Inspector Hobbes - the Unhuman Series

Korona-aikana tekee mieli kuunnella jotain pikkuisen jännää, hauskaa ja ennen kaikkea harmittoman viihdyttävää. Inspector Hobbes-kirjat täyttävät kaikki nuo vaatimukset, ja sen lisäksi Tim Campbell lukijana tekee kuuntelukokemuksesta kertakaikkisen nautittavan. En yhtään ihmettele, että hän on saanut palkintojakin suorituksestaan.

Wilkey Martin: Inspector Bones and the Blood, Inspector Bones and the Curse, Inspector Bones and the Gold Diggers sekä Inspector Bones and the Bones
äänikirjan lukijana : Tim Campbell 
Nextorysta

Kuuntelin kaikki neljä kirjaa putkeen. Ainoastaan ihan viimeisen tunnin alussa tuli pieni blokki vastaan. Siihen saakka kirjailija oli välttänyt kaavamaisuuden ja toiston, mutta päähenkilön lähtiessä vaaranpaikkaan kielloista huolimatta... no, siinä toistui kolmososassa jo käytetty genren yleinen klisee. Sillä erolla tosin, että päähenkilö ei ole huokaileva neitokainen vaan vähän hömelö nuorehko mies.

Kertojana ja päähenkilönä kirjoissa on Andy. Hän on alussa paikallislehden toimittaja, jonka ura on katoamassa kaikenlaisten kommellusten virtaan. Tosin täytyy  myöntää, että vika useimmiten on Andyssa itsessään.

Andy kuitenkin törmää kaupungin legendaan, Inspector Hobbesiin, joka osoittautuu isoksi, kolhon näköiseksi ja erittäin tehokkaaksi poliisiksi. Kun Andy asunto palaa poroiksi, hän päätyy asumaan Inspector Hobbesin luokse, rouva Goodfellowsin herkkupatojen äärelle. Samalla hän ryhtyy auttamaan Hobbesia selvittämään vanhojen esineiden varkauksia. Johtolangat vievät Andyn aivan uudenlaisen maailman pariin ja hän joutuu huomaamaan monien kansantarujen hahmojen itse asiassa elävän kaupunkilaisten keskellä.

Varkaudet tietysti selvitetään erinäisten vaarojen kautta. Jännitys ei kuitenkaan nouse liian korkealle ja ainakin minä nautin suunnattomasti hauskoista sattumista, Andyn kommelluksista ja juonen herkullisesta ennalta-arvattavuuden puutteesta.

Toisessa osassa meno jatkuu, mutta Andy rakastuu upeaa Violetiin. Mikään ei tietysti sitten kuitenkaan ole ihan siltä, mitä näyttää. Lähimetsässä vaeltaa niin panttereita kuin ihmissusia ja pubin tiimoilla harhailee norsu. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää ennen kuin kaikki selviää.

Kolmannessa osassa selvitellään kultaryöstöä ja tutustutaan vampyyriin. Samalla selvitellään Hobbesin erityislaatuisuuden taustaa. Niin ja Andy rakastuu taas. Viimeisessä osassa taas joudutaan illuusioiden eteen.

Inspector Hobbesit ovat hauskoja olematta väkinäisiä, jänniä aiheuttamatta painajaisia ja parasta ainakin kolmessa ensimmäisessä osassa on, että niissä vältetään suurin osa ennalta-arvattavista käänteistä ja kliseillekin vähän nauretaan. Neljännessä osassa ei meno ole ehkä ihan niin vauhdikasta, ja kuten jo mainitsinkin niin pikkuisen pääsee toistoa mukaan. Silti nautin sarjasta suuresti.

Ehdoton suositus pientä irtiottoa Korona-arjesta kaipaaville.

Kiepaus, Kaipaus, Keikaus

Otin tuossa jokin aika sitten Nextoryn käyttöön, kun Museokortilla sai pidemmän kokeiluajan. Pääasiallinen syy oli yhteisen kuunneltavan löytäminen Totolle ja minulle. Aloitimme Toton valitsemilla Miklun kirjoilla. Sitten oli äidin vuoro.

Olin kuullut hyvää Vuokko Hurmeen trilogiasta, joten siihen tartuttiin. Kirjat osoittautuivat yllättävänkin jänniksi ja vähän filosofiksikin. Nämä kirjat eivät aliarvioi nuorta lukijaa, vaan vaaditaan pientä pohdintaakin juonen kulun ymmärtämiseksi. Kuitenkin  jännitys ja ikävät asiat oli annosteltu niin, ettei tarina kertaakaan päätynyt Toton uniin. Mielenkiinto säilyi.

Vuokko Hurme: Kiepaus, Kaipaus, Keikaus 
Nextorysta äänikirjoina 
Lukijana : Kaisa Happonen 

Kiepauksessa eletään Kardumin kaupungissa ja maailma on ylösalaisin. Puut kasvavat alaspäin, kohti taivasta ja aina välillä putoaa jotakin. Välillä taivaalle heitetään roskat, toisinaan romahtaa tyhjyyteen kokonainen talo. Kun painovoima ei auta pysymään paikoillaan, liikutaan paikasta toiseen vaijereita pitkin kipuamalla tai liukumalla - tai siis aikuiset liikkuvat. Lapset pysyvät pääasiallisesti kotonaan, niin pysyy myös Lenna pikkusisarensa kanssa, vain hänen paras ystävänsä Jan liukuu viereisestä talosta kylään.

Elämä jatkaa uomassaan, kunnes alkaa kuulua huolestuttavia uutisia. Lennan perheen pitää tehdä suuri päätös. Uskaltavatko he hypätä tuntemattomaan?

Kyselin vähän Toton ajatuksia Kiepauksesta.


Mitä tuumit Kiepauksen maailmasta ? Miltä tuntui kuunnella ylösalaisin olevasta maailmasta ?
- Maailma kuulosti vaaralliselta. Toivottavasti maapallo ei lakkaa pyörimästä (kaikkihan tietävät, mitä siitä seuraisi)

Mitä mieltä olet kirjasta? 
- Kirja tuntui minulle sopivalta. Tykkään kirjoista, jotka ovat vähän jänniä. 

Kaipaus jatkaa tarinaa ja kertoo Lennan elämästä hypyn jälkeen. En nyt avaa tarinaa sen enempää, mutta kirja on täynnä kuvausta uudesta elämästä, sen iloista ja suruista, uusista tuttavuuksista. Suurin suru on ystävän katoaminen. Lenna joutuu ponnistelemaan saadakseen aikuistet ottamaan etsintäretken järjestämisen asiakseen.

Äidin mielestä kirja kuvaa kauniisti sitä, miten ihmiset toimivat ehkä erilaisin periaattein ja säännöin, mutta silti tietyt asiat ovat samanlaisia ja toisista välittäminen tärkeää.

Vaan, mitä tuumii Toto ?


Kaipaus ? Kommentteja ? 
- Öh - tämä oli tylsin osa. Ei ne tehneet mitään muuta kuin sellaisen pikku matkan. 

Äiti tykkäsi tästä ehkä poikaa enemmän. Uuden elämän kuvaus ja yhteiskuntarakenteen miettiminen kiinnostivat vähän vanhempaa lukijaa.

Kolmas osa Keikaus vie taas uuteen paikkaan ja nyt mukaan tulee myös aikadimensio. Huisin mielenkiintoista. Totolla on aikamatkustus muutenkin aiheena nyt pinnalla, kun hän luki jouluna Stephen Hawkingin elämäkerrasta madonreikäteoriasta. Keikauskin johti meidän uuden kirjan pariin, kun yksi henkilöistä luki nuorten aikamatkaklassikkoa Hyppy ajassa. Se on parhaillaan Totollakin luvussa.

Mikä oli Keikauksessa kivaa ? 
- Se kun äiti ja minä luettiin yhdessä ja oltiin yhtä mieltä. Pälpätettiin paljon. (äidin huom. kyllä, tämä osa herätti paljon keskustelua) 

Kannattiko nämä kuunnella? 
- KYLLÄ! (kolme kertaa) 

Äidistäkin nämä kannatti kuunnella. Välillä oli tosi jänniä kohtia, mutta niistä aina selvittiin (ja onneksi tarpeeksi nopeasti, ettei jäänyt uniin kummittelemaan). Pidin  myös siitä, miten paljon kirjoissa käsiteltiin erilaisia teemoja ystävyydestä, perheen välisistä suhteista ajan ja paikan väliseen suhteeseen. Pysyi aikuisellakin mielenkiinto yllä.

Tämän tädin ennakkoluulot saivat kyytiä

Kaikkea sitä suoratoistopalvelun käyttöönotto teettääkin. En ikinä olisi kuvitellut kuuntelevani jonkun nuoren tubettajan kirjoja, mutta arvatkaapa, mitkä kirjat Toto valitsi iltakuunteluun ihan ensimmäiseksi ? No tietysti Miklun kirjat!

Miklu: Paras kirja ikinä ja Kaikkien aikojen kirja 

Nextory 

Myönnän. Olin epäluuloinen - taisinpa vähän huokaillakin ja kysyä, eikö nyt tosiaan voitaisi aloittaa jotain muuta kirjaa. Onneksi poika piti päänsä. 

Onneksi siksi, että sain huomata epäluulojen helposti estävän ihan mukavia lukukokemuksia. En näköjään tähän ikään mennessä ole vielä oppinut, että luulo ei ole tiedon väärtti, eikä tubettaja teksteissään niin pöhkö kuin keski-ikäinen täti-ihminen voisi kuvitella. Tämä opetus lienee hyvä pitää mielessä muillakin elämänalueilla. 

En minä ehkä silti nyt lähde Mikluakaan varsinaisesti seuraamaan, mutta kirjat olivat ihan positiivinen yllätys. 

Kuuntelimme molemmat teokset, mutta kun Nextoryssa on myös ekirja-mahdollisuus (tosin vain toisesta Miklun kirjasta), niin Toto katseli vielä kuvat tabletilta. Miklun omat piirrokset ja kännykkäkuvat nimittäin ovat aika iso osa lukukokemusta ja niihin viitattiin säännöllisesti myös äänikirjassa. Ei tainnut Miklu niissä kohdissa varsinaisesti "lukea" kirjaa, mutta tämäntyyppisessä teoksessa eivät hänen välihuomautuksensa häirinneet - vaikka hän avoimesti kehottikin hankkimaan myös painetun kirjan äänikirjan lisäksi. Nuorimies selvästi on ymmärtänyt markkinoinnin merkityksen. 

Sisällöstä sitten... Miklu osoittautui  varsin tervehenkiseksi ja fiksuksi nuoreksi, jonka ajatukset kestävät hyvinkin myös äidin kuuntelun. Itse asiassa ihmettelin vähän opettavaisen tyylin uppoamista kuopukseen - "älä katso koko ajan kännykkää" , "muista nukkua tarpeeksi", "lue kirjoja", "syö tervellisesti" jne... Mitä ilmeisimmin viestin lähteellä on suuri merkitys. Minulta nuo samat ohjeet saavat vastaansa lähinnä silmien pyöritystä ja tuhahtelua, Miklun sanomana näkyi nyökyttelyä. Myönnän tappioni auliisti. Ohjeet, kun olivat kuin suoraan äidin käsikirjasta. 

