Innostuin aloittamaan Senecan Elämän lyhyydestä Juhana Torkin suomennoksena. Yllättäen vertailu samaan aikaan kuuntelemani Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt-kirjan ajatusten kanssa toi esille paljon yhtäläisyyksiä. Kirjojen kirjoittamisen välillä on kulunut melkoisen monta ihmisikää, joten jäin vähän miettimään.
Pitääkö meille oikeasti esittää jo parituhatta vuotta sitten esitettyjä ajatuksia uudelleen kirjoitettuina, emmekä silti osaa ottaa niistä vaarin?
Joutilaisuuden arvo on nykyaikana pääosin unohtunut. Eikä tässä nyt tarkoiteta tarkoituksellista laiskottelua, vaan tilan luomista ajattelulle ja tasapainoisen olemisen edistämiselle. Eeva Kolun mukaan pitää käydä läpi pari burn out-jaksoa ennen kuin ymmärtää rajojen arvon ja alkaa panostamaan myös läsnäoloon ja omaan hyvinvointiinsa, vaikka jo Seneca sanoi, ettei järjettömässä touhuamisessa ole mitään mieltä. No, noin vähän mutkat suoriksi vetäen ja yksinkertaistaen.
Kolun kirjaa kuunnellessa nyökyttelin monessa kohtaa. Pitäisi osata kuunnella kropan tuntemuksia ja löysätä ajoissa, kaikkea ei tarvitse saada, palautuminen on tärkeää. Sinänsä tuttuja ajatuksia, jotka toistuvat säännöllisesti julkisessa keskustelussa. Kierrosten välissä ei yleensä ole tuhansia vuosia vaan puhutaan ennemminkin vuosista. Silti viestin toistolle lienee tarvetta enemmän kuin koskaan.
Todennäköisesti "opetus" menee paremmin perille Kolun omakohtaisten kokemusten kuvauksella kuin Senecan opettavaisella (ylimielisellä) saarnalla. Oli kuitenkin mielenkiintoista mielessään vertailla lähestymistapoja. Ei ytimessä niin kauheasti eroa ole aikakausien vaihtumisesta huolimatta. Ehkä nyt ollaan enemmän työn orjia, kun Seneca arvosteli pääasiassa vallan ja huvittelun pyörteissä väsyviä.
Ja tulihan se viite myös tekstissä! Kuuntelin Eeva Kolun kirjan loppuun ja melkein viimeisenä hän siteerasi Senecaa. En siis ollut ihan harhateilla tunnistaessani samanlaisuuksia.
Näinhän se on. Minusta on vanhemmiten tullut ajastani yhä mustasukkaisempi. Siksi seuraan työtuntejani tarkkaan. Työnantajani saa täyden panostukseni, mutta saa sen mieluiten sovitun aikaraamin puitteissa. Minä tarvitsen ajan myös paitsi perheelle ja kotivelvollisuuksille, itsestäni puhumattakaan. Aina (usein) tuo ei onnistu, mutta yrittämättä jättäminen johtaisi väistämättä elämän katoamiseen työn alle.
Monissa oppaissa sanotaan, että parhaat työntekijät tekevät myös muuta kuin töitä. Minäkin olen todennut olevan tehokkaampi ja tuotoksieni laadukkaampia, kun voin välillä lukea, kokata, olla ystävien kanssa - tehdä siis ihan muita juttuja kuin toimenkuvaani kuuluu. En ole käynyt läpi varsinaista burn outia, vaikka olenkin välillä ollut ihan piipussa ja väsynyt. Ehkä minut on pelastanut levoton mieleni. Olen ollut kiinnostunut liian monista asioista (työn lisäksi), joten olen väkisinkin suunnannut huomiota moneen asiaan. Iän myötä kokemus on tuonut näkemystä ja lopputuloksena on kalenteriaan tarkasti (mahdollisuuksien mukaan) vahtiva työntekijä.
Olen tainnut myös ajoissa uskoa, että kaikkea ei voi saada. On ehkä ihmisiä, joilta uran, lasten, harrastusten ja onnellisen rakkauselämän yhdistäminen onnistuu. Epäilen kuitenkin kyseessä olevan useimmiten jonkunlainen illuusio. Minä ainakin olen joutunut tekemään valintoja. Globaali tarjottu positio olisi ollut aikoinaan hieno askel uran kannalta, mutta koin kahden pienen pojan äitiyden ja vaativan työroolin yhdistämisen mahdottomaksi. Kieltäydyin paikasta. Onhan se selvää, että kierros kerran kvartaalissa maapallon ympäri vie aikansa ja se aika on pois lapsilta.
Kollegani Singaporesta otti vastaavan position vastaan. Kerran tavatessamme kysyin, miten kahden pienen tyttären äidin onnistui yhdistää matkustusvaatimukset kotielämään. "En pystykään" oli vastaus, "perinteisesti on tapana, että isoäidit kasvattavat lapset. Niinpä minä voin tehdä uraa, kun äitini on lasten kanssa. Minä hoidan sitten tyttärieni lapset." Puistatti. Rakastan äitiäni, mutta en haluaisi häntä kasvattamaan omia poikiani. Ajattelemme asioista niin eri tavoin, asumme niin eri maailmoissa. Valintoja, valintoja.
En kadu. Näin on hyvä. Minulla on ollut mahdollisuus valita, luksusta sekin. Samanlaisia valintoja tulee vastaan pienemmässä mittakaavassa melkein päivittäin. Siksikin on hyvä välillä pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluaa. Kuulostaa helpolta, mutta ei se sitä aina ole. Yrittää pitää kai kumminkin.
Mielenkiintoista, erityisesti tuo Senecan kirja voisi kiinnostaa. Olisi herkullista tutkailla, miten vähän ihminen on monilta osin muuttunut vaikka maailma ympärillä muuttuu.
VastaaPoistaItse olen aina ollut mustasukkainen ajastani. En tosin nuorempana tajunnut, mistä se kumpuaa ja ajattelin olevani silläkin saralla jotenkin "rikki". Minulla oman ajan tarve kumpusi tarpeesta olla yksin, koska kaikki sosiaaliset tilanteet kuluttavat. Olen hyvin introvertti eikä tämä maailma yleisesti ottaen suosi sellaisia.
Valintoja saa tai joutuu jokainen tekemään. Miinus tietty kulttuurin, joissa valinnanvapaus on näennäistä erityisesti naisten kohdalla.
Oli tosiaan jännä huomata, miten samanlaisia ajatuksia oli Senecalla ja Kolulla. Tietty ympäristö tuo omat eronsa, mutta pohjimmiltaan kyse oli samanlaisista valinnoista ja tuntemuksista.
PoistaMeillä on mahdollisuus valita monessa kohtaa (toki valinnat ehkä erilaisia kuin vaikkapa miehillä) - kaikilla ei ole. Näin se valitettavasti edelleenkin on.
Oisko sitten kuitenkin niin, että vaikka maailma on muuttunut ihan hurjasti ja tahti tuntuu vaan kiihtyvän, jotkin asiat ei vain muutu?
VastaaPoistaOnneksi olin liian vanha yhdistämään tehokkaasti kaikkea jo silloin kun ruuhkavuodet terminä keksittiin. Pääsi siitäkin :D
Tahti kiihtyy ja samat ovat näköjään haasteet ajasta toiseen...
PoistaSait minut innostumaan Kolun kirjasta, vaikka itse tutkailemalla jätin sen välistä. Juuri nyt en koe kuuluvani kirjan kohderyhmään.
VastaaPoistaElämäni oli pelkkää tulipalojen sammuttelua ja maanista "eteenpäin menemistä" ikävuosina 25-35, ei siinä ehtinyt burnoutata, mutta myöhemmin tuo on kostautunut takautuvasti.
Työelämässä on tapahtunut suuria muutoksia sitten 90-00-luvun. Kun töitä ei muutenkaan riitä kaikille, nyt työuran alussa olevat osaavat suhtautua omiin resursseihinsa realistisemmin. En ole tavannut 25-vuotiaita,jotka pääsevät etenemään urallaan haluamaansa suuntaan ja joille tarjotaan liian isoja saappaita. Sen sijaan työ on armopala, ja kaikki tietävät, että ura tulee koostumaan todella pienistä pätkistä ja palasista. Suhde omaan uraan, valintoihin tai työn sisältöön ei pääse edes kehittymään, kun elämä on pelkkää taloudellista stressiä. Näin mun lähipiirissä, jossa on nuoria eri alojen maistereita.
Tällaisia mietin Kolun kirjaa vielä lukematta. Senecaa saattaa löytyä omista kätköistä.
En ole varmaan suoraan Kolun kohdenryhmää minäkään, vaikka kyllä tunnistan monta asiaa myös omalta työuraltani.
PoistaTuntuu kyllä siltä, että leipä on nykynuorilla niin pieninä palasina maailmalla, että perinteinen "ura-ajattelu" ei varmaan edes toimisi kunnolla, jos joku sellaista yrittäisi - paitsi sitten, jos on valmis todella keskittymään vain siihen.
Minulla oli siitä ihana tilanne, että saantoin tehdä omia valintojani ja vaikka olenkin tehnyt vuosia ihan liikaa töitä, olen voinut keskittyä myös muuhun.
Seneca voisi olla aika loistavaa luettavaa, parintuhannen vuoden turvaväli tuo aiheeseen mukavaa perspektiiviä. Näin siksi, että Kolun kirjaan on varmasti helppo samaistua, mutta aihepiiri saattaa liipata liiankin läheltä.
VastaaPoistaEn ole kokenut burnoutia, mutta flirttaillut jaksamiseni rajojen kanssa paljon. Kanssasi ollaan taidettu tästä uran ja perheen yhdistämisestä useaan otteeseen puhua ennenkin, ja samaistun moniin mietteisiisi.
Olen itsekin luopunut työstä, joka sisälsi paljon matkustamista (tosin vain kotimaassa), en vain kertakaikkiaan kokenut pidemmän päälle mielekkääksi viettää iltoja hotellihuoneessa kun kotona on pienet lapset. Toisaalta perheessämme on jo yksi aikuinen, joka matkustaa paljon, se saa riittää.
Fyysinen läsnäolo yksin ei toki merkitse vielä mitään. Kuulun siihen työskentelijätyyppiin, joka vaatii työlle vahvan vastavoiman, sellaisen, mikä vetää väkisin ajatukset pois työstä. Nyt kun lapset ovat jo sen verran isoja, etteivät tarvitse minua joka hetki, olen havahtunut tähän. Ja toisaalta koronavuosi on laittanut tauolle monta sellaista sosiaalista rientoa, josta normaalisti etsisin vastapainoa. Palautumisen viheliäisyys ja vaikeus on siis ollut usein mielessä, samoin se, mitkä ovat niitä muita intohimon asioita työnteon lisäksi. En ehkä ole ihan vielä ratkaissut tätä arvoitusta.
Kummasti tuo Senecan perspektiivi tuntui tutulta...
PoistaTaitavat nämä jaksamisen ja työn ja palautumisen tasapaino olla jonkunlaisia ikuisuuskysymyksiä, joihin kai palataan (ainakin eläkevuosiin saakka)