Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22 : Virginia Woolf ja Kiitäjän kuolema

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on ehtinyt jo osaan 22. Olen minäkin osallistunut toisinaan, mutta miten ihmeessä edellisestä kerrasta on jo useampi vuosi?

Kulttuuri kukoistaa -blogi emännöi tämän kertaista klassikkohaastetta. Säännöt voit käydä tarkistamassa täältä. Sieltä löytyvät myös linkit kaikkiin tämänkertaisten osallistujien blogeihin, joten klassikkovinkkejä on tarjolla ja varmasti jokaiselle jotakin. 

Luen klassikoita ihan säännöllisesti. Viime vuonnakin niitä tuli tilastoihin peräti 15 kirjan verran. Toki sattuneesta syystä niistä suurin osa yhdeltä kirjailijalta. 

Koko viime vuoden vietin enemmän tai vähemmän tiiviisti Virginia Woolfin seurassa. Kirsi Pihan Virginia Woolf-lukupiiri piti huolen siitä, että tartuin säännöllisesti (yhden) lempikirjailijani teoksiin ja kronologinen järjestys lukemisessa avasi kirjailijan elämää ja kirjallista kehitystä kiehtovalla tavalla.  Kronologisuus meni sekaisin vasta viimeisen kirjan kohdalla, sillä joulukuun Woolfina oli esseekokoelma Kiitäjän kuolema. Sen esseet kun on kerätty kirjailijan uran varrelta. 

Esseet ovat minulle välillä vaikeaa luettavaa. Jotenkin odotan, että niissä on rakenne ja pohdintaa ja johtopäätöksiä. Woolf kirjoittaa esseensä samoin kuin romaaninsa. Enemmän tai vähemmän keskeltä aloittaen ja toisinaan kesken lopettaen. 

Kokoelma on jaettu kahteen osaan. Ensin on kirjailijan kirjallisuusesseet, joissa hän ruotii aikansa kirjailijoita, kirjallisuuden historiaa tai lukemista ja lukijoita yleensä. Huomasin, etten oikein jaksanut keskittyä. Jopa kirjat, joita olen itse lukenut tuntuivat vähän vaikeilta Woolfin esseissä. 

Myönnän auliisti nauttineeni enemmän, kun Woolf palaa romaaneista tuttuun kerrontaan. Varsinkin nimiromaani Kiitäjän kuolema on upea, vaikka Woolf-lukupiirissäkin pohdittiin sen olevan enemmän novelli kuin essee. Intensiivinen se on, ja kauhean kaunis. Viimeinen essee Rauhan ajatuksia lentohyökkäyksen aikana tuntuu pelottavan ajankohtaiselta. En ehkä ihan jaa Woolfin toiveikkuutta.Nautin myös kovasti Lontoota kuvaavista esseistä. Niissä oli jotain samaa kuin kaupungissa Woolfin romaaneissa. 

Ehkä kyse on omasta älyllisestä laiskuudestani. En jaksanut keskittyä kuin tuttuun. Pitäisi lukea noita uudelleen. Yleisesti voin sanoa pitäväni enemmän Woolfin romaaneista, enkä niistäkään ihan kaikista. Silti Woolf on yksi lempikirjailijoistani. Hän  saa ajatukseni liikkeelle ja nautin kielestä. Ei kaiken pidä olla niin helppoa ja Woolf on omanlaisensa. Edelleen.  

Woolf ja Vuodet

 Woolfin tarinat jatkuvat. Viimeiseksi luin Vuodet (The Years) - suomennettuna siis. En päässyt lokakuun Woolf-lukupiirin tapaamiseen (kun olin teatterissa katsomassa Addams-familya - perhedraamaa sekin), joten olin lukemisessa vähän jälkijunassa. Minulla ei myöskään ollut kirjaa englanniksi käsillä, joten nappasin Rosebud klassikko-käännöspainoksen kirjamessuilta, kun se osui pinoista käteen. 

En tiedä, onko vika romaanissa vai kielessä, mutta huomaan koko ajan miettiväni henkilöhahmoja ja tapahtumia The Waves (Aallot) romaanista, kun yritän pohtia, miltä Vuodet-romaanin lukeminen tuntui. Jälkimmäinen ei jotenkin jättänyt samanlaista jälkeä. Viihdyin sen parissa kuitenkin mainiosti. 

 

Kirjassa on juonellisesti jotain samankaltaista kuin Aalloissa,mutta mitä ilmeisemmin en päässyt samalla tavalla tekstin keinuntaan mukaan. Vuodet kuluvat, henkilöhahmot aikuistuvat, menevät naimisiin, saavat lapsia, vanhenevat... Silti joudun pinnistelemään muistaakseni keitä kirjassa oikein olikaan ja mitä heille tapahtui. Aallot-teoksen hahmot hyppäävät takaisin mieleen pyytämättä ja kohtaukset iskevät takaraivoon. "Miksi hän teki niin ? Mitä hän tarkoitti tuossa ? "

Molemmissa romaaneissa henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Kuulemme tapahtumat kunkin näkökulman kautta, mutta siinä missä Aallot sukeltaa suoraan ajatuksiin, on Vuodet hivenen etäänpänä ja mukaan mahtuu kuvausta hahmottomalta "kertojalta". Emme lue kenenkään ajatuksia ihan niin suoraan kuin Aalloissa.  

Ehkä kyse on myös kielestä. Huolimatta Sutisen sujuvasta käännöksestä ei suomi taida vaan taipua ihan samaan kuin englanniksi alunperin kirjoitettu teksti. Ei siksi, etteikö kielemme olisi rikas ja taipuisa, vaan koska alkuperäiset ajatukset on esitetty toisen kielen sanoilla ja rakenteilla. Kopioiminen ei toimi eikä kirjaa voi ihan kokonaan käännettäessä uudelleenkaan kirjoittaa. (vaikka tavallaan niin joka kerta tehdäänkin). Vuodet myös tuntui kevyemmältä lukea, mutta en tiedä onko kyse äidinkielelläni lukemisesta vai itse tarinasta. Joku muistaakseni väitti Vuodet-romaanin olevan työläs ja aikaavievä luettava. Minun kokemukseni on ihan päinvastainen. Lukeminen sujui vauhdilla ja eteni nopsasti. Voiko olla, etten jaksanut keskittyä suomeksi samoin, kun kieli ei pakottanut hidastamaan vauhtia ? Jäinkö siksi pintaliitäjäksi. Pelottava ajatus, kun ajattelee miten paljon kaikenlaista luen omalla kielelläni. 

Pitäisi nyt sitten lukea Vuodet englanniksi, että pääsisi todentamaan teorioitani, mutta nyt ollaan jo siirrytty lukupiirin seuraavaan kirjaan. Between the Acts. Kuten nimestä huomaatte, sen luen taas taas alkukielellä. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla muiden ajatuksia Vuodet romaanin suhteesta muihin Woolfin teoksiin ja varsinkin Aallot-kirjaan, mutta täytyy pitää huoli, että ehdin seuraavaan keskusteluun mukaan. 

(Luku)päiväkirja : Jaakobin huone

 

Virginia Woolf - lukupiiri on totta tosiaan jo edennyt kolmanteen osaansa. Jaakobin huone on jostain kumman syystä ollut minulle vaikea luettava. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan englanniksi, mutta aina on jäänyt kesken. Tällä kertaa hankin kirjastosta luettavakseni suomenkielisen käännöksen sillä ajatuksella, että josko olisi helpompaa. 

Virginia Woolf : Jaakobin huone

Kirjastosta. Kääntäjä: Kirsti Simonsuuri

No, ei se oikeastaan ollut kovinkaan paljon helpompaa. Sain kirjan kyllä loppuun, eikä lyhyehkön romaanin lukemiseen edes kulunut kauhean paljon aikaa. En kuitenkaan edelleenkään päässyt samanlaiseen "flow"-tilaan kuin lukiessani esim. teoksia Aallot tai Majakka. Jopa Woolfin ihan ensimmäinen kirja Menomatka tuntui koukuttavammalta. 

Tunnistan toki taituruuden. Vuonna 1922 ilmestynyt kirja tunnetaan Woolfin tuotannosta ensimmäisenä todellisena modernismin edustajana, jossa hän viilasi tyyliään yhä pidemmälle. Nuoren miehen profiili koostuu fragmenteista. "Äänessä" on milloin äiti, milloin satunnainen tyttöystävä tai opiskelukaveri. Päähenkilö heijastuu paloina ajasta ja paikasta toiseen. 

Kuten sanoin, kunnoitan taituruutta ja rakenne itsessään on kiehtova, vaikka nykylukija onkin tainnut samaan ajatusrakennelmaan törmätä muissakin kirjoissa. En kuitenkaan edelleenkään varsinaisesti pidä kirjasta. Melkein koko Virginia Woolf -lukupiirin virtuaalitapaamisen ajan kuuntelin  keskustelua ja koitin tunnistaa, mikä minua tuossa nyt niin häiritsee. Lopulta yksi kommentti miehen kuvasta ehkä vähemmän tyhmänä tai jopa pidettävänä kuin lukupiirin aiemmissa kirjoissa herätti ajatuksen. 

Luulen, että minua häiritsee kirjassa epätasaisuus eri äänien välillä. Äiti, ystävät ja jotkut muut heijastavat toki Jaakobia, mutta heidän kohdallaan syvenee myös puhujan hahmo. Nuoret naiset ja rakastajattaret puolestaan ovat olemassa vain Jaakobille ja Jaakobin kautta. He jäävät varjoiksi, joiden osuus tekstimäärässä ei välttämättä ole yhtään niin pieni kuin miksi heidän hahmonsa kutistuu Jaakobin viedessä kaiken lause- (tai hengitys-) tilan. 

En voi olla tulkitsematta saman merkittävyyden tai sen puutteen kertovan niin Jaakobin itsensä oletetusta arvostuksesta kuin Woolfin aikansa käsityksistä, joita kirjailija ehkä tiedostamattaankin toistaa. Ehkä reagoin samoin kuin pohtiessani naisen olemassaoloa vain miesten vaikutusten kautta Niin kuin se minussa on - romaanista kirjoittaessani. (täällä).

Lievä vierastamiseni ei siis johdu kirjan rakenteesta tai vähennä mitenkään sen klassikkoarvoa. Kunhan tässä kipuilen erityisesti nuorten naisten kuvauksen ohuuden ja miehisen heijastuksen määrää. Mainittakoon myös, että Woolf on hyvinkin vahva naiseuden kuvaaja monessa muussa teoksessaan ja tässäkin Jaakobin äiti on henkilöhahmona varsin mielenkiintoinen. Miten lie esikuvana olleen veljen ajatusmaailma livahtanut kyytiin. Tarkoituksella tai ilman. 

Huhtikuun kirjana lukupiirissä on Mrs Dalloway. Tuskin maltan odottaa. 

Virginia Woolf-lukupiiristä lisää täällä

(Luku)päiväkirja: Pelkäätkö Virginia Woolfia?

 

Niin, Kuka pelkää Virginia Woolfia - niminen näytelmä ja ainakin yksi elokuva on käsittääkseni tehty. Elokuvan pääosassa Elizabeth Taylor, joka taisi saada roolistaan peräti Oscarin. Minä en (häpeäkseni?) ole nähnyt sen paremmin elokuvaa kuin näytelmääkään, mutta olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän Virginia Woolfia - tai ehkä paremminkin hänen kirjojensa lukemista. 

Tavallaan ymmärrän. Woolf loi aivan oman tyylinsä ja modernisoi kirjallisuutta murrosaikana vieden sitä vieläkin kauemmas viktoriaanisen ajan rakenteista. Modernismia ja tajunnanvirtaa eli tiedossa ei ole varsinaisesti helposti sulateltavaa tekstiä. Silti sukeltaminen syvään päähän kannattaa. Kielen rytmi kannattelee, kun sen antaa viedä ja ennen kuin huomaakaan, on muuttunut epäilijästä faniksi. Näin kävi minulle jo joskus hamassa nuoruudessa. 

Ei Woolf kyllä fanejaankaan helpolla päästä, mutta palataan siihen kohta. 

Virginia Woolf lukupiiri 

Viime vuonna elämääni piristi suuresti Levoton lukija Kirsi Pihan vetämä Marcel Proust -lukupiiri. Sen aikana sain viimein loppuun jo vuosia työn alla olleen Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Lukupiiri osoittautui valtavan mielenkiintoiseksi kokemukseksi kuukausittaisine keskusteluineen ja "sivukirjoineen". Viimeksimainituiksi voi laskea Proustiin tavalla tai toisella liittyviä kirjoja, joita tuli luetuksi lukupiirin innostaman romaanin sivussa. Lukukokemus täydentyi ja muutenkin perspektiivi avartui. 

Lukupiirin loppumisen jälkeen jäi lievä tyhjyys, jota onneksi saapui täydentämään vuoden 2025 lukupiiri, jonka aiheena on Virginia Woolf. Kirjalista on tutkittu, ensimmäiset keskustelut pidetty. Jo nyt voin todeta, että tästä vuodesta tulee varmasti vähintään yhtä mielenkiintoinen ja odotan innolla syvempää tutustumista Woolfiin vuoden aikana. Olen myös aloittanut ensimmäisen "sivukirjankin" eli Hermione Leen ylistetyn elämäkerran "Virginia Woolf". 

Kuinkas ollakaan, myös Proust palaa kummittelemaan heti elämäkerran alkumetreillä, kun Lee vertaa Woolfin lapsuuden kesäpaikan kuvaukseen liittyvää aistimaailmaa Proustin vastaavaan. Lapsen mielessä portin kolahdus, aikuisten puheen kantautuminen makuuhuoneeseen ja jopa kaksi vaihtoehtoista kävelyreittiä, ovat kuin toistensa peilikuvia. Aivan kuin samat elämykset toistuisivat lapsuudesta toiseen ja kaikuisivat läpi kummankin kirjailijan aikuisuuden. 

Elämäkerrassa olen vasta alussa, mutta vuoden lukulistalta olen saanut loppuun kahden ensimmäisen kuukauden romaanit. 

Virginia Woolf : The Voyage Out (Menomatka) & Night and Day (Yö ja päivä)

Molemmat ostoksia Kobosta ekirjoina

Päädyin lukemaan kirjat alkukielellä, sillä kirjaston jonot olivat sitä luokkaa (liekö lukupiirillä vaikutusta asiaan), etten olisi ehtinyt lukemaan ennen keskustelupäivämäärää. Seuraava kirja (Jaakobin huone) odottaa minua suomeksi kirjastossa, omasta hyllystä se löytyy englanniksi kokoelmateoksesta (joka on mukana täällä remonttievakossa - ennakoin). Tulee olemaan mielenkiintoista verrata, pääsenkö samalla tavalla kiinni kielen rytmiin käännöksessä. Minulle juuri Woolfin tunnistettava kieli ja erityisesti sen rytmi ovat iso osa viehätystä. 

Jaakobin huone (Jacob's room) tosin on ehkä huono teos vertailuun. Se on juuri se kirja, johon viittasin alussa Woolfin vaikeutena. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan, turhautunut ja jättänyt kesken. Se ei vain ole vetänyt mukaansa samalla tavoin kuin moni muu lukemani Woolf. No, maaliskussa tuo tulee testattua. Voihan olla, että lukupiirin "paineen" alla saan hyvinkin luettua loppuun. 

Jo luetut kirjat olivat minulle molemmat uusia tuttavuuksia Woolfin teoksissa. Olen lukenut melko monta hänen kirjaansa, mutta tuotteliaan kirjailijan tuotannossa materiaalia riittää. Tammikuu ja helmikuu olivat hyppyjä uuteen. 

1. The Voyage Out (Menomatka) on Woolfin ensimmäinen julkaistu romaani, esikoisteos siis. Silti, tunnistin tyylin heti ja sen mukaan oli helppo hypätä. Kuin vanhaa ystävää olisi halannut. Muutenkin tarinassa on tunnistettavasti henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa, sosieteetin kritiikkiä ja naisen aseman terävää kuvausta. Päähenkilönä on nuori tyttö matkalla toiselle mantereelle ja pääsemme seuraamaan hänen kasvuaan ja kehitystään samalla tutkien kuin lasipalloon suljettua ja eristyksessä muotoaan muuttavaa läpileikkausta seurapiireistä. Vähän kuin Proustilla, keskustelut paljastavat asioita niin henkilöistä kuin kirjoittamattomista säännöistä. 

2. Night and Day (Yö ja päivä) on suljetumpi kokonaisuus. Sen henkilökaarti  on rajatumpi ja huolimatta kriittisestä silmästä yhteiskunnan odotuksiin (erityisesti avioliiton osalta) nuoria naisia kohtaan, hieman väsähdin rakkaustarinoiden kiemuroihin. Huomaan, ettei minun kiinnostukseni (kärsivällisyyteni) oikein riitä nuorten ihmisten rakkausasioiden setvimiseen. Sama tuli vastaan Hattaradilemmassa. Kirja voi olla tyylillisesti vaikka miten taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu (Woolf), mutta tarvitsen hieman laajemman kontekstin. 

Luulen myös, että Yö ja päivä voisi tuntua kokonaisemmalta, jos tuntisi Lontoota paremmin. Tuntuu kuin kaupunginosilla ja vaelluksilla niiden välillä olisi oma roolinsa tarinassa, samoin kuin Lontoon säällä, mutta espoolaistuneella turkulaisella jää jotain puuttumaan. Koen, että itse asiassa Menomatkan konteksti oli mielenkiintoisempi, johtuen ehkä helpommin tunnistettavasta (mielikuvitus?) maisemasta ja laajemmasta henkilöhahmojen valikoimasta.

Sisältäähän Yö ja päiväkin toki perhedynamiikkaa ja naisen asemaan liittyvää kritiikkiä, samoin kuin kuvausta aikakauden murrosajasta elantonsa tienaaavien esiinmarssilla, (Mary, Ralph) vaurauden sosiaaliseen kontekstiin. Raha ja suku eivät enää olekaan ainoita arvon mittareita. Silti kirjan fokus on kahden parin mielenliikkeissä ja se ei jotenkin kantanut minua kirjan loppuun. Luin kuitenkini nautinnollisesti sillä onhan tuo taas tekstiltään ja rytmiltään upeaa luettavaa. 

Tuskin maltan odottaa ensi viikon keskustelua helmikuun kirjasta ja seuraavaksi onkin sitten vuorossa Jaakobin huone ja jatkoa elämäkerran lukemiseen.

Aikaisempi mietteitäni Woolfiin liittyen voi kurkata vaikka täältä
Proustista puolestaan täältä 
Lukupiiristä tarkempaa tietoa löytää Levoton lukija -blogista 

Vanhassa vara parempi

Kun mikään uusi  ei oikein innosta, haen vauhtia vanhoista lemppareista. Viime aikoina on lukeminen takkuillut ja ruoanlaitto tympinyt ja muutenkin elämä tuntunut jumiutuneen paikalleen. Keskimmäisen muutto opiskelemaan toiselle puolelle Suomea ottaa sekin äidillä näköjään yllättävän koville. Iloinen asia, mutta minun tasapainoni keikahti ihan vinksalleen.

Lohtua hankittiin jo etukäteen vanhalla tutulla lempparilla eli marjoja, kaurakeksejä ja kreemiä. Usein tuo kreemi on ollut maskarpone vaahtoa tai jotan rahkaan viittaavaa, mutta kaupasta tarttui mukaan Valion kinuskikreemi joka vatkattiin Vispivaahtoon. Sitten vaan lasiin herkkuja vuorotellen ja lusikalla suuhun. 

 Siihen on syynsä, miksi klassikot ovat klassikoita. Jälkiruoissakin. 

Sama pätee tietysti klassikkodekkareihin. Niissä on jokin taika, vaikka myönnän mm. naiskäsityksen ja monen muunkin asenteen kaipaavan päivitystä. Kontekstin muistaen ne kuitenkin ovat lohdullista luettavaa - vai mitä sanotte viime aikojen sarjastani ? NeroWolfe, Tuomari Dee ja Miss Marple. Melkoisen kova kolmikko. Kaikki tällä kertaa äänikirjoina. 

Rex Stout: Nero Wolfen viimeinen juttu 

Bookbeatin kokeilujakso 

Ensimmäisenä tulin kuunnelleeksi Rex Stoutin ylivoimaisesta ja ylimielisestä etsivästä kertovan Nero Wolfen viimeinen juttu-dekkarin. Siinä murha tapahtuu Wolfen omassa asunnossa ja silloin tapauksesta tulee henkilökohtainen. Muutenkin murha tuntuu liippaavan liiankin läheltä ja Wolfen apurit joutuvat pohtimaan myös omia toimintatapojaan ja moraalinsa rajoja. 

Wolfe on tietysti vähän ärsyttävän kaikkitietävä orkideioineen ja Archie Goodman maneereinen, mutta vuodesta 1934 lähtien on parivaljakko viihdyttänyt lukijoita ja vuosikymmenten varrella heidän tapauksensa ovat päätyneet myös elokuviin ja tv-sarjoihin. Olen lukenut Wolfen tarinoita satunnaisesti vuosien varrella, joten mistään suuresta suosikistani ei ole kyse. Viihdyin kuitenkin. Sitä paitsi, Lars Svedbergin lukemana kuuntelisin vaikka puhelinluetteloa. 

Robert van Gulik : Kiinalaiset järvimurhat, Kiinalaiset sokkelomurhat

Bookbeatin kokeilujaksi + KOBO Plus

Tuomari Dee on Tang-dynastian aikaan (600-luvulla) sijoitettu salapoliisihahmo, jonka hollantilainen Gulik on perustanut vanhoihin kiinalaisiin tarinoihin. Niissä älykäs ja aikaansava piirikunnan tuomari saa yleensä ratkaistavakseen useamman kinkkisen tapauksen. Minä pidän kovasti tuomari Deestä, sillä huolimatta korkeasta statuksestaan ja virkansa tuomasta jäykkyydestä, hänessä on inhimillistä lämpöä. Valta ei ole korruptoitunut tuomaria, joka kyseenalaistaa omaa osaamistaan ja myöntää myös erehtyväisyytensä - vaikka lopulta aina kaiken ratkaiseeksin. 

Minulla on yksi sarjan osa ollut hyllyssäni vuosia (tai vuosikymmeniä kai jo) ja muistan pitäneeni siitä alusta alkaen. Kerran se on päätynyt jo blogiinkin. (täällä vuodelta 2013). Vuosien varrella olen lukenut ainakin muutaman lisää, mutta nyt löysin kolme äänikirjoiksi luettua. Ensimmäisenä kuunneltavaksi valikoitui Kiinalaiset järvimurhat, jossa nuoren kurtisaanin murha jokilaivan illanvietossa vie tuomari Deen suoranaisen kapinasuunnitelman jäljille. 

Kiinalaiset sokkelomurhat puolestaan vie tuomari Deen rajaseudulle pieneen kaupunkiin, jossa jo saapumismatkalla hänen kimppuunsa hyökätään ja kummallinen ilmapiiri saa tuomarin kirjaimellisesti sotajalalle. 

Pidin molemmista. Vaikka kiinalainen oikeuslaitos ja sen keinot Tang-dynastian aikaan ei ehkä ihan vastaa nykyajan käsityksiä, on mielenkiintoista seurata tarinan kehkeytymistä ja kuvausta elämänmenosta. Mielenkiintoisia ovat myös kirjojen lopussa olevat kuvaukset tarinoiden taustoista ja lisätietoa historiallisesta kontekstista, jonka pohjalta tarinat kuvataan. Vaihtelua nykyajan poliisidekkareihin, vaikka rikollisten toimet ja motiivit eivät kai kauheasti ole vuosisatojen aikana muuttuneetkaan. Ovathan nämä myös kirjoitusajaltaan jo melkoisen iäkkäitä, kun ne on alunperin julkaistu 60-70-luvuilla. 

Lukijana Juhani Rajalin tekee hyvää työtä.

Aloitin kuuntelemaan Bookbeatin kokeilujaksolla, jota tarjottiin viestissä 3kk. Markkinoinnissa oli unohtunut mainita, että tuon 3kk aikana on kuunteluaikaa vain 30h yhteensä. Ymmärrän rajoituksen, en  ymmärrä, ettei sitä asiakkaalle kerrottu mainosviestissä selkeästi. Siispä vedin sen kuuluisan herneen nenääni ja vaihdoin kokeiluni Kobo Plus-palveluun. (Kobon e-lukijaahan olen sitäkin hehkuttanut jo yli vuosikymmenen). Kobossa on tarjolla 30päivää kokeilua. Jatkossakaan luku- tai kuunteluaikaa ei rajoiteta, mutta kirjoja on tarjolla vain osa kokonaisvalikoimasta. Katsotaan. Toistaiseksi on valikoima riittänyt.  

Agatha Christie : Neiti Marplen viimeinen juttu

Oma ostos Elisa Kirjasta aikoinaan - nyt kuuntelussa  Smart-sovelluksella puhelimessa 

Tämä on yksi niitä kirjoja, jotka pelastin omiin säilöihini Elisa Kirjan yhdistyessä Bookbeatiin. Onneksi tarkistin yhdistymisen tapahtuessa, sillä aika monta klassikkosuosikkiani olisi kadonnut bittiavaruuteen niiden puuttuessa Bookbeatin valikoimista. (Muiden muassa Sinuhe Lars Svedbergin lukemana ja Taru sormusten herrasta). En nyt muista oliko tämäkin puuttuvien listalla, mutta sen tiedän, että haluan säilyttää mahdollisuuden kuunnella tämän vielä uudelleen. Lukijana on taas Lars Svedberg ja ... no, tiedätte jo mitä mieltä olen hänen lukemisestaan. 

Tarina on tuttu niin kirjana kuin tv-elokuvana ja olen sen myös kuunnellut aiemmin. Nuori vaimo ostaa talon ja huomaa tietävänsä, millainen se on ollut aiemmin. Tarina tietysti kehkeytyy monenlaisiksi kiemuroiksi. Tuttuudesta huolimatta tämä sopii  vallan mainiosti uuteen, omituiseen tapaani. Auton soitin yhdistää puhelimeen niin, että se tarjoaa aina tuota kirjaa kuunneltavaksi, riippumatta siitä, mikä sovellus minulla on muuten ollut aiemmin käytössä. Ei siinä mitään, tämä on nyt sitten minun autokirjani, oli matkan kesto sitten muutaman minuutin tai enemmän. Kaikenlaisia tapoja sitä itselleen hankkiikin, kun ikää karttuu. 

Joskus äiti nauraa, joskus ei

kuva WSOY (Anton Lipasti)

 Nuorille kohdennetut kirjat ovat tyylillisesti välillä vaikeita. "Mukahauska" ei aina naurata ja hauskan ja "mukan" välinen ero on hiuksenhieno. Toisinaan mietin, onko ero minun aikuisen mielessäni vaiko tekstissä. Välillä käy nimittäin niinkin, että Totoa naurattaa vaikka minua ei. Malliesimerkki sukupolvien välisestä erosta lienee Neropatin päiväkirja - tosin Totollakin kesti muutaman kirjan verran ennen kuin hän alkoi oikeasti pitämään ja into hiipui melko nopeasti. 

Viime aikoina meitä molempia naurattaneista kirjoista minusta hauskimmat ovat olleet Lipastin isä/poika yhdistelmällä kirjoitetun Oskari Onniston uskomattomat seikkailut-sarjan kaksi osaa. Niissä mennään juuri hauskan ja ärsyttävän rajamailla, mutta jotenkin vältetään itsestäänselvyyksien toisto ja lukijaa aliarvioivat välihuomautukset. Ehkä kuvittajana toiminut Anton on karsinut isänsä pahimmat kielikukkaset. 

Anton Lipasti, Roope Lipasti : Luutarhurin tapaus ja Leprankukka 

Kirjastosta 

kuva WSOY (Anton Lipasti)

Oskarille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ensimmäisessä osassa lähdetään luokkaretkelle Oskarin isän johtamaan kaivokseen ja sieltä löytyy omituinen hahmo. Hahmon lähdettyä karkuretkelle tarvitaan myös luokkakavereiden apua, jotta hässäkkää aiheuttava otus saadaan palautettua, minne se kuuluu. 

Toisessa osassa puolestaan joudutaan taas tekemisiin kauhean rehtori Limataisen kanssa. Pitäähän ihmiset pelastaa hirvittävän leprankukan vaikutuksilta vaikka siemenet ovatkin levinneet jo kaikkialle. Leprankukan vaikutus oli muuten sellainen, että minuakin vähän puistatti. En ole ehkä kaikkein modernein äiti, mutta 50-luvun asetelmiin en todellakaan halua palata. 

Tarinat ovat tietysti täysin villejä ja epäuskottavia, mutta eipä tässä mitään realismia kirjoitetakaan. Kaikenlaista vähän noloakin sattuu, mutta päällimmäisenä on mukavan hyväksyvä sävy. Kukaan ei ole oikeasti ilkeä ja kaverit ottavat nolot tilanteet ennemminkin ystävällisesti auttaen kuin ilkeästi hohottaen. Sehän sopii ainakin minulle vallan mainiosti. 

Kaikkiaan siis mukavia pikavälipaloja äidillekin. Jostain syystä Toto aivan ehdottomasti halusi minun lukevan nämä. En tiedä, miksi. Ehkä kyseessä oli jonkinlainen äiti-testi. Taisin läpäistä, kun kerran osasin nauraa oikeissa kohdissa. 

kuva Tammi (Johanna Rojola)

Maria Laakso: Taltuta klassikko 

Äänikirja Nextorysta 

lukijana : Pirjo Heikkilä

Tämän kirjan konsepti on tosi hauska. Otetaan kirjallisuuden klassikoita ja muokataan niistä juttua ymmärrettävässä  ja helposti lähestyttävässä muodossa - nuorille siis. 

Minun täytyy myöntää, etten tyylillisesti tainnut olla kohderyhmää. Pidin kyllä siitä, miten klassikoita kuvattiin, mutta kiemurtelin kuunnellessani lukijalle heitettyjä välihuomautuksia ja kommentteja. Ne kuulostivat jotenkin päälleliimatuilta, ihan siltä kuin aikuinen yrittäisi puhua "nuorten kieltä". Saatoin sieluni silmillä nähdä omien teinieni ilmeet, jos yrittäisin samaa. Ne selän takana veljeen luodut silmäykset... 

Tunne saattoi tietysti johtua formaatista. Äänikirjan lukijassa ei ollut mitään vikaa, mutta ehkä tekstin "opettavaisuus" jotenkin korostuu kuunnellessa aikuista lukemassa. Voi olla, että kirja toimii paremmin kuvituksen tukiessa luettua tekstiä. En tiedä, ehkä pitää joskus kokeilla ja kysyä jälkikasvulta kommentteja. 

Nyt olen taas jonkun aikaa keskittynyt "aikuisten kirjoihin". Totonkin lukuinto on ollut vähän niin ja näin. Lähinnä hän on tainnut viime aikoina koittaa saada selvää sarjakuvista ranskaksi. Tai no, luki hän myös tabletilta Nextory-kirjoja koulun lukudiplomiin. Ihan hyvä sekin tietysti, mutta olisiko lisää jotain hyviä lukuvinkkejä krantulle kymmenvuotiaalle lukijalle? 

Kolu & Seneca eli ajan arvo

Eeva Kolu : Korkeintaan vähän väsynyt 

Bookbeat äänikirja, lukijana Karoliina Niskanen

Seneca: Elämän lyhyydestä 

oma ostos, suom. Juhana Torkki

Innostuin aloittamaan Senecan Elämän lyhyydestä Juhana Torkin suomennoksena. Yllättäen vertailu samaan aikaan kuuntelemani Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt-kirjan ajatusten kanssa toi esille paljon yhtäläisyyksiä. Kirjojen kirjoittamisen välillä on kulunut melkoisen monta ihmisikää, joten jäin vähän miettimään. 

Pitääkö meille oikeasti esittää jo parituhatta vuotta sitten esitettyjä ajatuksia uudelleen kirjoitettuina, emmekä silti osaa ottaa niistä vaarin? 

Joutilaisuuden arvo on nykyaikana pääosin unohtunut. Eikä tässä nyt tarkoiteta tarkoituksellista laiskottelua, vaan tilan luomista ajattelulle ja tasapainoisen olemisen edistämiselle.  Eeva Kolun mukaan pitää käydä läpi pari burn out-jaksoa ennen kuin ymmärtää rajojen arvon ja alkaa panostamaan myös läsnäoloon ja omaan hyvinvointiinsa, vaikka jo Seneca sanoi, ettei järjettömässä touhuamisessa ole mitään mieltä. No, noin vähän mutkat suoriksi vetäen ja yksinkertaistaen. 

Kolun kirjaa kuunnellessa nyökyttelin monessa kohtaa. Pitäisi osata kuunnella kropan tuntemuksia ja löysätä ajoissa, kaikkea ei tarvitse saada, palautuminen on tärkeää. Sinänsä tuttuja ajatuksia, jotka toistuvat säännöllisesti julkisessa keskustelussa. Kierrosten välissä ei yleensä ole tuhansia vuosia vaan puhutaan ennemminkin vuosista. Silti viestin toistolle lienee tarvetta enemmän kuin koskaan.

Todennäköisesti "opetus" menee paremmin perille Kolun omakohtaisten kokemusten kuvauksella kuin Senecan opettavaisella (ylimielisellä) saarnalla. Oli kuitenkin mielenkiintoista mielessään vertailla lähestymistapoja. Ei ytimessä niin kauheasti eroa ole aikakausien vaihtumisesta huolimatta. Ehkä nyt ollaan enemmän työn orjia, kun Seneca arvosteli pääasiassa vallan ja huvittelun pyörteissä väsyviä. 

Ja tulihan se viite myös tekstissä! Kuuntelin Eeva Kolun kirjan loppuun ja melkein viimeisenä hän siteerasi Senecaa. En siis ollut ihan harhateilla tunnistaessani samanlaisuuksia. 

"Olen usein ihmeissäni, kun näen ihmisten pyytävän toisilta aikaa, ja ne joilta pyydetään, ovat mitä suostuvaisimpia. Molemmat osapuolet kiinnittävät huomion vain siihen, mihin aikaa pyydetään, eivät aikaan itseensä. Sitä pyydetään niin kuin se ei olisi mitään, sitä annetaan niin kuin se ei olisi mitään. Kaikista asioista kallisarvoisimmalla leikitellään... " 

Seneca, Elämän lyhyydestä (suom. Juhana Torkki)

Näinhän se on. Minusta on vanhemmiten tullut ajastani yhä mustasukkaisempi. Siksi seuraan työtuntejani tarkkaan. Työnantajani saa täyden panostukseni, mutta saa sen mieluiten sovitun aikaraamin puitteissa. Minä tarvitsen ajan myös paitsi perheelle ja kotivelvollisuuksille, itsestäni puhumattakaan. Aina (usein) tuo ei onnistu, mutta yrittämättä jättäminen johtaisi väistämättä elämän katoamiseen työn alle.

Monissa oppaissa sanotaan, että parhaat työntekijät tekevät myös muuta kuin töitä. Minäkin olen todennut olevan tehokkaampi ja tuotoksieni laadukkaampia, kun voin välillä lukea, kokata, olla ystävien kanssa - tehdä siis ihan muita juttuja kuin toimenkuvaani kuuluu. En ole käynyt läpi varsinaista burn outia, vaikka olenkin välillä ollut ihan piipussa ja väsynyt. Ehkä minut on pelastanut levoton mieleni. Olen ollut kiinnostunut liian monista asioista (työn lisäksi), joten olen väkisinkin suunnannut huomiota moneen asiaan. Iän myötä kokemus on tuonut näkemystä ja lopputuloksena on kalenteriaan tarkasti (mahdollisuuksien mukaan) vahtiva työntekijä. 

Olen tainnut myös ajoissa uskoa, että kaikkea ei voi saada. On ehkä ihmisiä, joilta uran, lasten, harrastusten ja onnellisen rakkauselämän yhdistäminen onnistuu. Epäilen kuitenkin kyseessä olevan useimmiten jonkunlainen illuusio. Minä ainakin olen joutunut tekemään valintoja. Globaali tarjottu positio olisi ollut aikoinaan hieno askel uran kannalta, mutta koin kahden pienen pojan äitiyden ja vaativan työroolin yhdistämisen mahdottomaksi. Kieltäydyin paikasta. Onhan se selvää, että kierros kerran kvartaalissa maapallon ympäri vie aikansa ja se aika on pois lapsilta. 

Kollegani Singaporesta otti vastaavan position vastaan. Kerran tavatessamme kysyin, miten kahden pienen tyttären äidin onnistui yhdistää matkustusvaatimukset kotielämään. "En pystykään" oli vastaus, "perinteisesti on tapana, että isoäidit kasvattavat lapset. Niinpä minä voin tehdä uraa, kun äitini on lasten kanssa. Minä hoidan sitten tyttärieni lapset." Puistatti. Rakastan äitiäni, mutta en haluaisi häntä kasvattamaan omia poikiani. Ajattelemme asioista niin eri tavoin, asumme niin eri maailmoissa. Valintoja, valintoja. 

En kadu. Näin on hyvä. Minulla on ollut mahdollisuus valita, luksusta sekin. Samanlaisia valintoja tulee vastaan pienemmässä mittakaavassa melkein päivittäin. Siksikin on hyvä välillä pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluaa. Kuulostaa helpolta, mutta ei se sitä aina ole. Yrittää pitää kai kumminkin. 

Klassikkohaasteessa Ranskan lomalukemista eli Proustia luvassa!

Olen tainnut aiemminkin klassikkohaasteeseen laittaa Proustia - kauan on ollut kirjasarja minulla suunnitelmissa, mutta hitaasti näyttää etenevän. Itse asiassa eteneminen tuntuu tapahtuvan nimenomaan kesäisin - lomalla lienee vaikutusta asiaan.

Tällä kertaa tosin osansa taisi olla myös lomanviettopaikalla. Mikä sopisikaan Proustia paremmin Etelä-Ranskan maisemiin, varsinkin kun tarjolla oli kaikkien aikojen lukupaikka? (ks. kuva)

Klassikkohaasteesta vielä muistutuksena, että siinähän on tarkoituksena lukea klassikko, joka jostain syystä on jäänyt mieleen kaivelemaan lukulistalta. Tämänkertainen haaste eli osa 7 julkaistiin jo helmikuussa ja sitä emännöi Unelmien aika - kirjablogi.

Perinteiseen tapaan päätin osallistumisestani ihan viime tippaan. Tulin niin sopivasti Proustiin tarttuneeksi.


Marcel Proust: Un amour de Swann
Oma ostos Kobosta 

Proustin lukemiseen kesälomalla on syynsä. Pitkät lauserakenteet ja hitaasti keinahteleva rytmi vaativat aikaa ja täydellistä keskittymistä. Hektisen työelämän keskellä en edes yrittäisi.

Kun malttaa syventyä ja antaa tekstin viedä, teos palkitsee sydänrytmin rauhoittumisella ja matkalla toiseen aikaan, toiseen elämäntapaan. Varsin nautinnollista. Itse asiassa siihen pisteeseen saakka, että mies käski poikia jättämään äidin rauhaan. "Jotain järjellistä vastausta tulee sitten, kun kirja loppuu..." Taisin olla omissa ajatuksissani ruokapöydässä.

Un amour de Swann on tavallaan itsenäinen osa kirjasarjassa. Se kertoo ensimmäisessä osassa olennaisena hahmona olleesta Monsieur Swannista, tai tarkemmin ottaen hänen intohimostaan Odette de Crécyyn.

Jos Kadonnutta aikaa etsimässä-kirjasarjan ensimmäinen osa oli kertomus viattomuudesta, ollaan tässä osassa kaukana sen herkästä tunnelmasta. Toki nykylukijalle tarina on varsin "viaton" ja suoria ilmauksia mm seksille on turha etsiä, mutta kyllä tässä tapahtuu paljon. "Kukkien asettelu" puvun miehustaan tarkoittaa todellisuudessa jotain ihan muuta...

Suuret tunteet leimuavat, lempi leiskuu ja mustasukkaisuus kärventää. Samalla, kun seuraamme yhden rakkaustarinan vaiheita ja miehen iloa ja kärsimystä sen kurimuksessa, saamme pikkuisen ilkeänkin kuvan aikakaudesta ja yhteiskunnan eri osien elämäntavoista, ajatuksista, tekopyhyydestä ja luokkien välisestä kateudesta.

Proust siis toimi ihan täydellisenä lomalukemisena - Lepoon ja rentoutumiseen oli tarvetta ja siihenhän tällaiset vähän vanhahtavat klassikot ovat täydellisiä. Kuten olen todennut jo aiemminkin (täällä).

 "...Klassikot ovat kuin vajottava höyhenpatja. Kirjaa lukiessa vajoaa hitaasti kielen syövereihin. Hengitys tasaantuu, sydämenlyönnit hidastuvat. Sitä vain keinuu kauniin kielen mukana..."  

Totta tälläkin kertaa.

Jatkuu! - fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Tässä taitaa tulla yksi Suomen juhlavuoden (ja tulevien vuosien) suositeltavista lahjakirjoista. Ylioppilaat, rippilapset ja muuten vaan juhlia viettävät saavat fanifiktiosta mukavan koristuksen kirjahyllyynsä (kyllä, sellainen kuuluu minusta edelleen löytyä jokaisen kodin sisustuksesta). Tällä kirjalla on arvoa jo pelkästään kunnianosoituksena suomalaiselle kirjallisuudelle.

Kunnianosoituksesta onkin kyse. Kaikkihan me tiedämme sen lievän harmituksen, joka hyvän kirjan päättyessä mieleen pujahtaa. Tutuksi tulleista henkilöhahmoista ei halua päästää irti. "Mitä sitten tapahtui?" Jatkuu! -sai alkukipinän, kun Erkka Mykkänen kärvisteli juurikin tuossa tilassa Mika Waltarin Sinuhen luettuaan ja ryhtyi ideoimaan kirjaa, jossa lista klassikoita saisi jonkinlaisen jatkonsa.

Osa kirjan tarinoista onkin suoranaista jatkoa esikuvalleen, kuten Erkka Mykkäsen tulkinta Sinuhen viimeisistä päivistä tai Petri Tammisen hilpeä ehdotus Kiven veljesten heräämisestä sukupuolisen tasa-arvon tarpeeseen. Toisissa taas yhteys on enemmän viitteellinen. Sudenmorsian onkin peli Taikatalvi kääntyy Anu Kaajan käsittelyssä moderniksi parisuhdetragediaksi muumimukeineen.

Lempeästi kirjailijat myös päivittävät alkuperäisten klassikoiden maailmankuvaa ja arvotuksia. Naisen rooli ja asema nousevat hyvinkin eksplisiittisinä näkyviin jo edellä mainituissa Seitsemän veljeksen jatkossa ja Sudenmorsiamen pelissä. Kyllähän sitä nyt pitää myös Aalon avatar olla päivitetyssä versiossa pelattavissa ja vieläpä aktiivisessa roolissa.

Toisinaan saa vanhoista klassikoista irti naurua uudella tavalla. En yleensä ole vessahuumorin ystävä, mutta Juha Hurmeen Ylistalon huussissa kirvoitti kyllä useamman hyrähdyksen. Antti Heikkisen Rautatie-versio puolestaan pilailee nykymaailman oletettujen ihmeiden kanssa. Sitä vähän hymähtelee päähenkilöille ennen kuin rupeaa miettimään, noinko helposti olemme kaikki vähän vedettävissä uusien juttujen kanssa. Todennäköisesti.

Viihdyin novellien parissa. Ne ovat jo itsessään antoisaa luettavaa, mutta suurin oivaltamisen ilo ja nautinto syntyvät kyllä nimenomaan linkistä alkuperäiseen klassikkoon. Lisäksi plussaa siitä, että jokaisen novellin kohdalla on myös esittely sen kirjoittaneesta kirjailijasta ja hänen suhteestaan esikuvana toimivaan klassikkoon.

Osan klassikkoesikuvan olen itsekin lukenut ja silloin novellista taisi saada eniten irti. Toisten kohdalla pitänee puute korjata pikimmiten. Onneksi on klassikkohaaste. Mirdja saattaisi olla sopiva ehdokas siihen luettavaksi.

Vauhtisokeus vs. hengityksen tasaaminen ?

Olen viime aikoina kertonut, miten "aivot narikkaan" - kirjallisuus kuten esim. romantiikkaa ja vauhdikkaita juonenkäänteitä sisältävä fantasia on pitänyt minut toimintakykyisenä kaiken stressin ja hulinan keskellä. Tämä pitää edelleen paikkansa, mutta klassikkohaasteeseen lukiessani totesin hyvään klassikkoon uppoutumisen toimivan samoin rentoutukseen, mutta eri tavalla.

Vauhtisokeus vs. hengityksen tasaaminen  

Vauhdikkaat fantasiat, kuten vaikka Ilona Andrewsin Kate Daniels ja The Innkeeper Chronicles -sarjat hengästyttävät lukijan juonenkäänteillään ja siinä hötäkässä sitten tippuvat matkasta kaikenmaailman huolenaiheet ja pohdittavat asiat. Syke ei laske, mutta mieli kieputetaan tyhjiöön, johon eivät mahdu kuin vampyyrit ja ihmissudet ja muut oudot otukset.

Klassikot taas ovat kuin vajottava höyhenpatja (ainakin Proust). Kirjaa lukiessa vajoaa hitaasti kielen syövereihin. Hengitys tasaantuu, sydämenlyönnit hidastuvat. Sitä vain keinuu kauniin kielen mukana ja unohtaa todellisen maailman haasteet ja haihatukset. Itse asiassa vähän vaikeampaa ja keskittymistä vaativaa klassikkoa lukiessa mieli lepää täydellisemmin kuin vauhdin pyörteissä. Toki samaan voi päästä nykykirjallisuudellakin, mutta jotenkin vanha, vähän koukeroinen kieli tekee tuon minulle paremmin.

Metodin paremmuus riippuu tilanteesta. Hetken hengähdyksen saa fantasian vauhdissa helpommin. Keino sopii käyttöön kiireisen päivän tauolla tai kun pitää saada työajatukset pois kieppumasta. Klassikkoon tarttuminen sopii viikonlopun tai lomanaloituksen irtautumiseen. Silloin kun oikeasti ehtii hetkeksi keskittymään. Liian lyhyissä pätkissä klassikko voi stressata lisää, kun siihen ei oikein ehdi päästä sisälle. Silloin voi mahtavakin kirja tuntua vain vaikealta.

Mitäs tuumitte? Mikä teillä toimii? 

p.s. klassikoita kokeiltavaksi löytyy pitkä rivi Kirjabloggaajien klassikkohaasteista. Viimeisintä isännöi Tekstiluola. Fantasiaa taas, no, klikkaa vaikka tähän. Lista jatkuu tosi pitkänä, kunhan painaa "vanhemmat tekstit" aina lopussa. Jonkun verran on tullut näköjään fantasiaa lueskeltua vuosien varrella.

À la recherche du temps perdu - Du côté de chez Swann

No niin, tässä välissä on jäänyt kirjabloggaajien klassikkohaaste kiireiden vuoksi vähän paitsioon. Nytkin meinasi käydä huonosti. Kerkesin viettämään peräti viikon kesälomaa ja sitten jouduin takaisin töihin - ja vielä sellaiseen pyöritykseen, ettei kirjoja ehtinyt edes vilkuilla.

Onneksi sentään olin hyvin edennyt valitsemassani haasteessa. Kobossa odotteli nimittäin koko Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarja. Ihan koko sarjaa en edes pyrkinyt lukemaan, kun edes sen ensimmäsen osan ehtisi ...

Tällä kertaa haastetta isännöi blogi Tekstiluola - sieltä kannattaa kurkistaa muitakin klassikkovinkkejä. Haasteessahan on tarkoitus tarttua klassikkoon, joka on jäänyt lukematta (huolimatta hyvistä aikomuksista).

Marcel Proust : Du côté de chez Swann 
Oma ostos Kobosta 

Kadonnutta aikaa etsimässä kirjan nimenä ja kuuluisat Madeleine-leivokset. ovat kuuluneet perustietämykseeni niin kauan kuin muistan. Jotenkin olen kuitenkin käsittänyt teoksen vaikeaksi luettavaksi ja siksi näköjään on aikaa kulunut vuosikymmeniä ennen kuin siihen tartun ihan oikeasti.

Päätin lukea kirjan ranskaksi. Ensinnäkin, koska luen ranskaksi ihan liian vähän ja kaipaan sekä kielenhuollollisesti että myös ihan oman nautintoni kannalta kyseisen kielen rytmiä ja sävyjä lukuelämääni. Toiseksi ajattelin tämän kirjan taipuvan vaikeasti käännökseksi ja halusin saada tunnelmasta ja rytmistä kiinni alkukielellä.

Vähän mietin kelpaako tämä klassikkohaasteeseen, kun en ole vielä lukenut kaikkia osia. Väitän kutenkin, että koska kirja myös ilmestyi osissa, on kyseessä enemmänkin romaanisarja, joista yhdessä muotoutuu kokonainen teos. Tämä ensimmäien osakin on kuitenkin ihan itsenäinen kokemuksensa, josta on havaittavissa kauniisti  laskeva ja tarinan langanpätkät nätisti rusettiin solmiva tarinan kaari.


Ei niin helppoa...

Eihän tämä helppo luettava ollut. Lauseet ovat huikean pitkiä ja polveilevia. Kaikki ajatukset perustellaan ja niiden taustat selvitetään juurta jaksain. Kunkin muiston tuomat assosiaatiot johtavat tarinaan, joka puolestaan tuo mieleen toisen ja niin polku jatkuu miltei loputtomiin. Sanastoltaan Proust ei ole ylenmäärin vaikeaa luettavaa, mutta rakenne vaatii keskittymistä.

Kun löytää hetken aikaa paneutua kirjaan ja antaa kielen viedä mennessään, uppoutuu sen rytmin vietäväksi, ymmärtää hyvin, miksi kyseessä on klassikko. Kieli on kaunista ja se vie mukanaan unenomaiseen maailmaan, jossa kaikki on valmista mutta kaikki on mahdollista.

Proust kuvaa lapsuudenmaisemaansa Combrayssa, jonne hän vanhempiensa kanssa matkusti joka kesäksi. Ranskalainen maaseutu 1800-luvun loppupuolelta mahtavine maisemineen, helteisine kesäpäivineen, mutta ennen kaikkea kaikkine erikoisine ja elävine henkilöhahmoineen vie mennessään lumottuun aikaan.

Minä tietysti koen pientä lukkarinrakkautta ranskalaista maaseutua kohtaan sattuneesta syystä, mutta uskallan väittää tämän kirjan tunnelman vievän mennessään, vaikkei koskaan olisi käynyt Ranskan rajojen sisäpuolella. Eihän Proustin kuvaamaan maaseutua enää sellaisenaan ole olemassa, se on kadonnutta aikaa, mutta taika säilynee sukupolvesta toiseen. Nuoren pojan käsitys suvun eksentrikoista sekä pitkät kävelyn joko Swannin puolelle tai Guermantesin puolelle kylää ovat herkkää ja koukuttavaa luettavaa.

Ensimmäinen osa on myös kuvaus viattomuudesta. Aikuisten jutut ja ihmissuhteet häilyvät jossain ymmärryksen rajamailla. Kaiken keskipisteenä on äiti sekä Proustin rakas mielenmaisema.


Nautinnollista luettavaa

Proustin kieli on kiemuraisuudessaan nautinnollista luettavaa.

"... la demeure que j'avais rebâtie dans les ténèbres était allée rejoindre les demeures entrevues dans le tourbillon du réveil, mise en fuite par ce pâle signe qu'avait tracé audessus des rideaux le doigt levé du jour."

Ajatus aamunkoiton sormen piirtämästä vaaleasta viivasta, joka herättää ja heräämisen myötä kadottaa muistojen unimaailman, johon kertoja on jäänyt vangiksi romaanin verran, on kaunis ja vaikuttava päätös kirjalle.

Myös Proustin kuvaukset puutarhoista, Combrayta ympäröivistä metsistä ja niityistä ovat eläviä ja kauneudessaan houkuttelevia. Combray kuulostaa täydelliseltä kesälomapaikalta, jonne mielelläni lähtisin.

Parhaimmillaan Proust on hiljaisena iltapäivän hetkenä, kun voi istahtaa sohvalle vähän pidemmäksi aikaa ja syventyä rauhassa. Tätä kirjaa ei voi lukea pienissä pätkissä kadottamatta punaista lankaa ja siksi se kai onkin niin rentouttavaa luettavaa. Kun tarina vaatii täydellisen keskittymisen, eivät häiritsevät ajatukset pääse esiin. Työt ja muut tehtävälistat jäävät odottamaan kirjan sulkemista sillä aikaa kun itse vaeltelee ajan poluilla Proustin mukana.

Klassikkohaaste III eli Maria Jotunin Miehen kylkiluu

Haasteen kooste blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä 

Ehdinkö, enkö ehdi, vai? Kai tämä vielä lasketaan?

Meni pikkuisen tiukoille tämän kolmannen klassikkohaastepostauksen kanssa. Lukumaraton, naistenviikko ja kaikenlaiset loma-aktiviteetit veivät heinäkuussa niin paljon aikaa ja energiaa, että ehdin tarttumaan klassikkoon vasta tällä viikolla. Eikä se sitten tietysti mikään järkäle voinut olla (kun kerran lomakin jo loppui).

Siispä taas tuli lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tartuin näytelmään. Othellon jälkeen vähän Maria Jotunia ja samalla edistyi myös Lukuharjoituksia-haaste.

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu 
Ilmainen klassikko Elisa Kirjasta 

Näytelmäksi siis meni ja mikäs siinä. Maria Jotunin Miehen kylkiluu sai minut hymähtelemään. Kiemurat ja kommervenkit henkilöhahmojen onnen edellä olivat jotenkin mainion perinteisiä, mutta kuitenkin oikeastaan aika ajankohtaisia.

Eihän tuossa naisia kovin helpolla päästetä. Mies kuin mies kelpaa ja miehenkipeät naiset saavat oikein riidankin aikaiseksi yhdestä sitoutumiskammoisesti hunsvontista ennen kuin ratkaisu keksitään. Toisaalla taas hysteerisyyteen taipuva rouva päättää unohtaa aviorakkautensa ja lähteä vihreämmille apajille.

Saavat toisaalta miehetkin osansa. Vaimo tarvitaan, kun pitäisi lehmät hoitaa ja edellisen ja edesmenneen jäljiltä on kangaskin puissa kesken. Toisaalta taas ei apteekkari osaa arvostaa vaimoaan ja suorastaan unohtaa rakastavansa tätä. Vaimo kun on aina saatavilla ja silloin arvo tuppaa unohtumaan.

Teemat siis ovat ajattomat. Vaikka kieli ja lievä kansanomainen yksinkertaisuus ehkä kuulostavat nykyajan ihmisestä jo vähän vanhahtavilta, on tarina itsessään varsin viihdyttävä. Ei siinä ole varsinaisesti päätä eikä häntää, mutta toinen puolisko olisi melkein jokaiselle saatava, uusi tai vanha, mutta kuitenkin oikea. Itse asiassa oli varsin virkistävää lukea tällaista suoraviivaista ja ehkä vähän naiiviakin naimakauppaa kaikkien Temptation Islandien ja Kauniiden ja rohkeiden pommituksessa mediasta. (Jopa minä, joka katson telkkaria noin kerran kuukaudessa hetkisen, olen tietoinen noista ohjelmista).

Huh, tulihan tämä klassikkohaaste sentään selätettyä. Ja sentään vielä oikean päivän aikana. Eikä näytelmien lukeminen ole ollenkaan hullumpaa touhua. Täytyy yrittää jossain kohtaa jotain vähän modernimpaakin, ettei aina me klassikkonäytelmäksi.

Haasteen koosteen löytää blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä - sieltä pääsee kierrokselle haasteeseen osallistuviin kirjablogeihin.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli Shakespearen Othello

Klassikkohaaste II - Ehdinpäs! Eli sainpas luettua ja nyt blogattuakin. Minulla kesti kauan valita klassikkokirjani. Haasteeksi ilmeni viime metreillä se, että kaikki kotona olevat klassikot olen jo lukenut, eikä aika antanut periksi kirjasto- tai kauppareissua. Onneksi on netti ja ilmaiset klassikot. Selasin Elisa Kirjan listaa ja muistin toisenkin haasteen. Shakespearen Othello nostaa minut Lukuharjoituksia-haasteessa viime vuoden tasolle näytelmien osalta eli tarpeistonhoitajaksi. Eikä ole vasta kuin tammikuu!

Tältäkö näyttää mustasukkaisen maailma? 

William Shakespeare: Othello 
Elisa Kirjan ilmaislistalta

Minulta löytyy hyllystä useampikin Shakespearen näytelmä, pääasiassa englanniksi. The Tempest (Myrsky) on niistä ollut aina suosikkini, Macbeth ikuisesti vähän pelottava, Hamlet vähän turhankin monimutkainen. Esiteininä tuli joskus näyteltyä teatterileirin videolle Kesäyön unelman Helenaa (huipputarina eli toinen suosikkini) ja koulun lavalla Julius Caesarissa Kleopatraa... Sitten tuli elämä ja kiireet. Shakespeare, tai siis näytelmät ja teatteri yleensäkin jäivät moneksi vuodeksi. Viime vuonna palasin nuoruudenrakkauten pariin kuukauden teatteri -haasteen kera ja tänä vuonna pitäisi noita näytelmiä myös lukea useampiakin.

Mutta Othello... Olen jotenkin vierastanut tarinaa, sillä minun on vaikea sulattaa mustasukkaista typeryyttä. Miten voikin mies uskoa ilkeää panettelua mieluummin kuin vaimoaan. Miksei hän ota asioista selvää ennen kuin tekee jotain peruuttamatonta? No, siksi kun kyseessä on tragedia - duh...

Lukukokemus suomeksi oli suoraan sanottuna hivenen tuskallinen. Paavo Cajanderin suomennos on toki taiten tehty, mutta jostain syystä vanhahtava suomi töksähtelee vähän kurjemmin kuin vastaava englanti. Tosin pitää nyt sitten lukea sama englanniksikin, että pääsee vertaamaan. Othello toiminee lavalla huomattavasti lukemista paremmin. Dialogin hienoudet pääsevät esiin yhdistettyinä eleisiin ja äänenpainoihin. Tai sitten tämä on vaan vähän vanhentunut. En taida olla tarpeeksi asiantuntija tuota analysoimaan, Joku viisaampi lienee sen jo tehnyt.

Kielihankaluuksista huolimatta täytyy tunnustaa tarinan vieneen mukanaan. On se Wille ollut tosi taitava juonenrakentaja. Yksittäiset kohtaukset vievät tarinaa taitavasti eteenpäin ja antavat ymmärtää enemmän kuin kertovat. Kirja ei ole kovinkaan pitkä, mutta suuria asioita ehtii tapahtua vähilläkin sivuilla.

Othello on Venetsian Dogen suosikki, mauri, urhoollinen sotilas, keraali. Hän rakastuu venetsialaiseen kaunottareen Desdemonaan ja nai tämän isän vastustuksesta huolimatta. Onnellinen loppu? Paitsi, että rakastavaiset saavat toisensa jo ensi sivuilla ja sitten juttuun sekaantuu kaksinaamainen Jago. Kunnianhimossaan loukattu, aviovuoteensa loukkausta kuvitteleva Jago, jonka tavoitteena on luoda Othellolle niin paljon kurjuutta kuin mahdollista. Hiljalleen hän valuttaa maurin korvaan myrkkyä ja kääntää tämän uskomaan nuorikostaan pahinta. Huonostihan siinä lopulta käy.

Näytelmien lukeminen on aivan erilaista kuin romaanien. Mielikuvitukselle tulee vielä enemmän töitä, kun kuvailua ei ole nimeksikään ja kaikki pitää tulkita dialogin kautta. Tavallaan ne ovat lähempänä todellista elämää. Eihän meillä ole mitään kaikkitietävää kertojaa, joka valaisisi taustoja.

On mielenkiintoista uppoutua dialogiin ja antaa mielen luoda kuvansa ja tulkintansa. Ei ihme, että Shakespearen näytelmistäkin on versioita pilvin pimein. Täytyy kokeilla tätäkin elämystä uudelleen eli ihan varmasti tulen lukemaan muitakin näytelmiä.

Olisiko ehdotuksia listalle? 

Minulla on teille tälle päivälle yksi ehdotus. Klikatkaa TÄSTÄ katsomaan, mitä kaikkia muita klassikoita ovat Klassikkohaaste II osallistuvat lukeneet. Takaan, että viihdytte, Mukavaa kierrosta!

Klassikkohaaste I tekstin löydät TÄSTÄ

Klassikko äänikirjana: Pieni runotyttö

L.M.Montgomery: Pieni runotyttö
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 
Lukijana Ritva-Liisa Elivuo

Jep taas äänikirja ja taas klassikko. Tällä kertaa kyseessä on hamasta nuoruudestani tuttu Pieni Runtyttö - samalla tämä on ihan uusi tuttavuus suomalaiselta äänikirjayritykseltä Finore Oy:ltä. Heillä on suhteellisen laaja valikoima klassikoitakin Tsaarin kuriirista juurikin Pieni runotyttö-kirjaan. Se on hienoa. Kaikilla kirjoilla on sama lukija eli Ritva-Liisa Elivuo - tämän hienoudesta en sitten olekaan aivan varma.

Äänikirjassa lukijan ääni, sen sävy ja käyttötaito vaikuttavat kuuntelukokemukseen äärimmäisen paljon. Ritva-Liisa Elivuo on varmasti taitava lausuja, mutta lukijana hänellä on ehkä hivenen paatoksellinen tyyli, joka yhdistettynä vähän vanhempaan naisääneen saattaa vaatia pientä tottumista. Ainakin minulta se vaati. Pieni runotyttö on tyyliltään hänen ääneensä aika sopivakin, mutta en ole ihan varma Tsaarin kuriirista... Pitänee kokeilla joskus, miten käy.

Mitä itse tarinaan tulee... no, se on juuri niin ihana kuin muistinkin. Pieni Emilia jää orvoksi ja päätyy arvan kautta täti Elisabethin hoiviin. Täti on ankara ja omaa melko lyttäävät lapsenkasvatusperiaatteet, mutta onneksi on lempeä Laura-täti ja kiltti Jimmy-serkku ja tovereiksi löytyvät rakkaat ystävät. Lisäksi Emilialla on kirjoituksena, joihin hän purkaa mielipahansa ja hehkuttaa ilonsa. Hänen on aivan pakko kirjoittaa, sillä suunnitteleehan hän tulevansa isona kuuluisaksi naisrunoilijaksi.

Jo pelkästään tuo sana naisrunoilija kertoo aikakautensa asenteita heijastavasta tarinasta. Joskus nuorena minua vähän ärsytti, kun tyttöjen piti olla niin tyttöjä ja luokkaerot olivat kirjassa niin häiritsevästi esillä, mutta näin aikuisempana sitä toteaa L.M.Montgomeryn itse asiassa kirjoittavan melkein naisasiatekstiä. Elisabeth-täti on vahva persoona, eikä häntä komentele kukaan mies. Emilia ja Ilse suunnittelevat itselleen tulevaisuutta runoilijana ja lausujana (näyttelijä?), jotka eivät kuitenkaan tainneet olla niitä hyväksytyimpiä ammatteja naisille. Ehkäpä tämän kirjan kautta ovat jo aikoinaan monet tytöt oppineet unelmoimaan ja kurkottamaan korkeammalle kuin mitä ympäristö olisi odottanut. Toki tytöt edelleen pitäytyvät aika naisellisiin toiveisiin, eipä kummallakaan ole esim. tieteellisiä kunnianhimoja, mutta kyse onkin tietysti nimenomaan runotytöstä.

Pieni runotyttö sopi hyvin kuunneltavaksi samalla, kun katselee herkän valkoiseksi ja samalla niin ylettömän ja uhkarohkean runsaaksi muuttuvaa syyshortensiaa. Tuo on minun suosikkini jo ihan sen takia, ettei se suostu taipumaan järjen sanelemaan vaatimattomuuteen vaan joka vuosi kukkii yhä uhkeammin sateiden uhallakin. Saa nähdä pysyvätkö edes jotkin kukat pystyasennossa nyt sadekelien saapuessa.

Klassikko äänikirjana eli The Adventures of Sherlock Holmes

Sir Arthur Conan Doyle: The Adventures of Sherlock Holmes
äänikirja laina HelMet Overdrivesta 
lukijana: Ralph Cosman

Se on kumma, miten Sherlock Holmesin tarinoita jaksaa kuunnella aina vaan. Nämäkin olen nähnyt tv-sarjassa ja lukenut joskus aiemmin myös kirjana, mutta ihan yhtä innostuneena seurasin mestarietsivän aivoituksia mitä mielikuvituksellisimmissa tarinoissa. Klassikko on aina klassikko ja äänikirjat tosiaankin nostavat tuttuja tarinoita taas ihan uudelle tasolle.

Dr Watson on kirjannut muistiin Holmesin kiinnostavimpia tapauksia. The Red-Headed League on aina ollut suosikkini, siinä on juurikin sopivan kiemurainen juoni ja Sherlock Holmes äly loistaa kirkkaana. Toinen tarina, joka aina palaa mieleeni Holmesista puhuttaessa on The Adventure of the Speckled Band, johtuen kai ihan kammottavasta murha-aseesta ja murhaajan kurjasta pahuudesta. Muutkin kirjasta löytyvät tarinat ovat taattua laatua ja kestävät, kuten taisin jo sanoakin, useammankin kuuntely-/lukukerran.

Mitäpä tästä muuta sanomaan. Jotkut tarinoista ovat ehkä vähän itsestäänselviä tulokseltaan (varsinkin, kun ne on kuullut/katsonut/lukenut jo moneen kertaan, mutta se ei yhtään vähennä niiden charmia. Sherlock Holmes on kaikessa eksentrisyydessään viehättävän moraalinen hahmo (tehkää niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä jne...). Watson herttainen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sir Conan Doyle on onnistunut aikoinaan luomaan parivaljakon, jonka dynamiikka kestänee vielä kauan aikaa.

Ralph Cosman on tuttu jostain muustakin kirjasta, jossa muistan ihailleeni hänen eläytymiskykyään, eikä hän petä nytkään. Tarinan käänteet suorastaan näkee silmissään, eikä lukija kuitenkaan näyttele vaan lukee. Se on aikamoinen taito.

Sherlock Holmesin seikkailut ovat myös sopivan lyhyttä kuunneltavaa vähän väsyneempänäkin. Kaikkiaan siis varsin piristävä ja viihdyttävä paketti, jota voi hyvillä mielin suositella muillekin. Eikä tämän kuuntelu edes maksa mitään, kun on kyse kirjaston palvelusta!

Klassikko, jota häpeäkseni en vielä ollut lukenut : Saatana saapuu Moskovaan

Kaikki me olemme joskus lukeneet klassikoita ja kaikilla meillä on vielä klassikoita lukematta. Minulta puuttuu montakin kirjaa, jotka säännöllisin väliajoin tulevat jossain puheeksi ja joudun myöntämään tietämättömyyteni.

Kirjabloggaajat päättivät korvata klassikkovajeitaan (kirja kerrallaan, eikös vain?) ja Klassikkohaasteen lähtölaukaus ammuttiin jo keväällä. Niinpä kaikki osallistuvat bloggaajat jäivät pohtimaan kysymystä klassikosta, jota eivät häpeäkseen ole lukeneet.
Oma valintani osui itseoikeutetusti Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teokseen. Minun piti lukea se jo hamassa nuoruudessani, mutta jostain kumman syystä ei kirja ole koskaan päätynyt käsiini. Nytkin jouduin sen oikein kirjastosta varaamaan, mutta luettua tuli!

Alla siis minun mietelmiäni ja tänään saatte lukea muidenkin klassikoista kirjablogeista eri puolilla. Perinteiseen tapaan osa hyytyi matkalla, lisää tuli loppusuoralla ja lopputuloksena on mielenkiintoinen lista klassikoita. Lista löytyy täältä. Lähtekää kierrokselle, nauttikaa  - ja valitkaa luettavaksenne se kutkuttava klassikko, joka vielä omalta listaltanne puuttuu...

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan 
Perinteisestä kirjastosta 

Uhum, Saatana siis tuli selätettyä. Tosin en ole ihan varma kumpi tässä pääsi lopulta niskan päälle. Saatana saapuu Moskovaan on tarina täynnä pieniä yksityiskohtia, hivenen omalaatuisia henkilöhahmoja (joiden nimet ovat sellaisia kuin Mihail Aleksandrovits Berlioz tai Ivan Nikolajevits Ponyrjov- vähemmästäkin menee sekaisin) sekä tietysti itse vanha vihtahousu seuralaisineen.

Tarina alkaa kahden Moskovalaisen lehtimiehen pohtiessa Jumalan olemattomuutta. Heidän keskusteluunsa puuttuu mies, joka kertoo eräästä päivästä Pontius Pilatuksen elämässä ja mainitsee paikalla olleena nimenomaan tietävänsä yksityiskohdat. Lisäksi mies ennustaa toisen keskustelutoverinsa kuoleman kohdalleen. Saatana on saapunut Moskovaan.

Seuraa silmänkääntötemppuja, vaikeuksiin joutuvia oman edun tavoittelijoita, mielisairaalan asukkaiden määrän yllättävää kasvua ja muuta sotkua kaupungissa. Rakastunut nainen muuttuu noidaksi, hänen naapurinsa lentosiaksi ja pyyteetön rakkaus saa palkkionsa, vaikkei ehkä ihan niin kuin voisi olettaa,

Minun olisi ehkä tosiaan kannattanut lukea tämä kirja silloin nuorena. Silloin sitä vaikuttui helpommin mystisyyteen sekoitetuista mielikuvituksellisista tapahtumista. Nuorena olisi ehkä halunnut analysoida kirjan puhki ja onhan siinä erilaisia viitteitä ja viittauksia sekä mahdollisuuksia erilaisiin tulkintoihin. Tämä varmasti vetoaa juuri siihen ikään, kun vanhoja traditioita ja uskoja haluaa kyseenalaistaa, mutta vielä etsii niiden tilalle jotain elämää suurempaa.

Mutta minä olen jo yli nelikymppinen. Tässä iässä sitä kyllä tunnistaa kirjan ansiot ja osaa nauttia yksityiskohtien runsaudesta ja vähän nauraa huvittaville tapahtumille. Enää ei kuitenkaan halua tulkita lauseita oikeastaan muuksi kuin, mitä ne sanovat, ja on lukenut tarpeeksi erilaiseen symboliikkaan ja raamanatun kertomuksiin sotkeutuvia kirjoja, ettei lähde varauksetta kyytiin mukaan. Suurimman annin saa varmasti miettimällä, miten kirjan tapahtumat ja hahmot heijastavat kirjoitusaikansa Neuvostoliiton tilaa ja tapahtumia, tai miten viime vuosisadan alkupuoliskolla kirjoitettu teos on yhä edelleen monilta osiltaan yllättävän ajankohtainen.

Kaikkiaan kirja on varsin nautittavaa lukemista kaiken ikäisille. Jokainen löytänee itselleen jotain kiinnostavaa tai huvittavaa kirjavasta sekamelskasta. Pidin myös siitä, miten näennäisen hajanaisista tapahtumista ja toistensa kanssa vähän sekaisin menevistä runsaina esiintyvistä sivuhenkilöistä huolimatta tarina lopulta kuitenkin on kiinteä kokonaisuus ja kaikki loksahtaa paikoilleen. Sekin vaatii taitoa, että heittää pakan kasaan lattialle ja puhaltaa kortit taloksi (paholaisen avustuksella tai ilman).

Näin on yksi vuosia ja vuosia auki ammottanut reikä paikattu sivistyksessäni. Seuraava klassikkohaaste  on puolen vuoden päästä. Nyt täytyy kiertää tämän haasteen muita kirjoituksia ja valita listalta seuraavan haasteen luettava.

Työmatkalla eli pää pilvissä, mieli merellä

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
oma ostos Elisa Kirjasta (tarjous 4,90€ voimassa kesäkuun 2015 loppuun)
lukijana: Ismo Kallio 

Viime viikolla taisi kollega vähän jäädä ihmettelemään, mikä otus minua oli pistänyt.

Tiedättehän sen tunteen, kun kieli kantaa ja mieli lentää? Tunnistattehan, kun sanon, että pelkät sanat toistensa perässä voivat aiheuttaa aivoissa lievää humalatilaa muistuttavan tunteen? Siitä tunteesta tietää, että kyseessä on todellinen klassikko.

Hemingwayn Vanhus ja meri on juuri sellainen kirja. Tarina on surullinen ja vähän julmakin kertomus vanhasta miehestä, joka mittelee voimiaan suuren miekkakalan kanssa ja voittaa, kuitenkin lopussa häviten merelle, oikulliselle rakastajattarelle. Kirjaa voi tulkita monella, monella tavalla, mutta tällä kertaa en halua lähteä miettimään ihmisen pienuutta luonnon edessä tai elämän kiertokulun ja ihmisen nöyryyden merkitystä tai...

Niin, minun piti vain kertoa, miten saavuin toimistolle ajatukset suurella merellä vietettyäni tovin paahtavan auringon alla paksu siima olkapäideni yli kietoutuneena, yhtä veljeni kalan kanssa. Piti mainita, miten vaikeaa on sanoilla kuvata silmät suurina kuunteleville kollegoille sitä tunnetta, kun sanat soljuvat kauniina musiikkina ja kielen rytmissä keinuminen miltei huimaa ja kun tekisi mieli pakottaa kuulokkeet kaverinkin korville. Saada hänetkin ymmärtämään.

Niin, mainitsinko jo kyseessä olevan taas äänikirja?

Olen ennenkin täällä hehkuttanut klassikoiden uusia ulottuvuuksia kuunneltuina (Hobitti, Taru Sormusten herrasta, Sinuhe egyptiläinen...) Ismo Kallion ilmeikäs, mutta kuitenkin sopivasti tasainen lukutapa sopi tähän kirjaan kuin nenä päähän. Hänellä on taito tuoda vanhuksen ajatukset, väsymys ja kokemuksen tuoma juonikkuus yhteen meren keinunnan kanssa, ilman sen kummempia kommervenkkejä.

Olen lukenut Vanhus ja meri -kirjan joskus vuosia sitten. Silloinkini totesin ymmärtäväni sen klassikkoarvon, mutten sen enempää innostunut tarinasta. Vasta nyt jotenkin pääsin sen kauneuteen todella sisälle. Ehkä syynä on oma vanhenemiseni. Kirjathan kokee eri tavoin elämän eri vaiheissa. Voi tosin olla niinkin, että kun yhdistetään hyvä lukija kirjalliseen klassikkoon, on lopputulemana jotain suurempaa kuin osiensa summa - vai olenko minä vain loman tarpeessa?

Ylenpalttista äänikirjahehkutusta ja klassikkohuumaa

Teitä on varoitettu!

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta : Sormuksen ritarit 
äänikirja osin Elisa Kirjalta kuunneltavaksi ja osin omana ostoksena
lukijana: Heikki Määttänen

Olen aiemminkin hehkuttanut äänikirjoja klassikkojen uudelleenkokemisen välineinä. Hobitti sai minut jo innostumaan ja Sinuhe egyptiläinen miltei transsiin. Taru sormusten herrasta... no, olen lukenut sen moneen kertaan ja nauttinut aina. Silti tuntuu, että kuunneltuna tarinaan pääsee oikeasti sisälle. Sitä pelkää metsässä sormuksen ritareiden mukana, tuntee miekkakädens särkyä tai kuuntelee ilo sydämessään haltialauluja.

Kiireisen ja stressaavan työrupeaman aikana Sormuksen ritarit on tarjonnut minulle tervetulleen hengähdystauon ilman aikatauluvahinkoja. Äänikirjaa voi kuunnella paikasta toiseen siirtyessä, tai samalla kun tekee kotitöitä. Sitä voi vaeltaa Morian kaivoksissa vaikka istuukin taksin takapenkillä matkalla lentokentälle.

Äänikirjojen myötä pääsee kokemaan jotain entisaikojen tarinankerronnan taiasta. Kirjojen lukeminen on ihanaa, siitä en luovu, mutta äänikirjojen mukana saa kuitenkin vielä jotain lisää. Toki kokemus on riippuvainen myös lukijan taidosta. Heikki Määttänen lukee aika neutraalilla tavalla, mutta se tuntuu sopivan juuri tähän kirjaan. Ei tämäntasoinen klassikko mitään esittämistä kaipaakaan. Antaa tekstin ja tarinan viedä mennessään.

Mikä tarina tämä onkaan! Joka kerran tempaudun täysillä Frodon ja kumppanien matkaan. Jotkut valittavat kirjaa hidastempoiseksi, mutta minusta juuri matkanteon rytmissä on tarinan voima. Tämä ei ole nykyaikainen toimintaseikkailu, jossa joka toisella sivulla heilutellaan miekkoja. Taru sormusten herrasta vie paljon syvemmälle. Hyvä ja paha vuorottelevat, henkilöhahmot elävöityvät ja heitä oppii matkan varrella ymmärtämään. Äänikirjassa kuvauksellisuus ja kerroksellisuus vain korostuu. Silti Tolkien ei selittele. Hän näyttää, ei kerro.

Yhden pienen mutinanaiheen löydän tämän klassikon äänikirjaversion kohdalla. Se on hinta. Jostain syystä (ehkä alkuperäisten cd-levyjen mukaan) kirjan kolme osaa on jokainen jaettu kahteen. Se tarkoittaa kuutta erikseen ostettavaa äänikirjaa. Ensimmäinen osa kustantaa yli 20 euroa ja loput viisi noin 15 euroa kukin. Siinä tulee koko kirjalle aika suolainen kokonaishinta, vaikka onkin klassikko...

Uudenlainen Sinuhe

Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
äänikirjan lukijana Lars Svedberg
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Varoitan teitä näin heti alkuun, että tulossa on äänikirjahehkutusta ja Svedberg-fanitusta...

Olen edelleen pahasti koukussa äänikirjoihin. Viime viikolla tosin meinasi paniikki iskeä, kun kuulokkeeni hajosivat kokonaan, mutta onneksi isi pelasti ja sain lahjaksi uudet ja ihanat.

Kiitos isi! :-)

Mitäs tykkäätte? Eikös noilla kelpaakin kuunnella kotona ja tien päällä? 

Erityisesti olen äänikirjoissa ihastunut klassikoiden uudenlaiseen lukukokemukseen. Viimeksi innostuin Hobitista ja siitä äänikirjan myötä löytämistäni uusista tasoista. Myös Sinuhe egyptiläinen tuntui aivan uudenlaiselta äänikirjakokemuksena.

Olen lukenut Sinuhen moneen kertaan ja se on kuulunut vuosia ja taas vuosia kaikkien aikojen suosikkikirja -listalleni. Silti äänikirja onnistui yllättämään. Lars Svedbergillä on kyky lukea kirja niin elävästi, että sitä melkein haistaa Niilin mudan tai kuulee taistelussa hevosten kiljunnan ja nuolien suhinan. Silti hän oikeasti lukee kirjaa eikä esiinny näytelmässä. Hyvän lukijan ansiosta klassikkokin nousee aivan uusiin sfääreihin.

Sinuhe egyptiläninen, hän joka on yksinäinen, villiaasin poika, on kirjoittanut tarinansa meille itsensä takia. Ei faaraoiden takia eikä jumalten takia, vaan jaksaakseen elää. Jo alussa asetelma on selvä. Kuulemme vanhan miehen kertomuksen elämänsä kaaresta, ja millainen elämänkaari se onkaan ollut! Kaislaveneessä köyhien lääkärin ja hänen vaimonsa perheeseen kellunut Sinuhe matkaa köyhien korttelista faaraoiden kultaiseen taloon. Hän näkee sodan kauhut ja kokee rakkauden makeuden. Maistaa härskiintyneen öljyn ja rikkaiden makeat hanhipaistit. Petoksista pahin on naisen petos, mutta miten muutenkaan voi nainen valtaansa näyttää? Kaiken pitää tapahtua, koska se on kirjoitettu tähtiin ja punottu kaislaveneen solmuihin hänen syntymänsä yönä. Sinuhen on saatava mittansa täyteen, niin kuin kaikkien muidenkin tässä maailmassa.

Aiemmin minua häiritsi Waltarin miltei vihamielinen suhtautuminen naisiin, mutta näin vanhempana tarinaa kuunnellessa sitä ehkä ymmärtää naisten toimia tarinassa vähän paremmin. Eivätkä he kaikki lopulta niin pahoja olekaan. vaikka puolustautuessaan joutuvat käyttämään julmaakin julmempia keinoja. Tosin NeferNeferNeferin voisi edelleen minun puolestani heittää Niiliin krokotiileille.

Yleisesti ottaen Sinuhe egyptiläistä voi suositella kaikille klassikoiden ja historiallisten romaanien ystäville. Samoin sitä voi tarjota lukemiseksi niille, jotka kaipaavat taisteluja, juonittelua ja jännittäviä käänteitä. Syvempää tarkoitusta etsivät voivat puolestaan miettiä Sinuhen syntyperän tai sen tuntemattomuuden vaikutusta hänen myöhempään elämäänsä ja suhtautumiseensa muihin ihmisiin tai sitten voi miettiä jumaluskojen vaikutusta vallanpitäjien käytökseen ja pohtia fanatismin vaaroja hyvää tarkoittavienkin käsissä.

"...valta on vaarallinen näkijälle, jonka näyt eivät ole tästä maailmasta", sanoo Sinuhe.

Minä lisäisin vallanpitäjien näkyjen aiheuttavan vaaroja myös ympärilleen oleville, kuten voimme ajankohtaisista uutisista todeta ja kuten Sinuhessakin ilmenee.

Mitäpä tuosta muuta sanomaan. Sinuhe egyptiläinen ei ole turhaan luokiteltu suomalaiseksi klassikoksi. Se on ehdottomasti paikkansa ansainnut ja pitää pintansa ajan kulumisesta huolimatta. Siinä käsitellyt teemat ovat uskomattoman tuoreita ja ajankohtaisia.

Kesävakkari Hemingway

Kuvankin varastin aiemmasta postauksesta

Ernest Hemingway: Käärme paratiisissa
Omasta hyllystä

Minä en ole noin yleisesti ottaen mikään Hemingway-fani, mutta tämän luen yhä uudelleen ja uudelleen eli käytännössä joka kesä. Blogannut en yllättäen siitä ole vielä kuin kerran.

Ennen kuin luen tuota edellistä kirjoitustani niin mietin hetken, mikä kirjassa niin viehättää nykyistä minääni. Kyllä se on se, vapauden illuusio. Tarinan päähenkilö kulkee vaimonsa kanssa Etelä-Ranskan ja Espanjan seuduille asuen milloin hotellissa, milloin vuokratussa talossa. Päivät koostuvat kirjoittamisesta, uimisesta, ruskettumisesta - rytmittyvät aterioilla, siestalla ja paikkakunnan tunnelman mukaan vaihtuvilla drinkeillä. Kukapa sitä ei tuollaisesta elämästä olisi joskus unelmoinut? Minä ainakin olen, tosin vähän pienemmällä drinkkimäärällä kiitos.

Tunnelma ja maisemat siis vievät lukijan suoraan lomalle, mutta ei se siihen lopu. Hemingway kirjoittaa taitavasti. Se ei yllättäne ketään. Minua usein häiritsevän lievän toivottomuuden sijaan vain tällä kertaa hänen tarinassaan on sen traagisistakin käänteistä huolimatta toiveikas perusvire. Se kannattaa loppuun saakka.

David Bourne on nuori kirjailija, joka on häämatkalla kauniin nuorikkonsa kanssa. Eroottiset leikit vievät pariskuntaa yhä kauemmas alkuasetelmasta, kunnes paluuta entiseen ei enää ole. Älkääkä nyt sitten vain sekoittako Hemingwayn eroottisuutta nykykirjallisuuden kohukirjoihin. Tämä on sellaista hienovaraista, vihjailevaa ja aikansa asenteiden mukaista. Perversiotkin ovat nykymittapuulla kuitenkin aika kilttejä. Minä arvostan myös sitä, että tärkeää ei olekaan lopulta seksuaalisuus, vaan sen aiheuttamat muutokset ihmisen perusolemuksessa ja henkilöhahmojen välisissä suhteissa.

Lukukokemukseeni tietysti vaikuttaa jo sekin, että olen kirjan tarinan lukenut niin monta kertaa (varmaan lähemmäs 25) Voihan olla, että mielessäni siihen sekoittuvat jo kaikki ne omat kesät, jolloin kirjan olen lukenut. Silti, tämä on kaikkiaan aivan ihana kesäkirja, joka ei kuitenkaan ole niin kevyt, etteikö se joka kerta herättäisi uusia ajatuksia. Vai ovatkohan ne uusia? Pitääkin lukea nyt tuo aiempi kirjoitus ja katsoa, onko mikään muuttunut.