuosina. Neljätoista kirjaa on kuitenkin hyvin, kun ajattelee töiden kiivasta tahtia maaliskuussa. Sinänsä luettujen lista on minulle tyypillinen sillisalaatti kaikenlaista kirjallisuutta ja kirjamuotoja. 

Äänikirjoissa aloitin kuukauden Emmi-Liia Sjöholmin palkitulla äänikirjateoksella Virtahevot. En ehkä ole ihan kohderyhmää tai muuten vaan elänyt elämääni jotenkin toisin, mutta oli tuo mielenkiintoinen kuunneltava. 

Loppukuu menikin sitten Lady Detectiven  seikkailuja kuunnellen ja sarja näköjään meni heittämällä kolmen osan säännön yli eli oikein viihdyttävää hötöä (eikä tuo ollut mitenkään halveeraava termi, vaan kuvastaa sitä rentouttavaa hyväntuulisuutta, joka kirjoista huokuu). Vähän samanlaista vibaa on K.B.Owenin vastaavassa Lady Detectivesta kertovassa sarjassa, mutta US moodissa. Olen lukenut ensimmäisen osan ja se oli ihan lupaavaa viihdettä.

Nykyaikaan sijoittuvia dekkareita tuli lisäksi luettua kaksi ja molemmat laatutavaraa. Ruth Galloway-sarjan viimeisin osa Yöhaukat, oli jotenkin parempi kuin muutama edellinen. Satu Rämön Rósa & Björk puolestaan lunasti Hildurin asettamat odotukset. Rämö on singahtanut tähdeksi Suomen dekkaritaivaalle varsin vauhdilla ja ihan ansaitusti. Taatusti tulen lukemaan myös jatkoa, jota käsittääkseni onkin luvassa.  

Deborah Levyyn piti palata postauksen muodossa huhtikuun aikana, mutta eipä tullut tehtyä, vaikka toki trilogian viimeisinkin osa Omistuskirjoituksia loppui jo kuun alkupuolella. Itse asiassa olen tainnut vähän liikaa lukea kirjailijanaisten kuvauksia naiseudesta ja elämästään ja ilmassa oli lievää kyllästyneisyyttä aiheeseen. Siksikin Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni oli niin virkistävää luettavaa. Miehinen näkökulma toi uutta mietittävää. Toki se on näkökulmamuutoksen lisäksi myös avoin ja vereslihalla oleva kuvaus erilaisuuden tunteesta ja väkivaltaisten traumaattisten kokemusten pitkistä jäljistä. 

Pitkästä aikaa hankin myös keittokirjan ja heti perään myös siihen liittyvän keittiökoneen. Airfryer on ollut kovassa käytössä niin kirjana kuin laitteena, vaikka churrot eivät onnistuneetkaan. 

Noin muuten ei liene yllätys, että Virginia Woolf on jatkanut lukemisteni hallintaa #kevätvirginiankanssa haasteen myötä. Nautin Orlandosta, mutta vielä enemmän olen pitänyt Woolfin päiväkirjojen lukemisesta. Olen menossa osassa kolme.  Kiinnostaisi lukea vielä muitakin hänen teoksiaan, mutta saa nähdä siirtyykö katseeni kenties Proustin suuntaan kesäkaudeksi. Vähän näyttää siltä, kun on tuo Biarritz-viikkokin edessä... 

Tänään ehkä kuitenkin keskityn johonkin vähän kevyempään. Suomennettua cozy dekkaria olisi vuorossa eli Lynn Messinan Murha paremmissa piireissä. Vaikka olisi tietysti tuossa tuo Woolfin päiväkirjakin odottamassa. 

(Luku)päiväkirja: Ruumiin ylittävä ääni

 

Olipas taas viikko. Ylä- ja alamäkiä riitti, pieniä voittoja ja isoja pettymyksiä osui kohdalle jatkuvalla syötöllä. Kaikkein tasaisinta taisi koko viikossa olla orkidean nupun paisuminen. Nupuksi minä tuon nimittäin nyt tulkitsen ja odotan malttamattomana, olenko oikeassa. 

Ei liene yllätys sekään, etttä lukeminen on jäänyt illan viimeisiin hetkiin ennen nukahtamista. Mitä nyt olen hermoja rauhoitellut välillä Virginia Woolfin päiväkirjalla lounastunnilla tai kuunnellut Lady Detectiven The Egyptian Antiquities Murder cozy mysteryä suhatessani Espoosta Helsinkiin ja takaisin. Rauhallisista etäpäivistä kun ei tällä viikolla ollut tietoakaan. 

Ehkä nyt on hyvä aika ryhtyä kirjoittamaan mielessä kummitelleesta kirjasta. Tämän luin jo edellisellä viikolla,  mutta piti vähän pureskella.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Oma ostos 

Tartuin Tuomas Aitonurmen esseeteokseen  innokkaana, mutta hieman ristiriitaisin tuntein. Olen viime aikoina lukenut naisten kirjoittamia kuvauksia elämästä, yhteiskunnan vaatimuksista ja roolien kapeudesta. (esim.Levy, Cusk, Ditlevsen). Kuvauksissa toistuu naisen lahjakkuuden kätkeytyminen (tai kätkeminen) ja odotuksista poikkeamisesta seuraava rangaistus, vähän erilainen kirjoittajan roolista ja aikakaudesta riippuen. Nyt odotin vastaavaa miehen näkökulmasta, mutta samalla pelkäsin vierautta ja sitä, etten (naisena) yksinkertaisesti ymmärtäisi. 

Tuomas Aitonurmi tuo esseissään näkyviin totutuista perusnormeista eroavan miehen traumaattisen kokemuksen ympäristön (poikien ja miesten?) väkivaltaisista(kin) reaktioista heidän kokiessaan omat standardinsa uhatuiksi. Kokemukset ovat raadollista luettavaa ja niiden aiheuttama tuska todellista. Pelkoni omasta ymmärtämättömyydestäni osoittautuu turhaksi. Tekstit koskettavat ja vähän yllättäenkin niistä tunnistaa naisena niin usen vastaantulevien rajojen piikkisen reunan. 

Lisäksi selkeää kerrontaa on vaikea olla tajuamatta. Pitäisi tietoisesti sulkea aivoista luetun ymmärtämisen osa, jos haluaa jättää huomiotta ympäristön toimijoiden rikkoman minän kipuilun vielä vuosia tapahtumien jälkeen. Todennäköisesti niin kuitenkin tekevät juuri ne, joiden olisi hyvä ymmärtää tekojensa käsittämättömyys, hulluus ja ennen kaikkea seuraukset. Valitettavasti.

Raivostuttaa ja samalla mieleen hiipii väsynyt toivottomuus. Mikä muuttuu ? 

Ruumiin ylittävä ääni on tärkeä puheenvuoro, jonka soisi tulevan luettavaksi monilla forumeilla. On pakko saada vaiennetut äänet kuuluviin, jos haluamme kehittää yhteiskuntaa inhimillisemmäksi. Samalla kuitenkin huomaan hieman turhautuvani. Jään kaipaamaan sävyä, joka ymmärrettävästä syystä jää puuttumaan Aitonurmen kirjasta. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjallisuudessa homoseksuaalisus rinnastuu erilaisuuteen ja herkkyyteen. Vaatimus olemassaolon tunnustamisesta ja tilasta kohdistaa valokeilan ihmisryhmään, mikä pahimmillaan mahdollistaa yleisen miehisyyden kuvan kapeuden sivuuttamisen. Missä ovat ne kirjat, joissa kerrotaan miehen oikeudesta olla omanlaisensa, ilman määreitä? (Haluan vielä korostaa, että tämä kysymykseni ei mitenkään vähennä Aitonurmen kirjan tärkeyttä tai tarvetta kohdistaa valokeila, mutta minä haluan vielä enemmän.) 

Minulla on kolme poikaa, joita olen yrittänyt kasvattaa näyttämään tunteensa, kunnioittamaan kanssaihmisiään, kohtaamaan toiset yksilöinä, olemaan uhoamatta, puolustamaan heikompia ja puuttumaan näkemiinsä epäkohtiin. Heidän kasvaessaan ja kertoessaan kokemuksistaan koulussa aloin jossain kohtaa jo pelkäämään, että olen varustanut lapseni huonosti maailman melskeeseen ja odotuksiin, mutta eihän mikään muutu, jos ei muutokseen anneta eväitä. Uskon vahvasti nuoriin ja tuleviin sukupolviin, mutta kaipaisin uskoni vahvistukseksi kuitenkin luettavakseni puheenvuoroja uudenlaisesta miehisyydestä, odotusten muuttumisesta ja roolien monimuotoisuuden vahvistumisesta (muutenkin kuin lastenhoitovastuun jakautumisen osalta). 

Mitä olen missannut ? Mitä minun pitäisi lukea ? 

(Luku)päiväkirja : Woolf, Proust ja kirjaversumin henki

 Asettauduin aamulla sohvannurkkaan lukemaan Virginia Woolfin Päiväkirja II loppuun. Viimeisen sivun jälkeen luomet painuivat väkisin kiinni. Siinä puoliunessa vilahtelivat tekstit mielessäni. Tuosta voisi kirjoittaa blogiin ja tuosta noin. 

Nyt koneen vieressä en enää muista kuin välähdyksiä. Että se siitä sitten.

Ainakin sain Päiväkirjan loppuun. Melkein tuli kiire, sillä kirjaston palautuspäivä on jo huomenna. Vähän outoa, että lukemisessa kesti niin kauan, sillä olen nauttinut molemmista osista, mutta kaipa syynä taitaa olla vähän viime aikoja kiireisemät viikot töissä ja muut puuhat. Airfryer testailut ovat vieneet aikaa ja torstaina kävin ystävän kanssa nauttimassa Grön-ravintolan talvimenun. Tuollaiset moniosaiset maistelumenut ovat parhaimmillaan, kun on seuralainen, joka maistelee ja kommentoi yhtä innokkaasti kuin itsekin ja tuossa riitti maisteltavaa. Tykättiin kovasti. Erityisesti upean vahvamakuinen tomaattipiirakka ja umamisen herkullinen kurpitsa-tyrni-puuro jäivät päällimmäisenä mieleen.