Oli kirjoissa tietysti sitten tubettajamaisia, vähän överihauskaksi vedettyjä osioita, joille myönnän minäkin vähintään hymähtäneeni. Tyyli oli puhekielistä, eikä varsinaisesti "kirjallista" - varsinkin äänikirjassa tuli sellainen olo, että kuunteli videota ilman kuvaa... eikä se tässä kohtaa häirinnyt yhtään. Taidan edelleen olla niin tyytyväinen noihin hyviin elämänohjeisiin, jotka toivottavasti  jäävät myös kuopuksen mieleen, että pienet juonelliset epätarkkuudet (lue: ei juonta ollenkaan ja aika hötöä tarinaa kaikkiaan), eivät saa minua edes rypistämään otsaani. 

Ihan turhaan minä asiasta kiukuttelisinkin, sillä ei näitä ole kirjoitettu suuriksi kirjallisiksi klassikoiksi, vaan nuorten seuraajien fanikirjoiksi (ja elämänohjeiksi). Sitä en sitten tiedä, pitäisikö Miklun itsensä huolestua siitä, että saa ohjeilleen näin varauksettoman hyväksynnän tällaiselta täti-ihmiseltä... Minä kuitenkin suosittelen lämpimästi näitä kirjoja niiden kohderyhmälle ja varsinkin ehkä niille nuorille, jotka muuten eivät koskisi kirjaan pitkällä tikullakaan. Ehkä Miklun esimerkki saisi sitten seuraavaksi tarttumaan vielä muihinkin opuksiin. 

Nextory News

Liekö tuo nyt enää mikään uutinen, että kirjabloggaaja kirjautuu ekirjojen ja äänikirjojen suoratoistopalvelun asiakkaaksi? Minulle kyseessä on kuitenkin suurempi askel kuin voisi äkkiseltään kuvitella.

Siirrynkö nyt kirjojen lukijasta kirjojen "kuluttajaksi"?

Suoratoistopalvelun ideana on käyttöoikeus. En enää saa kirjoja omakseni, vaan minulla on vain oikeus lukea niitä - niin kauan kuin maksan kuukausittaisen laskuni. Siinä on vissi ero. Tämä hyppy tuntuu minusta vaikeammalta kuin aikoinaan digitaalisen kirjamuodon käyttöönotto perinteisen paperisen käyttöliittymän lisäksi.

Olen perustellut yksittäisten kirjojen ostoani mm. sillä, etten muka lue niin montaa kirjaa kuukaudessa, että niiden hinnalla kattaisi kuukausimaksun verran kulua. Hui hai! Aleostokseni olivat loppuvuonna sitä luokkaa, että niillä olisi melkein kattanut puoli vuotta suoratoistoa. Tosin en myöskään ole kaikkia ostamiani kirjoja vielä(kään) lukenut ja aikaa kulunee ylikin tuon puolen vuoden.

Miksi sitten suoratoisto? Miksi juuri nyt? Eivätkö nuo ostamani kirjat riitä ?

Itse asiassa eivät taida riittää

"Äiti tää, jooko ?" 

Syy ei varsinaisesti ole minussa vaan perheen krantuimmassa lukijassa. Meiltä loppuivat iltasatuäänikirjat kesken, eikä äidin valikoimista enää riittänyt uutta aloitettavaksi. Siispä kokeilemme, olisiko laajemmasta listasta nuorelle kirjahyppelijälle apua. Löytyisikö sieltä edes jotain mielenkiintoista ? (Löytyi ainakin alkuun, siitä lisää myöhemmin).

Osittain vaikutteena oli Nextoryn mielenkiintoinen Museokortti-tarjous, jolla sai peräti 45 päivää kokeiluaikaa. Tilauksen jatkuminen tulee meillä riippumaan todennäköisesti siitä, joko olemme käyneet läpi kaiken kiinnostavan iltakuuntelutarjonnan, vai vieläkö löytyy uutta.

Raporttia seuraa.


Jälkisanat
Samalla kärvistelen lievän huonon omatunnon kanssa. Kirjailijoille kuulemma napsahtaa ekirjoista ja äänikirjoista suoratoistopalveluilta huonommat osuudet kuin muista kirjoista. Ei hyvä. Toivottavasti asia korjaantuu. Sen sentään tein, että peruin äänikirjalainani kirjastosta - lainauspalkkioita kun ei digiformaateista kirjailijoille kuulemma makseta laisinkaan. Epäkohta, jolle ei oikein keksi perusteita.

Toton kanssa iltasella (Haastattelu)

Tuossa viime vuoden puolella Toto armollisesti hyväksyi minut taas iltasatuseuraksi. Välissä oli pitkä aika, kun minulle vain ilmoitettiin iltasatukuuntelijan olevan nyt keskittyneenä lukemaan itse kirjaa. Oli se sitten Harry Potteria (koko sarja luettu) tai Soturikissoja (ainakin 12 kirjaa ilmeisesti luettu)...

En minä nytkään kyllä itse lue, mutta valitsemme yhdessä äänikirjan, jota kuuntelemme noin puolisen tuntia (melkein) joka ilta. Alla viimeisimmät Toton kommenttien kera.

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Äiti: "Miksi halusit kuunnella tämän kirjan ?"
Toto: "Siksi koska äitini ehdotti sitä ja se kuulosti kivalta."

Äiti: "Mikä oli kirjassa parasta ? "
Toto: "Kun ne ottivat ne aseet ja hyökkäsivät valloittamaan Rupikonnan kartanon"
Äiti: "Miksi se oli parasta?"
Toto: " Koska se oli jännittävä kohta"

Äiti: "Kuka kirjan henkilöhahmoista haluaisit olla ja miksi?"
Toto: "Vesirotta. Koska se tietää paljon asioista ja on viisas sekä kiltti."

Äitikin tykkäsi kirjasta, vaikka Rupikonna olikin välillä ihan mahdoton...


Sinikka Nopola, Tiina Nopola : Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli, Risto Räppääjä ja Sevillan saituri
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Åiti: "Kummasta tykkäsit enemmän ja miksi ?"
Toto: "Aivan ylivoimaisesti Sevillan saiturista, koska siinä oli varas, salaovia ja semmoista"
Äiti: "Ai niin kuin jännä vai?"
Toto: "Joo!"

Äiti: "Mikä Risto Räppääjissä on parasta ?"
Toto: "Seikkailut - kun ne seikkailee ja semmoista"
Äiti: "Niin, kun aina sattuu..."

Äiti: "Vieläkö kuunnellaan Risto Räppääjiä?"
Toto: "KYLLÄ!!"


Jo Nesbo: Pelastaako tohtori Proktori joulun?
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Äiti: "Miksi halusit lukea tämän kirjan ?"
Toto: "Siksi, kun äitini ehdotti sitä ja olen Tohtori Proktori -fani ja luen niitä kirjoja"

Äiti: "Mikä kirjassa oli parasta ?"
Toto: "Aikamatkustukset ja väärinymmärrykset sekä vampyyrikirahvi, joka heitti poliisin hatun takapihalle "

Toton mielipide : "Tämä kysely tohtori Proktorista oli aika lyhyt..."

Äiti:"No, mitä muuta haluat kertoa tohtori Proktorista?"
Toto:" Minulta puuttuu vain yksi (tohtori Proktori) kirja lukematta"

Äiti:" Kenelle suosittelisit tohtori Proktoreita?"
Toto:"Kaikille, joilla on minunlainen huumori"
Äiti:"Ööhh... ???? Siis millainen?"
Toto: "Semmoinen, että .... öh... se on vähän riehakas... ja kiva - vähän niin kuin Simon's Cat!"
Äiti: "Ai jaa..."

Että silleen - nyt pitää sitten valita seuraava äänikirja. 

Rauhallista dekkarivuotta

Vuosi 2020 on alkanut monessakin mielessä rauhallisesti. Tähän mennessä olen lukenut kirjoja loppuun 5, niistä kolme on ollut dekkareita, eikä yksikään dekkareista ylenmäärin jännittävä. Mielenkiintoisia toki ja hyvää luettavaa, kukin omalla tavallaan perinteisiä, vaikka ensimmäisen ja viimeisen julkaisun välillä on vajaa vuosisata ja kirjailijoiden kotipaikoissa mennään maailman ympäri.

Louise Penny : Kuolema kiitospäivänä 
Oma ostos Elisa Kirjasta
äänikirjan lukijana :  Kalle Chydenius

Louise Penny on kanadalainen dekkarikirjailija, jonka 2000-luvulla kirjoitettuja teoksia on palkittu moneen kertaan. Dekkarit sijoittuvat useimmiten kanadalaisiin pikkukyliin Quebecissa ja niissä kuvataan varsinaisen rikoksen ja sen selvittelyn lisäksi myös paikallista elämänmenoa. Kielikysymys ranskan ja englannin välillä nousee esille vahvana vaikuttajana ihmisten väliselle kanssakäymiselle. Kuolema kiitospäivänä on Armand Gamache-sarjan ensimmäinen osa.

Three Pines on pieni idyllinen kylä, jonka metsäpolulta löytyy paikallinen iäkäs nainen surmattuna nuolella. Armand Gamache saapuu tiiminsä kanssa selvittämään murhaa. Perinteisten johtolankojen ja analyysin lisäksi Gamache uskoo murhan selvittelyn vaativan myös jatkuvaa keskustelua siihen liittyvien ihmisten kanssa.

Kirjan vahvinta ja parhainta antia ovatkin kylän asukkaiden persoonalliset hahmot. Louise Penny kuljettaa tarinaa taitavasti menneiden tapahtumien ja nykyjännitteiden välillä. Miten tapaukseen liittyvät kylän tunnettua homopariskuntaa pilkanneet nuoret ? Onko kuolleen naisen taideteoksella jotain tekemistä murhan kanssa ? Miten vuosia sitten tapahtuneet vääryydet kytkeytyvät tämän päivän tunteisiin ?

Gamachen tiimin uusin jäsen aiheuttaa hänelle huolia, eikä tunnu sopeutuvan tutkimuksen vaatimuksiin, mikä aiheuttaa rikoskomisario Gamachelle ylimääräistä huolta. Myös muuten poliisin tiimin henkilöhahmot ja toimintatavat tuovat sopivaa vastapainoa kyläläisten tarinoille.

Pidin kirjasta kovasti, vaikka jossain vaiheessa hidas tahti sai kuuntelun jumittumaan, tai tarkemmin ajatellen kyse ei ehkä sittenkään ollut varsinaisesti tahdista. Penny kuljettaa kohtauksia eteenpäin antaen tilaa niihin osallistuvien henkilöhahmojen tunteille ja reaktioille. Se on välillä tuskallista, kun kyse on esimerkiksi huolestuneista vanhemmista.

Kaikkiaan Kuolema kiitospäivänä on vahvasti perinteinen, enemmän psykologiseen jännitteeseen kuin toimintaan perustuva dekkari. En arvannut syyllistä, vaikka jonkinlaisia aavistuksia asioiden toisiinsa liittymisestä minulla olikin.

Lukijana Kalle Chydenius oli tyylilajiin sopivan rauhallinen ja häntä oli miellyttävä kuunnella.

Toinen osa on jo ilmestynyt. Kylmän kosketus on ehdottomasti myös minun lukulistallani.

Ngaio Marsh: A Man Lay Dead 
Oma ostos Audiblesta 
äänikirjan lukijana : Philip Franks

Ngaio Marsh on näiden kolmen kirjan kirjoittajista kaukaisin sekä ajallisesti että maantieteellisesti. A Man Lay Dead ilmestyi jo 1930-luvun alussa, Uudessa Seelannissa. Agatha Christien ja Dorothy L. Sayersin aikalaisena Marsh edustaa samaa miltei karikatyyrisiin henkilöhahmoihin ja karismaattisiin etsiviin perustuvaa dekkarigenreä. A Man Lay Dead esittelee Roderick Alleynin, Scotland Yardin taitavan etsivän.

Maalaiskartanossa vietetään kutsuja, joiden ohjelmassa ollut murhaleikki saa makaaberin käänteen yhden vieraista löytyessä oikeasti murhattuna. Roderick Alleyn saapuu paikalle selvittämään tapahtumia. Tarinasta löytyy niin venäläiseen salaseuraan liittyvä tikari, vakoojia kuin tietysti kolmiodraamaa ja rakkaussuhteita, kaikki elementit sopivasti sekoitettuina niin, ettei murhaaja ole kovinkaan ilmeinen. Loppuratkaisu ja murhatapakaan eivät jää mielikuvituksellisuudessa yhtään jälkeen nykydekkarien toimintakiemuroista.

Tapahtumat sijoittuvat Lontoon lähelle, mikä oli kai tuohon aikaan kovin yleistä englanninkielisessä kirjallisuudessa. Jostain syystä murhatarinat ilmeisesti tuntuivat sopivan paremmin Lontoolaiseen elämäntapaan kuin esimerkiksi Uuteen Seelantiin. Miksiköhän ?

Joka tapauksessa, minä rakastan tällaisia perinteisiä, rauhallisia, "whodunnit"-dekkareita. Tutustuin alunperin Ngaio Marshiin naapurista löytyneen dekkariaarteen myötä, mutta varmasti näitä ilmaantuu lisää myös äänikirjojan kuuntelulistalle.

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Vaikka Terttu Autereen romaaneissa eletään 1930-luvun Suomessa, on romaanit kirjoitettu ja julkaistu 2010-luvun puolella. Minulle tämä oli ensimäisen kirjan (Kuka murhasikaan rouva Holmin) kohdalla melkein yllätys, sillä vanhahtava tyyli pitää hyvin.

Tyyli pitää myös lääninetsivä Juhani Kuikan toisessa tapauksessa. Tosin Kuikka ei ole ehkä kuitenkaan se todellinen päähenkilö, vaan hänen silmiään kovasti miellyttävä Onerva, jonka kanssa polut risteytyvät uudelleen täysihoitola Eedenissä tapahtuneen murhatapauksen yhteydessä. Täysihoitolassa vierailulla ollut kirjailija surmataan huoneeseensa ja tapahtumien selvittely vaatii tarkkaa etsiväntyötä, sekä tietysti vähän apua myös kesätyönään Eedenissä keittiöapulaisena toimivan Onervan apua.

Kuolema Eedenissä ei ole millään tavalla pelottava kirja, eikä edes kovin jännittävä. Se on kuitenkin herttaisen viehättävä tapahtumaympäristöltään sekä aikakauden kuvaukseltaan. Kaikki on jotenkin niin kovin viatonta, mikä on virkistävää ja rentouttavaa kaikkien karmeiden sarjamurhaajajuonien keskellä. Kuolema Eedenissä on erittäin sopiva lomakirjaksi ja mielenkiinnolla tulen seuraamaan Juhani Kuikan ja Onerva Ojalan tarinan jatkoa.

Äänikirja vai kuunnelma?

Äänikirjoja on monenlaisia. Osassa lukija lukee tekstiä ilman sen kummempia painotuksia, toisissa taas äänenpainoilla ja rytmityksillä, jopa äänen korkeuden pienillä vaihteluilla tuodaan esim. kertojavaihteluja esiin. Toisinaan lukijoita voi olla useampia, joskus dialogia käydään eri esittäjien välillä. Lukijoiden lisäksi voi äänikirjassa olla musiikkia tai erilaisia äänitehosteita - ei kun, hetkinen - onko silloin kyseessä jo kuunnelma ?

Missä kohtaa äänikirja muuttuu kuunnelmaksi ?

Lempparikuuntelupaikkani joululomalla

Kysymys ilmaantui mieleeni kuunnellessani viimeisintä "äänikirja" -hankintaani eli Jeeves & Wooster: The complete radio dramas. Kyseessä on BBC:n tuotanto rakastettujen hahmojen seikkailuista. Useita näyttelijöitä, pieniä äänitehosteita, musiikki lukujen välissä... Minun luokittelussani tämä kyllä keikahtaa kuunnelmaksi. Voinko sitä siis edes listata kuunneltujen kirjojen joukkoon ? Goodreadsista se kyllä löytyy.

Toisaalta, kuuntelin tässä jokin aika sitten Anna Puun itsensä lukeman Minä olen Anna Puu. Siis lukeman ja laulaman - äänikirjassa nimittäin on lukujen alussa usein myös pätkä luvun teemaan ja elämänvaiheeseen liittyvää laulua. Onko tämä vielä äänikirja ? Minusta on, mutta mihin ihmeeseen tämä päätelmä oikein perustuu ?

 Pitänee kirjata muutama kriteeri.  Oletteko samaa mieltä listauksestani ?

Minusta äänikirjassa:

• ... on eri lukijat korkeintaan luvuille, dialogin "näytteleminen" heittää kuunnelman puolelle 
• ... saa olla musiikkiesimerkkejä tai muita ääniä, kunhan ne tukevat tekstin sisältöä ja ovat "osa tarinaa" Sopii siis paremmin juurikin elämäkertoihin tai tietokirjoihin, romaaneihin harvemmin. Vähän niin kuin kuvat painetussa kirjassa. 
• ... teksti ei saa muuttua eli sitä pitää lukea niin kuin se on kirjoitettu. Äänikirja ei voi olla pelkkää dialogia, jollei kirjaa ole kirjoitettu niin. Näytelmän lukeminenkin on kuunnelma, mikäli ei samalla lueta kaikkia lavastus ja asemointiohjeita käsikirjoituksesta. Tosin muutenkin näytelmä on kirjana vähän hankala määritellä.

Näin ollen ylläolevat esimerkit ovat juurikin, kuten arvelin ja P.G.Wodehousen kirjoihin pohjautuvat kuunnelmat pysyvät poissa luettujen listalta, vaikka hauskoja ja viihdyttäviä ovatkin. 

Parhaimpia elävästi luettuja äänikirjaesimerkkejä ovat Robin Hobbin trilogia Fitz and the Fool ja monet Christiet. Ensiksimainitun lukija Elliot Hill onnistuu vaivihkaisilla äänen ja rytmityksen muutoksilla elävöittämään tarinan täydellisesti. Silti hän ei näyttele, vaan lukee sinänsä jo upeaa tarinaa. Samoin Lars Svedbergin tapa lukea Agatha Christien dekkareita on mahtava sillä jo äänensävy ja rytmitys tuo mieleen englantilaiseen maalaisdekkarin (eikä Jukka Pitkänenkään ole ollenkaan huono). Myös Svedbergin Sinuhe egyptiläinen on ihan omaa luokkaansa. 

Mitä olette mieltä ? Millaisilla kriteereillä itse erottelette kuunnelman ja äänikirjan toisistaan ? Milloin lukija näyttelee? 

Lievää lusmuilua ja Michelle Obama

Kesäloman jälkeen alkoikin yllättäen rauhallisempi työjakso. Olen suoraan sanoen lusmuillut oikein kunnolla ja tehnyt vain välttämättömän... Huomannut jälleen kerran, että kiireen puuttuessa ei meinaa vähästäkään työstä tulla yhtään mitään.

Tällä viikolla olen taas lomalla - tai siis, järjestän keskimmäisen rippijuhlia, käyn parina päivänä töissä, yksissä kirjajulkkareissa, kampaajalla, ja... ei siis varsinaista lepoa tiedossa, mutta kuitenkin omassa tahdissa ja sen tahdin haluan pitää leppoisana. Joukkoon siis ulkoilua ja kirjojen lukemista.

Ei hullumpi viikko ja tähän rennompaan tahtiin voisi vaikka tottua. Ainakin, jos ei kuuntele Michelle Obaman kuvausta omasta elämästään, urastaan, kasvustaan rouva presidentiksi  ja saa jonkintasoista alemmuuskompleksia tai huonoa omatuntoa. Suoraan sanoen, välillä hengästytti ja  riittämättömyyden tunne hiipi pitkin selkäpiitä. Minua kun ei esimerkiksi hevin saisi viideltä aamulla ylös kuntosalille lähtöä varten, jotta saa pitkän työpäivän maksimoitua... eikä oma opiskeluni tai urani koskaan ollut varsinaisesti tavoitteellista suorittamista vaan ennemminkin opportunistista uteliaisuutta.

Michelle Obama : Becoming
Laina HelMet/ Overdrivesta 
lukijana : Michelle Obama

Odotin lainaa pitkään, mutta halusin nimenomaan äänikirjan ja nimenomaan Michelle Obaman itsensä lukemana. Odotus kannatti, sillä Michelle Obama lukee hyvin ja hänen lukutapansa tukee tarinaa. Äänikirjoissa lukijan tekstintuntemus on avain tulkintaan ja Michelle Obamaa kuunnellessa myös tunteet tulevat läpi. Tykkäsin siis, vaikka kieltämättä tuli kirja kuunnteltua aika vauhdilla ja sen kummemmin pysähtelemättä kahden viikon laina-ajan painaessa päälle.

Tarina itsessään on mielenkiintoinen, niin kuin menestyneiden ihmisten tarinat yleensä. Työväenluokan tummaihoinen tytär päätyy kovalla työllä ja oikeiden ihmisten (lue: miehen) mukana Valkoiseen Taloon. Ei siis varsinaisesti ryysyistä rikkauksiin, mutta jonkinlainen amerikkalainen unelma kumminkin, vaikka tämä unelma kyllä haiskahti pahasti kovalta työltä, vastuulta ja vaikeilta päätöksiltä.

Pitää nostaa hattua määrätietoiselle nuorelle naiselle, joka puskee läpi esteiden ja hankkii itselleen huipputason koulutuksen ja vaihtaa sitten hyväpalkkaisen asianajajan pestin johonkin enemmän omiin arvoihin sopivaan. Myös kuvaukset vaalityöstä ja kahden presidenttikauden ajasta ovat jotain aivan muuta kuin leppoisaa tuuripeliä. Minä myönnän ihan suoraan, että vaikka olenkin tottunut töitä paiskimaan, en taida sittenkään olla lähelläkään tuota tasoa. Kuten sanoin, en tasan lähtisi kuntosalille viideltä aamulle työpäivän pohjaksi...

Parasta kirjassa ovat kuvaukset Obaman perheen kasvusta presidenttiperheeksi ja siitä eteenpäin. Rakkaus ja yhteenkuuluvuus tulevat läpi, vaikka niin niiden kai tällaisessa kirjassa pitääkin. Muutenkin kirja on tosi "comme il faut"  ja siisti. Mitään skandaalinkäryä tai edes radikaaleja mielipiteitä ei siitä löydy, vaikka toki konservatiiveja näpäytetäänkin tuon tuosta. Kaikkiaan kirja tuntuu kauhean amerikkalaiselta, vaikka tietynlainen asenteellisuus pääsikin  yllättämään.

Minulle oli järkytys huomata, miten ihonväri nousi keskeiseksi teemaksi ja "väritti" ihan kaikkea kirjan tapahtumista. Michelle Obaman kommentointi oman elämänsä ja ympäristönsä suhteen lähti miltei poikkeuksetta siitä, miten tummaihoiselle kaikki on vaikeampaa. Olen tiennyt rotukysymyksen edelleen olevan Amerikassa pinnalla ja vaikuttavan kaikkeen, mutta jotenkin en silti ollut valmistautunut sen kaiken lävistävään läsnäoloon. Tiedän ja ymmärrän, mutten silti ymmärrä. Eikä tuota kai voikaan oikein tajuta, jollei itse elä sen keskellä. (Eikä tietysti oma ihonvärini altista minua koko asialle Suomessakaan oikein millään tavalla).

Tekstinä kirja on sujuvaa ja selkeää, eli kustannustoimitus on ollut hereillä. "Juoni" ei ole täysin kronologinen, mutta kaari säilyy. Tyyli on jutusteleva, varmaan täysin tarkoituksella.

Kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen ja naisnäkökulmassaan myös inspiroiva. On upeaa kuulla nuorten naisten mentorointiohjelmasta tai muuten menestyvien naisten esimerkeistä, vaikka riman taso vähän hirvittääkin. Silti jäi jotain puuttumaan, todennäköisesti sen takia, että amerikkalaisuus ja sen tuomat näkökulmat ovat minulle niin kovin vieraita. En ole ikinä ollut suuresti kiinnostunut siihen suuntaan edes matkustamaan, ja monesti huomaan amerikkalaisten kirjailijoiden teosten jostain syystä jättävän minut kylmäksi. Näkökulmani on jotenkin kliinisen utelias - "Ai että tuollaistakin..."

Taivaanpallo

Taas on mennyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Töissä ei kerrankin ole kiire ollenkaan, mikä on johtanut jonkinlaiseen leijuvaan tilaan, jossa en myöskään saa kotona mitään aikaiseksi. On se kumma. Näköjään minun pitää olla stressaantunut ja aikataulujen paineessa, jotta saisin pienimmänkin asian hoidettua. Keskimmäisen rippijuhlatkin ovat tulossa ja olen olohuoneremontin valmistumisesta saakka yrittänyt miettiä sinne pitopalvelua tai muita järjestelyjä... arvatkaapa olenko saanut mitään aikaiseksi ?

Toisaalta on ihana olla ja tehdä asioita sitä mukaa, kun ne juolahtavat mieleen ja siltä tuntuu. Pitäisi kai enemmän luottaa siihen, että elämän virta vie eteenpäin ja asioilla on taipumusta hoitua. Samalla tavalla kuin lapset uskovat nykyhetkeen, eivätkä kauheasti mieti tulevia haasteita.

Lapsen näkökulmasta ja uskosta asioiden järjestymiseen kirjoitti myös Olli Jalonen yhden Finlandia-palkinnon edestä. Usein tartun palkittuihin ja suosittuihin kirjoihin vähän varovaisesti, sillä odotusten noustessa kohoaa myös pettymyksen riski. Instassakin huomasin kyselyn pettymyksiä aiheuttaneista teoksista ja niiden joukossa oli todella monta hypetettyä suosikkia. Varmaan juuri luotujen odotusten vuoksi. Olli Jalosen kirja kuitenkin onnistuu lunastamaan ainakin osan luoduista lupauksista. Se oli näkökulmaltaan tarpeeksi kiinnostava ja hitaudestaan huolimatta tarina eteni. Silti mieleeni jäi jotain häiritsevää, joka estää pitämästä kirjasta varauksettomasti.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana : Aku Laitinen 
2018 Finlandia-voittaja

Angus asuu Saint Helenan saarella ja on koko pienen ikänsä tehnyt lintuhavaintoja ja kirjannut ylös tähtitaivaan muutoksia saarella vierailleen Edmund Halleyn ohjeiden mukaisesti. Pieni poika asuu äitinsä, sisarensa ja kahden nuoremman veljensä kanssa ensin isänsä vanhassa talossa, sitten pastorin piharakennuksessa.

Vähitellen saaren ilmapiiri myrkyttyy. Puhutaan itsevaltaisesta kuvernööristä ja vallankumouksesta. Samalla saarelle kiemurtelee myös uskonnollisen fanatismin aate, joka saa naapurit kyräilemään toisiaan ja miehet selittämään itselleen väkivallan oikeutusta synnin karsimiseksi. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että Angus lähetetään viemään viestiä Halleylle Lontooseen ja hänen elämänsä muuttuu kokonaan.

 Lapsen mielessä ei pahalle löydy oikeutusta, eikä hyvyydellä ole mitään tekemistä ihmisen ihonvärin tai sosiaalisen aseman kanssa. Vain teot merkitsevät jotain, mutta pienillä padoilla on myös suuret korvat ja aikuisten jutut saavat oman tulkintansa. Lapsen kertomana tulee tarinasta samaan aikaa pehmeämpi ja lempeämpi sävy, joka aikuisen lukemana muuttuu julmaakin julmemmaksi, koska väkivaltaa ei voi puhua pois. Oikeutusta tai selitystä ei ole, on vain teot ja tapahtumat.

Ihmiset osoittautuvat kirjassa kaikki omalla tavallaan vajavaisiksi, jopa ihailtu herra Halley, jonka toiminta avunpyynnön osalta ei ole aivan odotetun kaltainen. Siksi tarinassa on jotain kovasti inhimillistä. Tavallaan hellyyttävää, mutta kuitenkin hiukan raivostuttavaa on myös Anguksen (lapsen)usko. Hänen mielestään herra Halley ei voi tehdä mitään väärää ja asiat kyllä joskus järjestyvät. Toki ajan myötä ja pojan kasvaessa myös näkemys maailmasta muuttuu ja pinnan alta voi hiljalleen havaita totuuksia, jotka ehkä ovat siellä olleet aina hautautuneina lapsen viattomuuden alle.

Juonen etenemistä ei voi syyttää liiasta vauhdikkuudesta, mutta ainakin äänikirjana virtaan oli helppo solahtaa ja antaa Anguksen viedä mukanaan. Helppouden alla oli myös jotakin syvästi häiritsevää. Ehkäpä lapsen ajatusten kontrasti siihen, miten aikuinen tapahtumia ja puheita tulkitsee loi särön, jonka vuoksi kirja jää mieleen eikä lukija/kuuntelija missään kohtaa oikein pääse liiaksi rentoutumaan. Saman särön luoman jännitteen vuoksi kirja kai myös palkintonsa ansaitsi, mutta samalla en oikein voi sanoa kirjasta varsinaisesti pitäneeni. Se on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen usealla tasolla, mutta jättää levottoman ja epämääräisen ärtyneen olon.

Julmaa juttua 1793

Minusta on ihana upota oikein paksuun historialliseen romaaniin (tai fantasiaan), jossa on monia henkilöhahmoja, kiemuraisia tapahtumia ja ajankuvausta roppakaupalla. Aina toisinaan saattaa ajankuvaus kuitenkin mennä ihan pikkuisen sietokyvyn yli ja aiheuttaa pieniä etenemisvaikeuksia...

Näin tuppasi käymään, kun olin lukenut historiallista dekkaria 1793 noin puoleenväliin. Ajattelin helposti kuuntelevani kirjan loppuun ennen elokuun alkua, vaan väkisin meni muutaman päivän kuun vaihteen yli. Ihan vain sen takia, että 1700-luvun Ruotsissa tuntui kaikille käyvän huonosti ja jokaisen kohtalona oli kuolla surkeasti, useimmiten kamalan väkivallan kohteena, enkä halunnut ihan kaikkien henkilöhahmojen osalle sellaista loppua.

Niklas Natt och Dag : 1793 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana : Jukka Pitkänen 

Merestä löytyy kuolleen miehen torso. Raakki Mickel Cardell kutsutaan nostamaan ruumis vedestä ja murhaa tutkimaan pyydetään poliisia avustava lainoppinut Cecil Winge. Yhdessä keuhtotautia poteva Winge ja Cardell ryhtyvät yhdistämään palapelin palasia toisiinsa ja vähitellen tarina selkenee.

Lukijalle tarina aukeaa myös kahden muun näkökulman kautta ja samalla pääsemme kurkistamaan köyhemmän luokan elämän iloihin, mutta pääasiassa suruihin. Rahan puute, hyväksikäyttö, voimattomuus lain ja julman esivallan edessä tulevat silmille sekä nuoren lääkäriksi opiskelemaan havittelevan pojan että pienen hedelmämyyjätytön kohtaloiden kautta.

Kuten sanoin alussa, tarina ei ole kaunis. Se on hyvin kirjoitettu ja surman taustat ja motiivit avautuvat pikkuhiljaa kertomuksen edetessä ja henkilöhahmojen kohtaloiden kietoutuessa toisiinsa. Kovin paljon en halua juonta avata, sillä sen viehätys osittain perustuu yllättäviin yhtymäkohtiin.

Historiallisena kuvauksena 1793 on karu. Muutamaa vuotta aiemmin käydyn sodan jäljet näkyvät Tukholmassa raajarikkojen suuressa määrässä ja kurjien ihmiskohtaloiden runsaudessa. En todellakaan olisi halunnut elää tuohon aikaan. Vahvimman (ja rikkaimman) laki pätee, huolimatta Wingen kaltaisista idealisteista ja valtiovalta pelkää Ranskan vallankumouksen aaltojen saavuttavan myös Ruotsin rannat - eikä kai ihan turhaankaan.

Jollain kummallisella tavalla romaanin tyyli sai minut ajattelemaa myös Milja Kauniston romaaneja. Ehkä se johtuu juuri tuosta ronskiudesta ja eritteiden määrästä ja kohtaloiden kurjuudesta - tai sitten hieman toisiaan muistuttavasta tavasta rakentaa kiemurtelevia juonia ja kolmiuloitteisia henkilöhahmoja.  Huomaan myös luokittelevani romaanin nimenomaan historialliseksi romaaniksi enkä dekkariksi, vaikka tarinassahan nimenomaan selvitellään murhaa. Ehkä se johtuu siitä, että miljöö ja aikakausi hyppäävät silmille, mutta varsinainen poliisityö jää hiukan eri henkilönäkökulmien jalkoihin.

Kirja sopii äänikirjaksi ja tarjoaa sellaisen sopivan kuunteluflown, vaikka välillä pitikin pitää taukoa kaikkien kamaluuksien odottelun keskellä. Jukka Pitkänen tekee tasaisen varmaa työtä lukijana. Hän on kovaa vauhtia nousemassa lukijana suosikkieni joukkoon.

Kaikesta raakuudesta huolimatta pidin kirjasta tarinan taitavan kudelman ja henkilöhahmojen kuvauksen vuoksi. Päähenkilöt tulevat yllättävänkin läheisiksi ja heidät kokee tuntevansa perinpohjin. Myös miljöö kuvaus on taitavan elävää - ehkä aikakausi tosiaan oli noin karsea ihmisilleen. 1793 siis on erittäinkin suositeltava kirja runsaiden historiallisten romaanien ja vähän ronskinkin kuvaustavan ystäville. Herkimmät älkööt kuitenkaan vaivautuko.

Omalla tavallaan outo My Sister, the Serial Killer

Se on kuulkaas loma nyt! Lukuaikaakin löytyi yhden lukumaratonin verran ja vielä päällekin, sillä heinäkuun luettujen saldo keikkuu jo luvussa 7, vaikka ollaan jo keritty Mikkeliinkin ja melomaan ja muutenkin touhuamaan kaikenlaista.

Kuukauden tähän saakka oudoimmasta luku-/kuuntelukokemukseksta taitaa vastata Oyinkan Braithwaiten romaani poikaystäviään puukottavaa siskoaan suojelevasta sairaanhoitajasta. Minulla  usein kirjat jäävät oleilemaa mielessäni yhdistettyinä paikkoihin, joissa niitä olen lukenut, tai ruokiin, joita lukiessani olen syönyt. Taitavat Onnibussin penkit jatkossa assosioitua punaiseen muutenkin kuin vain nahkapäällysteensä puolesta.

Oyinkan Braithwaite: My Sister, the Serial Killer 
HelMet Overdrive -laina 
Lukija: Adepero Oduyie

Loput kuuntelin lukumaratonin aikana. Kirjan jälkeen jäi vähän outo olo, sillä sitä kuunnellessa huomasi hymähtelevänsä ja melkein nauravansa asioille, jotka ihan oikeasti eivät ole kauhean huvittavia. Eikä sitten lopulta kuitenkaan naura, sillä poikaystäviään puukottavan Ayoolan välinpitämättömyys ja täydellinen itsekkyys on oikeastaan aika pelottavaa.

Myös Koreden täydellinen omistautuminen sisarelleen, joka kulminoituu tehokkaissa ruumiiden hävittämisoperaatioissa herättää kysymyksiä. Miten pitkälle sitä itse olisi valmis menemään sisarensa pelastamiseksi? Vaikka tietäisi sisaressa olevan jotain pahasti vinksallaan? Kirjan alkuperäinen nimi, Thicker than Water, kuvastaa päähenkilöiden dynamiikkaa varsin hyvin.

Toisaalta kirja saa pikkuisen suuttumaan miehille. Ihan oikeastiko he näkevät vain kauniin ulkokuoren, eivätkä edes välitä ottaa selvää sen takana oleilevasta naisesta? Ovat melkein ansainneet kohtalonsa, mokomat. Nigerialainen kulttuuri esittäytyy kirjassa niin vahvasti naista esineellistävänä ja alistavana, että siskosten "vastaisku" tuntuu melkein hyvältä.

Ayoola siis iskee veitsen poikaystäviensä selkään, kirjaimellisesti, ja soittaa sitten siskonsa hätiin siivoamaan jäljet. Sairaanhoitajana Korede on tehokas ja taitaa puhdistamisen kikat. Tilanne monimutkaistuu, kun myös Koreden ihastus sairaalasta haluaa Ayoolan itselleen. Jossain kohtaa Koreden pitää valita, miten asiaan suhtautuu.

Ayoola tuntuu olevan täydellinen psykopaatti, mutta jotenkin lukija kutenkin aina kaipaa syitä henkilöhahmon outoon käytökseen. Tässä kirjassa sormi osoittaa syyttävästi tyttöjen isään ja vähän pikkusiskoa hemmottelevaan äitiinkin, mutta miten pitkälle voidaan syyttää olosuhteita, miten paljon voi olla luontaista taipumusta ja missä kohtaa on vastuu myös ihmisellä itsellään? En tiedä.

Kaikkiaan kirja on makaaberilla tavalla viihdyttävä, mutta samalla hivenen häiritsevä. Sitä voi lukea monella tavalla ja olla montaa mieltä. Ainakaan en taida Ayoolaa ja Koredeta heidän herättämien ajatustensa vuoksi ihan heti unohtaa. 

Rempanjälkeinen olotila ja Mehiläisten historia

Kylläpä tämä kirjoitustahti nyt on blogissa hidastunut. Enää en voi syyttää olohuoneremonttiakaan, sillä se on valmis. Kävisikö kirjojen hyllyynkantamisurakka ? Ehkä, jos se etenisi. Syynä taitaa vaan olla yleinen väsymys ja saamattomuus. Luen, kyllä. Blogiin kirjoittaminen vain tuntuu nyt kovasti ylivoimaiselta.

Olohuoneesta tykkään. Remontti meni aivan täysin ajallaan ja huonekalutkin ovat paikoillaan. Mitä nyt sohva on ehkä aluperäistä ajatusta massiivisempi (ja menee vaihtoon väärän värin ja irtopäällisen puutteen vuoksi). Nyt en enää oikein ymmärrä, miksi oikein stressasin remonttia niin kauheasti, mutta stressasinpa vain.

Noin muuten olen pikkuhiljaa vajoamassa lomanodotukseen. Kiirettä olisi töissä, mutta minä vain leijun ja lasken päiviä kesälomaan. Näillä näkymin saattaa jopa käydä niin, että pääsen lomalle ihan suunniteltuna aikana. Pidetään peukkuja, ettei loppuviikon työmatka tuo yllätyksiä tullessaan, ainakaan sellaisia, jotka vaativat töitä heinäkuussa.

Kirjoja olen siis lukenut ja kuunnellut, mutta varsin vaihtelevalla menestyksellä. Muutama on mennyt vauhdilla, toiset takkuilivat ja jäivät välillä keskenkin. Viimeksimainittuihin kuuluu monien kehuma Mehiläisten historia. Minä en jotenkin päässyt tarinaan tai tarinoihin millään sisälle.

Tämä kirja tosin herätteli huomaamaan sen, miten kauhean vähän tänä vuonna on hyttysiä - sekä miten kukkapenkissä ei enää oikein surise.

Maija Lunde: Mehiläisten historia 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Toni Kamula, Sanna Majuri, Jukka Pitkänen

Mehiläisiä tutkitaan, mehiläiset ovat katomassa, mehiläiset ovat kadonneet. Kolme aikaa, kolme kertojaa, kolme tarinaa, jotka näennäisesti eivät linkity toisiinsa kuin mehiläisten kautta, mutta joiden välissä on kuitenkin yhteys vuosien yli.

Vuonna 1857 William toipuu masennuksesta ja kiinnostuu mehiläisten kasvattamisesta. Mehiläisfarmari George puolestaan taistelee niin mehiläisten katoamista kuin sukupolvien välistä kuilua vastaan vuonna 2007. Vuonna 2098 ovat mehiläiset kadonneet ja niin on kadonnut myös Taon poika.

Jokainen päähenkilö on omalla tavallaan joko katastrofin keskellä tai astumassa siihen ja tarinat kiemurtelevat omia polkujaan. Jotenkin en olisi jaksanut seurata. Minulla  on muutenkin niin monta kirjaa kesken, etten millään olisi jaksanut näin hajautuvaa teosta. Ihan kuin olisin lukenut kolmea eri kirjaa, mutta ilman mahdollisuutta itse valita, mihin milloinkin tartun.

En myöskään kokenut ketään päähenkilöistä läheiseksi. Williamin itsekeskeisyys, Georgen jääräpäisyys ja Taon järkähtämätön itsepintaisuus jotenkin tekivät heistä kovia. Vaikka heidän kehityksensä menikin tarinoiden edetessä mielenkiintoisempaan ja moniuloitteisempaan suuntaan, oli vahinko jo tapahtunut. En pitänyt kenestäkään.

Olihan kirjassa tietysti mielenkiintoinen kehysteema mehiläisten katoamisen muodossa, varsinkin kun teema pölyttäjähyönteisten tämänhetkisen joukkokadon myötä on varsin ajankohtainen. Yksittäiset tarinat myös sinänsä sisälsivät käänteitä, joiden myötä jossain 2/3 kirjasta kuunneltuani loppu meni jouhevasti ja keskittyen.

En silti voi sanoa varsinaisesti kirjasta innostuneeni.

Hauskasti outo

Hauskasti outo ovat nämä kesäkuun ensimmäiset viikot olleet. Työtä enemmän kuin tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä perinteiset lomakiireet muksujen leirien muodossa. Tänä vuonna listalta löytyi Velhokoulua, riparia ja Big Band festaria.

Jo perustoimissa olisi ollut sumplimista, mutta sen lisäksi meillä on rempattu olohuonetta. Maalaus, parketin hionta ja lakkaus, sekä huonekalujen vaihto on pitänyt meidät vauhdissa. Ei, emme toki itse tee varsinaista remonttityötä, mutta jo kirjahyllyjen tyhjennys ja muiden tavaroiden siirto vei useamman viikon kaikki vapaahetket...

Nyt ollaan jo voiton puolella. Mieli on hyvä, sillä kerrankin on meillä tehty remontti täysin aikataulussa (poiketen nyt esimerkiksi vaikka viime vuoden keittiörempasta)

Maalaustyöt on tehty, parketti lakattu. Minä olen ollut poikien kanssa vaihtuvalla kokoonopanolla ja edestakaisin ajelulla evakossa isovanhemmilla. Huomenna kotiin, maanantaina viimeistely ja huonekalukuljetus, joka lienee tällä hetkellä se kriittisin kohta täydellisen onnistumisen osalta...

Kyllä tämä tästä. Ainakin tiedän, mitä teen juhannuksena. Kannan kirjoja toiseen suuntaan...

Yllättävän paljon olen kuitenkin ehtinyt lukemaan ja kuuntelemaan kirjoja. Nyt viimeksi kuuntelin kesäkirjaksi erinomaisesti sopivan, vähän toisella tavalla hauskasti oudon romaanin.

Liane Moriarty : Nine perfect strangers (suom. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista)
Laina Overdrivessa
Äänikirjan lukijana Caroline Lee 

Frances kirjoittaa romanttisia romaaneja, mutta nyt hänen uransa tuntuu olevan laskusuunnassa, tai suorastaa syöksulaskussa. Kaiken lisäksi hänen omat haaveensa onnen löytymiseen ovat särkyneet ikävästi ja yllättäen. Parantaakseen oloaan Frances lähtee kymmenen päivän terveysretriittiin.

Samaan paikkaan saapuu myös kahdeksan muuta eri syistä virkistävää terveyslomaa kaipaavaa vierasta, joista jokainen ryhtyy seuraamaan terveyshoitolan omistajan, Mashan, laatimaa uudenlaista ohjelmaa. Jooga, mietiskely, terveellinen ruokavalio ja kevyt paasto kuuluvat kaikkien odottamiin mielen ja terveyden uudistamiskeinoihin. Vähitellen käy kuitenkin ilmi, että Mashalla on mielessään jotain paljon vaikuttavampaa kuin vain kevyet kehoitukset elämäntavan muutoksiin...

Juoni etenee näkökulmasta toiseen ja samalla aukeavat tarinat ja traumat eri henkilöhahmojen osalta. Olikin ihan parasta seurata tapahtumien kehkeytymistä eteenpäin samalla, kun jokainen retriitin osallistuja ja henkilökunnan jäsen muuttui nimestä ja ammatista vereväksi ihmiseksi, joka reagoi terapiaan omalla tavallaan.

Vähitellen myös tapahtumat muuttuvat yhä oudommiksi ja todellisuus vääristyy. Vaikka pientä jännitystäkin löytyy, luokittelen tämän kirjan kuitenkin enemmän viihteeksi kuin edes lähes dekkariksi. Erinomainen kesäkirja laiturilukemistoon on kyseessä, valitsi genreksi sitten minkä tahansa. Olen aiemmin lukenut samalta kirjailijalta romaanin Hyvä aviomies. Siinäkin oli omituisia juonikuvioita ja vielä omituisempia ajatusratoja henkilöhahmoilla. Pidin kuitenkin tästä uudemmasta enemmän. Se on jotenkin runsaampi ja täydempi, varmaan ihan jo henkilögallerian laajuuden ansiosta. Nine perfect strangers myös hypää yhden tason verran vielä oudommaksi.

Moriarty osaa pienellä psykologisella jännityksellä maustamisen.  Ilman tuota ylimääräistä jännitettä, olisi kirja helposti lipsahtanut listaksi nyyhkytarinoita ilman sen kummempaa kudetta niiden välillä. Toisinaan tarinakokoelmatkin ovat kivoja, mutta selkeä rakenteellinen yhtenäisyys kuitenkin nostaa lukukokemuksen ihan uudelle tasolle. Tykkäsin kuunnella ja yllättävän nopeasti sainkin luettua kirjastosta kahden viikon lainaan saadun äänikirjan, vaikka aluksi vähän pelkäsin, miten käy kun aikaa on 14 päivää ja kuuntelutunteja yli 16.

Lukijana Caroline Lee on erinomainen. Täytyy sanoa, että englanninkielisissä äänikirjoissa ovat lukijat kautta linjan yleensä valtavan hyviä. Ehkä kielialueella on niin suuri kilpailu lukijoiden kesken, että vain parhaat valikoituvat sitten julkaistuihin äänikirjoihin saakka. Toinen vaihtoehtoinen selitys tietysti on myös, että englanti kielenä sopisi jotenkin paremmin luettavaksi kuin suomi, mutta tuota en kyllä oikein usko. Kolmas selitys voi olla uskottavampi. Omaan äidinkieleensä suhtautuu kriittisemmin. Englanniksi menevät kornit laulujen sanatkin paremmin läpi kuin vastaavissa suomenkielisissä kappaleissa. Ehkä sama koskee äänikirjalukijoita ja nyanssit menevät ohi.

Kirjakauppa kirjan tapahtumapaikkana houkuttaa aina tarttumaan kirjaan

Tai no, tässä tapauksessa lataamaan sen puhelimeen kuunneltavaksi.

Joku, jossain kai mainitsi kirjan nimen tai sitten se vain osui silmiin Overdriven listoilta, mutta joka tapauksessa olin laittanut opuksen varaukseen.
Edellisviikolla sitten sähköpostiin ilmestyi viesti kirjalainan alkamisesta. Minulla ei ollut mitään mielikuvaa koko kirjasta, mutta mikäs siinä. Edellinen loppui sopivasti ja ei kun kuuntelemaan.

Aina toisinaan sattumanvaraisesti valitut tai tielle osuvat kirjat osoittautuvat täysosumiksi, toisinaan taas ei... Tämä ei ehkä ollut ihan täydellinen, mutta herttainen ja pidin sen kuuntelusta kovasti.

Stephanie Butland : The Lost for Words Bookshop 
Kirjastolaina HelMet Overdrive 
Lukijana : Imogen Church 

Loveday Cardew on nuori nainen, joka haluaa unohtaa menneisyytensä ja mielellään elää huomaamattomana, tuntemattomana ja omissa oloissaan. Hänen suojapaikkansa on kirjakauppa, jonka pitäjä antoi mahdollisuuden kirjoja rakastavalle teinitytölle. Piiloutuminen ei kuitenkaan toimi ikuisesti, eikä ihmissuhteita pääse pakoon. Pitää vain osata tarttua tilaisuuteen ja pitää varansa väärien ihmisten kohdalla.

Kirjassa kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän rikkonaisia, vähän sijoiltaan vääntyneitä. Pidin heistä ja varsinkin siitä, miten pienistä kolhuista huolimatta ystävyys ja välittäminen voivat pelastaa, kuulosti se sitten miten kliseiseltä tahansa.

Toki muutokseen tarvitaan omaa halua. Ilman sitä voi esiin tulla ihmisestä se kaikkein pahin.

Kirjan juoni etenee pienin askelin ja kiemuraisesti takaumien kautta. Pidin siitä, miten vyyhti aukeni pikkuhiljaa ja vaikka asioita ehkä pystyikin arvaamaan, ei itsestäänselvyys päässyt häiritsemään. Rumatkin asiat kerrotaan kauhistelematta, jokainen palapelin pala vie tarinaa eteenpäin omalla tavallaan. Kaiken vaikean, tuhoisan ja surullisen jälkeenkin jää kirjasta päällimmäiseksi mieleen toiveikkuus. Aina voi päästä eteenpäin kun vain antaa elämälle mahdollisuuden.

Lukijana Imogen Church oli jotenkin harvinaisen osuva sekä päähenkilön että kirjan tyyliin. Olen hänestä mielestäni lukenut positiivisia kommentteja, mutten aiemmin ole kuunnellut hänen lukemaansa kirjaa. Pitänee testata jotain muutakin, niin pääsee arvioimaan oliko hän vain sopiva juuri tällaiseen tarinaan vai taitava sopeuttamaan lukutyyliään.

Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti ja se on kaikessa rosoisessa herttaisuudessaan oivaa luettavaa kesälaitumille. Tätä lukiessa ei itketä liikaa ja hymy nousee kasvoille useammankin kerran. Loveday ei missään tapauksessa ole uhri (tai jää uhriksi) katastrofista huolimatta. Selviytymiseen vain tarvitaan tukea lähimmiltä sekä kyky ottaa apua vastaan.

Profeetan soturit

Kuvaus onnistuu kuuntelun aikanakin :-) 

Olen minä kuunnellut kirjoja, uskottehan? En vain ole ehtinyt kirjoittamaan niistä blogiin. Onneksi äänikirjojen kuuntelu onnistuu tien päällä, kotihommia tehdessä tai silmät kiinni sohvalla. Varsinaiseen kirjaan tarttuminen onkin sitten viime aikoina jäänyt vähiin.

Selän osalta on saatu OMT-käsittelyllä ja kevyellä joogalla hoidettua nainen toimintakuntoon, joten siitä ei ole enää kyse...

Arvasitte oikein, uudenvuodenlupauksesta on lipsuttu - taas on aika kurinpalautuksen. Sitä odotellessa tässä sentään yksi jo aikaisemmin loppuun kuuntelemani äänikirja.

Kuuntelussa vähän kesti, kun tarina ei meinannut millään päästä vauhtiin, mutta sitten juostiin ympäri Helsinkiä ja maaseudun koivikkoja ja homma solahti paikoilleen.

Kuva: Otava

Markus Falk : Profeetan soturit 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana : Aku Laitinen 

Kun yhdistetään Robert Langdon-tyyli suomalaiseen jäyhään tiedemieheen ja islamintutkimukseen saadaan Tuomas Pyy. Totta kai mukana on myös älykäs ja kaunis nuori nainen, terroristit ja  salaperäinen käsikirjoitus.

Tarina alkaa Libanonista, siirtyy Helsinkiin ja sitten suomalaisten mökkimaisemien kautta Lontooseen. Kaiken sysää liikkeelle vanhasta kirjakokoelmasta löytynyt käsikirjoitus, jolla tuntuu olevan erityistä merkitystä useammallekin islamin ryhmittymille. Käsikirjoitusta tavoitellaan niin varkauden, väkivallan kuin kaupankäynninkin keinoin, mutta Tuomas ja käsikirjoituksen löytänyt italialainen Carla (viehättävä nuori nainen, kuinkas muuten) haluavat tuoda käsikirjoituksen tiedemaailman ja museon kautta kaikkien tietoon ja tutustuttavaksi.

Aika idealistinen lähtöasetelma siis ja muutenkin päähenkilöt ovat aika naiiveja ajatuksissaan ja toimissaan, mikä minua hieman häiritsi alkulukujen aikana. Turhankin tuttu kuvio myös väsytti osaltaan (olen minä Dan Brownit lukenut - ihan kyllästymiseen saakka). Tekstissäkin oli tyylillisesti vähän turhan osoitteleva tapa kirjoittaa päähenkilön ajatuksia auki ja tiedoksi lukijalle, mikäli nyt ei muuten millään olisi tajunnut, että Tuomas oli ihastunut Carlaan...  Hivenen väsyttävää aina välillä.

Onneksi Libanonista päästiin Helsinkiin ja sitten taisi jo pelkkä ympäristönvaihdos auttaa ainakin tätä lukijaa suhtautumaan tarinaan omanlaisenaan eikä vanhan toistona. Toki myös kaikenlaiset takaa-ajot kerrostalojen takapihoilla ja mökkipihalla räiskyttelyt olivat melkein riemastuttavia.

Kirjailijanimen takana löytyy ilmeisesti tuttu pariskunta eli arabikulttuurin tuntemuksesta lienee vastannut Jaakko Hämeen-Anttila ja juonelllisesta kehittelystä hänen puolisonsa Virpi Hämeen-Anttila. Tämän kun jostain luin, osasinkin heti yhdistää verkkaisuuden ja naiiviuden tunteet myös Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjaan, jonka kohdalla samat piirteet välillä vähän ärsyttivät, mutta jonka viimeisimmässä osassa oltiin jo ihan eri tasolla. Kaikkiaan olen tykästynyt Björk-sarjaan huomattavasti enemmän, mutta ehkä sitä pitäisi antaa Tuomas Pyyllekin vielä mahdollisuus ja kuunnella toinenkin sarjasta ilmestynyt osa. 

Selkä rikki ja Audible-äänikirjat

Oi, mikä ihana kevät meillä onkaan! Aurinko on hellinyt niin luontoa kuin meitä ihmisiä. Valkovuokotkin jo leviävät mattona puiden juurella, vaikka äitienpäivään on vielä pari viikkoa. Tekee mieli ulos, koko ajan ja kaikkialle.

Kyllä minä olen ulkona kävellytkin, vaikkakin hitaasti ja pieniltä kierroksilta kotiin välillä lepäämään poiketen. Yskiminen on nimittäin vaarallista. Tuossa viikolla yhtenä aamuna kävelin olohuoneessa, yskin ja tunsin alaselässä ikävän napsahduksen... Sen jälkeen on sitten menty lihasrelaksanteilla, varovaisella joogalla ja jatkuvalla kävelyllä.

Vaikka tilanne on vähän parantunut, taidan huomiseksi varata kuitekin lääkärin. Ei tule töistä mitään, jollei pysty istumaan varttia kauempaa (niin kuin ei muuten ole tullut bloginkirjoittamisestakaan...)

Kummasti sitä näköjään saa kuitenkin kirjapalveluja vaihdettua... 

Minulla oli  muutaman kuukauden Elisa Kirjan kuukausitilaus. Sitten kuitenkin totesin, että löydän huomattavasti paremmin luettavaa Elisa Kirjan tarjouskampanjoista kuin kuukausitilauksen krediiteillä. Sitten kävi kuitenkin niin, että ennen kuin ehdin varsinainsesti säästöä saamaan aikaiseksi tilauksen lopettamisella, kehui sisko Bookbeatista kuuntelemaansa äänikirjaa...

En ole itse tainnut Raymond E.Feistin Magician-kirjoja koskaan lukea. Miten lie jäänytkin väliin. Nyt kuitenkin alkoi houkuttelemaan. Tuoreessa muistissa on vielä Robin Hobbin Fitz and the Fool -trilogia, joka äänikirjana kuunneltuna nousee heittämällä viiden parhaan joukkoon ja tässäkin on kuulemma tarjolla seikkailua pitkällä kaavalla ja taitavalla lukijalla.

Hetken pohdin Bookbeatia, mutta en ikimaailmassa tule yhdellä kuukausimaksulla kuuntelemaan 36h äänikirjaa, joten kertamaksu olisi parempi. Kobolla on nykyään Suomeenkin saavailla äänikirjoja, mutta hinta oli vähän turhan suolainen. Sitten muistin Audiblen. Kuukausimaksu (n.8£), mutta kirjat saa omaksi. Kuukausimaksulla saa krediitin, jolla voi lunastaa minkä tahansa äänikirjan valikoimista ja tilauksen voi lopettaa milloin vain.

Siinä se oli! Ratkaisu! - Ei muuta kuin Elisa Kirjan kuukausitilaus poikki ja Audiblen ensimmäinen ilmainen kuukausi kehiin ja taikuri luureihin. Kyllä tämä digiajan rahankulutus sitten on helppoa ja minä taitava perustelemaan ostoksia itselleni! Tämäkin on minun logiikallani melkein kuin säästöä... 

Audiblen kuukausimaksulla saa myös kuunneltavaksi erilaisia podcasteja ja dokumentteja, mutta niiden valikoima on ehkä hivenen turhan skandaalinhakuinen ja englantilainen. Aloitin kuuntelemaan Stephen Fryn lukemaa Victorian Secrets sarjaa, mutta väsähdin aika nopeasti. Se oli jotenkin vain aika tylsää tirkistelyä viktoriaanisen ajan makuuhuoneisiin.

Silti olen Audibleen tosi tyytyväinen - tai siis tällä hetkellähän Audible tarkoittaa minulle lähinnä tuota Magician-kirjaa ja se on juuri niin viihdyttävä ja koukuttava kuin sisko mainosti.  Jaksaa kävellä hiljalleen selkää norjistaen...

Marsalkan ruusu

Marsalkka Mannerheim on hahmo, jonka kaikki varmasti vähintäänkin tietävät, mutta ainakin minulle hän on jäänyt aina vähän etäiseksi. Muistan toki viikset ja tallennuksen syntymäpäiväjuhlista, joille Hitlerkin saapui kuokkimaan. Samoin tiedän hänen olleen alunperin Venäjän armeijassa upseerina, eikä Louhisaaren kartanokaan tietysti pääse unohtumaan - onhan se kesäisen mökkitiemme varrella.

Näin vaalipäivänä sitä kai on taas hyvä muistella Suomen itsenäisyyden alkuaikoja. Ei se niin itsestäänselvää ollut, että meillä tänään on maa, jossa kansa itse päättää asioistaan ja osoittaa vapaasti kantansa poliittisiin aiheisiin.

Raija Oranen : Marskin ruusu 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukija : Eero Saarinen 

Kirjassa Marsalkka on jo vanha mies, presidentti pakotetussa maanpaossa, "terveyttään hoitamassa" Portugalin rannalla pienessä hotellissa. Stressinoireista oireilevaa vatsaansa hoitava Marsalkka pohtii Suomen tilannetta ja valintojaan, samalla kun tuskailee hiljaisuutta Suomen suunnalta. Onko siellä ehkä jouduttu jo bolsevikkien vallan alle, osaksi suurta naapuria ? Olivatko kaikki sodan kärsimkset ja ponnistukset turhia?

Hotellin seinustalla kasvavat yllättäen ruusut. Onhan nyt jo melkein sydäntalvi. Marsalkka käy ihailemassa ja vaalimassa ruusuja päiväkävelyillään. Ne johtavat ajatukset menneisiin tapahtumiin ja varsinkin menneisiin naisiin. Sota - tai sodat - ja niitä ennen ja niiden välissä elämä. Pettymyksiä, rakkautta ja ennen kaikkea vasta itsenäistynyt maa harjoittelemassa olemistaan.

Kyseessä on tietysti fiktio, mutta Raija Oranen on saanut Marsalkan eläväksi, samoin kuin Suomen historian. Vaikka tapahtumia ja ihmisiä katsotaan vain yhden miehen näkökulmasta, eikä aikajana ole millään tavalla kronologinen tai edes täysin selkeä, nousee Suomen alkuaikojen historia värikkäänä ja mielenkiintoisena kuulijan mieleen. Aika paljon tapahtumista ja ihmisistä tiesin, paljon tuli myös uutta. Mielenkiintoista sisältöä ihan asiamielessä.

Myös päähenkilö osoittautuu mielenkiintoiseksi ja vähän ristiriitaiseksi henkilöksi. Hän pysyy koko ajan hieman etäisenä, mutta silti  myös inhimilliset tunteet löytävät tiensä valtavien paineiden alla vuosia työskennelleen miehen muistoihin. Armollisesti todetaan kaikkien tehneen parhaansa, valinneen huonoista vaihtoehdoista sen kuitenkin pienimmältä pahalta vaikuttavan. Aikamoista tasapainoilua Suomen tilanne varmasti on Saksan ja Neuvostoliiton välissä ollutkin sotien aikaan.

Totuuttahan me emme Marsalkan ajatuksista tiedä, eikä tiedä Oranenkaan, vaikka toki hänellä on takanaa laaja tutkimus käytössä olevista kirjallisista lähteistä. Hieman siloitellulta kuva vaikuttaa, mutta kaikkiaan kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu.

Marsalkan ruusu toimii myös oivasti äänikirjana. Eero Saarinen saa äänellään herätettyä päähenkilön eloon ja huomasin uppoutuvani muisteluihin mielelläni ja pitkiä pätkiä kerrallaan. Alussa minulla tosin oli pieniä vaikeuksia ja kuuntelu takkuili. En meinannut millään päästä tahtiin mukaan, mutta sitten lähti sujumaan. Ehkä piti ensin vain vähän tutustua Marsalkkaan ennen kuin charmi puri.

Katsaus kuuloketilanteeseen

Kuulokekatastrofi on selätetty, mutta ei tässä vielä auvoisesti äänikirjoja kuunnellen auringonlaskuun ratsasteta. Tosin hevospelkoni tekee sen, etten varmaan ratsastaisi muutenkaan. Kahdet kuulokkeet ostin Sudio-verkkokaupasta. Tuohan on ainoa merkki, jonka Bluetooth korvakuulokkeet ovat minulla kestäneet puolta vuotta kauemmin...

Sitten huomasin, ettei kuulokkeiden ostaminen ole vielä tarpeeksi. Ne pitää myös muistaa ottaa mukaan! Lähdin muutaman päivän työmatkalle vain huomatakseni lentokentälle saapuessani, ettei mukana ole  yksiäkään kuulokkeita... Kentän elektroniikkakaupassa oli onneksi ale, jossa nappikuulokkeet piuhan kera maksoita alle 15€ ja mukaan sai vielä kuljetuskotelon. Nyt on sitten työlaukussakin kuulokkeet valmiina odottamassa seuraava unohdusta...

Lentokoneessa istuessa piuhakuulokkeet ovatkin oikeastaan se kaikkein paras vaihtoehto. Minua aina hieman häiritsee, kun lentokonetilaan laitettuna puhelimesta menee Bluetooth pois päältä ja sitten se pitää laittaa kuulokkeita varten uudelleen päälle. Mitä, jos kone putoaakin sen takia, että minä halusin kuunnella kirjaa ? Tiedän, mitä nyt ajattelette, mutta minkäs sitä tuntemuksilleen voi ?

Sudion kuulokkeista toiset (mustat) olen ostanut erityisesti ulkoiluun ja työmatkoille. Sudio Trettonin kuulokemuotoilu on vähän erilainen kuin yleensä. En ole ihan varma, pystyvätkö nuo lopulta yhtään paremmin kuin muunmalliset, mutta ääni on selkeä ja miellyttävä ja toiminnot helppoja. Piuha ei mene solmuun, mutta toisaalta se on pikkuisen raskas, mikä vaikuttaa osaltaan kuulokkeiden paikoillaan pysyvyyteen. Silti olen varsin tyytyväinen ostokseeni.

Valkoiset kuulokkeet ostin kotikäyttöön. Klar-malli on myös vastaäänikuuloke, mutta valitettavasti en kyllä huomaa suurtakaan eroa oli ominaisuus päällä tai ei. Yleisesti ottaen tykkään näistäkin kuitenkin kovasti.  Tämänmalliset pysyvät hyvin paikoillaan, eivätkä nämä paina korvia liikaa.

Nyt ei siis ole mitään syytä jättää äänikirjoja lukematta, paitsi ehkä non-stop työpäivien jättämä väsymys, jonka myötä uni tulee yleensä viisi minuuttia tarinan alkamisen jälkeen.

Jotain sentään olen saanut kuitenkin kuunneltua. Töistä irtautuminen onnistuu aina yhtä helposti Agatha Christien dekkarien parissa. Viimeksi kuuntelin tutun tarinan Kuolema Niilillä.

Kansikuva WSOY

Agatha Christie : Kuolema Niilillä 
Oma ostos Elisa Kirjasta
lukija : Lars Svedberg 

Yhtään ei haitannut, vaikka itse asiassa muistin ratkaisun. Christien tapa luoda tarinalle taustaa ja pohjaa ja rakentaa rikos vasta henkilöiden ollessa tuttuja ja juonen jo tihentyessä pelkästään heidän välistensä jännitteiden vuoksi, on taiturillinen ja polveilevaa tarinaa on nautinnollista seurata, vaikka sen periaatteessa jo muistaisikin.

Kun lukijana vielä lisäksi on Lars Svedberg... no, työasiat jäävät mielestä aivan varmasti ja todellinen rentoutuminen voi alkaa. Tämän parissa en edes nukahtanut kesken. (Tosin en myöskään kuunnellut sitä kesken rankanpuoleisen työmatkan).

Hercule Poirot on lähtenyt lomamatkalle Egyptiin. Laivamatkalle Niilin nähtävyyksiä katsomaan kokoontuu sekalainen joukko matkustajia, joiden väliset yhteydet yllättävät. On juuri avioitunut miljönääriperijätär miehensä kanssa, tuoreen aviomiehen entinen kihlattu, liikemies, italialainen arkeologi, asianajaja, kirjailijatar tyttärineen, seurapiirirouva seuraneitinsä kanssa ja nuori mies äitinsä seurana. Kaikki henkilöhahmot kuvataan elävinä ja värikkäinä. Tuttuun tapaan kavalkadi on runsas ja Egyptistä huolimattaa hurjan englantilainen.

Samoin myöskään rikoksista ei ole pulaa. Poliittista kiihotusta, koruvarkauksia, petoksia ja tietysti murha, Poirotilla on mistä valita niin rikosten kuin rikollisten joukossa.  Lukija voi tehdä omia olettamuksiaan ja nauttia tarinasta. Kuolema Niilillä on yksi suosikeistani, jonka tulen varmasti kuuntelemaan vielä joskus uudelleen.

Kuulokekatastrofi

Äänikirjat ovat käteviä. Puhelin kulkee mukana ja kuulokkeiden kanssa voi keskittyä kirjallisiin seikkailuihin melkein missä tahansa... Paitsi sitten, kun kuulokkeet lakkaavat toimimasta.

Minulla eivät näköjään oikein mitkään kuulokkeet kestä edes yhtä vuotta. Piuhakuulokkeilla keski-ikä lienee siinä kuuden kuukauden paikkeilla, bluetoothilla päästään melkein kymmeneen kuukauteen. Vain yhdet ovat tainneet kestää vuoden verran - sitten hukkasin ne juuri kun rupesivat pätkimään.

Olenko jotenkin erikoisen kovakourainen kuulokkeilleni 

vai onko teillä muilla samanlaisia kokemuksia ? 

Nyt siis kuulokkeistani toimii vain toinen korvanappi. Siskon kanssa saan juoruttua ja muutenkin puhelut toimivat, mutta äänikirjat ovat jääneet ihan kokonaan. Tiedä sitten onko vielä kuulokkeiden vajaassa toiminnassa vaiko siinä, että Mehiläisten historian kuuntelu ei oikein suju...

Pitäisi varmaan kokeilla kirjan vaihtamista. Minulla taitaa vielä joku kuuntelematon Christie löytyä puhelimesta. Sinänsä yllättävää, sillä Marplet ja Poirotit ovat äänikirjojen aatelia. Niiden kanssa viihdyn aina, mistä tietysti osaltaan kertoo myös viimeisen kolmen kuukauden aikana kuuntelemani äänikirja-Christiet...

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha, Neiti Marplea ei petetä, Neiti Lemon erehtyy, Hercule Poirot ja salainen kaava 
Omia ostoksia Elisa Kirjasta 

Roger Ackroydin murha lienee klassikoiden klassikko Christienkin dekkarien keskuudessa. Kylälääkäri kertoo päiväkirjamaisesti kartanonherran surmaan liittyvistä tapahtumista ja ihmisistä. Hastings on jossain päin Argentiinaa ja tohtori toimii tämän sijaisena tarinan ylöskirjaajana.

Herra Acroydin naisystävä on kuollut ja hän epäilee kuolemaan liittyvien seikkojen kätkevän taakseen kiristystä ja painostusta. Ennen kuin asiaa ehditään tutkia tarkemmin, myös herra Acroyd surmataan.

Britanninan rikoskirjailijoiden yhdistys on valinnut juuri tämän dekkarin Christien parhaimmaksi, eikä syyttä. Tarina kiemurtelee mielenkiintoisin kääntein ja vaikka tiesin ratkaisun aiemmin lukemani perusteella, ei minulla ollut tylsää ollenkaan.

Lukijana : Jukka Pitkänen 

Neiti Lemon on Hercule Poirotin sihteeri, joka tekee työnsä täydellisesti. Eräänä päivänä hänen kirjoittamastaan kirjeestä löytyy peräti kolme kirjoitusvirhettä.

Virheisiin löytyy tietysti syy ja Poirot päätyy tutkimaan tavaroiden omituisia katoamisia Neiti Lemonin sisaren työpaikalle, opiskelijoiden asuntolaan. Pian Poirot ymmärtää näennäisesti viattomien tapahtumien takana olevan jotain kovin synkkää ja rikollista, eikä murhakaan anna odottaa itseään.

Lukijana: Jukka Pitkänen 

Hercule Poirot saa vuonna 1934 kuuluisalta tiedemieheltä pyynnön saapua kuljettamaan salainen räjähdysainekaava turvaan tutkijan maaseutukodista puolustusministeriöön. Hänen saapuessaan paikalle on kaava kuitenkin kadonnut ja epäilyksenalaisina niin tiedemiehen poika vaimoineen, kirjava joukko muita sukulaisiai kuin vieraaksi yllättäen saapunut italialaismies.

Tiedemies järjestää varkaalle tilaisuuden palauttaa kaava tutkinnan ja skandaalin välttämiseksi, mutta kohtaakin kuoleman. Hercule Poirot pääsee käyttämään pieniä harmaita aivosolujaan keksiäkseen, miten murha tehtiin ja kuka on syyllinen.

Lukijana : Lars Svedberg

Neiti Marplen ystävätär pyytää häntä katsomaan sisarensa perään. Jotain outoa on tekeillä nuorien rikollisten kuntoutuskeskuksessa, jota sisar aviomiehensä kanssa johtaa.

Neiti Marple matkustaa paikalle ja sitten tapahtuu murha. Epäillyistä ei ole pulaa ja perheen sukulaissuhteet ovat juuri niin monimutkaisia ja sotkuisia kuin vain voi visaiselta dekkarijuonelta odottaa.

Lukija: Lars Svedberg 


Kaikki neljä dekkaria ovat täynnä herkullisia henkilöhahmoja italialaisesta hurmurivakoojasta skitsofreniasta kärsivään nuorisorikolliseen. Christien kirjoissa on jotain ihanan ajatonta ja hurmaavaa, vaikka aiheena onkin murha.

Lars Svedberg on ikisuosikkini äänikirjojen lukijana, mutta Jukka Pitkänen on vallan mainio omissaan. Heissä on jotain samaakin ja molempien ääni ja lukutapa sopivat oivasti perinteisiin dekkareihin.

Viihdepettymyksiä... aina ei vain osu

Miten on mennyt noin omasta mielestä uudenvuoden lupausten suhteen ? Oma hyvinvointi työn edelle, rentoa meininkiä - niinkö se meni  ?

No, pieleen meni ainakin osittain. Viime viikon neljä päivää Antwerpenissä olivat ympäripyöreitä työpäiviä ja se vähän, mitä yli jäi meni sitten äänikirjan tai muuten kirjan parissa aivoja nollatessa unen tuloon...  Muutenkin sai töiden alkaminen taas ylikierrokset päälle. Se hyvä puoli tässä tietysti on, että on tullut luettua. Olen lukenut tammikuussa jo kahdeksan kirjaa... pääasiassa sellaista vähän kevyempää luettavaa.

Listalle on osunut pari koukuttavaa dekkaria, mutta tammikuun alun viihdepläjäys osoittautui pettymykseksi. Se oli itse asiassa aika tylsä enkä oikein osannut edes pitää yhdestäkään henkilöhahmosta. Sinänsä harmi, koska odotukset tämän kirjailijan tuotoksia kohtaa olivat aiempien lukemieni kirjojen perusteella suhteellisen korkealla.

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana Anni Kajos 

Olen yleisesti ottaen tykännyt kovasti Veera Vaahteran kirjoista, mutta nyt en oikein jaksanut. Kyllähän sitä periaatteessa samaistuu lastenhoidon ja vaativan työn välissä kärvistelevän naisen haasteisiin, mutta...

Matleena on töissä kirjastotoimenjohtajana - tosin alaiset hyppivät silmille ja käytös aiheuttaa johtajalle lastentarhantätisyndrooman. Kotona mies hoitaa kyllä päivät lapsia, mutta huusholli jää kokonaisuudessaan Matleenan kontolle. Eikö sitä voisi edes maitotölkkiä nostaa jääkaappiin aamupalapöydästä? Matleenan mitta täyttyy. Tilanteen on muututtava, mutta kaikkihan me tiedämme muutoksen olevan usein tuskallista.

Ehkä kiire ja paine liippasi vähän liian läheltä, mutta toisaalta koin tällä kertaa kirjan henkilöhahmot turhan karikatyyreiksi. Ihan oikeasti. Kyllä pyykinpesu ja siivous on voitava jakaa muutenkin kuin lakkoilun kautta? Työntekijöillekin voi sanoa vähän reippaammin tai ehkä minua on vaan hemmoteltu ammattitaitoisilla ja ammattimaisesti käyttäytyvillä kollegoilla, kun en ollenkaan tunnistanut kirjan kuvaamaa asetelmaa. Toki myrkyllisiä työilmapiirejä löytyy paljon, en ollenkaan vähättele ongelmaa.

Itse asiassa minun ongelmani taisi kirjan kanssa olla tällä kertaa tietynlainen lapsellisuus. Kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu olevan kykeneväinen aikuismaiseen käytökseen ja paineiden alla turvaudutaan tavallaan huvittaviin, mutta pääasiassa ärsyttäviin keinoihin.

Eli siis, tällä kertaa en tykännyt. Kuuntelin loppuun, mutta ei ollut minun kirjani.

Toinen, jo viime vuoden puolella kuuntelemani pettymykseksi osoittautunut viihde on Veera Niemisen uutuus. Avioliittosimulaattori oli mukavaa luettavaa ja odotin ehkä samanlaista lukukokemusta huolimatta Niemisen kirjamessujen bloggaritilaisuudessa antamista varoituksista. Hänen mukaansa kirjasta tullut palaute on ollut vähän ristiriitaista. Toiset ovat naureskelleet, toisia on ahdistanut. Minua lähinnä ärsytti.

Veera Nieminen : Ei muistella pahalla
Oma ostos Elisa Kirjasta  
Äänikirjan lukijana Karoliina Kudjoi

Juri jätti Piipen ja Piipe on surullinen. Tähän asti, joo, ok. Piipe alkaa tehdä kostoiskuja Jurin suuntaan näyttääkseen, miten paha olo hänellä on. Postilaatikko räjäytetään (tämä vielä menee, sillä oli linkki aiempiin keskusteluihin), mutta sitten jatketaan ja tehdään paljon kaikenlaista vähän lapsellista ja vähemmän lapsellista kiusaa. Siinä kohtaa minua alkoi ärsyttämään. Ryhdistäydy nainen!

Kaikkiaan väsyin myös kirjassa jatkuvasti toistuviin Piipen ja Jurin suhteen tilanteiden kuvauksiin. Sinänsä rakenne on mielenkiintoinen. Takaumien ja muistojen kautta avataan nykytilannetta ja tarina täydentyy. En vain jaksanut sisällön suhdevatvomista.

No, minä noin yleisestikin ottaen olen vähän huono vatvomaan suhdeasioita. Johtuu ehkä siitä, että toistaiseksi olen ollut saman miehen kanssa 25 vuotta, joten eläytymiseni rakkauskiemuroihin on vähän vajavaista. Oma kokemuspohja puuttuu. Olen toki myötätuntoinen, mutta vain jonkin aikaa. Sitten pitää kyetä asianomaisten jo seisomaan omilla jaloillaan ja katsomaan eteenpäin. Vaikeaa, tiedän ja ymmärrän, mutta ihan jo omanarvontunnon ja mielenrauhan vuoksi...

Ei siis iskenyt tämäkään.

Kummassakaan kirjassa ei lukijoissa ollut mitään vikaa. Sujuvaa lukemista ja hyvin tarinatyyppeihin sopivat äänet. Molemmat kirjat ovat myös ihan sujuvasti kirjoitettua. Tarinat ja henkilöt vain eivät olleet tällä kertaa minua varten.