Joululukemista ?

Joululoma alkoi! Hurraa ja aamen. Kyllä tätä on odotettukin. Viimeinen palaveri (16-17 perjantai-iltana) oli todellista tuskaa. Sitten kauppaan ja... niin, sitten rupesin miettimään, että mitäs sitä joululomalla oikein lukisi...?

Kuulostelin itseäni oikein kunnolla, selasin lukemattomien listaa, ostin alesta pari lisää ja tällaisia sitten koriin päätyi.

Ilmiselvästi on tästä joulusta tulossa kevyt, romanttinen ja kenties vähäsen jännittävä. Yleensä lomiini kuuluvat klassikot loistavat poissaolollaan. Nyt tankattiin romantiikkaa ja dekkareita.


Äänikirjat 

Äänikirjoissa minulla on tällä hetkellä kesken Maria Veitolan elämäkerrallinen juttukokoelma Veitola. Sen kai kuuntelen loppuun, mutta pakkohan se oli alesta ladata Pieni Bistro Bretagnessa (Nina George). Jos se on yhtään kirjoittajansa toisen kirjan kaltainen niin odotettavissa on eheyttävää lempeyttä, hellää romantiikkaa ja lievää kaipuuta (matkalle) aiheuttavaa tekstiä.


Muuta romantiikkaa 

Pieni tuntuu olevan tämän loman teemana sillä lukemisekseni eksyi myös Pieni teehuone (Caroline Roberts). Ihan puhtaasti takakansitekstin vuoksi lukulistalle ladattu tarina linnan teehuoneesta, sen nuoresta emännästä ja pahantuulisesta linnanherrasta kuulostaa oikein sopivalta.

Lisäksi latasin Kobosta lyhyen steampunk/fantasia- novellan Poison or Protect (Gail Carriger). Voimakkaita naisia, jotka tietävät mitä haluavat ja ottavat haluavansa. Sopii. Ehkä siitä saisi jotain mallia vuodenvaihteen jälkeiseen töihinpaluuseen ? Olen myös tykännyt kirjailijan kaikista muista kirjoista, jotka ovat oikeasti hauskoja, joten odotukset piristävälle lukuhetkelle ovat suuret.


Romanttista jännitystä ja dekkareita 

Latasin myös joskus jo kauan sitten hankkimani Lady Julia Grey-sarjan (Deanna Rayburn). Nuori lady ratkaisee rikostarinassa, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Englantiin. Sisko suositteli hauskana, joten kevyellä kai mennään taas...

Vähän jännemmäksi dekkariksi valikoitui listalle toinen osa sarjasta eli Smoke and Mirrors (Elly Griffiths), jossa poliisi ja taikuri selvittävät taas rikosta sodanjälkeisessä Englannissa. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta (oikeastaan enemmän kuin Ruth Galloway-sarjan alusta), joten odotukset ovat korkealla.

Näillä siis lähdetään liikkeelle. Sitä en lupaa, että näillä sitten lopulta mennään. Jotain kuitenkin haluan lukea.

Nyt huomaan myös, että kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta olen myös unohtanut kokonaan ranskankielisen luettavan... Pitänee siis jotain yrittää. Proustia? Se on ehkä enemmän kesäkirja kuitenkin. Kesken olisi myös La septiéme fonction du langage (Laurent Binet) , joka on suomennettu nimellä Kuka murhasi Roland Barthesin... saa nähdä, miten käy. Menee ehkä liian vaikeaksi ja aivotyötä vaativaksi tälle lomalle...

Mitäs te muut suunnittelette joululomalla lukevanne ? 

Lukemiseen tarvitaan lihaksia

Tämä syyskeli on aivan uskomaton!

Ainakin istumalihaksia, mutta ei se riitä. Kirja ei pysy käsissä, jos selkä vihloo,  eikä yhdellä kädellä onnistu sekä nojaaminen, että sivujen kääntäminen. Kirjan kannattelukin käy mahdottomaksi.

Tulipa tuokin todettua.

Toisaalta, ei kyllä kirjaan keskittyminenkään silmiä käyttäen sujunut. Kipu heikentää näköä entisestään, varsinkin kun uudet lukulasit ovat aina väärässä huoneessa, eikä jaksa tai voi lähteä niitä juuri tarpeen iskiessä etsimään. Sohvalla olohuoneessa istuessa ovat lasit yöpöydällä, ja sitten taas kirjahyllyn reunalla, kun itse on pää tyynyllä.

Onneksi  on äänikirjat.

Aila Meriluodon elämäkerralla selvittiin yli viikko. Sitten nuoren lääkärin akupunktiotaitojen ja erinäisten voiteiden ja balsamien avulla saatiin tuskat kuriin ja kirjatkin takaisin elämään. Vähän ja kevyesti, mutta uskotteko, että tuntuu ihanalta lukea ensimmäiset sivut yli viikkoon?

En ole vieläkään ihan "kuivilla", mutta parempaan suuntaan mennään. Saan jopa istuttua koneen vieressä ja kirjoitettua kappaleen kerrallaan.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runodesta
Oma ostos Elisa Kirjasta

Panu Rajala ei petä tälläkään kertaa (niin kuin ei tällä, tai tälläkään). Aila Meriluodon elämäkerta on elävä. Sen sivuilta nousee esille raivokkaasti rakastava runotyttö, joka hillityn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen päätyy Lauri Viidan kanssa naimisiin. Miehen mielisairaus tekee elämästä vaikeaa ja kirjoittamisesta mahdotonta, mutta siitäkin selvitään. Sitten seuraa vapautumista ja miehiä ja rakkaus ja... miehiä...

Aila Meriluoto on elänyt samalla intensiteetillä kuin taiteilijan voi olettaakin ja  hänen elämäkertansa on samalla myös läpileikkaus 1900-luvun toisen puoliskon suomalaisesta kirjallisuuselämästä. Eikä vähiten siksi, että Rajala käy ansiokkaasti läpi myös hänen tuotantonsa, josta ainakin minulle tulivat yllätyksenä esim. nuortenkirjat.

En toki väitä Meriluotoa tuntevani oikeastaan ollenkaan. En lue koskaan runoja, huolimatta säännöllisesti toistuvasta päätöksestä aloittaa, ja hänen proosastaan olen toistaiseksi lukenut vain päiväkirjajulkaisujen viimeisimmän osan. Tuonkin vähäisen kokemuksen perusteella voin sanoa, että Rajalan tehtävä on ollut ehkä helpompi kuin elämäkertakirjailijoilla yleensä. Meriluoto on jo kirjannut päiväkirjoihin elämänsä ja ajatuksensa, ja muutenkin hänen teoksensa tuntuvat olevan hyvin henkilökohtaisia ja kumpuavan aina läheisesti omista kokemuksista,

Panu Rajalalla on kyky kirjoittaa kohteestaan elävästi ja vivahteikkaasti. Tosin minua hiukan häiritsee kirjoittajan subjektiivisuus. Toisaalta omat kokemukset aiheesta tuovat tietysti tietynlaista läheisyyttä ja uskottavuutta, mutta välillä vähän häiritsi "Panun" rooli Meriluodon elämässä ja joissakin päiväkirjamerkinnöissä. Pidän enemmän elämäkerroista, joissa kirjoittaja pysyttelee suosiolla taka-alalla ja jättää estradin tähdelleen, pyrkimättä osille parrasvaloista.

Kaikkiaan elämäkerta on kuitenkin erittäin mielenkiintoista luettavaa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisesta ajasta. Onhan Meriluoto kirjoittanut ja julkaissut jo neljäkymmentäluvulta lähtien. Samalla voi jäädä pohtimaan, miksi "todellisen" taiteen hintana tuntuu aina olevan suuria murheita ja erikoisia (rikkonaisia?) persoonia täynnä oleva elämä.

Edelleen samoissa vuosikymmenissä

Olen jo jonkin aikaa uhonnut, miten minun sotakirjakiintiöni on täynnä. Kuitenkin näyttää lukulistalleni ilmaantuvan tuonne 30- ja 40-luvuille sijoittuvia kirjoja tasaista tahtia. Lempi on tietysti Lempi, eikä sitä sotakirjaksi voi varsinaisesti väittää. Enemmän siinä on kyse sota-ajan mahdollistamista tapahtumista ja kohtaloista. Toinen samalla tavalla sota- muttei kuitenkaan- kirja on lukemani dekkari Liekit Berliinissä.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä
Bloggarikierrosta

Itse asiassa Liekit Berliinissä sijoittuu aikaan ennen sotaa, mutta jotenkin jännästi sota tuntuu olevan läsnä koko ajan. Osin ehkä viittauksina Espanjan sisällissotaan, mutta eniten kai natsi-Saksan kuvauksena ja sodan uhan konkreettisesta tunnusta Berliinin elämässä. Eletään vuotta 1936. Berliinissä on olympialaiset, Hitler on voimissaan, ihmisiä katoaa, mutta kulisseja kiillotetaan.

Bernie Gunther on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Hänellä riittää töitä kadonneiden etsinnässä. Sitten hän saa toimeksiannon mahtavalta teollisuusmogulilta, jonka tyttären talo on palanut. Tytär ja hänen miehensä saivat surmansa tuhopoltossa, mutta palon yhteydessä on myös kadonnut kallis timanttikaulanauha, joka pitäisi löytää ja hankkia takaisin.

