(Luku)päiväkirja: Elämänlangalla

Anneli Kanto on minulle aiemmin tuttu Rottien pyhimys-kirjasta ja Näkijä-dekkarisarjasta. Toki hänellä on muitankin kirjoja, mutta nuo olen tullut lukeneeksi. Kirjailijan päiväkirjamerkintöjä kuulosti mielenkiintoiselta, mutta en tiedä, miksi jotenkin odotin sota-ajan juttuja, vaikka toki tiedän, ettei kirjailija ole tarpeeksi vanhan sen ajan historiaan. Väsyneenä ei vissiin jaksanut miettiä pidemmälle ja kirjan nimikin johti hakoteille. 

Anneli Kanto : Elämänlangalla- kolmen sodan päiväkirja 

Kirjastosta 

Kirjassa siis on vuosi kirjailijan elämästä lyhyinä merkintöinä. Tiivistahtinen ja täysi vuosi tuo on ollutkin. Joukkoon mahtuu niin oopperaa kuin teatteria ja vähän musikaaliakin. On Maria Jotunin elämää, isovihan kauheuksia musiikin keinoin ja sitten tietysti tavallisen elämän ja ihmissuhteiden käänteitä. Kanto kuvaa myös luovan työn vaiheita ilosta luopumisen tyhjyyteen. Ilahduin viittauksista Rottien pyhimykseen, kun sen lukeneena tietysti sain kiinni pohdinnoista. Kirjan innoittamana kävin muuten kerran Hattulan kirkossa pyörähtämässäkin. Poika oli vieressä armeijassa ja minä yhdistin vierailun kyydin tarjoamiseen. 

Kanto on kirjoittaessaan 72-vuotias eli 17 vuotta vanhempi kuin minä nyt. Hänen kykynsä ajatella ja työskennellä antaa toivoa. Minäkin haluaisin kaikkea tuollaista. Toki minun taustallani (ja taidoillani?) ei kirjoiteta teatteria, mutta tuo into ja omistautuminen on kadehdittavaa. Samalla on mielenkiintoista, miten olemme eri sukupolvien edustajia. Hän suurta ikäluokkaa vähän sen häntäpäästä, minä sota-ajan lasten lapsi. Ajattelutavassa on eroa, mutta tunnistan jotain vanhemmistani, sitten jotain muuta itsestäni. 

Kirjat myös tuovat aina uusia ajatuksia, tai auttavat jäsentämään vanhoja. Kissan kuolema ja ihmissuhteet heijastuivat omalla tavallaan omasta elämästäni. Ei tietenkään ihan samoina, mutta näkökulmia tarkentaen. Yksityiskohdat pohdinnoista jääkööt tällä kertaa aamusivujeni kätköihin, mutta useamman päivän pohdiskelin. 

Kun lukee päiväkirjamaisia merkintöjä, tuntuu kuin tutustuisi ja pääsisi toisen elämään sisälle. Tavallaan niin tietysti onkin. Sitten, juuri kun tottuu ja asettuu, kirja loppuu. Ehkä siksi Woolfin päiväkirjoja oli niin ihana lukea. Ne vain jatkuivat ja jatkuivat. Pitäisi aloittaa ne uudelleen. Edelleen koukuttaisi ostaa koko sarja. Painos on loppu. Taas huomaan jättäväni jotain sanomatta. Muistan jossain nähneeni kirjoja vielä tarjolla. En kerro, missä. Jos vaikka oikeasti menen vielä ne sieltä ostamaan. Ihan kuin marjapaikkaa piilottelisi - tai sienikätköä.

Kaikkiaan Elämänlangalla oli mielenkiintoinen hyppy kirjoittajan työn pariin, vanhenevan naisen ajatuksiin iästä ja tapahtumista, yhden elämän käänteisiin vuoden aikana. 

Seuraavaksi siirryn lukemaan Ranskalaisia pastilleja. Juha Tantun suomalaisia näkemyksiä Ranskasta ajalta, jolloin itsekin aloittelin tutustumista kieleen ja vietin ensimmäisen kerran aikaa maassa. 

Ruoka ja elämä - elämä ja ruoka

Ei liene kenellekään  yllätys, että rakastan ruokaa ja rakastan kirjoja. Ihan erityisesti rakasta kirjoja, joissa ruoka on, jos ei ihan pääosassa, niin ainakin olennaisena osana tarinaa tai kerrontaa. On paljon tarinoita, joissa kokataan, syödään tai muuten touhutaan ruokaan liittyen. Seuraavat kolme kirjaa ovat kuitenkin edustajia genrestä, jossa kirjoittaja kertoo ruoasta tai ruokaan liittyvistä tilanteista, tuntemuksista ja traditioista suhteessa omaan elämäänsä. Jonkinlaisia elämäkertoja ruoan kautta siis. 

Koska ruoka on välttämätön ja siis olennainen osa jokaisen elämää jo ihan sellaisenaan, ovat ruoasta kiinnostuneen tai jotenkin erityisesti siihen suhtautuvan henkilön ruokamuistot juuri oikea tapa kuvata heidän tarinansa. Nämä kolme ovat tainneet kaikki tulla eteeni suosituksina Bella Table podcastin kautta. En ehkä muuten olisi niitä kirjalistoista huomannutkaan. 

Tässä siis hyvä kiertämään. 

suunnittelija Päivi Helander, kuvittaja Laura Annala

Hanna Himanka : Kauhan tasapaino (ekirjana luettu marraskuussa 2024)

Hanna Himanka kuvaa kirjassaan nuoren maalaistytön kehityskaaren mummolan mökkimatkan letuista yhdeksi Suomen tunnetuimmista ruokavaikuttajista. Suurin osa tunnistanee Hannan paremmin avokadopastan ja itkukanan Hanna G:nä, mutta nykyään hänellä on sukunimenä isoäitinsä tyttönimi. Matka Kainuun perukoilta ei ole ollut välttämättä helppo, mutta jotenkin se vaikuttaa tarinoiden kautta itsestäänselvältä. Kun on tahtoa ja ahkeruutta, voi saavuttaa haluamansa. 

Tunnistin tarinoista Hannan ihmetyksen Helsingin ruokatarjonnan edessä ja epävarmuuden tulevan aviomiehen hienon suvun hienojen tapojen kohdalla. Samanlaista hyppyä en tehnyt, mutta ensimmäiset liikepäivälliset hermostuttivat suunnattomasti. Ei meillä käyty ravintoloissa syömässä tai kotonakaan useita ruokalajeja tarjoiltu. Kesti vuosia ennen kuin totuin ja saatoin luontevasti myös nauttia tarjotusta ruoasta. 

Kirja ei niinkään ole kuvaus ruoasta, vaan enemmänkin sarja hetkiä ruoan ympärillä. Niiden kautta kuvastuu kehitys niin ammatillisesti kuin naisena kohti varmuutta ja omaa tilaa. Samaa soisi kaikille, vaikka toki  hankalia hetkiä mahtuu matkaan niin kuin kaikilla muillakin. Elämä kantaa. 

Tällaiset lyhyitä pätkiä sisältävät kirjat ovat helppoja lukea ja mielenkiintoisia, mutta pelkäänpä, että niistä ei pidemmän päälle jää kauheasti yksityiskohtia mieleen. Aika hyvin tämä kuitenkin täydensi julkisuudesta muutenkin tutun hahmon tarinaa ja Hanna osaa kyllä kirjoittaa. Hänellä on oma tyylinsä saada lyhyet tekstit eläviksi. 

Luin Kauhan tasapainon ekirjana ja huomaan,että huonommin muistan äänikirjoina kuuntelemiani vastaavia teoksia. 

Stanley Tucci: Taste - My life through food (äänikirjana kuunneltu lokakuussa 2022) 

Ihan hirveästi ei Stanley Tuccin kirjasta jäänyt yksityiskohtia mieleen, mutta tärkeimpinä kuitenkin suuri rakkaus hyvän ruokaan ja perheeseen, sekä tietysti Italia ja sen herkut näyttelijän tarinassa. Niin, ja se pelottava ja traaginen aika, kun Stanley Tucci sairasti kurkkusyöpää, eikä tiennyt tekisikö enää koskaan näyttelijäntöitä tai miten kauan voisi olla perheensä kanssa tai pystyisikö nauttimaan täydellisestä tomaatista. Varsinkin, kun hänen ensimmäinen vaimonsa menehtyi nimenomaan syöpään. Eli mieleen jäi suuria tragedioita sekä herkkujen kirjo. 

Kuuntelin kirjan jo pari vuotta sitten ja silloin kirjoitin aiheesta seuraavaa : 

"Mieltä ilostuttava ja piristävä kuunneltava oli sitten puolestaan Stanley Tuccin elämäkerta ruoan kautta kerrottuna eli Taste: My life through food. Tunnistan näyttelijän joistan rooleistaan (erityisesti Julie & Julia elokuvassa Julia Childin aviomiehenä), mutta muuten hän oli minulle aivan tuntematon henkilö. Siksi olikin mielenkiintoista kuulla italialaisten maahanmuuttajien lapsen matkasta elokuvanäyttelijäksi, käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ja siinä sivussa hänen elämänsä iloista ja suruista. Kun kaikki, siis ihan kaikki, kerrotaan ruoan ja syömisen kautta sujuvasti ja luontevasti, olen täysin myyty. Erittäin suositeltavaa kuunneltavaa, jos ruoasta puhuminen ei kyllästytä. "

Vahva suositus siis. Tällä hetkellä on myös Yle Areenassa tarjolla Stanley Tucci Italiassa, jos haluaa katsoa ihania maisemia ja herkullista ruokaa. 

Kuva Sara Acedo (Gummeruksen mediapankista)

Karolina Ramqvist : Leipää ja maitoa  (äänikirjana kuunneltu huhtikuussa 2024)

Alkuvuodesta kuuntelemani Leipää ja maitoa eroaa edellisissä ehkä siinä, että suhde ruokaan on kirjoittajalla huomattavasti monimutkaisempi ja aiheuttaa myös negatiivista toimintaa ja tunnetta, ongelmakäyttäytymiseen saakka. Ehkä siksi en niin varauksetta ihastunut kirjaan, vaikka se kieltämättä on hyvin kirjoitettu. 

En väheksy syömisongelmia ja niiden kuvaaminen on tärkeää, varsinkin kun loppua kohti on toivoa (tai ainakin niin käsitin). Huomaan kuitenkin jo jonkin aikaa kaivanneeni positiviisuutta lukemastani ja ruoka on minulle (paitsi arkena stressin aihe) pääasiallisesti onnen ja hyvän mielen lähde. Ehkä siksi mieleni aktiivisesti hylkii kuvausta vaikeammasta tilanteesta. Lisäksi kirjassa on jotenkin raskas tunnelma ja minulla ruokakirjat yhdistyvät keveyteen ja helppouteen. 

Ei tarkoita, etteikö kirja voisi kiinnostaa muita, vaikka minulle se jätti vain epämääräisen muistikuvan ja ehkä lievän epämukavuuden tunteen.  On kuitenkin tärkeää, että erilaiset näkökulmat saavat tilaa, joten tälle lukusuositus. Reaktioni kertoo nimittäin myös siitä, että tarinat koskettavat.

Sellainen setti tänään. Tuleeko teille mieleen muita vastaavia lukusuositukseksi ? 

Kolu & Seneca eli ajan arvo

Eeva Kolu : Korkeintaan vähän väsynyt 

Bookbeat äänikirja, lukijana Karoliina Niskanen

Seneca: Elämän lyhyydestä 

oma ostos, suom. Juhana Torkki

Innostuin aloittamaan Senecan Elämän lyhyydestä Juhana Torkin suomennoksena. Yllättäen vertailu samaan aikaan kuuntelemani Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt-kirjan ajatusten kanssa toi esille paljon yhtäläisyyksiä. Kirjojen kirjoittamisen välillä on kulunut melkoisen monta ihmisikää, joten jäin vähän miettimään. 

Pitääkö meille oikeasti esittää jo parituhatta vuotta sitten esitettyjä ajatuksia uudelleen kirjoitettuina, emmekä silti osaa ottaa niistä vaarin? 

Joutilaisuuden arvo on nykyaikana pääosin unohtunut. Eikä tässä nyt tarkoiteta tarkoituksellista laiskottelua, vaan tilan luomista ajattelulle ja tasapainoisen olemisen edistämiselle.  Eeva Kolun mukaan pitää käydä läpi pari burn out-jaksoa ennen kuin ymmärtää rajojen arvon ja alkaa panostamaan myös läsnäoloon ja omaan hyvinvointiinsa, vaikka jo Seneca sanoi, ettei järjettömässä touhuamisessa ole mitään mieltä. No, noin vähän mutkat suoriksi vetäen ja yksinkertaistaen. 

Kolun kirjaa kuunnellessa nyökyttelin monessa kohtaa. Pitäisi osata kuunnella kropan tuntemuksia ja löysätä ajoissa, kaikkea ei tarvitse saada, palautuminen on tärkeää. Sinänsä tuttuja ajatuksia, jotka toistuvat säännöllisesti julkisessa keskustelussa. Kierrosten välissä ei yleensä ole tuhansia vuosia vaan puhutaan ennemminkin vuosista. Silti viestin toistolle lienee tarvetta enemmän kuin koskaan.

Todennäköisesti "opetus" menee paremmin perille Kolun omakohtaisten kokemusten kuvauksella kuin Senecan opettavaisella (ylimielisellä) saarnalla. Oli kuitenkin mielenkiintoista mielessään vertailla lähestymistapoja. Ei ytimessä niin kauheasti eroa ole aikakausien vaihtumisesta huolimatta. Ehkä nyt ollaan enemmän työn orjia, kun Seneca arvosteli pääasiassa vallan ja huvittelun pyörteissä väsyviä. 

Ja tulihan se viite myös tekstissä! Kuuntelin Eeva Kolun kirjan loppuun ja melkein viimeisenä hän siteerasi Senecaa. En siis ollut ihan harhateilla tunnistaessani samanlaisuuksia. 

"Olen usein ihmeissäni, kun näen ihmisten pyytävän toisilta aikaa, ja ne joilta pyydetään, ovat mitä suostuvaisimpia. Molemmat osapuolet kiinnittävät huomion vain siihen, mihin aikaa pyydetään, eivät aikaan itseensä. Sitä pyydetään niin kuin se ei olisi mitään, sitä annetaan niin kuin se ei olisi mitään. Kaikista asioista kallisarvoisimmalla leikitellään... " 

Seneca, Elämän lyhyydestä (suom. Juhana Torkki)

Näinhän se on. Minusta on vanhemmiten tullut ajastani yhä mustasukkaisempi. Siksi seuraan työtuntejani tarkkaan. Työnantajani saa täyden panostukseni, mutta saa sen mieluiten sovitun aikaraamin puitteissa. Minä tarvitsen ajan myös paitsi perheelle ja kotivelvollisuuksille, itsestäni puhumattakaan. Aina (usein) tuo ei onnistu, mutta yrittämättä jättäminen johtaisi väistämättä elämän katoamiseen työn alle.

Monissa oppaissa sanotaan, että parhaat työntekijät tekevät myös muuta kuin töitä. Minäkin olen todennut olevan tehokkaampi ja tuotoksieni laadukkaampia, kun voin välillä lukea, kokata, olla ystävien kanssa - tehdä siis ihan muita juttuja kuin toimenkuvaani kuuluu. En ole käynyt läpi varsinaista burn outia, vaikka olenkin välillä ollut ihan piipussa ja väsynyt. Ehkä minut on pelastanut levoton mieleni. Olen ollut kiinnostunut liian monista asioista (työn lisäksi), joten olen väkisinkin suunnannut huomiota moneen asiaan. Iän myötä kokemus on tuonut näkemystä ja lopputuloksena on kalenteriaan tarkasti (mahdollisuuksien mukaan) vahtiva työntekijä. 

Olen tainnut myös ajoissa uskoa, että kaikkea ei voi saada. On ehkä ihmisiä, joilta uran, lasten, harrastusten ja onnellisen rakkauselämän yhdistäminen onnistuu. Epäilen kuitenkin kyseessä olevan useimmiten jonkunlainen illuusio. Minä ainakin olen joutunut tekemään valintoja. Globaali tarjottu positio olisi ollut aikoinaan hieno askel uran kannalta, mutta koin kahden pienen pojan äitiyden ja vaativan työroolin yhdistämisen mahdottomaksi. Kieltäydyin paikasta. Onhan se selvää, että kierros kerran kvartaalissa maapallon ympäri vie aikansa ja se aika on pois lapsilta. 

Kollegani Singaporesta otti vastaavan position vastaan. Kerran tavatessamme kysyin, miten kahden pienen tyttären äidin onnistui yhdistää matkustusvaatimukset kotielämään. "En pystykään" oli vastaus, "perinteisesti on tapana, että isoäidit kasvattavat lapset. Niinpä minä voin tehdä uraa, kun äitini on lasten kanssa. Minä hoidan sitten tyttärieni lapset." Puistatti. Rakastan äitiäni, mutta en haluaisi häntä kasvattamaan omia poikiani. Ajattelemme asioista niin eri tavoin, asumme niin eri maailmoissa. Valintoja, valintoja. 

En kadu. Näin on hyvä. Minulla on ollut mahdollisuus valita, luksusta sekin. Samanlaisia valintoja tulee vastaan pienemmässä mittakaavassa melkein päivittäin. Siksikin on hyvä välillä pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluaa. Kuulostaa helpolta, mutta ei se sitä aina ole. Yrittää pitää kai kumminkin. 

Jumala ja erotiikka - Äkkijyrkkä

On ihmisiä, jotka seuraavat omaa polkuaan, tuli mitä tuli. Välillä tulee mainetta ja mammonaa, välillä paskaa tuulettimesta. Miina Äkkijyrkän kohdalla paskakin on kelvannut, kunhan se on lehmän miinoja ja mieluiten vielä omasta karjasta.

En ole kuvanveistäjän kanssa ollenkaan samoilla linjoilla monesta asiasta, mutta hattua pitää nostaa. Harva vetää noin johdonmukaisesti omalla tyylillä.

Miina Äkkijyrkkä on myös hahmo, jonka nimen olen kuullut ihan pienestä pitäen. Isäni taisi välillä minuakin Miinaksi mainita tempperamenttini toisinaan riehahtaessa, vaikka ei meillä mitään varsinaista yhteyttä kuvanveistäjään ole. Hänen lehmiinsä kylläkin, tavallaan.

Jossain kohtaa Äkkijyrkän kyytöt piti siirtää olinpaikaltaan kaupungista kauemmas maalle. Sinne ne päätyivät vanhempieni mökkinaapuriin, taisivat käydä meillä kylässäkin laitumelta meren kautta laitumelta karatessaan. Ainakin muistan äitini vanhana maatalon tyttönä niitä hätistelleen takaisin rantaan ja laidunta päin, meidän, eli seuraavan sukupolven kaupunkilaisneitien lähinnä pitäessä hyvinkin kunnioittavaa etäisyyttä.

Siellä niitä lehmiä naapurissa polskii vieläkin. Tiedä sitten ovatko samoja Miinan silmäteriä.

Lamppu Laamanen: Jumala ja erotiikka - Äkkijyrkkä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukija: Sari Haapamäki

Kirja sinänsä on tyyliltään jopa hivenen omituinen, vähän sellaista mahtipontista tajunnanvirtaa, mutta ovathan nuo vaiheet olleet mielenkiintoisia. Lukijana Sari Haapamäki saa Äkkijyrkän eläväksi. Kirja toistanee aiheensa tyyliä ja tapaa puhua, mutta Haapamäki tekee siitä elävän. En tunne Äkkijyrkkää henkilökohtaisesti, mutta kuunnellessa tuli sellainen olo, että Miinahan se siinä... 

Lapsuus, rakkaudet, eläimet, rahattomuus, lapset... kaikki tulee hiukan epäjärjestyksessä ja kuitenkin niin, että kaari pysyy kasassa. Jotenkin luulen tämän kirjan olevan kovasti aiheensa näköinen. 

Hieman hätkähdin Miinan joistakin mielipiteistä. Ihan ensimmäisenä en tuollaista vapaata sielua olisi nähnyt toivomassa miehistä miestä sanan perinteisessä merkityksessä ja hyväksymässä naisen esineellistämistä, pepulle taputtelusta puhumattakaan. 

Yhtä asiaa jäin miettimään. Miten tuntuu siltä, että luovat ja vapaat ihmiset kovin usein ovat saaneet jonkinlaisen diagnoosin otsaansa, niin kuin nyt vaikka ADHD:n. Vaatiiko poikkeuksellinen lahjakkuus ja luovuus aina vastapainoksi jotain kovin vaikeaa ja vaarallista? Itsemurha-ajatukset ja hurmio, onko olemassa vain nuo kaksi vaihtoehtoa taiteilijalle ja molempia sitten annostellaan isolla kauhalla. En tiedä. 

Kaikkiaan viihdyin kirjan parissa ja opin paljon päähenkilöstä. Ainahan nämä elämäkerrat pitää ottaa vähän varovasti, sillä kuka tietää kumpi pistää omiaan ja miten paljon, haastateltava vai haastattelija, mutta tulihan tuosta mielenkiintoinen kuva yhdestä Suomen kansainvälisestikin tunnetusta kuvanveistäjästä.
 

Varovainen matkailija kirjakaupassa

En tiedä, onko kyseessä ikä vai mikä, mutta huomaan monesti tarttuvani mieluummin elämäkerralliseen, lyhyempää tarinointia sisältävään kirjaan kuin kaunokirjalliseen teokseen. Jostain syystä nautin kuunnellessani toisten kokemuksia matkoista tai heidän elämästään yleensä.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen tarve elää muiden elämää, laajentaa kokemuksia toisten kirjoitusten kautta, kun oma elämä pyörii pääasiassa töiden, kodin, perheen, töiden, kodin, perheen - ja kirjojen parissa.

Äänikirjoina olen viime aikoina nauttinut mm. risteilykokemuksista  ja miettinyt, olisiko sittenkin pitänyt ruveta kirjakauppiaaksi... Hyvin erilaisia teoksia sinänsä, mutta yhteistä niille on elämänmakuinen kuvaus ja pohdiskeleva ote. Molempien mukana voi miettiä omia kokemuksiaan ja suhteuttaa ajatuksiaan.

Kansikuva: Tammi

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana: Krista Putkonen-Örn

Mereta Mazzarella kertoo kirjassaan olevansa varovainen matkailija, joka kaihtaa liikoja seikkailuja ja pelkää uusissa kokemuksissa enemmän toisten kuin omasta puolestaan. Tunnistan tuossa tavallaan itseni. Minulle ei tulisi mieleenkään lähteä yksinäni vaeltamaan vuoristoon tai edes kiertelemään vierasta kaupunkia tietämättä tarkalleen, missä kuljen ja välttäen pimeitä kujia, vaikka lyhyitäkin. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Barcelonan reissu, jossa pakotin miehen kävelemään kierroksen ravintolaan mennessä vain siksi, etten suostunut roskapusseja täynnä olevalle kujalle oikaisemaan.

Varovaisena matkailijana sitä ehkä menettää kokemuksia, mutta toisaalta ei myöskään joudu hankaluuksiin, pääsee helpolla. Kukin tavallaan. Sitä paitsi, aina voi lukea toisten kokemuksista.

Mazzarella kuvaa myös yhtä matkailun tai turismin osaa, joka jostain syystä ei minua ole koskaan houkutellut, nimittäin risteilyjä. Toki ajatus laivalla matkustamisen tuomasta irrallisuuden tunteesta tuntuu tavallaan houkuttelevalta, mutta ehkä haluaisin sen kuitenkin kokea mieluummin vaikka Kyllikki Villan tavoin rahtilaivamatkustamisena kuin kaikkien palvelujen ja luksuksen keskellä. Jostain syystä se tuntuu "aidommalta" tavalta irtautua rutiineista (ja luoda rinnakkaiset laivamatkan ajaksi). Sinänsä vertailu tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä venekammoisena tuskin lähden kummankaan tyyppiselle matkalle, varsinkaan myös Mazzarellan pohtimien turismin ekologisia vaikutuksia ajatellen.

Toisaalta Mazzarellan kuvaus ajasta Australiassa kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Minäkin haluaisin matkustaa tuolla tavoin, pidemmissä jaksoissa, osallistuen paikalliseen elämään ja tutustumalla ihmisiin. Tosin sekin vaatii tietynlaisen verkoston ja ympäristön. Kussakin maassa on ihmisiä, jotka ajattelevat samoilla linjoilla ja sitten niitä muita... Matkan onnistuminen lienee osaksi kiinni siitäkin, miten uuteen paikkaan voi kotiutua.

Kaikkiaan Merete Mazzarellan Varovainen matkailija on mielenkiintoinen sekoitus monitasoisen ihmisen ajatuksista sekä omasta elämästään lapsuudesta aikuisiän ihmissuhteisiin, suhtautumisesta nykyajan tapahtumiin historian pohjalta että matkakuvausta vanhenevan naisen näkökulmasta. Tekee hyvää lukea kirjaa, jossa pohditaan asioita ja esitetään mielipiteitä. Saa omankin mielen virkistymään.

Tykkäsin - tämä oli ensimmäinen lukemani Mazzarella. Pitänee tarttua muihinkin.

Screenshot from Audible App 

Shaun Bythell : The Diary of a Bookseller  
Audible tilauksesta 
Lukijana: Robin Laing 

Myönnän auliisti olleeni varsin epäluuloinen Shaun Bythellin menestysteoksen kohdalla. Epäluulo ei mitenkään perustunut kirjan kuvaamaan miljööseen. Kuka kirjoista pitävä ei olisi kuvitellut omistavansa pittoreskia kirjakauppaa. Enemmänkin oli kyse siitä, että skotlantilainen pikkukylä, kirjakauppakissa ja vähän eksentriset henkilöhahmot kuulostivat vähän liian hyvältä.

Ensimmäisten lukujen aikana epäluulo vaihtui toisenlaiseksi. Mitä, eikö tämä olekaan sellainen herttainen kyläkuvaus? No, onhan se tavallaan sitäkin, mutta enemmänkin on kyse juuri kirjan nimen mukaisesta sisällöstä - kirjakauppiaan muistiinpanoista bisneksensä tilasta, kirjakauppa-alan murroksesta digitalisoinnin vyöryn alla ja sitten vähän myös ihmisistä (ja kissasta).

Toisissa kohdin tunsin piston sydämessäni, olenhan itse ekirjojen suurkuluttaja - ja tämänkin kuuntelin äänikirjana- mutta olen myös sitä mieltä, että maailma muuttuu. Uskon kirjakauppiaille löytyvän tilaa myöhemminkin, mutta ehkä bisnes muuttuu vähän toisenlaiseksi, eikä Shaun Bythellkään ole jäänyt kirjahyllyjen väliin jumiin vaan miettii erilaisia konsepteja liiketoiminnan laajentamiseksi.

Huomasin seuraavani jännityksellä jokaisen päivän kohdalla kassavirran suuruutta ja verkkomyynnin onnistumista. Se oli yllättävän koukuttavaa. Myös niin kirjakaupassa työskentelevät kuin asiakkaina ovesta sisään kävelevät ihmiset ovat riemastuttavan omanlaisiaan. Kaikkein koukuttavinta on kuitenkin kirjan läpi huokuva vapaus, kirjakauppiaan tyytyväisyys siihen, että voi tehdä työtään omalla tavallaan, omassa kaupassa, omien ihmisten lähellä ja seudulla jota rakastaa. Kukapa meistä ei tuota haluaisi, vaikka aika harvalle se on mahdollista - ja onhan kuvaus kirjafestivaaleista ja muutenkin paikallisia aktiviteetteja eteenpäin vievästä yhteisöstä melko idyllinen - ja hyvin trendikäs.

Minä siis koukutuin. Ennen kuin kirja oli edes lopussa, huomasin korvamerkinneeni seuraavan Audible-hankintani eli kirjakauppiaan seuraavan teoksen: Confessions of a Bookseller.

Everstinna

On pohjoisen luonto, saksalaiset veljet ja ideologian palo. On Eversti. Heti alussa on eversti, jonka kanssa elämä on kukkeaa ja kaunista, kunnes muuttuu verenpunaiseksi tai mustelmien vihreäksi. On myös elämä Everstin jälkeen, jonkinlainen, omanlainen.

Rosa Liksom: Everstinna 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Anna Saksman 

Everstinna vei alusta asti mukanaan. Rakastuin murteella kerrottuun tarinaan, vaikka minulle pohjoisen nuotti onkin vieras. Sen keinunta kuitenkin kantoi kuin kälppiä äidin käsivarret. Äänikirjana taika lienee vain vahvistunut. Minun korvaani Anna Saksman kuulosti aidolta, mutta olen jäävi oikeasti arvostelemaan. Tykkäsin kuitenkin.

Tarina sinänsä on verevä kertomus taas yhdestä vahvasta naisesta historian kuohujen pyörteessä. Lapissa saksalaiset ovat ystäviä ja liittolaisia, siihen saakka kunnes tuntureilla palaa. Taustalla Suomen tapahtumat heijastuvat myös Everstinnan elämään. Eversti vie hänet mukanaan Saksan ideologian ihannoijiin, vaikka lukeehan päähenkilökin toki sisarensa kanssa Mein Kampfia ullakkokamarissa ihastuksesta kiihtyen.

Mielenkiintoisella tavalla Liksom tuo näkyviin, miten jälkikäteen kauhistuttava ideologia tuntuu alussa luonnolliselta ja oikealta, vaikka kertoja pääsee itsekin näkemään Saksassa tapahtuvaa juutalaisten vainoa. Melkein hävettää huomata sekin, miten yleisellä tasolla hallinnossa, politiikassa, kulttuurielämässä, oli natsi-ideologian ihannoijia. Helppo tietysti sanoa näin jälkikäteen, kun ei itse ollut paikalla. Olihan ihannointiin sekoittunut myös realismia asenteista suomalaisia kohtaan ("hävitettävä kansa, kunhan ensin sota voitetaan..."), mutta kun liittolainen oli kuitenkin tärkeä vielä isompaa vihulaista vastaan taisteltaessa.

Kirja pohjautuu oikeasti olemassa olleen ihmisen eli Annikki Kariniemen elämätarinaan. Ihan toiselta puolelta ideologioiden jatkumoa puoleltaan tarinaa kertoi Hertta (Heidi Köngäs ja aiheena Hertta Kuusinen), jonka tulin lukeneeksi jokin aika sitten. Yhdessä nämä kaksi romaania tavallaan muodostavat kolikon kaksi puoleta. Elämäntarinoiltaan hyvinkin erilaisia naisia yhdistää vahva usko omaan aatteeseen, vaikka se Everstinnan kohdalla ehkä pahemman kerran sekoittuukin hänen rakkauteensa Everstiä kohtaan. Molemmat ovat myös vahvaluonteisia ja uhrauksiin kykeneväisiä.

Lukijalle rinnakkain lukemisen kokemus puolestaan on avartava. Miten voikin osittain samoilla perusteluilla löytää oikeutuksen kahteen miltei vastakkaiseen ääriajatteluun. Eivätkö ihmiset tosiaan kykene näkemään retoriikan savuverhon taakse, huomaamaan vallankäytön tuhoavaa vaikutusta? Eivät kai.  Eikä sitten kai enää ole niin helppoa myöntää erehtyneensä, sen paremmin poliittisen suuntauksen kuin rakkaudenkaan suhteen.

Ihan ehdottomasti pitäisi nämä(kin) kirjat antaa luettavaksi suu vaahdossa iskulauseita karjuen marssijoihin. Pystyisivätkö he näkemään yhtäläisyydet nykyaikaan ja "käännytyksen" keinoihin? Onko ihmiselle täysin mahdotonta katsoa isompaa kuvaa ilman ajan antamaa perspektiiviä?

Myös kirjallisena kokemuksena Everstinna on vaikutttava. Verevä teksti ja raadollinen elämä, kiemuraisesti etenevä aikajana, joka kuitenkin avaa tarinan solmu kerrallaan ja ennen kaikkea Everstinnan rehellinen ääni. En yhtään ihmettele, että taitavamminkin kirjoja arviovat lukijat ovat tähän ihastuneet.

Islantilainen voittaa aina

Asioilla on taipumusta tulla aina ryppäissä. Ensin huomasin keskustelevani Islantiin sijoittuvasta projektista, sitten lehdissä tuli vastaan artikkeleita Islantiin liittyen ja lopulta oli puhelimessani äänikirja suomalaisesta nuoresta naisesta ja hänen kokemuksistaan Islannissa. Nyt on Islantibuumi elämässäni vähän laantunut (projekti päättyi ilman Islanti-keikkaa ja kirjakin tuli kuunneltua loppuu). Palataan kuitenkin vielä vähän viime vuoden lopun Islanti-tunnelmiin.

Satu Rämö : Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana Sanna Majuri 

En oikein tiennyt mihin luokkaan tämän kirjan sijoittaisi. Kyseessä ei ole varsinaisesti elämäkerta, vaikka jutut omakohtaisiin kokemuksiin perustuvatkin. Tietokirjaksikaan tätä ei voi mainita, sillä huolimatta toimittajana toimivan kirjoittajan tavasta pitää faktat ojossa, ei kuitenkaan olla ihan lähdeteostasolla. Tämä siis on enemmän viihdyttävää ja kevyesti sivistävää, kuin varsinaisesti kouluttavaa. Ehkäpä tätä voisi kuvata dokumentääriseksi pakinakokoelmaksi ?

Satu Rämö päätyi Islantiin omasta kiinnostuksestaan ensin ihan vain opiskelemaan, mutta niin kuin usein käy, ihmissuhteet astuvat kuvaan ja hän huomaan asettuvansa sateiseen ja sumuiseen saagojen maahan. Noin käy helpommin kuin uskoisikaan. Tiedän, koska minulla on aiheesta omakohtaista kokemusta, tosin eri maasta ja minä toin muiston opiskeluvuodelta mukanani tänne Suomeen.

Suomalaiset kuulemma tunnistaa Islannissa siitä, että he kulkevat tuulitakit ja toppahousut jalassa kelin mukaan, siinä missä islannittaret kipittävät korkokengissä ja design-mekoissa pitkin talvea. Muutenkin rationalistinen suomalainen katsoo silmät ymmyrkäisinä islantilaista tapaa uskoa asioiden aina lutviutuvan. Riskinottokyky on islantilaisilla huipussaan, ammattia vaihdetaan lennossa ja pankkikriisikin käännetään turismin riemuvoitoksi.

Ehkä osansa on ilmastolla, heti kaupungin ulkopuolella elämään vaikuttavilla peikoilla tai satujen maisemilla laavakenttien ja jäätiköiden vuorottelemassa maassa. Suomalainen nainen oppii ottamaan rennommin kuumissa lähteissä lilluessaan, mutta samalla hyödyntää järjestelmällistä ja realistista suomalaista lähtestymistapaa lisätäkseen onnistumisen todennäköisyyttä.

Kirja on elävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Tasapaino maan poliittisen tilanteen ja Rämön henkilökohtaisten kokemusten välillä pitää lukijan (tai tässä tapauksessa kuuntelijan) koukussa. Yllättäen huomasin kiinnostuneena kuuntelevani pankkikriisin vaiheista ja vaikutuksista niin poliittisella tasolla kuin yksityisten ihmisten elämässä. Ei ehkä kaikkein seksikkäin aihe, mutta kirjoittajalla on kyky elävöittää faktoja omakohtaisilla anekdooteilla.

Kaikkiaan siis mielenkiintoinen ja miellyttävä kuuntelukokemus, jossa on vain yksi hankala juttu. Tämän jälkeen alkaa tehdä kamalasti mieli matkustaa Islantiin. 

Mekko meni taululle

Luin Aila Meriluodon elämäkerran ja kiinnostuin. Minä olen kamalan huono lukemaan runoja. En itse asiassa lue niitä koskaan, mutta mielenkiintoisen henkilön elämästä ja ajatuksista kirjoitettua proosaa ahmin innoissani. Elämäkerrasta tajusin niitä löytyvän Meriluodonkin tuotannosta.

Mekko meni taululle löytyi myös äänikirjaversiona. Mikäs sen sopivampaa kuunneltavaa hotelli-iltoihin ennen nukkumaanmenoa kuin suomalaisen runoilijan tilitys lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Hauskasti tämä myös osuu tuohon samaan "aikakausisumaan", josta jo vähän kirjoittelinkin.

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle 
lukija: Seela Sella
Oma ostos Elisa Kirjasta (vieläkin 6,90€, jos kiinnostaa)

Aila Meriluoto on selvästi ollut erityisihminen jo lapsesta saakka. Ujo, sulkeutunut, kirjoihin uppoutuva ja runoja kirjoittava tyttö oli outolintu maalaiskunnassa. Elämä ei kai siis ollut helppoa, eikä ainakaan muuttunut helpommaksi sotien myötä.

Oli jännä lukea kuvausta lasten leikeistä ja lapsiryhmän "poliittisista" juonista ja valtasuhteista. Niitä kai on aina, mutta Meriluodon käsittelyssä ne muuttuivat kuin kuvaukseksi jostain vakoojaromaanista. Jotenkin tarinasta myös henki lapsen valtaisa kokemus aikuisille ehkä vain ohimenevistä tilanteista. Viime aikoina olen lehdistäkin lukenut siitä, miten aikuisen kommentti voi joko kantaa vuosia tai lytistää loppuelämäksi. Aila-tytölle kerrottiin usein, miten hän oli laiha ja mitätön - ei kai sellainen voi olla vaikuttamatta?

Kauhealta kuulosti sekin, että Ailaa ja hänen sisaruksiaan piiskattiin säännöllisesti, lapsen kokemuksen mukaan koko ajan. Silti vanhemmat olivat rakkaita, eikä lapsuuden kuvaus kuulosta mitenkään painajaiselta. Samoin pommitukset ja niiltä suojaan juokseminen kuulostavat pelottavilta, ehkä juuri siksi, että niistä kerrotaan niin osana arkea. Kaikkeen tottuu.

Tekstinä Mekko meni taululle on runollista, vähän polveilevaa, rönsyilevää ja ilman selkeää rakennetta. Onhan se runoilijan kirjoittamaa. Tarina koostuu enemmänkin välähdyksistä, kohtauksista , yksittäisistä muistoista, kuin kronologisesti etenevästä juonesta, vaikka Aila toki kirjan aikana kasvaakin nuoreksi neidoksi. Rakenne teki kirjasta minun mielestäni äänikirjaksi todella hyvin sopivan Vaikka kuuntelin pätkissä ja välillä jouduin palaamaan takaisipäin nukahdettuani hotellin hiljaisuuteen kesken torkku-ajan, ei mikään mennyt sekaisin ja pysyin mukana.

Lukijana Seela Sella on (tietysti) omaa luokkaansa. Hänen äänensä sopi varsinkin tähän kirjaan ihan mahtavasti ja eloisa, muttei liian näyttelevä lukutapansa loi nuoren Ailan eläväksi mieleen.

Kaikkiaan Mekko meni taululle hyppää sekä kirjana että äänikirjan kuuntelukokemuksena  suoraan suosikkieni joukkoon. Tykkäsin, vaikka vähän lievää dramaattisuutta ja ajan ajatustapoja vierastinkin. Erilaisuus toi kuunteluun oman mielenkiintonsa.

Kuuluisa, rikas ja niin yksinäinen legenda

Näin paljasjalkaisena turkulaisena (muualle tosin muuttaneena) sitä on kuullut Paavo Nurmesta niin kauan kuin muisti riittää. Patsaan vieressäkin on tullut patsasteltua useamman kerran - siis nimenomaan sen Turussa olevan. Silloin pienenä sen vieressä vähän hihiteltiinkin...

Mies patsaan ja mitalien takana on kuitenkin jäänyt totaalisen pimentoon. Siksi olikin mielenkiintoista lukea edes fiktiivinen elämäkerta urheilusankarista. Kaipa se perustuu kuitenkin pääpiirteiltään tositapahtumiin, vaikka ajatukset kirjailijan päästä tulevatkin.

Karo Hämäläinen : Yksin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukija Jukka Pitkänen 

Kirjan Paavo Nurmi on sulkeutunut poika ja vielä sulkeutuneempi mies, jonka aivot toimivat matemaattisen tarkasti ja laskevat tarvittavat harjoitusmäärät tavoitteiden saavuttamiseksi. Tavoitteena ei ole kilpakumppanien voittaminen vaan ajan kontrolli. Ajan kontrolli tuo mukanaan myös mahdollisuuden tienata tarpeeksi, tulla vapaaksi.

Kirjan Paavo Nurmi on myös aina vähän pettynyt ja katkera mies. Hän haluaisi olla ystävällinen, mutta ei ole niin kuin muut - tai pikemminkin, muut eivät ole niin kuin hän. He eivät jahtaa tavoitteitaan, he huvittelevat ja hukkaavat elämäänsä. Silti kevyempi elämänmeno myös houkuttelee. On yksi "sinä", nainen, jonka kanssa Nurmestakin olisi ehkä voinut tulla onnellisempi, mutta hänen kohdallaan suunnitelmat eivät toimi, eivätkä polut kohtaa.

Kirjaa kuunnellessa huomasin toisaalta kunnioittavani Nurmen tahtoa ja kurinalaisuutta, mutta sitten alkoi vähän ärsyttämään ja lopulta sääli täytti mieleni. En yhtään tiedä, oliko oikea mies myytin takana kuvatun kaltainen, mutta ehkä hänellä on edelleen maineensa vähän vaikeana persoonana. Jäin myös miettimään, miksi tarvitaan aina jotenkin vaikea ja poikkeuksellinen luonne niiltä, jotka jäävät elämään legendoina?

Kirjana tarina etenee suurin piirtein kronologisesti vaikka jonkin verran tietysti viitataan aiempiin tapahtumiin ja muistellaan. Kertaus ei häiritse sillä se tukee aina joko tarinan etenemistä tai päähenkilön kuvan syventämistä. Alun urheiluharjoitukset olivat välillä vähän puisevaakin kuunneltavaa tälläiselle ei-urheiluhullulle, mutta loppua kohti minunkin mielenkiintoni heräsi oikein kunnolla. Nurmen hahmo saa uusia ulottuvuuksia hänen ryhtyessään liikemieheksi ja rakennuttajaksi.

Alun kuuntelu kangerteli minulla kovasti ja välillä kirja jäi pitkäksi aikaa odottamaan, Vika ei ollut lukijassa, sillä Jukka Pitkänen sai Nurmen elävänä kuulijan mieleen. Ehkä tarina junnasi liikaa tosiaan urheilussa ja harjoittelussa vaikka sitähän kai Nurmen elämä noin pääasiassa oli. Minun puolestani olisi voitu vähän vähemmän juosta ja enemmän miettiä muutakin elämää. Varsinkin liikemies Nurmen suhteet maan valtaapitäviin ja maan tilanne sotien aikaan olisivat voineet elävöittää tarinaa entisestään ja samalla tuoda tarkempaa ajankuvaa.

Kaikkiaan olen kuitenkin tyytyväinen, että kirja tuli luettua, onhan se sentään ihan mielenkiintoinen tarina mielenkiintoisesta ihmisestä. Samalla pääsin takaisin äänikirjamoodiin. Minun on ollut vaikea saada äänikirjoja kuunneltua nyt, kun nuo työmatkakuuntelut puuttuvat. Nyt sitten pääsin taas kuulokkeiden kanssa kävelylle ja kotitöihin. Täytyy yrittää jatkaa hyvää tapaa. Tulee siinä samalla silitettyä ja siivottuakin.

p.s. pääsin myös kertomaan Overdriven äänikirjasuosikeistani haastattelussa. Täältä voit lukea suositukseni ja haastattelun. 

Tarjottimellinen illuusioita - Patti Smith: M Train

"Is the reader familiar with me, does the reader wish to be so? 

I can only hope as I offer my world on a platter filled with illusions..." 

- Patti Smith / M Train

Että oli mahtava äänikirja! Patti Smith lukemassa omaa kirjaansa. Ihan helmi, vaikka kyllä sitä sitten piti jonkun verran odotellakin. Lainasin kirjan HelMet Overdriven palvelusta ja jonossa ennen minua oli melkein parikymmentä innokasta kuuntelijaa. Odotus kuitenkin kannatti.

Patti Smith : M Train 
HelMet Overdrive -laina 

En aiemmin tnntenut Patti Smithiä laisinkaan. Tai siis, olenhan minä nimen kuullut ja yhdistänyt aina enemmän musiikkiin kuin kirjallisuuteen. Mitä ilmeisimmin kyseessä on kuitenkin monitaitoinen taiteilija, ja myös ajattelija.

M Train on unenomainen kokoelma muistoja elämän varrelta. Joukossa on myös unia, painajaisia tai kirjoittajan kohdalle osuneita näkyjä. Elämää nähnyt taiteilija kertoo nykyajan rutiineistaan, luentomatkoistaan esim. tutkimusmatkailijan muistoseuran tilaisuuksiin tai pyhiinvaelluksestaan japanilaisten kirjailijoiden haudoille tai meksikolaisen Frida Kahlon kotiin. Usein nykytapahtumat herättävät muiston - matkasta, lapsista, rakkaudesta tai vaikuttavista hahmoista, joita Patti Smith on tavannut.

Kirja kertoo boheemista elämäntavasta, joka ei kuitenkaan koskaan tunnu hajoavan sirpaleiksi, toisin kuin monilla muilla taiteilijoilla. Kasassa pitävänä voimana kulkee rakkaus - mieheen ja sitten lapsiin, taiteeseen. Oman fiiliksensä toi myös Patti Smithin ihastuminen Haruki Murakamin kirjoihin. Samalla tavalla minä tykästyin kirjailijaan Suuren lammasseikkailun myötä.

Unenomaiseksi kirjan tekevät muistot, joista Patti Smith kertoo. Tasaisella äänellä hän kertoo tapahtumista ja ihmisistä, jotka kuulostavat enemmänkin jännittävien romaanien päähenkilöiltä kuin jonkun elämään oikeasti kuuluvilta. Kotipihalle "pihamökiksi" jätetty laiva, jonka päälle myrsky kaataa suuren puun tai shakkiottelun tuomarina toimiminen Islannin perukoilla kuulostavat tapahtumilta mielikuvituksen tuolta puolen. Osaisipa sitä itsekin heittäytyä samalla tavalla ja etsiytyä kumman perässä uusiin seikkailuihin luonnollisesti ja avoimin silmin.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkästään tarinoiltaan kiinnostava. Minä olen huono etsimään sitaatteja, mutta tästä kirjasta olisin voinut napata monta. Kieli on kaunista, runollista ja ajatuksiltaan monesti pysäyttävää. Tällä kertaa poimin kuuntelun keskellä kaksi. Ensimmäinen on ylhäällä ja toinen tulee tähän loppuun. Aion kuitenkin hankkia tämän kirjan myös tekstiversiona, todennäköisesti ihan omaan hyllyyn (tai Koboon). Tekstiä tekee nimittäin mieli makustella vielä lisää.

"All I needed for the mind, was to be led to new stations, 

all I needed for the heart, was to visit a place of greater storms." 

- Patti Smith/ M Train

Kesä, kesämpi, Provence... eli lukulistalla Vuosi Provencessa

Niin, minullahan ei tietenkään ole tarpeeksi kirjoja luettavana (huomaattehan sarkasmin), joten kun siskoni tyhjentää kämppänsä varastoa kirjoista, päätyy niistä muutama kassillinen omaan olohuoneeseeni. Voinette kuvitella minulta paperikirjojen ostamisen jo vuosia kieltäneen isännän riemun.

Peitetarinana minulla on kuun lopussa naapurikaupan edessä pidettävä kirppis, jonne tuota kirjakasaa olen kuskaamassa ja lisäksi vielä omiani. Halvalla lähtee, saapukaa paikalle sankoin joukoin!
Täytyy toivoa, että naapurustossa on himolukijoita, joiden kirjahyllyt ammottavat tyhjyyttään... Tuollainen yhdistelmähän on erittäin yleinen, eikös?

No, olohuoneeseeni pesiytyneistä kirjapinoista löydän tietysti päivittäin kirjoja, jotka pitäisi lukea ennen myyntipöydälle asettelua. Saa nähdä ehdinkö. (En!)

Ensimmäisenä varsinaisesti luettavaksi päätyi nostalgiapläjäys, joka jostain syystä on minulla aikoinaan jäänyt väliin. Varsin sopivaa luettavaa kesäkelillä, varsinkin kun tietää, että tänä kesänä emme tosiaan ole Ranskaan lähdössä. Pojat eivät enää mahdu takapenkille autossa niin pitkäksi ajomatkaksi, eikä lompakko epävarman työtilanteen hetkellä jousta myöskään lentolippuja ja junalippuja viiden hengen perheelle. (Tiedättekö ketään, joka kaipaisi töihin asiakaskokemuksen kehittämisen spesialistia, prosessifriikkiä ja tulkkia liiketoiminnan ja IT:n välille? Lähetän cv:ni mielelläni.)

Peter Mayle: Vuosi Provencessa
Siskon varastotyhjennyksestä 

Peter Mayle muuttaa vaimonsa kanssa Provenceen. Englantilainen keskellä periranskalaista maalaismaisemaa kokee tietysti jonkintasoisen kulttuurishokin. Remontti ei etene, työmiehet katoavat, Englannista saapuvat kutsutut ja kutsumattomat vieraat, sään vaihtelut sekä ranskalaisten kyltymätön kiinnostus ruokaan (sekä ne ihanat paikalliset ravintolat) vuorottelevat kuukausittain etenevässä tarinassa. Ote on lempeän humoristinen. Mayle nauraa ranskalaisille, mutta sillain ystävällisesti, vähän niin kuin minäkin ehkä nauraisin, jos joskus erehtyisin Ranskaan asumaan - siis silloin kun en puhisisi raivosta punaisena. Toki kirjan ilmestymisestä on jo yli 25v aikaa, joten ei taida Ranskan maaseutukaan enää ihan kirjassa kuvatun kaltaista olla.

 Ihan oikeasti alkoi tehdä mieli taas isännän kotimaisemiin, sillä kyllä Maylen kirjasta monta asiaa tunnistaa. Varsinkin tuo ruokapuoli houkuttelisi - pian on kirsikka-aika, eikä mikään ole parempaa kuin suuret, mehevät punaiset kirsikat suoraan puusta suuhun tai piirakkana pöytään. Nämä lämpimät päivät ovat myös palauttaneet mieleen Etelä-Ranskan samettiset iltailmat ja illanvietot terassilla. Eikä pastiskaan hullumpaa ole - minusta. Mies ei siihen koske pitkällä tikullakaan, kun ei voi sietää anista.

Peter Maylen Vuosi Provencessa on nopsasti luettu ja herttainen kirja, yhdenlainen kuvaus yhdestä kulmasta Ranskaa. Nojatuolimatkaksi oiva opus, vaikka matkakuumeen tartuntavaarasta pitääkin tämän kirjan kohdalla varoittaa. Kannattaa myös varata joitain herkkuja viereen, ihan vain siltä varalta, että alkaa hiukoa.

p.s. tämäkin löytyy sitten myyntipöydältä... 

Nuoruuteni Pariisi (You wish...)

Tai oikeammin minä toivoisin, Enhän minä Pariisissa ole koskaan asunut, mitä nyt muutaman kerran käynyt pikaisella visiitillä, vielä useamman kerran nähnyt lentokentän juna-aseman ja sitten vielä kerran viettänyt hyvin kaukana tämän kirjan Pariisista olevan viikonlopun EuroDisneyssä. Ei siinä mitään, hieno paikka sekin.

Nyt on kuitenkin kamala kaipuu yhteen tietynlaiseen Pariisiin - siihen, jossa kävivät taiteilijat ja elämä oli keveää - ainakin kirjoissa. Viime aikoina tuo Pariisi on jostain syystä tullut vastaan monessakin kohtaa (esim. täällä ja täällä)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi 
Oma ostos Elisa Kirjasta  (tarjouksessa 4,90€ 10.4. saakka)

Nuorena en pitänyt Hemingwayn kirjoista. Minusta niissä oli jotain niin pessimististä, että ikuinen positiivarikin vähän masentui. Ainoastaan hänen postuumisti julkaistu Käärme paratiisissa -kirjansa sai armon silmissäni ja olenkin käytännössä lukenut sen joka kesä.

Vanhemmiten olen palannut Hemingwayn pariin. Ehkä elämä on kyynistänyt tai sitten olen oppinut näkemään kirjoissakin pintaa syvemmälle. Nyt olen nauttinut suunnattomasti. Vanhus ja meri oli äänikirjana suorastaan puhdistava kokemus ja nyt Nuoruuteni Pariisi vei matkalle, jonka olisi suonut jatkuvan pidempäänkin.

Nuoruuteni Pariisi on nimensä mukaisesti Hemingway 60-luvulla kirjoittama kuvaus ajasta, jolloin hän oli köyhä aloitteleva kirjailija ja asui vaimonsa ( ja sitten myös pienen poikansa) kanssa Pariisissa. Rahaa ei ollut, mutta rakkaus riitti ja henkisesti oltiin upporikkaita. Hemingway seurusteli aikansa kuuluisien kulttuuri- ja kirjallisuushenkilöiden kanssa ja saatuaan itsekin nimeä kirjailijana piirit vain laajenivat. Gertrude Stein, Ezra Pound ja muutamat muut saavat osansa Hemingwayn muistelmissa. Eniten taisin pitää Scott F. Fitzgeraldin ja Hemingwayn Lyonin matkan kuvauksesta. Enpä olisi ihan sellaista odottanut, eikä taitanut odottaa nuori kirjailijakaan.

Kuvaukset ovat lähteneet mestarin kynästä, joten laatua voi odottaa, En silti odottanut tekstin vetävän niin täydellisesti mukaansa, Kuvaukset ovat eläviä, vaikka välillä vähän ilkeitäkin. On kiehtovaa lukea "juouruilua" niminä tutuista kuuluisista ihmisistä. Hemingway ei myöskään säästele itseään, vaan lempeä itseironia leimaa kerrontaa läpi kirjan.

Eniten kuitenkin nautin elämäntavan kuvauksesta. Kirjoittamista kahviloissa kylmää työhuonetta vältellen, kävelyä pitkän työpäivän jälkeen, vierailuja salonkien säkenöivissä keskusteluissa... ihan kuin jostain romaanista. Tätä kirjaa ei kuitenkaan voi romaaniksi tituleerata. Kyseessä on löysästi kronologisessa järjestyksessä ketjuttuvista rikastetuista anekdooteista.

Mielenkiintoista oli myös, miten Nuoruuteni Pariisi päättyy samanlaiseen kuvioon kuin mitä Hemingway kuvaa kesälempparissani (Käärme paratiisissa). Pitänee jostain hankkia Hemingwayn elämäkertakin ja tehdä pientä vertailevaa analyysiä. Ehkä sitten ensi kesänä.

Ja Pariisiin pitää mennä tarkastamaan löytyisikö edes kaikuja entisten aikojen tunnelmasta.

Äänikirjojen kuuntelussa on omat vaaransa...

Kuuntelen äänikirjoja usein työmatkalla, siis liikenteessä. Vielä en ole jäänyt auton alle, vaikka välillä tunnun menevän sokeana ja kuurona ihan jossain muualla kuin Helsingin teillä. Itse asiassa en tarkemmin ajatellen kauhean paljon kyllä edes kulje teitä pitkin, parissa kohtaa vaan, joten ehkä tuo liikennevaara kuitenkin on aika marginaalinen.

Kanssaihmisten oudolla käytöksellä häiritsemisen tai hivenen oudoksi leimaantumisen välttäminen puolestaan taitaa olla jo myöhäistä. Olen hihitellyt, virnistellyt ja jopa purskahtanut nauruun itsekseni kesken kävelyn tai bussinpenkillä istuessani. Toisaalta olen myös kyynelehtinyt julkisesti ilman mitään ilmeistä syytä. Tässä jokin aika sitten Herttoniemessä oli ihan pakko laittaa puhelin pois ja katkaista tarina ennen kuin nousin bussiin. Pelkäsin silmieni muuttuvan turvonneen punaisiksi juuri ennen palaveria ja muiden bussiin nousevien matkustajien kohta tarjoutuvan lohduttamaan nenäliinoineen... ja minä kun vain kuuntelin kirjaa...

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
lukijana  Jukka Pitkänen

Kirjan alussa kirjailijan vaimo lähtee taksilla hakemaan uutta sydäntä. Taksi on valkoinen Toyota ja sen kadotessa näkyvissä lähtee mieskin matkalle. Ensin mennään sairaalaan omien kipujen vuoksi, mutta sitten yhä enemmän ja kauemmaksi menneisyyteen. Lapsuuden seikkailijasta kasvaa nuori lehtimies, isä ja sitten kirjalija.

Kyllähän minä muistan, kun koulussa käskettiin lukea Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. Muistan myös pitäneeni kirjaa hyvin kirjoitettuna, mutta jotenkin tuo pohjoisen miehen maailma jäi nuorelle etelän tytölle vähän vieraaksi, enkä kokenut novelleja kovinkaan itseäni koskettaviksi. (Kyllä, Oulu on Turusta katsottuna aika pohjoisessa).

Nyt kun ikää on kertynyt ja kai jonkin verran elämänkokemustakin, niin osaa arvostaa kirjailijan kykyä luoda lukijan silmien eteen kuvaelma elämästään, iloistaan ja suruistaan, epäonnistumisistaan ja huikeista onnenhetkistään. Sitä myötäelää ihan eri tavalla. Sitä paitsi, Skiftesvik osaa kirjoittaa.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on jo kirjan nimenä nerokas. Se kattaa kaiken, kertomatta kuitenkaan varsinaisesti mitään. Itse tarina soljuu ajasta ja tilanteesta toiseen. Joissain tilanteissa naurattaa, joissan vähän hymähtelee myötähäpeästä, joissain liikuttuu ja tietyssä kohdassa muistutin lähinnä vesiputousta, tai olisin muistuttanut, mutta pistin puhelimen kuulokkeineen ajoissa laukkuun ja kuuntelin kyseisen kohdan minuutin pätkissä hengitystä pidättäen. (Uteliaille tiedoksi, että kyseessä oli kohta, jossa kirjailijan poika menehtyy - kolmen pojan äidille se kiteytti pahimmat painajaiset ja hyvin kirjoitettuna iski suoraan sydämeen).

Skiftesvik kirjoittaa kuin aukaisisi sielunsa lukijoille ja kirjaisi sen kaikkien näkyville. (Ehkä hän tekeekin niin. En tunne kirjailijaa ihmisenä, joten en pysty arvioimaan). Kirja ei kuvaile ylenmäärin tuntemuksia eikä kerro, miten kirjailijaa raivostutti, suretti tai ilahdutti. Siksi teksti ehkä onkin niin vaikuttava. Eleettömästi todeten saa paljastettua enemmän kuin kasalla kuvailuja.

Pidin siis kirjasta kovasti ja Jukka Pitkäsen tapa lukea sopi kirjaan valtavan hyvin. Sekin oli omalla tavallaan eleetöntä, muttei missään nimessä tylsän tasapaksua. Seuraavaksi täytyy varmaan hankkia Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja uudelleen luettavaksi. Voisi verrata lukukokemusta siihen nuoremman minäni vastaavaan (tai siihen, mitä siitä nyt muistan).

Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta

Minähän en muuten juokse. Siis ainakaan muuta kuin välillä bussiin. Tiedän lenkkeilyn olevan kovin trendikästä, tiedän sen olevan myös hyväksi kunnolle. Jopa isäntä on viime vuosina innostunut juoksemaan. Minä en. Aina välillä leikittelen ajatuksella, mutta siitä on vielä pitkä matka lenkkipoluille.

Kerran lähdin lenkille esikoisen kanssa. Poika juoksi edessä takaperin ja kyseli, josko äiti varmasti jaksaa... että niinkin rohkaisevat kokemukset.

On kuitenkin mielenkiintoista lukea taitavan kirjoittajan mietteitä juoksemisesta, kilpailemisesta ja kilpailuihin valmistautumisesta. Siitä, mitä tapahtuu kilpailun mennessä penkin alle tai kun se onnistuu ehkä liiankin monta kertaa. Murakami harrastaa nykyään juoksemisen lisäksi myös triathlonia. (Pudistaa päätään ihmisen oikuille...)

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Haruki Murakami on juossut vuosikymmeniä. Hän aloitti juoksemisen vähän samaan tapaan kuin kirjoittamisen. Eräänä päivänä hän vain päätti lähtevänsä lenkille. Omimmillaan hän on juostessaan säännöllisesti, joka päivä ja paljon. Melkoisia määriä kai pitääkin juosta, jotta pystyy pitämään vähintään yhden maratonin osallistumisvauhtia päällä vuosikausia.

Voisi olla todella tylsää lukea jonkun ajatuksia omasta lenkkeilystään, mutta Murakami onnistuu yhdistämään lenkkipohdinnan kilpailuihin valmistautumiseen ja selviytymiseen välillä odotuksia huonommista tuloksista. Juoksemisen ohella mietitään ikääntymisen vaikutuksia kykyihin ja ihmisen sopeutumista muutoksiin.

Kun osaa kirjoittaa, osaa näköjään kirjoittaa mistä vaan. Lukua maratonille valmistautumisesta lukee kuin mitäkin jännitysromaania. Kirja on täynnä tuokiokuvia, joiden tunnelma kelin kuumuutta tai nautinnollista tuulenvirettä myöten välittyy lukijalle elävästi. Lenkkikilometrien lomaan mahtuu pohdintaa elämästä, muutoksesta sekä työstä tavoitteiden saavuttamiseksi. Kirja ei ole varsinaisesti elämäkerta (Murakamin elämään kai mahtuu paljon muutakin kuin juokseminen), mutta jotain olennaista kirjailija onnistuu itsestään välittämään ja toki kirjassa kerrotaan myös ihmisestä eikä vain hänen askeleistaan asfaltilla,

Pieni suuri kirja pitää otteessaan ja sitä lukee mielellään. Lisäksi se sai minutkin taas harkitsemaan lenkille lähtöä. Onneksi nyt tulivat nämä pakkaset ja lumipyry, niin ei tarvitse ihan heti ryhtyä sanoista tekoihin. Katsotaan uudelleen sitten keväällä...

Tunnelmointiin : Vanessa & Virginie

Susan Sellers : Vanessa & Virginie
Luettavaksi Into-kustannukselta

Tämä kirja odotti pitkään yöpöydällä pinossa. Odotti ei mistään syystä tai lähinnä siksi, että hyvää luettavaa on ollut viime aikoina käsissä enemmän kuin ehtii käymään läpi. Pinoon se oli päätynyt kahdestakin syystä. Ensinnäkin, kirjasta on kirjoitettu blogeissa monta mielenkiintoista juttua, joten kun kirjamessuilla sitä luettavakseni tarjottiin, niin käsi ojentui nopeammin kuin ehdit sanoa Virginia Woolf. Siinä se toinen syy, Virginia Woolf.

Aallot, Majakka, Flush ja Orlando ovat olleet tajuntaa laajentavia lukukokemuksia. Kun osaisikin kirjoittaa tuolla tavalla. Näennäisen huolettomasti, melkein kuin luonnostellen ja kuitenkin kutoen kellontarkasti tarinaa ja tunnelmia, joiden varassa lukija pääsee jonnekin ihan muualle kuin sanat sellaisenaan antaisivat ymmärtää. Jacob's Room taas on minulla edelleen kesken - siihen en päässyt sisälle laisinkaan. Mielenkiintoinen kirjailija siis. Hänen elämästään taas en tiedä oikein mitään. Tai siis tiedän jotain, sen yleisimmän skandaalilehdistöaineksen : eli jossain vaiheessa naisen kanssa - teki itsemurhan hukuttautumalla.

Ei Vanessa & Virginiekään ole mikään elämäkerta. Se on fiktiivinen romaani, joka perustuu kai ainakin jonkinlaisiin faktoihin. Eikä se kyllä itse asiassa ole oikein kunnollinen romaanikaan, jos kriteerinä on selkeä juoni. Enemmänkin kyseessä on sarja tuokiokuvia ja ajatuksia, joista löyhästi koostuu kokonaisen elämän kuvaus. Kaiken lisäksi kirja ei edes kerro Virginia Woolfista kuin epäsuoraan. Se on kirjoitettu Virginian sisaren, taidemaalarin ja kolmen lapsen äidin, eli Vanessan näkökulmasta.

Virginia on vain sivuhenkilö ja kuitenkin kaiken keskiössä. Vanessa kirjoittaa tarinansa juuri hänelle.
Sisarten keskinäinen rakkaus ja toisiinsa sitoutuminen, melkein riippuvuus tulevat tarinan kulussa näkyviin selkeästi. Samoin nousee esille kateus. Vanessan maalaukset eivät koe samanlaista menestystä kuin Virginian kirjat. Vanessan kodikkuus, lapset ja miehet, taas ovat Virginialle jotain kaivattavaa, mutta jostain syystä niin kovin saavuttamatonta. Molemmat sisaret ovat vahvasti tuntevia, ehkä vähän kliseisiäkin taiteilijapersoonia, mutta sellaisina jotenkin niin kovin rakastettavia.

Kirja pääsi myös pikkuisen yllättämään. Tartuin siihen Virginia Woolf mielessäni, mutta huomasin seuraavani suurella mielenkiinnolla Vanessan edesottamuksia. Mitä ilmeisemmin hän on ollut vähintäänkin sisarensa veroinen sovinnaisuussääntöjen rikkoja. Häneen on töitätekevän äidin kuitenkin myös helppo samaistua - samanlaista tasapainottelua se on näköjään ollut aina.

Mainitsin jo, että kirja koostuu "snapshoteista" eli tapahtumakuvista. Kun juonena on ihmiselämä, rakenne toimii. Se kuitenkin tuo myös pientä hajanaisuutta lukukokemukseen - ehkä jonkunlainen, selkeämpi punainen lanka olisi vielä vahvistanut lukijan sidosta tarinaan.

Hajanaisuus on kuitenkin pientä - minä nautin tämän kirjan lukemisesta. Viime vuosisadan alun tunnelma ja boheemit kulttuuripiirit keskusteluineen ja suhteineen luovat rikkaan kontekstin. Tuosta ajasta ja noista ihmisistä tekisi mieli lukea lisää.

Luettavaksi ja blogattavaksi Into-kustannukselta

Howard's End Is On the Landing...

Niin, se toinen viimeisen kahden viikon aikana lukemani kirja on "Howards End is on the Landing : A year of reading from home" by Susan Hill. Se oli minulla kesken pidemmän aikaa, mutta tuli lopulta luettua, luku per ilta.

Susan Hill on kirjailija ja kustantaja, joka tässä kirjassa käy läpi kodistaan löytyviä kirjoja ja luo niiden pohjalta 40 ehdottomasti luettavan kirjan listan. Toisten lukemisesta on aina kiva lukea, vaikka ei ihan joka asiassa olisikaan samaa mieltä. Saa ainakin vinkkejä omalle lukulistalleen.

Susan Hillin kanssa olen samaa mieltä joissakin asioissa ja toisissa taas en. Minäkin pidän Virginia Woolfin joistakin teoksista, tosin en samoista kuin Susan Hill, mutta kuitenkin. E-kirjojen suhteen olemme täysin eri linjoilla. Susan Hillin mielestä kirjaa ei voi kutsua kirjaksi ennen kuin paperiset sivut kahisevat, minusta taas on sisältö tärkein eikä muodolla ole niin väliä. Mielipide-erolla voi tietysti olla alkuperänsä myös elämäntilanteen erilaisuudessa. Kaipa minäkin haluaisin kirjoja hyllyt täyteen, jos niitä hyllyjä olisi useammassa kerroksessa ihanassa englantilaisessa maalaistalossa. Lottovoittoa (tai kahta) odotellessa nautin enimmäkseen siitä, kun katson Koboani ja tiedän, että tuossa ohuessa läpyskässä on nelisenkymmentä kirjaa, jotka eivät koskaan päädy hyllyille ja pöydille pinoja kasvattamaan.

Hieman rasittavaksi kävi myös kirjailijakontaktien hehkuttaminen. Anekdootit ovat kivoja, mutta joukossa oli aika paljon lyhyitä mainintoja "tunsin myös" tai " tuttujeni joukossa on myös..." Ihan kiva, mutta vähän tuli snobbaileva kuva kirjailijasta.

Mielenkiintoinen kirja kaikkiaan ja luettavien listanikin kasvoi muutamalla - vielä kun saisi ne päivitettyä tuonne 100 TBR listaan... Sen verran "vanhahtava" kuva Susan Hillistä kuitenkin tämän kirjan perusteella tuli, että yhtään hänen omaa teostaan ei tällä kertaa lukulistalleni ilmestynyt.

Seija Vilén - Mangopuun alla

Tästä kirjasta on puhuttu blogissa jos toisessakin. (Esim blogeissa Inahdus, Kirjamielellä , Sallan lukupäiväkirja ) En ole yhtään varma, että omaan mitään kovin uutta sanottavaa. Mielenkiintoinen kirja nuoren tytön hurahtamisesta Krishna -liikkeeseen ja hänen tiestään sieltä pois. Muistuttaa taas kerran siitä, miten haavoittuvaisia ovat nuoret etsiessään omaa identiteettiään ja miten sitä voikaan ottaa kaken vastaan kyseenalaistamatta itse asettamaltaan auktoriteetilta.

Itse vierastan kaikkea fanatismia, omien uskomusten parhaaksi julistamista ja eritoten muiden tuomitsemista. Siksi karvat nousivat pystyyn monessa kohtaa. Syynä ei tosin ollut kirjan tyyli. Seija Vilén ei millään tavalla julista suuntaan eikä toiseen. Kertomus etenee, miltei lakonisesti faktojen kautta. Välillä saattaa lukija tunnistaa vähintäänkin sarkasmin häivähdyksen vaikkei vihaa tai katkeruutta silmille sivuilta hyppääkään. Hiukan häiritsi paikoittain tyylin koristeellisuus, vaikka pistinkin sen (stereotyypittäen) intia-vaikutuksen oireeksi. Välillä oli vaikea saada tekstistä otetta juuri tuon hiukan kiemuraisen tyylin takia, mutta se voi kyllä johtua myös lukijan väsymyksen asteesta eikä kirjasta itsestään.

Hyvää Uutta Vuotta - ja Mäkelän Mestaria

Tämäkin bloggaus kai pitäisi aloittaa anteeksipyynnöllä pitkästä kirjoitustauosta, mutta taidanpa vaan tyytyä toteamaan, että puoleenväliin kestävää pahoinvointia pahempaa on vain raskausnärästys... kumpikaan vaivoista ei onneksi ole vaarallinen sen enempää äidille kuin vatsassa myllertäjällekään, mutta äidin ne saavat kyllä polvilleen - tai tässä tapauksessa sängyn pohjille itkemään kivusta. Se siitä...

Kirjojakaan en ole pahemmin tässä viime viikkoina lukenut, mutta pari sentään on tullut kahlattua läpi. Ennen joulua jo sain loppuun Hannu Mäkelän "Mestarin". Aivan kuten ensimmäiselläkin lukukerralla jo vuosia sitten, kirjan teksti sai minut lumoihinsa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja piti otteessaan viimeiselle riville saakka. Kyllä Eino Leino on sitten ollut mielenkiintoinen mies.

Tarina kulkee päähenkilön itsensä kertomana. Mäkelän kieli tuntuu jotenkin tuovan tuon aikakauden lähelle ja todeksi, vaikken tietysti tiedäkään, puhuivatko ihmiset mitenkään samalla tavalla (tai kirjoittivatko edes). Runollinen tempo ja poljento sopivat erityisen hyvin runoilijasta kertovaan elämänkertaan. Pääsemme seuraamaan Leinon elämää lapsuudesta alkaen - siitä miten hän kulki veljien jalanjälkiä koulusta maailmalle ja äidin kuolema heitti pojan tuuliajolle. Suuntaa ei sitten elämälle tuntunutkaan enää löytyvän - naisia riitti, samoin kuin ammatillisia menestyksiä ja tappioita. Ainoana johtotähtinään Leinolla olivat vapaus ja kirjoittaminen. Oikea runoilijan stereotypia siis, mutta silti kovasti mielenkiintoinen.

Kirja siis kuuluu sarjaan nautittavat lukukokemukset. Tähän kannattaa palata useampaankin kertaan.

Lopuksi vielä...

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE !