(Luku)päiväkirja: Pelkäätkö Virginia Woolfia?

 

Niin, Kuka pelkää Virginia Woolfia - niminen näytelmä ja ainakin yksi elokuva on käsittääkseni tehty. Elokuvan pääosassa Elizabeth Taylor, joka taisi saada roolistaan peräti Oscarin. Minä en (häpeäkseni?) ole nähnyt sen paremmin elokuvaa kuin näytelmääkään, mutta olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän Virginia Woolfia - tai ehkä paremminkin hänen kirjojensa lukemista. 

Tavallaan ymmärrän. Woolf loi aivan oman tyylinsä ja modernisoi kirjallisuutta murrosaikana vieden sitä vieläkin kauemmas viktoriaanisen ajan rakenteista. Modernismia ja tajunnanvirtaa eli tiedossa ei ole varsinaisesti helposti sulateltavaa tekstiä. Silti sukeltaminen syvään päähän kannattaa. Kielen rytmi kannattelee, kun sen antaa viedä ja ennen kuin huomaakaan, on muuttunut epäilijästä faniksi. Näin kävi minulle jo joskus hamassa nuoruudessa. 

Ei Woolf kyllä fanejaankaan helpolla päästä, mutta palataan siihen kohta. 

Virginia Woolf lukupiiri 

Viime vuonna elämääni piristi suuresti Levoton lukija Kirsi Pihan vetämä Marcel Proust -lukupiiri. Sen aikana sain viimein loppuun jo vuosia työn alla olleen Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Lukupiiri osoittautui valtavan mielenkiintoiseksi kokemukseksi kuukausittaisine keskusteluineen ja "sivukirjoineen". Viimeksimainituiksi voi laskea Proustiin tavalla tai toisella liittyviä kirjoja, joita tuli luetuksi lukupiirin innostaman romaanin sivussa. Lukukokemus täydentyi ja muutenkin perspektiivi avartui. 

Lukupiirin loppumisen jälkeen jäi lievä tyhjyys, jota onneksi saapui täydentämään vuoden 2025 lukupiiri, jonka aiheena on Virginia Woolf. Kirjalista on tutkittu, ensimmäiset keskustelut pidetty. Jo nyt voin todeta, että tästä vuodesta tulee varmasti vähintään yhtä mielenkiintoinen ja odotan innolla syvempää tutustumista Woolfiin vuoden aikana. Olen myös aloittanut ensimmäisen "sivukirjankin" eli Hermione Leen ylistetyn elämäkerran "Virginia Woolf". 

Kuinkas ollakaan, myös Proust palaa kummittelemaan heti elämäkerran alkumetreillä, kun Lee vertaa Woolfin lapsuuden kesäpaikan kuvaukseen liittyvää aistimaailmaa Proustin vastaavaan. Lapsen mielessä portin kolahdus, aikuisten puheen kantautuminen makuuhuoneeseen ja jopa kaksi vaihtoehtoista kävelyreittiä, ovat kuin toistensa peilikuvia. Aivan kuin samat elämykset toistuisivat lapsuudesta toiseen ja kaikuisivat läpi kummankin kirjailijan aikuisuuden. 

Elämäkerrassa olen vasta alussa, mutta vuoden lukulistalta olen saanut loppuun kahden ensimmäisen kuukauden romaanit. 

Virginia Woolf : The Voyage Out (Menomatka) & Night and Day (Yö ja päivä)

Molemmat ostoksia Kobosta ekirjoina

Päädyin lukemaan kirjat alkukielellä, sillä kirjaston jonot olivat sitä luokkaa (liekö lukupiirillä vaikutusta asiaan), etten olisi ehtinyt lukemaan ennen keskustelupäivämäärää. Seuraava kirja (Jaakobin huone) odottaa minua suomeksi kirjastossa, omasta hyllystä se löytyy englanniksi kokoelmateoksesta (joka on mukana täällä remonttievakossa - ennakoin). Tulee olemaan mielenkiintoista verrata, pääsenkö samalla tavalla kiinni kielen rytmiin käännöksessä. Minulle juuri Woolfin tunnistettava kieli ja erityisesti sen rytmi ovat iso osa viehätystä. 

Jaakobin huone (Jacob's room) tosin on ehkä huono teos vertailuun. Se on juuri se kirja, johon viittasin alussa Woolfin vaikeutena. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan, turhautunut ja jättänyt kesken. Se ei vain ole vetänyt mukaansa samalla tavoin kuin moni muu lukemani Woolf. No, maaliskussa tuo tulee testattua. Voihan olla, että lukupiirin "paineen" alla saan hyvinkin luettua loppuun. 

Jo luetut kirjat olivat minulle molemmat uusia tuttavuuksia Woolfin teoksissa. Olen lukenut melko monta hänen kirjaansa, mutta tuotteliaan kirjailijan tuotannossa materiaalia riittää. Tammikuu ja helmikuu olivat hyppyjä uuteen. 

1. The Voyage Out (Menomatka) on Woolfin ensimmäinen julkaistu romaani, esikoisteos siis. Silti, tunnistin tyylin heti ja sen mukaan oli helppo hypätä. Kuin vanhaa ystävää olisi halannut. Muutenkin tarinassa on tunnistettavasti henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa, sosieteetin kritiikkiä ja naisen aseman terävää kuvausta. Päähenkilönä on nuori tyttö matkalla toiselle mantereelle ja pääsemme seuraamaan hänen kasvuaan ja kehitystään samalla tutkien kuin lasipalloon suljettua ja eristyksessä muotoaan muuttavaa läpileikkausta seurapiireistä. Vähän kuin Proustilla, keskustelut paljastavat asioita niin henkilöistä kuin kirjoittamattomista säännöistä. 

2. Night and Day (Yö ja päivä) on suljetumpi kokonaisuus. Sen henkilökaarti  on rajatumpi ja huolimatta kriittisestä silmästä yhteiskunnan odotuksiin (erityisesti avioliiton osalta) nuoria naisia kohtaan, hieman väsähdin rakkaustarinoiden kiemuroihin. Huomaan, ettei minun kiinnostukseni (kärsivällisyyteni) oikein riitä nuorten ihmisten rakkausasioiden setvimiseen. Sama tuli vastaan Hattaradilemmassa. Kirja voi olla tyylillisesti vaikka miten taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu (Woolf), mutta tarvitsen hieman laajemman kontekstin. 

Luulen myös, että Yö ja päivä voisi tuntua kokonaisemmalta, jos tuntisi Lontoota paremmin. Tuntuu kuin kaupunginosilla ja vaelluksilla niiden välillä olisi oma roolinsa tarinassa, samoin kuin Lontoon säällä, mutta espoolaistuneella turkulaisella jää jotain puuttumaan. Koen, että itse asiassa Menomatkan konteksti oli mielenkiintoisempi, johtuen ehkä helpommin tunnistettavasta (mielikuvitus?) maisemasta ja laajemmasta henkilöhahmojen valikoimasta.

Sisältäähän Yö ja päiväkin toki perhedynamiikkaa ja naisen asemaan liittyvää kritiikkiä, samoin kuin kuvausta aikakauden murrosajasta elantonsa tienaaavien esiinmarssilla, (Mary, Ralph) vaurauden sosiaaliseen kontekstiin. Raha ja suku eivät enää olekaan ainoita arvon mittareita. Silti kirjan fokus on kahden parin mielenliikkeissä ja se ei jotenkin kantanut minua kirjan loppuun. Luin kuitenkini nautinnollisesti sillä onhan tuo taas tekstiltään ja rytmiltään upeaa luettavaa. 

Tuskin maltan odottaa ensi viikon keskustelua helmikuun kirjasta ja seuraavaksi onkin sitten vuorossa Jaakobin huone ja jatkoa elämäkerran lukemiseen.

Aikaisempi mietteitäni Woolfiin liittyen voi kurkata vaikka täältä
Proustista puolestaan täältä 
Lukupiiristä tarkempaa tietoa löytää Levoton lukija -blogista 

Kaikki oikein - Lukupiirissä kirjamessuilla

Anna-Leena Härkönen : Kaikki oikein 
Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä 

Nykyromaani lottovoittajista ei ehkä ole minulle kaikkein ominta genreä, mutta mielelläni minä kirjan otin luettavaksi ja osallistuin Helsingin Messukeskuksen pyynnöstä myös Kirjamessujen lukupiiriin. Olikin mielenkiintoista kuunnella, millaisia ajatuksia kirja on herättänyt muissa lukijoissa.

Esikeskustelijoina lukupiirissä olivat Suomen Naistoimittajien  Yhdistyksen Lukupiirin edustajat. Arvovaltainen naisedustus olikin aktiivinen ja innokas. Heillä riitti niin anekdootteja Anna-Leena Härkösen näyttelijänuraan liittyen kuin kommentteja kirjasta.

Kukapa meistä ei olisi joskus miettinyt, millaista olisi lottovoiton osuessa kohdalle. Siitä lähti Anna-Leena Härköselläkin tämän romaanin suunnittelu. Väsyneen illan pohdinnoista - "Mitä, jos voittaisi lotossa, niin ei tarvitsisi enää kirjoittaa" - syntyi viihdyttävä romaani.

Minua kiinnosti kuulla, miten lottovoittajista kuvaavaan kirjaan voi valmistautua. Kuvittelemalla voittoa omalle osalleen? Keskustelemalla oikeiden lottovoittajien kanssa? Kyselemällä tutuilta? Aihe nousikin esille ensimmäisenä lukupiirin keskustelussa. Mitä ilmeisemmin valmisteluun kuuluivat kaikki nuo edellemainitut. Anna-Leena Härkönen oli haastatellut kolmea lottovoittajaa, joista yksi oli voittonsa mällännyt niin, että joutui muuttamaan omakotitalosta asuntovaunuun. Aika hurjaa.

Kirjan tarinassa ei sentään ihan siihen päädytä, mutta ei lottovoitto Eeville ja Karille pelkästään onnea suo. Muutoksen myötä nousevat vanhat ongelmat pinnalle, eikä sopeutuminen uuteen tilanteeseen ole kummallekaan helppoa. Vanhan kiusaamisen traumat, ikuisen pihistelyntarpeen muuttuminen sekä Karin holtiton alkoholinkäyttö kärjistävät tilanteen nopeasti. Lisäksi lottovoitto tuntuu olevan läheisille ihmisille vieläkin vaikeampi pala kuin itse voittajille ja iloisen uutisen tuoma noste muuttuu äkkiä laskuhumalan puolelle.

Innokkaat lukupiiriläiset valmistautumassa

Lukupiirissa keskusteltiin innokkaasti siitä, miten Eevin oma henkilöhistoria vaikuttaa hänen reaktioihinsa. Eevi ei ole varsinaisesti mukava hahmo. Hän on monessa asiassa pikkumainen ja välillä vähän ilkeäkin. Paljonko siitä on kuitenkin puolustusta vanhoja harmeja ja kiusaamisa vastaan?

Samoin Karin ja Eevin parisuhdetta ruodittiin. Miksi Eevi pysyi Karin kanssa alkoholiongelmasta huolimatta? Johtuiko se yhdessä nauramisen tärkeydestä? Siitä, että Karin luova hulluus toi piristystä Eevin muuten niin harmaaseen elämään. Kuulostaa uskottavalta. Nauramisen ja naurattamisen taito on tärkeä. Se kulkee käsi kädessä surun kanssa. Ovathan parhaat koomikotkin olleet usein traagisia hahmoja (esim. Charlie Chaplin, Buster Keaton). Yleisöstä kiiteltiinkin kirjailijan taitoa saada lukija ensin pyyhkäisemään silmäkulmaansa ja heti seuraavassa luvussa nauramaan rempseälle dialogille tai muuten vaan hullunkuriselle tapahtumalle.

Anna-Leena Härkösen tekstin helppous herätti keskustelua. Dialogia kiitti useampikin vahvaksi ja sujuvaksi. Minä totesin lukemisen helppouden jopa vähän petolliseksi. Välillä sitä vaan luki eteenpäin ennen kuin havahtui siihen, että pinnan alla oli tarjolla lisää tunteita ja tapahtumia. Lukiessa sai olla tarkkana ja piti vähän miettiäkin lukemaansa saadakseen kiinni syvemmistä virtauksista.

Yleisesti ottaen jäin miettimään kirjan myötä sitä, miten vaikea ihmisen on sopeutua muutokseen. Iloinenkaan asia ei poista vanhoja ongelmia, vaan useimmiten kärjistää ne. Pienikin muutos voi keikauttaa korttitalon nurin ja lottovoiton kokoinen muutos saa aikaan varsinaisen maanvyöryn. Eevillä ja Karilla ei ollut valmiuksia käsitellä muutosta ja sen vaikutuksia niin heihin kuin ympäristön ihmisiin. En tiedä olisiko itsellänikään...

Seuraavasta romaanista ei Anna-Leena Härkösellä ole kuulemma vielä kuin pieni ajatus.  Nyt on aika keskittyä tämän kirjan markkinointiin ja kuka ties, vaikka tarina päätyisi elokuvaksikin. Viitteitä siihen suuntaan kuulemma on näkyvissä.

Kirja ja lukupiirikutsu Helsingin Messukeskukselta 

P.S, Muita bloggaajan messumietteitä löytyy täältä, täältä ja täältä.

Onko elämää jälkeen Kirjamessujen? Miettii ja muistelee bloggaaja maanantaina...

Aamun alku

Vähitellen tässä taas alkaa tämäkin bloggaaja ilmaantumaan messuhumun syövereistä. Asiaa tietysti edistää kummasti, että on maanantai ja työpäivä. 

Kivaa oli. Siitä kiitos kaikille kanssabloggaajille, ihanille kirjailijoille ja messuväelle noin yleensä. Nyt saadaan vuosi levätä ja sitten taas... 

Vielä vilkaisu sunnuntain messuiluun. Tämä bloggaaja oli su aamulla jo aivan sekaisin ja lähti messuille a) ilman kameraa, b) ilman Koboa, c) ilman messulehteä. Onneksi olin järjestelmällisenä ihmisenä (??) kirjannut kiinnostavat tapahtumat kalenteriin ja puhelimellahan saa kuvattua... Menoa nuo pienet unodukset eivät haitanneet - oli mukava messupäivä. 

Kirjabloggaajan aamu alkoi mukavasti kuohuviinilasillisella (autolla kulkevalla päivän ainoa) ja kuuntelemalla mielenkiintoista tarinaa kirjabloggaajien valitsemista kaikkien aikojen parhaista kirjoista tehdystä Linnasta humisevalle harjulle -kirjasta. Kuten arvata saattaa, kirjaan on päätynyt pääasiassa klassikoita, mutta mitäs vikaa niissä nyt on ? 

Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen myös nostivat esille sen tärkeän seikan, että itselle rakkain kirja ei välttämättä ole se maailman paras kirja. Kirjan lukukokemus, kuten kaikki muutkin kokemukset, ovat nimittäin sidoksissa elämäntilanteeseen. Minunkin yksi suurista suosikeistani on Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä. Onhan se mielenkiintoinen kirja, mutta minulle erityinen juurikin, kun sitä luin massiivisen masuni kanssa kotisohvalla keskimmäistä odottaessani. Olin niin iso, että liikkuminen helteellä oli hankalaa, mutta lukeminen sujui. Taisin saada viimeiset sivut luettua juuri ennen synnärille lähtöä. 

Aino-Maria ja Katja valmistautuvat

Puoliltapäivin siirryin sitten kuuntelemaan Paula Havasteen ja Taika Dahlbomin jutustelua Tuulen vihat kirjan tiimoilta. Kuten itse kirjastakin, tuli keskustelua kuunnellessakin opittua uusia historiallisia faktoja. 1100-luvulla ei kasvatettu pellavaa, eikä käytetty housuja. Mielenkiintoista. 

Oli myös virkistävää kuulla, miten innostunut Paula Havaste on taustatietojen tutkimisesta. Innostus myös näkyy lopputuloksessa. Tuulen Vihatkin on kuin historian oppikirja - siis hyvällä tavalla. Lukiessa tutustuu aikakauden elämäntapaan ihan huomaamattaan. Lauantaina Kim Leine sanoi puolestaan jättäneensä taustatyön romaaninsa osalta kokonaan. Hänen mielestään opettaja ja tarinankertoja vetävät välillä häiritsevästi eri suuntiin, eikä kirjasta tule eheää. Tapansa siis kullakin. Lopputuloksena voi silti olla yhtä hyvät teokset. Tosin Leine on minulla vielä lukematta. 

Paula Havaste kävi bloggaajanurkassakin kääntymässä ja kyllä sitä bloggaajaa melkein punastutti, kun kirjailija sanoi huomanneensa lukuhaasteessa olleen postaukseni... 

Taika ja Paula keskustelun pyörteessä

Päivän teknisemmästä annista vastasivat Alan Bradley ja Hannu Rajaniemi. Molemmat ovat mielenkiintoisia kirjailijoina, mutta oli myös hauska seurata, miten hyvin videoyhteyden kautta tehtävä kirjailijahaastattelu toimii messuohjelmana. Hyvinhän tuo toimi, kun saatiin tekniikka alkuvaikeuksien jälkeen pelaamaan. Jotenkin jäin kuitenkin kaipaamaan yleisön ja kirjailijan välistä vuorovaikutusta. Ehkäpä ensi vuonna voisi sen kameran kääntää yleisöön päin eikä yksin haastattelijaan? Näkisi kirjailijakin, millaisen konklaavin kanssa oikein on tekemisissä.

Hauskoja miehiä molemmat. 

Alan Bradley kertoi, miten Flavia de Luce vain ilmestyi keskelle toisen kirjan kirjoitusta, eikä antanut periksi, ennen kuin Alan lupasi kirjoittaa hänelle ihan oman teoksen. Sitten onkin vain kirjattu Flavian seikkailuja hänen sanelunsa mukaan. Vähän ehkä erikoista ja pelottavaakin kuvitella tyttö istumaan kirjailijan olkapään taakse sanelemaan, mutta erittäinkin kirjan tyyliin sopivaa... 

Mike Pohjola puolestaan aloitti Hannu Rajaniemen kanssa heti eksistentiaalisen keskustelun siitä ollaanko sitä nyt sitten internetissä digihahmoina vaiko todellisina persoonina... Tyyli tuntui pitävän kirjoista kirjailijahaastatteluihin (Kausaalienkeli lukulistalla minullakin - kyllä)  mutta minä jouduin valitettavasi liukenemaan paikalta kesken keskustelun. Piti nimittäin lähteä valmistautumaan lukupiiriosallistumiseeni. 

Lukupiiri olikin mielenkiintoinen kokemus, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Kiitos, kun jaksoit kahlata tähän saakka.