Kukapa sitä ei saisi radio DJnä ollessaan ajatusta tehdä valokuvakirjaa kuuluisista ihmisistä ja heidän jääkaapeistaan ? Minä en ehkä ihan ensimmäisenä, mutta rakastan kuunnella tarinoita niiltä, jotka saavat idean ja vielä toteuttavatkin sen. Olimme onnekkaita päästessämme kuuntelemaan Joan Gannyn ja Anna Piiroisen keskustelua Laterna Magicassa. Onnenkantamoisena huomasin tilaisuuden ilmoituksen, mutta ei tässä pelkästään Fortunan varassa oltu. Fiksuna naisena vein esikoisen paikalle jo hyvissä ajoin, niin ehdimme katsoa valokuvat ja myös vaellella antikvariaatin kirjahyllyjen välissä, ja vielä istua hyville paikoille punaviiniä siemaillen. Bread and Butter - varsin osuva nimi kalifornialaiselle viinille. Se oli pehmeää ja helposti juotavaa. Tila oli täynnä seisomapaikkoja myöten ja tunnelma lämmin.
Näyttely Joan Gannyn Charles Bukowskista ottamista valokuvista on palannut Suomeen. Samaan paikkaan, jossa kuvia oli esillä vuonna 1997. Anna Piiroinen puolestaan on kirjoittanut ystävyydestään Joanin kanssa kirjan Joan ja minä. Keskustelussa kuulimme anekdootteja vuosien varrelta, sekä siitä, mitä Charles Bukowski merkitsi Joan Gannylle myös uran osalta. Runoilijan agentista tuli myös valokuvaajan agentti ensiksimainitun liikuttuessa valokuvalahjasta.
"Everybody just takes my beer and stuff. Nobody ever brings me anything"
(mukaellen muistini mukaan Joanin puheesta)
Keskustelua virisi myös yleisön kanssa Bukowskin merkityksestä osallistujille, sekä siitä, että "dirty old man" oli ehkä sittenkin sisimmältään herkkä runoilijasielu (pun intended), joka vain jossain kohtaa katosi roolinsa syövereihin julkisessa imagossaan. Ehkä pitäisi kuitenkin lukea häneltä jotain. Luinhan minä Henry Milleriäkin aikoinaan ja häntä on kuvattu samoin termein, ja hänestäkin on Joan Ganny ottanut valokuvia.
Tällaisia lauantai-iltapäiviä voisin viettää useamminkin, mutta ei tuossa vielä kaikki tältä viikolta.
Torstaina käytin arkeen osuvaa vapaa-aikaa vierailemalla Didrichsenin museossa. Se on ihastuttava, pieni museo, jonka haasteena ovat välillä ehkä liiankin suositut näyttelyt. Varsinkin viikonloppuisin on parkkipaikka täynnä ja samoin taulujen edessä välillä ahdastakin. Siksi oli arkivisiitti erityisen ilahduttava.
Tällä hetkellä käynnissä oleva näyttely on nimittäin todellakin vierailun arvoinen ja vetää väkeä. Kyseessä on Elin Danielson-Gambogin Katseita ja kohtaamisia (12.9.2026-31.1.2027).Itsenäinen taiteilija aikana, jolloin naisen oletettiin tyytyvän kodinhoitoon ja lasten kaitsemiseen, on kiehtonut mieltäni pitkään. Danielson-Gambogi päätti kohdentaa katseensa kotiin toisella tavalla. Hänen kuvansa äideistä lapsineen tai kodin puuhista yleensä ovat arkisen eläviä ja siksi niin vaikuttavia.
Jo vuosia sitten pysähdyin Äiti-teoksen eteen. Siinä taitelijan sisar imettää pientää vauvaansa. Aikanaan teos herätti kohua. Siinä kuvattiin epäsiistiä makuuhuonetta. “Sänkykin petaamatta, herranen aika”. Aihekin koettiin liian yksityiseksi ja lähinnä säädyttömäksi. Minä luulen reaktion johtuneen osaksi teoksen vaikutuksesta katsojiin. Rauha äidin ja lapsen läheisyydessä saa kai jokaisen joskus lastaan imettäneen naisen rinnat kivistämään, kun mieleen nousee tunne pehmeistä huulista nännin ympärillä ja siitä yllättävästä voimasta, jolla pieni ahnaasti imee elämää.
Nyt tosin huomasin vähän yllätyksekseni päätyväni pariinkin otteeseen pienen Sadonkorjuu-taulun kohdalle. En tiedä maalaustekniikoista mitään, mutta gallerian valoissa välähtivät siveltimen vedot ja jonkinlaiset viillot melkein kolmiulotteisina. Läheltä näki viivat, kauempaa oli edessä kaunis syksyinen maalaisniitty ja sen keskellä nainen, matkalla puoliselle luulisin.
Viehätyin myös Balda-tädin ajanviettestä. Hän tekee, mitä haluaa, ja kuvan hetkessä on menossa rentoutumishetki pasianssin parissa. Ehkä pitäisi siirtyä fyysisiin kortteihin ja unohtaa kaikki digitaalinen vähäksi aikaa. Saattaisi olla hyvinkin meditatiivista ja hermoja rauhoittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti