Olimme esikoisen kanssa niin ajoissa ennen Joan Gunnyn haastattelua, että ehdin vaeltamaan Laterna Magican kapeilla kirjahyllykäytävillä. Tuskin olin astunut sisään, kun silmiini osui aarre. Marcel Proustin Sur la lecture on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja siinä se odotti, näytteille aseteltuna silmieni korkeudella. Lienee sanomattakin selvää, että nappasin sen mukaani.
Minulla oli edessäni pari päivää itsekseni Turussa. Töistä vapaalla ja vain päivittäinen visiitti vanhempieni luona ohjelmassa. Sitä luulisi, että uppouduin kirjaan toisensa jälkeen, mutta nykymaailman kirous seuraa minuakin. Erehdyin jossain kohtaa lataamaan pelin puhelimeen. Sellaisen ihan älyttömän ratkaise ja räjäyttele kuvioita kuninkaalle, johon nyt olen sitten ihan koukussa. Pitänee poistaa se puhelimesta, jos en osaa rajoittaa kohtuuteen. Sehän auttoi Instariippuvuuteenkin.
Toki piti myös käydä keskustassa. Vapaapäiviin Turussa liittyy nykyään olennaisesti kaksi asiaa. Lounas Kauppatorin Agnes -brasseriessa ja visiitti Sammakon kirjakaupassa.
Molemmat ovat lempipaikkojani. Tällä kertaa Sammakolta lähti mukaan jo jonkin aikaa katselemani Kafkan matkapäiväkirja, sekä heräteostoksena Ingmar Bergmanin elämäkerta Laterna magica... Kyllä, nimi houkutteli tarttumaan, mutta toki kirjan ostin sen sisällön todennäköisen mielenkiintoisuuden vuoksi.
Eikö ole kummallista, miten asiat ja sanat yht'äkkiä alkavat toistumaan, tulevat joka kulmalla vastaan? Toki olen kuullut Laterna Magican aiemminkin, mutta nyt muutamassa päivässä kohtaan termin sekä liikkeen nimessä että kirjana. Sattuman magiaa tosiaan. Sanotaan, ettei kahta ilman kolmatta. Jään mielenkiinnolla odottamaan.
Sur la lecture
Kirjan alku on kuin tapaisin vanhan tutun. Proust kirjoittaa lapsuuden lukukokemuksesta. Siitä, miten ei millään malttaisi jättää kirjaa kesken. Hän piiloutuu lukemaan puistoon, avaa kirjan salaa makuuhuoneessa talon jo hiljentyessä, kärsii hyvän kirjan loppuessa - oli vielä niin paljon, mitä haluaisi tietää henkilöhahmojen elämästä. Tunnelmaltaan ja miljööltään kirja Kadonnutta aikaa etsimässä kirjasarjan ensimmäistä osaa. Tässä kirjasessa tosin on vain vähän yli 50 sivua.
Minäkin aloin miettimään lapsuuden lukemista. Luin paljon, aina ja koko ajan - paitsi silloin kun vanhemmat ilmoittivat, että nyt nenä pois kirjasta ja pihalle ulkoilemaan, mitä tapahtui minusta aivan liian usein. Läksyjä en muista pahemmin tehneeni, mutta romaaneja luin.
Kesälomalla jonkun isä tai äiti vei kaveriporukkani Turun Kaupunginkirjastoon. Jokaisella oli lupa ottaa vain tietty määrä kirjoja - tarkoituksena ilmeisesti, ettmme istuisi vain lukemassa koko kesälomaa. Me tietysti luovasti kiersimme rajoitusta ja istuimme kaverini Liisan takapihalla ringissä - heillä oli hienot kansituolit - ja kirjapinot kiersivät lukijalta toiselle, kunnes kaikki oli luettu. En tiedä lukiko meistä jokainen aivan jokaista kirjaa, mutta minä taisin niin tehdä. Aivan joka kerta.