Pidin kirjan raadollisesta tavasta kuvata Hitlerin Saksaa. Sellaista se kai on ollut. Toisaalta hieman ärsyynnyin Guntherin idealistiseen kyynisyyteen (voiko sellaista edes olla?). Hän uskaltaa esittää valtaapitävistä poikkeavia mielipiteitään melko tiukoissakin paikoissa, vaikka samalla toteaa katoamisten olevan kuin muotivillitys. "Kaikki harrastavat sitä" Gunther pääseekin ajatuksiaan esittelemään vallan ylimpiin portaisiin asti, sillä tutkimukset vievät hänet elokuvatähtien ja maan johtajien salonkeihin ja toisaalta rikollisjoukkojen loukkoihin ja lopulta myös valtakunnan kurjimpaan mahdolliseen kulmaan.

Juoni on kiemurainen, mutta pysyy juuri ja juuri kasassa. Vasta ihan lopussa totesin tarinan siirtyvän uskomattoman rajoilta sinne uskottavuuden toiselle puolen. No, ehkä kirjassa piti kuvata sitä kaikkein pahintakin. Kaikkiaan kirja oli kuitenkin mielenkiintoinen ja piristävän erilainen. Sekä ihan kelpo Philip Marlowe-tyyppinen yksityisetsivätarina. Taidanpa lukaista vielä tuon toisenkin osan. Ehkä Kerr on keksinyt jotain lisäkauhuja historian kaapeista Guntherin kommentoitavaksi.

Fantasiaa eli tyttösalamurhaaja ja salamavaras

Minä taidan olla tämän kanssa vähän jälkijunassa, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Riordanin kirja ilmestyi suomeksikin jo vuonna 2007 ja elokuvakin on vuodelta kirves ja kansi, mutta ihan mukiinmenevä tarina oli äänikirjanakin.

Rick Riordan: Salamavaras
Oma ostos Elisa Kirjasta (äänikirja tarjouksessa tälläkin hetkellä 6,90€) 
Lukijana: Antti Virmavirta 

Tarina Percy Jacksonista, Poseidonin pojasta, on viihdyttänyt minua työmatkoilla ja vielä näin ensimmäisenä lomapäivänäkin. Kun Percy saa tietää olevansa puoliksi kreikkalainen jumala, kääntyvät monet asiat nurinperin.

Sen lisäksi, että Percy joutuu juoksemaan pakoon erilaisia hirviöitä, jumalat syyttävät häntä Zeuksen salaman varastamisesta, eikä nimen puhdistaminen olekaan ihan pikkujuttu. Jumalat nimittäin ovat aika pikkumaisia olioita, eikä heidän politiikkansa ja keskinäiset kahinansa oikein ota ihmiskuntaa huomioon.

Percy lähtee siis etsintämatkalle Annabethin (Atenen tytär) ja satyyri Groverin kanssa. Tie vie Manalaan ja erinäisiä vihollisia kohdataan ja voitetaan matkan varrella. Kirjan parasta antia olivatkin erilaiset hahmot, joita oli kiva yrittää hataralla muistilla tunnistaa moderneista piirteistä ennen kuin heidän todelliset nimensä paljastuvat.

Minä siis viihdyin kolmikon mukana ja Antti Virmavirta oli varsin sujuva lukija. Rick Riordan osaa popularisoida historiallisia jumalia. Egyptiläisiä listattiin jo aiemmin lukemassani sarjassa ja nyt ovat sitten vuorossa kreikkalaiset. Tarina etenee jouhevasti ja ainakin siinä tapahtuu tarpeeksi.

Sen verran totean olevani kohdejoukon ulkopuolella, että jotkut ratkaisut tuntuvat vähän naiiveilta ja välillä loppumaton kohkaaminen vähän väsyttää, mutta kaikkiaan kyseessä on varsin viihdyttävää fantasiaa, eikä se kreikan mytologian hahmojen painaminen muistiin (vaikka istten vähän vääristyneinäkin) kai ihan pahasta voi olla varsinaiselle kohderyhmällekään.

Salamavaras on sarjan ensimmäinen osa, mutta harmittavasti ainakaan Elisa Kirjassa ei jatkoa ole saatavilla äänikirjana. Selvästi ensimmäisen osan lopussa pedataan seuraavia, mutta en ole ihan varma lähdenkö noita muussa muodossa lukeaan. Äänikirjana tämä oli sellaista sopivan kevyttä ja viihdyttävää julkisen liikentee lomaan, mutta ihan tekstinä voi olla, etten ihan jaksa kaikkia yksinkertaistuksia.


Toinenkin  fantasiasarja 

Sarah J. Maas : Throne of Class, Crown of Midnight, Heir of Fire
HelMet Overdrive 

Kevään aikana tulin lukeneeksi myös kolme osaa Sarah J. Maasin Throne of Glassa -sarjasta. Siinä seurataan nuoren salamurhaajattaren vaiheita suolakaivoksista, kuninkaan lemmikiksi ja siitä haltijoiden / keijujen valtakuntaan. Kuten kuvaan kuuluu, voimat ja valta kasvavat sitä mukaa kun tarina kehkeytyy auki ja alkuperät selviävät. Throne of Glass kuitenkin vaihta sen verran raikkaasti sekä teemaa että miljöötä osasta toiseen, että lukija ei pääse kyllästymään.

Puoliverisillä siis jatketaan. Tällä kertaa kyseessä on keijujen vertaa suonissaan kantavan nuoren naisen tarina. Kaikilla meillä on puolemme, mutta mitäs jos toinen osa itseä olisikin jonkinlainen hirviö ? No. etunsa tietysti on voimalla ja vauhdillakin.

Päähenkilön identiteettikriisi on tietysti mielenkiintoinen, mutta yhtälailla koukuttavia ovat tarinat valtakunnan eri puolilta. Noitien klaanit osoittautuivat todella mielenkiintoiseksi juonteeksi ja tulee olemaan jännä nähdä, miten kaikki polut jossain kohdin kohtaava. Jonkinlainen eeppinen taistelu lienee odotettavissa.

Ainoa asia, joka minua kirjasarjassa vähintäänkin hieman ärsyttää, on perinteinen kuvio sankarittaresta ja kahdesta mahdollisesta rakastajasta. Se on sitten niin kulunutta jo. Onneksi herrat päätyvät vähitellen sivuosaan, eikä valinta heidän välillään ole yksinkertainen tykkää, ei tykkää -pohdinta vaan vesi virtaa vähän yksinkertaisia kuvioita syvemmällä.

Tarinaan sisällepääsyä auttoi kummasti se, että olen aiemmin jo lukenut novella-kokoelman, joka kummasti täytti aukkoja päähenkilön historiassa ja antoi pohjaa tapahtumille.  Täytyy myöntää, että ilman noiden lukemista olisin voinut olla muutaman kerran aika ihmeissäni.

Päähenkilö sekä hänen tarinansa on sen verran mielenkiintoinen, että mielelläni lukisin jatkoa. Harmillisesti ei ainakaan vielä Overdrivesta ole lainattavissa sarjan seuraavia osia vaikka neljäs ja kai viideskin ovat jo englanniksi ilmestyneetkin. Sen verran koukuttava on menneisyytensä kanssa painivan puoliverisen  polku kohti lopullista ratkaisua, että taidan jossain kohtaa etsiä kirjat käsiini muualta, jolleivat tule Overdriveen lainattaviksi.

Blogistanian Kesälukumaraton 2016! Tule mukaan!

Kuva: Niina Tolonen

EDIT 15.7.2016 : TULOSKOOSTE TÄÄLLÄ!
EDIT 8.7.2016 : LÄHTÖLAUKAUS JA RAPORTOINTI TÄÄLLÄ! 

Se on taas se aika vuodesta, kun kaikki kynnelle kykenevät ryhtyvät valmistautumaan Blogistanian kesälukumaratoniin. Kirjapinoja järjestellään, tankkausta suunnitellaan, perheitä on jo varoiteltu ja kalentereihin ympyröity punaisella paksulla tussilla päivämäärä

10.7. 2016

Kyseessä on perinne sillä kesälukumaraton järjestetään jo neljättä vuotta peräkkäin. Osallistujia on ollut edellisissä viitisenkymmentä per kesälukumaraton ja sivuja on luettu kymmeniätuhansia. (Ensimmäisen maratonin lähtölaukaukset kuultiin Kirsin kirjanurkassa jo heinäkuussa 2013, jolloin muuten maratonpäivä oli sama kuin tänä vuonna!)

Vuoden 2016 ensimmäinen kesälukumaraton järjestetään siis 10.7.2016. Ilmoittaudu mukaan kommentoimalla tähän bloggaukseen. Et tarvitse omaa blogia osallistuaksesi, vaan kaikki ovat tervetulleita mukaan! Bloggaajat kirjoittavat tuloksistaan blogissaan ja muut voivat käydä kertomassa maratonkokemuksestaan, luetut kirjansa sekä sivutuloksensa maratonin lähtölaukauspostauksen kommentteihin.

Säännöt ovat samat vanhat ja hyviksi todetut. Ne myös joustavat tuttuun tapaan: 

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan tahansa ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että eimmäisaika on 24h. (Esim. aloitus 10.7. klo 18:00 -> ja lopetus 11.7. klo 18:00) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 9.7., kunhan osa maratonista luetaan 10. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo-, yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa (tai lukumaratonin lähtölaukauspostauksen kommenteissa) Kirjataan mielellään myös luetut kirjat.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa. Varsinkin tulosartikkeli linkitetään lukumaratonin lähtölaukauspostaukseen, mutta muutkin toki saa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton 


TERVETULOA MUKAAN! HAASTAKAA KAVERINNEKIN! 
Toivottavasti saamme sankoin joukoin maratoonareita. Saa nähdä vedämmekö yli edellisen ennätyksellisen 51 osallistujan määrän!

Tähän päivitän osallistujat sitä mukaa, kun ilmoittautumisia tulee. Muistattehan bloggaajat laittaa myös bloginne linkin, niin päädytte oikealle listalle!

Lukumaratonille ilmoittautuneet bloggaajat: 

1. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
2. A:n kirjat
3. Aina joku kesken
4. Anun ihmeelliset matkat
5. Bibliofiilin päiväunia
6. Bookishteaparty
7. Cats, books and me
8. Elämä on ihanaa
9. Hidasta matkailua aloittelijoille
10. Hurja Hassu Lukija
11. Hyllytontun höpinöitä
12. Hyönteisdokumentti
13. Iltatähden syttyessä
14. Ja kaikkea muuta
15. Kaikkia värejä
16. Kanava Klassikko
17. Kansientakaiset maailmat
18. Ketun luola
19. Kirjablogi Rouge (insta: @emilie.rouge ) 
20. Kirja hyllyssä
21. Kirjainten virrassa
22. Kirjanurkkaus
23. Kirjapallon kirjablogi
24. Kirjapolkuni
25. Kirjasatama
26. Kirjasfääri
27. Kirjavarkaan tunnustuksia
28. Kirja vieköön!
29. Kirjoihin kadonnut
30. Kirjoja ja kikatuksia
31. Klassikkojen lumoissa
32. KosminenK
33. Kuutar lukee
34. Lastenkulttuuriblogi Pienten taikapiiri
35. Les!Lue!
36. Lillin kirjataivas (insta: lilli_kirjataivas)
37. Lonkeropiirakka
38. Luetut.net 
39. Lukijan roolissa
40. Lukujonossa
41. Lukutoukan Kulttuuriblogi
42. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
43. Musteella ja hopealla
44. Mustetta paperilla
45. Nannan kirjakimara
46. Narserskan kirjanurkkaus
47. Neverendingly
48. Nuoren opettajattaren kirjablogi
49. Oksan hyllyltä
50. Pauline von Dahl
51. Pikun kirjablogi
52. Pinon päällimmäinen
53. Rapatessa roiskuu
54. Rinkka ja nojatuoli
55. Rouva Sana (insta: @rouvasana)
56. Satun luetut
57. Sinisen linnan kirjasto
58. Sivujen välissä
59. Sivutiellä
60. Storytime is Over
61. Taikakirjaimet
62. Taru ja kirja
63. Todella vaiheessa
64. Tuntematon lukija
65. Täysin arkista
66. Ullan luetut kirjat
67. Unan maailma
68. Unelmien aika
69. Villasukkamurmelin kirjablogi
70. Vinttikamarin ikkunasta
71. Yöpöydän kirjat

Lukumaratonin muut osallistujat: 

1. Irene
2. Paloma
3. Mimsi (Insta: @lilymimssen)
4. Scart_t (Twitter:@Scart_t)
5. Anne 
6. Maija
7. Minna R
8. Janika
9. Elina
10. Merrulii
11. Henrika
12. Arja
13. Paula
14. Mansikka
15. Vilkku
16. Hanna (Twitter: @HannaKauppinen)
17. ST (Insta: @Tuulitraining)
18. Venla
19. Tuulia
20. Geo (Insta: @renttupentu, Twitter: @ruttokoira)
21. Vea (Twitter: @veafairytale)
22. Riksu
23. Nina Mari

Kerro minulle yöpöytäsi kirjapino, niin minä kerron, millainen olet...

Luin jostain, että yöpöydän kirjapino (siis se, mitä ihminen lukee tai aikoo lukea) kertoo paljon kyseisen henkilön kiinnostuksen kohteista, tavasta toimia sekä yleensäkin persoonallisuudesta. Kyökkipsykologiaa ja kamarianalyysiä siis, mutta kaiketi ihan mielenkiintoista.

Minun yöpöydältäni (ja lattialta yöpöydän vierestä) löytyvät ruokalehtien lisäksi nämä luettavat.

- Josen Meze eli keittokirja Libanonin herkuista 

- Food photography

- Jonathan Franzen: Muutoksia

- Sofi Oksanen: Norma

- Peter Mayle: Bon Appétit

- Rikas elämä - Parempaa arkea hidastamalla 

Sekä Kobosta tällä hetkellä luvussa oleva Hugh Laurien Järein asein ( ja siitä löytyy n.350 muuta kirjaa kaiken varalta) Puhelimessa äänikirjana Rick Riordanin Salamavaras...

Haaste 1 : 
Haastankin nyt ensinnä halukkaita ryhtymään kyökkipsykologeiksi... Mitä nämä kirjat mielestänne minusta kertovat? Saa sanoa ihan vapaasti :-) Kaikki ovat tervetulleita kommentoimaan!

Haaste 2: 
Haastan myös muutaman bloggaajan lisää kertomaan yöpöytäpinonsa ja "altistumaan" kyökkipsykologialle - hyvässä hengessä tietenkin. Lupaan ainakin itse tulla analysoimaan ;-)

Kirsin kirjanurkka - paljastuuko dekkariekspertin yöpöydältä kenties romanttinen herkistelijä?
Minäkö keski-ikäinen - onko elämäsi pelkkää fantasiaa?
Kujerruksia - draamaa vai tiukka opettaja?

Pistättehän haastetta sitten eteenpäin myös muille, jos siltä tuntuu!

Jään innolla odottelemaan, millaiseksi minut kuvittelette kirjapinon perusteella. Kerron sitten itse, myöhemmin, mitä minä tuollaisen pinon perusteella sanoisin ja miten lähelle tulkinnat minusta itsestäni tuntuivat osuvan...

Onko kesäkirjalla ja kesä(loma)kirjalla eroa?

Kesä ja grilli - ei mulla muuta

On kesäkirjoja ja on kesä(loma)kirjoja.

On niitä kirjoja, joista tulee aina kesäinen mieli ja aurinko tuntuu paistavan syysmyrskyn keskelläkin. Ne vievät suoraan siihen rentoon tunnelmaan, joka syntyy vain auringon lämmössä köllötellessä, kädessä kylmä juoma ja grillin savu kiemurtelemassa lähellä, meri ja lokit seurana...

Sitten on niitä, jotka joko viihdyttävät lomatunnelmissa tai joihin jaksaa paneutua vain leppoisina lomapäivinä. Viihdytyksestä pitävät minulla usein huolen järkälemäiset fantasiakirjat tai jännittävät dekkarit tai ihan perushömppä. Enemmän energiaa vaativaa lomalukemista edustavat raskaammat klassikot tai mielenkiintoiset tietokirjat.

Kelit ovat viimein muuttuneet kesäisemmiksi ja lomakin häämöttää enemmän uskottavana tulevaisuuden tapahtumana kuin kaukaisena haaveena. Nyt on aika luoda kesäistä lukulistaa.

Vinkkejä otetaan vastaan! Alla omiani. 

Kesäkirjat 

Kesäkirja ei välttämättä kerro kesästä, mutta usein siinä kai on ainakin jossain kohtaa vuodenaikana kesä. Tärkeää on kuitenkin se, että lukemisen jälkeen on sellainen kesäisen keveä olo, ihan kuin olisi saanut viettää hetken auringossa ja lämmöstä nauttien.

Kesälomamatkalla melkein Provencessa

Tässä muutama minusta ehdottomasti kesäinen kirja(sarja):

• Viime marraskuussa luin Karoliina Timosen romaanin Kesäinen illuusio ja hups, ihan kuin d-vitamiinia olisi saanut. 
• Vera Valan dekkarisarja Arianna de Bellis-etsivästä vie minut aina kesäisiin tunnelmiin, vaikka kirjan Italiassa olisi jokin ihan muu vuodenaika. 
• Provence ja suurin piirtein kaikki sinne sijoittuvat kirjat ovat aina kesäkirjoja. Viimeisimpänä luin jo klassikkostatuksella olevan Petern Maylen Vuosi Provencessa. Jep, kesäinen olo tuli. 
• Toinen eteläiseen Ranskaan (osittain) sijoittuva ja ehdottoman kesäisen fiiliksen tuova kirja on Ernest Hemingwayn Käärme paratiisissa.
• Sitten on tietysti ihania ranskalaisia klassikoita, kuten Alphonse Daudetin Lettres de mon moulin eli Kirjeitä myllyltäni, jota häpeäkseni en ole tainnut koskaan edes blogata, kuten en tuota seuraavaakaan ihanuutta. Marcel Pagnolin omaan elämään perustuva Provence-sarja on aivan ehdoton kesätunnelman luoja. Sitä lukiessa melkein kuulee kaskaiden laulun vaikka kaupunkiparvekkeella. (ensimmäinen osa La gloire de mon père eli Isäni kunnian päivä).  
• Myös muumit jostain syystä tuovat minulle kesäisen fiiliksen. Liekö syynä sitten heidän rennompi elämänfilosofiansa. Niin, ja ovathan muumit tietysti selkeästi kesäeläimiä, vaikka Taikatalvi muuta ehdottaakin.  Vaarallinen juhannus ja Suuri tuhotulva ovat kesäisiä jo miljööltäänkin. 

Kesälomakirjat 

Nämä kaikki ylläolevat kesätunnelmaiset kirjat toki sopivat luettavaksi myös lomalla, mutta jotenkin en osaa niitä ajatella varsinaisesti lomakirjoina, paitsi ehkä noita Vera Valan dekkareita... 

Kesän parhaita hetkiä, kun omasta pensaasta saa poimittua punaista kultaa!

Dekkarit ovatkin ihan ehdottomasti kesälomakirjoja.

• Tietysti kaikki klassikot! Agatha Christie, Dorothy L. Sayers Ngaio Marsh ja muut ihanat ovat rantalukemiston aatelia. 
• Tässä viimeksi luin kevään uutuuden Nainen parvekkeella. Se on keveänä ja historiallista tietoa ja taidetta pursuavana varsin sopiva kesälomakirja. Suosittelen. 
•  Yleensäkin historialliset dekkarit ovat kesäloman lukulistan kärjessä ainakin minulla. Virpi Hämeen-Anttilan viime vuosisadan alkuun sijoittuva dekkarisarja, samoin kuin Nina Hurman vastaava, Jyrki Heinon vähän vanhempaan aikaan sijoittuvat Kellari ja Kello, sekä tietysti englanniksi vaikka Tudorien Englantiin sijoittuva Shardlake-sarja. 

Jollain tavalla historiaan sijoittuvia ovat näköjään tällä kertaa myös mieleen tulevat viihdesuositukseni:

• Kaari Utrio - tietysti. Viimeisimpänä kuuntelin Vaitelias perillinen -romaanin äänikirjana ja sitä suosittelen erityisesti riippumattokuunteluun. Jotenkin olen vielä enemmän tykästynyt näihin "kartanoromaaneihin" kuin aikaisempiin keski-aikaan sijoittuviin. Ihanan turvallisia ja aina mukana iso pläjäys myös perustietoa aikakaudesta. Utrio tuntuu myös olevan taas vaihteeksi tosi trendikästä luettavaa. 
• Milja Kauniston molemmat sarjat. Niin Olavi Maununpoika kuin ensimmäinen osa Purppuragiljotiinia eli Luxus. 
• Näistä ei puolestaan oikein tiedä, ovatko ne dekkareita vai viihderomaaneja. Romantiikkaa ja jännitystä, hauskoja hahmoja ja leppoisaa tunnelmaa. Nuori neiti etsivänä 20-luvun Englannissa. Ei paha ollenkaan. 

Niin, ja sitten niitä "tietokirjoja"
Minun täytyy kyllä ihan ensimmäiseksi myöntää, että olen tosi huono lukemaan tietokirjoja. Lähimmäksi taidan päästä elämäkertojen kohdalla. Jossain vaiheessa yritin haastaa itseäni lukemaan jotain fiktiosta poikkeavaa kirjan verran kuukaudessa, mutta aikalailla keittokirjoiksi on tainnut mennä. Niin, ja elämäkerroiksi.

• Elämäkerroista toki löytyy monenlaista kiinnostavaa, joihin keskittyminen on varmasti antoisaa kesälomalla. Esimerkiksi Panu Rajalan kirjat Mika Waltarista ja Olavi Paavolaisesta ovat varsin mielenkiintoista luettavaa. Ja perään sitten tietysti Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä (jonka taisin edellisen kerran lukea ennen blogia, eli kauan sitten)
• Yhtenä kesänä luin rannalla aina Stephen Jay Gouldin esseitä evoluutiosta ja etiikasta. Lukukokemus oli todella virkistävä ja ajatuksia herättävä.  
• Ruoasta olen lukenut muutakin kuin keittokirjoja. Ihmiskunnan syötävä historia oli täynnä mielenkiintoista nippelitietoa ja Ruokapyramidihuijaus sai miettimään omiakin valintoja
• Kesäloma on oivaa aikaa myös itsepohdintaan. Camilla Tuomisen Tunnekuvakirja kertoo yhden naisen tarinan ja filosofian, mutta auttaa varmasti myös hahmottamaan ajatuksia omista tunteista. 
• Tänä kesänä hankin käsiini Pohjolan leijona - kirjan. Se sai Tieto-Finlandian jo 2014, mutta on edelleen lukulistallani. Se sopisi oivallisesti muutenkin historiapainotteiselle kesälomakirjalistalleni.  

Kesämiehen kesäparta - lomafiilis!

Pääsisikö näillä alkuun ? Fantasiakirjat nyt jäivät uupumaan, mutta palataan niihin sitten vielä lähempänä lomaa.

Klassikoita voi käydä tarkastelemassa vaikka listalta 100 kirjaa, jotka jokaisen tulisi lukea ennen kuolemaansa... Minulta puuttuu vielä aika monta (42), joten sarkaa riittää niissäkin. Niin, ja onhan se klassikkohaastekin taas tulossa heinäkuun lopussa.

Sellainen ikävä tilanne minulla kuitenkin on noiden listaamieni kirjojen kanssa, että yhtä lukuunottamatta olen ne kaikki jo lukenut. Lukemisen puutteessa en varsinaisesti taida olla lomallakaan, mutta tosi mielelläni ottaisin vinkkejä vastaan teiltä muilta.

Mitkä ovat teidän kesäkirjojanne? 

Mitä suosittelisitte kesälomalle luettavaksi? 

Mitä ihan itsestäänselvää jäi noilta listoiltani puuttumaan?  

Tunteet piirroksina ja yritysmaailmassa

Camilla Tuominen : Tunnekuvakirja -Tunnesekamelskasta tunteiden ymmärtämiseen
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Ihan ensimmäiseksi pitää selvittää se, että tunnen Camillan konsulttiajoilta, jolloin teimme jonkin aikaa yhdessä töitä. Kirjan kuitenkin pyysin kustantajalta luettavakseni, koska ajatus tunteista kuvina on mielenkiintoinen ja olen Camillan piirroksia somessa tullut seuranneksi. Että siltä pohjalta tämä kirjoitus ja ihan rehellisesti.

Camillan kuvissa toteutuu sanonta niiden voimasta verrattuna sanoihin. Yksinkertaiset hahmot piiloutuvat, riemuitsevat tai jopa lojuvat maassa verissään. Jokainen kuva kilistää katsojan päässä jotain kelloja, kuvaavathan ne tunteita, joita kaikki ovat varmasti jossain elämänsä vaiheessa kokeneet.

Kirjan tarina on Camin tarina. Menestyvästä, mutta ahdistuneesta liikkeenjohdon konsultista kasvoi itsenäinen ja vahva startup yrittäjä, jonka elämäntehtävä on kasvattaa tunteiden ymmärrystä ja hyväksyntää myös yrityksissä. On huikeaa, miten selvästi hän on löytänyt oman paikkansa. Samaa toivoisi kaikille. Toki olemme erilaisia ja siis myös jokaisen oma paikka on vähän erilainen kuin toisten.

Allekirjoitan tunteiden tärkeyden kaikilla elämänalueilla. On ihan selvää, että itsensä ja tunteensa kieltävä ihminen voi pahoin. Olemme kuitenkin erilaisia ja myös tapamme esittää ja kohdata tunteet vaihtelevat. Hieman minua jäikin häiritsemään tunne siitä, että kirja keskittyy MINUUN ja MINUN TUNTEISIINI. Toinen esiintyi enemmän uhkana tai rajoitteena kuin voimaa valavana stimulaattorina. Uskon vahvasti, että tunteissa vuorovaikutus kohtaamiemme ihmisten kanssa on niiden synnyn ytimessä. Me vaikutamme muiden tunteisiin ja muut vaikuttavat meihin. Koska olemme erilaisia, voi innosta pirskahteleva ja innostunut kehittäjä jopa aiheuttaa pelon tunteita muissa. Kaikki ehkä haluavat kehittää asioita eteenpän, mutta omalla tavallaan. Ja se myös sallittakoon. Tässä kohtaa kuvaan astuu sitten se kyky myös kertoa tuntemuksistaan, kommunikoida, ymmärtää ja siinä yritysmaailmassa on hurjasti opittavaa.

Kirjan lukeneille tiedoksi, että ei - en muista Camin kirjassa mainitsemaa konsulttikeskustelua, vaikka toki on ihan mahdollista, että juuri minä jouduin palautteen välittämään. En myöskään ole yhtään hämmästynyt sen luonteesta. Tunteet eivät tosiaankaan ole ihan ensimmäisenä bisneskonsulttien asialistalla, vaikka syytä varmaan olisi - varsinkin muutosprojekteissa työskentelevillä. Tunteet nimittäin ovat muutoksessa aina pinnalla. Vuosien varrella olen oppinut kai vähän niitä myös stimuloimaankin, jotta asioissa päästään eteenpäin. Ehkä se sitten on sitä manipulointia. (Puolustelenko? Kokisinko tässä kuitenkin vähän syyllisyyttä tai pientä loukkaantuneisuutta siitä mahdollisuudesta, että tarinan "ilkimys" olisinkin ollut minä?)

Yksi asia kirjasta jäi erityisesti mieleeni, sillä se on niin hurjan totta. Jos jokin asia oikein nolottaa, niin ole sen suhteen avoin. Kas kummaa, ei se niin paha juttu ollutkaan, eikä lopulta varsinkaan muiden mielestä. Myös oman tietämättömyyden myöntäminen johtaa usein tärkeisiin oivalluksiin. Tällaisia "näinhän se on" -elämyksiä aiheuttavia asioita on kirjassa muitakin, mutta tämä nyt oli minulle se tutuin juttu. Lienee jokaisen omista kokemuksista kiinni, mikä keneenkin eniten kolahtaa.

Kaikkiaan Tunnekuvakirja on sisällöltään mielenkiintoinen - tämä asia koskettaa meistä jokaista. Se on myös visuaalisesti herättelevä, värikäs ja loppujen lopuksi aika helppo lukea. Varsin sopiva lisäys siis kesäkirjalistaan kaiken sen viihteen vastapainoksi. Suosittelen.

Kesä, kesämpi, Provence... eli lukulistalla Vuosi Provencessa

Niin, minullahan ei tietenkään ole tarpeeksi kirjoja luettavana (huomaattehan sarkasmin), joten kun siskoni tyhjentää kämppänsä varastoa kirjoista, päätyy niistä muutama kassillinen omaan olohuoneeseeni. Voinette kuvitella minulta paperikirjojen ostamisen jo vuosia kieltäneen isännän riemun.

Peitetarinana minulla on kuun lopussa naapurikaupan edessä pidettävä kirppis, jonne tuota kirjakasaa olen kuskaamassa ja lisäksi vielä omiani. Halvalla lähtee, saapukaa paikalle sankoin joukoin!
Täytyy toivoa, että naapurustossa on himolukijoita, joiden kirjahyllyt ammottavat tyhjyyttään... Tuollainen yhdistelmähän on erittäin yleinen, eikös?

No, olohuoneeseeni pesiytyneistä kirjapinoista löydän tietysti päivittäin kirjoja, jotka pitäisi lukea ennen myyntipöydälle asettelua. Saa nähdä ehdinkö. (En!)

Ensimmäisenä varsinaisesti luettavaksi päätyi nostalgiapläjäys, joka jostain syystä on minulla aikoinaan jäänyt väliin. Varsin sopivaa luettavaa kesäkelillä, varsinkin kun tietää, että tänä kesänä emme tosiaan ole Ranskaan lähdössä. Pojat eivät enää mahdu takapenkille autossa niin pitkäksi ajomatkaksi, eikä lompakko epävarman työtilanteen hetkellä jousta myöskään lentolippuja ja junalippuja viiden hengen perheelle. (Tiedättekö ketään, joka kaipaisi töihin asiakaskokemuksen kehittämisen spesialistia, prosessifriikkiä ja tulkkia liiketoiminnan ja IT:n välille? Lähetän cv:ni mielelläni.)

Peter Mayle: Vuosi Provencessa
Siskon varastotyhjennyksestä 

Peter Mayle muuttaa vaimonsa kanssa Provenceen. Englantilainen keskellä periranskalaista maalaismaisemaa kokee tietysti jonkintasoisen kulttuurishokin. Remontti ei etene, työmiehet katoavat, Englannista saapuvat kutsutut ja kutsumattomat vieraat, sään vaihtelut sekä ranskalaisten kyltymätön kiinnostus ruokaan (sekä ne ihanat paikalliset ravintolat) vuorottelevat kuukausittain etenevässä tarinassa. Ote on lempeän humoristinen. Mayle nauraa ranskalaisille, mutta sillain ystävällisesti, vähän niin kuin minäkin ehkä nauraisin, jos joskus erehtyisin Ranskaan asumaan - siis silloin kun en puhisisi raivosta punaisena. Toki kirjan ilmestymisestä on jo yli 25v aikaa, joten ei taida Ranskan maaseutukaan enää ihan kirjassa kuvatun kaltaista olla.

 Ihan oikeasti alkoi tehdä mieli taas isännän kotimaisemiin, sillä kyllä Maylen kirjasta monta asiaa tunnistaa. Varsinkin tuo ruokapuoli houkuttelisi - pian on kirsikka-aika, eikä mikään ole parempaa kuin suuret, mehevät punaiset kirsikat suoraan puusta suuhun tai piirakkana pöytään. Nämä lämpimät päivät ovat myös palauttaneet mieleen Etelä-Ranskan samettiset iltailmat ja illanvietot terassilla. Eikä pastiskaan hullumpaa ole - minusta. Mies ei siihen koske pitkällä tikullakaan, kun ei voi sietää anista.

Peter Maylen Vuosi Provencessa on nopsasti luettu ja herttainen kirja, yhdenlainen kuvaus yhdestä kulmasta Ranskaa. Nojatuolimatkaksi oiva opus, vaikka matkakuumeen tartuntavaarasta pitääkin tämän kirjan kohdalla varoittaa. Kannattaa myös varata joitain herkkuja viereen, ihan vain siltä varalta, että alkaa hiukoa.

p.s. tämäkin löytyy sitten myyntipöydältä... 

Nainen parvekkeella

Eppu Nuotio/Pirkko Soininen : Nainen parvekkeella
Oma ostos Elisa Kirjan alesta

Oi, että minä nautin tämän kirjan lukemisesta. Tarina soljuu helppolukuisena, vaikka mennäänkin neljän kertojan ja kahden aikajanan voimalla eteenpäin. Yhtään ei tarvitse pelätä eksyvänsä juonikiemuroihin, mutta mielenkiinto riittää.

Kyseessä ei ole hyytävän jännä dekkari tai edes hurjan omaperäinen ja monimutkainen juoni, mutta ote pysyy koko ajan ja lukijana sitä odottaa kuulevansa lisää. Itse asiassa ainakin minulle taidevarkaus jäi käänteenä melkein sivuosaan ja seurasin innokkaammin päähenkilön omaa historiaa samoin kuin Albert Edelfeltin ja Virginien tarinan kehkeytymistä.

Pääosassa nimittäin on Albert Edelfeltin maalaama taulu Nainen parvekkeella, jonka luonnokset ovat löytyneet. Dokumenttiohjaaja Salome Virta saa tehtäväkseen kuvata luonnosten tarinan taulun takana ja siksi hän lähestyy taulun tällä hetkellä omistavaa taidekeräilijää. Sitten alkaa tapahtua monenlaisia outoja juttuja ja taidevarkaat pääsevät liiankin lähelle.

Pidin kovasti hivenen kulmikkaasta Salomesta, joka taulun tutkimisen myötä päätyy Berliinistä Pariisiin ja samalla selvittää omaa henkilöhistoriaansa. Hän etsii tietoja äidistään, joka asui Pariisissa ja luovutti vauvansa adoptoitavaksi heti syntymän jälkeen. Jännittävällä tavalla Salomen oma tarina kietoutuu taulun taustaan. Alun luonnoksissa näkyvä nainen, ei olekaan lopulta sama kuin parvekkeelle viimeistellyssä taulussa maalattu.

Myös iäkäs taidekeräilijä osoittautuu sympaattiseksi tuttavuudeksi, mutta hänen poikansa taas on jonkinlainen rikas poikarukka, joka ei oikein tiedä, mitä haluaisi eikä kaikesta uhoamisestaan huolimatta ole kummoinenkaan sankari. Kaikkien kolmen nykyhetken kertojan näkökulma rikastaa tarinaa. Salome ja taidekeräilijä kirjoittavat kirjeitä ja sähköposteja, poika kertoo suoraan minäkertojana. Nykytarinan lomassa kiemurtelee 1870-luvun kertomus maalariherrasta ja hänen rouvastaan sekä kahdesta pienestä lapsestaan. Kuvattuna portinvartijan ja hänen rouvansa näkökulmasta saa traaginen tarina inhimillisen ulottuvuuden, joka kaiketi usein puuttuu taiteilijoiden elämäkertakuvauksista. Liekö sitten totta vai tarua.

Tämä kirja kannattaa lisätä kesälomakirjalistaan, sillä se sopii aurinkoisiin päiviin ja rentouttaviin lomahetkiin kuin kupliva juoma shamppanjalasiin.

Death Qualified

Kate Wilhelm: Death Qualified 
HelMet Overdrive äänikirja - lukijana Anna Fields

Death Qualified = asianajaja, joka on kertaalleen avustanut kuolemanrangaistukseen mahdollisesti päättyvän oikeudenkäynnin aikana vanhempaa ja kokeneempaa death qualified asianajajaa. Sen jälkeen hän on kelvollinen itse toimimaan asianajajana vastaavanlaisessa oikeudenkäynnissä.

Barbara Holloway on jättänyt oikeussalit taakseen. Pettyneenä oikeusjärjestelmään ja ihmisiin hän kulkee pikkuhommasta toiseen, kunnes isä soittaa. "Tarvitsen apua"-pyyntö vastaajassa saa hänet palaamaan metsäisille vuorille ja vastahakoisesti ottamaan jälleen kerran vastaan puolustusasianajajan tehtävän. Nell Kendricks on syytettynä miehensä kylmäverisestä murhasta. Oletettavasti hän on kylmäverisesti ampunut tätä kiväärillä otsaan yksinäisellä metsäaukiolla. Syytä kaiketi olisi ollut, sillä Lucas Kendricks jätti vaimonsa ja lapsensa vuosia sitten ja katosi itten jäljettömiin.

Barbara ryhtyy selvittämään, miten aviomies on voinut haihtua jäljettömiin, ja minne hän oikein katosi. Jäljet johtavat hänet yliopistollisten tutkimusten jäljille, tutkimusten, jotka näyttävät lopulta kaikkea muuta kuin tieteellisiltä. Itse asiassa jäin vähän hämmentyneeksi siitä, oliko tämä dekkari vaiko jonkinlainen scifi-sävytteinen oikeussaliromaani.

Miellyttävä äänikirja kuulokkeissani kuitenkin oli. Pidin siitä, miten tarina kehkeytyi verkkaisesti, pala palalta. Pieni yliluonnollinen viba toi mielenkiintoista lisämaustetta. Erityisesti nautin luonnon ja metsäisten vuoristomaisemien kuvauksesta, sekä monipuolisista henkilöhahmoista. Monta hyvää juttua siis, mutta toki myös joitakin ärsytyksen aiheitakin löytyi.

Ensinnäkin kirjassa jaariteltiin välillä ihan liikaa. Verkkainen tarinan kehkeytyminen kirjaimellisesti pysähtyi aina välillä pohdintoihin kaaosteoriasta, fraktaaleista ja psykologisesta tutkimuksesta. Ihan mielenkiintoista, ei siinä mitään, mutta välillä kirjailija tuntui takovan rautalankaa, jotta lukija nyt varmasti ymmärtäisi näiden asioiden liittyvän käsillä olevaan oikeusjuttuun. Olisin tajunnut vähemmälläkin.

Hieman minua jäi myös kaivelemaan loppupuolen uskottavuuden puute. Meni vähän överiksi ja loppuratkaisu oli kurjan heppoinen ja hätäinen. Kiemurteleva ja huolellinen tarinanrakennus olisi ansainnut näyttävämmän ja iskevämmän lopun. Nyt jäätiin leijumaan tyhjän päälle.

No, kaikkiaan kirjasta jäi silti ihan positiivinen mielikuva. Paikoin tarina oli niin koukuttava, että työmatkat tuntuivat liian lyhyiltä. Barbara Hollowaysta on ilmeisesti kirjoitettu kokonainen sarja, Goodreadsista bongasin peräti kymmenennen osan ja muutenkin Kate Wilhelm on jo 70-luvulta lähtien ollut suosittu Science Fiction ja dekkarikirjailija. Itse olen HelMet Overdriven kokoelmista näköjään kuunnellut häneltä jo aiemmin yhden kirjan, vaikken osannut ensin ollenkaan yhdistää. Hauskasti olen ollut aika samanlaisissa tunnelmissa kuin tämän toisenkin kirjan kohdalla.

Nuoruuteni Pariisi (You wish...)

Tai oikeammin minä toivoisin, Enhän minä Pariisissa ole koskaan asunut, mitä nyt muutaman kerran käynyt pikaisella visiitillä, vielä useamman kerran nähnyt lentokentän juna-aseman ja sitten vielä kerran viettänyt hyvin kaukana tämän kirjan Pariisista olevan viikonlopun EuroDisneyssä. Ei siinä mitään, hieno paikka sekin.

Nyt on kuitenkin kamala kaipuu yhteen tietynlaiseen Pariisiin - siihen, jossa kävivät taiteilijat ja elämä oli keveää - ainakin kirjoissa. Viime aikoina tuo Pariisi on jostain syystä tullut vastaan monessakin kohtaa (esim. täällä ja täällä)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi 
Oma ostos Elisa Kirjasta  (tarjouksessa 4,90€ 10.4. saakka)

Nuorena en pitänyt Hemingwayn kirjoista. Minusta niissä oli jotain niin pessimististä, että ikuinen positiivarikin vähän masentui. Ainoastaan hänen postuumisti julkaistu Käärme paratiisissa -kirjansa sai armon silmissäni ja olenkin käytännössä lukenut sen joka kesä.

Vanhemmiten olen palannut Hemingwayn pariin. Ehkä elämä on kyynistänyt tai sitten olen oppinut näkemään kirjoissakin pintaa syvemmälle. Nyt olen nauttinut suunnattomasti. Vanhus ja meri oli äänikirjana suorastaan puhdistava kokemus ja nyt Nuoruuteni Pariisi vei matkalle, jonka olisi suonut jatkuvan pidempäänkin.

Nuoruuteni Pariisi on nimensä mukaisesti Hemingway 60-luvulla kirjoittama kuvaus ajasta, jolloin hän oli köyhä aloitteleva kirjailija ja asui vaimonsa ( ja sitten myös pienen poikansa) kanssa Pariisissa. Rahaa ei ollut, mutta rakkaus riitti ja henkisesti oltiin upporikkaita. Hemingway seurusteli aikansa kuuluisien kulttuuri- ja kirjallisuushenkilöiden kanssa ja saatuaan itsekin nimeä kirjailijana piirit vain laajenivat. Gertrude Stein, Ezra Pound ja muutamat muut saavat osansa Hemingwayn muistelmissa. Eniten taisin pitää Scott F. Fitzgeraldin ja Hemingwayn Lyonin matkan kuvauksesta. Enpä olisi ihan sellaista odottanut, eikä taitanut odottaa nuori kirjailijakaan.

Kuvaukset ovat lähteneet mestarin kynästä, joten laatua voi odottaa, En silti odottanut tekstin vetävän niin täydellisesti mukaansa, Kuvaukset ovat eläviä, vaikka välillä vähän ilkeitäkin. On kiehtovaa lukea "juouruilua" niminä tutuista kuuluisista ihmisistä. Hemingway ei myöskään säästele itseään, vaan lempeä itseironia leimaa kerrontaa läpi kirjan.

Eniten kuitenkin nautin elämäntavan kuvauksesta. Kirjoittamista kahviloissa kylmää työhuonetta vältellen, kävelyä pitkän työpäivän jälkeen, vierailuja salonkien säkenöivissä keskusteluissa... ihan kuin jostain romaanista. Tätä kirjaa ei kuitenkaan voi romaaniksi tituleerata. Kyseessä on löysästi kronologisessa järjestyksessä ketjuttuvista rikastetuista anekdooteista.

Mielenkiintoista oli myös, miten Nuoruuteni Pariisi päättyy samanlaiseen kuvioon kuin mitä Hemingway kuvaa kesälempparissani (Käärme paratiisissa). Pitänee jostain hankkia Hemingwayn elämäkertakin ja tehdä pientä vertailevaa analyysiä. Ehkä sitten ensi kesänä.

Ja Pariisiin pitää mennä tarkastamaan löytyisikö edes kaikuja entisten aikojen tunnelmasta.

Suupaloja

Hannele Hyvärinen, Johanna Myllymäki : 
Suupaloja- pikkuruokia ja naposteltavaa maailmalta 
Luettavaksi, kokattavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Maaliskuun keittokirja on supertrendikäs. Jo jonkin aikaa ovat muodissa olleet jos jonkinlaiset tapakset, pintxot, mezet tai vastaavat pikkupalat. Suupaloja on kokonainen kirja täynnä ystävien kanssa nautittaviksi tarkoitettuja haukkapaloja.

Kirja on teemoitettu maantieteellisesti ja reitti kulkee lähes kaikilla mantereilla. Reseptit eivät välttämättä aina ole superautenttisia, mutta oikeaan suuntaan viittaavia kuitenkin. Reseptien luoja Hannele on myös ruokabloggaaja (Kokit ja potit), joten hän tietää, mikä toimii kotikeittiössä ja millaisia aineksia löytää "tavallisten ihmisten ruokakaupoista". Siksi kaikki reseptit tuntuvat toteutettavilta.

Paperi on jykevää ja sellaista vähän karheaa, liekö peräti kierrätyspaperia? Ainakin se on miellyttävän tuntuista. Johanna Myllymäen kuvat ovat värikkäitä ja houkuttelevia. Eniten pidin kuvista ihmisten kanssa. Niistä välittyi kirja sanoma eli "Elämän tähtihetkien resepti on usein yksinkertainen, yhdessäoloa ja hyvää ruokaa"

Resepteistä kokeilin toistaiseksi yhtä eli siemennäkkäriä, joka sai meillä niin suuren suosion, että oli sunnuntain aikana pakko tehdä kaksi satsia. Ensimmäinen kokeiluerä katosi ennätysvauhtia ja toisesta kerittiin sitten nautiskelemaan vielä vähän maanantain keitonkin kanssa. Muitakin houkuttelevia reseptejä kirjasta löytyy, vaikka suurin osa onkin jollain tavalla tutunkuuloista.

Tuttuus on myös tämän kirjan vahva puoli. Reseptit ovat tarpeeksi erilaisia inspiroidakseen, mutteivat liian outoja vieraannuttaakseen. Tätä kirjaa voivat käyttää muutkin kuin blogimaailman hifistelijät - ja myös nauttia ihanista herkkuhetkistä ystävien kera ilman tarjottavien tekemisen tuottamaa ylimääräistä stressiä.

Pitäisi varmaan lähteä työmatkoille useamminkin

Siis en minä muualla ollut kuin pikakeikalla Tallinnassa, mutta laivamatkojen aikana olin taas tosissaan epäsosiaalinen ja piilouduin osan matkaa kuulokkeiden taakse (äänikirjana ensin Poirotia ja sen loputtua Muumeja) ja sitten nostin Kobon nenän eteen (saldona yksi kirja loppuun ja yhtä pitkälle eteenpäin). Kirjojen lisäksi ehdin sitten myös kauppaan ja kotiin lähti kaksi kaverusta (ks. kuva yllä) Toinen minulle (ja kai siitä vähän riittää miehellekin) ja toinen lapsille.

Tosi kitschiä, mutta mielenpiristystä ei ole koskaan liikaa. Enkä minä tarvitse tekosyytä lasilliselle shamppanjaa!

Se loppuun Kobosta lukemani kirja on matkakuvaus monessa mielessä. Tykkäsin kovasti.

Anna Kortelainen & Reino Peltonen : Huonon matkailijan päiväkirja 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Anna Kortelainen kulki aikamatkan isoisänsä perässä. Hän löysi vasta aikuisena Tulenkantajien numeroista isoisänsä kirjoituksia ja niiden inspiroimana ryhtyi tutkimaan tämän elämää. Lopputuloksena syntyi romaani,

Se ei kuitenkaan ole tämä kirja.. Tässä molemmt ovat vuoroin äänessä ja lopputuloksena on mielenkiintoinen dialogi isoisäänsä teksteistä etsivän Annan ja autenttisten ajankuvausten välillä.

1900-luvun alusta kuusikymmentäluvulle kulkeutuu Reino Peltosen elämäkerta ja samalla myös hänen tekstinsä kultakin ajalta. On aivan mahtavaa, miten tekstit heijastavat kutakin aikaa ja kirjoittajansa ajatuksia. Jotkut teksteistä toki hieman kärsivät tyylillisesti ajan kulumisesta, mutta ne ovat silti eläviä ja aika yllättävänkin tunteikkaita. Anna Kortelaisen tekstien väleihin kirjoittama selostus isoisänsä elämästä kunkin tarinan kirjoitus- tai julkaisuaikana taustoittaa itse kirjoituksia jännällä tavalla. Jotenkin teksteihin tuntee pääsevänsä vielä enemmän sisälle, kun tietää niiden taustoja ja niistä voi etsiä kirjoittajan elämän tapahtumia tai niiden vaikutuksia.

Kaikkein koskettavin taitaa olla Reino Peltosen sodassa haavoittuneen veljensä tarinoista kirjoittama sotakertomus. Siinä on jotain kauhean tuttua ja suomalaista, melkein pateettista, mutta silti jotain sydämen kieltä soittavaa, Eniten kuitenkin pidin Spoon River Antologian (joka muuten on ollut minulla lukulistalla jo ikuisuuden) tyylin mukaisesti Pariisin hautausmailta kirjoitetusta lyhyistä kuolleiden kuuluisuuksien sanomisista hautausmaallakulkijoille. Ne ovat oivaltavia ja hauskoja, sekä ennen kaikkea sellaisia, että niiden kirjoitusajalla ei ole väliä. Ne sopivat aikaan kuin aikaan.

Tämän kirjan pistän sarjaan viihdyttävät ja avartavat lukukokemukset. Monessa kohtaa tuli vähän uutta kulmaa muualta luettuihin tapahtumiin ja paikkoihin. Eikä mikään liene parempaa matkalukemista laivamatkalla kuin toisen kulkijan kertomukset.

Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa
äänikirjan lukijana Ritva Valkama
oma ostos Elisa Kirjasta 

Ei ole ihmisen osa Kari Hotakaisen mukaan kovinkaan häävi. Sitä raapii elantonsa nappikauppiaana ja kuvittelee saaneensa lapset kunnialla aikuisiksi. Sitten huomaa miehen muuttuneen mykäksi ja lastenkin elämän kiemuroivan haasteesta toiseen.Yksi ei oikein pysykään oravanpyörässä kiinni, toisen rakastetun aurinko laskee. Sitten tapahtuu se kamala asia... Siinä vaiheessa tapaa Salme Malmikunnas kirjailijan ja myy tälle elämänsä.

Tarina kehkeytyy auki pikku hiljaa. On erilaisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Kaikki koittavat pärjätä, mutta aina joskus se ei onnistu vaikka kaikkensa tekisi. Hotakainen kuvaa syrjäytymista ja pienen ihmisen haasteita lempeästi, pilkkaamatta ja ymmärryksellä. Eniten pidin Salmesta. Hän on realisti ja ronskisti elämässä kiinni. Hänen lähettämänsä postikortit ovat täynnä maanläheistä viisautta, joka auttaisi, jos vaan lukisivat ja jos vaan seuraisivat neuvoja. Yksikään hahmoista ei ole täydellinen, kukaan ei ole teoistaan huolimatta paha, kaikki ovat inhimillisiä. Kirjassa näkyy koko suomalainen yhteiskunta, eikä kuva välttämättä imartele, Silti sävy ei ole tuomitseva, ennemminkin se kuvaa ihmisen osaa tehdä parhaansa, omalla tavallaan.

Ritva Valkama on huikea lukija, ilmetty Salme. Hänen äänensä kantaa tarinan alusta loppuun ja kirja oli todella nautinnollinen nimenomaan äänikirjana. Uskon sen olevan hyvä ihan luettunakin, mutta äänikirjassa lyhyet kohtaukset pääsivät oikeuksiinsa. Työmatkat olivat taas pitkästä aikaa mukavia, kun antoi tarinan soljua, välillä naurattaen ja sitten taas liikuttaen.

En ole tänä vuonna ehtinyt lukea vielä hurjan montaa kirjaa, mutta tiedän jo nyt tämän varmasti jäävän yhdeksi parhaimmista tai ainakin parhaiten mieleen jäävistä. Vaikka tarina lopussa vähän kurkottaa uskottavan tuolle puolen, jäävät hahmot ajatuksiin elämään pitkäksi aikaa Ritva Valkaman julistettua kirjan loppuneeksi.

Nykivät sormet

Sormet nykivät kirjan suuntaan, mutta päätyvät koneelle. Silti eivät blogit päivity ja sähköpostit lojuvat vastaamattomina.

Jep, arvasitte oikein. Työkiireitä. Viikolla kävin Pietarissa ja Sokos Hotel Palace Bridgen huoneessa oli houkutteleva lukunurkkaus hedelmäkulhoineen... Hetken mietin jäisinkö sittenkin illaksi istumaan Kobon kanssa, mutta lähdin kuitenkin kiltisti työkavereiden kanssa illalliselle. Kivaa tietysti sekin.

Noin muuten Pietarissa oli yhtä loskaista kuin Helsingissäkin ja rättejä putoili pilvistä tasaiseen tahtiin. Komea kaupunki, noin taksin ikkunasta nähtynä. Siellä on mittakaava jotenkin huikean suuri. Rakennuksetkin näyttävät moninkertaisilta Helsinkiin verrattuna, mutta kaipa siinäkin mennään samassa suhteessa maan pinta-alan kanssa.

Tässä siis ontuvaa selitystä blogihiljaisuudelle ja sille, miksi se vielä jatkuu. Kunhan tämä projekti saadaan tuosta pakettiin parin viikon päästä, niin pääsevät sormetkin taas tarttumaan muuhun kuin läppärin näppäimiin ja hiireen. Elämä alkaa uudelleen.

Lumoleipomo - täti ei nyt oikein jaksanut innostua

Kathryn Littlewood: Lumoleipomo 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 
äänikirjan lukijana : Eija Ahvo 

Kyllähän sitä ruoka-//kirjabloggarin pitäisi innostua taikaleipomisesta? Miksi sitten kesti aika kauan saada tämä kirja kuunneltua?

No, osansa on varmaan kiireellä ja väsymyksellä, jota jo valittelinkin. Toinen puoli johtuu itse kirjasta. Jotenkin en vaan nyt oikein saanut rytmistä kiinni kuin joskus melkein loppupuolella. Vika ei ollut lukijassa, sillä Eija Ahvo on taitava ja saa tekstin elämään äänellään.

Jotkut lastenkirjat sopivat myös aikuisen luettavaksi ja tuovat paljon iloa ihan ilman lapsiseuralaistakin, toiset taas on niin selkeästi tarkoitettu "kokemattomalle" lukijalle, että aikuinen yksinään ei oikein jaksa. Esimerkiksi Paddingtonit äänikirjoina kuuluvat ehdottmasti aikuisenakin nautittaviin kirjoihin.

Lumoleipomo puolestaan kuluu tuohon kakkoskastiin. Tarina on siinä määrin ennalta-arvattava, että joissain kohdissa tunsi pientä myötähäpeää tai ärtymystä jo etukäteen. Ei tarvitse lukea kovinkaan montaa tarinaa, joissa vanhemmat lähtevät matkalle ja keskenään jääneet lapset kokeilevat siipiään kielletyissä asioissa niin tietää kuvion noin suurin piirtein.

Rosman vanhemmilla on leipomo, mutteivat he olekaan mitään tavallisia paakareita. Rosman vanhemmat leipovat taikaleivonnaisia, joilla saa korjattua särkyneen sydämen tai herätettyä koomaan vaipuneen pienen pojan. Sitten vanhempien taitoja tarvitaan muualla ja Rosma jää pyörittämään leipomoa veljiensa ja pikkusiskonsa kanssa. Ennen lähtöään vanhemmat painottavat, että taikareseptikirjaa ei sitten saa käyttää, mutta... no, arvaatte jatkon. Lapset käyttävät kirjaa ja joutuvat kerta kerralta pahempaan sotkuun. Kun paikalle saapuu vielä salaperäinen ja Rosmalle pahaenteisiä väristyksiä aiheuttava Laila-täti, onkin perusasetelma aika selvä.

Kivaa kirjassa olivat hauskat henkilöhahmot, Sisarukset ovat kukin omanlaisiaan persoonia, samoin kuin pahaa aavistamattomat leipomon asiakkaat. Kirjailijaa ei myöskään voi syyttää mielikuvituksen puutteesta sen suhteen, millaisia vaikutuksia leivonnaisilla sitten lopulta on. Uskoisin nuoremman lukijan hihittelevän monessa kohtaa antaumuksella ja odottavan kommelluksien jatkoa, vaikka täti ei nyt oikein jaksanutkaan innostua.

Kerran jos toisenkin. Miksi? Sen kertoo Toto.

Näitä kirjoja meillä luetaan - uudestaan ja uudestaan. Toto 4v ei tunnu saavaan niistä millään tarpeekseen. Meillä on kirjoja hyllyt pullollaan ja lastenkirjojakin enemmän kuin lääkäri määrää, mutta ei... ensin luettiin Barbapapan teatteria puoli vuotta, sitten Puppea ja nyt valikoimassa on peräti neljä kirjaa. Yksi on ranskaksi ja äiti hurraa - se nimittäin tarkoittaa, että Papakin pääsee nauttimaan toistosta, toistosta, toistosta...

Yritän ymmärtää, mikä juuri näissä kirjoissa kiehtoo. Kysytään siis Totolta:

Miksi Barbapapan teatteri on niin hyvä?
Toto: "Koska siinä on lohikäärme. Koska ne (Barbapapat) muuttavat muotoaan ja esiintyvät"
Äiti: "Onko esiintyminen kivaa?"
Toto: "Joo!"

No tämähän selvensi senkin, miksi juuri tämä Barbapapa on valikoitunut suosikiksi isosta pinosta kyseistä sarjaa. Toto rakastaa esiintymistä, pääasiassa laulaen ja tanssien. Ilmeisesti esiintymisestä lukeminenkin siis on kivaa.


Miksi Pupen iso satukirja pitää lukea uudelleen ja uudelleen? 
"Koska siinä on aika monta tarinaa ja minä tykkään niistä kaikista. Minä tykkään niistä aurinkopäivistä"

Hyväntuulisuutta siis, tulkitsee äiti. Totta. Näissä tarinoissa on aina aurinkoista, vaikka sataisi. Puppe onkin ainoa, joka kelpaa välillä myös toisesta kirjasta. Vaikka tämä paksumpi on kyllä ehdoton suosikki.


Mikä Frozenin tarinassa kiehtoo? 
"Koska siinä on Elsa ja Anna - mä tykkään tytöistä. Koska tyttökirjat kiinnostavat. Koska tytöt ovat mun mielestä tosi kivoja"

Joopa joo, teini-ikää odotellessa siis... No, ei vaiskaan. Toto mitä ilmeisimmin rakastaa kaunista ja kimaltelevaa. Hän myös ihaili elokuvassa Elsaa siksi, että tämä kykeni luomaan lumesta ja jäästä niin upeita rakennelmia. Ihanaa, poika oppii arvostamaan naista muutenkin kuin kauniina kuvana!

Äitiä harmitti siis ihan tosissaan, kun tuossa joulunaikaan poika kieltäytyy laittamasta Olof -paitaa päällensä, kun "se on tyttöjen juttu". Kaverit päiväkodissa olivat sanoneet. Kävimme pitkiä keskusteluja siitä, voivatko pojat pitää tyttöjen jutuista ja tytöt poikien jutuista. Äiti kertoi lapsena kiivenneensä aina puissa ja leikkineensä nallipyssyillä. Pyssyleikkejä Totokin ymmärtää, paitsi että pyssyn lisäksi pitää aina olla myös pari miekkaa "ninjastyle". Olikin sitten ilmoittanut kavereilleen päiväkodin sponssikirjoja jaettaessa, että "minä otan Frozenin, koska tykkään tytöistä ja sillä siisti" YES!


Miksi eläinkirja on niin kiva? 
"Koska siinä on paljon eläimiä ja merieläimiä ja metsän eläimiä. Mä tykkään eläimistä"

Tietysti, eläimiä. Kuka lapsi nyt ei niistä pitäisi. Tyhmä kysymys (?)

Että sellaiset keskustelut näin maanantaina. 

Mitä teillä luetaan? Onko vakkareita?  

Äänikirjajumitusta ja maalaisromantiikkaa

Mistä tietää, että minulla on kiire ja (pieni) stressi päällä? Näköjään siitä, että työmatkatkin kuluvat aivojen ylivuotoa hallitessa ja hiljaisuudessa, eli edes äänikirjoja ei ole tullut viime viikkoina kuunneltua kuin satunnaisesti. Yhden kepeän ja rentouttavan kirjan sentään sain kuunneltua ihan loppuun saakka. Nyt on kesken kolme, eikä yksikään niistä tunnu edistyvän puolta tuntia enempää viikossa...

Anneli Kivelä: Outo lintu Katajamäellä 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Katajamäki-sarja on ilmeisen tunnettu ja osia on kertynyt kymmenkunta, joskaan äänikirjana ei kai kuitenkaan kuin tämä yksi. Minulta tämä sarja on päässyt menemään täysin ohi ja kirja siirtyi puhelimeen ihan puhtaasti esittelytekstin ja huikean tarjouksen myötä.

Sivuhuomautus: Elisa Kirjan tarjouskirjeitä kannattaa ihan oikeasti seurata, tämäkin kustansi muistaakseni reippaasti alle 10 euroa vaikka normaali hinta on jossain 30 euron tienoilla. 

Väsyneenä ja stressaantuneena tällainen vähän arkinen maalaisromantiikka on oikein paikallaan. Katajamäki on maalaiskylä jossain Tampereen nurkilla. Vuoksenmäen taloon tuodaan asumaan perillinen eli isännän veljentytär Esti. Keramiikkataiteilijalla on omat haasteensa kylän elämään ja ihmisiin sopeutuessaan ja päinvastoin, mutta hyvällä tahdolla ja työteliäällä elämällä se kyllä onnistuu.

Kylä on täynnä hahmoja, joilla jokaisella on oma luonteensa ja roolinsa kylän elämässä. Inhimillisiä tarinoita riittää jokaisen taustalta (ja niitä on ilmeisesti tarkemmin ruodittu sarjan muissa osissa). Niin, ja onhan tietysti kesällä kylään ilmestynyt Sameli. Vähän salaperäinen, ponihäntämies, jolla on omat salaisuutensa.

Katajamäki ei ole suurta kirjallisuutta, mutta se on sellaista herttaista, vähän vanhahtavaa ja täysin turvallista. Jo alussa arvaa, miten tarina noin suurin piirtein etenee. Se ei kuitenkaan ole välttämättä ollenkaan huono asia. Matkan varrelle mahtuu monta lempeää kuvausta maalaiskylän elämästä modernin maailman vaatimusten ja perinteisten puuhien keskellä. Ihan tuli sellainen olo, että muutto maalaisidylliin ei välttämättä olisi huono siirto tällaiselta kaupunkilaistytöltäkään - stressin aiheuttamaa harhaa, tiedän. Tekstinäkään kirja ei ole ehkä mitenkään järisyttävän vaikuttavaa ja aina välillä dialogit ovat hieman kankeita, mutta ihan riittävän sujuvasti tarina silti etenee.

Katajamäki-kirjat taitavat muodostaa sellaisen kokonaisuuden kuin ne tv-sarjat, joissa seurataan tietyn ihmisryhmän elämää ja katsoja koukuttuu seuraamaan tuttujen hahmojen arkisia kiemuroita. Niistä kun löytyy kummasti myös suuria tunteita ja romantiikkaa. Juuri sopivassa määrin nostamaan väsyneen työmatkalaisenkin huulille leppoisan hymyn.

Luxusta

Milja Kaunisto: Luxus
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta

Yöpöydän kirjapino pienenee. Olet päättänyt ottaa siihen lisää hyllystä vasta sitten, kun nämä on luettu. Tätä tahtia siihen ei mene kovinkaan kauan. Tiesin jo alottaessani, että kyseessä on nautinnollinen pino. Enkä ollut väärässä ollenkaan.

Luxus on Milja kauniston Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuvan Purppuragiljotiini-sarjan ensimmäinen osa. Jo hänen keskiaikaan sijoittuva trilogiansa Olavi Maunupojasta näytti kyseessä olevan taitava kirjoittaja, joka tuntee historiansa. Sama rehevä ja runsas tyyli jatkuu Luxuksessa. Aika on muuttunut, mutta edelleen ihmiset janoavat valtaa ja ylellisyyttä. Edelleen rakkaus on vaikea tyylilaji, himo taas helppoa. Paitsi silloin kun on kasvatettu aatelisnaisena 1700-luvulla. Vain yksi pieni hairahdus voi kääntää koko elämän suunnan. Kreivitär Marie-Constance de Boucard sai huomata vanhempien rakkauden kylmenevän heidän joutuessaan tarjoamaan "vahingoittunutta kauppatavaraa" avioliittomarkkinoilla.

Vallankumouksen kuohuissa Marie kohtaa pyövelinkisälli Isidoren. Ammattinsa vuoksi kunnioitettu, mutta kartettu Isidore ja kreivitär Marie antavat lukijalle kaksi eri näkökulmaa kuninkaanvallan romahtamiseen. Toinen haikailee menetettyjen rikkauksien ja mukavuuksien perään, toinen idealistisesti kansan puhdasotsaisuutta vallankahvassa. Kun seuraan liittyy kammottavamaineinen Markiisi de Sade (juuri hän...), on luvassa paheiden pyörre, jonka syövereissä loppujen lopuksi vain hengissä säilyminen on tärkeää.

Luxux on helppoa luettavaa. Tarina soljuu kepeästi, vaikka kauheita asioita tapahtuu ja hirttosilmukkaa kiertyy kaulan ympärille helppoakin helpommin. Milja Kaunisto osaa luoda henkilöhahmoja, jotka eivät ole hyviä tai pahoja, vaan inhimillisiä. Ehkä siksi heihin kiintyy ja heidän tarinansa jaksaa kiinnostaa sivusta toiseen. Myös juoni on täynnä käänteitä ja kiemuroita, vaikka punainen lanka pysyykin kirjailijan hyppysissä ihailtavan hyvin.

Vallankumouksen aikainen miljöö ei ole ihan niin haiseva ja värikäs kuin keskiajalla, mutta elävä se on. Katujen tunnelmat ja poliittiset kiemurat sotkeutuvat toisiinsa rikkaaksi kuvakudokseksi. Jollain kumman tavalla Kaunisto onnistuu tekemään aikakauden ihmiset ja heidän elämänsä todentuntuisiksi. Olen lukenut ajanjaksosta muitakin kirjoja, fiktiota ja historiankirjoitusta, mutta vasta Luxus puhalsi tapahtumiin elämän. Sitä koki kuin olevansa itsekin seuraamassa yhden ajanjakson veristä päätöstä Ranskan historiassa. Historian faktat tulevat vastaan runsaina, mutta silti kuin vaivihkaa. Missään kohtaa ei lukija tunne olevansa opetettavana, vaikka mitä ilmeisimmin tärkeimmät ajat, tapahtumat ja henkilöhahmot ovat tiukasti ojossa tunnetun tutkimuksen mukaisina, mutta kuitenkin kietoutuneina fiktiivisen tarinankerronnan kiemuroihin.

Tykkäsin hurjasti. Pitkästä aikaa kirja imaisi ja tuli luettua pitkiä pätkiä putkeen. (Toki viikonloppukin auttoi tuohon asiaan). Melkein harmittelen, että kirja tuli luettua niin nopeasti. Koskas se seuraava osa taas mahtaakaan ilmestyä?