Klassikko äänikirjana: Pieni runotyttö

L.M.Montgomery: Pieni runotyttö
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 
Lukijana Ritva-Liisa Elivuo

Jep taas äänikirja ja taas klassikko. Tällä kertaa kyseessä on hamasta nuoruudestani tuttu Pieni Runtyttö - samalla tämä on ihan uusi tuttavuus suomalaiselta äänikirjayritykseltä Finore Oy:ltä. Heillä on suhteellisen laaja valikoima klassikoitakin Tsaarin kuriirista juurikin Pieni runotyttö-kirjaan. Se on hienoa. Kaikilla kirjoilla on sama lukija eli Ritva-Liisa Elivuo - tämän hienoudesta en sitten olekaan aivan varma.

Äänikirjassa lukijan ääni, sen sävy ja käyttötaito vaikuttavat kuuntelukokemukseen äärimmäisen paljon. Ritva-Liisa Elivuo on varmasti taitava lausuja, mutta lukijana hänellä on ehkä hivenen paatoksellinen tyyli, joka yhdistettynä vähän vanhempaan naisääneen saattaa vaatia pientä tottumista. Ainakin minulta se vaati. Pieni runotyttö on tyyliltään hänen ääneensä aika sopivakin, mutta en ole ihan varma Tsaarin kuriirista... Pitänee kokeilla joskus, miten käy.

Mitä itse tarinaan tulee... no, se on juuri niin ihana kuin muistinkin. Pieni Emilia jää orvoksi ja päätyy arvan kautta täti Elisabethin hoiviin. Täti on ankara ja omaa melko lyttäävät lapsenkasvatusperiaatteet, mutta onneksi on lempeä Laura-täti ja kiltti Jimmy-serkku ja tovereiksi löytyvät rakkaat ystävät. Lisäksi Emilialla on kirjoituksena, joihin hän purkaa mielipahansa ja hehkuttaa ilonsa. Hänen on aivan pakko kirjoittaa, sillä suunnitteleehan hän tulevansa isona kuuluisaksi naisrunoilijaksi.

Jo pelkästään tuo sana naisrunoilija kertoo aikakautensa asenteita heijastavasta tarinasta. Joskus nuorena minua vähän ärsytti, kun tyttöjen piti olla niin tyttöjä ja luokkaerot olivat kirjassa niin häiritsevästi esillä, mutta näin aikuisempana sitä toteaa L.M.Montgomeryn itse asiassa kirjoittavan melkein naisasiatekstiä. Elisabeth-täti on vahva persoona, eikä häntä komentele kukaan mies. Emilia ja Ilse suunnittelevat itselleen tulevaisuutta runoilijana ja lausujana (näyttelijä?), jotka eivät kuitenkaan tainneet olla niitä hyväksytyimpiä ammatteja naisille. Ehkäpä tämän kirjan kautta ovat jo aikoinaan monet tytöt oppineet unelmoimaan ja kurkottamaan korkeammalle kuin mitä ympäristö olisi odottanut. Toki tytöt edelleen pitäytyvät aika naisellisiin toiveisiin, eipä kummallakaan ole esim. tieteellisiä kunnianhimoja, mutta kyse onkin tietysti nimenomaan runotytöstä.

Pieni runotyttö sopi hyvin kuunneltavaksi samalla, kun katselee herkän valkoiseksi ja samalla niin ylettömän ja uhkarohkean runsaaksi muuttuvaa syyshortensiaa. Tuo on minun suosikkini jo ihan sen takia, ettei se suostu taipumaan järjen sanelemaan vaatimattomuuteen vaan joka vuosi kukkii yhä uhkeammin sateiden uhallakin. Saa nähdä pysyvätkö edes jotkin kukat pystyasennossa nyt sadekelien saapuessa.

Työmatkalla eli pää pilvissä, mieli merellä

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
oma ostos Elisa Kirjasta (tarjous 4,90€ voimassa kesäkuun 2015 loppuun)
lukijana: Ismo Kallio 

Viime viikolla taisi kollega vähän jäädä ihmettelemään, mikä otus minua oli pistänyt.

Tiedättehän sen tunteen, kun kieli kantaa ja mieli lentää? Tunnistattehan, kun sanon, että pelkät sanat toistensa perässä voivat aiheuttaa aivoissa lievää humalatilaa muistuttavan tunteen? Siitä tunteesta tietää, että kyseessä on todellinen klassikko.

Hemingwayn Vanhus ja meri on juuri sellainen kirja. Tarina on surullinen ja vähän julmakin kertomus vanhasta miehestä, joka mittelee voimiaan suuren miekkakalan kanssa ja voittaa, kuitenkin lopussa häviten merelle, oikulliselle rakastajattarelle. Kirjaa voi tulkita monella, monella tavalla, mutta tällä kertaa en halua lähteä miettimään ihmisen pienuutta luonnon edessä tai elämän kiertokulun ja ihmisen nöyryyden merkitystä tai...

Niin, minun piti vain kertoa, miten saavuin toimistolle ajatukset suurella merellä vietettyäni tovin paahtavan auringon alla paksu siima olkapäideni yli kietoutuneena, yhtä veljeni kalan kanssa. Piti mainita, miten vaikeaa on sanoilla kuvata silmät suurina kuunteleville kollegoille sitä tunnetta, kun sanat soljuvat kauniina musiikkina ja kielen rytmissä keinuminen miltei huimaa ja kun tekisi mieli pakottaa kuulokkeet kaverinkin korville. Saada hänetkin ymmärtämään.

Niin, mainitsinko jo kyseessä olevan taas äänikirja?

Olen ennenkin täällä hehkuttanut klassikoiden uusia ulottuvuuksia kuunneltuina (Hobitti, Taru Sormusten herrasta, Sinuhe egyptiläinen...) Ismo Kallion ilmeikäs, mutta kuitenkin sopivasti tasainen lukutapa sopi tähän kirjaan kuin nenä päähän. Hänellä on taito tuoda vanhuksen ajatukset, väsymys ja kokemuksen tuoma juonikkuus yhteen meren keinunnan kanssa, ilman sen kummempia kommervenkkejä.

Olen lukenut Vanhus ja meri -kirjan joskus vuosia sitten. Silloinkini totesin ymmärtäväni sen klassikkoarvon, mutten sen enempää innostunut tarinasta. Vasta nyt jotenkin pääsin sen kauneuteen todella sisälle. Ehkä syynä on oma vanhenemiseni. Kirjathan kokee eri tavoin elämän eri vaiheissa. Voi tosin olla niinkin, että kun yhdistetään hyvä lukija kirjalliseen klassikkoon, on lopputulemana jotain suurempaa kuin osiensa summa - vai olenko minä vain loman tarpeessa?

Sielu nimittäin asuu hajuaistissa

Leonie Swann : Murha laitumella 
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 
lukijana Sinikka Sokka 

Paimen makaa laitumella lapio sisuksissaan. Kyseessä on murha. Lampaat eivät jää vierestä katselemaan vaan ryhtyvät selvittämään, kuka on syyllinen. Siinä sivussa filosofoidaan elämän tarkoitusta ja sielun olemusta. Kaikkihan tietävät, että ihmisillä ei ole sielua, tai sitten se on hyvin pieni. Sielu nimittäin asuu hajuaistissa...

"No jaa, tämä taitaa olla joko ratkiriemukas tai tosi outo", ajattelin ladatessani äänikirjan puhelimeen. Ainakaan Sinikka Sokka ei voi olla lukijana kovin huono, eikä ollutkaan. Luenta oli eläväistä ja lampaiden eri hahmot ja luonteet nousivat tarinasta selvinä esiin. Oli kaikkisyövä pässi, maailman viisain lammas (Miss Maple), hyljitty talvikaritsa, sirkuksesta pelastettu musta pässi ja vuorenkielekkeellä keikkuva villilampaaksi itsensä kuvitteleva uuhi, ja monia muita. Lampaat selvittävät ihmisten kummallisia toimia ja ajatuksia lammasmaisesta näkökulmasta ja kaikenlaisia oivalluksia sitä matkalla tuleekin vastaan.

Huolimatta mielenkiintoisista hahmoista niin lammaslaitumella kuin ihmisten kylässä, minun kesti tosi kauan päästä tarinaan oikeasti mukaan. Olin jo yli puolenvälin ennen kuin aloin yhtään innostua. Asetelma vaan oli niin outo, että oli pakko jatkaa, vaikkei oikein olisi välttämättä huvittanutkaan. Sitten lampaiden charmi puri ja jäin koukkuun. Ovat ne vaan aika epeleitä, niin... lampaita, ja kuitenkin jotain vähän enemmän.

Tarina on outo, mutta siinä on jotenkin absurdisti kuitenkin järkeä. Ehkä me ihmiset näytämme vähän tuollaisilta lampaiden näkökulmasta. Ihan pakko oli vähän vahingoniloisesti naureskella pässinemesistä pelkäävää pappia ja lihakauppias tuntui itsestäkin ihan viholliselta, vaikka... no... lukekaa tai kuunnelkaa itse.

Tämä oli myös ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin Elisa Kirjan iPhonessa toimivalla sovelluksella. Hyvin pelitti ja ostettujen kirjojen lataaminen puhelimeen on itse asiassa melkein liian helppoa. Ei tarvitse kuin avata sovellus ja klikata kirjaa, jonka haluaa puhelimeen mukaan. Viime aikojen tarjouksista on tullut ostettuakin oikein urakalla. Ei lopu kuunneltava ja luettava kesken. Onkin mennyt erinäisistä syistä taas ihan äänikirjoiksi tämä lukuharrastus.


Tämän nimenomaisen kirjan  tarjosi Elisa Kirja kuunneltavaksi ja blogattavaksi.

Lukukivaa kimpassa - Paula Havaste: Tuulen vihat

Tuula Havaste: Tuulen vihat 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Kirjabloggaajat ovat innostuvaa porukkaa, jotka haluavat kertoa kaikille muillekin lukemistaan mielenkiintoisista kirjoista. Kaikkein parasta on, jos muutkin ovat lukeneet samoja kirjoja ja niiden tiimoilta syntyy keskustelua. Siksipä tempaus "Lukukivaa kimpassa".

Listalle päätyi muutama kirja, joista bloggaajat sitten valitsivat suosikkejaan. Kirja luettiin ja siihen liittyvä blogiartikkeli julkaistaan saman päivänä samaan aikaan eli NYT.

Minä valitsin luettavakseni Paula Havasteen Tuulen vihat. Tarina 1100-luvulta kuulosti kiinnostavalta sekoitukselta historiaa, taikoja ja tulkintaa kaikkien tuntemasta legendasta. Enkä pettynyt.

Kertte kasvaa Paimion tuvan tyttärenä. Elämä on täynnä työtä hengissä pysymisen varmistamiseksi. Ruoka ja lämpö ovat tärkeimpiä, samoin kuin taiat ja loitsut niiden varmistamiseksi. Metsän väkeä on hyviteltävä, veden haltioita mielisteltävä, tuulen ja tulen vihoja varottava ja kaiken lisäksi elävien keskellä kulkevat jo kuolleiden ihmisten henget. Niitä tosin eivät näe muut kuin Kertte, vaikka hänen sairaalloinen veljensä kohtausten jälkeen saakin ennetietonsa hengen kuiskaamana.

Talon väki tyrannimaisesta isännästä rokonarpiseen piikaan saakka on kuvattu elävästi. Jokainen on omanlaisensa ja jokaisella oma paikkansa maailmassa. Kerten kasvaessa myös vastuu suvun jatkumisesta ja talon menestymisestä painaa yhä raskaampana. Isäntä on hankittava elannon turvaksi ja elon suojaksi. Jos samalla tulee miehen kanssa toimeen tai peräti rakastaa, niin aina parempi. Elämä on kovaa, mutta se ei estä iloitsemasta omalle kohdalle osuvista onnenmuruista.

Kirja on täynnä yksityiskohtaisia kuvauksia talon töistä ja taioista ja lukija oppii (tai muistelee aiemmin oppimaansa) ihan huomaamattaan. Sen verran hyvin historiakuvaukset sopivat tarinankulkuun. Välillä huomasin pysähtyväni oikein ihmettelemään, miten paljon asioita tarinassa olikin tapahtunut, vaikka näennäisesti oli vain luettu arkisista askareista. Eleettömän kerronnan alla kuohuu ja käsitellään vakaviakin asioita, kuten parantumatonta sairautta, naisen alistamista, rakastumista tai omistamisen halua.

Sitten se legenda. Kirjan lopussa tarinaan astuu legendoista tuttu hahmo ja tunnettu rikos saa oman tulkintansa. Pieni kiepsahdus siinä, mitä ehkä oikeasti tapahtui toi tarinaan oman pikantin lisänsä. Minä nautin kirjan lukemisesta muutenkin, mutta tuossa kohtaa totesin melkein hyrisin tyytyväisenä. Mielenkiintoinen tulkinta, joka hymyilytti mukavalla kielijujullaan.

Kirjalla on loppuratkaisi, mutta silti tarina jäi selvästi kesken. Toivottavasti kyseessä on sarjan ensimmäinen osa. Tätä voisi lukea lisää.

Tässä vielä listausta Lukukivaa kimpassa-tempauksen kirjoista ja blogeista, joissa artikkelit julkaistiin 10.10 klo 10.00.

Paula Havaste: Tuulen vihat
http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/
http://esperanzan.blogspot.fi/
http://ullankirjat.blogspot.fi/
http://tuijata.wordpress.com/
http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/
http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/

Antti Holma: Järjestäjä
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/
http://1001kirjaajayksipienielama.blogspot.fi/

Helena Waris: Vuori
http://oksanhyllylta.blogspot.fi/
http://notkopeikko.blogspot.fi/
http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/
http://hyllytonttu.wordpress.com/
http://todellavaiheessa.blogspot.fi/
http://routakoto.com/

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta 

Hobitti - vanha ystävä uudessa muodossa

J.R.R.Tolkien : Hobitti - matka sinne ja takaisin 

lukijana : Lauri Komulainen

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena fantasiana Elisa Kirjalta

Automatkoilla, bussissa, ruokaa laittaessa - Hobitin seurassa viihtyy aina. Olen aina pitänyt kirjasta, mutta nyt äänikirjana se nousi taas jotenkin ihan uudelle tasolle. Jännä, miten kuunnellessa keskittyy tarinaan eri tavalla ja kuulee eri asioita. Aiemmin luettu kirjakin tuntuu ihan uudenlaiselta. Hobitin kohdalla tarina tuntui jotenkin syvenevän ja kerrottuna seikkailuissa tunsi olevansa itsekin aivan mukana. 

Bilbo Reppuli saa teevieraita ja huomaa yht'äkkiä lähteneensä SEIKKAILUUN. Miten pärjää rauhaa rakastava ja herkutteluun taipuvainen hobitti haltijoiden, kääpiöiden, velhojen ja ennen kaikkea lohikäärmeen kanssa? Useimmat meistä kai jo tietävät, miten käy. Ne, jotka eivät vielä ole tarinaan tutustuneet juoskoot kipin kapin hankkimaan kirjan (tai jos ei jaksa lähteä ovesta ulos, niin ladatkaa Elisa Kirjasta äänikirjana). 

Kirja sopii sekä aikuisille että lapsille ja kestää useammankin luku- tai kuuntelukerran. Meillä kirjaa kuunteli äiti lasten kanssa. Eniten siihen jäi koukkuun kirjoja muuten kaikin voimin kaihtava Kirppu 10v. Hän jo kovasti odottaa, että äiti saisi aikaiseksi ladata tarinalle jatkoa. Tiedättehän, sen kolmiosaisen jättiteoksen... 

Äiti taas...  No, äiti aloitti tänään toisen järkäleen eli suomalaisen klassikon.  Äänikirjojen lataaminen on niin helppoa ja puhelimella kuunteleminen niin koukuttavaa, etten voi olla enää ollenkaan ilman. Edessä on egyptiläistä draamaa melkein 40h verran, mutta kaipa sitä tuon Kirpun himoaman trilogiankin voisi ladata. Kuunnelkoot iPadilla samalla kun äiti kulkee puhelimen kuuloke korvassa. Onnistuu se niinkin. Vaikka kyllä yhdessä kuuntelemisessa sentään on jotain taikaa. 

Elokuvia en ole vielä nähnyt, vaikka kansikuva siihen viittaakin. Petyin sen verran TSH-filmatisointiin, ettei ole houkuttanut. Mitäs olette muut tykänneet?




OLETTEKO JO LADANNEET ELISA KIRJAN TARJOAMAN ILMAISEN KIRJAN? 

SHIMO SUNTILAN SATA KUMMAA KERTOMUSTA ON KOKOELMA VIIHDYTTÄVIÄ SADAN SANAN TARINOITA ELI RAAPALEITA. 

EDUN SAAT ELISA KIRJAN SIVULLA KOODILLA KUMMAAETU JA SE ON VOIMASSA VIELÄ 12.10 SAAKKA!

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Värittömän miehen mukana Hämeen saloilla ja muita kirjasta nousseita ajatuksia

Haruki Murakami : Värittömän miehen vaellusvuodet 
Elisa Kirjalta luettavaksi ja blogattavaksi 

"Lammaskirjasta" tykkäsin sen absurdin riemukkaan irrottelun vuoksi, Kafka rannalla oli perushyvä ja ajatuksia herättävä tarina, IQ84 lumosi minut maagisuudellaan ihan täysin eikä päästänyt irti pitkään aikaan viimeisen sivun jälkeenkään. Odotukset siis olivat korkealla tarttuessani Murakamin uusimpaan.

Värittömän miehen vaellusvuodet onkin hyvä kirja. Tarina etenee sujuvasti eikä missään kohtaa tekisi mieli laskea kirjaa käsistään. Silti olen pikkuisen pettynyt. IQ84 oli niin mahtavan maaginen, että tämän kirjan suorastaan realistinen lähestymistapa ei oikein tunnu miltään. Itse asiassa kaikken kauimmaksi todellisuudesta päästään tässä tarinassa vain unien kuvauksessa.

Tsukuru Tazaki elää väritöntä elämää. Hän toteuttaa lapsuutensa unelmaa olemalla töissä rautatieasemia rakentavassa virastossa. Hän tapailee mukavaa naista, Saraa. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan kohdallaan.  Tsukuru on kokenut HYLKÄÄMISEN. Toisena opiskeluvuotena hänet potkaistiin ulos lukiotovereiden tiiviistä ringistä. Ihan noin vain hänelle kerrottiin, ettei tarvitsisi enää soittaa, eikä kukaan toisista neljästä ystävyksestä haluaisi nähdä häntä enää. Saadakseen elämänsä raiteilleen, Tsukuru lähtee Saran kehoituksesta selvittämään, mistä moinen oikein johtui.

Matka kuljettaa Tsukuroa ensin kotikaupunkiinsa ja sitten vielä kauas Suomeen (!). Suomalainen lukija nauttineekin erityisesti tunnistaessaan tai kuvitellessaan tunnisavansa kuvattuja paikkoja. Myös mökkitunnelma Hämeen saloilla on jotenkin niin kovin tuttu. Matka on myös täynnä symboliikkaa vanhojen tarinoiden soittajien, kuusisormisten ihmisten, sekä tietysti, musiikin kautta. Murakamille tuntuu olevan musiikilla aivan oma erityinen merkityksensä. Tässäkin kirjassa tietty Lisztin kappale tuo mieleen muistoja kadonneesta neidosta kullekin ryhmän jäsenelle eri tavoin. Sekin merkitsee jotain, jos kappale ei muistu mieleen.

Kirjaa lukiessa ei kannata kiirehtiä juonenkäänteiden perässä jotta tunnistaisi kaikki rengasreferenssit tarinan sisältä. Siis ne, kun yhden ihmisen kertomus sisältää elementin, joka toistuu unessa ja sitten taas tulee esille keskustelussa satunnaisen tuttavan kanssa. Musiikkikappale on yksi, kuusisorminen käsi toinen, myös ystävyyden kahlitseva vaikutus tai äkillinen loppuminen toistuvat miltei syklisesti. Murakami on mestari rakentamaan hienovaraisia linkkejä näennäisesti erillisten juonenpätkien välille. Tarkkana ollessaan voi saada erityistä nautintoa huomatessaan hämähäkinverkon hiljaiset väreet lukujen välillä. Oikein skarppina voi miettiä myös erilaisia symbolisia merkityksiä kullekin linkitykselle. Näin lasten flunssakauden rikkonaisten öiden keskellä voi lähinnä todeta, että pitänee lukea kirja joskus uudelleen paremmassa vireystilassa.

Minä siis pidin kirjasta, huolimatta pienestä poikkeamasta ennakko-odotuksiini nähden. Silti en voi estää itseäni ikävöimästä kahden kuun maan vinksahtaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa mikään ei oikeasti ollut miltä näytti ja sattuma tönäisi tarinaa milloin mihinkin suuntaan, vaikkei välttämättä ollut sattuma ollenkaan.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Kello

Jyrki Heino: Kello
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Luutnantti Wennehielm joutuu puoliksi pakosta tutkimaan Kustaa III:n sodassa palvelleen nuoren majurin katoamista. Tutkimukset vievät hänet ympäri Suomea ja aina Pietariin saakka, mutta tapaus muuttuu aina vain monimutkaisemmaksi ja siihen näyttää sekaantuneen yhä laajeneva joukko henkilöitä aina Venäjän salaiseen palveluun saakka. Lopulta peli muuttuu jo hengenvaaralliseksi ja luutnantti joutuu pohtimaan ratkaisun avaimen löytyvän ehkä lähempää kuin luulisikaan.

Kellari kiilasi aikoinaan samantien suosikkieni joukkoon, kun sen luin. Luutnantti Wennehielm on kaikkine traumoineen varsin sympaattinen henkilö ja hänellä on kyky ympäröidä itsensä yhtä mielenkiintoisilla ja mukavilla ihmisillä, kamalista rikollisista puhumattakaan. Jotenkin vain Kello ei ihan yltänyt samalle ihastuksen tasolle.

Jotenkin Kellon tarinan poljento oli vielä Kellariakin hitaampi ja välillä vähän tuntui junnaavan paikoillaan. Paikkakunnat vaihtuvat, henkilöhahmoja kertoo ja murhaajankin ajatuksiin päästiin kurkistamaan, mutta jotenkin jäin kaipaamaan napakkuutta tarinan tapahtumiin. Rikoksen ratkaisukin myös jäi jotenkin pikkuisen hajanaiseksi. Ehkä tarinaan liittyviä paikkoja, ihmisiä ja ajanjaksoja oli vain yksinkertaisesti vähän liikaa yksinkertaiselle dekkarilukijalle.

Pidin kirjasta kuitenkin kovasti. Turku 1700-luvulla (ja muutkin paikkakunnat) ovat aina yhtä kiinnostavia ja Jyrki Heino saakin aikakauden eläväksi. Samalla lukija saa rautaisannoksen tietoa historiasta. Tavat ja tapahtumat nousevat mielenkiintoisesti esille juonen seassa häiritsemättä tarinan kulkua. Itse asiassa historialliset henkilöt ja tapahtumat nivoutuvat juoneen hyvinkin tiiviisti.

Samoin minusta on mukava lukea kuvauksia kirjan henkilöhahmoista. Heitä mahtuu joukkoon niin kansan syvistä riveistä kuin aateliston huipulta. Kaikki ovat inhimillisiä ja useimmiten varsin sympaattisia, vaikkakin aina säätynsä aitoja edustajia.

Myös kirjan kieli on mielenkiintoista. Se on toki modernia suomea, mutta poljennossa on jotain mukavasti vanhahtavaa. Sitä tuntee itsekin solahtavansa aikaan, jossa vuodenajat ja aurinko säätelivät suurelta osin elämänrytmiä. Ei yhtään hullumpi tunnelma kiireisen viikon päätteeksi.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Kotimaista kummaa lahjana blogin lukijoille

Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta oli viime vuonna yksi kirjavuoteni piristävimmistä tuttavuuksista. Jos et vielä ole lukenut, niin nyt kannattaa - Elisa Kirja (ja Kuoriaiskirjat-kustantamo) tarjoaa kirjan ladattavaksi ilmaiseksi allaolevalla koodilla..

Löydät kirjan TÄÄLTÄ. Kirjaudu sisään asiakkaana ja syötä tilauslomakkeessa koodi 

KUMMAAETU (koodi on voimassa 12.10.2014 saakka)

Kuten jo sanoinkin, niin minä tykkäsin kirjasta kovasti. Ajatuksiani kirjasta voi lukea joulukuisesta artikkelista. Kirja on myös uusintakierroksella lukulistallani. 

Kirjan tarjoaa lukijoille Elisa Kirja 

Koukutettu!

Siru Kolu: Me Rosvolat!
lukijana: Hannu-Pekka Björkman
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Hahaa... Sainpas koukutettua! Meidän Kirppumme 10v, joka välttelee kirjoja kuin mätiä munia on jäänyt äänikirjakoukkuun. Se alkoi Sysimetsästä ja jatkui nyt vauhdikkailla Rosvoloiden seikkailuilla. Oli kuulemma kivaa.
Parasta Kirpun mielestä olivat "Ne tappelut! Olen samaa mieltä Hurja-Kaarlon kanssa siitä, että tappelut vaan joka paikkaan..." Hmmph, ihan selkeästi poikakirja-tyyppiä siis...

On kesän alku, kun Vilja ryöstetään. Noin vain hän päätyy päällikkö Hurja-Kaarlon kainalossa Rosvoloiden rosvoautoon ja vangiksi. Hurjat maantierosvot eivät kuitenkaan sitten olekaan niin pelottavia kuin voisi luulla. Suunta otetaan rosvojen kesäjuhlille ja matkan varrella opetellaan rosvouksen hienouksia. Sitten kaikki menee pieleen ja edessä ovat muutoksen ajat niin Rosvoloille kuin Viljallekin.

Rosvoloiden seikkailuissa on pikaisia käänteitä ja hauskoja hetkiä. Aikuisen korvaan jutut ovat välillä ehkä vähän turhaan hauskaksi tehtyjä ja pikkuisen teennäisiäkin, mutta kymmenvuotiaaseen näytti uppoavan. Esikoinen 12v taas kuunteli kaksi ensimmäistä lukua ja jätti sikseen. Ei kuulemma ollut hänelle sopiva kirja. Tiedä sitten oliko kyse tyypistä vaiko parin vuoden ikäerosta.

Henkilöhahmot ovat sopivan yliammuttuja, varsinkin aikuiset. Järjen ääni kuuluukin pääasiassa lasten suusta ja erityisesti Vilja osoittautuu järjestelmälliseksi ja järkeväksi. Hänen ansiostaan Rosvolat saavat ei vain yhtä, vaan useampia merkkirikoksia ja rosvous tuodaan moderniin aikaan. Ehkä lapsia viehättävätkin tarinassa juuri perheen isä ja äiti, jotka syövät lihapullia sinapilla näkkileivän päällä ja haluavat karkkia lounaaksi. Vähän toista kuin salaattia ja muuta terveellistä tuputtava äiti tai nukkumaanmenoajoista naputtava isä...

On kirjassa kuitenkin jonkunlaista opetustakin erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten kompromissit ovat välillä tarpeen. Oli kuitenkin ihana kuunnella kirjaa, joka ei opettamalla opeta vaan painopiste on hauskuudessa.

Kaikkiaan siis varsin oiva äänikirjatuttavuus. Lukijana Hannu-Pekka Björkman oli miellyttävää kuunneltavaa ja tarinan kohkaaminen ei kyllästyttänyt. Rosvoloiden edesottamuksista on tehty muutama muukin kirja, mutta me siirrymme seuraavaksi klassikkoon äänikirjojen osalta. Ehkäpä Hobitin avulla saadaan se esikoinen istumaan paikallaan kirjaa kuuntelemassa :-)

Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Vieras kartanossa

Sarah Waters : Vieras kartanossa (suom. Helene Bützow)
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Vieras kartanossa on taas noussut esille useammassakin blogissa. Kun kirjoitukset ovat olleet miltei järjestään positiivisia ja kirja muutenkin lukulistallani jo pidemmän aikaa, niin pakkohan se sitten oli lukea. Lisäksi tuo kansikuva on aivan mahtava ja aiheutti ihania odotuksen väristyksiä.

Olihan kirja mielenkiintoinen ja ihan koukuttava. Kylätohtori kutsutaan auttamaan yläluokkaista perhettä, joka sodan jälkeen on auttamattomasti köyhtymässä. Perheen poika on vammautunut sodassa, kartano rapistuu silmissä ja äiti tyttärineen koettaa pitää entisiä kulisseja pystyssä. Sitten talossa herää jokin ja asiat liukuvat entistä huonommiksi. On kuin perhe olisi kirottu tai jokin yliluonnollinen haluaisi tuhota viimeisenkin suvun jäsenen.

Kirjassa edetään vähän goottilaisissa tunnelmissa. Mikään ei oikein saa missään kohtaa selitystä, mutta kaikkea kamalaa tapahtuu. On pimeitä käytäviä, koputuksia seinissä ja itsekseen soivia kelloja. Onhan tuossa jännitettä, mutta jotenkin minä väsähdin. Tohtorikin omine kunnianhimoineen on vain kuin kirouksen jatke, vaikka hänen kai olisi tarkoitus auttaa.

Sinänsä juonen rakenne on ammattitaitoinen, vaikkakin perinteinen, ja ihan mielenkiintoinen. Henkilöhahmot ovat kaikessa karuudessaan vähän karikatyyrejä ja tuttuja muistakin ajankuvauksista. Parasta kirjassa oli englantilaisuus ja englantilaisen maalaiskylän rakenteiden ja ihmisten kuvaus keskellä suurien muutosten aikaa.

Pidin Watersin toisen romaanin, Silmänkääntäjän, yllätyksellisyydestä. Ehkä odotin liikaa samanlaisia hämäyksiä ja käänteitä tämänkin romaanin suhteen ja jouduin siksi pettymään. Vaikka kirjaa lukee mielellään ja se onkin kaunista kieltä luettavaksi, jää juoni kuitenkin jotenkin junnaamaan paikalleen. Se tärkeä käänne tai kohokohta jää lopulta kuitenkin saavuttamatta ja lukija jää tohtorin kanssa miettimään, mitä oikein tapahtui.

Kenen muuten ajattelette olleen sen vieraan kartanossa ?

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Dekkariviikon päätös - "Nuorna vitsa väännettävä"

Löytyiskö vaikka täältä ? 

Johanna Hulkko : Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Dekkariviikko päättyy, mutta dekkarien lukeminen ei. Kovin montaa kirjaa ei viikossa ehdi, mutta aika hyvin palasin omien lempparityylieni pariin, siis dekkareiden osalta.  Näitähän ovat historiallinen dekkari ja perinteinen "kuka sen teki" - Vähän tuli pohdittua (tietysti) dekkareita ja ruokaakin.

Dekkarit ovat tyylilaji, jonka pariin voi päätyä hyvinkin nuorena ja sen parissa kasvaa aikuiseksi. Minä olen lapsena kahlannut läpi Viisikot, Seikkailu-sarjan, SOS-sarjan, Salaisuus-sarjan, 3 Etsivää -sarjan ja tietysti myös Neiti Etsivä -sarjan. Niistä oli sitten luonnollista siirtyä Christieiden kautta kaikkiin muihin jänniin aikuisten dekkareihin. Suomalaisia lapsille suunnattuja sarjoja taisi pääasiassa edustaa Susikoira Roi, mutta nykyajan mukuloita hemmotellaan monenlaisilla etsivä-tarinoilla.

Viimeksi käsiini osui Johann Hulkon Geoetsivät -sarjan aloitusosa Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus. Se on erityisesti vähän pienemmille koululaisille sopiva, mukavasti lasten elämää ja geokätköilyä kuvaava kirja. Kesäloma alkaa ja Raparperi ystävineen viettää leppoisia päiviä etsien geokätköjä kotinsa lähettyvillä, metsässä retkeillen ja poikien kanssa kinastellen. Sitten Sallin kännykkä katoaa ja metsästä löytyy outo käärö.

Kirjassa on sopivasti jännitystä tuollaisille alle kolmasluokkalaisille, mutta sitä isommat ehkä kaipaavat jo vähän hurjempaakin toimintaa. Toisaalta myös aikuinen luki mielenkiinnolla kuvausta kätköjen etsimisestä ja harrastuksen kuvauksesta yleensä. Oikein teki mieli lähteä itsekin löytöretkelle.  Kirjan henkilöt ovat värikkäästi kuvattuja, mutta uskottavia. Tyttöjen ja poikien välinen kilpailu(kiusan)henki muuttuu mukavasti kaveruudeksi tarinan edetessä. Juuri tuollaistahan se taisi olla.

Nyt pitää enää saada nuo omat muksut (tai ainakin se kohderyhmään täysin kuuluva 9v) innostumaan kirjan lukemisesta. He ovat geokätköjä jo jonkun verran etsineetkin, joten ehkä sillä aiheella saisi kirjan edes avautumaan. Ei ole poika tainnutkaan tänä kesänä lukea vielä ensimmäistäkään riviä mitään kirjantapaista.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Jospa sitä kuitenkin - ja sitten tuli Kultarinta

Anni Kytömäki : Kultarinta 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Minä olen lopen kyllästynyt Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja varsinkin sodista kertoviin kirjoihin - KORJAUS, minä olin lopen kyllästynyt. Sitten tartuin kuin vahingossa Tommi Kinnuksen kirjaan Neljäntienristeys ja tykkäsin. Sitten... vähän varovaisesti, myönnetään, aloitin lukemaan Anni Kytömäen teosta Kultarinta - ja lumouduin.

Kultarinta on tarina Suomen itsenäisyyden alusta sotien kynnykselle. Kansalaissota, jakautunut kansa ja pienet ihmiset aatteiden jaloissa nousevat esiin rikkaina ja raastavina. Silti pääpaino ei olekaan historiallisissa tapahtumissa, vaan yhden perheen kohtalossa. Siinä, miten ihmisten kohtalot kietoutuvat aiempien sukupolvien kokemuksiin aina siihen aikaan saakka, kun suomalaiset asuivat osana metsää ja osasivat puhua karhujen kanssa.

Erik haluaa tutkia metsää, sen eläimiä ja kasveja. Lidian ajaa nälkä muuttamaan maailmaa kirjoituksillaan. Niin taustat kuin tapahtumat vetävät heitä erilleen, jokin niitä vahvempi taas kohti toisiaan. Kaiken keskelle saapuu Malla - pieni, kiltti tyttö, jota kukaan ei kuuntele ja joka kantaa kaiken taipuen ja hiljaa. Hänen sisällään kytee kuitenkin voima, jonka vapauttavat valloilleen metsä ja  karhun kanssa puhuva poika.

Minä nautin kirjan mystisestä tunnelmasta, siitä miten kansantarut kietoutuivat historian tapahtumiin ja ihmisten tekoihin. Elämä voi olla julmaa ja ihmiset vielä julmempia. Joskus sitä on musertua sukupolvien paineen alle, toistaa kaavaa, mutta toisinaan jostain löytyy tahto lähteä muualle ja tehdä toisin. Suomalaisten kantavana voiman- ja elämänlähteenä on kautta aikojen ollut metsä. Vaikka karhut ehkä ovat lähteneet, on suojelija yhä paikalla vähintäänkin vaaran muoton jähmettyneenä. Kiertämällä puun oikeaan suuntaan saa muotonsa muuttumaan metsän kuningaskin. Ehkäpä kirjan perinpohjainen suomalaisuus vetoaa johonkin primitiiviseen osaani - olisi mielenkiintoista kuulla, millä tavalla kirjan kokisi eri kulttuuritaustasta tuleva. Ymmärtäisikö hän metsän lumon ?

Kytömäen kirjassa on yli 600 sivua. Silti se ei tuntunut pitkältä. Kirja on täynnä synkkiä ja pelottavia tapahtumia. Silti se ei masentanut. Ihmiset tekevät tarinassa kaikkensa erottaakseen. Silti rakkaus pitää pintansa, oli se sitten ihmisen tai tarujen hahmon sydämestä. Tämä kirja on täynnä toivoa. Tämä kirja pitää lukea, jotta sen taian tuntee. Aihe on toistettu ja miltei luuhun saakka kaluttu, mutta tunnelma ihan omanlaisensa.

Ei tässä voi muuta kuin antautua. Ehkäpä sitä ajan myötä pystyisi vähän analyyttisempaankin käsittelyyn, mutta en ole ihan varma haluanko. Tällä hetkellä en saa mieleeni, mitään parannusta vaativaa. Tuntuu hyvältä olla lumoutunut. Nykyään tähän leijuvaan olotilaan pääsee uusilla kirjoilla kuitenkin niin kovin harvoin.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

#Twitterkirjasta medialle

Sitä pääsi  pieni bloggaajakin Suomen valtamedioiden mukana seuraamaan Tuomas Enbusken ja Alexander Stubbin uutuuskirjan julkkareita. Kaikkihan nykyään tuijottavat koneistaan ja puhelimistaan tauotta twiittejä ja piipittävät takaisin omia mietteitään - tai no, melkein kaikki. Niille muille ovat valtakunnan tunnetuimpiin kuuluvat twittereläimet kirjoittaneet ohjeopuksen nimeltään  #Twitterkirja.

Vielä en ole kirjaa hankkinut käsiini, mutta tarkoituksena olisi. Kirjan sisällöstä siis enemmän myöhemmin. Tällä kertaa keskitytään herrojen puheeseen haastattelun aikana. Heräsi nimittäin muutamia omiakin kysymyksiä aiheeseen liittyen. En ollut huomannut varata haastatteluaikaa etukäteen erikseen, joten pitänee ottaa herra Stubbia hihasta, kun seuraavan kerran osutaan lähimarketissa lihatiskille vierekkäin.


Twitterin merkityksestä informaatiokanavana  

Stubb kertoo seuraavansa noin 1600 twiittaajaa ja häntä seuraa 110 000 (+ minä, joka ryhdyin uteliaisuudesta seuraajaksi heti tilaisuuden jälkeen). Poliitikolle Twitter (ja some yleensä) on kuulemma kullanarvoinen työkalu tavoittaa suuria määriä ihmisiä. Tämän ymmärrän oikein hyvin. Eihän missään muualla saa samalla tavalla jatkuvasti kiinni suurta määrää äänestäjiä, jotka parhaassa tapauksessa vielä ryhtyvät dialogiin kanssasi.

Niin, se dialogi. Kun seuraa 1600 twiittaajaa, niin pystyykö Twitterin kautta tulevaa informaatiotulvaa suodattamaan ja reagoimaan oikeisiin asioihin. Twiittien sisältämä viesti on myös erittäin lyhyt. Voiko siitä saada oman mielipiteen muodostamiseen tarvittavan tiedon - oli asia sitten ilmaistu miten ytimekkäästi tahansa?

#bloggarinkysymys numero 1 onkin erityisesti Stubbille, mutta toki myös Enbuskelle. Onko Twitter teille informaatiokanava itsessään, vaiko kanava informaation luokse ?

Itse olisin enemmän tuota jälkimmäistä koulukuntaa, vaikka toki hieman aiheesta riippuen. Stubb totesi osuvasti, että sosiaalinen media ei tee vallankumousta vaan ihmiset, vaikka Twitteristä onkin kohkattu esim. arabikevään osalta. Samoin minusta ei twiitti tee informaatiota, mutta voi ohjata sen lähteille tutkimaan taustoja ja saamaan lisää ymmärrystä.


Twitterin käytön demokratisoitumisesta 

Sekä Stubb että Enbuske vaikuttivat tyytyväiseltä Twitterin käytön demokratisoitumisen suhteen. Enää twiittejä eivät lähetä vain internet-eliittiin kuuluvat vaan myös ihan tavalliset some-tallaajat. Tämä tarkoittaa myös twiittien määrän vähittäistä moninkertaistumista. Missä kulkee raja ? Koska Twitteristä tulee massa mitäänsanomatonta lausehälinää vai tuleeko ?

Enbuske näki tulevaisuudenkin some-viestinnän Twittertyylisenä, lyhyenä ja ytimekkäänä. Stubb taas olettaa ajantasaisuuden lisääntyvän entisestään, tyyliin kamera silmässä ja suoraa kuvaa elämästä. Ehkä, mutta minua kiinnostaisi...

#bloggarinkysymys numero 2 : Missä kulkee Twitterin raja ? Milloin twiittien massa ylittää poliitikonkin käsittelykyvyn ?


Mitä muuta jäi mieleen ? 

No, ainakin jäin ihastelemaan Stubbin punaisia kenkiä - tykkäsin.
Lisäksi hämmästelin, ettei hän ollut lukenut aikaisemmin e-kirjaa. Aloitti kuulemma nyt lukemalla oman kirjansa. No, siitä se lähtee...

Enbusken konstailemattomuus viehätti : "Yhtään twiittiä en ole poistanut jälkikäteen - välillä hävettää, kun on humalassa laittanut..." Anteeksi kuulemma voi sentään pahimpia pyytää. Aitoa kommunikointia siis ? Kännitwiiteistä kiinnostuneiden kannattanee seurata aihetunnistetta #kaato...


Haastattelussa kysymyksiä esitti kirjan kustantajan eli Otavan Jarkko Vesikansa. Bloggaaja kuunteli.

 #Twitterkirja on ensimmäisen kahden viikon ajan saatavilla vain Elisa Kirja -palvelussa. 

Lopussa tahti kiihtyy ja bloggari koukuttuu

Stieg Larsson : Tyttö joka leikki tulella
Elisa Kirjalta kuunneltavaksi osana äänikirjakampanjaa 

Äänikirjat ovat ihania ja koen nyt melkein fyysisiä vierotusoireita, kun ei bussimatkoja varten ole tullut vielä hankittua seuraavaa kuunneltavaa. Pitää vain vähän miettiä - ottaako heti perään trilogian kolmas osa vai haukatako kevyempi välipala, vaikka okkultisen etsivän seikkailujen jatkoa kuuntelemalla ? Taidan kallistua tuohon jälkimmäiseen.

Millenium-trilogian ensimmäinen osa oli koukuttavaa kuunneltavaa, mutta tämän toisen osan kanssa jouduin hivenen taistelemaan. Piti lukea 40 osaa (88:sta) ennen kuin varsinainen rikos edes tapahtuu. Olihan Lisbeth Salanderin seikkailuja trooppisella saarella ihan viihdyttävä kuunnella, mutta lievää haahuilua juonessa tuntui tapahtuvan. Sitten, kun viimein päästiin asiaan ei tutkimuskaan tuntunut etenevän oikein millään.

Stieg Larssonilla oli taito viedä tarinaa eteenpäin usean henkilön näkökulmasta ja toimista käsin. Se luo tarinaan syvyyttä ja monisävyisyyttä. Samalla tekniikka kuitenkin myös välillä hidastaa juonen etenemistä, kun jokaisen yksityiskohdan ymmärtäminen pitää avata henkilö henkilöltä. Samoin selvitykset siinä, mitä joku söi tai laittoi päälleen tai teki kotiin saavuttuaan alkaa välillä vähän "ottamaan päähän". Liian iso määrä detaljeja käy pidemmän päälle raskaaksi, vaikka täytyy myöntää niissä piilevän myös osa Larssonin kirjoittamisen viehätyksestä.

Ja silti... kyllä minä taas niin koukkuun jäin, että kolmas osa on varmaan pakko hankkia kuunneltavaksi jossain välissä. Viimeinen kolmannes oli taas oikein kunnon jytinää ja tahti vaan kiihtyi loppua kohti. Oli ihan pakko keksiä koneetonta tekemistä keittiössä, että sai kuunneltua tarinan loppuun. Voitte uskoa, että meillä pilkottiin erinäisiä määriä kasviksia ruokaa varten kirjan viimeisten lukujen aikana. Olen nimittäin todennut, että julkisilla liikkumisen tarpeen puuttuessa, ovat keittiötyöt oiva "syy" äänikirjalle...

Yleensäkin on tässä tullut selväksi, että äänikirjat ovat sopivaa seuraa monessa tilanteessa. Kaikenlainen odottaminen on mukavampaa kirjan seurassa, julkisilla kulkemisen viemä aika ei harmita yhtään, pihahommat sujuvat ja kävely kulkee kuin itsestään - näin ihan vain muutamia mainitakseni. Lisäksi puhelimella kuuntelu on aika huomaamatonta ja vaivatonta, ja jättää vielä kädet ja silmät vapaiksi muuhun tarpeelliseen. Ehdottoman suositeltavaa ajanvietettä siis.

Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Yöpartio - venäläistä fantasiaa

Sergei Lukjanenko : Yöpartio 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Meilä on hyllyssä ollut jo useamman vuoden kaksi dvd:tä - Yöpartio ja Päiväpartio. Minä olen ne ohittanut tyynesti miehisinä rymistelyfilmeinä, mutta mitä ilmeisemmin minun pitää tarkistaa käsityksiäni ja ehkä jopa katsoa filmit. Tulin nimittäin lukeneeksi tässä Sergei Lukjanenkon Yöpartion kirjana.

Kyseessä on mielenkiintoinen tuttavuus. En ole ikinä ennen lukenut venäläistä, oikein Moskovaan sijoittuvaa fantasiaa ja se onkin ihan omanlaistaan. Kirjan maailmasta löytyvät vampyyrit, ihmissudet ja velhot, niin kuin kunnon fantasiakirjasta tuleekin löytyä, mutta tunnelma on jotenkin normifantasiaa synkempi, päähenkilöt venäläisen tunteellisia ja dramaattisuuteen taipuvaisia. Yhteiskuntakin muistuttaa jotenkin kieroutuneella tavalla käsitystäni neuvostoajan valvontakoneiston hallitsemasta itänaapurista.

Yöpartion maailmassa on tietysti myös Päiväpartio. Yöpartiossa "hyvikset" eli valkean puolen edustajat vahtivat "pahiksia" tai tarkemmin ottaen sitä, että ihmissudet, vampyyrit ja mustat velhot noudattavat aikoinaan hyvän ja pahan välille tehtyä tasapainon sopimusta. Kumpikin puoli saa joskus luvan tehdä itselleen ominaisia tekoja, mutta se tarkoittaa aina myönnytystä myös vastapuolelle.

Antonin on Yöpartiossa työskentelevä keskitason velho. Tahtomattaan hän sotkeutuu suurvelhojen väliseen taisteluun ja tekemään tekoja, joiden oikeutus ei olekaan sopimuskoodin osalta niin itsestäänselvää. Taistelutoveruus, rakkaus ja uskollisuus joutuvat koetukselle, kun suuret voimat liikuttelevat "ihmisiä" kuin tahdottomia pelinappuloita.

Yöpartion rakenne helpottaa tarinassa kiinnipysymistä. Kirja koostuu useammasta tapauksesta, joita Antonin joutuu selvittelemään. Yhdessä ne muodostavat kehystarinan ja yksityiskohdat selkiytyvät juonen edetessä, tai ainakin näyttävät selkiytyvän. Kirjaa luki mielellään osittain juuri siksi, että kaikki tuntui mahdolliselta. Lukjanenko ei ole seurannut fantasiakirjallisuuden peruskuvioita orjallisesti vaan kääntänyt lukijan odotukset omaksi edukseen.

Kirjasta tekee mielenkiintoisen tietysti jouhevasti etenevä kokonaistarina, mutta myös mustavalkoisen muuttuminen harmaaksi tarinan edetessä. Ovatko kaikki keinot sallittuja jalon päämäärän vuoksi ? Kuinka paljon voi ihmiseltä ottaa ennen kuin hän päättää antamisen riittävän ? Kuten sanoin, mielenkiintoista ja Antoninin tarina jatkuu seuraavassa osassa, Päiväpartio. Sekin lienee luettava.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Viikkopuhinaa, Nuku hyvin Punahilkka ja kirjatarjouksista

Kiireiden keskellä kermarahka ja suklaacookie auttavat rentoutumaan

Olipas viikko. Paljon kaikkea kivaa tekemistä, työkiireitä (joista aika iso osa juuri tuota kivaa tekemistä) ja kaiken lisäksi ihanan aurinkoinen keli, joka suorastaan pakotti myös iltaisin ulos, yleensä hiekkalaatikolle. Tohina on näkynyt blogissakin eli päivitys pysähtyi hetkeksi...

Kun selvittiin pääsiäisviikonlopusta niin seuraava rutistus oli keskiviikon E-kirjamessut. Monta tuntia ihania ihmisiä ja mielenkiintoisia haastatteluja. Itse istuin Elisa Studiolla oikein aitiopaikalla ja twiittasin minkä kerkesin ja sormet kestivät. Hurjan kivaa, mutta hurjan rankkaa.

Niin, ja minulla on ilouutinen kaikille teille, jotka nyt harmittelette, ettette ehtineet linjoille mukaan kuuntelemaan Outi Pakkasta, Jarkko Sipilää, Saskia Salomaata, Lassi Junkkarista ja muita mielenkiintoisia vieraita. Haastattelut ovat kuunneltavissa ja katseltavissa allaolevan linkin kautta ja tulevat oikein YouTubeenkin vielä!

Klikkaa katsomaan ohjelmaa TÄÄLTÄ

Samoin muuten Elisa Kirjan messutarjoukset ovat päällä vielä pari päivää. Tänään tarjolla on Jari Järvelän Tyttö ja pommi 3,90€, huomisen ja ylihuomisen tarjoukset ovat vielä yllätyksiä.


Eeva Tenhunen : Nuku hyvin Punahilkka
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Messujen teemaan liittyen ehdin tohinasta huolimatta myös vähän lukemaan e-kirjoja sekä kuuntelemaan äänikirjaa... Viikon suosikikseni nousi Eeva Tenhusen Nuku hyvin Punahilkka. Dekkari on julkaistu alunperin jo 70-luvulla ja on nyt CrimeTimen valikoimissa. Alkuperäisenä painettuna versiona kirja tuskin on yleisesti enää löydettävissä, mutta sähköinen versio on nyt sitten kaikkien saatavilla.

Hyvä, että on saatavilla sillä minä ainakin pidin kovasti. Aiemminkin Tenhunen on minua viehättänyt sellaisella vähän vanhanaikaisella ja hiukan naiivilla kerronnallaan. Jotenkin tuntuu, että paha maailma on noissa kirjoissa kovasti kaukana, vaikka julmista murhista kerrotaankin. Ristiriitaista ? Ehkä, mutta todennäköisesti kyseessä on enemmänkin nykykirjojen väkivaltaiseen ja rankkaankin dekkarikirjallisuuteen tottuneen 2000-luvun lukijan nautinto levollisen rytmin parissa. Vähän jotain samanlaista kokee Agatha Christien ja muiden klassikkodekkareiden parissa ja Tenhunenhan on kotimaista klassikkoa parhaimmillaan.

Nuku hyvin Punahilkka kertoo nuoren opettajattaren, Ullan, seikkailuista syrjäisen kirkonkylän koululla. Opettajakuntaan mahtuu monenlaista kulkijaa, joilla kaikilla on takanaan jonkunlaisia ongelmia. Koulun rehtori, ihana Tuomas on heidät kaikki pelastanut joukkoihinsa. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan niin auvoista kuin voisi kuvitella ja tapahtuu murha. Ulla joutuu tapahtumien keskipisteeseen, kun häntä epäillään murhaajaksi. Onneksi ystävät haluavat selvittää tapauksen ja löytää oikean surmaajan.

Kirja oli hyvällä tavalla jännittävä. Sen takia ei menetä varsinaisesti yöuniaan, mutta jännitys pysyy viime sivuille saakka. Ainakaan minä en murhaajaa osannut arvata suoralta kädeltä. Kirja kuuluu CrimeTimen Dekkareiden helmiä-sarjaan ja onkin helmi genressään. Ehdottoman sopivaa lukemista vaikka aurinkoiseen kevätviikonloppuun.

Pirskasen miniän tiikerikakku - Ruokaa romaaneista XI

Metropoliitta Panteleimon : Murha kirkonkylässä 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Kun kirkonkylän sillan alta löytyy naisille mieleinen ja pullolle tuttu mies, on johtopäätöksenä automaattisesti kostean illan traaginen onnettomuus. Sitten alkaa kuulua todistajahuomioita, joiden perusteella ryhdytäänkin tutkimaan murhaa.

Kirkonmiehen kirjoittama dekkari on tietysti kiinnostava jo ihan senkin takia, että lajityyppiä ei ihan heti ajattelisi ammattikuntaa lähimmäksi. Kirjan luettuani toki yhteydenkin ymmärtää. Se ei nimittäin dekkarina ole mikään erinomaisen jännittävä tai edes yllättävä, mutta tarinan henkilögalleria tuo esille ihmisten murheet ja mietteet sellaisena kokoelmana kuin voikin oletta ihmisiä koko ikänsä kuunnelleen sielunpaimenen ne kirjoittavan. Lievästi nuhdellen, mutta ymmärtäväisesti. Koko kirjan sävy on sellainen lempeä huokaiseva. "Voi teitä..."

Tietysti tunnelma voi johtua ihan ajankuvauksestakin. Sodanjälkeisen Suomen idyllinen (ainakin pinnaltaan) kyläelämä levittäytyy lukijalle vähän Suomi-filmin tyyliin. Sitä olikin hauska lukea. Samalla kirja kuitenkin nostaa esille myös jännitteitä - kylän asukkien moraalikäsitykset vaihtelevat ja toisten paheksuma on toisten onni, sodan jälkeinen maanjako evakoille nostattaa tunteita maanomistajissa eivätkä kulttuurierotkaan ole aina helposti ylitettävissä.

Kaikkiaan kirja oli sellainen mukavasti luettava välipala, samoin kuin siitä mieleen jääneet perinteiset leivonnaiset eli evakkotalossa leivotut karjalanpiirakat ja Pirskasen talon miniän hirviömäisen anoppinsa silmien alla leipoma tiikerikakku.

Karjalanpiirakoita olen tehnyt vain kerran elämässäni ja taidan jatkossakin ne ostaa valmiina, mutta tiikerikakkua tuli tuossa leivottua kirjan inspiroimana poikien pääsiäisloman alun kunniaksi. Tällä kertaa hitusen appelsiinilla maustettuna, kun pöydältä hedelmäkulhosta löytyi vielä yksi luomuappelsiini.


Appelsiininen tiikerikakku

200g pehmeää voita
2dl sokeria
3 kananmunaa
4dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
vaniljaa myllystä
1dl kevytmaitoa (tai kermaa)
2rkl kaakaojauhetta
yhden appelsiinin raastettu kuori ja 1rkl sen mehua

Hiero voi ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Voitele ja jauhota koneen pyöriessä kakkuvuoka ja laita uuni lämpiämään 175 asteeseen.

Lisää voi-sokerivaahtoon kananmunat yksitellen, jokaisen jälkeen voimakkaasti vatkaten. Sekoita jauhot, vanilja ja leivinjauhe keskenään. Lisää ne taikinaan erissä vuorotellen maidon kanssa hyvin sekoittaen.

Ota taikinasta kolmasosa erikseen toiseen kulhoon ja sekoita siihen kaakaojauhe ja appelsiinin kuori ja mehu.

Laita kakkuvuokaan pohjalle vaaleaa taikinaa, nostele päälle kerros kaakaolla maustettua ja laita lopuksi vielä vaaleaa.

Paista uunissa n.50min. Koita tikulla kypsyys. Anna jäähtyä hetki vuoassa ennen kumoamista.

p.s. jos haluat nähdä muut ruokaa romaaneista postaukset, niin kurkkaa sivupalkista samanniminen hakulinkki tai klikkaa TÄHÄN

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Donna Tartt : Tikli

Donna Tartt : Tikli 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Tämä huhtikuun alku on blogissa mennyt ihan ruoaksi ja ruokakirjoiksi, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö olisi lukenut muutakin. Työn alla vain sattui olemaan aikamoinen järkäle eli Donna Tarttin Tikli.

On ihanaa aina välillä löytää paksu kirja, johon voi oikein upota pelkäämättä sen loppuvan liian nopeasti. Kaiken lisäksi Tiklin tarinaan jää vähän koukkuunkin ja haluaa lukea Theon seikkailut loppuun saakka. Juoni on myös sellainen, että mitä tahansa voi tapahtua ja odottamattomat käänteet ovat ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Mielenkiintoista siis.

Lapsuuden tragedia heittää Theon hulttiomaisen isän hoteisiin ja siitä yhä kaltevammalle pinnalle. Pelastusrenkaana vuosien halki kulkee vanha ja arvokas maalaus, jota Theo kuljettaa mukanaan. Pienessä maalauksessa hehkuva lintu antaa toivoa paremmasta ja kertoo jostain pysyvästä kun kaikki ympärillä tuntuu katoavan tai vääntyvän jotenkin oudosti kieroon. Maalaus kuitenkin myös on jumittanut Theon menneisyyteen, vanginnut ketjulla kiinni tragediaan samoin kuin maalauksessa lintu on kiinni orressaan.

Tarina siis on mielenkiintoinen, juonenkäänteet yllättäviä ja henkilöhahmotkin moninaisia. Mikä siis kuitenkin vähän tökki ? Miksi en ole varauksettoman innostunut ? Ehkä siksi, että kirja on niin kovin amerikkalainen. Se on sellainen "Woody Allen ja Siri Hustvedt"-amerikkalaiseksi mielessäni luokittuva. Särkyneitä mieliä, tuskaista epäröintiä, huumeita, kärjistetysti sekä muille pahaa tahtovia että aikomattaan tekeviä henkilöhahmoja. Kaikki tuntuvat vain luisuvat huijausten, rikosten ja väkivallan maailmaan ilman mitään mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa. Huoh... mitä tapahtui amerikkalaisen unelman maalle, jossa kovalla työllä ja hyvällä tuurilla löytää onnensa ? Joskus olisi kiva lukea vähän, noh, kauniimpaakin juttua. Tällä pelillä minä en koskaan halua jalallanikaan astua kyseiselle mantereelle. Hulluja nuo amerikkalaiset.

Tiedän, ei pidä yleistää ja fiktio on vain fiktiota. Siksi minä kirjan luinkin loppuun sen ajoittaisesta raskaudesta huolimatta. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen. Lievä ärsyyntyminen nousikin mielessäni pinnalle vasta 2/3 osaa kirjasta jo kahlattuani. Kaikkiaan tämä onkin suositeltavaa lukemista ja voittihan Tartt juuri Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Vähän tietysti jää mietityttämään myös palkinnon antajien käsitys amerikkalaisesta elämästä, jonka ansioituneesta kuvaamisesta palkinto käsittääkseni ainakin osittain myönnetään.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta 

Lempeää tipukirjallisuutta : Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen : Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta
(on muuten tarjouksessa maaliskuun loppuun näköjään)

Olin tämän kirjan suhteen pikkuisen epäluuloinen. Chicklitiä, jonka on kirjoittanut yksi Suomen kirjallisuuden uusista kirkkaista tähdistä ja joka on julkaistu lehden jatkokertomuksena. Sen on pakko olla sellainen vähän väkinäinen purskahdus, jossa myötähäpeä on enemmänkin kirjailijan kuin kirjan päähenkilön puolesta. Sitten luin muutaman positiivisen puolelle kallistuvan blogikirjoituksen kirjasta ja kävi niin kuin monesti ennenkin. Oli pakko lukea ja muodostaa oma mielipide.

Tämä on erilainen Pulkkinen. Aiemmin lukemani Raja ja Totta eivät oikein täysin vakuuttaneet. Ihan hyviä ja hyvin kirjoitettuja, mutta... Iiris Lempivaaran luettuani aloin miettimään häiritsevän tunteen tulleen siitä, että Pulkkisen ääni tuntuu melkein olevan omimmillaan tällaisessa vähän kevyemmässä tyylilajissa. Ärsyttikö aiempia lukiessa minua juuri se, että kirjoittajan äänen pieni pirskahtelevuus ja kerronnallisuus mielessäni yhdistyvät kuitenkin enemmän viihdekirjallisuuteen kuin "vakavaan nykykirjallisuuteen"? Tiedä häntä. Sen tosin tiedän, että syy on kyllä tuossa tapauksessa täysin lukijan aiemmissa lukukokemuksissa ja aivoitusten kiemuroissa eikä kirjoittajan taidoissa.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on lempeää chicklitiä. Päähenkilöllä on vaikeaa - kyllä. Kulta jättää 7 vuoden yhteiselon jälkeen ja samalla tuntuu katoavan päähenkilön elämän kiintopiste. Päähenkilö joutuu hieman outoihin ja noloihin tilanteisiin - yllä juu, aina välillä, mutta silti tätä kirjaa lukiessa ei tarvitse kiemurrella myötähäpeän kourissa. Iiris kyllä selviää ja mikä ei tapa se kasvattaa, vai miten se meni?

Kirjassa on myös paljon herkkyyttä. Kuvaus sisarentyttären syntymästä on yksi kauneimpia synnytyskertomuksia, joita olen lukenut. Ei siinä varsinaisesti mitään ihmeellistä ollut ja kertojanakin oli itse on onnistunut tavoittamaan jotain oleellista maailman ihmeellisimmästä ja samalla maailman tavallisimmasta tapahtumasta.

Ihan perustipuilua Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ei ole. Päähenkilön pohdinnat ulottuvat hitusen vaatekaappia ja miesten silmien väriä syvemmälle. Vakavammat aiheet uivat lähempänä pintaa kuin yleensä saman tyylilajin kirjoissa, jotka käsittelevät niitä ehkä enemmän tapahtumien ja käänteiden kuin päähenkilön ajatusten ja toimien kautta. Siinä taitaa näkyä Pulkkisen "vakavan nykykirjallisuuden" tausta. Hänen käsittelytapansa ei kuitenkaan yhtään tuhoa viihteellisyyttä. Se tekee tarinasta (varsinkin lopusta) perinteisiä viihdeloppuja hämärämmän, mutta sehän ei välttämättä ole yhtään huono asia.

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Äänikirjakoukussa - Stieg Larsson : Miehet, jotka vihaavat naisia

Stieg Larsson : Miehet, jotka vihaavat naisia
äänikirja : lukijana Kari Ketonen
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Miksi siivoaminen ja silittäminen on nykyään kivaa? Miksi ei yhtään harmita, vaikka ruokaa varten pitäisi pilkkoa enemmänkin kasviksia ja juureksia? Miksi julkisilla paikasta toiseen siirtyminen on nyt hupia? No, siksi kun on äänikirjat! Minä olen äänikirjakoukussa. Vielä kun keksisi, miten voisi hyvin tiskata samalla... Nyt veden kohina vähän häiritsee ja märät kädet hirvittävät.

Viimeisimpänä olen kuunnellut Stieg Larssonin Millenium-sarjan ensimmäisen osan eli  "Miehet,jotka vihaavat naisia". Jo vuosia sarja on ollut lukulistallani. Jostain syystä kirjat vain eivät ole tulleet sopivasti missään vastaan ja ylenmääräinen kohkaus vähän harmitti. Sitä paitsi, minä kuvittelin kirjan jotenkin ihan toisenlaiseksi. Odotin sellaista kansainvälisen suurrikollisuuden kuvausta, joka veisi ajatukset enemmänkin James Bondin touhuihin kuin kotoiseen Ruotsiin. En tiedä, mistä tuollainen ennakko-odotus oikein on päässyt syntymään, mutta yllätyin mieluisasti.

Tarina kertoo taloustoimittaja Mikael Blomqvistin ongelmista lavastetun jutun parissa. Jutun mentyä oikeuteen, on edessä nopea alamäki. Sitten hänelle tarjotaan tilaisuutta ryhtyä tutkimaan teollisuusmagnaatti Vagnerin sukua kronikan kirjoitusta varten. Todellinen tavoite on kuitenkin selvittää vuonna 66 kadonneen Harriet Vagnerin kohtalo. Pian Mikael huomaa tarvitsevansa tutkimukseen lisäapua ja palkkaa assistentikseen Lisbet Salanderin, sosiaalisilta taidoiltaan vajavaisen, mutta tutkijana ylivomaisen nuoren naisen. Yhdessä he kokoavat palapeliä ja muodostuva kuva on karmeampi kuin kukaan osasi kuvitella.

Toki kirjassa on linkkejä kansainväliseen rikollisuuteen, mutta pääasiana ovat kuitenkin Vagnerin suvun ihmiset ja tapahtumat. Juoni on aika perinteinen, mutta sen eri haarat limittyvät sopivasti ja tarina pysyy hyvin kasassa. Rytmiltään kirja on aika verkkainen. Odotin enemmän suuntaan ja toiseen kohkaamista, mutta välillä tuntui, ettei tapahtunut yhtään mitään. Se on sekä hyvä, että huono asia. Kuunneltuina hitaus ja tarkat kuvaukset välillä kyllästyttivät, mutta toisaalta hitaus tuo ihan oman tunnelmansa. Lisäksi aika monisärmäisessä tarinassa on helpompi pysyä kärryillä, kun ei mennä ihan vauhkona.

Henkilöhahmoina Mikael Blomqvist on sympaattinen ritari valkoisessa haarniskassaan, välillä vähän ärsyttävyyteen saakka. Lisbet Salander taas on vastapainona hyvinkin epätodennäköinen kumppani moraaliselle reportterille, mutta onhan hän mielenkiintoinen hahmo. Muutkin kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia ja pääsevät vähän yllättämäänkin tarinan edetessä.

Juonesta ei nyt tässä viitsi kertoa sen enempää, jos jollain nyt on tämä vielä lukematta. Todettakoon vain, että onneksi en ole syntynyt rikkaaseen teollisuussukuun. Miljöökuvauksena oli mielenkiintoista lukea Ruotsista. Se tuntui jotenkin niin tutulta ja sitten ei kuitenkaan. Siinä tuli suomalaislukijalle varmaan ihan oma fiiliksensä - vaikka niinhän se tietysti tulee melkein aina skandidekkareita lukiessa.

Kaikkiaan hyvin tehty ja erittäin kuunneltava tarina - kaikki 19 tuntia. Silti en ehkä ihan ymmärtänyt, mistä se hurja hypetys silloin kirjan ilmestymisaikana oikein johtui. On niitä muitakin hyviä dekkareita. Ehkä kirjassa kuvattu teknologian hyödyntämien ja hakkerointi oli silloin vuosituhannen vaihteessa jotenkin vielä suhteellisen uutta ?

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta