14.11.2019

(Luku)päiväkirja - marraskuun toinen kokonainen viikko

Marraskuussa on monilla taas ollut päällä 30-sivua päivässä lukuhaaste ja sen tuloksia on kirjattu lukupäiväkirjan muodossa. Minä jotenkin taas onnistuin ohittamaan koko haasteen, mutta nyt on lukupäiväkirja-ajatus jäänyt mieleen kummittelemaan ja osansa päiväkirja innostuksessa lienee myös juuri kuuntelemallani Kirjakauppiaan päiväkirjalla (The Diary of a Bookseller).

Pitäisiköhän kokeilla blogiin siis pientä lisäformaattia? Saisinkohan kirjoitettua muutaman rivin edes joka toinen päivä ? Jos julkaisisi kerran viikossa? Samalla voisi kuitata ne kirjat, joista ei edes aio kirjoittaa enempää.

Katsotaan - jaksaisinkohan kirjoittaa edes tämän viikon loppuun? Jaksatteko te lukea ?

Jossain kohtaa oli jotain valkoista. Nyt on mustaa. 


Keskiviikko 13.11.2019

Työpäivä, etänä. Ulkona satoi koko päivän ja sataa edelleen. Ei siis ole tehnyt mieli kävelemään, mutta äänikirjaa olen kuitenkin kuunnellut. Etäpäivän riemuja on yksinäinen lounas, jolloin voi pistää kuulokkeet korviin.

Tällä hetkellä kuuntelussa on Agatha Christien Lentävä kuolema Jukka Pitkäsen lukemana. Mikähän siinä on, että murhasta kertova dekkari on jotenkin niin rentouttavaa kuunneltavaa?

Illalla tein perheelle pastaa (chili-sitruuna-tomaatti-parmankinkku-rucola  ihan lemppari!), taas kuulokkeet korvissa. Tosin iltaisin on äänikirjakuuntelussa oma hankaluutensa. Jostain syystä muilla on minulle aina asiaa juuri sillä hetkellä, kun olen laittanut kuulokkeet korviin, vaikka muuten olisin puuhaillut aivan itsekseni.

Saa nähdä, tartunko tänään muuhun kirjaan laisinkaan. Raija Orasen Acté odottaa lukutuolin vieressä ja Kobossa aloitin Metsän kronikkaa. Se on Osuuskumman novellikokoelma eri kirjoittajilta. Pidän puutarinoiden vaihtelevuudesta.


Torstai 14.11.2019

Sataa taas tai pikemminkin edelleen. Töitä toimistolla, kotiin, ruokaa (pastaa taas, tällä kertaa kesäkurpitsaa, peperonimakkaraa, sitruunaa, sipulia, tomaatteja) Siinä sivussa kuuntelin loppuun Christien Lentävän kuoleman. Se oli todella hyvä. Arvasin kyllä murhaajan, kun siihen kerran niin hyvin vihjattiin, mutta kokonaiskuvio oli yllätys. Ja Hercule Poirot oli tosi herttainen...

Käytiin myös ilta-Prismassa, kun kerran tämän viikon lopussa saa vihreällä kortilla 15% alennusta monista käyttötavaroista. Joululahjaostokset aloitettu!

Muutenkin olemme huomanneet käyvämme mieluiten kaupassa illalla ruoan jälkeen. Silloin ei ole ruuhkaa. Lisäksi olen taas pariin otteeseen tilannut ruokia (ja kodintarvikkeita) netin kautta. CityMarketin nettikauppa on kätevä. Melkein kympin kuljetusmaksu kyllä kirpaisee, mutta maksaahan se autolla kulkeminenkin - ostosten tekemiseen kuluvasta ajasta puhumattakaan. Suurimmat ostokset siis muutaman viikon välein netistä ja muuten lähinnä täydennetään. Tätä jatketaan.  Sitä en tiedä, vaikuttaneetko varsinaisesti kokonaiskuluttamiseen. Pitäisi varmaan taas pistää pystyyn seurantaviikot.

Nyt istahdan vielä hetkeksi lukemaan Acktén elämään perustuvaa romaania. Se osoittautui eilen ihan koukuttavaksi. Miksiköhän olen jättänyt sen kesken niin moneksi kuukaudeksi ?


13.11.2019

Sexdeathbabies

Voi Luoja, mikä keli. Kylmää vettä valuu taivaan täydeltä niskaan - tai valuisi, jos menisi ulos, mutta tänään olen napannut työkoneeni kainaloon sohvannurkkaan ja viettänyt etäpäivää kuunnellen tuoksukynttilän rätinää. Se on sellainen tarkoituksella ääntä pitävä, oikein patentoidulla metodilla tehty. Tuoksuu kurpitsamuffinsseille.

Heti työpäivän päätyttyä laitoin taas kuulokkeet korviin ja palasin Agatha Christien pariin. Christiet äänikirjoina ovat ihan parasta rentoutusmateriaalia, mutta välillä on tietysti kiva lukea jotain vähän haastavampaakin. Olen tosin tullut siihen lopputulokseen, etten ole tarpeeksi intellektuelli analysoimaan modernia, vanhaa muotokieltä rikkovaa kirjallisuutta, mutta sehän ei tietysti estä yrittämästä. Joskus huomaan ilahtuvani ja löytäväni jotain älyllisesti piristävää tai kauneudessaan kiehtovaa. Välillä sitä tuntee olonsa vaan vähän tyhmäksi.


Maija Muinonen: Sexdeathbabies
Kustantajalta messutilaisuudessa

Maija Muinosen kirja on saanut melko paljon  huomiota ja palkintojakin (esim. Toisinkoinen 2019). Kirjassa käytetään visuaalisia keinoja tekstin sisällöllisten  ja rakenteellisten ratkaisujen lisäksi, jolloin lukukokemuksen takaamiseksi lienee tärkeää lukea kirja nimenomaan painettuna. Siksin sen valitsinkin Teoksen Kirjamessujen bloggaritapaamisesta. 

Teksti on sinistä, eikä se näytä joka sivulla samanlaiselta. Kirja kertoo tarinaa kahden naisen suulla. Naiset odottavat kolmannen kuolemaa ja väliin pääsee ääneen myös kuolleiden kuoro. Minulla tuo herätti jonkinlaisia mielleyhtymiä vanhoihin kreikkalaisiin, mutta enimmäkseen lötkömuta-vaikutteet tuntuivat vain tekevän tekstin vaikeaksi ymmärtää. (kirj.huom. "lötkömuta" on kirjailijan bloggaritapaamisessa lanseeraama termi kuvaamaan osaa teoksen tekstiratkaisuista)

Sexdeathbabies on mielenkiintoinen, siitä ei pääse mihinkään. Valitettavasti se minun kohdallani päätyy kuitenkin siihen kategoriaan, joka saa minut ehkä tuntemaan itseni pikkuisen tyhmäksi. En oikein ymmärrä kaikkea hienoutta, vaan välillä jään miettimään, miksi ihmeessä tuossa oli tuollainen kohta. Toki kerronnan hyppely kertojasta toiseen keskellä kappaletta ja ilman varoitusta on tyylikeinona tehokas. Se pitää lukijan vähän varpaiillaan ja tarjoaa välillä oivalluksia henkilöhahmojen eroista, suhteesta toisiinsa tai menneisyyteen. Ehkä minua hämmensikin eniten juuri tuo kuolleiden kuoro. Ratkaisu tuntui jotenkin vähän irrallislta, vaikka tietysti se synnytti kontrastia elävien pohdinnoille kuoleman äärellä. 

Naiset pohtivatkin monenlaista. Elämäänsä, kuolemaa, tulevaisuutta, lapsia, miehiä, seksiä, kauneutta... Tarina kehkiytyy auki, mutta levähtää samalla vähän hajalleen. Ehkä se on tarkoituskin, mutta minä vieraannuin. Kokonaisuus sirpaloitui minulle liian pieniksi palasiksi, eikä kuva kirkastunut edes ponnistellen.

Voi tietysti olla, että proosallinen proosan lukija, jolla on runojenkin kanssa vaikeuksia, ei myöskään oikein pääse mukaan kokeellisempaan kirjallisuuteen. Silti on virkistävää edes kokeilla. Kuolema on teemana ikuinen ja aina yhtä vaikea konkretisoida ja ymmärtää. Tarpeeksi "outo" kokonaisuus voi tuottaa hetkellisiä oivalluksia - sellaisia jotka tuntee, muttei saa muodostettua sanoiksi ennen niiden katoamista.

En siis varsinaisesti pitänyt kirjasta, tai päässyt siihen kunnolla sisälle, mutta olihan tuo kokemuksena mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

10.11.2019

Varovainen matkailija kirjakaupassa

En tiedä, onko kyseessä ikä vai mikä, mutta huomaan monesti tarttuvani mieluummin elämäkerralliseen, lyhyempää tarinointia sisältävään kirjaan kuin kaunokirjalliseen teokseen. Jostain syystä nautin kuunnellessani toisten kokemuksia matkoista tai heidän elämästään yleensä.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen tarve elää muiden elämää, laajentaa kokemuksia toisten kirjoitusten kautta, kun oma elämä pyörii pääasiassa töiden, kodin, perheen, töiden, kodin, perheen - ja kirjojen parissa.

Äänikirjoina olen viime aikoina nauttinut mm. risteilykokemuksista  ja miettinyt, olisiko sittenkin pitänyt ruveta kirjakauppiaaksi... Hyvin erilaisia teoksia sinänsä, mutta yhteistä niille on elämänmakuinen kuvaus ja pohdiskeleva ote. Molempien mukana voi miettiä omia kokemuksiaan ja suhteuttaa ajatuksiaan.


Kansikuva: Tammi
Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana: Krista Putkonen-Örn

Mereta Mazzarella kertoo kirjassaan olevansa varovainen matkailija, joka kaihtaa liikoja seikkailuja ja pelkää uusissa kokemuksissa enemmän toisten kuin omasta puolestaan. Tunnistan tuossa tavallaan itseni. Minulle ei tulisi mieleenkään lähteä yksinäni vaeltamaan vuoristoon tai edes kiertelemään vierasta kaupunkia tietämättä tarkalleen, missä kuljen ja välttäen pimeitä kujia, vaikka lyhyitäkin. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Barcelonan reissu, jossa pakotin miehen kävelemään kierroksen ravintolaan mennessä vain siksi, etten suostunut roskapusseja täynnä olevalle kujalle oikaisemaan.

Varovaisena matkailijana sitä ehkä menettää kokemuksia, mutta toisaalta ei myöskään joudu hankaluuksiin, pääsee helpolla. Kukin tavallaan. Sitä paitsi, aina voi lukea toisten kokemuksista.

Mazzarella kuvaa myös yhtä matkailun tai turismin osaa, joka jostain syystä ei minua ole koskaan houkutellut, nimittäin risteilyjä. Toki ajatus laivalla matkustamisen tuomasta irrallisuuden tunteesta tuntuu tavallaan houkuttelevalta, mutta ehkä haluaisin sen kuitenkin kokea mieluummin vaikka Kyllikki Villan tavoin rahtilaivamatkustamisena kuin kaikkien palvelujen ja luksuksen keskellä. Jostain syystä se tuntuu "aidommalta" tavalta irtautua rutiineista (ja luoda rinnakkaiset laivamatkan ajaksi). Sinänsä vertailu tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä venekammoisena tuskin lähden kummankaan tyyppiselle matkalle, varsinkaan myös Mazzarellan pohtimien turismin ekologisia vaikutuksia ajatellen.

Toisaalta Mazzarellan kuvaus ajasta Australiassa kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Minäkin haluaisin matkustaa tuolla tavoin, pidemmissä jaksoissa, osallistuen paikalliseen elämään ja tutustumalla ihmisiin. Tosin sekin vaatii tietynlaisen verkoston ja ympäristön. Kussakin maassa on ihmisiä, jotka ajattelevat samoilla linjoilla ja sitten niitä muita... Matkan onnistuminen lienee osaksi kiinni siitäkin, miten uuteen paikkaan voi kotiutua.

Kaikkiaan Merete Mazzarellan Varovainen matkailija on mielenkiintoinen sekoitus monitasoisen ihmisen ajatuksista sekä omasta elämästään lapsuudesta aikuisiän ihmissuhteisiin, suhtautumisesta nykyajan tapahtumiin historian pohjalta että matkakuvausta vanhenevan naisen näkökulmasta. Tekee hyvää lukea kirjaa, jossa pohditaan asioita ja esitetään mielipiteitä. Saa omankin mielen virkistymään.

Tykkäsin - tämä oli ensimmäinen lukemani Mazzarella. Pitänee tarttua muihinkin.


Screenshot from Audible App 
Shaun Bythell : The Diary of a Bookseller  
Audible tilauksesta 
Lukijana: Robin Laing 

Myönnän auliisti olleeni varsin epäluuloinen Shaun Bythellin menestysteoksen kohdalla. Epäluulo ei mitenkään perustunut kirjan kuvaamaan miljööseen. Kuka kirjoista pitävä ei olisi kuvitellut omistavansa pittoreskia kirjakauppaa. Enemmänkin oli kyse siitä, että skotlantilainen pikkukylä, kirjakauppakissa ja vähän eksentriset henkilöhahmot kuulostivat vähän liian hyvältä.

Ensimmäisten lukujen aikana epäluulo vaihtui toisenlaiseksi. Mitä, eikö tämä olekaan sellainen herttainen kyläkuvaus? No, onhan se tavallaan sitäkin, mutta enemmänkin on kyse juuri kirjan nimen mukaisesta sisällöstä - kirjakauppiaan muistiinpanoista bisneksensä tilasta, kirjakauppa-alan murroksesta digitalisoinnin vyöryn alla ja sitten vähän myös ihmisistä (ja kissasta).

Toisissa kohdin tunsin piston sydämessäni, olenhan itse ekirjojen suurkuluttaja - ja tämänkin kuuntelin äänikirjana- mutta olen myös sitä mieltä, että maailma muuttuu. Uskon kirjakauppiaille löytyvän tilaa myöhemminkin, mutta ehkä bisnes muuttuu vähän toisenlaiseksi, eikä Shaun Bythellkään ole jäänyt kirjahyllyjen väliin jumiin vaan miettii erilaisia konsepteja liiketoiminnan laajentamiseksi.

Huomasin seuraavani jännityksellä jokaisen päivän kohdalla kassavirran suuruutta ja verkkomyynnin onnistumista. Se oli yllättävän koukuttavaa. Myös niin kirjakaupassa työskentelevät kuin asiakkaina ovesta sisään kävelevät ihmiset ovat riemastuttavan omanlaisiaan. Kaikkein koukuttavinta on kuitenkin kirjan läpi huokuva vapaus, kirjakauppiaan tyytyväisyys siihen, että voi tehdä työtään omalla tavallaan, omassa kaupassa, omien ihmisten lähellä ja seudulla jota rakastaa. Kukapa meistä ei tuota haluaisi, vaikka aika harvalle se on mahdollista - ja onhan kuvaus kirjafestivaaleista ja muutenkin paikallisia aktiviteetteja eteenpäin vievästä yhteisöstä melko idyllinen - ja hyvin trendikäs.

Minä siis koukutuin. Ennen kuin kirja oli edes lopussa, huomasin korvamerkinneeni seuraavan Audible-hankintani eli kirjakauppiaan seuraavan teoksen: Confessions of a Bookseller.

7.11.2019

Lokakuun luetut

Lokakuu oli lukukuu - tosin ei siihen osuneen syysloman vuoksi, jota sellaiseksi mainostettiin. Minulla kun ei syyslomaa ollut, niin lukuinnon on pitänyt tulla jostain ihan muusta. Ihan huomaamatta, ohimennen tulin lukeneeksi ja kuunnelleeksi peräti 11 kirjaa. Ei hullummin keskellä syksyä.

Äänikirjoja joukossa on vain kaksi ja huomasin jonkinlaisen turtumuksen hiipineen kuunteluun. Aamukävelyillä en enää laittanutkaan kuulokkeita korviin vaan vaeltelin rannalla aaltojen kohinassa. Vika ei ollut kirjoissa, jotka molemmat olivat varsin helppoja kuunnella.

Äänikirjat

Arno Kotron Olli - Yhden miehen varietee loi kuvaa suomalaisen rockin perumiehestä, Olli Lindholmista. En ole koskaan ollut mikään Yö-fani ja muutenkin Lindholm on jäänyt mieleen vähän sellaisena rouheana, mutta ihan mukavana tyyppinä. Äänikirja ei tätä käsitystä varsinaisesti muuttanut.

Ina Westmanin ja Katja Lahden Arkisatuja aikuisille on puolestaan kokoelma Pienen novelliblogin julkaisuja. Kirja on nimensä mukainen ja sopi vallan mainiosta lyhyempiekin kävelymatkojen riemuksi - tai toimiston lounastunnin huvitukseksi. Useammasta tarinasta tunnistin omia tunteitani, varsinkin lasten ja lasten koulujuttujen kohdalla...

Painetut 

Painettuja luettujen listalta löytyy peräti kolme. Syksy on aina vilkasta arvostelukappaleaikaa eikä tämä vuosi ole poikkeus. Niinpä kaksi kolmesta on arvostelukappaleita - toinen pyydetty ja toinen postilaatikkoon tipahtanut. Kolmas puolestaan on osa Turun messusaalista. Pidin kaikista.

Milja Kauniston Tulenpunainen kabaree oli tietysti ihan pakko lukea. Olen miettinyt, milloinkohan Milja ryhtyy kirjoittamaan nykyromaaneja sillä taas tultiin lähemmäs nykyaikaa. Keskiajalta on Ranskan vallankumouksen kautta päästy jo vuoden 1900 Pariisiin. Taiteilijat, kabareet ja maailmannäyttely, siinä miljöö, jossa nuori vanginvartija sotkeutuu tuhopolttoihin ja tutustuu suomalaiseen Ville Vallgreniin.

Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle puolestaan on riemastuttava kokoelma venäläisiin klassikoihin perustuvia elämänohjeita. Ilkka Auerin Domowik puolestaan ansaitsi paikkansa lokakuun Halloween lukuhaasteessa ja oli kertakaikkisen ihastuttava kauhutarina sukusalaisuuksista ja Alismaan olennoista.


E-kirjat 

Loput, eli kuusi, ovat sitten tietysti ekirjoja. Joukkoon kuuluu kevyttä, 1920-luvulle sijoittuvaa cozy mysteryä eli Sara Rosettin Murder at Blackburn Hall ja The Egyptian Antiquities Murder, joissa molemmissa nuori seurapiirinainen selvittelee murhia, diskreetisti tietenkin.  Hyvin kirjoitettu, viihdyttävä cozy mystery on täydellistä lokakuun piristystä. Samaa tyylilajia, mutta nykyaikana ja kummitusten kera oli Kitty Frenchin Mystery at Maplemead Castle - tosin siinä päähenkilö oli kuvattu välillä sen verran tyhmäksi ja dialogi lievästi sanottuna kökköä, että häviää kyllä melkoisesti edelliseen verratessa. Melkein jätin kesken, mutta olihan se ihan herttainen. Kummitusten ansiosta laitoin sen myös edellämainittuun Halloween-lukuhaasteeseenkin.

Parhaiten lokakuun sähköisistä taitaa jäädä mieleen kuukauden ainoa näytelmä eli Jean Cocteaun La voix humaine. Kokemus näytelmästä oli ihanasti monipuolinen sillä luin sen, kuuntelin siitä mielenkiintoista keskustelua ja lopuksi vielä kävin katsomassa Kansallisteatterin esityksen. Nautin jokaisesta osa-alueesta hurjasti ja kokonaisuus on kokemuksena tietysti enemmän kuin osiensa summa.

Sitten ovatkin listalta jäljellä enää Johanna Sinisalon : Iron Sky - Renaten tarina, joka kuuntakaisine natseineen oli ehdottomasti sopiva Halloween lukuhaasteeseen. Ihan jo siksikin, että teemat tuntuivat uutisista liiankin tutuilta.  Viimeisenä sitten vielä Päivi Laitisen Reissunaisia. On aina mielenkiintoista lukea kaavaa murtaneista naisista, jotka omana aikanaa jättivät kotirannat taakseen ja matkustivat mutinoista huolimatta.

Ja kaikkea muuta 

Lokakuu on kirjakuukausi tietysti myös siksi, että samalle kuukaudelle mahtuvat niin Turun kuin Helsingin kirjamessut. Tänä vuonna onnistuin osallistumaan molempiin ja silti pitämään messuhärdellin sopivissa rajoissa.

2.11.2019

Ihmisen ääni

Kiitokset ensi-iltakutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuun Bloggariklubi oli tapansa mukaan inspiroiva ja täynnä mielenkiintoista keskustelua, ehkä normaaliakin enemmän jo pelkästään aiheensa vuoksi. Kaksi ranskalaista näytelmää ja lavalla toisen (Ihmisen ääni) ohjaaja Charles Gonzalès ja näyttelijä Terhi Panula sekä toisen (Rakkauden päätös) kääntäjä/näyttelijä  Timo Torikka. Eihän siinä voi kuin kuunnella ja inspiroitua.

Minut keskustelu inspiroi lataamaan Kobosta Jean Cocteaun näytelmä La voix humaine (Ihmisen ääni). Charles Gonzalès kertoi näytelmän tekstin sisältäneiden pisteiden osoittautuneen rakkaudentunnustukseksi morsekirjoituksena. Näytelmän kirjoitusajankohtana homoseksuaalisuus oli Ranskassa piilossa julkiselta katseelta ja Cocteau rakastunut merimieheen. Oliko morsetus kenties piilotettu julistus, Cocteaulta merimiehelle tai näytelmän naiselta pois lähteneelle rakastetulleen?

Näytelmä nimittäin kertoo rakastuneesta naisesta, mutta rakastetun lähdön jälkeen. Kyseessä on monologi, toinen puoli puhelinkeskustelusta - siitä viimeisestä naisen ja miehen välillä ennen kuin jälkimmäinen katoaa kokonaan uuden rakkauden keskelle. Yhden puhelun aikana käydään läpi hurja tunteiden kirjo, reippaasta eteenpäinkatsojasta, kepeän muistelun kautta petokseen ja epätoivoon, kunnes puhelu päättyy...

Kun kyseessä on monologi ja ainakin minusta vahvasti tekstiin perustuva näytelmä, esitin kysymyksen siitä, miten on mahdollista kääntää ranskasta suomen kielelle menettämättä rytmiä ja kielen vivahteita. Vastaukset olivat mielenkiintoisia. Charles Gonzalèsin mukaan teksti ei kuitenkaan ole se tärkein, vaan näytelmän tekee sen esittäjä. Näyttelijä päättää, miten näytelmä tulkitaan, miten sen kieli herätetään eloon. Hänen mukaansa Terhi Panula on "grande actrice", jonka käsiin ja tulkintaan voi luottaa Cocteaun tapaisen klassikon.
Terhi Panula puolestaan kertoi rytmitystä ja sanoitusta mietityn pitkään ja hartaasti, nimenomaan nyansseja ja merkitystä, oikeaa tulkintaa etsien.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Luin siis näytelmän, koska ohjaaja kuvasi sitä mielenkiintoisesti hyvin ranskalaista kontekstia vasten. Koin myös tekstin kovin ranskalaiseksi, nimenomaan rytmi, huudahdukset ja lauseiden dramatiikka toivat mieleen Gallian. Oli pakko päästä katsomaan, millainen tulkinta ranskalaisen ohjaajan ja suomalaisen näyttelijän käsissä syntyisi. Tartuin siis heti Kansallisteatterin tarjoamaan mahdollisuuteen päästä Ihmisen ääni-monologin ensi-iltaan.