Lapsuudesta jäi lukemisen tarve ja tapa, joka on ollut enemmän tai vähemmän vakio elämässäni tähän saakka, enkä usko sen loppuvan ennen kuin haudassa, ja senkin jälkeen palaan todennäköisesti kummittelemaan kirjastoon. Kirjoitan tätä kerrostaloasunnossa ja ikkunastani näkyy kirjastoauton pysäkki. Kyllä tässä kelpaisi vanhuusvuosia viettää...
Mutta takaisin Proustiin
Proust kirjoittaa lapsuuden lukemisesta arvostaen, mutta toteaa kuitenkin muistojen ovat enemmän lukemisen paikoista ja tilanteista kuin itse kirjoista. Tavallaan olen samaa mieltä. Hän selittää asiaa eteenpäin - kirjoittajan teksti kuvaa tekijänsä johtopäätöksiä, mutta lukijalle (lapselle) ne ovat ennemminkin kannustusta etsiä enemmän. Kun haluamme kuulla kirjan henkilöistä tai heidän maailmastaan lisää, on se kehotus tutkia eteenpäin, lukea enemmän.
Kun luemme lisää kirjoja, varsinkin eri aiheista, maailmankuvamme ja ymmärryksemme omasta roolistamme siinä syntyy ja kehittyy usean kirjan vaikutuksesta yhdistyessään aiemmin omaksumaamme. Näin tapahtuu ilman että välttämättä tiedämme, mikä kirja toi minkäkin ajatuksen. Romantiikka, uskonto, tavat, poliittiset asenteet - kaikki saavat vaikutuksia lukemastamme ja siksi kai kansan lukeminen onkin vaarallista ja mm. raamatun kääntäminen kansankielelle koettiin alkujaan ongelmalliseksi. Kontrolli katoaa, kun oma ajattelu kehittyy. Siksi diktaattoritkin polttavat kirjoja. Lukemalla laajemmin paljastuu populististen iskulauseiden tyhjyys ja ymmärrys syvenee - väitän, ettei ajatuksella lukeva ihminen erehdy lampaana seuraamaan äänekkäintä.
Proust jatkaa, että lukeminen voi auttaa ja parantaa, tai aktivoida älyllistä toimintaa. Kirjailijat ovat yleensä myös ahkeria lukijoita. Varoituksena kuitenkin, että kirjojakaan ei saa ottaa suorana totuutena, vaan vain tutkia niiden vaikutusta omiin ajatuksiin. Silti, Proustin mukaan ystävyys kirjojen kanssa, joka ilmenee lukiessa, on ystävyyttä puhtaimmillaan. Tästä olen Proustin kanssa eri mieltä. Hänestä reaktiomme ovat aidoimmillaan lukiessa, mutta minusta silloin ei voida puhua ystävyydestä vaan omasta ajattelun kehityksestä. Kirjat antavat ehkä lohtua, huvitusta tai ajateltavaa. Silti ne ovat vain kaikuja kirjoittajansa ajatuksista ja lukiessa ei synnyt todellista vuorovaikutusta toisen ihmisen ajatusten kanssa. Se voi ainoastaan muodostua dialogin, reaktioiden kautta. Vain ajatusten vaihtaminen luo todellisen ystävyyden. Mikä tosin olisikaan paras tapa tutustua ja syventää ystävyyttä kuin kirjojen herättämistä ajatuksista puhuminen?
Vanhojen kirjojen viehätys on myös niistä löytyvissä jäljistä lukijoidensa historiasta. Samoin Proust nostaa lopuksi esille sen, miten vanhemmissa teoksissa näkyy myös ihmiskunnan historian jälkiä ja hän onkin oikeassa. Yksi tapa säilöä historiaa on kirjoittaa omasta ajasta, jotta tulevat polvet saavat kielestä, kerronnasta ja tarinan kulusta oppia, mitä joskus oli, ja miten ennen ajateltiin. Ehkä siksikin tämä pienen kirjan lukeminen viehätti minua. Sen ajatukset ovat ajankohtaisia vielä nytkin, mutta tapa puhua niistä ja kieli, jolla Proust kirjoittaa, vievät kauemmas toiseen, jo kadonneeseen aikaan.
 |
| Alkuperäinen omistusteksti Proustin kirjassa, koen sen sopivan minullekin |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti