Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22 : Virginia Woolf ja Kiitäjän kuolema

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on ehtinyt jo osaan 22. Olen minäkin osallistunut toisinaan, mutta miten ihmeessä edellisestä kerrasta on jo useampi vuosi?

Kulttuuri kukoistaa -blogi emännöi tämän kertaista klassikkohaastetta. Säännöt voit käydä tarkistamassa täältä. Sieltä löytyvät myös linkit kaikkiin tämänkertaisten osallistujien blogeihin, joten klassikkovinkkejä on tarjolla ja varmasti jokaiselle jotakin. 

Luen klassikoita ihan säännöllisesti. Viime vuonnakin niitä tuli tilastoihin peräti 15 kirjan verran. Toki sattuneesta syystä niistä suurin osa yhdeltä kirjailijalta. 

Koko viime vuoden vietin enemmän tai vähemmän tiiviisti Virginia Woolfin seurassa. Kirsi Pihan Virginia Woolf-lukupiiri piti huolen siitä, että tartuin säännöllisesti (yhden) lempikirjailijani teoksiin ja kronologinen järjestys lukemisessa avasi kirjailijan elämää ja kirjallista kehitystä kiehtovalla tavalla.  Kronologisuus meni sekaisin vasta viimeisen kirjan kohdalla, sillä joulukuun Woolfina oli esseekokoelma Kiitäjän kuolema. Sen esseet kun on kerätty kirjailijan uran varrelta. 

Esseet ovat minulle välillä vaikeaa luettavaa. Jotenkin odotan, että niissä on rakenne ja pohdintaa ja johtopäätöksiä. Woolf kirjoittaa esseensä samoin kuin romaaninsa. Enemmän tai vähemmän keskeltä aloittaen ja toisinaan kesken lopettaen. 

Kokoelma on jaettu kahteen osaan. Ensin on kirjailijan kirjallisuusesseet, joissa hän ruotii aikansa kirjailijoita, kirjallisuuden historiaa tai lukemista ja lukijoita yleensä. Huomasin, etten oikein jaksanut keskittyä. Jopa kirjat, joita olen itse lukenut tuntuivat vähän vaikeilta Woolfin esseissä. 

Myönnän auliisti nauttineeni enemmän, kun Woolf palaa romaaneista tuttuun kerrontaan. Varsinkin nimiromaani Kiitäjän kuolema on upea, vaikka Woolf-lukupiirissäkin pohdittiin sen olevan enemmän novelli kuin essee. Intensiivinen se on, ja kauhean kaunis. Viimeinen essee Rauhan ajatuksia lentohyökkäyksen aikana tuntuu pelottavan ajankohtaiselta. En ehkä ihan jaa Woolfin toiveikkuutta.Nautin myös kovasti Lontoota kuvaavista esseistä. Niissä oli jotain samaa kuin kaupungissa Woolfin romaaneissa. 

Ehkä kyse on omasta älyllisestä laiskuudestani. En jaksanut keskittyä kuin tuttuun. Pitäisi lukea noita uudelleen. Yleisesti voin sanoa pitäväni enemmän Woolfin romaaneista, enkä niistäkään ihan kaikista. Silti Woolf on yksi lempikirjailijoistani. Hän  saa ajatukseni liikkeelle ja nautin kielestä. Ei kaiken pidä olla niin helppoa ja Woolf on omanlaisensa. Edelleen.  

Kirjabloggaajien Klassikkohaaste 9 - Minna Canth : Työmiehen vaimo

Minulla näiden klassikkohaasteiden kanssa on yleensä käynyt niin, että päädyn joko lukemaan jonkun pikaisen näytelmän (Shakespearea löytyy listalta) tai sitten nappaan viime hetkellä osallistumiskirjaksi, jonkin sattumalta oikeaan aikaan lukemani klassikon (esim. kesäloma-Proustia... Tällä kertaa päätin kirjata osallistumiseni näytelmällä, jonka luin lukumaratonin aikana eli Minna Canthin Työmiehen vaimo.

Klassikkohaasteessahan on tarkoituksena selättää jokin kirjallinen monumentti, joka on epähuomiossa (tai tarkoituksella) jäänyt aiemmin väliin. Tällä kerralla haastetta emännöi blogi Tuntematon lukija, jonka koostepostauksesta voi lukea haasteseen osallistuneiden klassikot ja kommentit.

Minulla on jostain syystä ollut musta aukko suomen tunnetuimman yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottavan naiskirjailijan kohdalla. Se ei ole ollut tarkoituksellista, kunhan vaan ei ole tullut hänen kirjojaan vastaan. Minna Canthin juhlavuosi (175 vuotta syntymästä) nosti Kuopion rautaisen rouvan taas minunkin tietoisuuteeni. Tosin jo vuonna 2016 kävin katsomassa Minna Canthista kertovan esityksen Kansallisteatterissa ja se toimi oivana muistutuksena aukosta sivistyksessäni. Nyt sitten olen lukenut Minna Rytisalon Rouva C -romaanin, aloittanut yhtä elämäkerroista ja viimein löysin myös hyllystäni kirjoittajan oman teoksen.

Minna Canth: Työmiehen vaimo 
Kustantajalta lahjakappaleena 

Ymmärrän oikein hyvin, että aikalaiset kokivat olonsa vähintäänkin lievästi epämukavaksi Rouva Canthin näytelmiä katsoessaan. Sen verran kärjistetyksi hän tuo lavalle epäkohtia ja epätasa-arvoa sukupuolten ja kansanosien välillä.

Työmiehen vaimo kertoo onnellisesta morsiamesta, joka jo hääpäivänään saa esimakua sulhasensa piilotetusta puolesta, kun häihin tulee miestä kiroamaan myös tämän viettelemä kiertolaistyttö. Avioliitto jatkuu niin kuin alkoikin isännän huidellessa milloin missäkin ryypiskelemässä ja vaimon yrittäessä rääpiä elantoa parhaansa mukaan.

Huonostihan siinä tietysti käy ja tragedia on valmis. Tosin tragedia tuntuu kohtaavan vain naisia. Rentut sen kun porskuttavat ja hyötyvät lain ja asenteiden tuesta. Ihan pisti vihaksi, vaikka vähän karikatyyreistä jo taisikin olla kyse.

Kyllähän tämä herätteli, vaikka (toivottavasti) hivenen kärjisti ja yksinkertaisti. Ei kuitenkaan ehkä kovin paljon sillä samanlaisia vaateita tuntuu nykyaikanakin naisten päälle satelevan, vaikka ihan kaikkea ei sentään yleisen mielipiteen mukaisestikaan tarvitse kestää ja naisilla on mahdollisuuksia myös omaan omaisuuteen ja itsenäiseen elämään.

Näytelmässä sivutaan myös romaniväestöön kohdistuvia ennakkoluuloja (ja päinvastoin), mutta minulle jäi mieleen päällimmäisenä juuri tuo naisena olemisen voimattomuus. Ihan kuin vain yksinään voisi pitää omasta elämästään kiinni, mutta erehtyessään laittamaan hynttyyt yhteen miehenpuolen kanssa on kaikki menetetty.

No, nyt taidan kärjistää minä. Kaikkiaan Työmiehen vaimo oli kiinnostava aikakautensa edustaja, joka auttaa näkemään, miten paljon asiat ovatkaan muuttuneet, eivätkä sitten kuitenkaan ihan joka asiassa. Vielä nykyäänkin vanhat asenteet ja ajatukset toisinaan heijastuvat sukupolvien yli huomautuksissa ja odotuksissa. Ehkä niiden tunnistaminen onnistuu, kun ne läväytetään silmille näin voimallisesti - ja toivottavasti näytelmä saa aikaan vähintääkin epämiellyttävän olon tai suuttumuksen epäreiluudesta.


*******************************************

Ja kaikkea muuta -blogi on osallistunut Kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen kerroilla 1,2,3,5 ja 7. Ei liene yllätys, että osallistuminen on tapahtunut yleensä kesäaikaan. 

Kirjoina olen lukenut : 
1. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan 
2. William Shakespeare: Othello 
3. Maria Jotuni: Miehen kylkiluu 
5. Marcel Proust: A la recherche du temps perdu - Du côté de chez Swann 
7. Marcel Proust : A la recherche du temps perdu - Un amour de Swann
9. Minna Canth : Työmiehen vaimo 

Klassikkohaasteessa Ranskan lomalukemista eli Proustia luvassa!

Olen tainnut aiemminkin klassikkohaasteeseen laittaa Proustia - kauan on ollut kirjasarja minulla suunnitelmissa, mutta hitaasti näyttää etenevän. Itse asiassa eteneminen tuntuu tapahtuvan nimenomaan kesäisin - lomalla lienee vaikutusta asiaan.

Tällä kertaa tosin osansa taisi olla myös lomanviettopaikalla. Mikä sopisikaan Proustia paremmin Etelä-Ranskan maisemiin, varsinkin kun tarjolla oli kaikkien aikojen lukupaikka? (ks. kuva)

Klassikkohaasteesta vielä muistutuksena, että siinähän on tarkoituksena lukea klassikko, joka jostain syystä on jäänyt mieleen kaivelemaan lukulistalta. Tämänkertainen haaste eli osa 7 julkaistiin jo helmikuussa ja sitä emännöi Unelmien aika - kirjablogi.

Perinteiseen tapaan päätin osallistumisestani ihan viime tippaan. Tulin niin sopivasti Proustiin tarttuneeksi.


Marcel Proust: Un amour de Swann
Oma ostos Kobosta 

Proustin lukemiseen kesälomalla on syynsä. Pitkät lauserakenteet ja hitaasti keinahteleva rytmi vaativat aikaa ja täydellistä keskittymistä. Hektisen työelämän keskellä en edes yrittäisi.

Kun malttaa syventyä ja antaa tekstin viedä, teos palkitsee sydänrytmin rauhoittumisella ja matkalla toiseen aikaan, toiseen elämäntapaan. Varsin nautinnollista. Itse asiassa siihen pisteeseen saakka, että mies käski poikia jättämään äidin rauhaan. "Jotain järjellistä vastausta tulee sitten, kun kirja loppuu..." Taisin olla omissa ajatuksissani ruokapöydässä.

Un amour de Swann on tavallaan itsenäinen osa kirjasarjassa. Se kertoo ensimmäisessä osassa olennaisena hahmona olleesta Monsieur Swannista, tai tarkemmin ottaen hänen intohimostaan Odette de Crécyyn.

Jos Kadonnutta aikaa etsimässä-kirjasarjan ensimmäinen osa oli kertomus viattomuudesta, ollaan tässä osassa kaukana sen herkästä tunnelmasta. Toki nykylukijalle tarina on varsin "viaton" ja suoria ilmauksia mm seksille on turha etsiä, mutta kyllä tässä tapahtuu paljon. "Kukkien asettelu" puvun miehustaan tarkoittaa todellisuudessa jotain ihan muuta...

Suuret tunteet leimuavat, lempi leiskuu ja mustasukkaisuus kärventää. Samalla, kun seuraamme yhden rakkaustarinan vaiheita ja miehen iloa ja kärsimystä sen kurimuksessa, saamme pikkuisen ilkeänkin kuvan aikakaudesta ja yhteiskunnan eri osien elämäntavoista, ajatuksista, tekopyhyydestä ja luokkien välisestä kateudesta.

Proust siis toimi ihan täydellisenä lomalukemisena - Lepoon ja rentoutumiseen oli tarvetta ja siihenhän tällaiset vähän vanhahtavat klassikot ovat täydellisiä. Kuten olen todennut jo aiemminkin (täällä).

 "...Klassikot ovat kuin vajottava höyhenpatja. Kirjaa lukiessa vajoaa hitaasti kielen syövereihin. Hengitys tasaantuu, sydämenlyönnit hidastuvat. Sitä vain keinuu kauniin kielen mukana..."  

Totta tälläkin kertaa.

À la recherche du temps perdu - Du côté de chez Swann

No niin, tässä välissä on jäänyt kirjabloggaajien klassikkohaaste kiireiden vuoksi vähän paitsioon. Nytkin meinasi käydä huonosti. Kerkesin viettämään peräti viikon kesälomaa ja sitten jouduin takaisin töihin - ja vielä sellaiseen pyöritykseen, ettei kirjoja ehtinyt edes vilkuilla.

Onneksi sentään olin hyvin edennyt valitsemassani haasteessa. Kobossa odotteli nimittäin koko Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarja. Ihan koko sarjaa en edes pyrkinyt lukemaan, kun edes sen ensimmäsen osan ehtisi ...

Tällä kertaa haastetta isännöi blogi Tekstiluola - sieltä kannattaa kurkistaa muitakin klassikkovinkkejä. Haasteessahan on tarkoitus tarttua klassikkoon, joka on jäänyt lukematta (huolimatta hyvistä aikomuksista).

Marcel Proust : Du côté de chez Swann 
Oma ostos Kobosta 

Kadonnutta aikaa etsimässä kirjan nimenä ja kuuluisat Madeleine-leivokset. ovat kuuluneet perustietämykseeni niin kauan kuin muistan. Jotenkin olen kuitenkin käsittänyt teoksen vaikeaksi luettavaksi ja siksi näköjään on aikaa kulunut vuosikymmeniä ennen kuin siihen tartun ihan oikeasti.

Päätin lukea kirjan ranskaksi. Ensinnäkin, koska luen ranskaksi ihan liian vähän ja kaipaan sekä kielenhuollollisesti että myös ihan oman nautintoni kannalta kyseisen kielen rytmiä ja sävyjä lukuelämääni. Toiseksi ajattelin tämän kirjan taipuvan vaikeasti käännökseksi ja halusin saada tunnelmasta ja rytmistä kiinni alkukielellä.

Vähän mietin kelpaako tämä klassikkohaasteeseen, kun en ole vielä lukenut kaikkia osia. Väitän kutenkin, että koska kirja myös ilmestyi osissa, on kyseessä enemmänkin romaanisarja, joista yhdessä muotoutuu kokonainen teos. Tämä ensimmäien osakin on kuitenkin ihan itsenäinen kokemuksensa, josta on havaittavissa kauniisti  laskeva ja tarinan langanpätkät nätisti rusettiin solmiva tarinan kaari.


Ei niin helppoa...

Eihän tämä helppo luettava ollut. Lauseet ovat huikean pitkiä ja polveilevia. Kaikki ajatukset perustellaan ja niiden taustat selvitetään juurta jaksain. Kunkin muiston tuomat assosiaatiot johtavat tarinaan, joka puolestaan tuo mieleen toisen ja niin polku jatkuu miltei loputtomiin. Sanastoltaan Proust ei ole ylenmäärin vaikeaa luettavaa, mutta rakenne vaatii keskittymistä.

Kun löytää hetken aikaa paneutua kirjaan ja antaa kielen viedä mennessään, uppoutuu sen rytmin vietäväksi, ymmärtää hyvin, miksi kyseessä on klassikko. Kieli on kaunista ja se vie mukanaan unenomaiseen maailmaan, jossa kaikki on valmista mutta kaikki on mahdollista.

Proust kuvaa lapsuudenmaisemaansa Combrayssa, jonne hän vanhempiensa kanssa matkusti joka kesäksi. Ranskalainen maaseutu 1800-luvun loppupuolelta mahtavine maisemineen, helteisine kesäpäivineen, mutta ennen kaikkea kaikkine erikoisine ja elävine henkilöhahmoineen vie mennessään lumottuun aikaan.

Minä tietysti koen pientä lukkarinrakkautta ranskalaista maaseutua kohtaan sattuneesta syystä, mutta uskallan väittää tämän kirjan tunnelman vievän mennessään, vaikkei koskaan olisi käynyt Ranskan rajojen sisäpuolella. Eihän Proustin kuvaamaan maaseutua enää sellaisenaan ole olemassa, se on kadonnutta aikaa, mutta taika säilynee sukupolvesta toiseen. Nuoren pojan käsitys suvun eksentrikoista sekä pitkät kävelyn joko Swannin puolelle tai Guermantesin puolelle kylää ovat herkkää ja koukuttavaa luettavaa.

Ensimmäinen osa on myös kuvaus viattomuudesta. Aikuisten jutut ja ihmissuhteet häilyvät jossain ymmärryksen rajamailla. Kaiken keskipisteenä on äiti sekä Proustin rakas mielenmaisema.


Nautinnollista luettavaa

Proustin kieli on kiemuraisuudessaan nautinnollista luettavaa.

"... la demeure que j'avais rebâtie dans les ténèbres était allée rejoindre les demeures entrevues dans le tourbillon du réveil, mise en fuite par ce pâle signe qu'avait tracé audessus des rideaux le doigt levé du jour."

Ajatus aamunkoiton sormen piirtämästä vaaleasta viivasta, joka herättää ja heräämisen myötä kadottaa muistojen unimaailman, johon kertoja on jäänyt vangiksi romaanin verran, on kaunis ja vaikuttava päätös kirjalle.

Myös Proustin kuvaukset puutarhoista, Combrayta ympäröivistä metsistä ja niityistä ovat eläviä ja kauneudessaan houkuttelevia. Combray kuulostaa täydelliseltä kesälomapaikalta, jonne mielelläni lähtisin.

Parhaimmillaan Proust on hiljaisena iltapäivän hetkenä, kun voi istahtaa sohvalle vähän pidemmäksi aikaa ja syventyä rauhassa. Tätä kirjaa ei voi lukea pienissä pätkissä kadottamatta punaista lankaa ja siksi se kai onkin niin rentouttavaa luettavaa. Kun tarina vaatii täydellisen keskittymisen, eivät häiritsevät ajatukset pääse esiin. Työt ja muut tehtävälistat jäävät odottamaan kirjan sulkemista sillä aikaa kun itse vaeltelee ajan poluilla Proustin mukana.

Helmikuun luetut ja nyt pisti pahan

Oli vähän luntakin. "Lujempaa!" 

Jos tammikuussa pisteltiin sivuja vauhdilla, niin helmikuu on sitten ottanut vähän rauhallisemmin. Luetuksi tuli 7 kirjaa, joidn joukossa oli peräti kaksi nopealukuista keittokirjaa.