Ensi-illasta on jo hetki aikaa. Piti vähän sulatella kokemusta, sillä vaikka kieli on näytelmässä keskeinen, tässä versiossa oli järisyttävä määrä vaikutteita ja elementtejä muokkaamassa katsojan kokemusta.

Kaikkein keskeisin on kuitenkin tietysti näyttelijä. Omapohjan lava on intiimisti lähellä katsojaa ja Terhi Panulasta aaltoileva tunteiden voima tuntui ensimmäisellä rivillä miltei fyysisenä paineena. Rakastamansa miehen menettävän naisen epätoivo leimusi ja raivosi ja riehui välillä fyysisenä liikkeenä. Hurja suoritus ja upeaa tasapainottelua eri tunnetilojen välillä.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Lavastus oli yksinkertainen, oikeastaan vain porrastasanne toisessa reunassa, pari isoa näyttöä seinässä ja valot - erityisesti valot. Pidin siitä, miten valoneliöt lattiassa kuljettivat tilanteesta (ja välillä tunnesävystä) toiseen. Ne loivat kehyksen.

Näytöillä esitetyt kuvat ja elokuvapätkät puolestaan tukivat monologin etenemistä. Jos tuntisin Jean Cocteaun elokuvan La belle et la bête, voisin todennäköisesti yhdistää esitetyt kohtaukset vielä paremmin näytelmän tunnetilojen ja puhelun vaiheiden kanssa, mutta nytkin kyllä kävi mielessä se, miten peto vaanii naisen mielessä hänen taistellessaan epätoivon ja mustasukkaisen raivon välillä...

Jotain kovasti ranskalaista Ihmisen äänessä on näin Kansallisteatterin versionakin - enkä nyt tarkoita tekstiin jätettyjä ranskalaisia kohtia, jotka tietysti aukenevat vähän eri tavalla kieltä osaavalle. Jotenkin minun mielessäni suvereenisti ja miltei röyhkeästi elokuvaa, ääntä, tekstiä, teatteria yhdistävä teos tiivistää mannermaisen itsetietoisuuden ja varmuuden siitä, että kaikki toki tietävät ja tunnistavat ja tajuavat. Katsoja saa samalla oikeuden tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Missään kohtaa ei pyydetä olemassaoloa tai ratkaisuja anteeksi "Tämä nyt on vähän tällainen", vaan mennään voimalla ja tunteella läpi. Vapauttavaa!

Esitys kestää vain tunnin ja viisitoista minuuttia, mutta siihen mahtuu hurja määrä kokemusta, tunnetta ja varsinkin yksityiskohtia. Ehdottomasti suositeltava kaikille, jotka haluavat joutua myös hieman haastetuksi, hyvällä tavalla hämmennyksiin. Tämän voisi varmaan nähdä pariinkin kertaan ja kohdistaessaan katseensä vähän toisella tavalla näyttöihin ja näyttelijään, olisi kokemus ja symboliikka taas vähän toisenlainen.

Liput ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta

31.10.2019

Natseja kuun takaa eli Halloween lukuhaaste osa 3

Kuva Yöpöydän kirjat

Natseja kuun takapuolella... eikös se ole aika sopiva aihe Halloween lukuhaasteeseen? Näkökulman keikahdus Hitlerin ihannointiin ainakin antaa aihetta jonkinlaisiin kauhunväristyksiin, vaikka viime aikoina samantyyppisiä väristyksiä on joutunutkin kokemaan ihan uutisia lukiessa. Toimittajan hiljennysyritykset seurannalla ja vihaviestinnällä, mediassa tilaa valtaavat Venäjän tsaarikuvaa ihannoivat "isänmaanystävät"... Välillä todellisuus näyttää jo scifiä kummallisemmalta.

Romaanissa sen päähenkilön kyky lopulta ajatella omilla aivoillaan antaa jotain toivoa - en ole aina ihan varma samanlaisesta neuronien tanssissa todellisten hahmojen harmaassa materiassa, mutta ehkä jos heidät saisi lukemaan kirjoja (?)


Kansikuva : WSOY kuvapankki
Johanna Sinisalo: Iron Sky - Renaten tarina
Oma ostos Elisa Kirjasta

Renate on asunut koko elämänsä Kuun varjopuolella, jonne todelliset natsit pakenivat suunnittelemaan Maan valloitusta suuren johtajan kuoleman jälkeen. Hitlerillä on miltei jumalan asema ja ali-ihmisten tehtävänä on palvella rodullisesti puhtaita valtiaitaan.

Kun on koko elämänsä kuullut yhtä ideologiaa, on vaikea huomata sen epäjohdonmukaisuuksia. Renaten kohdalla epäilykset valtaavat mieltä hänen huomatessaan, etteivät arvostetut johtoluokkaan kuuluvat henkilöt noudatakaan kaikille määriteltyjä sääntöjä. Lopullisesti maailmankuva särkyy matkalla Maahan.

Tosin myöskään sinivihreän planeetan asukkaat eivät saa synninpäästöä. Media, muoti ja kaikenlainen ahneus vallitsevat ja ihmiskunta keskinäisessä kilpailussaan saa tuhoa aikaan oikein  urakalla.

Renaten tarina on viihteellinen vaihtoehtoishistoria/scifi -romaani, jonka lukeminen on piristävää vaihtelua, vaikka selvästi kauhugenreen kallistuukin. Onneksi kirja myös herättelee ajattelemeen. jVaikka en usko natseja kuun takaa löytyvänkään, ehkä kirja näyttäisi sen verran pelottavaa kuvaa ideologiahurahduksesta ja kaikenlaisen "ismi"-käyttäytymisen varjopuolista, että sitä pitäisi antaa kouluihin luettavaksi ja keskusteltavaksi . Niin, ja onhan kirja ihan hauskakin.

Kaikkiaan Renaten tarina toistelee monenlaisia kliseitä, mutta kenties pieni toisto ja kelpo kärjistäminen eivät näissä asioissa ole pahitteeksi. Sujuva teksti ja etenevä juoni tekevät paketin helposti nieltäväksi, mutta vaivihkaa juuri nuo nurinkurin käännetyt kliseet myös ruokkivat aivojmassaa stimuloivalla aineksella.

En ole nähnyt Iron Sky -elokuvaa, joten en voi arvioida kirjan suhdetta siihen. Ilmeisesti Johanna Sinisalo on jossain vaiheessa ollut mukana elokuvan käsikirjoitusta ideoitaessa ja siitä sitten on tämäkin kirja saanut alkunsa.

Renaten tarinasta ovat kirjoittaneet myös ainakin seuraavat blogit:
Bibliofiilin päiväunia
Todella vaiheessa 

Tämän vuoden Halloween lukuhaasteeseen ehdin mukaan kolmella kirjalla. 
Aiemmat postaukset täällä ja täällä


29.10.2019

Outoja tapahtumia, otuksia ja sukusalaisuuksia eli Halloween lukuhaaste osa 2: Domowik

Kuva Yöpöydän kirjat

Tässä viimein toinen osa lokakuun Halloween lukuhaasteeseen.  Lukenut kyllä olen, mutta kirjoittaminen on jäänyt vähän kaikenlaisen kirjamessuilun ja muun touhun jalkoihin. No, tällä viikolla sitä kai varsinaisesti Halloween onkin ajankohtainen. Kelikin on muuttunut teeman mukaiseksi. On kylmää, synkkää ja märkää. Lehdet ovat varisseet ja syyshortensiakin siirtynyt kuivakkaan talviasuunsa. Sopiva tunnelma kummituksille ja muille kummajaisille.

Haamu löytyy tästäkin kirjasta ja lisäksi Alismaan asukkeja ja sukua vainoavat pahalaiset, siis paljon perinteisiä kauhutarinan elementtejä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään vertahyytävän pelottava tarina, vaan nuorille (lapsille?) tarkoitettu sopivasti jännittävä juttu Vilman muutosta perintötaloon.

Ilkka Auer: Domowik 
Oma ostos Turun Kirjamessuilta 

Oi, että... Minä en varsinaisesti ole kauhugenren ystävä. Liian pelottavat tarinat ryömivät mukaan uniin ja ylivilkas mielikuvitus värittää niitä vielä lisää. Ilkka Auerin kauhutarinoitakin olen vähän vältellyt, mutta Domowikin perusteella pitää kyllä ehdottomasti tutustua muihinkin (Anastasia, Kymnaasi...) Tämä nimittäin ei varsinaisesti pelottanut vaan oli kaikessa synkkäsävyisessa kummallisuudessaan ihastuttava lukukokemus.

Vilma muuttaa perheineen vanhaan taloon perittyään sen yllättäen isosedältään. Heti taloon saavuttuaan hän huomaa, ettei kyseessä olekaan tavallinen rakennus, vaan sen liepeillä ja sisällä on monta kummallista asiaa. Vähitellen Vilman onnistuu selvittämään isosedän jättämiä arvoituksia Domowik-kotihengen avustuksella ja joutuu lopulta kohtaamaan suvun pelottavat salaisuudet ja Alismaan kauhut.

Kuulostaa siis varsin kauhupainotteiselta, eikös ? Jännittäviä tapahtumia kirjasta löytyykin, mutta sopivasti annosteltuina ja aina kuitenkin sopivasti turva löytyy kulman takaa. Itse asiassa mietin, voisiko tämäntasoista kauhua antaa jopa kuopukselle. Toto on kirjastossa sormeillut muutamaan kertaan Goosebumps-sarjan kirjoja, muttei vielä uskaltautunut niitä lainaamaan. Toisaalta Noidan käsikirja tuli uniin... Katsotaan.

Vilman kohtaama maailma on viehättävä yhdistelmä satuja, kauhuelementtejä ja vanhoja legendoja oman maailmamme rinnalla (tai alla) olevasta rinnakkaisesta todellisuudesta, jonka asukit vain jotkut maan ihmisistä voivat nähdä. Keijut, tontut ja erilaiset henget ovat saapuneet tarinoihimme juuri noilta mailta.

Hahmot ovat mielenkiintoisia ja vaikka pahikset ovat tosi pahoja, voi myös suru muuttaa käytöksen ikäväksi ja viedä pahuuden piireihin. Silti on toivoa ja samalla myös erilaisuudelle annetaan tilaa.

Tykkäsin siis kovasti tästä herttaisesta ja ihastuttavan kummallisesta kauhutarinasta ja vaikka edelliset sanat ehkä tuntuvat kovasti ristiriitaisilta, minusta ne kuvastavat Domowik-tarinaa varsin oikein.

27.10.2019

Se on sitten Helsinginkin kirjamessut taputeltu kasaan


Minun osaltani Helsinki oli tänä vuonna vain yksipäiväinen eli pyörähdin messuilla muutaman tunnin verran lauantaina. Juuri tulleen tiedotteen mukaan ei minun puuttumiseni kuitenkaan messujen kävijämääriä heilauttanut muinakaan päivinä. Kirjamessuilla nimittäin Helsingissä(kin) kävi melkein 92.000 ihmistä!

Aivan huikea määrä kävijöitä siis! Eikä kuitenkaan ollut tungosta edes lauantaina - ei edes ruokapuolella. Myös näytteilleasettajia ja esityksiä oli ennätyksellisen paljon, mutta mitä ilmeisimmin myös tilaa ja pohjaratkaisua oli väljennetty. Se kannatti, sillä tungosta ei tuntunut olevan missään ja sehän tarkoittaa tyytyväisempiä kävijöitä.

Nyt tosin taisin vähän valehdella - huomasin kyllä monen lavan edustan olevan aivan piukassa ihmisiä eikä istumapaikkoja mistään. Pientä urputusta onkin kuulunut siitä, miten kaikki eivät aina onnistuneet edes kuulemaan saati näkemään kiinnostavia keskusteluja... Oma kokemukseni tungoksen puuttumisesta taitaa vaan johtua lauantain messuhaahuilustani. En nimittäin päätynyt kuuntelemaan kuin yhtä esitystä eli Milja Kauniston ja Kira Poutasen haastattelua aiheesta "Millaista on olla kirjailija Ranskassa".

Oli hauska, miten molemmat korostivat suomen kielen tärkeyttä ulkomailla asuessa ja varsinkin Milja Kaunistolle nimenomaan maa, sen historia ja kulttuuri ovat kieltä tärkeämpiä. Minulle itselleni tilanne on päinvastainen ja kiinnostuus maahan on kasvanut kiinnostuksesta kieleen. (Tosin en myöskään ole kirjailija, enkä asu Ranskassa, mikä sitten lieneekään syy ja mikä seuraus).

Muuten meni aikalailla haahuiluksi ja kaiken lisäksi vielä melkein puolittain ruokapuolella. Kirjasaaliskin oli melkoisen keittokirjapainotteinen:

  • Annin uunissa - ihanimmat leivonnaiset jokaiseen vuodenaikaan
  • Martat keittokirja - innostu ja onnistu keittiössä 
  • Hyvää joulua! - Välimäki/Lindholm 
  • Kirjailijoiden Helsinki - Eino Leino
  • Sexdeathbabies - Maija Muinonen 
Listan viimeisen kirjan sain arvostelukappaleena Teoksen bloggaritilaisuudesta. Valitsin useamman mielenkiintoisen kirjan keskeltä juuri tämän romaanin muutamasta syystä. 
  • En ole ennen kuullut kirjan osia ja rakennetta kutsuttavan "lötkömudaksi" - pakkohan tuo on tutkia
  • Tämän kirjan graafinen ilme on osa lukukokemusta, joten ekirja ei taida välttämättä toimia (varsinkaan mustavalkoisen lukijan ruudulla), kun tekstikin on sininen.
  • Jos kirja pelastaa kirjailijan muuttumasta "konservatiiviseksi kurpaksi", on se pakko lukea. Ehkä pelastuksesta voi tarttua jotain itseenikin. 
Muita tilaisuudessa kuvattuja kirjoja ja tavattuja kirjailijoita olivat 
  • Riikka Pelo: Kaikki elävä - mykkyys osana kieltä, ja eläimetkö muka mykkiä - tämä pitänee joskus lukea
  • J.P.Laitinen : Lume - käyttäytymistieteitä, aisteista ja aivoista fiktion kautta ? Kuulosti sen verran mielenkiintoiselta sekoitukselta, että pitää ehdottomasti lukea. Oli myös mielenkiintoista kuulla Laitisen kertomus siitä, miten hän koko henkilöhahmojen kokoamisen vaikeaksi. Kävi mielessä, että eikös tuo ole sinänsä looginen tilanne ? Jos ajattelussa lähtökohtaisesti jokainen ihminen aistii ja kokee asiat yksilöllisellä tavalla, miten voisi yksi kirjailija tavoittaa henkilöhahmojensa sisäisen maailman vaikeuksitta ja kevyesti ? Siinähän voi mennä aika solmuun, jos liikaa pohtii. 
  • Marianna Stolblow: Surua se tyttö kantaa. Kertomus siitä, miten tyttö joutui vankilaan. Mielenkiintoinen tämäkin. 
  • Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä kuulosti erilaiselta sinä-kertojarakenteensa vuoksi. Ei ihan helppo kuvio hahmottaa näin kirjaa lukematta... 

Kiitos Teos-kustantamolle kutsusta. Hienoja kirjoja taas syksy täynnä.


24.10.2019

Helsingin Kirjamessut - jonkunlainen tärppilista

Kuva aiemmilta vuosilta 

Tänään alkoivat Helsingin Kirjamessut. Itselläni haittaa työ pahasti harrastuksia, joten pääsen messuille vasta lauantain (ja ehkä sunnuntaina). Kiirettä on pitänyt muutenkin sen verran, että vasta nyt ryhdyin katselemaan messujen ohjelmaa. Joitain poimintoja kiinnostavista ohjelmista alla:

Lauantai 

12:00 Dekkarilauantai - Historian vetovoima (Punavuori)
Tykkään kovasti historiallisista dekkareista ja olenkin lukenut sekä Virpi Hämeen-Anttilan että Terttu Autereen dekkareita. Heidän seurassaan vielä minulle tuntemattomampi Pekka Hyyti ja aiheena, miksi menneet ajat kiehtovat.

13:30 Viinilehtikokkaa - Kauppahallin Näytöskeittiö 
Ruokaa, kyllä kelpaa.

15:30 Perheen ruokavuosi - Kauppahallin Näytöskeittiö 
Ruokaa koko perheelle

Sitten vielä yksi bloggaritilaisuus...
Kovin näyttää lyhyeltä ohjelmalta, mutta pitää vielä konsultoida seuraksi tulevaa siskoani hänen preferensseistään...


Sunnuntai 

Seuralaiseksi ilmoittautui esikoinen. Katsotaan, mitä mieltähän on minun listastani.

10:30 Sexdeathbabies Hakaniemi
Tosin en ole ihan varma, ollaanko teinin kanssa tuohon aikaan vielä liikkeellä...

11:00 Varjo - Jeanne D'Arcin lyhyt, toiveikas elämä Hakaniemi
Hannu Mäkelä kertoo uudesta kirjastaan

12:00 Kirjakallion paneeli - onko tämä tarina totta ?
Mitä on autofiktio ? Lukiolaiset haastattelevat, luulisi kiinnostavan lukiolaista ?

13:30 Kapen parhaat - Kauppahallin Näytöskeittiö 
Ruokaa!

14:30 Satuja ja tarinoita ranskaksi  - Toukola
Olisi kiva itsekin kuunnella ranskaksi luettua tarinaa.

15:30 Martat keittokirja - Kauppahallin Näytöskeittiö
Tämä kirja kiinnostaisi muutenkin... 

Huomasin myös, että Helsingissäkin olisi tietovisa Soturikissoista, mutta ehkä jätetään kuopus tällä kertaa kotiin. Yksi voitto kirjamessuvuodessa riittänee...


20.10.2019

Vielä venäläisistä klassikoista - kuukauden teatteri: Lokki

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta 

Jatketaan venäläisten klassikoiden tunnelmissa. Olen aiemminkin ihmetellyt, miten asiat tulevat aina jonkinlaisissa sarjoissa. Niin nytkin. Luettuani venäläisistä klassikoista, kävin teatterissa katsomassa venäläistä klassikkoa. Nautin molemmista. Itse asiassa, olin oikein yllättynyt siitä, miten paljon pidin Kansallisteatterin Lokki-versiosta.

Sinänsä Anton Tsehovin Lokki on tyypillinen venäläinen klassikko. Draamaa, taidetta ja suuria tunteita. Rakkautta, epätoivoa - todennäköisesti ensimmäinen johtaa toiseen. Nämä ovat aineksia, jotka yleensä jossain kohtaa saavat rationalistisen minäni väsähtämään ja emotionaalisen minäni tuntemaan henkilöhahmojen kanssa samaa epätoivoa.

Lokki on kertomus siitä, miten ihmiset kävelevät onnensa ohi - eivätkä oikein voi sille mitään. Kun rakastaa toista, joka rakastaa kolmatta, joka haikailee neljännen perään, ei onnelle ja täyttymykselle oikein löydy mitään rakoa. Kun tähän yhdistää epäterveen äiti-poikasuhteen, on tragedia valmis.

Dominoiva äiti on tässä näytelmässä kuin taide sinänsä. Vaatii kaiken, antaa vähän, pitää vallassaan vahvoin sitein. Maria Kuusiluoman upean intensiivinen Irina Nikolajevna Arkadina ei voi toisaalta antaa tilaa pojalleen, toisaalta hyväksyä vanhenemisen tuomaa luopumista tähteydestään.

Maria Kuusiluoma on tietysti suvereeni roolissaan, mutta Konstantinia esittävä Miro Lopperi luo hänelle voimakkaan vastapainon, jolloin näytelmä pysyy lavalla balanssissa. Aksa Korttila Ninana on niin kovin viaton, niin kovin intohimoinen. Vesa Vierikko Irina Nikolajevnan veljenä täydellinen vastapaino tämän diivalle. On ehkä Kansallisteatterin kyseessä ollessa vähän itsestäänselvää, mutta näyttelijät ovat kaikki rooleissaan erittäin taitavia. Vahvat roolisuoritukset kehräävät näytelmään juuri ne  näkymättömät langat, jotka tiukoiksi kiristyessään pyörittävät ihmisiä toistensä ympäri ja luovat kokonaisuutta koossa pitävän jännitteen. Siinä yksi syy nautinnolliseen teatterikokemukseen.

Oman osansa toivat myös puheen lisäksi käytetty liikunnallinen rytmitys ja musiikki. En tunne näytelmää tekstinä (pitäisi varmaan lukea), mutta olisikohan osa tarinasta käännetty liikkeen kielelle? Pysähtyneet asetelmat, vaivihkaiset liikkeet ihmisten välillä ja tarkasti mietityt paikkamerkit veivät osaltaan tarinaa eteenpäin ja piirsivät nuo edellä mainitsemani langat värein katsojan silmien eteen, vaikkei lavastuksessa kuitenkaan mitään langanpätkiä roikoteltu - ei tarvinnut. Lavastus muutenkin oli jännittävän  yksinkertainen, mutta toimiva, symboliikaltaan näytelmän tarinaa tukeva. Erityisesti pidin eri pituisilla jaloilla vinoista tuoleista.

Päällimmäiseksi esityksestä jää mieleen sellaisia sanoja kuin "napakka" ja "jäntevä". Missään kohtaa Lokki ei päästä katsojaa tipahtamaan omiin ajatuksiinsa vaan vyöryttää tarinaa eteenpäin.  Kaikki pysyy koossa, hetkeäkään ei näy venäläisille klassikoille mielessäni tunnusomaista paikallaan veuhtomista. Mennään vääjäämättä eteenpäin.

Pidin tässä esityksessä niin kovin monesta asiasta. Emmi Parviaisin laulu oli upeaa ja vei näytelmän tunnelman pois perinteisestä venäläisestä klassikosta sen teemojen vaatimaan yleismaailmallisuuteen. Lavastuksesta, rytmityksestä ja näyttelijöistä jo kirjoitinkin. Itse asiassa minun on vaikea löytää mitään kritisoitavaa.

Nautin suuresti. Toki olin myös sopivassa mielentilassa Bloggariklubin mielenkiintoisten keskustelujen päälle. Seuraavaksi hypätäänkin sitten venäläisistä klassikoista ranskalaisiin. Luin jo Jean Cocteaun La voix humaine -näytelmän ensi viikon ensi-iltaa silmällä pitäen. Tuskin maltan odottaa.

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta