(Luku)päiväkirja: Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastokirjojen varauksia on alkanut tippumaan noudettavaksi tasaisen tappavalla vauhdilla. Siispä lukemiseenkin pitää keskittyä nimenomaan kirjastokirjojen osalta. Onneksi olen laittanut listalle vain kirjoja, joista olen oikeasti kiinnostunut, joten lukeminen houkuttelee jo ihan itsessään. 

Tämän kirjan osalta tosin huomasin lukevani vain pari lukua kerrallaan. Tapahtumissa on jotain vähän häiritsevää ja monet luvut ovat niin kokonaisia tarinoita itsessään, ettei tee mieli enempää. Julmaa juttua kaiken kaikkiaan, mutta silti samalla huvittaa. Joutuu välillä vähän kyseenalaistamaan omaa huumorintajuaan. 

Jiyoung Kang : Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastosta 

Luin jostain kuvauksen tämän kirjan tarinasta. "Rouva Shim on leski ja kahden lapsen äiti. Menetettyään työpaikkansa, hän ryhtyy palkkamurhaajaksi" Jep, keski-ikäistä voimaantumista kenties? Tavallaan, mutta tasoja on paljon enemmän, samoin kuin henkilöhahmoja ja juonikiemuroita.

Jokainen luku on aina yhden henkilön näkökulmasta ja myönnän välillä menneeni sekaisin, kenestä kulloinkin oli kyse. Piti tarkistaa aiemmista luvuista. Alkuun irralliset tarinanpätkät kuitenkin ryhtyvät kirjan edetessä risteämään ja muodostavat lopussa eheän kokonaisuuden. Tämä on juuri sellaista lukijaa aliarvioimatonta kirjallisuutta, josta pidän. Kirjailija olettaa lukijansa pysyvän kärryillä ilman ylimääräisiä turvavöitä ja sitten mennään. 

Juonta ei tässä voi avata sen enempää, jottei lukukokemus mene pilalle, mutta sanotaan, että kohtaloita on monenlaisia, elämä täynnä pettymyksiä, ja silti toisista välittäminen pelastaa monta pilalle mennyttä asiaa. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta kuten etsivätoimistossa sanotaan, he olivat ansainneet kuolemansa. 

Pidin ja en pitänyt. Kuten sanoin, intensiivinen väkivalta ja melkoisen rajut tarinat olivat välillä raskasta luettavaa, mutta silti kirja on hauska. Se on omalla tavallaan houkuttelevaa ja samalla häiritsevää. 

Vasta kirjan lopussa kirjailijan jälkisanoja lukiessani tajusin, että kyseessä on itse asiassa muokattu uusintapainos jo yli 15 vuotta sitten Koreassa ilmestyneestä romaanista. Tuntui kuin kirja olisi siis kovinkin vanha, kunnes tajusin, että silloin puhutaan vuodesta 2010 ja rouva Shim on tosiaan minun omaa ikäluokkaani... 

En yhtään ihmettele, että Rouva Shim on valloittanut kansainvälisen kirjamaailman. Korea on muutenkin muodissa, mutta huolimatta kulttuurisidonnaisuudesta, tässä romaanissa on kuitenkin jotain yleismaailmallista dekkarityyliä. Monessa kohtaa tuli mieleen joku vanhempi yksityisetsiväromaani (Marlowe? Maigret?) vaikka toki ollaankin palkkamurhien maailmassa ja Korealainen elämäntapa on vahvassa roolissa. Ehkä tuon yksityisetsivätyylin vuoksi ja sellaisen vähän lakonisen kerronnan vuoksi heti mietin romaanin olevan ikäänsä vanhempi. Tyylillisesti se istuu jonnekin viime vuosisadan puolelle. 

Kannattaa lukea. En muista ihan samanlaista lukukokemusta ihan viime vuosilta, jos sitä ennenkään. Erilaisuus herättelee. 

Kesäpuuhia eli tuhansia vuosia vanhaa neuletekniikkaa ja taiteilijoita telkkarissa

 

Aamupala on päivän tärkein ateria jo ihan tunnelman vuoksi. Torilla oli upean näköisiä aprikooseja. Eivät ne Suomeen matkustaneina ole parhaimmillaan sellaisenaan syötyinä, mutta muuttuvat ihaniksi, kun pikkuisen näkee vaivaa ja valmistaa. 

Parina aamuna tein seuraavasti kahvinkeiton lomassa.

Pilkoin muutaman aprikoosin pieneen kattilaan. Lisäsin ruokalusikallisen sokeria, ripauksen vaniljaa ja ihan pikkuisen tilkan vettä. Haudutin keskilämmöllä, kunnes aprikoosipalat olivat ihanan pehmeitä. 

Kaadoin aprikoosit lautaselle liemineen. Nostin päälle pehmeäksi sekoitettua turkkilaista jugurttia ja murskasin muutaman pekaanipähkinän, ripottelin vadelmia. Nostin kaveriksi kupillisen vastakeitettyä maitokahvia. 

Tuosta ei aamutunnelma parane.

Tämän kesän uusi taitokin tuli kokeiltua. Menin siskon kanssa Turussa Taitojärjestön neulakinnas-kurssille. Kyseessä on tuhansia vuosia vanha tapa "neuloa neulalla". Tekniikka on säilynyt melkein näihin päiviin asti pohjoisessa ja idässä, ja evakkojen mukana se levisi sodan jälkeen vähän uudelleen muuallekin Suomeen. Arkeologisissa löydöissä on tekniikkaa löytynyt esim pronssisten korujen vieressä säilyneenä. Villa itsessään on katoavaista, mutta metalli on jotenkin onnistunut säilyttämään fragmentteja. Jouhestakin kuulemma on kintaita ja sukkia tehty (ja ehkä muutakin). Mielenkiintoista. 

Kurssin aikana kokeiltiin aloitusta, langanjatkoa ja paria pistoa. Ei ollut ihan helppoa vääntää aivoja uuteen asentoon totutusta virkkaus- ja neulomistekniikasta, mutta saimme siskon kanssa molemmat aikaiseksi kintaiden alut harjoitustilkun lisäksi. 

Pistoja on vaikka minkälaisia ja niitä voi kuulemma keksiä lisääkin kukin oman luovuutensa mukaan. Minä yritän olla unohtamatta tätä yhtäkin. Saa nähdä, saanko kintaita eteenpäin. Maanantaina alkaneet työt vähän haittaavat harrastuksia. 

Keskittymistä tämä tekniikka vaatii, mutta taas tuli todettua, miten kivaa on opetella uutta asiaa ryhmässä. En yhtään ihmettele, että sisko on vähän niin kuin hurahtanut kaikenlaisiin kursseihin. Muutaman tunnin aikana pääsee hyvin alkuun. Tunnelma oli kannustava ja neuvoja sai kädestä pitäen aina tarvittaessa. Varsinkin alussa niitä myös tarvitsi. 

Tekee myös tosi hyvää keskittyä muutaman tunnin ajan johonkin ihan uuteen asiaan. Jutustelukin kulki ja kuulimme mm. kunkin aiempaa suhdetta neulakinnas-tekniikkaan. Oli mielenkiintoista kuulla, miten toisilla oli isoäiti vielä osannut tehdä, mutta taito jäänyt opettelematta aikoinaan, tai miten varastosta oli löytynyt kintaat, vaikkei tekijästä olekaan enää tietoa. 

Taitokeskus on Turussa nykyään Kuralan kylämäen vieressä, joten kesäillan idyllinen ympäristökin oli taattu. 

Uuden käsityötekniikan lisäksi olen innostunut katsomaan Yle Areenasta "taiteilijadokumentteja". Frida Kahlo ja Pablo Picasso ovat kiehtovia hahmoja ja dokumentit antoivat paljon uutta tietoa kieltämättä vähän karkealla tasolla olleeseen tietämykseeni. 

Kesäkuussa kuuntelin Jane Austen at Home äänikirjana ja nyt katsoin televisiosta sen kirjoittajan, Lucy Worsleyn esittämän elämäkerran Agatha Christiestä. Hänellä on dekkarikuningattaren elämästä kirjakin kirjoitettuna, joten oletan tv-dokumentin perustuvan siihen. Christien elämä on toki mielenkiintoinen, mutta täytyy myöntää, että Worsleyllä on jotenkin jännä tapa kommunikoida. Hän on kuin innostunut pikkutyttö, sellainen vähän pikkuvanha. Sama kuului vähän myös äänikirjan lukutavassa, mutta totuin. 

Dokumentit ovat ehdottoman suositeltaviai ja kesään jotenkin vallan sopivia. Kaikilla ei ole kovinkaan pitkää aikaa Areenassa, joten kannattaa ottaa "työn alle". Ihan uutena on kai juuri tänään tullut Worsleyn dokumentti Sherlock Holmesin kirjoittajasta Arthur Conan Doylesta. Dokumentin nimi on "Sherlockin on kuoltava", mikä kuulostaa hyvin houkuttelevalta katsottavalta työpäivän päätteeksi. 

(Matka)päiväkirja : Kuumia aaltoja Tampereella (ja vähän väristyksiä Turussakin)

 

Jos nyt ihan totta puhutaan, niin Turussa on tullut lomalla oleiltua vähän enemmänkin, mutta perhetouhujen lisäksi ehdittiin vasta katsomaan Logomossa Frameless diginäyttely. Kyseinen näyttely on ensimmäistä kertaa Lontoon ulkopuolella (jatkuu myös siellä). Näyttelyyn on koottu kuvataiteen klassikkoteoksia, jotka on digitalisoitu ja muokattu liikkuvaksi kokonaisuudeksi näyttelyhuoneen lattiaan ja seinille. Taideteos kerrallaan herää eloon ja katsoja pääsee sen sisälle. 

Kokemus oli varsin mielenkiintoinen, mutta ihan ehdottomasti kannattaa koittaa tutustua teoksiin etukäteen, jollei taidehistoria ole erityisen hyvin hallussa. Parhaiten nautti tutuista teoksista, kun saattoi miettiä ja tunnistaa elementtejä. Vieraammissa jäi tuntuma ohuemmaksi. 

Tampereelle matkustin siskon kanssa junalla. Pääkohteena oli Viikinsaaren kesäteatteri ja siellä Kuumia aaltoja "karaoke"näytelmä. Anu Sinisalon ja Maarit Poussan keski-ikäiset naiset tapaavat baarissa ja sitten kuulemme erinäisiä totuuksia naisen elämästä sekä tietysti tunnettuja kappaleita, joihin yleisö on tervetullut osallistumaan. Hauskaa oli ja aika monta kohtaa kolahti.  

Viikinsaari oli muutenkin mukava paikka. Menimme paikalle jo aamun ensimmäisellä laivalla, kun säätiedotus lupaili sadetta enemmän iltapäiväksi. Laiva + brunssipaketti takasi, että nälkäisenä ei ainakaan tarvitsisi mennä teatteriin. Ruokahalua kerättiin kiertämällä saaren luontopolku. Vähän suhjuisen kelin myötä ei väkeä polulla ollut laisinkaan ja saimme kierrellä metsäistä saarta ihan itseksemme. 

Brunssi oli perinteinen pitopöytä, jonka jälkeen jaksoi mainiosti teatteriin. Erityisesti mieleen jäi oikeasti herukalta maistuva mustaherukkasilli sekä luonnikas ja ystävällinen palvelu. 

Teatterin lisäksi suurin syy Tampereelle lähtöön oli kiinnostukseni Hotelli Tammerin nykytilaan. Olin runsaat kymmenen vuotta sitten S-ryhmän hotellien ketjuohjauksessa vähän aikaa töissä ja silloin muistaakseni tuota hotellia remontoitiin. Nyt halusin katsomaan, millainen lopputulos oli. Viime vuosisadan alun piirteitä oli nostettu esiin ja pidin hotellin hengestä kovasti. Se on prameilematta komea ja tunnelmassa on kodikkuutta ja lämpöä. Huoneesta löytynyt nojatuoli oli paitsi mukava istua myös todellinen tunnelmanluoja. 

Nojatuoleja ja sohvia hotellista löytyykin vähän sieltä sun täältä. Suosikkipaikakseni valikoitui Vihtorin Veranta, joka houkuttelee tutkimaan kirjahyllyjen tarjontaa ja istahtamaan lukemaan.  

Huomaan viihtyväni erityisen hyvin vanhaa aikaa henkivissä hotelleissa. En niinkään kaipaa modernia (metallia, lasia, kiveä) vaan juurikin tuollaiset viime vuosisadan alkupuolen tyyliin viittaavissa paikoissa on helppo hengittää. Radisson Blu Grand Hotel Tammerin aampalassakaan ei ollut mitään valitettavaa. Erikoiskahvitkin saatiin pöytään. 

Kuvan nappasin Finlaysonin rooftop kahvilasta eli Kahvila Kattopuutarhasta. Oli nimensä mukainen ja superherttainen paikka, jolle suuri suositus. Palvelu oli ihanan rentoa ja kahvilassa pääsi tutkailemaan myös mehiläispesän elämää lasin takaa. 

Ratikoitakin nähtiin, mutta jäi kokeilematta, vaikka Turusta tulleena kai olisi pitänyt harjoitella tulevaisuutta varten. Ensi kerralla sitten. 

Huomenna alkavat työt taas ja kolmen viikon loma on muisto vain. En tiedä, olenko ihan valmis vielä, mutta pidetään peukkuja, että asiakkaat vielä lomailevat ja voin ottaa hivenen kevyemmin vielä heinäkuun loppuun.

(Luku)päiväkirja : Bakerika

Kehtaako tuota enää kuukauden keittokirjan sarjaksi kutsuakaan, mutta ehkä voidaan näin ottaa uusi osa listalle muutaman vuoden jälkeen. 

Erika Poussa: Bakerika

Oma ostos 

Aika moni meistä varmaan muistaa nuoren yrittäjän, jonka pakastettu keksitaikina voitti Suomalainen menestysresepti-kilpailun muutama vuosi sitten. Hyviä ovat keksit, mutta niiden lisäksi on (vieläkin) nuori yrittäjä pyörittänyt kahvilaa ja catering-palvelua ja vaikka mitä muuta. Nyt viimeisimpänä aluevaltauksena on julkaistu keittokirja. 

Jo vuosia olen valitellut, että keittokirjaksi ei enää riitä lista reseptejä, vaan niiden  ympärillä pitää olla mielenkiintoista tarinaa. Sitä kautta myös reseptit aukeavat aivan eri tavalla. Bakerika-kirjassa suurin tarina on heti alussa eli juurikin kertomus yrittäjyydestä, sen haasteista ja menestyksistä. Oli virkistävää lukea molemmista puolista. Liian usein yrittäjyys kuvataan joko ruusuisena menestyksestä menestykseen tarinana tai sitten hiuksia nostattavana kauhukertomuksena. Toki tämä on menestystarina, jolle toivoo jatkoa, mutta silti realismi tuntui. 

Resepteissä ei varsinaisesti ole  mitään uutta, mutta on aina kiva nähdä ammattilaisen "kotisuosikkeja". Luvut on jaettu paikkojen ja tilanteiden mukaan ja jokaisen luvun alussa on pikkuinen yhteenveto taustasta. 

Ei liene yllättävää, että kokeiltavaksi päätyi nimenomaan kakku. Tein suklaakakun, suolakaramellin ja voikreemin kirjan ohjeilla. Sinänsä ohjeet olivat mukavan yksinkertaisia, mutta hiukan oletettiin tekijältä kokemusta leipomisesta, jotta yksityiskohtia ei unohdu. Kakku itsessään oli tietysti yltiömakea, mikä oli tarkoituskin ja ainesten perusteella ilmiselvää. Sellaista teki sillä hetkellä mieli. Suklaakakkupohja oli ihanan mehevä ja menee jatkoon vähän vähemmän sokerisilla lisukkeilla varmasti vielä moneen kertaan. 

Kaikkiaan kirja toi iloa kesäloman alkuun sekä lukemisen että leipomisen kautta. Vielä pitää testata ehkä kananmunamuffinssit ja leipätikut.  

Kuukauden luetut : Kesäkuu 12

Olipas aktiivinen lukukuukausi ja blogannutkin olen useammasta. Toki asiaan vaikuttaa jo juhannuksesta alkanut kesäloma, mutta kuitenkin tuntuu hyvältä. Olen saanut jotain aikaiseksi. Siis muutakin kuin kerännyt kesän ensimmäiset metsämansikat, joita mökin pihapiiri oli pullollaan. 

Kaksitoista kirjaa on aika paljon, vaikka ottaa huomioon joukossa olevat useammat "kevyemmät" luettavat. Dekkareita ja viihdefantasiaa on joukossa peräti 8/12. Kaikki ei kuitenkaan ole ollut viihdettä tai leppoisaa, sillä palasin pitkästä aikaa vähän pelottavampienkin dekkarien pariin. Vuorossa oli vaihteeksi uusi islantilainen tuttavuus. Toki kaverina sitten vähän vegaanivampyyreitä ja muuta cozy mysteryä. 

Huomasin myös, että muisti ei aina pelaa niin kuin pitäisi. Tiedän lukeneeni Vintagea ja veritekoja joskus aikaisemmin, mutta kun en kerran muistanut siitä yhtään mitään, niin luin uudelleen. Seuraava osa sarjasta on jo varauksessa, joten ajattelin, että kai minun nyt pitäisi vähän edes hahmoihin perehtyä ensimmäisessä osassa. Ihan hauska cozy mystery, joten en ihan ymmärrä, miten en muistanut mitään. Ehkä lukuaikana olen ollut (vaihteeksi) väsynyt. 

Muutenkin luin kesäkuussa oikeastaan vain mielenkiintoisia kirjoja. Ainoa loppuun kuunneltu äänikirja oli Jane Austen at Home eli Austenin syntymän 250v juhlaelämmäkerta. Lucy Worsley on tunnettu elämäkerturi eikä Jane Austenin elämäkertakaan pettänyt. Näkökulmana on kirjan nimen mukaisesti Jane Austen ja hänen useat kotinsa. En tiennytkään, miten monta kertaa kirjailija joutui taloudellisista syistä muuttamaan elämänsä aikana. Asumisjärjestelyjen taustalla oli myös usein perhekuvioita ja kaikkein mielenkiintoisinta olikin kuunnella Austenin perheen ja suvun jäsenistä ja heidän edesottamuksistaan. Kaikkiaan kirja oli hyvin kirjoitettu ja valaisi hyvin Austenin kirjojen taustoja kirjoittajansa elämänvaiheiden kautta. 

Minna Maijala on puolestaan tunnettu suomalainen elämäkerturi ja hänen viimeisensä Helvi Hämäläinen - kauneuden rakastaja oli itseoikeutetusti lukulistallani. Sekä siitä että Anneli Kannon päiväkirjateoksesta Elämänlangalla sain myös aikaiseksi kirjoittaa ajatuksiani blogiin. 

Viimeisin, mutta ei suinkaan vähiten kiinnostava oli Juha Tantun Ranskalaisia pastilleja. Se on kokoelma pakinoita,kommentteja, pastisseja Ranskasta ja ranskalaisista pohjautuen ilmeisesti kirjoittajan omiin matkoihin ja tuttavuuksiin. Kaikki Ranskaan liittyvä on tietysti omalla tavallaan mielenkiintoista, mutta tämä kirja on ilmestynyt 80-luvun alussa. Maailma (ja Ranska) oli aika toisenlainen ja monet kommenteista herättivät hupaisia muistoja omilta ajankohtaan liittyviltä matkoiltani, mutta samalla myös hieman haikeutta kadonneesta maailmasta. Toiset taas... no, toisinaan on ihan hyvä, että maailma menee eteenpäin ja jopa ranskalaiset (miehet) kehittyvät - tai ainakin muutosta voisi olettaa tapahtuneen. En itse ole tehnyt laajempaa tutkimusta aiheesta.