(Luku)päiväkirja: Napoleonin koodi paransi historiallisten romaanien lukujumini

 

Minulla on jonkun aikaa ollut haasteita historiallisten romaanien kanssa. Todennäköisesti se on johtunut siitä, että niin moni niistä on rakkaustarina tai ainakin sisältää yhden tai useamman rakkaustarinan. Varsinkin olen huomannut vierastavani sukutarinoita. Ei, en halua tietää, miten viisi sukupolvea linkittyy toisiinsa ja jokainen tuottaa sankarin, sankarittaren ja pari mustaa lammasta.

Napoleonin koodi oli virkistävästi vähän erilainen sekä kuvioltaan että sankarittareltaan. 

Artémis Brandicourt on apteekkari, eikä mikä tahansa sellainen vaan isänsä pienestä pitäen kouluttama ja pienetkin yksityiskohdat muistava taitaja. Kolikolla on toinen puoli, järjestelmällinen ja älykäs mieli sisältää myös sosiaalisesti kömpelön ja kovia ääniä kaihtavan, suorasukaisesti kommunikoivan puolensa. Kirja siis kertoo neuroepätyypillisen naisen elämästä maailmassa, jossa lakikin vaatii naista toimimaan tiettyjen kaavojen mukaan. 

Vuonna 1804 Napoleonin Ranskassa isorokko riehuu ja Artémis joutuu muuttamaan väkivaltaisen aviomiehensä mukana pieneen kylään maaseudulla, kun uusi laki asettaa vaikeuksia apteekkarina toimimiseen Pariisissa. Sitten mies katoaa ja Artémis huomaa joutuneensa nappulaksi ahneiden peliin, jossa panoksena on sekä hänen henkensä että tieto siitä, miten isorokkoa ehkäistään. 

Pidin Artémisistä, pidin kylän omalaatuisista asukkaista ja erityisesti pidin siitä, että romanttinen rakkaus oli kaukana päähenkilön unelmista ja hän halusi ennen kaikkea turvata isänsä apteekin. Kuten aina Kauniston kirjoissa, aikakausi aukeaa lukijan eteen rehevänä ja kaunistelemattomana. Onneksi Villecomtalin kylässä on kaunista ja kuvauksessa kuuluukin kirjailijan kiinnostus kotikylänsä historiaan ja ympäristöön. 

Oli myös kiehtovaa, vaikka tietysti samalla vähän suututtavaa, lukea Napoleonin voimaantuoman historiallisen lakikokoelman naisia syrjivistä klausuuleista ja niiden vaikutuksista vallankumouksessa hieman asemaansa parantaneen sukupuolen asemaan. Napoleon ei ole muutenkaan suuri suosikkini, mutta hänen vanhoillinen tapansa kuitata naiset jonkinlaisena miehen jatkeena ja omaisuutena saa minut pitämään hänestä vieläkin vähemmän. Kaunisto selvästi tuntee asiansa, eikä "opetus" tuntunut siltä vaan asiatieto kietoutui ihan mukavasti osaksi tarinaa. 

Nautin kirjasta, ja vaikka käänteissä jotain arvasinkin, niin tarpeeksi jäi arvoituksia kiinnostuksen ylläpitämiseen. Virkistävää vaihtelua. Loppuun jäi kutkuttavia koukkuja, vaikka tarinan narunpätkät kauniisti solmittiinkin rusettiin. Tuleekohan tälle jatkoa? 

Iso kasa rahaa ja kaksi hammasta - sairaskertomuksia todessa ja fiktiossa

 

Tällä hetkellä näyttää rempan hinta muotoutuvan otsikon mukaiseksi. 

Itse asiassa luulen koko tämän sairastelurumban lähteneen stressitason liiallisen nousun vuoksi. Toivon totisesti, että nyt ollaan voiton puolella. 

Stressin purkautuminen tosin ei ole tainnut olla ihan menestyksekäs kuin olen kuvitellut. Toinen hammas otettiin nimittäin pois sen takia, että yöllä purin sen itse halki. Siinä oli siisti halkeama, aikalailla kahtia koko hammas, kun hammaslääkäri sen minulle näytti. Ei ihme, että sattui niin pirusti. 

Poskiontelotkin punkteerattiin vielä toiseen kertaan. Vähän ehkä varmuuden vuoksi, että varmasti kaikki bakteerit häipyivät. 

Nyt mennään kohti valoa monessakin mielessä. Kevät tulee ja ehkä tämä synkeä tunnelikin jossain kohtaa loppuu. Vielä kun saisi itsensä vähän parempaan kuntoon, ettei tarvitsisi salillakaan tehdä veren maku suussa. Tosin pari päivää punkteeraukseksta taisi olla liian aikaisin ja maku ilmaantui kevyttäkin kevyemmällä treenillä. Tuli kyllä muutenkin vähän höntti olo. Taitaa olla työtä edessä, että tämä täti saadaan kesäkuntoon. Bikinikuntoa en mainitse periaatteessakaan, sillä sellaista en halua määritellä kenellekään ja jokainen voi viihtyä uimavarusteissaan tai ilman ihan niin kuin on. Kesäkunto tarkoittaa sitä, että jaksaa nauttia ulkoilmasta ja liikkua iloisena.  

Lukeminen tietysti jatkuu edelleen remppaevakon kuplassa. Tänä vuonna ei näytä Goodreadsin lukuhaasteen suhteen tulevan ongelmia. Olen lukenut jo nyt 29 / 100 kirjaa. Viimeisimpänä tartuin tarinaan potilaasta tunnetuksi psykoanalyysin kehittäjäksi ja tiedenaiseksi kasvaneen Sabina Spielreinin elämään perustuvaan romaaniin. 

Mira Kreivilä : Niin kuin se minussa on

Storytel ekirja 

Kirjan nimi osui silmiini jossain lehtiartikkelissa ja hain sen saman tien luettavakseni. Oma hutera olo kai jotenkin sopi sairaskertomuksen lukemiseen, mutta eniten minua kiinnosti tarina nuoresta naisesta, joka hyvinkin hankalan alun jälkeen saa koottua itsensä ja nousee tunnetuksi nimeksi ja vaikuttajaksi psykoanalyysin saralla. 

Kirja on kirjoitettu Sabinan itsensä näkökulmasta. Hänen mielenliikkeitään ja ajatuksiaan kuvataan yksityiskohtaisen tarkasti ja tarina kehkiytyy auki niiden kautta. Lisäksi kirjassa on autenttisia katkelmia sairaskertomuksista, kirjeistä ja Sabinan päiväkirjoista. 

Alussa tempauduin tekstin virtaan mukaan ja mielenkiintoni oli niin vahvaa, että kirja päätyi puhelimella luettavakseni lyhyellä metromatkalla toimistolle ja kaikilla tauoilla etätyöpäivien aikana. Kovin montaa päivä toki ei kirjaan tuolla tahdilla kulunutkaan. Jossain vaiheessa sitten vähän turruin ja lopulta väsyin kokonaan Carl Jungin ja Sabina Spielreinin suhteen vatvomiseen. Tuntui, että Sabina jäi kokonaan varjoon omasta elämästään. Aivan kuin hän ei olisi ollut olemassa kuin suhteessa sairauteensa ja sitten rakkaustarinaansa. Kuitenkin rakkaustarina kesti ilmeisesti vain parin vuoden ajan ja hänen kansainvälinen uransa taas huomattavasti kauemmin. 

Huomaan nykyään hermostuvani kirjoihin (ja muuallakin elämässä), kun naisia kuvataan ja katsotaan suhteessa johonkin heidän elämänvaiheeseensa tai pahimmillaan olemassaoloon suhteessa mieheen. Tässä kirjassa valitettavasti tuntui nyt käyvän vähän niin. Ehkä tarkoituksena onkin ollut kuvata nuoren tytön mielenliikkeitä sairauden ja hieman vinoutuneen lääkärisuhteen kautta, mutta minusta kuva naisesta jää kovin ohueksi. Ennemminkin kirjasta jää mieleen miesten heikkous ja heidän mielensä vääristyneisyys, jotka kuitenkaan eivät saaneet Sabinaa kokonaan särjettyä. Isä hakkasi, lääkäri salli suhteen kehittyä riippuvuudeksi ja sitten hylkäsi, mutta Sabina kokosi palaset ja loi uuden uran ja elämän. Vaikka kirjan mukaan Sabina jäikin rakkautensa vangiksi aina loppuun saakka, haluaisin uskoa hänen olleen huomattavasti enemmän kuin miesten tuhoavien vaikutusten summa. Nyt kuva jäi vajaaksi. 

Sinänsä rakenne oli mielenkiintoinen ja katkelmat dokumenteista täydensivät fiktiivistä tekstiä hienosti. Mielenliikkeiden kuvaus oli kaikessa sekavuudessaan uskottavaa, varsinkin alussa, mutta ehkä tekstin tyyli ja hektisyys olisi kaivannut kehitystä Sabinan tervehtyessä ja elämänvaiheiden muuttuessa. 

Kaikkiaan kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, kuten aiheensakin. Kannatti lukea. 

Voi Amelia... riemastuttavan rasittava

Amelia Peabody on karikatyyri viktoriaanisen ajan "bossy lady"-hahmosta. Hän on englantilainen, pukeutuu käytännöllisesti, ei pyörry koskaan, haluaa arkeologisille kaivauksille ja pelastaa harhautuneita sieluja (ihmisiä) riippumatta näiden toiveesta tulla pelastetuksi. Lisäksi hän on mielestään aina oikeassa ja ryntää eteenpäin sateenvarjo ojossa keskellä Egyptin kuumuutta vaaroista ja vaikeuksista välittämättä. 

Itse asia Amelia on hahmo, jonka hyvin voisi vähän pyöristettynä ottaa vaikka esikuvakseen. Samanlaisesta itsevarmuudesta ja "puskutraktoriasenteesta" voisi olla apua vaikka nykyajan bisnesmaailmassa. Amelia on nimittäin myös hyvin rakastettava ja pidetty ja äärimmäisen hyväsydäminen. 

"Rasittava naisihminen" voisi kuulua aikalaisten (miesten) suusta, mutta lukijalle on tarjolla varsin piristäviä hetkiä - tosin mielellään kohtuuannoksissa.

Minulla meni neljän ensimmäisen osan Omnibus-painoksen lukemiseen vajaat 2 vuotta. 

Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank, The Curse of the Pharaohs, The Mummy Case, Lion in the Valley

Kirjat itsessään ovat käänteissään villejä ja juoneltaan välillä (usein) uskottavuuden tuolla puolen, muttta niissä on hauskasti jotain samaa kuin ilmestymisaikansa (1975-1985) humoristisissa seikkailu- / dekkarielokuvissa. Vaikka ollaan aikakautena aikaisemmin ja miljöökin on pyramidien kyljessä, on näissä jotain pikkuisen väreissä liiottelevaa ja letkeää. 

Amelia on piristävän omanlaisensa ja kirjoista löytyy muutama muukin naishahmo, jotka eivät ihan sovi kuvatun aikakauden käsitykseen naisten roolista ja tavasta toimia, vaikka ehkä sopivasti pyörtyilevätkin. Itse asiassa päähenkilöt ovat kaikki melko värikkäästi kuvattuja ja jonkinlaisia karikatyyrisiä hahmoja. Radcliffe Emerson on jonkinlainen sekoitus Indiana Jonesia ja merirosvoa ja pieni Ramses-poika pikkuvanhoine tapoineen ja kyvyllään joutua taukoamatta vaikeksiin on oikeastaan aika hellyttävä. Tosin kiitän kohtaloa siitä, että meidän pikkuvanhamme eivät ole koskaan olleet ihan tuolla tasolla. Puistattaa ajatuskin.

Murhat, antiikkivarkaudet ja kaikenlaiset epäilyttävät roistot villeine motiiveineen ja vielä villeimpine valeasuineen ovat kuin suoraan sarjakuvista. Kaikenlaisia kiemuroita riittää ja juoni on useimmiten sen verran odottamaton, että ihan helposti ei ratkaisua keksi. 

Minä sekä hermostuin Ameliaan ja vähän mutkat suoriksi vetäviin käänteisiin, mutta sitten pidin välillä taukoa ja taas nautin ja naureskelin. Joissan kohdin mentiin kyllä melko rankasti kaiken mahdollisen uskottavuuden tuolle puolen, mutta kun todellisuus on tällä hetkellä samanlaista kuin ennen luettiin dystopiakuvauksista, niin mieluusti pistän vaakaan jotain toiselle puolen nojatuolissa lukiessa. 

Kuriositeettina muuten mainittakoon, että kuvaukset arkeologisilta kaivauksilta ja Egyptistä yleensä vaikuttavat niin eläviltä todennäköisesti sen vuoksi, että kirjat on kirjoittanut oikea egyptologi... ilmeisesti ihan vain harrastuksekseen! 

Jacob de Zoetin tuhat syksyä

 

Tämän kirjan lukemisessa kesti kauan. Ei sen takia, että kirjassa olisi ollut mitään vikaa. Melkein päinvastoin. Ei ollut oikein aikaa lukemiseen ja halusin keskittyä ja makustella Tarinaa isolla T:llä. 

David Mitchellistä on tosiaan tulossa yksi lempikirjailijoistani. Hänen kirjoissaan on aina jotain odottamatonta tai yllätyksellistää. Erilaista. Toki voi ajatella, että koin tämän viimeksi lukemani eri tavalla, koska olen lukenut aiemmin hänen omalla tavallaan kokeellisemmat teoksensa Pilvikartasto ja Luukellot. Niiden pohjalta tiesi, ettei mitään kannata pitää itsestäänselvyytenä. 

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Oma ostos Sammakon kirjakaupasta 

Jacob de Zoetin tuhat syksyä osoittautui todella vetäväksi, mielenkiintoiseksi ja hyvin kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. Eristäytynyt Japani 1800-luvun alussa ja hollantilaisten pieni kauppa-asema sen reunalla loivat kehyksen tarinalle, jonka keskiössä nuori kirjanpitäjä, japanilaiskätilö ja samurai-kääntäjä joutuvat kohtalon pyörteisiin. Tässä kirjassa ei vielä ole Mitchellin taiturimaista rakennekäsittelyä, eikä myöskään samanlaista ylimaallista kosketusta toisiin maailmoihin kuin esim. Luukelloissa tai Pilvikartastossa, vaan yksinkertaisesti vain hyvä tarina. Toki sillä twistillä, että kun tietää Mitchellin yleensä välttävän ylenpalttista henkilöhahmoihinsa kiintymistä, voi tarinassa tapahtua mitä vain, kenelle vain. Lukukokemus muuttui oudosti yht'äkkiä jotenkin jännittävämmäksi ja miltei hermostuttavaksi. Samalla kirjaan uppoutui innokkaana tietämään, mitä oikein tapahtuu. 

Tapahtuihan siinä. On syrjäisillä kukkuloilla asuvia munkkeja, hollantilaisia huijareita, japanilaista politiikkaa ja  ihmisen julmuuksiin ajava halu elää ikuisesti. Mitchellille tyypillisesti näkökulma ja keskiössä oleva päähenkilö muuttuu. Aika kuluu sattumanvaraisesti lukujen ja tapatumien välillä, mutta punainen lanka säilyy. Tosin lukija joutuu pariin otteeseen miettimään, mistä tarinassa oikein onkaan lopulta kyse. Minä päätin uskoa rakkauden ja intohimon voimaan, joka kannattelee vaikka sen kohdetta ei koskaan näkisikään tai kohteena olisi vain usko tai periaate.  

Pidin siis kovasti. Minuun vetoavat tarina, joissa rakenne ja kaari säilyvät. Liian kokeellinen saa minut hermostumaan. Samalla nautin yllätyksistä ja juonen ennalta-arvaamattomista kiemuroista. Kun lukijaa ei päästetä helpolla, vaan välillä tökkäistään hereille, tulee lukemiseen ihan oma jännitteensä. Lisäksi kirja on täynnä tunteita, se suorastaa väreilee syvältä nousevia intohimoja. Japanilaiseen tapaan päällepäin ei kaikki ole selvää, mutta myllerrys siirtää go-laudan pelinappulat ja historia muuttuu. 

Silti, kaikista kiemuroista huolimatta, tai ehkä juuri niiden ansiosta, kirja on myös hyvin kirjoitettu historiallinen romaani mielenkiintoisesta aikakaudesta ja ainakin minulle melko tuntemattomasta kolkasta maailmaa. Varsin suositeltavaa luettavaa talven pitkiin iltoihin. 

Koodinmurtaja ei nyt iskenyt

Olen viime aikoina kärsinyt jonkinlaisesta lukujumista ja ylenpalttisesta kriittisyydestä lukemiani kirjoja kohtaan. Olen useamman kohdalla jumittunut viikoiksi, vaikka kyseessä olisi ihan helppolukuinenkin teos. Niin kävi Koodinmurtajallekin. 

Tarina matemaattisesta nerosta, josta tulee Kiinan salainen ase tiedustelupalvelun koodinmurtajana kuulostaa mielenkiintoiselta ja jotenkin olin siinä käsityksessä, että kyseessä olisi historiallinen suku- / kehitystarina. Ei varsinaisesti ollut eikä Koodinmurtaja nyt iskenyt sitten yhtään.

Onneksi vaihtelevien kelien keskellä on aurinkoisia hetkiä, niin olen voinut lähteä vähäisinä vapaahetkinäni ulos aina kun lukeminen jumittaa - vaikka sitten kuuntelemaan linnunlaulua, kun ei äänikirjojakaan ole aina viitsinyt.


Mai Jia: Koodinmurtaja
Oma ostos Elisa Kirjasta

Minua suoraan sanottuna tylsistytti ja välillä vähän ärsyttikin Koodinmurtajaa lukiessa. Alku oli lupaava, kun esiteltiin eri sukupolvien tarinaa. Sitten kun päästiin päähenkilöön ja hänen kehitykseensä, homma jotenkin lässähti.

Totta kai hän oli matemaattisesti lahjakas. Totta kai hänen lapsuutensa oli erikoinen. Totta kai hänestä tuli Kiinan salaisen palvelun täsmäase koodien purkamiseen. Totta kai tarinassa tarvitaan jotain kamalaa, jotta juonessa on kunnon käänteitä. En kuitenkaan pidä lainkaan siitä, että minulle kerrotaan etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vihjailut tyyliin "ei siis liene ihme, että juuri siksi tapahtui niin kuin tapahtui" tai "ja tästä johtuen kai sitten onnettomuus saappui", ottavat lievästi sanottuna päähän ja saavat minut useimmiten laskemaan kirjan sivuun. Tuntuu turhalta lukea eteenpäin, kun kerran jo tietää (tai arvaa), mitä seuraavaksi tapahtuu. Rasittavaa.

Henkilöhahmot olivat jotenkin kaksiulotteisia ja heihin liittyi paljon vihjailuja, joiden setviminen vei aikaa. Juurikin noiden "ennakkovaroitusten" vuoksi kai tarina tuntui olevan vailla varsinaisia käänteitä ja juoni tuntui kiertävän spiraalissa ja vähän edestakaisin, ilman että tarina varsinaisesti täydentyisi.

Kuitenkin luin kirjan loppuun? Miksiköhän? Ehkä siksi, että kirjassa oli kuitenkin mielenkiitoisiakin kohtia ja teksti itsessään helppolukuista. Kovin montaa tuntia ei mennyt kirjan lukemiseen, vaikka kalenteriaikaa kuluikin useita viikkoja taukojen vuoksi. Aihe itsessään on mielenkiintoinen. Ajatus älykkyydestä ja sen vaikutuksista ihmisen mahdollisuuksiin ja rajoituksiin on kiehtova. Aika useinhan esim. matemaattisesti huippulahjakkaat ihmiset mielletään sosiaalisesti kömpelöiksi. Voivatko eri lahjakkuuden lajit tavallaan sulkea toisiaan pois? Kirjan päähenkilökin on monella tavalla erikoinen eikä vain lahjakkuutensa vuoksi, eikä lahjakkuudesta ole pelkästään hyötyä vaan siitä löytyvät myös "tuhon siemenet".

Lisäksi tietysti kuvaus Kiinan tiedustelupalvelun toiminnasta ja myös toimittajan mahdollisuuksista saada tietoa, valtarakenteista ja yleensä vain koodinmurtamisen dynamiikasta on varsin mielenkiintoista luettavaa. Harmi vain, että paketti oli noin hajanainen. Jonkinlaisena tietokirjana tämä olisikin saattanut itse asiassa olla parempi. Romaanina minulle tuli tunne keskeneräisyydestä ja huolimattomuudesta.

Tulisiipi

Tulisiipi on tähän mennessä ainoa lukemani vuoden 2019 Finlandia-ehdokas. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, useina vuosina en ole lukenut yhtään ehdokasta ennen niiden julkistamista. Välillä mietin, mitä minä oikein luen, kun en yli sadan kirjan vuosisaldolla osu Finlandiaan millään, mutta syynä lienee lukemieni kirjojen ikä. Aika vähän kuitenkin luen samana vuonna julkaistua.

Siinäkään ei ole mitään ihmeellistä, että luen nimenomaan JP Koskisen kirjan. Olen pitänyt aiemmistakin lukemistani. Koskisella on jotenkin jännä kyky ottaa jo monesti käsitelty aihe ja kiepsauttaa se ihan toisenlaiseksi fokusoimalla johonkin yksilön piirteeseen tai tunteeseen. Tulisiivessä se on päähenkilön halu lentää.

JP Koskinen : Tulisiipi 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Minulla kesti luvattoman kauan tarttua tähän kirjaan ja alku takkuili pahemman kerran. Vika ei ollut kirjassa vaan sen aiheessa. Amerikasta työläisten utopiaan Neuvostoliittoon muuttavien suomalaisten tarina kun ei voi olla iloinen vaan täynnä kurjuutta, enkä oikein nykyään jaksa lukea kurjuudesta - varsinkaan, kun se jotenkin tuntuu itsestäänselvästi odottavan jossain kohtaa tarinaa.

Onneksi kuitenkin sinnittelin eteenpäin. Oliko tarinassa kurjia kohtaloita - no, oli. Ei voi mitään. Ne kuitenkin jotenkin kummallisesti päätyivät taustaksi, kun pienen pojan halu joskus lentää kasvaa aikuisen miehen pakkomielteeksi päästä taivaalle. Mitkään ihmisten tai valtioiden asettamat rajat, säännöt, pakotteet eivät merkitse mitään, jos on mahdollisuus päästä pilvien keskelle.

Charles eli Kaarle Frost on pieni poika tavatessaan Amerikassa Charles Lindberghin. Siitä lähtien hänellä on mielessään vain yksi asia. Tulla lentäjäksi kuten sankarinsa ja päästä pilvien keskelle. Haavetta ei poista edes Frostin perheen muutto Amerikasta Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiisia.

Mehän tiedämme historian kulun. Paratiisia ei kai koskaan voi luoda maan päälle, niin kauan kuin tekijöinä ovat vallasta korruptoituvat ihmiset. Jollain tavalla ja naapurin Lindan (Ludmilan) avulla Kaarle kuitenkin onnistuu pääsemään alkuun, lentämään. Tulisiipi ei kuitenkaan jää Neuvosto-Karjalaan vaan tarina jatkuu pidemmälle, aina ensimmäisten avaruuslentojen aikaan saakka. Koskinen onnistuu luomaan tavallaan tutulta tuntuvan kuvan kommunistisen vallan kiemuroista yhden miehen näkökulmasta, mutta jännästi ohimennen, kuin sivuseikkana.

Tulisiipi on hämmentävä kirja. Minulle se kertoo kaikennielevästä intohimosta, mielen kyvystä sulkea kaikki ympärillä oleva rakkaita ihmisiä, kurjuutta, väkivaltaa, ystäviä myöten ulos kuplasta, jossa vain yhdellä asialla on merkitystä - sillä, että pääsee pilvien keskelle. Samalla tavalla lukija huomaa etääntyneensä kirjan kuvaaman aikakauden ja valtakunnan kauhuista. Ne ovat, ne tietää, mutta Kaarlen tavoin ne ohittaa.

Ehkä yhteen asiaan keskittyminen on toimiva selviytymiskeino ääritilanteissa. Mieli automaatille, kroppa seuraa ja sitten mennään eteenpäin, kun muita vaihtoehtoja ei ole. En tiedä, mutta voin ehkä kuvitella. Ihminen ei kestä määräänsä enempää ja joskus voi kokonaisuuden hahmottaminen olla tuhon alku. Kukin kestää tavallaan. Toiset sulkeutuvat kuplaansa, toiset taas hyödyntävät systeemiä selviytyäkseen.


Muita JP Koskiselta lukemiani 
Kalevanpoikien kronikka
Kuinka sydän pysäytetään
Ystäväni Rasputin 

Tulenpunainen kabaree

Saa nähdä, tuleeko Milja Kaunistolta markkinoille jossain vaiheessa nykyaikaan sijoittuva romaani. Tähän mennessä on suunta nimittäin ollut selvästi historiassa eteenpäin. Ensin oltiin keskiajalla, sitten Ranskan vallankumouksen keskellä ja nyt Tulenpunainen kabaree vie lukijansa 1900-vuoden Pariisiin keskelle maailmannäyttelyä.

Oli aikakausi mikä tahansa, on Kauniston ajankuvaus rikasta ja täynnä yksityiskohtia. Tosin olen välillä miettinyt, oliko entisaikojen Ranskassa muuta kuin naisten aseman alistamista seksin avulla. Vallankumouksen aikaan pyörittiin bordellissa ja nyt sitten kabareetanssijoita käytetään hyväksi.

Olen samaa mieltä siitä, että naisten asema oli monessa kohtaa vaikea ja epäkohtia on hyvä nostaa esille jo pelkästään samojen nykyajan piirteiden identifioimiseksi. Pelkään kuitenkin turtuvani aihealueeseen ja kaipaan välillä myös "tavallisten" ihmisten elämää. Kai sellaistakin oli myös aiemmin historiassa?

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree
Pyydetty arvostelukappale kustantajalta 

Albert S. Grosjean on asunut koko ikänsä pahamaineisen naisvankilan muurien sisällä. Hänen suurimpana haaveenaan on joskus päästä kohoamaan laitoksen vanginvartijaksi. Se olisi entisen naisvangin pojalle suuri kunnianosoitus.

Sitten sattuma heittää Albertin kuulemaan äidistään tietoja, joiden jälkeen entinen suojapaikka muuttuu pelottavaksi ja hän päätyy harhailemaan Pariisin kaduille ja tutustuu suomalaiseen kuvanveistäjä Ville Vallgreniin.

Iloinen taiteilija vie Albertin mukanaan viinin, naisten ja tanssin maailmaan. Kabaree toisensa jälkeen kuitenkin syttyy tuleen ja sekä Albert että Ville huomaavat sekaantuneensa vaarallisen tuhopolttajan etsintään ja joutuneensa itsekin poliisin silmätikuiksi.

Juoni on monimutkainen ja polveilee. Pariisi hehkuu elävänä. Albert on herttainen päähenkilö kaikessa viattomuudessaan, mutta Ville Vallgren oli kyllä ihan paras avioliitto-ongelmineen. Enhän minä tuollaista miestä huolisi, mutta huvituin kuitenkin.

Kaikkiaan Tulenpunainen kabaree on mielenkiintoinen kirja, mutta miksi se jotenkin tuntuu "välityöltä"? Ehkä siksi, kun tarina on aiempia lyhyempi eli ei trilogia ja oli tuossa sivujakin kai vähän vähemmän kuin muissa Kauniston kirjoissa. Mielenkiintoinen luettava kuitenkin.

Kirkkopuiston rakastavaiset

Björk-sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Minulla on näihin kirjoihin vähän kaksijakoinen suhde. Aina se on pakko lukea ja yleisesti ottaen pidän kirjoista, mutta silti niissä on jotain häiritsevää. Todennäköisesti syynä on Björk itse ja hänen persoonansa, joka tuntuu jotenkin heilahtelevan suuntaan, jos toiseenkin niin työn, elämän yleensä kuin erityisesti elämän naisten kohdalla.

Huomaan kuitenkin, että joko Björk kasvaa tai minä totun, mutta nämä kaksi viimeisintä osaa ovat olleet vähemmän tuskallista luettavaa ja kokonaisuuksina jotenkin eheämpiä. Tosin jotenkin oudolla tavalla Björk tuntuu tiivistyvän henkilönä vieraassa ympäristössä, sillä Berliiniin sijoittuva Tiergartenin teurastaja on tähän astisista suosikkini. Vaikka tuli tämä viimeisinkin nopeasti luettua hyvällä halulla.

Virpi Hämeen-Anttila : Kirkkopuiston rakastavaiset 
Luettavaksi Ellibs ekirjastolainana 

Björk on palannut Suomeen ja Helsinkiin ja yrittää päästä takaisin työn makuun Berliinin karmeiden tapahtumien jälkeen. Liike-elämä tuntuukin sopivan hänelle yllättävän hyvin, mutta alakuloisuus vaanii taas työpäivien lomassa. Sitten Kirkkopuistosta löydetään nuori pariskunta kuolleena, mitä ilmeisimmin itsemurhan seurauksena ja samaan aikaan myös Björkin setä joutuu liike-elämässä painostuksen ja vainon kohteeksi.

Kaksi toisistaan erillistä juonikuviota alkavat kummasti sekoittua toisiinsa, kun liike-elämän silmäätekevien nimet toistuvat niin kaksoismurhaksi osoittautuvien kuolemantapausten kuin bisnespainostuksen parissa. Björk ryhtyy tutkimaan kumpaakin linjaa ja ottaa avukseen myös Idan.

Juonikuviot ovat tuttuun tapaan kiemuraiset ja ajankuvaus tarkkaa. Jotenkin kummasti kuitenkin Helsinki ottaa nyt askeleen takavasemmalle ja varsinaiset epäilykset ja johtolangat ottavat etusijan tarinassa. Tämä osa tuntuu ehkä Tiergartenin lisäksi eniten varsinaiselta dekkarilta ja tarina etenee suurin piirtein loogisesti ilman liian suuria yllättäviä ja vaikeasti nieltäviä paljastuksia.

Hivenen vierastan Hämeen-Anttilan tapaa keskittyä dekkarigenressä ilmeisen muodikkaasti lapsiin kohdistuviin kauheuksiin. Tiergartenin teurastajassa sarjamurhaaja jahtasi lapsia uhreikseen ja tässäkin rikokset kohdistuvat pääasiassa lapsiin. Kauheaa  - kyllä, mutta jotenkin toisto alkaa tuntua hivenen halvalta tavalta saada lukijan kauhistusastetta kohotettua. En tiedä, onko kirjaa kirjoitettu näin laskelmoiden, mutta viime vuosien trendin perusteella tulee helposti sellainen olo.

Kaikkiaan Kirkkopuiston rakastavaiset on ihan kelpo historiallinen dekkari, jossa hermostuin Björkiin muutamaa aiempaa osaa vähemmän. Varmasti tulen lukemaan myös sarjassa mahdollisesti ilmestyvän seitsemännen osan. Toivon vain pientä rikosten kohderymän muutosta.

Taivaanpallo

Taas on mennyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Töissä ei kerrankin ole kiire ollenkaan, mikä on johtanut jonkinlaiseen leijuvaan tilaan, jossa en myöskään saa kotona mitään aikaiseksi. On se kumma. Näköjään minun pitää olla stressaantunut ja aikataulujen paineessa, jotta saisin pienimmänkin asian hoidettua. Keskimmäisen rippijuhlatkin ovat tulossa ja olen olohuoneremontin valmistumisesta saakka yrittänyt miettiä sinne pitopalvelua tai muita järjestelyjä... arvatkaapa olenko saanut mitään aikaiseksi ?

Toisaalta on ihana olla ja tehdä asioita sitä mukaa, kun ne juolahtavat mieleen ja siltä tuntuu. Pitäisi kai enemmän luottaa siihen, että elämän virta vie eteenpäin ja asioilla on taipumusta hoitua. Samalla tavalla kuin lapset uskovat nykyhetkeen, eivätkä kauheasti mieti tulevia haasteita.

Lapsen näkökulmasta ja uskosta asioiden järjestymiseen kirjoitti myös Olli Jalonen yhden Finlandia-palkinnon edestä. Usein tartun palkittuihin ja suosittuihin kirjoihin vähän varovaisesti, sillä odotusten noustessa kohoaa myös pettymyksen riski. Instassakin huomasin kyselyn pettymyksiä aiheuttaneista teoksista ja niiden joukossa oli todella monta hypetettyä suosikkia. Varmaan juuri luotujen odotusten vuoksi. Olli Jalosen kirja kuitenkin onnistuu lunastamaan ainakin osan luoduista lupauksista. Se oli näkökulmaltaan tarpeeksi kiinnostava ja hitaudestaan huolimatta tarina eteni. Silti mieleeni jäi jotain häiritsevää, joka estää pitämästä kirjasta varauksettomasti.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana : Aku Laitinen 
2018 Finlandia-voittaja

Angus asuu Saint Helenan saarella ja on koko pienen ikänsä tehnyt lintuhavaintoja ja kirjannut ylös tähtitaivaan muutoksia saarella vierailleen Edmund Halleyn ohjeiden mukaisesti. Pieni poika asuu äitinsä, sisarensa ja kahden nuoremman veljensä kanssa ensin isänsä vanhassa talossa, sitten pastorin piharakennuksessa.

Vähitellen saaren ilmapiiri myrkyttyy. Puhutaan itsevaltaisesta kuvernööristä ja vallankumouksesta. Samalla saarelle kiemurtelee myös uskonnollisen fanatismin aate, joka saa naapurit kyräilemään toisiaan ja miehet selittämään itselleen väkivallan oikeutusta synnin karsimiseksi. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että Angus lähetetään viemään viestiä Halleylle Lontooseen ja hänen elämänsä muuttuu kokonaan.

 Lapsen mielessä ei pahalle löydy oikeutusta, eikä hyvyydellä ole mitään tekemistä ihmisen ihonvärin tai sosiaalisen aseman kanssa. Vain teot merkitsevät jotain, mutta pienillä padoilla on myös suuret korvat ja aikuisten jutut saavat oman tulkintansa. Lapsen kertomana tulee tarinasta samaan aikaa pehmeämpi ja lempeämpi sävy, joka aikuisen lukemana muuttuu julmaakin julmemmaksi, koska väkivaltaa ei voi puhua pois. Oikeutusta tai selitystä ei ole, on vain teot ja tapahtumat.

Ihmiset osoittautuvat kirjassa kaikki omalla tavallaan vajavaisiksi, jopa ihailtu herra Halley, jonka toiminta avunpyynnön osalta ei ole aivan odotetun kaltainen. Siksi tarinassa on jotain kovasti inhimillistä. Tavallaan hellyyttävää, mutta kuitenkin hiukan raivostuttavaa on myös Anguksen (lapsen)usko. Hänen mielestään herra Halley ei voi tehdä mitään väärää ja asiat kyllä joskus järjestyvät. Toki ajan myötä ja pojan kasvaessa myös näkemys maailmasta muuttuu ja pinnan alta voi hiljalleen havaita totuuksia, jotka ehkä ovat siellä olleet aina hautautuneina lapsen viattomuuden alle.

Juonen etenemistä ei voi syyttää liiasta vauhdikkuudesta, mutta ainakin äänikirjana virtaan oli helppo solahtaa ja antaa Anguksen viedä mukanaan. Helppouden alla oli myös jotakin syvästi häiritsevää. Ehkäpä lapsen ajatusten kontrasti siihen, miten aikuinen tapahtumia ja puheita tulkitsee loi särön, jonka vuoksi kirja jää mieleen eikä lukija/kuuntelija missään kohtaa oikein pääse liiaksi rentoutumaan. Saman särön luoman jännitteen vuoksi kirja kai myös palkintonsa ansaitsi, mutta samalla en oikein voi sanoa kirjasta varsinaisesti pitäneeni. Se on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen usealla tasolla, mutta jättää levottoman ja epämääräisen ärtyneen olon.

Julmaa juttua 1793

Minusta on ihana upota oikein paksuun historialliseen romaaniin (tai fantasiaan), jossa on monia henkilöhahmoja, kiemuraisia tapahtumia ja ajankuvausta roppakaupalla. Aina toisinaan saattaa ajankuvaus kuitenkin mennä ihan pikkuisen sietokyvyn yli ja aiheuttaa pieniä etenemisvaikeuksia...

Näin tuppasi käymään, kun olin lukenut historiallista dekkaria 1793 noin puoleenväliin. Ajattelin helposti kuuntelevani kirjan loppuun ennen elokuun alkua, vaan väkisin meni muutaman päivän kuun vaihteen yli. Ihan vain sen takia, että 1700-luvun Ruotsissa tuntui kaikille käyvän huonosti ja jokaisen kohtalona oli kuolla surkeasti, useimmiten kamalan väkivallan kohteena, enkä halunnut ihan kaikkien henkilöhahmojen osalle sellaista loppua.

Niklas Natt och Dag : 1793 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana : Jukka Pitkänen 

Merestä löytyy kuolleen miehen torso. Raakki Mickel Cardell kutsutaan nostamaan ruumis vedestä ja murhaa tutkimaan pyydetään poliisia avustava lainoppinut Cecil Winge. Yhdessä keuhtotautia poteva Winge ja Cardell ryhtyvät yhdistämään palapelin palasia toisiinsa ja vähitellen tarina selkenee.

Lukijalle tarina aukeaa myös kahden muun näkökulman kautta ja samalla pääsemme kurkistamaan köyhemmän luokan elämän iloihin, mutta pääasiassa suruihin. Rahan puute, hyväksikäyttö, voimattomuus lain ja julman esivallan edessä tulevat silmille sekä nuoren lääkäriksi opiskelemaan havittelevan pojan että pienen hedelmämyyjätytön kohtaloiden kautta.

Kuten sanoin alussa, tarina ei ole kaunis. Se on hyvin kirjoitettu ja surman taustat ja motiivit avautuvat pikkuhiljaa kertomuksen edetessä ja henkilöhahmojen kohtaloiden kietoutuessa toisiinsa. Kovin paljon en halua juonta avata, sillä sen viehätys osittain perustuu yllättäviin yhtymäkohtiin.

Historiallisena kuvauksena 1793 on karu. Muutamaa vuotta aiemmin käydyn sodan jäljet näkyvät Tukholmassa raajarikkojen suuressa määrässä ja kurjien ihmiskohtaloiden runsaudessa. En todellakaan olisi halunnut elää tuohon aikaan. Vahvimman (ja rikkaimman) laki pätee, huolimatta Wingen kaltaisista idealisteista ja valtiovalta pelkää Ranskan vallankumouksen aaltojen saavuttavan myös Ruotsin rannat - eikä kai ihan turhaankaan.

Jollain kummallisella tavalla romaanin tyyli sai minut ajattelemaa myös Milja Kauniston romaaneja. Ehkä se johtuu juuri tuosta ronskiudesta ja eritteiden määrästä ja kohtaloiden kurjuudesta - tai sitten hieman toisiaan muistuttavasta tavasta rakentaa kiemurtelevia juonia ja kolmiuloitteisia henkilöhahmoja.  Huomaan myös luokittelevani romaanin nimenomaan historialliseksi romaaniksi enkä dekkariksi, vaikka tarinassahan nimenomaan selvitellään murhaa. Ehkä se johtuu siitä, että miljöö ja aikakausi hyppäävät silmille, mutta varsinainen poliisityö jää hiukan eri henkilönäkökulmien jalkoihin.

Kirja sopii äänikirjaksi ja tarjoaa sellaisen sopivan kuunteluflown, vaikka välillä pitikin pitää taukoa kaikkien kamaluuksien odottelun keskellä. Jukka Pitkänen tekee tasaisen varmaa työtä lukijana. Hän on kovaa vauhtia nousemassa lukijana suosikkieni joukkoon.

Kaikesta raakuudesta huolimatta pidin kirjasta tarinan taitavan kudelman ja henkilöhahmojen kuvauksen vuoksi. Päähenkilöt tulevat yllättävänkin läheisiksi ja heidät kokee tuntevansa perinpohjin. Myös miljöö kuvaus on taitavan elävää - ehkä aikakausi tosiaan oli noin karsea ihmisilleen. 1793 siis on erittäinkin suositeltava kirja runsaiden historiallisten romaanien ja vähän ronskinkin kuvaustavan ystäville. Herkimmät älkööt kuitenkaan vaivautuko.

Sairaana ilmassa ja saarella

No nyt tuli sitten sekin koettua, nimittäin neljän tunnin lento vatsataudissa pää kivusta jyskyttäen. Kokemusta en suosittele yhtään kenellekään, enkä toivo itsekään sitä uusivani. Kerta riittää.

Noin taustaksi kerrottakoon, että kyseessä ei ollut itse aiheutettu olotila, vaikka edellisiltana olimmekin asiakkaan kanssa ravintolaillallisella. Jotain ruoassa kai kuitenkin oli, kun yöllä heräsin järkyttävään päänsärkyyn, eikä sen jälkeen vuorokauteen pysynyt mikään pientä vesikulausta suurempi sisällä. Toinen vaihtoehto on lyhyiden yöunien ja työstressin aiheuttama fyysinen reaktio, mutta jotenkin toivon ehkä kuitenkin mieluummin tuota ruokavaihtoehtoa...

Nyt olen taas elävien kirjoissa ja vaikka paluumatkalla en tosiaan silmiäni pahemmin avannut ja keskityin lähinnä hengittämiseen, niin mennessä sain lennolla kirjan loppuun. Sairaudesta puhuttiin siinäkin. Seilin saarelle lähetettiin aikoinaan jollain tavalla poikkeavasti käyttäytyviä naisia mielisairaina loppuiäkseen ja vihdoin sain luettua Katja Kallion Yönkantajan kanssa samoihin aikoihin julkaistun Johanna Holmströmin kirjan. Jos Yönkantaja jäi minulle jotenkin etäiseksi, niin Sielujen saari ravisutti sitten aivan toisella tavalla.

Johanna Holmström: Sielujen saari 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Seilin saarelle suljettiin niin lapsensa surmanneet nuoret naiset kuin muuten vain elämänsä villikot tai yhteiskunnan normeihin sopimattomat. Johanna Holmström kuljettaa tarinaa muutaman naisen kohtaloiden kautta.

Eniten minuun ehkä koski Kristina. Yksinäinen ja onneton nuori nainen uupuu lopullisesti ja surmaa lapsensa. Mistään ei saanut apua, kukaan ei tukenut ja lopputuloksena tuhoutuu enemmän kuin kolme elämää. Nykyään puhutaan paljon uupumisesta ja uupuneiden lopullisista ratkaisuista. Kristina joutui Seilin saarelle loppuiäkseen, missä kaikkialla ovat nykyajan uupuneet?

Vuosia myöhemmin tuodaan saarelle myös Elli, joka nuoruuden uhmassaan on karannut vanhempiensa luota. Hänen kanssaan saarella on myös hoitajana Sigrid, joka suunnittelee tulevaisuutta Fransinsa kanssa. Sitten tulee sota ja vaikka saarella eletään eristyksissä ja kuin herran kukkarossa, ulottuvat sodan kylmät lonkerot sinnekin.

Saaren olot ovat vaikeat ja naisten kohtalot toinen toistaan karmaisevampia, mutta päällimäiseksi kirjasta jää kuitenkin inhimillisyyden ja myötätunnon ylistys. Hoitajat haluavat auttaa ja hoidokitkin tukevat toisiaan siihen kyetessään. Työ antaa tarkoituksen ja luonnon keskellä eläminen kauneutta vaikeuksien keskellä. Seili on vankila, mutta joillekin myös turvapaikka, eikä poispääsykään ole ihan täydellinen mahdottomuus.

Tarinan lempeys kaikessa julmuudessaan on kiehtova yhdistelmä. Juoni soljuu eteenpäin ja henkilöhahmot tulevat iholle. Ei heistä kukaan kai ole helppoa seuraa, mutta helppoa ei ole elämäkään Seilin saarella. Samalla kirja saa myös miettimään sairauden rajoja. Missä kohtaa ihminen pitää sulkea pois yhteiskunnasta ja kenen päätöksellä? Kuka voi päättää toisen kohtalosta ja miksi, oi miksi, naisten ruumiista ja elämästä päättävät niin usein ymmärtämättömät miehet ?

Kaiken kaikkiaan Sielujen saari on herättävä ja toivonpilkahduksineen myös voimaannuttava lukukokemus. Pidin myös siitä, että tarinan kaari saatettiin päätökseen niin kauniilla tavalla.

Pride-viikon luettaviinkin kirja sopii. Naisten välistä ystävyyttä ja hellyyttä kuvattiin tarinassa kauniisti ja se oli yksi mieltä eheyttäviä voimia - sanoi yhteiskunta mitä tahansa.

Marsalkan ruusu

Marsalkka Mannerheim on hahmo, jonka kaikki varmasti vähintäänkin tietävät, mutta ainakin minulle hän on jäänyt aina vähän etäiseksi. Muistan toki viikset ja tallennuksen syntymäpäiväjuhlista, joille Hitlerkin saapui kuokkimaan. Samoin tiedän hänen olleen alunperin Venäjän armeijassa upseerina, eikä Louhisaaren kartanokaan tietysti pääse unohtumaan - onhan se kesäisen mökkitiemme varrella.

Näin vaalipäivänä sitä kai on taas hyvä muistella Suomen itsenäisyyden alkuaikoja. Ei se niin itsestäänselvää ollut, että meillä tänään on maa, jossa kansa itse päättää asioistaan ja osoittaa vapaasti kantansa poliittisiin aiheisiin.

Raija Oranen : Marskin ruusu 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukija : Eero Saarinen 

Kirjassa Marsalkka on jo vanha mies, presidentti pakotetussa maanpaossa, "terveyttään hoitamassa" Portugalin rannalla pienessä hotellissa. Stressinoireista oireilevaa vatsaansa hoitava Marsalkka pohtii Suomen tilannetta ja valintojaan, samalla kun tuskailee hiljaisuutta Suomen suunnalta. Onko siellä ehkä jouduttu jo bolsevikkien vallan alle, osaksi suurta naapuria ? Olivatko kaikki sodan kärsimkset ja ponnistukset turhia?

Hotellin seinustalla kasvavat yllättäen ruusut. Onhan nyt jo melkein sydäntalvi. Marsalkka käy ihailemassa ja vaalimassa ruusuja päiväkävelyillään. Ne johtavat ajatukset menneisiin tapahtumiin ja varsinkin menneisiin naisiin. Sota - tai sodat - ja niitä ennen ja niiden välissä elämä. Pettymyksiä, rakkautta ja ennen kaikkea vasta itsenäistynyt maa harjoittelemassa olemistaan.

Kyseessä on tietysti fiktio, mutta Raija Oranen on saanut Marsalkan eläväksi, samoin kuin Suomen historian. Vaikka tapahtumia ja ihmisiä katsotaan vain yhden miehen näkökulmasta, eikä aikajana ole millään tavalla kronologinen tai edes täysin selkeä, nousee Suomen alkuaikojen historia värikkäänä ja mielenkiintoisena kuulijan mieleen. Aika paljon tapahtumista ja ihmisistä tiesin, paljon tuli myös uutta. Mielenkiintoista sisältöä ihan asiamielessä.

Myös päähenkilö osoittautuu mielenkiintoiseksi ja vähän ristiriitaiseksi henkilöksi. Hän pysyy koko ajan hieman etäisenä, mutta silti  myös inhimilliset tunteet löytävät tiensä valtavien paineiden alla vuosia työskennelleen miehen muistoihin. Armollisesti todetaan kaikkien tehneen parhaansa, valinneen huonoista vaihtoehdoista sen kuitenkin pienimmältä pahalta vaikuttavan. Aikamoista tasapainoilua Suomen tilanne varmasti on Saksan ja Neuvostoliiton välissä ollutkin sotien aikaan.

Totuuttahan me emme Marsalkan ajatuksista tiedä, eikä tiedä Oranenkaan, vaikka toki hänellä on takanaa laaja tutkimus käytössä olevista kirjallisista lähteistä. Hieman siloitellulta kuva vaikuttaa, mutta kaikkiaan kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu.

Marsalkan ruusu toimii myös oivasti äänikirjana. Eero Saarinen saa äänellään herätettyä päähenkilön eloon ja huomasin uppoutuvani muisteluihin mielelläni ja pitkiä pätkiä kerrallaan. Alussa minulla tosin oli pieniä vaikeuksia ja kuuntelu takkuili. En meinannut millään päästä tahtiin mukaan, mutta sitten lähti sujumaan. Ehkä piti ensin vain vähän tutustua Marsalkkaan ennen kuin charmi puri.

Kultaportin kaunottaret

Olen viime aikoina lukenut useampia historiallisia romaaneja, joissa kaikille tutut hennot, herttaiset ja kovasti hiljaiseen tytönrooliin asettuvat sankarittaret ovat muuttuneet huomattavasti roisimmiksi ja asenteiltaan modernimmiksi. Nyt käsiin osui hauskasti jossain välimaastossa tasapainoileva tarina.

Turun kaupungin Kultaportin talossa asuva nuori kreivi Gyllenfred kokee järkytyksen, kun hänen äitinsä on mitään kertomatta sopinut majoittavansa kaukaisen sukulaisen nuoren tyttären. Kaiken lisäksi Adele ei ole ollenkaan hiljainen ja kaino niin kuin nuoret naiset yleensä. Toisaalta hän ei ole myöskään yhtä tylsä, vaan kiinnostunut monista asioista ja itsenäinen toimissaan.

Talon rauha häiriintyy vielä enemmän, kun paikalle saapuu Tukholmasta markiisitar Château tyttärensä kanssa. Tytöt käyvät debutanttikoulua ja tuovat mukanaan vielä yhden koulutoverinsa kaunistamaan Kultaportin salonkeja (ja houkuttelemaan Turun nuoria miehiä).

Toki tytöt kirjassa ovat melkoisen tietämättömiä niin maailman asioista kuin elämästä yleensä, mutta raikkaalla tavalla he kuitenkin pystyvät omaan ajatteluun ja jopa ratkovat romanttisten kiemuroiden seassa jännittäviä arvoituksiakin. Tarina sinänsä ei ollut kauhean yllättävä, kun aika nopeasti oli selvää kuka saa kenetkin, mutta hauskoja käänteitä ja kohtauksia oli kuitenkin viihdyttävän paljon. Jotenkin tässä kirjassa oli raikas fiilis, vaikka kyseessä onkin aika tyylipuhdas viihteen puolelle kallistuva epookkiromaani.

Luin kirjan mielelläni ja pidin henkilöhahmoista heidän pienistä lapsellisuuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi). Naisen elämästä ei kirjassa saa kovinkaan rohkaisevaa käsitystä kaikkine sen rajoituksineen, mutta onneksi mahdollisuuksien määrä on suoraan verrannollinen löydettyyn seuraan - niin se kai nykyäänkin on. Ympäristön ja läheisten odotukset sanalevat aika paljon tekemisiämme, vaikka naisilla onneksi onkin paremmin mahdollisuuksia myös itsenäiseen toimintaan ja päätösvaltaa oman elämänsä suhteen.

Aina toisinaan sitä on kiva vaan nauttia ilman sen kummempia yhteiskunnallisia tai historiallisia pohdintoja, enkä siis jaksa myös tässä ruveta vatvomaan jo moneen kertaan käytyjä keskustelunaiheita. Todettakoon siis vain, että tämän kirjan parissa viihtyi sohvannurkassa varsin hyvin. Oikein leppoisaa ja kevyttä viihdettä, mutta historiallinen konteksti taitaa suodan sen verran mielenkiintoista asiaakin, ettei mene liian hötöksi.

Tiergartenin teurastaja

Tammikuu on mennyt taas huimaa vauhtia. Ihana talvikeli on houkutellut ulkoilemaan ja nauttimaan lumesta, mutta yllättävän paljon olen ehtinyt myös lukemaan. Lukukuun saldona on jo tässä vaiheessa kymmenen kirjaa ja niissä peräti kahdeksan dekkaria! Varsinainen dekkarikuu siis. 

Olen myös kiitettävästi pitänyt uudenvuodenlupaukset mielessäni ja sekin on osaltaan vaikuttanut huimaan kirjojen määrään. Huolimatta yhden viikon työmatkan pitkistä päivistä, olen muuten onnistunut pitämään tunnit kohtuuden rajoissa eli siis ehtinyt myös touhuamaan kotosalla ja lukemaan. Hyvä minä! (Taputtaa itseään olkapäälle) Nyt pitää sitten vaan jatkaa samalla tavalla.  (Olen myös käynyt sekä hammaslääkärissä että lääkärin tutkimuksissa ja tarkistanut vakuutusten tilanteen... Tästä voi vielä tulla hyvä vuosi!

Uusi vuosi alkaa myös mukavasti kirjastovuotena, sillä uudessa Kobossani myös elainat taas toimivat (vanhassa meni jotain jossain kohtaa lopullisesti solmuun - todennäköisesti ikuvanhaa versiota ei enää ihan niin tarkasti päivitetty Adoben muutoksiin).  Ihan ensimmäiseksi palasin kirjastokirjoissa vanhan tutun pariin, sillä  Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja on edennyt jo viidenteen osaan.

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja 
Helmet Ellibs-kirjastosta e-laina

Lukijaa ilahduttavasti Björk vaihtaa tässä kirjassa maisemaa. Ehdin jo kyllästyä Björkin kuvioihin Helsingissä. Ne kun tuppasivat vähän toistamaan itseään. Nyt mennään tuoreesti ihan muissa maisemissa, kun ministerin murhan jälkeen Björkin elämä on muuttunut vähintäänkin hankalaksi.

Työt eivät suju ja ministeriössä on vallalla kaaos. Tulevaisuus näyttää synkältä. Poliisikaan ei anna Björkille mitään mahdollisuuksia tutkia esimiehen murhaa, sillä sitä pidetään hänelle aiempien tapahtumien vuoksi aivan liian vaarallisena toimintana. Ystävät yrittävät auttaa, mutta alakulo on pääsemässä niskan päälle.

Sitten Björk muistaa setänsä työtarjouksen ja käy kysymässä, vieläkö tuo olisi voimassa. Keskustelun seurauksena hän matkustaa Saksaan selvittelemään sedän yrityksen haarakonttorin taloussotkuja. Jossain on jotakin mätää ja Björkin tehtävänä on saada asia selville ja laittaa asiat Berliinin toimistossa kuntoon.

Talousongelmat ja petosvyyhti eivät kauan Björkin tutkinnassa jää piiloon, mutta samaan aikaan Berliinissä kulkee myös sarjamurhaaja, joka keskittyy lasten surmaamiseen karmealla tavalla. Björk yrittää pysyä tutkinnasta sivussa, mutta sitten hirviö kulkee liian läheltä, eikä Björk voi enää jättäytyä ulkopuolelle.

Tutkimus vie Björkin Berliinin syrjäkujille ja alamaailman joukkoon, samoin kuin mukaan paikallisen poliisin toimintaan. Sodanjälkeinen Saksa on kurjassa jamassa ja jo nyt on viitteitä tulevista poliittisista kuvioista. Kuten aiemmissakin osissa historiallisen miljöön kuvaus on vahvaa ja mielenkiintoista, mutta myös murhatutkimus on tällä kertaa eheämpi ja mielenkiintoisempi kuin aiemmissa osissa.  Joissain kohdissa oli jo oikein jännittävää...

Kaikkiaan siis kirja, jonka lukeminen kahden viikon laina-ajassa ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sen verran hyvin tarina vei mukanaan. Myös Björkin sydämenasioissa oli mielenkiintoinen käänne ja jään odottamaan jatkoa. Ehkä saamme seurata tulevissa osissa muitakin matkakertomuksia 20-luvun Euroopasta?

Taiteilijan vaimo ja Pariisi

Kyse on tietysti kirjasta. Minun mieheni on kyllä taiteellinen monella tavalla, mutta pyörii työaikanaan aika proosallisesti liike-elämässä. Joskus mietin, millainen elämästä olisi tullut, jos olisin toteuttanut haaveeni ja ryhtynyt näyttelijäksi ja mieskin jatkanut nuoruudenharrastuksiaan. Ei sellaista tietysti pitäisi miettiä. Ei olisi meitä. Emme todennäköisesti edes olisi kohdanneet.

Pariisikin liittyy kirjaan, sillä sinne sijoittuu osa Kirstin tarinasta. Minäkin tässä käväisin siellä työmatkalla. Kuulostaa tietysti ihanalta, mutta todellisuudessa ehdin nauttimaan "turisteilusta" peräti 15 minuuttia kolmen päivän aikana, kun viimeisenä aamuna aikaisin toimistolle tullessa lähdin kiertämään korttelin edes kerran. Kierrosta ei tietysti yhtään haitannut se, että Pariisin toimistomme sattuu olemaan ihan Eiffel-tornin juurella...

Toki pari kohokohtaa liittyy myös syömiseen (haloo - Pariisi!) Ensimmäisenä iltana lähdimme asiakkaiden kanssa vain haahuilemaan ympäriinsä ja päädyimme kulmabistroon. Varmasti maksoimme paikassa turistilisää, mutta ruoka oli oikein hyvää ja miljöö vähintäänkin viehättävä - vai mitä sanotte kirjahyllyistä ja portailla lekottelevasta kissasta ruokasalin kulmassa?

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Nyt olen lukenut kaikki Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat. Viimeisimmässä Kirsti palaa kotiin Pariisista, sormus sormessaan ja vakaana aikomuksenaan perustaa Helsinkiin oma muotihuone. Kuvanveistäjä miehen ura ei kuitenkaan oikein ota auetakseen ja muutenkin tielle ilmaantuu monenlaisia haasteita, mutta topakka Kirsti puskee eteenpäin.

Jälleen kerran kirjassa on parasta aikakauden kuvaus. Vähän tosin jo tuppasi naurattamaankin, miten 20-lukujen kulttuurijulkkiksista ja muista tunnetuista henkilöistä järjestään kaikki istuvat samaan pöytään Kirstin kanssa ainakin kerran ja varsinkin Pariisissa. Toki he tunnetusti tuohon aikaan Pariisin paheita kokeilemassa pyörivätkin ja ilmeisesti juurikin kaikki samoilla nurkilla ja porukoissa.  Katalogi on pitkä aina Paavolaisesta Waltarin kautta pelottavaan Minna Craucheriin...

Taiteilijan vaimo on samalla tavalla elämänmakuinen kuin aiemmatkin osat. Itse asiassa pidin tästä enemmän kuin edellisestä Ruokarouvan tytär -osasta. Siinä kaikki tuntui järjestyvän vähän ihmeellisesti ja vähän töksähdellen, tässä on taas päästy paremmin todellisen elämän tuntuun kiinni. Selvästi kotikenttä toimii niin kirjoittajalla kuin sarjan tyylissä paremmin.

Erityisen mielenkiintoiseksi näin äitinä koin kuvauksen Kirstin raskaudesta, siihen suhtautumisesta, lääkärikäynnistä ja sairaalasynnytyksestä. Meillä on Suomessa kiinnitetty huomiota naisten ja lasten hyvinvointiin jo oikeastaan aika pitkän ajan - ainakin synnytysten ja neuvolakäyntien osalta. Pitää olla kiitollinen. Toisaalta aviomiehen luvan vaatiminen omiin päätöksiin ja pankkiasioihin sai kyllä karvat nousemaan. Varsinkin, kun minä taidan meillä kotona olla se "kukkaronvartija", jonka toimesta raha-asiat hoidetaan.

Kaikkiaan siis nautin lukemisesta. Vähän jäin tosin kirjassa ihmettelemään toisinaan luvuissa olevia "melkein jotain tapahtuu" -kohtia. Niissä kuvittelee, että seuraavaksi tapahtuu jotain pelottavaa tai kamalaa, mutta sitten tarina jatkuukin vaikka muutaman päivän jälkeisestä ajasta ja pahaenteinen tapahtuma olikin vain ihan arkinen juttu tai unohdettiin kokonaan. Tiedä sitten liekö kyseessä oma jännitystä janoava mielikuvitukseni, vai kirjailijan tahallinen tyylikeino, mutta useamman kerran hätkähdin. Ihan kuin juttu olisi katkennut kesken.

Vetävää ja viihdyttävää historiallista romaania lukee kuitenkin mielellään ja sellaisia Enni Mustosen kirjat ovat aina. Taiteilijan vaimo ei tee poikkeusta ja mielenkiinnolla odotan, miten Kirstin tarina mahdollisesti taas jatkuu...

Klassikkojen klassikko eli melkein 80 tuntia seikkailua

Kävellessä, junassa, kokatessa, lentokoneessa, silittäessä, siivotessa, sohvalla löhötessä... ainakin noissa paikoissa ja toimissa kuljen nykyään useimmiten kuulokkeet korvilla. Äänikirja tekee tylsästäkin hommasta mukavaa, eikä odottaminen ole koskaan ärsyttänyt vähemmän.

Tosin välillä äänikirjakuunteluni näyttää ärsyttävän muita - ainakin silloin, kun isännällä olisi asiaa, enkä kuule. Mitäs katoaa välillä omiin hommiinsa toiseen huoneeseen niin että ehdin saada kirjan käyntiin...

Kuuntelen monenlaisia äänikirjoja, mutta sydämessäni on lämmin soppi varattuna pitkille seikkailutarinoille ja varsinkin näköjään Mika Waltarin kirjoissa ei isokaan tuntimäärä häiritse - oikeastaan päinvastoin. Sinuhe egyptiläinen nousi äänikirjana aivan erin sfääreihin. Nyt pistin kuunnellen toisen Waltarin historiallisen seikkailutarinan eli Mikael Karvajalan vaellukset 1500-luvun Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Osmaanien valtakunnassa. Oli muuten mahtava matka.

Mika Waltari : Mikael Karvajalka, Mikael Hakim 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana : Veikko Honkanen 

Mikael Karvajalka syntyy Suomen Turussa äpäränä. Äiti juoksee Aura-jokeen ja Mikael kasvaa jumalisten isovanhempien pienessä mökissä. Sitten tanskalaiset hyökkäävät ja väkivaltaiset tapahtuvat tempaavat Mikaelin mukaansa matkalle, joka vie Turun teiniksi, vakoiluhommiin, Pariisiin opiskelemaan, Saksan protestanttien luokse noitavainojen keskelle, pyhiinvaellukselle, Osmaanien valtakuntaan, sotaretkeltä sotaretkelle ja keskelle seraljin juonitteluja.

Seuranaan oppineella Mikaelilla on voimillaan monesti tilanteen pelastava Antti, jonka maalaisjärki kerran toisensa jälkeen pelastaa päivän. Lisäksi lukijan (kuuntelijan) eteen levittäytyvät 1500-luvun kuohuvat uskonsodat Lutherin naulattua teesinsä ja ottomaanien pyrkiessä laajentamaan valtakuntansa ja uskonsa rajoja. Ihminen on aina ihminen, pukeutuu hän sitten munkinkaapuun tai koristeellisimpaan kaftaaniin, eikä uskonnon vaihtaminenkaan välttämättä tarkoita sydämessä sen suurempaa muutosta kuin hatun korvaaminen turbaanilla.

Romaanien henkilökaarti kuninkaineen ja sulttaaneineen aina kurjimpaan kuuromykkään orjaan saakka kertoo ihmisten haluista ja toiveista. Valta, raha, rakkaus - siinä kai ne perinteiset. Mikaelkin kohtaa matkallaan sekä kurjuuden että suurimmat rikkaudet, rakkaudesta puhumattakaan, vaikka Waltarille tyypillisesti romaanin naiset eivät kyllä ole sieltä rakastettavimmasta päästä. Mahtoikohan Waltari tosielämässä pelätä naisia ? Ainakin hänen kirjoissaan sietää varsinkin kaikkein kauneimpia naisia varoa tosissaan.

Historiallisten romaanien kirjoittajana Waltari on ihan omassa luokassaan. Aika harvalla kirjailijalla tuntuu olevan yhtä monipuoliset tiedot historiallisista tapahtumista, henkilöistä, tavoista ja filosofioista. Toki myönnän, että omien tietojeni ollessa vähän hataranpuoleisia, voi kyseessä olla vain kyky kuvata asiat uskottavasti. Hyvään tarinaan sekin riittää.

Mikael Karvajalan ja Antin vaellus on ennenkaikkea seikkailutarina. Aikakautensa teoksena kirja sisältää kuitenkin myös paljon pohdintaa uskonnosta, sen merkityksistä ja ihmisen osasta täällä ja kuoleman jälkeen. Myönnän, että minuun vetoaa Mikaelin pohdinta siitä, miten yksi ainoa Jumala ei varmastikaan suuresti välitä siitä, millä nimellä ja millä tavoilla Häntä palvotaan. Sydämen aito halu hyvään ja kyky nähdä kauneutta ovat kenties kaikkein tärkeintä.

Kertaakaan en kyllästynyt enkä vaihtanut välillä lyhyempään äänikirjaan. Vetäisin molemmat Mikaelit putkeen. Pari kuukautta siihen meni. Syyskuun alusta marraskuun alkuun. Toki luin muitakin kirjoja, muuta äänikirjana oli koko ajan sama, ja huomasin mieluiten kuuntelevani tarinaa lukemisen sijasta. Niin vetävä seikkailu on kyseessä.

Jos Sinuhe on Lars Svedbergin lukemana mahtava, ei Veikko Honkanen oikeastaan jää jälkeen. Hänellä on arvostamani kyky tehdä tarina ja hahmot eläviksi ilman tarvetta "näyttelemiseen". Kirjaa luetaan, myös äänikirjaa. Kuunnelmat ovat sitten ihan erikseen. Eläväksi lukemisen taito ei ole ihan itsestäänselvä juttu.

Jokohan tässä olisi tarpeeksi hehkutusta ? Nyt minulla on pitkän ja koukuttavan kirjan jälkeen aina iskevä "lukukrapula". Seuraavaksi pitää ottaa vuoroon jotain aivan erilaista, että päästään taas kuunteluvauhtiin - vai pitäisikö ottaa Sinuhe uusiksi?

Frau

Tämän kirjan luin jo kesällä, mutta jotenkin siitä kirjoittaminen on tuntunut erityisen vaikealta. En tiedä, miksi. Kyseessä on hyvin kirjoitettu teos. Ehkä sen sisältämä ajatus pahasta ja sen piiloutumisesta perheenäidin sisälle, ajatuksiin ja tekoihin vuosiksi ja vuosikymmeniksi tuntuu jotenkin liian karmealta. Voiko lapsiaan rakastava äiti toisaalta haluta valtaa toisen yli tappamiseen saakka ? Ilmeisesti voi.

Terhi Rannela: Frau 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Kirjassa natsipäällikkö Richard Heydrichin vaimo on jo vanha nainen. Hän selvisi sodasta ja se jälkeisistä oikeudenkäynneistä, jatkoi elämäänsä kuin ei mitään olisi ollut, meni jopa uusiin naimisiin - suomalaisesti kiinnostavasti aikansa teatterimiehen Mauno Mannisen kanssa. Kuitenkin kyseessä oli natsi-ideologian täysin sisäistäneestä naisesta, joka mieheensä kohdistuneen attentaatin jälkeen päästi valloilleen kaiken julmuutensa ja tuhoamishalunsa koston tavoitteluun - vain koska voi.

Samalla hän oli lapsiaan rakastava äiti, jossa pojan kuolema särki jotain peruuttamattomasti. Miestään hän jumaloi niin, että näki tästä unia ja näkyjä vielä vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeen. Eikä tämä kuitenkaan ollut täydellinen, eikä natsismissa naisen roolikaan ollut hääppöinen. Kostokäskytkin piti saada kierrätettyä Hitlerin kautta sillä naisen sana ei käskijänä painanut.

Nykyajan naista ja varsinkin sellaista, joka saa kaikista -ismeistä ja ehdottomista ideologioista kirkkaanpunaisia näppylöitä keskelle otsaansa, tämä kaikki tuntuu täysin käsittämättömältä. Miten ihmeessä äiti ei voi nähdä muita ihmisiä toisten äitien lapsina? Toki kyseessä fiktio, mutta todellisuuteen perustuva. Eihän kirjailija ole voinut tietää, mitä toisen päässä on aikoinaan liikkunut, mutta pelottavalta tuntuu ainakin tämän kirjan tulkinta.

Tarinan tietysti tekevät vaikuttavammiksi myös Fraun itsensä rinnalla kulkevat kertomukset ihmisistä, joita hänen tekonsa tavalla tai toisella koskettavat. Päähenkilön kylmä suhtautuminen ihmisiin ja ihmisyyteen nousaa erityisen karmivana esiin, kun rinnalla seurataan lasten kasvua tai perheiden tuhoutumista.

Rannela on onnistunut teoksessaan, sillä sen jälkeen jää lievästi pahoinvoiva olo. Samalla joutuu miettimään, voiko huonosti ajatellessaan uhrien kohtaloa, miettiessään pahuuden piiloutumista vai siksi, että löytää itsestään verenhimoisen pyövelin, joka ei olisi suonut Fraulle pitkää ikää ja rauhallista vanhuutta.

Iltalaulaja ei oikein kolahtanut

Kyllä nyt on lukeminen jäänyt ihan minimiin. Farssia muistuttava keittiöremontti ja töissä heti kesäloman jäkeen alkanut hurja pyöritys ovat vieneet voimat. Aivot surraavat ylikierroksilla, eivätkä taivu kirjaan keskittymiseen eivätkä oikein nukkumiseenkaan. Aamukävelyilläkin olen viime aikoina keskittynyt lähinnä aaltojen loiskeeseen ja tuulen kohinaan.

Edellinen loppuun kuuntelemani äänikirja oli lievä pettymys. Mielikuvissani sitä oli blogeissa kehuttu, mutta minä en jotenkin päässyt millään tarinaan sisälle. Ehkä vika oli omassa väsyneessä mielessäni, mutta nyt ei kolahtanut.

Kati Tervo: Iltalaulaja 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana Milka Alroth

Fiktiiviset taiteilijaelämäkerrat eli romaanimuodossa kerrotut tunnetun historiallisen henkilön (tässä tapauksessa taiteilijan) tarinat ovat jo jokusen vuoden täyttäneet muoti-ilmiön piirteet. Toki "oikeiden ihmisten" elämät ovat aina mielenkiintoista luettavaa, mutta ehkä romaanimuodossa tunnettujen faktojen ympärille rakentuva inhimillisyys luo ihan uudenlaisen läheisyyden tunteen - toki sillä varauksella, että mukana on aina kirjailijan oma tulkinta ja mielikuvitus. Useimmiten romaani siis toimii siltana historiallisina henkilöinä vaikeastikin lähestyttäviin henkilöhahmoihin.

Ellen Thesleff ei kuitenkaan tämän romaanin kautta muuttunut minulle yhtään sen elävämmäksi kuin ennenkään. Itse asiassa en saanut tarinanpäästä kiinni kunnolla ollenkaan. Toki hajanaisia tietoja hänen elämästään, perheestään ja tavastaan tehdä taidetta tarttui takkiin tästäkin ohimennen, mutta lukukokemuksena jäi päällimmäiseksi tunne hieman hajanaisista kohtauksista, joissa oli lievästi ahdistava tunnelma ja hitunen epätoivoa.

Ellen saapuu kesähuvilalleen ja saa apulaisekseen naapurista Taimin. Kesä kuluu Ellenillä maalaten ja kaiken rapistumista miettien. Taimi palvoo taiteilijaa miltei sairaalloisesti ja haaveilu kietoutuu kuin varkain sivussa rakkauteen ja kasvamiseen. Kumpikaan ei lopulta oikein kohtaa toista, eivätkä heidän elämänsä kai ajan yhteiskunnnassa voikaan kuin hipaista ohimennen.

Milka Alroth lukee hyvin ja selkeästi, mutta kirjan rakenne ei nyt minulle äänikirjana toiminut. Kaipa tässä haettiin sellaista hieman unenomaista tunnelmaa, mutta se tuntui vain hämmentävältä. Tipahdin liian usein kyydistä ja sekä Taimi että Ellen jäivät etäisiksi nukkehahmoiksi, joiden välillä ei oikein tuntunut olevan minkäänlaista kosketuspintaa. Kieli kirjassa on soljuvaa ja sen rytmitys tyylikkään vanhahtavaa. Mieleen välähtelevät kuvat kauniita ja kesäisiä. Harmillisesti vain nuo kuvat jäävät pelkiksi välähdyksiksi ilman kiinnekohtia kokonaisuuteen. Ehkä tämä olisi toiminut paremmin tekstistä itse luettuna.

Oli vika sitten kirjan formaatissa, tarinassa itsessään tai lukijan väsymysasteessa, tämä ei nyt ollut minua varten. Kirja on kuitenkin herättänyt myös ihastusta, joten kannattaa toki itse lukea ja muodostaa oma mielipiteensä.

Iltalaulajasta ovat kirjoittaneet mm.
Kulttuuri kukoistaa
Kirsin Book Club
Lukuneuvoja

p.s. Jos Turun Kirjamessut kiinnostavat, niin tänään ehtii vielä mukaan arvontaan...

HIstoriaa ja uutta testamenttia toisesta näkökulmasta

Historiallisten romaanien etu on fiktiiviisyys. Vaikka ne perustuisivat tarkkaan tutkimustyöhön, on totuuden löytäminen mahdotonta ja kirjailijalla siis valta omiin tulkintoihin. Jeesuksen elämästä ja kuolemasta tunnemme evankeliumien version, mutta nekin on joku kirjoittanut. Mitä jos...

Asko Sahlberg: Pilatus 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

äänikirjan lukijana Jukka Pitkänen 

Ei Sahlbergin Pilatus ole kuitenkaan väännös pyhistä kirjoituksista. Se on romaani miehestä, joka vain haluaa tehdä parhaansa jumalten ja valtakunnan puristuksessa. Tosin Roomassa pyhyys ja hallinto tuntuvat yhä enenevässä määrin sulautuvan toisiinsa ja Pilatuksen käsitys hyvästä ja pahasta joutuu välillä koetukselle. 

Toisaalta ei hänellä ole hallintoalueensa Palestiinan kansan uskosta oikein mitään käsitystä. Koskaan hän ei tule ymmärtämään joustamattomuutta, joka saa heidät torailemaan keskenään ja nostaa profeetan toisensa perään Roomankin tietoisuuteen. Niin kuin nyt vaikka Pilatuksen vaimolle Claudialle vaatekaapin veistäneen Jesuan, jonka miltei pilkallinen suhtautuminen elämään on jotenkin niin pahasti ristiriidassa myöhempien saarnojen lempeyteen. 

Pilatus ei kuitenkaan ole olemassa vain kohtalokkaina kristinuskon syntyhetkinä, vaan hänellä on takanaan kokonainen ihmiselämä. Gallialaisia barbaareja vastaan käyty sotaretki saa Pilatuksen kääntymään pois soturin urapolulta ja samalta reissulta palanneen ystävänsä kanssa hän päätyy keisarin vankiloiden kuulusteluista ja kidutuksista vastaavaksi virkamieheksi. Työ on tuskaisaa ja Rooman valtaapitävien väliset juonittelut jättävät sen verran pitkän ruumisvanan, että Pilatus katsoo parhaaksi pyrkiä asemaan kaukana Roomasta.

Yllättävän inhimillisenä Pilatus nousee tarinansa kiemuroista ja hänen vaiheitaan seuraa mielenkiinnolla vaikka ne välillä tuntuvatkin olevan vain listausta Rooma hallitsevien sukujen jäsenistä ja heidän enemmän tai vähemmän nuorena päättyvistä elinkaaristaan. Historiallisista juonitteluista kiinnostuneille kirja onkin varsinainen aarreaitta, eikä lukija voi kuin ihmetellä vallanhimon vaikutusta ihmisen käsitykseen oikeasta ja väärästä, tai kykyyn arvostaa ihmiselämään.

Minä kuuntelin Pilatuksen elämästä mielelläni. Hän vaikuttaa parhaansa yrittävältä mieheltä, joka pyristelee Rooman juonittelujen ja Palestiinan mahdottomiksi hallita osoittautuvan kansan välissä. Viistosti valoa pääsiäisen tunnettuun tarinaan päästävään romaaniin on helppo uppoutua ja sen herättämät ajatukset virkistävät ajatuksenjuoksua ja pakottavat miettimään yleisten totuuksien taustaa.

Jukka Pitkänen lukee elävästi ja hänen ääntään on miellyttävä kuunnella, vaikka kirja onkin varsin pitkä. Melkein neljätoista ja puoli tuntia äänikirjaa ei lopulta tuntunut ollenkaan pitkältä.

Sandra

Minun kuulokkeeni ovat rikki - kaikki! Jonkunlainen katastrofitilanne tämäkin. erityisesti minua kismittävät syksyllä ostamani Samsungin bluetooth-kuulokkeet, jotka olivat yleensä käyttämiini nähden aika kalliitkin. Nyt ne vaan eivät lataudu, eivät sitten millään. Pahus vieköön! (ja mielessä muutama vähän vahvempikin ärräpää).

Myös viimeisetkin piuhakuulokkeet sanoivat työsopimuksensa irti, joten olen äänikirjojen suhteen pannassa. Jos muita on paikalla, kuuluu meillä heti mutinaa ylimääräisestä äänestä tai meteli ympärillä estää oman ymmärryksen. Minähän en käytännössä ole koskaan yksin kotona, joten nyt voin vain muistella kevään aikana kuuntelemiani äänikirjoja.

Hyviä kuulokesuosituksia otetaan vastaan! 

Huomasin, etten ole myöskään kirjoittanut blogissa mitään tästä historiallisesti ajankohtaiseen kauteen sijoittuvasta kirjasta. Itse asiassa rästissä taitaa olla useampikin luettu opus, mutta aloitetaan nyt Sandrasta.

Heidi Köngäs : Sandra 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Sandra kertoo nimikkohenkilönsä tarinan. Elämä näyttää olevan mallillaan Sandran ja Jannen ahertaessa torpan töissä, lasten kirmatessa ympärillä. Sitten lähtevät punaiset ja valkoiset sotajalalle. Kyläyhteisö jakautuu kahtia ja entiset naapurit muuttuvat vihamiehiksi.

Kertojia kirjassa on kolme. Tarina lähtee alkuun, kun Sandran tyttärentytär löytää vuosien varrella kirjoitetut muistiinpanot. Päiväkirjaksikin noita kai voisi sanoa, mutta merkinnät ovat pääasiassa lyhyitä. Mistäpä sitä torpparinvaimo olisi aikaa kirjoittamiseen ottanut? Sandran lisäksi menneisyyden äänenä on hänen kälynsä, joka palveluspaikoistaan saa tapahtumiin vähän toisenlaisen näkökulman. Kertojaratkaisu on historiallisessa kuvauksessa toimiva, mutta tyttärentyttären ääni jää vähän irralliseksi. Toki tarkoituksena on voinutkin olla näyttää aikojen muuttuneen. Työttömän näyttelijän haasteet tuntuvat kovin heppoisilta Sandran selviytymisurakan rinnalla.

Minulla kesti tämän kirjan kuuntelu yllättävänkin kauan. Teksti on sujuvaa, henkilöhahmot rakastettavia ja hyvin kuvattuja, mutta tarina jotenkin turhan tuttu. On julmuutta, köyhyyttä, sinnittelyä ja onnen pilkahduksia. Kansalaissodasta on hyvä puhua ja sen moninaisiet syyt ja näkökulmat muistaa, jotta sitä ei enää tapahtuisi täällä, ja jotta jotenkin voisimme edes yrittää ymmärtää samanlaisesta tilanteesta tänne tulevia. Aikakaudesta lukeminen kuitenkin tuntuu minulla nyt jotenkin tökkivän. Ehkä kaavaan turtuu, mutta vaikea sitä kai on kirjailijoiden muuttaakaan. Varsinkin naiset (ja lapset) kun tuppaavat noissa oloissa kärsimään ilman mitään osallisuutta tapahtumiin ja "veli veljeä vastaan" -asetelma tuottaa tuskaa ja kärsimystä puolesta riippumatta.

Kaikkiaan siis sinänsä mielenkiintoisesta aikakaudesta hyvin kirjoitettu kirja, joka kuitenkin jostain syystä jäi minulle etäiseksi. Enkä edes oikein osaa sanoa miksi. Heidi Köngäkseltä olen lukenut myös hänen kirjoittamansa Hertta Kuusisen elämäkertaromaanin, josta pidin valtavasti. Siinä oli omalla tavallaan tuttuun tarinaan saatu tuoreutta ja näkökulmaa, joka Sandrasta jotenkin jäi uupumaan.