20.11.2022

(Luku)päiväkirja: Ratkaisuja läskeille

 


Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
Arvostelukappale kustantajalta 

Eikös ole kirjalla ihana kansi ? Herkullinen karkki, jota tekee mieli hipelöidä ja maistella... (Ei kun, ei tietenkään maistella. Enhän minä voi karkkia, kun on ne kilot, joista pitäisi päästä eroon... )

Mikä ylläolevassa ajatuskuviossa häiritsee ? Kaiketi sama asia, josta Raisa Omaheimo kirjoittaa. Yhteiskunnassamme on sisäänrakennettuna läskipelko. Pääosaan ei nousekaan positiivinen huomio ihanan kirjankannen luomasta karkkiajatuksesta, vaan mieli suuntaa heti kieltämään karkin, "kun ne kilot". 

Minä en koskaan ole ollut varsinaisesti lihava tai edes mieltänyt itseäni erityisen ylipainoiseksi. Todennäköisesti syynä on suku, jossa lihavuus on enemmän normi kuin poikkeus ja edelliseen sukupolveen verraten olen ollut se hoikempi tapaus. Niinpä nyt sitten vaihde- ja koronavuosien myötä tulleet kilot saavat minut vähän hämmentymään. 

Sisäistetystä läskipelosta ja lihavuuden välttelemisestä kertonee se, etten viime aikoina ole pahemmin omia valokuviani laittanut sen paremmin blogiin kuin someen. En tunnista itseäni kuvissa silmiään poskien takaa siristelevästä tuhdista tädistä ja nolottaa laittaa "sellaisia kuvia". En laittanut muutama päivä sitten postaamaani Hobitti postaukseenkaan perinteista teatteriselfietä siskon kanssa, vaikka sellainen otettiinkin. Anteeksi. 

Juuri tämän takia Raisa Omaheimon kirja on tärkeä. Siinä ei tullut  minulle varsinaisesti mitään uutta asiaa. Kaikki nuo tilanteet, asenteet ja asiat olen kyllä kuullut ennenkin, mutta mitä ilmeisimmin en ole asiaa sisäistänyt ja huomaan katseeni edelleen toistavan selkärankaan upotettuja kaavoja. Ehkä tuttuus teki sen, että ensin vähän petyin kirjaan ja luokittelin sen hivenen "heppoiseksi". Jotenkin kai odotin ihmereseptiä sille, miten kaikki muuttuisi. 

Ei sellaista ihmereseptiä ole. On vain ihmisiä, kuten Omaheimo, jotka herättelevät, muistuttelevat ja tekevät olon välillä epämukavaksi. Muutos kokonaisuudessa syntynee sitä yksilöiden huomatessa oman katseensä ja kohteen väliin tungetun vääristävän linssin. Tietoinen korjausliike on tarpeen, jotta muutoksesta tulee pysyvää. Toki sitä voidaan tönäistä eteepäin myös päivittämällä koulutusta vaikka opettajille ja terveydenhoitoalan ammattilaisille. 

Väsyttää. Sama muutosliike tarvitaan niin monella alueella, niin monen piirteen hyväksymisessä ja tasa-arvon vahvistamisessa. On pelottavaa saada itsensä kiinni läskipelon, sisäistetyn naisvihan, muukalaisvihan ja luokka-ajattelun tuottamista reaktioista, mutta tietoisuus on tärkeää ja ajattelua voi muuttaa vain päättämällä saada muutos aikaiseksi. Valppaus on tarpeen. Muistuttelu on tarpeen. Ehkä tämän kirjan voisi antaa kouluihin luettavaksi. Ainakin taidan tarjota sitä pojalleni. 

Ratkaisuja läskeille on sekoitus Raisa Omaheimon omakohtaisia kokemuksia sekä tutkimustietoa eri puolilta maailmaa. Se on helppolukuinen, nopeakin, mutta jää sitten pienesti nakuttamaan takaraivoon. Kirjan lisäksi kannattaa kuunnella kirjailijan ajatuksia sen tiimoilta. Minä pääsin alkuun kustantajan järjestämässä bloggaaja-illassa, jolloin kolme kirjailijaa kertoi kirjoittamisesta ja teoksistaan. Kirjan lukemisen jälkeen kuuntelin Takakansi-podcastin (ainakin Soundcloud ja Spotify) jakson, jossa Marko Suomi ja Raisa Omaheimo kävivät dialogia kirjasta ja sen ajatuksista. Suosittelen. Keskustelu syvensi kirjan lukukokemusta ja avasi minullekin vielä enemmän sen tekstejä, jotka olin ehkä ohittanut hieman liian tuttuina. 


Kolmen kova sarja. Sain juuri loppuun Helsingin Sanomien esikoispalkinnon voittaneen Susanna Hastin Ruumis/Huoneet, joten siitä lisää jossain kohtaa. Huomaan kirjan kirjaversumin myös tehneen tepposiaan ja laittaneen minulle peräkkäin yllättäen pari täysin erilaista kirjaa samalla teemalla. Kalmanperhon kutsu odottaa vielä vuoroaan (ja Totoakin), vaikka se oli alunperin minut paikalle houkuttanut teos. Lukemista vain on kertynyt taas niin paljon.

Tämän syksyn kirjailijatapaamiset ovat taas muistuttaneet siitä, miten ihanaa kirjallisuuskeskustelu on. Siksikin nuo podcastit ovat tulleet luureihini jäädäkseen muutenkin kuin ruoka-aiheiden osalta. 

(Ruoka)päiväkirja: Podcastien lumoissa


Joka päivä on pakko syödä ja se tarkoittaa kolmen "lapsen" perheessä melkoista työmäärää sekä ajallisesti että aivollisesti. Aina välillä aivoissa ei kuitenkaan tapahdu mitään ja inspiraatio on hukassa pahemman kerran. Minulla on viime aikoina (vuosina) noita kokkausjumihetkiä ollut enemmän kuin tarpeeksi, Ikinä ei uskoisi, että joskus olen oikein ruokablogia ollut pitävinäni, kun nykyään ei meinaa saada perusannoksiakaan pöytään. Eikä ole tainnut ruokapäiväkirjakaan pahemmin täällä blogissa päivittyä.

Onneksi lapset ovat jo niin isoja, että kokkausvuoroja voi surutta nakittaa säännöllisesti ja onhan meillä ollut noita Ruokaboksejakin välillä käytössä. Silti äidillä kai on kuitenkin meillä suurin vastuu porukan ruokkimisesta. 

Olen yrittänyt löytää uudelleen kokkauskipinää monella tavalla. Aina joskus löytyy jotain ruokalehdistä ja keittokirjojahan meillä on ihan liikaa, mutta viime aikoina olen huomannut erityisesti podcastien toimivan. Harvoin niistä mitään reseptiä tulee otettua, mutta niistä saa inspiraatiota  uudentyyppiseen ruokaan/ainekseen tai muistutuksen vanhasta suosikista. 

Viimeisen vuoden aikana olen erityisesti kuunnellut Bella Table-podcasteja, mutta nyt kuuntelin putkeen myös 10 jaksoa (eli kokonaisen tuotantokauden) Samassa liemessä-podcasteja. Niiden takaa löytyvät Meri-Tuuli Väntsi ja Pipsa Hurmerinta niin kuin aiemmin kovasti pitämässäni ruokaohjelmassakin  ja tyyli jatkuu samanlaisena. Rempseää ja kuvia kumartelematonta puhetta ruoasta, ruokaan liittyvästä bisneksestä ja vähän kulttuurianalyysiäkin. Viihdyin. 

Lisäksi tulin taas avanneeksi Samassa liemessä keittokirjan, josta olen monesti ennenkin löytänyt ratkaisun pahemman laatuiseen kokkausjumiin. (Hitsit vaan, kun jäi sobanuudelit tänään ostamatta - olisin tehnyt tuon ruokaohjelmalinkin taakse kirjaamani sienireseptin). 

Nuudeleita siis ei kaapissa ollut, mutta teinkin podcastin ja vanhojen lehtien selailun myötä mieleen juolahtanutta majoneesi-punainencurry - lohta. Luitte oikein. Tästä ei lohireseptiä enää helpommaksi saa. Jostain Glorian ruoka ja viini - lehdstä sen olen aikoinaan bongannut.

 

**************

Helppo Curry-lohi

Ota pala lohifileetä. Huuhtele, kuivaa ja pistä pikkuisen pippuria pintaan - laita uunivuokaan. 

Sekoita keskenään majoneesia ja punaista currytahnaa. Maista vahvuus ja siis ainesten suhteet oman maun mukaan, minulla varmaan  3 osaa majoneesia ja 1 osa currytahnaa. 

Levitä lohen päälle, laita uuniin 200 asteeseen noin 30min... 

***************

Kaveriksi laitoin uuniin kikherneitä, porkkanapaloja, sipulia, valkosipulia ja herkkusieniä maustettuina Provencen yrteillä, suolalla, pippurilla ja lorauksella seesamiöljyä. Vajaan puolen tunnin jälkeen levitin päälle vielä granaattiomenamelassilla ja suolalla hierottua lehtikaalia ja vähän oliiviöljyä. 

Riisiä alle. 

Että sellaista podcast inspiraatiota tällä kertaa. Ruokapodcasteista siirryin sitten luontevasti kuuntelemaan kirjapodcastia eli Takakansi-podcastin jaksoa, jossa Marko keskustelee Raisa Omaheimon kanssa tämän Ratkaisuja läskeille -kirjasta. Minäkin olen kirjan lukenut ja podcast toi siihenkin lukukokemukseen taas uutta syvyyttä. 

Lukeminen taas... no todetaanpa taas, että kummasti kirjat kulkevat ryhmissä. Jostain syystä olen viimeksi lukemissani kirjoissa törmännyt lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Yhdessä kirjassa joutuen täysin aiheen yllättämäksi, mutta siitä lisää myöhemmin. 

19.11.2022

Hobitti teatterissa

Kuva: Turun Kaupunginteatteri / Otto-Ville Väätäinen 

 Jännästi leijuvat irrallaan nämä marraskuun viikot. Ranskan jälkeen en oikein ole saanut kiinni ajan virrassa ajelehtivista hetkistä. Päivät kuluvat tunti kerrallaan, teen töitä, ruokaa, kotihommia, neulon, mutta kaikki jotenkin puuroutuu hämärään. Asiaa ei tietysti auta pieni flunssa ja koulussa kiertävä korona, joka piti meidät tällä viikolla melko tiiviisti kotona. 

Onneksi tänään on satanut lunta ja onneksi aina välillä on tapahtumia, jotka virkistävät. Viime viikonloppuna käväisimme Turussa ja Turun kaupunginteatterissa koko konkkaronkka. Oli kivaa! 

Keväällä kävin siskon kanssa katsomassa Amadeus-esityksen, josta pidin kovasti (vaikken saanutkaan aikaiseksi blogata) - Hobittia katsomaan piti tietysti ottaa pojat mukaan, sillä kaikki tuntevat tarinan ja suurin osa seurueestamme on jopa lukenut kirjan. Minä tietystä muutamaankin kertaan. 

Eikä hobitti pettänyt. Tapahtumarikasta ja nyansseiltaan kerroksellista tarinaa on tietysti vaikea saada näyttämölle, mutta kunnianhimoisesti on Turun kaupunginteatterissa tarinaan tartuttu ja se on toistettu melkoisen uskollisesti (dramatisointi : Sami Keski-Vähälä). Tässä on tietysti hyvä ja huono puolensa - toisaalta näytelmästä tulee väkisinkin vähän sellainen sarja kirjasta tuttuja kohtauksia ja tarina etenee hieman nytkähdellen, toisaalta kukaan ei voi väittää, etteikö oltaisi uskollisia alkuperäiselle tarinankaarelle. Sitä paitsi, kaikkihan nyt tietävät, mitä juonessa tapahtuu (lue: pitää tapahtua), eikös ? Rytmityksessä olin parissa kohtaa eri mieltä. Minusta kotkien pelastus ja Smaugin kuolema olivat pikkuisen hätiköityjä, mutta kaipa tarinaa piti saada reippaasti eteenpäin. 

Näyttelijöistä Bilbo (Teemu Aromaa) ja Klonkku (Miska Kaukonen) olivat huikeita. Heidän yhteiskohtauksensa luolissa oli suorastaan lumoava. Koko shown varastivat kuitenkin Turun taideakatemian sirkuslinjalaiset. Örkkien tulishow kirvoitti spontaanit aplodit ja hämähäkkien liikehdintä puistattaa vieläkin. 

Hämähäkeistä puheenollen on myös aivan pakko mainita upea ja toiminnallinen puvustus, joka loi osaltaan tunnelmaa. Juurikin nuo hämähäkit selässä keikkuvine jalkoineen olivat inhaakin inhempia ja puvut toimivat mahtavan hyvin taitavan liikehdinnän mukana luoden todellisen illuusion verkkojen asukeista. Myös jätit oli luotu hienosti. 

Lavastuksesta ja tehosteista olin jo aiemmin kuullut ylistäviä kommentteja, eivätkä ne olleet millään tavalla liioiteltuja. Konnun hobittilaan teki itsekin mieli poiketa teelle ja varsinkin örkkien luolan aukeaminen ja Bilbon harhailu sormuksen varjona olivat vaikuttavia. Smaugin luola ja lohikäärme itse oli samalla ihanan klassinen toteutus ja niin elävä! 

Kaikkiaan nautin näytelmästä suunnattomasti. Näytös kestää väliaikoineen melkein kolme tuntia, mutta aika meni yhdessä hujauksessa. Klassikkotarinassa on imua ja Turun kaupunginteatterille oli luotu upea fantasiamaailma. Näytöksiä on vielä muutama ennen joulua, joten jos kaipaat jotain nautinnollisen viihdyttävää piristystä pimeään aikaan, niin Hobitti on oiva vaihtoehto. 

12.11.2022

(Luku)päiväkirja: Uusia dekkareita

Onpa taas tullut luettua useampikin dekkari ja hauskasti kolme neljästä painetussa muodossa. Olen pitkästä aikaa nauttinut kirjan tunnusta käsissä, sivujen kahinasta ja siitä, miltä painettu sana näyttää ja tuntuu. Kirja on esineenä edelleen yksi suosikeistani, ja vaikka pidänkin ekirjojen helppoudesta ja äänikirjojen soljuvuudesta, on painettujen kirjojen lukemisessa edelleen se sama luomous kuin kirjainten ensimmäisen kerran hypähtäessä edessäni ymmärrettäviksi sanoiksi. 

Kaikki neljä lukemaani dekkaria ovat ilmestyneet tänä vuonna ja kolme niistä sain Gummerukselta Clare MacIntosh - videotapaamisen yhteydessä arvostelukappaleina. Clare MacIntoshin dekkarista Tummat vedet jo kirjoitinkin, mutta sen jälkeen olen lukenut myös kaksi muuta. 

B.A.Paris: Herätä minut kuolleista
Gummeruksen arvostelukappale 

Herätä minut kuolleista ei ole perinteinen dekkari, mutta edustaa viime vuosina muodikasta psykologista trilleriä, jossa henkilöhahmot eivät ole aina erityisen rakastettavia. He tekevät virheitä ja kauheita asioita hyvästä tahdosta huolimatta ja välillä joudutaan miettimään, kenen mieli tekee tepposet. 

Kaksitoista vuotta sitten Finn kadotti tyttöystävänsä. He olivat palaamassa matkalta ja pysähdyspaikalla Layla vain katosi. Finn kävi vessassa ja hänen palatessaan ei autossa enää ollut ketään odottamassa. 

Nyt Finn on menossa naimisiin Laylan sisaren kanssa, mutta uutisen julkaisemisen jälkeen alkavat oudot tapahtumat. Onko Layla sittenkään kuollut ? Menivätkö tapahtumat pysähdyspaikalla juuri niin kuin Finn muistaa ja on kertonut?

Asetelma on mielenkiintoinen, mutta  minulla kesti aika kauan päästä tarinaan kiinni. Luin kirjaa pienemmissä pätkissä, kunnes yht'äkkiä huomasin kiinnostuvani siitä, millainen tarinan kuvio lopulta sitten onkaan. En arvannut loppuratkaisua, mikä on tällaisessa kirjassa hyvä juttu. 

Kaikkiaan siis hyvä genrensä edustaja. En ole ihan varma, miksi odotan jotain uutta. Ei liene ihan helppoa keksiä jotain todella erilaista tämän genren sisällä, mutta jotenkin tuli sellainen olo kuin olisin lukenut jotain melkein samanlaista ennenkin. 


Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö
Gummeruksen arvostelukappale

On aina ilahduttavaa, kun Suomesta löytyy uusia hyviä dekkarikirjailijoita. Tällä kertaa tosin taitaa "löytöpalkkio" mennä länsinaapuriimme, sille kirja on alunperin ilmestynyt Ruotsissa. 

Kyseessä on dekkarifanin esikoisteos. Nilla Kjellsdotter sijoittaa tapahtumat kotiseudulleen Pohjanmaalle ja hän on todellakin genrensä lukenut. Kyseessä on melko tyylipuhdas pohjoismainen dekkari. 

Päähenkilönä on - tällä hetkellä niin muodikkaasti (?) - nuori naispoliisi, jolla on takanaan traumaattisia kokemuksia. Nyt Vaasan Kivipuistosta löydetään pahasti kylmettynyt tyttö. Hän ei vastaa kenenkään kadonneeksi ilmoitetun kuvausta ja kohta poliiseilla on tutkittavanaan myös tunnetun tutkijan murha. Kummasti tapaukset näyttävät linkittyvän toisiinsa ja vuosien takaisten kauheuksien kerä alkaa aueta. 

Kirja edustaa genreään hyvin. Esikoisuuden huomaa ehkä siitä, että käänteissä ja luvuissa olisi vielä ollut hieman tiivistämisen ja linkittämisen varaa. Nyt punaista lankaa joutui välillä vähän miettimään. Toki jotain voi kertoa lukijan keskittymiskyvystä se, etten muutamaa viikkoa kirjan lukemisen jälkeen oikein muistanut loppuratkaisua ja piti palata tarkistamaan. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta pohjoismaiseen tapaan niitä on aika paljon ja heidän välisensä suhteet ovat kiemuraiset. Kaiken lisäksi pienelle paikkakunnalle tyypillisesti, kaikki tuntevat tai ainakin tietävät suurin piirtein kaikki, mikä lisää lievää sekavuutta. Pidin kuitenkin siitä, miten tunteet ja toiveet eivät ollut aina selkeitä päähenkilön ja hänen läheistensä välillä ja todellisuuden tapaan paljon jäi sanomatta.

Minun varmaan täytyy pitää vähän taukoa dekkareista tai katsoa seuraava vähän eri tyylialueelta, sillä nyt on peräkkäin osunut vähän turhan monta nuorta naispoliisia setvimään rikosten lisäksi omia traumaattisia kokemuksiaan. (Hildur, Italialainen peli, Tummat vedet, tämä...) Vaikka tarinat ovat hyvin kirjoitettuja, miljööt erilaisia ja juonenkäänteetkin vaihtelevat, on kaikissa jotain kovin samaa ja se käy pidemmän päälle puuduttavaksi. 


Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Storytel ekirja

Kolmas, vähän vähemmän nuoresta naisesta kertova dekkari on Ruth Galloway -sarjan ties kuinka mones osa. Se viimeisin, jossa Ruth on tosiaan jo vähän vanhempi ja koululaisen äiti. Muutenkin suhdekuviot, työ ja asuinpaikkakin ovat menneet uusiksi. 

Sitten epäilty sarjamurhaaja lupaa paljastaa lisää uhriensa hautapaikkoja, kunhan vain nimenomaan Ruth tutkii luut. Tapaus tuo Ruthin takaisin sekä marskimaalle että komisario Nelsonin lähelle. 

Pidin tästä osasta itse asiassa enemmän kuin aikaisemmista, ehkä juuri dynamiikan muutoksen vuoksi. Ei kierretty samanlaista kehää kuin aina aikaisemmin Ruthin ja Nelsonin leikkiessä sitä kuuluisaa kissa ja kuuma puuro -leikkiä. Ratkaistava tapauskin on jotenkin aiemmista poikkeava ja ehkä vieläkin monisäikeisempi. 

Taattua Griffithsiä siis. Ruth Galloway on yksi niitä harvoja sarjoja, joista oikeasti luen aina uusimman. Onneksi niiden välillä on aikaa, sillä vähän samaan tapaan kuin Donna Leonin komisario Brunetti kirjoissa, näitä ei jaksa lukea kovin montaa peräkkäin. Silti suosittelen aloittamaan sarjan alusta, jollei vielä siihen ole tutustunut. Sen verran kronologisesti Ruthin elämä etenee. 


Jos vielä haluat lukea lisää, täältä löytyy kokonainen dekkarikimara tänä vuonna luettuja (uusia) dekkareita.

8.11.2022

(Luku)päiväkirja: Lähiaikojen luettuja eli paperiin päin

Olen ollut kauhean huono kirjoittamaan kaikenlaisen huitelun vuoksi, mutta kirjoihin olen kuitenkin tarttunut suhteellisen reippaasti. Mikäs on tarttuessa, sillä ihan jo painettujen kirjojen lukulista eli pino tuossa olohuoneen lattialla, on kasvanut suhteettoman nopeasti, taas jo melkein pelottaviin mittoihin.  Syynä tietysti ne perinteiset eli kirjatapahtumat, -messut ja houkuttelevat opukset kauppojen hyllyillä. 

Lukulistaa siis riittää, mutta minun kurkataan nyt taaksepäin kuukauden luettuja. Otsikossa lupailen jotain lähiajoista, mutta taisi jäädä välistä kertomatta sekä syyskuun että lokakuun luetut, joten koittakaa kestää. 


Syyskuu oli ihan ok lukukuu

Luin seitsemän kirjaa ja niistä pari oli painettuja. Tempaisin nimittäin Rob McCoolit alusta alkaen. Minulla jäi sitten kolmas reissun takia kesken, mutta pitää ehdottomasti lukea se loppuun. Olisi nimittäin taas aika yhteispostaukselle Toton kanssa. Hän kertoi kolmannen Rob McCoolin olleen niin hyvä, että on jopa vähän vaikea tarttua seuraavaan kirjaan. 


Itse ihastuin syyskuussa minut viime vuosisadan alkuun mukanaan temmanneisiin Gertrude Steinin ympärille sijoittuviin Neiti Steinin keittäjätär-romaaniin ja hänen kumppaninsa kirjoittamaan keittokirjaan anekdootteineen. Molemmat koukuttivat. 

Matkalle vei myös Aino Huilajan Pakumatkalla. Siinä toimittaja jättää hyvin palkatun ja trendikkään työnsä ja lähtee kulkemaan miehensä ja pakettiautonsa kanssa pitkin Eurooppaa. Toki toimittajan ammattia pystyy myös osittain tekemään töitä reissussa, mutta onhan tuo silti iso muutos, eikä koronapandemia ainakaan auta asiaa.  

Olen näköjään ollut myös innokas bloggaaja syyskuussa, sillä kuukauden ainoasta dekkaristakin olen jo postannut. Tummat vedet oli genrensä tyylikäs edustaja ja tyylikäs oli myös kirjailija videotapaamisesa. 

Alastair Reynoldsin Noidankehä oli vähän varhaisempaa scifi-tyyliä edustava uusi kirja. Kuulostaako oudolta ? No, kirjakin on vähän omalaatuinen. En vieläkään tiedä, pidinkö siitä. Se on jännästi vanhahtava tyyliltään ja edustaa konseptiltaan monesta muustakin tuttua tapahtuman toistumista. Toki juoneen mahtui yllätyksiä ja kiemuroita, mutta silti koin turhaa tuttuutta. Ehkä en vain ole varsinaisesti scifi-lukija. 


Lokakuussa lusmuiltiin 

Puolet lokakuusta olin työn ja loman yhdistävällä reissulla. (Biarritzissa, missäs muualla ;-) Koska vapaa-aikaa oli hieman normaalia enemmän, tulin ehkä lukeneeksikin ihan reippaasti peräti 9 kirjaa. Huolimatta siitä, että koin lukevani jotenkin erityisen vähän. 


Tässä listassa jo vähän näkyy tuo paperikirjojen kertyminen. Painettuina luin mm. viihdyttävän tietokirjan Sydänsurujen historiasta, jonka pariksi sitten kuuntelin viime vuosisadan alun Suomen kultakauden naisista kertovan Säkenöivät ja oikukkaat. Pidin molemmista kovasti. 

Muut painettuina lukemani sisälsivät yhden dekkarin (Kivipuiston tyttö) ja yhden nuortenfantasian eli ensimmäisen osan Nécropolis-sarjasta La tour de l'aigle. Viimeksimainitun luin ranskaksi, mistä saanen ainakin yhden papukaijamerkin. Yritin tarjota sitä Totollekin, mutta hän pitäytyi ranskankielisessä lukemisessä pelkästään mangassa. Täytyy myöntää, että tarina lähti liikkeelle ranskalaisittain kiemurrellen ja kuvaten, mutta kyllä se siitä sitten lisäsi vauhtia. Pitänee tarjota siis uudelleen myös pojalle kielitreeniksi. 

Muuta fantasiaa lokakuussa edusti Viides vuodenaika (Murtunut maailma -sarjasta). Kyseessä on erittäin hyvin kirjoitettu tarina, mutta jotenkin raskas ja alakuloinen. Ehkä maailma on juuri nyt niin sekaisin, etten oikein jaksa keskittyä lukemaan toisesta rikki olevasta universumista. 

Mieltä ilostuttava ja piristävä kuunneltava oli sitten puolestaan Stanley Tuccin elämäkerta ruoan kautta kerrottuna eli Taste: My life through food. Tunnistan näyttelijän joistan rooleistaan (erityisesti Julie & Julia elokuvassa Julia Childin aviomiehenä), mutta muuten hän oli minulle aivan tuntematon henkilö. Siksi olikin mielenkiintoista kuulla italialaisten maahanmuuttajien lapsen matkasta elokuvanäyttelijäksi, käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ja siinä sivussa hänen elämänsä iloista ja suruista. Kun kaikki, siis ihan kaikki, kerrotaan ruoan ja syömisen kautta sujuvasti ja luontevasti, olen täysin myyty. Erittäin suositeltavaa kuunneltavaa, jos ruoasta puhuminen ei kyllästytä. 

Mitä vielä puuttuu ? Lyhdynkantajat - eli uusin Elly Griffithsin Ruth Galloway. Se tietysti tuli luettua. Lisäksi kuuntelin Jonna Riikosen Nainen on naiselle tuki-kirjan. Siinä erilaiset naiset pääsevät kertomaan, miten vanha sanonta toisia naisia selkään puukottavista naisista ei pidä paikkaansa ja listaamaan omia opastajiaan tai idoleitaan. Pidin kirjan taustoiltaan hyvin erilaisia henkilöitä mielenkiintoisina, mutta en ihan pysynyt kirjassa mukana. Jossain kohtaa se ikäänkuin muuttui toisenlaiseksi ja puhuttiinkin luokkayhteiskunnasta ja ympäriltä löytyvistä epäkohdista. Vaikka aihe sinänsä on mielenkiintoinen, olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin naisten tarinoita ja samalla myös kokonaisuus jotenkin rikkoutui.

Että sellaisia listoja tällä kertaa. 


Kiinnostavatko nämä ? 

Toki itselleni on ihan kiva laittaa muistiin, mutta lukeeko näitä kukaan muu ? 

6.11.2022

(Luku)päiväkirja: Sydänsurujen historia ja säkenöivät oikukkaat

Nuorempana luin aina vain fiktiota ja romaaneja, paljon fantasiaa ja dekkareita. Kaipasin tarinan kaarta, mielikuvituksellisia tapahtumia ja jännitystä. Vähän vanhempana alkoivat myös elämäkerrat kiinnostaa. Monesti todellisuus olikin tarua ihmeellisempää. 

Nyt muutaman viime vuoden aikana huomaan tietokirjojen valtaavan lukulistaani ennennäkemättömällä tavalla. Fiktiota luen edelleen, mutta usein huomaan kaipaavani jotain erilaista. Jotain, mitä voi lukea pätkissä tarinan katkeamatta - en oikein enää jaksa keskittyä pidempään fiktiiviseen kertomukseen, jollei se ole oikeasti todella hyvä. 

Kovin vaikeatajuinen tietokirja ei pätkissä luettavaksi tietysti sovi sekään. Muistan edelleen vaikeuteni Hawkinsin Ajan lyhyt historia-kirjan kohdalla. Ehkä juuri tuohon aikoinaan tartuttuani sain jonkinlaisen pelonsekaisen vierastuksen tietokirjallisuuteen. Nykyään onneksi ilmestyy paljon vetävästi kirjoitettua, osittain kirjoittajan omakohtaisia kokemuksia ja toisaalta tutkimustuloksia esittelevää kirjallisuutta. En tiedä ovatko nuo "oikeaa" tietokirjallisuutta, tai jossain popularisoidun tietokirjallisuuden ja omaelämäkerrallisuuden välissä, mutta mielenkiintoisia kuitenkin. 

Viime aikoina olen tullut tarttuneeksi kahteen, joissa yhdistyvät romantiikka, historia ja naisnäkökulma. Pidin kummastakin. 

Henna Karppinen-Kummunmäki : Sydänsurujen historia 

Oma ostos Turun kirjamessuilta, painettu versio 

Jo aiemmin mainitsin, miten Karppinen-Kummunmäki tarttuu aiheeseen ihmiskunnan taipumuksesta rakastua ja saada / aiheuttaa sydänsuruja. Samalla saamme näkyvyyttä myös parisuhteiden muutoksesta vuosisatojen varrella ja historian vaikutuksesta naisen asemaan, mikä tietysti on osaltaan ohjannut mahdollisten sydänsurujen vaikutusta myös elämään (ja sydänsuruissa vellomisen mahdollisuuteen) yleensä. 

Kerronta on tarkasti taustoitettua ja esimerkkejä lauluista, historiasta tai yleensä taiteesta riittää välillä listoiksi asti. Kirjoittaja on tunnetusti kiinnostunut musiikista ja tanssista (hänen toinen teoksensa kertoo lavatansseista), joten on laulujen suuri osuus on ymmärrettävää. Minua tuo välillä puudutti. Tunnistan toki vanhempiakin hittejä, mutta välillä tuntui niiden listaaminen olevan vähän sivutäyttöä. 

Minua kiinnostivat eniten historian esimerkit kuuluisista sydänsuruista, sekä ajatukset naisten aseman vaikutuksesta sydänsuruista aiheutuviin seurauksiin. Onhan ollut aikoja, jolloin parisuhteen rikkoutuminen oli naisen vika, tapahtui se sitten millä perusteella tahansa. Jos nainen jätti, oli kyseessä huono nainen. Miehen jättäessä, oli nainen tehnyt jotain väärin. Niin tai näin, aina väärinpäin... 

Minulla on kai ollut onnea matkassa, sillä onnellinen avioliittoni on toistaiseksi kestänyt jo 22 vuotta ja yhdessäoloa kohta lähemmäs 30. Toki matkan varrella on ollut haastaviakin hetkiä, mutta varsinaisia sydänsuruja joudun etsimään aika monen vuoden takaa. Se ei kuitenkaan estä minua eläytymästä kerrottujen tarinoiden tunnevirtoihin tai myötäelämään myös kirjoittajan omissa kokemuksissa. Tämä tietokirja onkin mielenkiintoinen sekoitus faktaa, kulttuurikontekstia (lauluja jne.) sekä henkilökohtaisia sydänsuruja. Kokonaisuus on viihdyttävä. Tieto ei puuduta, eivätkä sydänsurut muutu liian pateettisiksi. Juuri sellainen tietokirja, jota nykyään mielelläni luen iltaisin ennen nukahtamista. 

Toinen mielenkiintoiseksi ja viihdyttäväksi osoittaunut tietokirja kertoo naisista. Tarkemmin ottaen siinä listataan Suomen kultakauden ehkä hivenen tuntemattomammiksi jääneitä naisvaikuttajia. 


Hanna-Reetta Schreck : Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia
Äänikirja, Storytel - lukijana Krista Putkonen-Örn

Yllätyin siitä, miten hyvin tällainen tietokirja soveltui kuunneltavaksi äänikirjana. Jotenkin sitä aina kuvittelee tietokirjan olevan vähän kuiva lista nimiä ja vuosilukuja ja sellaisen kuuntelu nukuttaa minut välittömästi. Säkenöivät ja oikukkaat on kuitenkin kirjoitettu niin tarinallisesti, että naisten kohtaloiden seuraaminen suorastaan koukuttaa. Nimiä toki riittää ja vuosiakin, mutta ehkä joukossa on sen verran paljon historiasta tuttua, että ne eivät häiritse "juonenkulkua". 

Listalta löytyy nimiä, joihin ei välttämättä törmää kovin usein yleisimpien Suomen kulta-ajan kuvausten joukossa. Toki Aino Sibelius, Ellan Edelfelt ja Tyra Thesleff olivat ennestään tuttuja, mutta ehkä enemmänkin lähipiirinsä kuuluisuuden vuoksi, kuin omina itseinään. Heidän lisäkseen löysin useamman naisen, joista en ollut aiemmin kuullut kuin nimen. Alma Söderhjelm, Siri von Essen, Sigrid af Forselles mainitakseni joitakin - tiedenainen, näyttelijä ja kriitikko, sekä kolmantena maailmalla tunnettu kuvanveistäjä. Heistä ei koulussa puhuttu mitään. Niin kuin ei toisaalta muistakaan kirjan naisista. 

Jotkut naisista hankkivat perheen, suurin osa ei. Jos uran ja perheen yhdistäminen on nykyäänkin haastavaa, oli se viime vuosisadan alussa miltei mahdotonta. "Luonnottoman" eli älykkään ja omaa tekemistä kaipaavan naisen ei edes odotettu toivovan rakkautta tai perhettä. Tuntuu käsittämättömältä, mutta en ole ihan varma, miten pitkälle noista ajoista on lopultakaan päästy, jos pintaa vähän raaputetaan. Toki kai sentään jonkun verran. 

Pidin kirjasta kovasti. Naisten elämänkohtalot ovat mielenkiintoisia ja Hanna-Reetta Schreck osaa tuoda kirjaansa juuri sopivasti omaa näkökulmaa, jotta hän luo kehyksen sitomaan eri henkilöt yhteen. Jokaisen luvun alussa on Schreckin kirje luvun naiselle, jossa hän ruotii omaa suhdettaan kyseiseen historialliseen hahmoon. Minä pidin noita kirjeitä mielenkiintoisina, sillä ne toivat lisätason, jolla sai peilattua myös omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan sekä kontekstiin että aiheena olevaan naiseen. 

Myös aikakausi nousee esille elävänä ja rehevänä. Kirjan naiset elivät noin suurin piirtein samoihin aikoihin, jolloin historialliset tapahtumat ja henkilöhahmot myös risteävät ja kohtaavat tarinasta toiseen. Opin paljon uutta, muistin paljon aiemmin kuulemaani. Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti, 

Niin, ja Krista Putkonen-Örn on suvereeni lukija. Hänen nimensä äänikirjan "kansilehdellä" on tae laadukkaasta, elävästä, muttei näytellystä lukemisesta. 

24.10.2022

(Luku)päiväkirja: Ei kirjamessuja minulle tänä vuonna


 

Koko some tuntuu olevan täynnä Helsingin kirjamessuja, tai ainakin niihin valmistaudutaan ja niitä hehkutetaan minun kuplassani. Kiva niin. Onhan kyseessä yksi kirjavuoden kohokohdista. 

Minulla nämä messut jäävät tänä vuonna väliin, mutten silti valita yhtään. Olisihan siellä varmasti kivaa, mutta vaihtoehtona on yhteinen aika Biarritzissa isännän kanssa. Valinta ei suoraan sanottuna ollut vaikea, jos sellaista nyt edes piti tehdä.

Vuorossa siis on ollut lokakuun d-vitamiinitankkaus. Keli pääsi nimittäin vähän yllättämään. Koko ajan yli 20 astetta, välillä aurinkoa ja rantapäiviäkin takana jo useampia. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole nauttinut, vaikka työpäiviäkin mahtuu joukkoon.

Lukeminen on tulomatkan jälkeen vähän hiipunut. Lentokoneessa tuli todettua Helsinki-Biarritz välin olevan = Elly Griffiths Lyhdynkantajat + yksi Bella table podcast. Siis tiukalla vaihdolla. Paluumatkalla käkin Pariisissa 8h, joten siihen mahtunee enemmänkin kirjoja. 

Lisäksi luin loppuun jo kauan sitten aloittamani historiallisen viihdedekkarin Veronica Speedwell -sarjasta eli A Dangerous Collaboration. 

Sitten vähän jumahti - ollaan oltu menossa melkoisesti. Kaikkea kivaa tekemistä riittää. Vähäiset lepoajat sujuvat oikeasti torkahtaessa tai sitten kuunnellessa tietokirjaa Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia (Hanna-Reetta Schreck). Kerronnaltaan sujuva ja jopa vähän romaanimainen kirja sopii äänikirjaksi yllättävän hyvin ja Krista Putkonen-Örn on tunnetusti valtavan hyvä lukija. Olen siis nauttinut kovast, varsinkin kun listan naiset eivät noin yleisesti ottaen ole minulle aikakaudelta kaikkein tutuimpia. 

Matka jatkuu edelleen ja lomapäiviäkin vielä jäljellä useampia. Ehkä ehdin vähän lukemaankin, sillä nuoriso lähtee kotimatkalle jo huomenna. Toisaalta, on meillä isännän kanssa vähän omiakin matkasuunnitelmia. Suuntana ainakin San Sebastian. 


11.10.2022

(Luku)päiväkirja: Ja taas aika kiitää

Taas on kulunut aikaa. En ajatellut sen enempää tässä selitellä tälläkään kertaa. Mainittakoon vain, että monesta muusta kerrasta poikkeavasti on nyt kulunut aikaa myös lukemiseen. Olen muunmuassa nautiskellut Turun kirjamessuilla ohimennen käteen osuneesta Sydänsurujen historiasta. Sujuvasti kirjoitettu tietokirja kertoo kepeästi monelle vähemmän kepeästä aiheesta. Pidin siitä kovasti. 

Henna Karppinen-Kummunmäki : Sydänsurujen historia 
Oma ostos Turun kirjamessuilta 

Karppinen-Kummunmäki tarttuu aiheeseen sekä tarkasti taustoittaen lauluista, historiasta tai yleensä taiteesta löytyvin esimerkein ihmiskunnan taipumuksesta rakastua ja saada / aiheuttaa sydänsuruja. Samalla saamme näkyvyyttä myös parisuhteiden muutoksesta vuosisatojen varrella ja historian vaikutuksesta naisen asemaan, mikä tietysti on osaltaan ohjannut mahdollisten sydänsurujen vaikutusta myös elämään (ja sen mahdollisuuksiin) yleensä. 

Minulla on kai ollut onnea matkassa, sillä onnellinen avioliittoni on toistaiseksi kestänyt jo 22 vuotta ja yhdessäoloa kohta lähemmäs 30. Toki matkan varrella on ollut haastaviakin hetkiä, mutta varsinaisia sydänsuruja joudun etsimään aika monen vuoden takaa. Se ei kuitenkaan estä minua eläytymästä kerrottujen tarinoiden tunnevirtoihin tai myötäelämään myös kirjoittajan omissa kokemuksissa. Tämä tietokirja onkin mielenkiintoinen sekoitus faktaa, kulttuurikontekstia (lauluja jne.) sekä henkilökohtaisia sydänsuruja. Kokonaisuus on viihdyttävä. Tieto ei puuduta, eivätkä sydänsurut muutu liian pateettisiksi. Kannattava heräteostos siis ja nyt on kolmasosa messuostoksista jo luettu. 

Ehdimme nimittäin Toton kirjamessutapaamisen lisäksi myös vähän ostoksille. 

Arvaatteko, mikä näistä on Toton valinta ja lähtee hänen laukkuunsa matkalukemiseksi syyslomalle ?Annan vinkin, se ei kerro sydänsurujen historiasta ;-) 

Turun kirjamessut olivat taas mukavan kompakti kierrettävä. Ihan kauheasti emme ehtineet esityksiä kuuntelemaan sillä olimme tosiaan paikalla vasta sunnuntaina ja samaan päivään piti mahduttaa myös vierailu isovanhempien luona. 

Oli kuitenkin ihan parasta, kun Toto pääsi elämänsä toiseen kirjailijatapaamiseen ja vietimme mukavan hetken Tatu Kokon kanssa. Juttua riitti paljon, kun Tatu on niin mukavan luonteva nuoren faninsa kanssa ja taisi porukassa olla puheliaita lukijoitakin paikalla. Kirjojen maailmasta riittää aina juteltavaa ja sehän lukuharrastuksessa onkin melkein parasta. 


Kumman vakavaksi veti kuvaustilanne pojan kasvot, vaikka oli kivaa. Taisi olla vähän jännääkin. 
Kiitos Tatu taas ajastasi ja siitä, että jaksat innostaa nuorempiakin lukijoita. 

Sitten niitä muita viime päivinä luettuja. 

Ruoka on taas suuressa osassa. Nautin nimittäin suunnattomasti Stanley Tuccin "ruokaelämäkerrasta" eli Taste:My Life Through Food. Oikeasti mielenkiintoinen ja täynnä elämänmakuista (pun intended) tarinointia, joka sopi vähän yllättävänkin hyvin äänikirjamuotoon. 

Aloitin myös syksyn pimeän dekkarilukemisen Nilla Kjellsdotterin esikoisella Kivipuiston tyttö, josta lisää sitten, kun olen kerännyt plakkariin pari muutakin syksyn uutuutta. 

Lokakuun lukukuu on siis lähtenyt hyvin vauhtiin. Syyskuussa luin kaikkiaan loppuun 7 kirjaa, nyt on lokakuun listalla jo 5 ja edessä pian loma. Ihanaa!

1.10.2022

(Luku)päiväkirja: Kirjamessuhuumaa ja simulaatioita

Syksy tuli rytinällä. Vettä satoi kohisten melkein koko viikon ja sytytin kynttilät takkaan harva se päivä. Värit syttyivät miltei yhdessä yössä puihin ja pensaisiin. Pihalla tuttu asetelma tummanpunaisesta villiviinistä, valkean lilasta syyshortensiasta ja vadelmapensaan ylälehtien keltaisista lehdistä helli katsetta. 

Pidän syksystä, vaikka vanhemmiten pimeyden saapuminen onkin joka vuosi vaikeampaa. Ei millään malttaisi luopua hellivästä lämmöstä ja auringosta. 

Turun Kirjamessut ovat käynnissä ja siitä alkaa yleensä minun kirjasyksyni ja messuiluni. Tänä vuonna jäävät kuitenkin messuvierailut vähiin. Turkuun ehditään paikalle vasta huomenna ja silloinkin vain hetkeksi. Helsinki jää väliin kokonaan, kun ei olla paikalla. Kaikkea ei vaan ehdi ja syksy näyttää olevan entistä kiireisempi sekä työsaralla että muuten. 

Hauskan huomisesta kirjamessureissusta tekee sen, että tällä kertaa ei äidillä ole mitään ohjelmaa katsottuna. Menen kuskiksi ja seuralaiseksi, kun Totolla on kirjailijatapaaminen. Mitäs siitä tuumitte ? 

Rob McCool-sarjan kolmas osa on ilmestynyt. Rob McCool on ollut sekä Toton että minun lukulistojen kärjessä. 

Ennen pandemiaa Toto ehti tapaamaan kirjailija Tatu Kokon silloisilla Turun kirjamessuilla. Nyt Tatu kysyi, kiinnostaisiko meitä (siis Totoa) lukea myös uusin Rob McCool ja kiinnostaa toki. Vauhdikas seikkailu historiaa ja scifiteknologiaa tutulta, mutta kuitenkin niin vieraalta vaikuttavassa maailmassa on rentouttavaa luettavaa äidille ja ilmiselvästi koukuttavaa pojalle. Tykkäämme molemmat. 


Äidille kirjoista tekee erityisen mielenkiintoisia myös niiden kirjoitustapa. Tatu kyselee palautetta ja ideoita kohderyhmältä eli nuorilta lukijoilta Livekirjailija - Tatu Kokko sivuilla.  Prosessi on kiehtova, pääseväthän kirjan syntyyn osallistuneet kommentoijat myös niminä kirjan loppuun. Ihan mahtavaa. 

Huomenna Totolla on taas treffit Tatun kanssa Turun kirjamessuilla. Kivaa. Toki varmaan kierrellään myös ostamassa kirjoja. 

Ei kirjan kirjaa 

Oma lukemiseni tökkii pahemman kerran ja syykin on vanha tuttu. Töissä on vaan ollut kertakaikkiaan liian kiire ja päivät niin pitkiä, ettei illalla ole perusjuttujen lisäksi jaksanut tarttua kirjaan. Hiukan olen kuunnellut äänikirjaa lähinnä unilääkkeeksi, eli sitä tuskin voidaan laskea varsinaiseksi lukemiseksi. Aamuisin joudun yleensä palaamaan melkoisen lähelle edellisen illan alkukohtaa. 

Viikkoon mahtui myös kahden päivän koulutus business kommunikaatioon liittyen. Hupaisasti simulaatiossa päädyin keskustelemaamn espanjalaisen johtajan kanssa, joka harrastaa novellien kirjoittamista. Hän on jopa joitakin vuosia sitten perustanut Blogspotiin kirjoittajayhteisön, jota käytettiin alustana novellien julkaisulle. 

Keskustelu eteni raapaleiden määritykseen ja vuodenaikoihin. Sain tehtäväkseni kirjoittaa raapaleen syksystä. Virtuaalinen tehtävä simulaatiossa, mutta kiehtova sellainen. Ehkä  jossain kohtaa koitan sellaisen saada raapaistua kasaan. 

Ainakin se tuli todistettua, että kirjallisuus toimii oivana yhteyden luojana myös liikemaailmassa. 


25.9.2022

(Luku)päiväkirja: Tummat vedet ja syksyn värit

 


Syksy hellii nyt monellakin tavalla. Säät ovat suosineet ulkoilua ja väriskaala puissa ja pensaissa hivelee silmiä. Tämä on monella tapaa suosikkivuodenaikani, vaikka töiden syyskiire vähän haittaakin täysillä nauttimista. 

Kiirettä pitää myös kirjamaailmassa, kun valmistaudutaan "suursesonkiin" eli kirjamessuihin ja sitten joulumarkkinaan. Dekkarit ovat joka vuosi näkyvästi esillä, totta kai. Niitä luetaan ja niitä myös ilmestyy paljon. Me pääsimme Gummeruksen bloggaaja-/grammaajailtaan tutustumaan tämän vuoden valikoimaan ja mukaan lähti useampikin mielenkiintoinen dekkari lukulistalle. 

Mielenkiintoinen oli myös illan kirjailijavieras. Pääsimme nimittäin etäyhteyden päähän keskustelemaan Clare Mackintoshin kanssa ja kyselemään häneltä niin uusimmasta kirjasta kuin monista muistakin mieleen juolahtaneista aiheista. 

Videopuhelu toimi vallan mainiosti, tunnelma oli lämmin ja välitön. Illasta jäi hyvä mieli - kiitos. Oli myös kiva kuulla mm. Claren innostuksesta kylmävesiuintiin. Ehkä hän pääsee vielä joskus Suomeen ja kokeilemaan, miten kylmää se vesi siellä avannossa sitten onkaan :-) 


Saimme mukaamme omistuskirjoituksella varustetut dekkarit eli viimeisimpänä ilmestyneen DC Morgan sarjan ensimmäisen osan Tummat vedet. Minä olin dekkarin jo lukenut ennen bloggari-iltaa, joten pääsin kysymään kirjailijalta yleismaailmallisista trendeistä ja niiden vaikutuksesta mm. kyseisen teoksen henkilöhahmoihin. 

Luin nimittäin juuri jokin aika sitten Satu Rämön dekkarin Hildur ja Tummat vedet-romaania lukiessani tuli jonkinlainen déjà vu useammastakin asiasta. Ensinnäkin molemmat sijoittuvat ilmastoltaan ja säältään haastelliseen paikkaan (Islanti vs. Wales), molemmissa on vesi merkittävänä elementtinä. Kummankin päähenkilö on traumatisoitunut nuori naispoliisi, joka on kasvattanut ympärilleen paksun kuoren ja ronskin tavan toimia. Eniten huomiotani kuitenkin kiinnitti päähenkilön pariksi ulkopuolelta tuleva mies, jonka herkkyys ja erityisesti henkilökohtainen tilanne avioeron ja lapsen huoltajuuskiistan osalta on melkoisesti toisiaan muistuttava. 

Kysyin erityisesti tuohon herkän miehen hahmoon liittyvästä trendistä ja Clare vastasi trendien toki vaikuttavan, mutta että Tummat vedet-romaania kirjoittaessa kyseessä oli erityisesti tasapaino ja toisiaan täydentävä aura päähenkilöillä. Mielenkiintoista. Pitää lukea muutama muukin uusi dekkari ja tutkia toistuvatko elementit muissakin - traumatisoituneiden vahvojen nuorten naisten esiinmarssi päähenkilöinä on nimittäin ollut jonkun aikaa trendinä sekin. Millenium-sarjassahan jo mentiin vähän samoilla kuvioilla...  

Sinänsä Tummat vedet on hyvin kirjoitettu ja kiemurainen murhatarina, jossa lisäelementtejä tuovat niin päähenkilöiden välinen jännite, menneisyyden tapahtumat kuin Englannin ja Walesin järven keskeltä menevän rajan vaikutus. Kieli, identiteetti, tai niiden huomiotta jättäminen vaikuttavat kirjassa ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. 

Tarina alkaa, kun uudenvuodenuinti kylmässä järvessä keskeytyy kuolleen miehen ruumiin kelluessa näkyviin. Kuollut on uuden luksuslomakylän keulakuva, vastarannan Walesilaiselta puolelta kotoisin oleva laulaja, jonka persoona ja menneisyys kehkeytyvät vähitellen tarinassa auki ja niistä löytyy kaikenlaista sontaa ja motiiveja murhaan. 

Henkilögalleria ei ole pienen pieni, mutta kuitenkin rajattu. Epäiltyjä on sopiva joukko ja huomio siirtyy yhdestä toiseen tapahtumien auetessa takaumien kautta. Arvasin kuvion suurin piirtein ennen loppuratkaisua, mutta kyllä sieltä kuitenkin silti vielä löytyi yllättävä käänne. 

Tummat vedet on sujuva, tyylipuhdas dekkari, jonka parissa viihtyy. Se ei mässäile väkivallalla, siinä on tarpeeksi teemoja myös lukijoiden ajatusten herättelyyn ja käänteet pitävät mielenkiinnon yllä. Päähenkilöihin kiintyy sen verran, että varmasti luen sarjan jatko-osia, kunhan ne ilmestyvät. Pitänee myös kurkata kirjailijan aiempia teoksia. En nimittäin ole niihin vielä tullut tarttuneeksi.