Toki minulla on kesken edelleen iso pino kirjoja ja pari järkälettäkin. Kirjahyppely ei auta teosten loppuunlukemista ja tiiliskivissä nyt kestää kauan jo ihan perusmäärityksensä mukaisestikin. Yksi tiiliskivi pitää saada loppuun maaliskuun alkupuolella, jotta pysyn Kirjojen Suomi - hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa-osuuden tahdissa. Päätaloa tässä luetaan kiihtyvällä tahdilla.

Tänään totesin, että etäpäivän lounastauot ovat yllättävän inspiroivia, vaarallisia ja tulevat kalliiksi. Inspiroivia ne ovat siksi, että FB-keskusteluista löytyy välillä kummaa puhtia jo vuosia (ainakin 20) aikomukseksi jääneiden juttujen aloittamiseen. Vaarallisia ne ovat siksi, että samoista jutuista voi saada lisää haastepaineita. Rahaa saa kulumaan ostamalla kirjoja.

Vetäjä vaihtuu, kun edellinen väsyy. "Lujempaa!"

Mistä siis on kyse? 

No, kirjabloggaajien ryhmässä oli käynnissä keskustelu uudesta Marcel Proustin suurteoksen pokkarijulkaisusta, mikä johti ajatukseni jo opiskeluajoista saakka vireellä olleeseen ajatukseen lukea ne alkukielellä. Kyseessä on klassikko ja heinäkuun klassikkohaaste tulossa...  Sitten ostaa pläjäytin koko sarjan Kobosta e-kirjoina. Edessä yli 4000 sivua ilmeisen hyvää, mutta ei niin kevyttä luettavaa.

Se täytyy sanoa, ettei hinta kauheasti kirpaissut. Kaikki seitsemän kirjaa valuivat ranskaksi koneelle alle yhdeksällä eurolla. Vähän ole kade "suurten kielien" lukijakunnalle.


Sitten ne helmikuun kirjat

Ihan ensiksi ne kaksi keittokirjaa. Viiden tähden vegaani on vielä kokkaamatta, joten siihen palaan myöhemmin. Maailman kirjallisuudenhistoria 14 reseptissä puolestaan oli varsin mielenkiintoinen ja hauska tuttavuus, eikä se sienirisottokaan ollut yhtään hullumpi.

Kari Hukkilan Tuhat ja yksi vastasi kuukauden eniten ajatuksia herättäneestä ja vaikuttavimmasta kirjasta. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Siinä olivatkin sitten helmikuun paperille painetut kirjat. Äänikirjaosastolta löytyy tasan yksi kirja eli Kaari Utrioni Pappilan neidot. Siitäkin tykkäsin yllättävän paljon. Samoin kuin Ellibsin valikoimista löytämistäni Siri Pettersenin Korpinkehät trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta. Odininlapsi ja Mätä nousivat suoraan suosikkilistalleni. Viimeisenä helmikuun listalta löytyy vielä yksi fantasia. Ilona Andrews on pikavauhtia nousemassa viihdefantasioiden osalta suosikikseni. Hänen kirjoissaan vauhtia riittää ja niissä on aina maailmoissa joku jännä tvisti ja nyt pääsi jo toinen kirjasarja yli kolmen osan maagisen rajan.

"Ai, miten niin minä juoksutan isoveljiä?"

Noin muuten? 

Noin muuten oli normikuukausi. Vähän saatiin hiihtoloman lopuksi luntakin. Teatterissa ei tullut käytyä, ei ehtinyt. Amsterdamissa piipahdin. Ruokajutut muuttivat taas takaisin blogii, mutta eivät ne ainakaan toistaiseksi ole ihan kaikkea tilaa vieneet.

Tästä on hyvä jatkaa. Maaliskuussa on vähintään yhtä kiire jaluettavien (kuvaannollinen) kirjapinokin vaan kasvaa.

Klassikkohaaste III eli Maria Jotunin Miehen kylkiluu

Haasteen kooste blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä 

Ehdinkö, enkö ehdi, vai? Kai tämä vielä lasketaan?

Meni pikkuisen tiukoille tämän kolmannen klassikkohaastepostauksen kanssa. Lukumaraton, naistenviikko ja kaikenlaiset loma-aktiviteetit veivät heinäkuussa niin paljon aikaa ja energiaa, että ehdin tarttumaan klassikkoon vasta tällä viikolla. Eikä se sitten tietysti mikään järkäle voinut olla (kun kerran lomakin jo loppui).

Siispä taas tuli lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tartuin näytelmään. Othellon jälkeen vähän Maria Jotunia ja samalla edistyi myös Lukuharjoituksia-haaste.

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu 
Ilmainen klassikko Elisa Kirjasta 

Näytelmäksi siis meni ja mikäs siinä. Maria Jotunin Miehen kylkiluu sai minut hymähtelemään. Kiemurat ja kommervenkit henkilöhahmojen onnen edellä olivat jotenkin mainion perinteisiä, mutta kuitenkin oikeastaan aika ajankohtaisia.

Eihän tuossa naisia kovin helpolla päästetä. Mies kuin mies kelpaa ja miehenkipeät naiset saavat oikein riidankin aikaiseksi yhdestä sitoutumiskammoisesti hunsvontista ennen kuin ratkaisu keksitään. Toisaalla taas hysteerisyyteen taipuva rouva päättää unohtaa aviorakkautensa ja lähteä vihreämmille apajille.

Saavat toisaalta miehetkin osansa. Vaimo tarvitaan, kun pitäisi lehmät hoitaa ja edellisen ja edesmenneen jäljiltä on kangaskin puissa kesken. Toisaalta taas ei apteekkari osaa arvostaa vaimoaan ja suorastaan unohtaa rakastavansa tätä. Vaimo kun on aina saatavilla ja silloin arvo tuppaa unohtumaan.

Teemat siis ovat ajattomat. Vaikka kieli ja lievä kansanomainen yksinkertaisuus ehkä kuulostavat nykyajan ihmisestä jo vähän vanhahtavilta, on tarina itsessään varsin viihdyttävä. Ei siinä ole varsinaisesti päätä eikä häntää, mutta toinen puolisko olisi melkein jokaiselle saatava, uusi tai vanha, mutta kuitenkin oikea. Itse asiassa oli varsin virkistävää lukea tällaista suoraviivaista ja ehkä vähän naiiviakin naimakauppaa kaikkien Temptation Islandien ja Kauniiden ja rohkeiden pommituksessa mediasta. (Jopa minä, joka katson telkkaria noin kerran kuukaudessa hetkisen, olen tietoinen noista ohjelmista).

Huh, tulihan tämä klassikkohaaste sentään selätettyä. Ja sentään vielä oikean päivän aikana. Eikä näytelmien lukeminen ole ollenkaan hullumpaa touhua. Täytyy yrittää jossain kohtaa jotain vähän modernimpaakin, ettei aina me klassikkonäytelmäksi.

Haasteen koosteen löytää blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä - sieltä pääsee kierrokselle haasteeseen osallistuviin kirjablogeihin.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli Shakespearen Othello

Klassikkohaaste II - Ehdinpäs! Eli sainpas luettua ja nyt blogattuakin. Minulla kesti kauan valita klassikkokirjani. Haasteeksi ilmeni viime metreillä se, että kaikki kotona olevat klassikot olen jo lukenut, eikä aika antanut periksi kirjasto- tai kauppareissua. Onneksi on netti ja ilmaiset klassikot. Selasin Elisa Kirjan listaa ja muistin toisenkin haasteen. Shakespearen Othello nostaa minut Lukuharjoituksia-haasteessa viime vuoden tasolle näytelmien osalta eli tarpeistonhoitajaksi. Eikä ole vasta kuin tammikuu!

Tältäkö näyttää mustasukkaisen maailma? 

William Shakespeare: Othello 
Elisa Kirjan ilmaislistalta

Minulta löytyy hyllystä useampikin Shakespearen näytelmä, pääasiassa englanniksi. The Tempest (Myrsky) on niistä ollut aina suosikkini, Macbeth ikuisesti vähän pelottava, Hamlet vähän turhankin monimutkainen. Esiteininä tuli joskus näyteltyä teatterileirin videolle Kesäyön unelman Helenaa (huipputarina eli toinen suosikkini) ja koulun lavalla Julius Caesarissa Kleopatraa... Sitten tuli elämä ja kiireet. Shakespeare, tai siis näytelmät ja teatteri yleensäkin jäivät moneksi vuodeksi. Viime vuonna palasin nuoruudenrakkauten pariin kuukauden teatteri -haasteen kera ja tänä vuonna pitäisi noita näytelmiä myös lukea useampiakin.

Mutta Othello... Olen jotenkin vierastanut tarinaa, sillä minun on vaikea sulattaa mustasukkaista typeryyttä. Miten voikin mies uskoa ilkeää panettelua mieluummin kuin vaimoaan. Miksei hän ota asioista selvää ennen kuin tekee jotain peruuttamatonta? No, siksi kun kyseessä on tragedia - duh...

Lukukokemus suomeksi oli suoraan sanottuna hivenen tuskallinen. Paavo Cajanderin suomennos on toki taiten tehty, mutta jostain syystä vanhahtava suomi töksähtelee vähän kurjemmin kuin vastaava englanti. Tosin pitää nyt sitten lukea sama englanniksikin, että pääsee vertaamaan. Othello toiminee lavalla huomattavasti lukemista paremmin. Dialogin hienoudet pääsevät esiin yhdistettyinä eleisiin ja äänenpainoihin. Tai sitten tämä on vaan vähän vanhentunut. En taida olla tarpeeksi asiantuntija tuota analysoimaan, Joku viisaampi lienee sen jo tehnyt.

Kielihankaluuksista huolimatta täytyy tunnustaa tarinan vieneen mukanaan. On se Wille ollut tosi taitava juonenrakentaja. Yksittäiset kohtaukset vievät tarinaa taitavasti eteenpäin ja antavat ymmärtää enemmän kuin kertovat. Kirja ei ole kovinkaan pitkä, mutta suuria asioita ehtii tapahtua vähilläkin sivuilla.

Othello on Venetsian Dogen suosikki, mauri, urhoollinen sotilas, keraali. Hän rakastuu venetsialaiseen kaunottareen Desdemonaan ja nai tämän isän vastustuksesta huolimatta. Onnellinen loppu? Paitsi, että rakastavaiset saavat toisensa jo ensi sivuilla ja sitten juttuun sekaantuu kaksinaamainen Jago. Kunnianhimossaan loukattu, aviovuoteensa loukkausta kuvitteleva Jago, jonka tavoitteena on luoda Othellolle niin paljon kurjuutta kuin mahdollista. Hiljalleen hän valuttaa maurin korvaan myrkkyä ja kääntää tämän uskomaan nuorikostaan pahinta. Huonostihan siinä lopulta käy.

Näytelmien lukeminen on aivan erilaista kuin romaanien. Mielikuvitukselle tulee vielä enemmän töitä, kun kuvailua ei ole nimeksikään ja kaikki pitää tulkita dialogin kautta. Tavallaan ne ovat lähempänä todellista elämää. Eihän meillä ole mitään kaikkitietävää kertojaa, joka valaisisi taustoja.

On mielenkiintoista uppoutua dialogiin ja antaa mielen luoda kuvansa ja tulkintansa. Ei ihme, että Shakespearen näytelmistäkin on versioita pilvin pimein. Täytyy kokeilla tätäkin elämystä uudelleen eli ihan varmasti tulen lukemaan muitakin näytelmiä.

Olisiko ehdotuksia listalle? 

Minulla on teille tälle päivälle yksi ehdotus. Klikatkaa TÄSTÄ katsomaan, mitä kaikkia muita klassikoita ovat Klassikkohaaste II osallistuvat lukeneet. Takaan, että viihdytte, Mukavaa kierrosta!

Klassikkohaaste I tekstin löydät TÄSTÄ

Upoksissa ja kohti Klassikkohaaste II:sta

Täällä on ollut vähän hiljaista. Hiljaisuus johtuu työkiireistä, kuopuksen vesirokosta sekä siitä, että olen samaan aikaan upoksissa kolmeen ihanaan kirjaan. Kaikissa niissä on useampi sata sivua, joten hetken kestää vielä, jollen nyt innostu keskittymään vain yhteen viimeiselle sivulle saakka.

On muuten jännä, miten lukutottumukset muuttuvat. Nuorena en saanut aloitettua uutta kirjaa, ennen kuin varmasti olin edellisen saanut luettua. Nyt minulla voi olla kirjoja kesken useammalla kielellä, useammasta genrestä ja useammassa muodossa... Syytän ikää, ajanpuutetta ja ihanien kirjojen alati kasvavaa lukulistaa.

Mutta ei hätää, välipalana tuli vedettyä yksi klassikkokin ja KLASSIKKOHAASTE IIsen suuri päivä on huomenna! Muistattehan lähteä klassikkokierrokselle.

Klassikko, jota häpeäkseni en vielä ollut lukenut : Saatana saapuu Moskovaan

Kaikki me olemme joskus lukeneet klassikoita ja kaikilla meillä on vielä klassikoita lukematta. Minulta puuttuu montakin kirjaa, jotka säännöllisin väliajoin tulevat jossain puheeksi ja joudun myöntämään tietämättömyyteni.

Kirjabloggaajat päättivät korvata klassikkovajeitaan (kirja kerrallaan, eikös vain?) ja Klassikkohaasteen lähtölaukaus ammuttiin jo keväällä. Niinpä kaikki osallistuvat bloggaajat jäivät pohtimaan kysymystä klassikosta, jota eivät häpeäkseen ole lukeneet.
Oma valintani osui itseoikeutetusti Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teokseen. Minun piti lukea se jo hamassa nuoruudessani, mutta jostain kumman syystä ei kirja ole koskaan päätynyt käsiini. Nytkin jouduin sen oikein kirjastosta varaamaan, mutta luettua tuli!

Alla siis minun mietelmiäni ja tänään saatte lukea muidenkin klassikoista kirjablogeista eri puolilla. Perinteiseen tapaan osa hyytyi matkalla, lisää tuli loppusuoralla ja lopputuloksena on mielenkiintoinen lista klassikoita. Lista löytyy täältä. Lähtekää kierrokselle, nauttikaa  - ja valitkaa luettavaksenne se kutkuttava klassikko, joka vielä omalta listaltanne puuttuu...

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan 
Perinteisestä kirjastosta 

Uhum, Saatana siis tuli selätettyä. Tosin en ole ihan varma kumpi tässä pääsi lopulta niskan päälle. Saatana saapuu Moskovaan on tarina täynnä pieniä yksityiskohtia, hivenen omalaatuisia henkilöhahmoja (joiden nimet ovat sellaisia kuin Mihail Aleksandrovits Berlioz tai Ivan Nikolajevits Ponyrjov- vähemmästäkin menee sekaisin) sekä tietysti itse vanha vihtahousu seuralaisineen.

Tarina alkaa kahden Moskovalaisen lehtimiehen pohtiessa Jumalan olemattomuutta. Heidän keskusteluunsa puuttuu mies, joka kertoo eräästä päivästä Pontius Pilatuksen elämässä ja mainitsee paikalla olleena nimenomaan tietävänsä yksityiskohdat. Lisäksi mies ennustaa toisen keskustelutoverinsa kuoleman kohdalleen. Saatana on saapunut Moskovaan.

Seuraa silmänkääntötemppuja, vaikeuksiin joutuvia oman edun tavoittelijoita, mielisairaalan asukkaiden määrän yllättävää kasvua ja muuta sotkua kaupungissa. Rakastunut nainen muuttuu noidaksi, hänen naapurinsa lentosiaksi ja pyyteetön rakkaus saa palkkionsa, vaikkei ehkä ihan niin kuin voisi olettaa,

Minun olisi ehkä tosiaan kannattanut lukea tämä kirja silloin nuorena. Silloin sitä vaikuttui helpommin mystisyyteen sekoitetuista mielikuvituksellisista tapahtumista. Nuorena olisi ehkä halunnut analysoida kirjan puhki ja onhan siinä erilaisia viitteitä ja viittauksia sekä mahdollisuuksia erilaisiin tulkintoihin. Tämä varmasti vetoaa juuri siihen ikään, kun vanhoja traditioita ja uskoja haluaa kyseenalaistaa, mutta vielä etsii niiden tilalle jotain elämää suurempaa.

Mutta minä olen jo yli nelikymppinen. Tässä iässä sitä kyllä tunnistaa kirjan ansiot ja osaa nauttia yksityiskohtien runsaudesta ja vähän nauraa huvittaville tapahtumille. Enää ei kuitenkaan halua tulkita lauseita oikeastaan muuksi kuin, mitä ne sanovat, ja on lukenut tarpeeksi erilaiseen symboliikkaan ja raamanatun kertomuksiin sotkeutuvia kirjoja, ettei lähde varauksetta kyytiin mukaan. Suurimman annin saa varmasti miettimällä, miten kirjan tapahtumat ja hahmot heijastavat kirjoitusaikansa Neuvostoliiton tilaa ja tapahtumia, tai miten viime vuosisadan alkupuoliskolla kirjoitettu teos on yhä edelleen monilta osiltaan yllättävän ajankohtainen.

Kaikkiaan kirja on varsin nautittavaa lukemista kaiken ikäisille. Jokainen löytänee itselleen jotain kiinnostavaa tai huvittavaa kirjavasta sekamelskasta. Pidin myös siitä, miten näennäisen hajanaisista tapahtumista ja toistensa kanssa vähän sekaisin menevistä runsaina esiintyvistä sivuhenkilöistä huolimatta tarina lopulta kuitenkin on kiinteä kokonaisuus ja kaikki loksahtaa paikoilleen. Sekin vaatii taitoa, että heittää pakan kasaan lattialle ja puhaltaa kortit taloksi (paholaisen avustuksella tai ilman).

Näin on yksi vuosia ja vuosia auki ammottanut reikä paikattu sivistyksessäni. Seuraava klassikkohaaste  on puolen vuoden päästä. Nyt täytyy kiertää tämän haasteen muita kirjoituksia ja valita listalta seuraavan haasteen luettava.