(Luku)päiväkirja : Päivityksiä

 

Tulihevosen vuosi alkoi kiinalaisessa ajanlaskussa.  Googlen tekoälyhaun mukaan tulossa on harvinainen ja poikkeuksellisen dynaaminen jakso. Luvassa on energiaa, muutoksia ja arvaamattomuutta. En ole ihan varma, miten tuo eroaisi viime vuosista, mutta saa nähdä. Aika näyttää.

Energia on näin vuoden alussa vähän alamaissa, mutta tässähän on menty vasta pari päivää. Omaan väsymykseeni osansa tuo aikaero. Viime viikon työmatka Las Vegasiin on vienyt veronsa, eivätkä ylipitkät työpäivät tietysti auta asiaa. Edellisestä mannertenvälisestä matkasta on melkein kymmenen vuotta aikaa, joten vaikutus tuntunee enemmän jo tottumuksen puutteesta. Innolla odotan tulihevosen energian lisääntymistä ja kieltämättä viime päivien aurinko on tuonut ainakin hyvää mieltä, vaikka väsyttää. 

Muutoksia tänä vuonna tapahtuu. Tosin isäntä muutti ulkomaantöistä kotiin päivää ennen tulihevosen vuoden alkua. Ehkä se silti lasketaan. Tässä taas totutellaan arkeen yhdessä viiden kahden maan perheen vuoden jälkeen.

Lukutapojanikin muutan. Peruutin Storytelin. Osaksi sen takia, että ekirjalukija on pikkuisen temppuillut, mutta suureksi osaksi viimeaikaisen kirjailijatulon muodostuskeskustelun vuoksi. Aion keskittyä ostamaan painettuja kirjoja ja käymään kirjastossa. Lukemista tuntuu riittävän niinkin. Kobosta voin ostaa yksittäisiä ekirjoja, kun siltä tuntuu. Huomaan äänikirjojen kuunteluni vähentyneen joka tapauksessa, kun podcastit ovat vallanneet alaa. 

Edellisen johdosta päätin myös siivota lukulistaani. Goodreadsin keskenolevissa on ollut koko ajan yli 30 kirjan lista. Aika monta niistä oli Storytelin lukulistalta, jolla hypin koko ajan edestakaisin.  Nyt siirsin monta "kesken jäävien" listalle. Enää on jäljellä 16 kirjaa. 

Eeva Kilven Sininen muistikirja tosin hyppäsi ensin keskenjääviin, mutta sitten luin sen kuitenkin loppuun eilen illalla. Lyhyet merkinnät eivät vieneet kauan. Niissä oli monta ajatuksia herättävää. Niin kuin nyt tämäkin : "Miten erikoista on olla kahden täysikasvuisen miehen äiti!" Minä voisin sanoa melkein samaa, mutta se menisi jotenkin näin: "Miten erikoista on olla kahden täysikasvuisen ja yhden isoksi kasvaneen POJAN äiti. " En osaa vielä ajatella omiani miehinä, mutta Kilven pojat ja hän itse taisivat jo 2000-luvun alussa olla meitä vuosia edellä. Silti se on erikoista. Tuntuu niin hassulta nähdä nuo ajattelevat ja pärjäävät olennot, ja muistaa heidän syntyneen minusta, olleen joskus pieniä tuhisevia kääröjä sylissäni. 

Tässä vielä listaa "siivotuista". Syitä kesken jäämiseen on monia. Ei vain ole tuntunut siltä, että lukisin. Osaan en ole tarttunut vuosikausiin. Tuntuu hyvältä saada lista lyhenemään. Ihan kuin aivoissakin selkenisi, vaikka eivät nämä ole minun mielessäni varsinaisesti pyörineet. Kyse taitaa olla jonkunlaisesta "saavutuksesta iloitsemisesta". 

• Merete Mazzarella : Emmekö voisi elää sovussa
• Anni Kytömäki: Margarita 
• Sarah Penner : Myrkynkeittäjä 
• Annukka Salama: Käärmeenlumooja 
• Taylor Jenkins Reid: Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä
• Maggie O'Farrel : Lucrezian muotokuva
• Laura Andersson : Kuolema Kulosaaressa 
• Rebecca Yarros : Fourth Wing 
• Christine Matthews : Deadly Housewives 
• Anu Patrakka : Syyllisyyden ranta 
• Taina Latvala : Torinon enkeli 
• Louise Penny: Kylmän kosketus 
• Terhi Tarkiainen : Kitty, eli kuinka mies tuhotaan 

Luku ei tietysti ihan täsmää, sillä luin muutaman loppuunkin tässä viime päivinä. 

Löytyykö listalta yllätyksiä ? 

Minulle muutaman kohdalla keskenjääminen oli odottamatonta. 