Olen viikolla kulutellut aikaa myös tuijottaen syntymäpäivälahjaksi saamani orkidean vartta. Mitähän noista vihreistä palluroista on tulossa ? No, aika näyttää. 

Kirjojen osalta #kevätVirginiankanssa haaste on siis edennyt, mutta ei oikein ohjeiden mukaan. Huhtikuussa piti lukea jo jokin Woolfin romaaneista, mutta Orlando on minulla vielä pahasti alkutekijöissään. Vika ei ole kirjassa. Nautin taidokkaasti muotoillusta tarinasta yhtä paljon kuin muistan edellisestä kerrasta. Alun kuvaus Thames-joen jääjuhlista on lumoava. 

Viikolla kirjaversumi myös näytti taas huumorintajuaan. Tällä kertaa aiheena oli Proustin Kadonutta aikaa etsimässä, jostaa saattaa Woolfin jälkeen (tai kaverina) tulla jonkinlainen teema alkukesälle. Tällä kertaa en voi linkityksistä syyttää edes alitajuntaa, joten on pakko pohtia, millainen ilkikurinen mystinen henki yhdistää asioita toisiinsa jossain taustalla. Vai mitä tuumitte seuraavasta ? 

• Illalla sain Kobolta sähköpostin, jossa käskettiin päivittämään softa. Tärkeä turvallisuuspäivitys pitäisi saada laitteeseen. 
• Seuraavana päivänä sitten kuuliaisena tyttönä päivitin softan. Samalla muistin taas kesken olevan Proustin ja jäin lukemaan sitä lounastunniksi ja vähän illallakin. 
• Kului noin 12 tuntia ja sähköpostiin kilahti tiedote Levoton lukija (Kirsi Piha) suunnitelmasta julkaista Hannu Mäkelän Proustia käsittelevä kirja toukokuussa
• Instassa Levoton lukija kyseli innokkaita lukijoita yhteisesti käymään läpi sekä Mäkelän kirjaa että Proustia... Arvatkaa vastasinko ? 

Ei, minä en millään voinut tietää tiedotteen tulosta, enkä ollut kuullut Mäkelän kirjasta mitään. Silti... Sattumaa ? Ehkä, mutta näitä tällaisia tulee vähän turhan säännöllisesti... Melkein tässä jo muuttuu taikauskoiseksi. 

Mäkelän kirjan tulen joka tapauksessa hankkimaan luettavaksi ja Proustia oli jo suunnitelmissakin edistää toukokuun lomalla.

Välihuomautus: 

Oli ihan pakko kaivaa tuo Proustin "aloituskuva" kesältä 2018. Ihan samanlaiseen tunnelmaan ei toukokuussa taida vielä päästä, mutta Biarritzin kevät on ihana. 

Mitä muuta ? 

Lauantai oli ihanan virkistävä päivä Hyvinkään Arkikullassa, jossa jaettiin Blogistanian vuoden 2022 palkinnot. Pitänee tehdä niistä ihan oma postaus, kun en ole vielä saanut aikaiseksi. 

Woolfin päiväkirjan lisäksi sain loppuun toisenkin kirjan. Sara Rosettin Lady detective sarjan toinen osa eli Murder at Blackburn Hall viihdytti vallan mainiosti ruokaa laittaessa ja jopa perjantai salisession aikana. Sujuva ja kevyt tarina mukavine henkilöhahmoineen kelpaa aina. 

(Luku)päiväkirja: Vai viikoistako tässä puhutaan?

Sunnuntai jo 

Ei tämä nyt ihan päiväkirjalta vaikuta, kun tuskin kerran viikossa saan jotain aikaiseksi kirjoittaa. Asiaa kyllä olisi. Huomaan monesti viikon varrella miettiväni, että tuostakin, ja tuostakin, voisi kirjoittaa ja teksti on päässäni jo miltei valmiina. Sitten se haihtuu muihin kiireisiin, enkä muista tuon taivaallista vihdoin koneen viereen istahtaessani. Mitä kirjallisia helmiä lieneekään piiloutunut jonnekin muistini syövereihin ? 

Noin käy usein lukiessani tai pohtiessani lukemaani. Ehkä vanha kunnon muistikirja tulisi taas tarpeeseen. 

Sinänsä en aio ottaa blogista yhtään lisää stressiä. Eihän Virginia Woolfkaan kirjoittanut päiväkirjaansa joka päivä, tai edes välttämättä joka kuukausi. Lukemani päivkirjojen toinen osa on väliin hyvinkin repaleinen ja välillä taas täynnä intoa ja tekstinpurskahduksia. 

Virginia Woolf Päiväkirja II:sen lisäksi olen jatkanut #kevätVirginiankanssa haastetta muutenkin. Käteen tarttui yksi lempiteoksistani eli Orlando, tällä kertaa englanniksi. Se on juuri niin soljuva ja viehättävä kuin muistinkin ja kuvaus Thames-joen jääkernevaaleista venäläisen ruhtinattaren seurassa on edelleen lumoava. Paljon pidemmälle en olekaan vielä ehtinyt.  

Woolfin osalta tosin päädyin myös tässä välissä pieneen keventävään taukoon. Olen kuunnellut uudelleen High Society Lady Detective sarjaa. Siitä on uusia osia Storytelissä ja kun en muistanut sen paremmin murhaa kuin murhaajaakaan sarjan ensimmäisistäkään osista, mutta mielikuvissani ne ovat sujuvaa viihdettä, niin aloitin sarjan alusta. En muuten muistanut kuunnellessanikaan, joten ihan täydellistä rauhoittumiskuunneltavaa iltaisin. Viimeksi listaamani Dead and breakfast puolestaan jäi kesken lupaavan alun jälkeen. Ei pitäisi luottaa kirjan nimiin, vaikka ne miten huvittaisivat. Päähenkilöt alkoivat ottamaan päähän, kun tuntuivat sinkoilevan sinne tänne yrittäessään ratkaista murhaa ihan itsekseen. Noin muuten dekkareista tuli pääsiäisenä pikaiseen luettua myös viimeisin Ruth Galloway eli Yöhaukat. Se oli jotenkin viihdyttävämpi kuin pari edellistä. 

Kaikkiaan pääsiäisen jälkeinen nelipäiväinen työviikko tuntui jostain syystä pitkältä kuin nälkävuosi. Perjantai-iltaan päästessäni oli olo kuin tyhjiin puristetulla ketsuppipurkilla. Lauantaina jaksoin vielä innostua. Taas tuli todettua kirjakeskustelun voima. Kuuntelin Takakansi-podcastia eli Markon keskustelua Tuomas Aitonurmen kanssa ja lopputuloksena totesin kirjaston jonon olevan liian pitkä ja kävelin kirjakauppaan ostamaan esseekokoelman Ruumiin ylittävä ääni. Miehistä näkökulmaa viime aikojen roolivaatimuskeskusteluun olen vähän kaivannutkin kaikkien lukemieni vahvojen naisäänien lisäksi. Kolmen pojan äitinä tiedostan vahvasti myös miehiin kohdistuvat vaatimukset ja miehistä kuvaa pitää monipuolistaa siinä missä naistenkin. Maailma on julma niille, jotka eivät mahdu standardimuottiin. 

Tänään sitten makasin suurimman osan päivästä potemassa päänsärkyä sohvan nurkassa, joten lukeminen jäi täysiin minimimiin. Sen verran kuuntelin podcastia (arvatkaa mitä ?), että tulin kaivaneeksi hyllystä Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua uudelleenlukuun. Ilmeisesti Mykkkäseltä on syksyllä tulossa "esseeromaani", jossa myös käsitellään miehenä olemista, joten se jatkanee sitten Aitonurmen lukemisissani aloittamaa teemaa. 

Sen verran vielä viikonlopusta, että ostin myös Airfryerin - sen jälkeen, kun olin ostanut Sari ja Ozzy Spåran aiheeseen liittyvän keittokirjan. Testausta siis tulossa. Ehkä sitä saisi jotain vaikka ruokapäiväkirjan puolellekin. 

(Luku)päiväkirja: Levotonta menoa

Torstai 6.4.2023 

Onneksi oli lyhyt työviikko. Keskittymiskyky on ollut lievästi sanottuna vaisun puolella ja tänään tuntuivat tunnit matelevan kohti iltapäivää. Kivireen vetäminen ja viimeisillä voimilla raahautuminen tulivat mieleen, vaikka toki kyseessä oli vain parista palaverista iltapäivällä... Sitten kauppaan, pientä järjestelyä ja sohvalle. Luureihin äänikirja ja... nukahdin. (Kunnes minut herätettiin kertomaan, olisiko illalla mahdollisesti jotain syötävää. Kysyjä laitettiin tekemään pastaa)

Levottomat yöt ovat vaatineet veronsa. Ylikierroksilla sitä joko herää liian aikaisin tai ei rauhoitu nukkumaan. Elämässä tapahtuu nyt paljon. On jotain surullista, kun jokin lähestyy loppuaan. On jotain jännittävää, kun mahdollisuus  muutokseen saattaa jopa realisoitua. Kerrankin eivät päällimmäisenä mielessä ole aina työt. 

Kirjat ovat ja pysyvät. Tällä viikolla olen lukenut yhden dekkarin eli Satu Rämön Rósa & Björk. Säästän siitä tarkemman tekstin johonkin viime aikoina suosimaani dekkarikimaraan, mutta Islanti viehätti edelleen ja tulin lukeneeni kirjan parissa illassa. (Siis myöhäiseen nukkumaanmenoon oli levottomuuden lisäksi muitakin syitä... ) 

Lisäksi olen jatkanut Virginia Woolfin päiväkirjojen toista osaa. Edelleen koukuttuneena. 

Aloitin myös kuuntelemaan yhtä cozy mysteryä ihan vain nimen perusteella. Vai mitä tuumaatte nimestä Dead & Breakfast ? Seuraava osa on Doom with a View, joten ehkä sekin vielä pitää kuunnella. Merry Ghost Inn näyttää tarjoavan ihan sujuvia seikkailuja omistajiensa päänmenoksi. 

Pääasiallinen äänikirjani on kuitenkin tällä viikolla ollut Emmi-Liia Sjöholmin dialogiromaani.

Emmi-Liia Sjöholm : Virtahevot

Äänikirja Storytel, lukijat: Samuli Niittymäki, Pihla Viitala 

Vähän levotonta menoa on tässä kirjassakin. Eevis ja Touko istuvat ulkona kesäyössä ja juttelevat. Rakkaudesta, seksistä, suhteista, eroista, lapsista, vanhemmista, elämästä, identiteetistä. Tuntemattomalle on kai helpompi avautua, kun ympärillä on kaupungin tyhjyys, väsyttää ja ehkä vähän pöhnäinenkin olo. 

Jutut lainehtivat ja dialogista nousee esiin kaksi erilaista elämää ja ihmistä, joissa kuitenkin on yhteistä inhimillisyys ja ihmisen haavoittuvaisuus. Myönnän, en samaistunut kumpaankaan ja moni asia asetelmissa on minulle vieras. Olen ehkä lopulta vähän eri sukupolvea kuitenkin tai sitten elämä on vienyt jotenkin toisin. Toisaalta koin myös tuttuutta, sillä samoin kuin kaksi erilaista päähenkilöä löytää toistensa ihmisyydessä itseään, niin myös lukija tunnistaa omia ajatuksiaan. Tarina ei kuitenkaan niinsanotusti "kolahtanut", vaikka nautinkin sen kuuntelusta. Vähän etäältä kiinnostuen enemmän kuin rajusti myötäeläen. 

Kirja on alunperinkin kirjoitettu nimenomaan dialogiromaanina äänikirjaksi. Kuunnellessä välillä mietin, onko tämä oikeasti kirja vai sittenkin jo melkein kuunnelma, sillä Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala tuovat tarinan niin elävänä lukijan korviin. Ihan kuin salakuuntelisi oikeaa keskustelua. Illuusio on vahva, vaikkei mitään varsinaisia äänitehosteita olekaan, vain lukijoiden äänet. Vähän sentään musiikkia lopussa. 

En yhtään ihmettele, että Virtahevot voitti Storytel Awardsin kaunokirjallisuussarjan. Kolme ja puoli tuntia meni hujauksessa ja siinä ajassa kerittiin luotamaan ihmissuhteita ja ihmisyyttä monelta eri suunnalta. Useimmat äänikirjoiksi luetut romaanit taitavat olla vähän pidempiä, mutta tässäkin oli jo sisällöltään painava paketti, ehkä pidennettynä olisi käynyt raskaaksi - Sitä paitsi kyllähän sitä jo takamuskin puutuu tunteja kalliolla istuessa, eikä pieni torkahdus liene pahitteeksi ennen työpäivän alkua... 

(Luku)päiväkirja: Maaliskuu oli vallan hurja lukukuu

 

Maaliskuussa lukuhimo otti minusta vallan ja lopputulos on sen mukainen. En muista lukeneeni kuukaudessa 18 kirjaa vuosikausiin. 

Ihan tarkkaan en tiedä, miten oikein ehdinkään, mutta osansa on tietysti television kiinni pysymisellä. Itse asiassa Toto on tainnut olla suurin piirtein ainoa, joka sen on laittanut säännöllisesti päälle, eikä hänkään edes joka päivä. 

Minä olen pääasiassa lukenut. Kyllästyttyäni kirjaan olen tarttunut toiseen, enkä siirtynyt muuhun puuhaan. Kuten nyt vaikka siivoamiseen tai ruoanlaittoon. Viimeksimainitusta on useampana iltana huolehtinut keskimmäinen. 

Tuossa yhtenäkin iltana hän laittoi sushit itselleen ja pikkuveljelleen, äidin kerrankin saatua kammettua itsensä ovesta ulos muuallekin kuin toimistolle tai kuntosalille. Kävin nimittäin ystävän kanssa testaamassa italialaisen ravintolan Locanda Scappi. Tykkäsimme. 

Ilta oli myös terveellinen muistutus siitä, miten tärkeää on edes välillä murtautua ulos kuplastaan. Minulla on taipumusta jäädä omiin maailmoihini töiden jälkeen eli juurikin kadota kirjojen keskelle. Lukeminen on ihanaa, mutta todellista elämää ei pidä unohtaa. Eikä varsinkaan todellisia ihmisiä. 

Mitä sitten oikein luin ? 

Hurjan kokonaisluvun vuoksi ajattelin varmasti lukeneeni jotenkin paljon lyhyitä kirjoja, mutta ei sekään nyt ihan pidä paikkaansa. Äänikirjojakin listalta löytyy vain 3, joten lukumäärä ei selity kotitöiden tekemisen aikaan kuuntelulla (ehkä tosiaan enemmänkin kotitöiden tekemättä jäämisellä). 

Virginia Woolfin osalta  lukuhaaste #kevätVirginiankanssa jatkuu. Maaliskuussa luin Päiväkirjojen osan I sekä novellikokoelman Nainen peilissä. Molemmat varsin nautinnollisia. Pelkäsin ajan vieneen viehätyksen nuoruuden suosikistani, mutta löydänkin hänet uudelleen eri tavalla. Huhtikuussa pitäisi lukea jokin hänen romaaninsa ja keikun Orlandon ja Aallot-romaanin välissä - tai sitten pitää lukea jotain, mihin en ole aiemmin tarttunut. Myös päiväkirjojen toinen osa on kesken.

Dekkareita listalta löytyy 5 - tai kuusi, jos lasken mukaan fantasiaa tihkuvan lastenkirjan luurankoetsivä Keplo Leutokalmasta. Joukossa on pari tosi nopeaa cozy mysteryä, kuten Ranskaan viinitilalle sijoittuva Malja uudelle ja seurakunnassa tapahtuvaa murhaa ratkovan pastorin tapaus Murha ennen iltahartautta. Ensikimainitun suurin ansio on tosiaan tapahtumapaikka, sillä minussa on heikko kohta ranskalaisille viinitiloille. Pastorin kyvyt ratkaista kinkkistä rikosta jäivät oikeastaan aika hämäriksi, sillä loppuratkaisu vähän vain tupsahti, mutta pidin kovasti henkilöhahmoista ja niiden kuvauksesta. Leppoisa englantilainen maalaismaisema kartanoineen on nimittäin täsmäisku toiseen heikkoon kohtaani. Kuriositeettina mainittakoon kirjan kirjoittajan olevan aito pastori, joka nuoruudessaan esiintyi tunnetussa the Communards yhtyeessä... (Se silmälasipäinen - tarkistin). 

Vera Vala ja Anneli Kanto ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun yleensä sen kummemmin ajattelematta. Pimeyden paratiisi vei lämpimään, trooppisille saarille ja oli tyyliltään hyvin "valamainen". Haihtuneet puolestaan edustaa hieman odottamatonta genreä, mutta Kannon vähän toteava ja lievästi vinoon katsova kerrontatapa viihdytti myös dekkarissa. 

Vierge moderne osoittautui moderniksi historialliseksi dekkariksi. Moderniksi sateenkaariaiheen vuoksi, historialliseksi ajankohtansa osalta. Tarina sijoittuu 1930-luvun Helsinkiin, jossa Kerstin työskentelee diakonissalaitoksen sisarena. Hänen ollessaan hoitajana veneeristen tautien sairaalassa (Kuppalassa) löytyy yksi potilaista surmattuna portilta. Lähtiessään selvittämään tapahtumia, Kerstin päätyy yhteiskunnan reunamilla, piilossa elävän ryhmän piiriin. Aikakauden asenteet ja tavat tulevat tarinassa selvästi näkyviin, eikä rinnastus nykymaailmaan ole kaukana sekään. (Tähän syvä huokaus) Miksi ihmeessä ihmiset eivät voi vain olla sellaisia kuin ovat? Keneltä se on pois, jos joku rakastaa vähän eri tavoin ? Ei tässä maailmassa ole koskaan liikaa rakkautta. 

Historiaa mahtui maaliskuuhun muutenkin roppakaupalla. Luin Mirkka Lappalaisen Tieto Finlandia-palkitun Kustaa II Aadolfista ja kuuntelin Jenna Kostetin kuvauksen Turun linnan kuudesta Katariinasta. Molemmat olivat hurjan mielenkiintoisia ja linkittyivät tietysti myös toisiinsa, niin kuin historiankirjoilla on tapana. Yksi Katariinoista kun oli Pietari Brahen vaimo Kristina Katarina Stenbok. Turkuun pariskunta päätyi Pietarin jouduttua Kustaa II Aadolfin epäsuosioon... 

Ei niin kaukaisen historian tositapahtumiin perustuu myös pikaiseen lukemani Miriam Toewsin Naiset puhuvat. Siinä systemaattisen huumauksen ja raiskauksen kohteeksi joutuneet eristäytyneen mennoniittayhteisön naiset. Kirja oli aika kammottava kuvaus siitä, mitä voi tapahtua, kun uskonto antaa osalle yhteisöä täydellisen vallan toisen puoliskon yli. Vaikka vain osa yhteisön miehistä kulki öisin huumausaineen kanssa naisten huoneissa, kertoo yhteisön valtaapitävien reaktio paljon. Vikahan on tietysti piruja näkevissä naisissa - kunnes totuus sitten paljastuu. Minun oli vaikea lukea myös naisten omista reaktioista. Mitä pohtimista siinä on? - Hirtetään munista lähimpään tolppaan. 

Ulkopuolelta on helppo huudella. Kyseessä ovat kuitenkin veljet, serkut, naapurit, aviomiehet, pojat... ja minne sitä sitten voi nyky-yhteiskunnassa mennä lukutaidottomana ja ilman muuta kokemusta maailmasta kuin lähikylän raitti. Maailmassa on paljon käsittämättömiä asioita ja tapahtumia. 

Vähän kevyempää lukemista edustivat sitten seikkailutarinat eli Abarat, joka lienee ollut aikoinaan ensimmäisiä suoraan lapsille suunnattuja fantasiaseikkailuja. Omituisi otuksia riittää ja tarina etenee hengästyttävää vauhtia. Pohjalla tarinassa virtaavat syvemmät veet kuin kahden maailman välisellä merellä, eivätkä hirviöt aina ole fantasiamaailmassa. Myös A.W.Yrjänän Joonaanmäen valaat on pesunkestävä seikkailu Jules Vernen henkeen ja höystettynä muutamalla fantasiaelementillä. Se ei kai ole suoraan tarkoitettu lapsille, mutta ajattelin kysäistä Toton kiinnostusta. Keplo Leutokalmankin lainasin lähinnä häntä ajatellen, mutta päädyinkin lukemaan itse. Viihdyin tälläkin lukukerralla.  

Tästä on tulossa nyt luvattoman pitkä postaus, mutta mitä muuta voi odottaa tällaisen lukukuun jäljiltä? Pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa enemmän postauksia, niin ei tarvitsisi kaikkea listata yhteen. 

Deborah Levyyn palataan ensi kuussa. Kolmas osa trilogiasta on vielä kesken. 

Talvi kaukana kaikesta puolestaan oli sen verran kevyt pläjäys, ettei siitä sen enempää. Viihdytti sen hetken, minkä kesti. Bayliss osaa kirjoittaa sellaisia keveitä, muttei liian sokerisia tarinoita, jotka ovat toisinaan viikonlopun täsmäosumia. Niissä on myös sellainen mukava voimaannuttava viba. 

Ja vielä... Namiyan puodin ihmeet oli mukava välipala aikojen yli neuvoja sekatavarakaupalta pyytävistä ihmisistä. Herttainen luettava, joka kuitenkin kuvaa osuvasti myös sitä, miten kuitenkin lopulta olemme aina vastuussa omista teoistamme, ja miten neuvot voivat johtaa jonnekin aivan muualle kuin tarkoitettiin. 

Sekin vielä mainittaneen, että olen parantunut rahtilaiva-matkakuumeestani. Kuuntelin Kyllikki Vilan kuvauksen viimeisestä rahtilaivamatkastaan, Myrskyssä. Matkalle osui myrskyjä ja totesin ehdottomasti haluavani välttää sellaisia kokemuksia. Minä en yleensäkään pidä veneistä ja vedän päällä matkustamisesta. On vaikea kuvitella, että nauttisin tavaroita ja matkalaukkuja ympäri hyttiä heittelevistä aalloista. Noin muuten kirjassa oli ihan mielenkiintoista pohdintaa vanhuuden tuomista haasteista. Ehkä senkin takia sävy oli muita matkoja melankolisempi, Vila tiesi matkan olevan viimeinen valtameriylitys. 

Huh, ihan hengästyttää. Hatunnosto, jos tänne asti olet lukenut. 

Kirjoja on kesken huhtikuullekin, mutta ehkä tämä suurempi lukuhuuma on vähän tasaantunut. Eilen katsoin jopa televisiota hetken (tosin elokuva oli niin huono kaikkine taistelukohtauksineen ja paperisine hahmoineen, että päädyin kelaamaan varmaan kolmasosan yli). Ehkä pitäisi yrittää hurjan lukemisen sijaan vähän kirjoittaa postauksiakin. Pääsisi kuunvaihteessa helpommalla. 

(Luku)päiväkirja: Lisää historiaa eli hallitsijoita satoja ja tuhansia vuosia sitten

Mitä yhteistä voi olla ruotsalaisella kuninkaalla 1600-luvulla ja egyptiläisellä faaraolla yli 3000 vuotta sitten? No, ainakin valta, sodat, oman aseman pönkittämisen tarve, sekä jälkipolvien kritiikki. Ehkä ihmiskunta tosiaan toistaa kaiken, eikä syklisestä historiasta ole pakeneminen. 

Tiedä sitten, mutta ainakin molemmista on saanut kirjoitettua mielenkiintoisen ja kiehtovan tietokirjan. 

Minna Silver: Tutankhamonin salaisuudet 

Joululahjakirja 

Egypti on kiehtonut minua aina, eikä kai vähiten Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen vuoksi. Se on yksi lempikirjoistani, jonka olen lukenut useampaan kertaan. 

Sinuhe linkittyy vahvasti Minna Silverin tietokirjaan Tutankhamonista. Kyseessä on perusteellinen tietopläjäys kaikkien aikojen ehkä tunnetuimmasta faaraosta, sillä hänen hautansa lienee yksi ainoita (melkein) koskemattomina löydetyistä ja sen löytö oli aikansa mediatapaus, joka toi Egyptiin joukoittain aarteista ja kuuluisasta löydöstä kiinnostuneita. 

Kulta ja arvokkaat esineet toki kiinnostivat 1900-luvun alun arkeologeja siinä missä uteliaita turisteja ja haudanryöstäjiäkin, mutta päällimmäisenä heitä ajoi tiedonjano. Tieteelliset toimintatavat, tarkka arkistointi ja kirjaaminen ovat avanneet sen varsinaisen Tutankhamonin aarteen, josta ammennetaan vielä nykyäänkin, yli sata vuotta löydön jälkeen. 

Silver lähestyy Tutankhamonia monesta kulmasta. Kirjasta löytyy paitsi kuvausta Howard Carterin ja lordi Carnarvonin arkeologisista kaivauksista ja Tutankhamonin löytymisestä, myös tietoja Egyptin yleisestä historiasta, Tutankhamonin sukujuurista (ja niiden epäselvyyksistä), elämästä faaraoiden maassa yleensä sekä tietysti myös arkeologisten menetelmien kehittymisestä. Kaikki osa-alueet on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja vetävästä, vaikka täytyy myöntää, että tavarakuvauksissa toisinaan ehkä hieman väsähdin. Siinä tosi on vika enemmän minussa, jota kunnon tarina vetää aina enemmän puoleensa kuin materia, kuin kirjoituksen taidokkuudessa ja asiantuntevuudessa. 

Kaikkiaan nautin Tutankhamonin salaisuuksista valtavasti ja opin paljon uutta. Niin, ja Waltarin osalta pitää nostaa hattua. Sinuhe keskittyy Tutankhamonin edeltäjän faarao Ekhnatonin aikaan ja on tietysti fiktiivinen kertomus, mutta aivan järjettömän hyvin kirjailija on aiheensa tuntenut. Toki ajassa ja henkilöhahmojen järjestyksessä on oikaistu, eivätkä kaikki tapahtumat toista todellista historiaa, mutta pystyin enemmän tai vähemmän löytämään tästä tietokirjasta Sinuhen hahmot ja vaiheet, sekä olennaisia tapahtumapaikkoja. Se oli sekä yllättävää että vaikuttavaa ja lisäsi tietysti osaltaan lukemisen mielenkiintoa. 

 

Mirkka Lappalainen : Pohjolan leijona - Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632

Kirjastosta 

Toinen tässä alkuvuonna lukemani tietokirja on sitten vähän lähenpänä meitä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut kuvaus Kustaa II Aadolfista sekä 1600-luvun alkupuolen Suomen politiikasta ja yleisistä oloista on koukuttavaa luettavaa. 

Kuten niin usein, hallitsija on karismaattinen, olot epävarmat ja sota vaikuttaa kaikkeen. Historiaa lukee kuin parastakin romaania, vaikka Pohjolan leijonan suurin saavutus lienee jonkinlaisen administratiivisen järjestelmän luominen valtakuntaansa aiemman kuningassidonnaisen hallinan sijaan. Hän taisi luoda byrokratian ja virkamiehet meillekin- tai no, Kustaa itse juoksi heiluttamassa peistä sodissa pitkin Eurooppaa ja hänen luottomiehensä pistivät asioita järjestykseen aikaa vasten taistellen. Homma piti saada toimimaan ennen kuin kuninkas tapattaa itsensä jossain sankarillisessa kahinassa ja valtakunta suistuu kaaokseen ja uudelleen vallananastajien armoille. 

Kuningas tietysti lopulta kohtasi kohtalonsa, mutta virkamiehet onnistuivat kuitenkin säilyttämään valtakunan tasapainon ja pieni Kristiina saattoi odottaa varttumista ennen kuningattareksi ryhtymistään. 

Lappalaisella on jännä taito herättää historialliset henkilöt eloon kirjoissaan. Tämäkin kirja on täynnä faktaa ja vuosilukuja, mutta silti sitä lukee kuin romaania. Vielä enemmän kirjoittajalle ominainen tyyli kiehtoi minua Smittenin tapauksen kuvauksessa. Siinä 1600-luvun murhatapauksen ja oikeuslaitoksen tilan kuvausta lukee kuin parastakin dekkaria. 

Nyt kuuntelen äänikirjana Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä. Se on taas vähän eri tyylinen tietokirja Turun linnassa vaikuttaneista Katariinoista. Tarina pyörii pääasiassa Kustaa II Aadolfia edeltävällä vuosisadalla,  mutta linkittyy tietysti olennaisesti myös hänen toimiinsa ja taustaansa. Mielenkiintoista kuunneltavaa, eikä tietysti vähiten näin sydämessään aina turkulaisena pysyvän linnalinkityksen vuoksi.