10.5.2024

(Luku)päiväkirja: Muistot, Proust ja luopumisen haikeus

 

Proustin voi löytää vaikka t-paidasta

Voilà! Viimeinen sivu luettu ja Proust on valmis.

Ei kai se nyt ihan niin mene. Klassikoilla on taipumus jäädä mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa, tai ainakin niiden herättämiä ajatuksia tulee muistettua viimeisen sivun jälkeenkin ja Proust on ehdottomasti klassikko. Ymmärrän miksi, vaikken itse kirjaa väitäkään ymmärtäväni, eikä pelkästään sen takia, että luin ranskaksi. Siinä oli paljon jaarittelua, paljon viittauksia aikakauden polittisiin tapahtumiin ja nimiin, joita en joko muista tai ole koskaan kuullutkaan. Kielen keinuntaan pääsi hyvin sisälle, eikä se ollut vaikeudeltaan ennakko-odotusten tasoista.

Proustia on analysoitu viimeisen sadan vuoden aikana monen minua viisaamman toimesta. Kaikenlaiset yhteiskunnalliset ja psykologiset analyysit jätän suosiolla toisille. Minussa resonoivat erityisesti muistojen olemukseen ja ihmisen muuttumiseeen liittyvän tematiikan kappaleet. Jännästi myös toinen, vähän tuoreempi ranskalainen (klassikko) kirjailija, jota tulin lukeneeksi Proustin varrella, kietoutui samoihin ajatuksiin mielessäni. (Annie Ernaux).

Lukumatkan varrella tulin välillä kirjoitelleeksi ajatuksiani. Niihin jo aiemmin mainitsemiini aamusivuihin, paljon ei ole viime aikoina päätynyt blogiin saakka. Proustin käsitykseen niin kirjoittajan kuin lukijan muistojen tärkeydestä taidekokemuksen yhteydessä jäin kiinni useammaksi päiväksi. Siinä on jotain niin todelta tuntuvaa, vaikka vaikeasti konkretisoitavaa.

Proust de l'art

Taiteen pitää herättää jotain meidän sisällämme. Sen kuuluu linkittyä omaan menneisyyteemme tai muistoihimme, tai se on tyhjää ja merkityksetöntä. 

Proustin mukaan taidetta ei voi tehdä perustuen dogmeihin tai ulkoisiin trendeihin. Taideteosten, ja tässä kohtaa varsinkin kirjallisuuden, pitää syntyä tekijän sisältä. Vähän samoin kuin Madeleine tuo lapsuuden tuntemuksen ja kokemuksen nykyhetkeen, se tuo mukanaan myös pienen Marcelin joksikin rinnakkaiseksi olennoksi todellisuuden kanssa, Mikään ei ole pelkästään niin kuin silloin, ei niin kuin nyt, vaan niin kuin muistajan sisällä katalyytti luo jotain ihan uutta "olevaa" symbioosissa muiston kanssa. 

Ehkä tuossa on jotain perää. Tuntuu siltä, vaikka ajatus liukuukin juuri sormenpäiden ulottumattomissa ja väistää näppäimistön selkeyttä tuovaa naputusta. 

Luin juuri myös Annie Ernaux'n Isästä/Äidistä. Niiden kirjojen ilmaisun voima on juurikin muiston luomassa kytköksessä kirjoittamisen hetkeen. Sen lisäksi, kirja, tai taideteos yleensä, muuttuu vaikuttavaksi silloin kun se onnistuu laukaisemaan lukijan mielessä linkin johonkin vanhaan muistoon ja luo yhteyden kokemuksen. Ehkä klassikot osaavat tehdä juuri noin ja ilmiö tapahtuessa tarpeeksi monen lukijan kohdalla teokset jäävät elämään. Aikakauden kollektiivisen muiston aktivoituminen voi selittää aikakauteensa kiinni jääneet kirjat, joita myöhemmin ei ymmärretä. Pitkään kaanoniin jäävät ne, jotka ovat osuneet jonnekin ihmisyyden perussuoniston paikkeille. 

Ernaux'n osalta huomaan hänen kuvauksensa vanhempien elämän erilaisuudesta ja koulutuksen tuoman ajattelun mutoksen vieraannuttavasta vaikutuksesta kolahtavan minuun ja herättävän omia muistoja, vaikka oma aikani ja maani onkin Ernaux'n vuosista erilainen. Sukupolvien välimatka ei ole ihan niin jyrkkä kuin Ernaux'lla, mutta elän kuitenkin aivan eri maailmassa ja kontekstissa kuin vanhempani. Ainahan ajattelu muuttuu sukupolvesta toiseen, kokemusten väkisinkin ollessa erilaisia, mutta ehkä hyppäys on jyrkempi koulutustason, kielitaidon jne. muuttuessa. En tiedä, Siltä tuntuu. 

Eikä ero välttämättä tarkoita luokkahyppäystä. Minun vanhempani muuttivat maalta kaupunkiin ja ovat tukevasti keskiluokkaa. Minä en koe olevani varsinaisesta osana sivistyneistöä tai "ylempää" (tulipa Proustilainen olo) luokkaa. Ero on enemmän koulutuksen laajuudessa ja vielä enemmän perspektiivin laajentumisesta maailmalle erityisesti kielitaidon myötä. 

Joka tapauksessa Ernaux'n kirjat soittavat minussa joitain sellaisia kieliä, joiden sointi resonoi omien muistojeni ja tuntojeni kanssa. Siksi ne vaikuttavat. Proust on kokonaisuudessaan minulle niin vieraasta kontekstista, että resonointi tapahtuu vain  yleisempien teemojen kohdalla. Silti soi. 

Proust siis päättyi ja Ernaux'n kirjatkin ovat lopussa. Proustin mukana päättyy myös viime vuodesta mukana kulkenut kuukausittainen lukupiiritapaamisten sarja. Enää pari sessiota. Vähän haikeaa. En aina ole ollut aktiivisena keskustelussa, kun videotapaaminen mahdollistaa kotitöiden "moniajon" ja päälle on osunut reissujakin, mutta alustuksia ja keskusteluja on ollut mielenkiintoista kuulla. Jotain samanlaista uutta olisi kiva löytää. Ajatuksia ? 

5 kommenttia:

  1. Miten olisi jokin venäläinen klassikkokirjailija? Heidän tuotannoissaan riittää lukemista ja teemat varmaan herättäisivät keskustelua lukupiirissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisi olla. Ne kaikkein ilmeisimmät olen jo lukenut, mutta eiköhän vielä löytyisi lukemista :-)

      Poista
  2. Minna Canthin tuotanto läpi? Tai jonku muun ison naiskirjailijan?

    VastaaPoista