(Luku)päiväkirja : Reunamerkintöjä - se toinen tammikuussa lukemani

Tammikuussa pohdin kesken olevien kirjojen määrää ja laatua. Hitaanpuoleisesti näyttää lista etenevän, mutta luin minä tammikuussa sentään peräti kaksi kirjaa loppuun. Tuon on tarkoitus olla sarkastinen huomautus (tai jotain sinne päin). En taida ihan heti muistaa lukumäärältään noin pientä lukukuukautta. 

Numero tosin ei kerro sitä, että olen oikeasti lukenut montaa mielenkiintoista kirjaa. Ne vaan loppuvat sitten joskus myöhemmin. 

Kaksi kirjaa kuitenkin viimeisiin sivuihin saakka. 

1. Minna Silver : Elää ja kuolla muinaisessa Jerikossa, josta ehdin jo kirjoittaakin täällä. 

2. Ville-Juhani Sutinen : Reunamerkintöjä - kadonnutta Eurooppaa etsimässä. 

Viimeksi mainittu oli minulla ns. Turku-kirjana eli luin sitä aina kun olin "mummi-vahtina" tai muuten sukuloimassa. Sutisen kirjat ilmestyivät elämääni aika rytinällä, kun Vaivan arvoista voitti Tieto Finlandian 2022. Luin suhteellisen nopeaan tahtiin useamman. Ne olivat mielenkiintoisia, eivät mitään ahmaisukamaa, ehdottomasti hitaaseen, nautinnolliseen lukuun tarkoitettuja. 

Reunamerkintöjä ei pettänyt sekään odotuksiani. Kirja polveilee Galitsian (alue entisessä Itävalta-Unkarissa Krakovan ja Lvivin välisellä rajamaalla) historian, sieltä lähteneiden kirjailijoiden sekä kirjoittajan omien matkojen välillä. Suurelle yleisölle varmasti tuntemattomiempien kirjailijoiden kautta aukeaa kotoaan karkotettujen tuska ja kadotetun kaipuu. 

Vähitellen linkittyvät mukaan juutalaisten kohtalo toisen maailmansodan aikaan ja kokonaisen kansanosan katoamisen vaikutus sen jälkeisiin aikoihin, ja itäisen Euroopan kulttuuriin. Kyse ei ole pelkästään ihmisten katoamisesta joko tuhottuina tai lähteneinä, vaan kokonaisen elämäntavan, kulttuurin ja suvaitsevan maailman putoamisesta unohdukseen. Vain pystyyn jääneet raunioseinät kertovat vilkkaasta toiminnassa, jossa uskonnot ja uskomukset elivät rinnakkain ja lomittuivat niin arkeen kuin taiteeseen. Vain lähteneiden kirjat ja taide tuovat tuskan ja muistot näkyviin. Muisti huokuu nostalgiaa, kohdistui se sitten todelliseen tai kuviteltuun.

Tarina aukeaa useamman kirjailijan elämäntarinan  sekä heidän teostensa kuvailun kautta. Yhtään noista kirjoista en ole lukenut ja kirjailijoiden nimet ovat vieraita (aukko sivistyksessä?). Silti Sutinen onnistuu kertomaan jotain olennaisesti kirjan kokonaistarinaan liittyvää ja tuomaan kadotetun Euroopan lähelle lukijaa.  

Opin kirjasta paljon sellaista, jota ei oikein tule vastaan missään historiakertomuksissa. Samalla teos antoi paljon pohdittavaa. Mennyt maailma ei ole koskaan ollut täydellinen, mutta kirjoittajien kaipuu ja nostalgia taisi tavoittaa minutkin. Jokin yksinäinen sävel jäi kaikumaan raunioihin ja ulotti huminansa tänne pohjoisen perukoille. Sutisen tapa kirjoittaa on henkilökohtainen, mutta täynnä tietoja ja tulkintoja. Hän onnistuu koskettamaan ilman paatosta ja kauhistelua, pääsee ihon alle vähän vaivihkaa. 

Nykymaailman kovuus ja polarisointi, paluu aivan muihin historian kohtiin kuin suvaitsevaiseen ja onnelliseen aikaan, saavat kaipaamaan Sutisen kuvaamaan nostalgiaa. En usko ajan ja paikan olleen idyllinen, historiassa on tapahtunut vuosisatojen varrella paljon, mutta kadonneeseen voi kiinnittää toiveet tulevasta, vaikkei olisikaan samasta paikasta kotoisin. 

Nautin kirjan lukemisesta suunnattomasti. Se toi oman sävynsä kotoa poissa olevaan tukikohtaan, jossa jo muutenkin tuntee olevansa arjesta pikkuisen irrallaan. Suosittelen. Ei ehkä helpointa ja kevyintä luettavaa, mutta ehdottomasti nautinnollista.