(Luku)päiväkirja: Helvi Hämäläinen - kauneudenrakastaja

Minna Maijala : Helvi Hämäläinen - Kauneudenrakastaja 

Kirjastosta

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha olivat nuoruuteni vaikuttavimpien lukukokemusten joukossa. Jotenkin hänen tapansa kuvata ihmisiä ja ihmissuhteiden pinnan alla kuohuvia virtauksia osui ja upposi. Samalla hän kuvaa maailmaa ja elämäntapaa, jota ei enää ole, mutta johon liittyy jokin selittämätön kaipuu.

Kummallista kyllä, en ole koskaan lukenut muita Hämäläisen kirjoja. Itse asiassa jotenkin tajusin niiden olemassaolonkin vasta luettuani tämän elämäkerran. Pitäisi varmaan napata kesälomareissulle hyllystä mukaan nuo vanhat tutut ja etsiä kirjastosta lisää. 

Heti elämäkerrasta kuultuani halusin lukea sen ja jo ensimmäisen luvun jälkeen tiesin osuneeni mielenkiintoisen lukukokemuksen pariin. Ristiriitainen kirjailija ja ihminen keskellä kuohuvaa kautta niin Suomen kulttuurielämässä kuin maailmalla on pakosta kiinnostavaa, ehkä jopa inspiroivaa, luettavaa. Minna Maijala antaa tilaa kirjailijan omalle äänelle ja kirja on täynnä katkelmia alkuperäisistä teksteistä. Hämäläinen kirjoitti omasta elämästään niin päiväkirjamerkintöjä, elämäkertamateriaalia kuin kirjeluonnoksia. Päiväkirjat avattiin tutkijoille vasta 2023. Hämäläinen oli itse antanut luvan jakaa niitä vasta 25v kuolemansa jälkeen. Halusi ilmeisesti, että kukaan niissä esiintyvä henkilö ei olisi enää loukkaantumassa ilmeisen ilkeistäkin kommenteista. Vai olisiko halunnut ajan kuluvan, jotta sodan jälkeen tulenarat poliittiset pohdinnat menettäisivät voimansa?

Kirjailijan omat tekstipätkät elävöittävät tarinaa ja tuovat Hämäläisen kielenkäytön ja tunnelman lukijan eteen . Tyyli on joidenkin mielestä ehkä vähän vanhahtavaa, koristeellista ja jopa kuvauksissaan paatoksellista, mutta minulle siinä on taikaa. Ihan jo sen soinnusta nauttiakseni voisin lukea mainitsemani teokset uudelleen. On kirjailijoita, joiden tekstiin voi upota - Vähän samaan tapaan kuin Proustin ranskankielen kiemuroihin. 

Ëlämäkerrassa pidin ehkä eniten lapsuuden ja nuoruuden kuvauksesta. Tunnekylmä lapsuusympäristö, sekä joka paikassa vastassa oleva ulkopuolisuuden tunne särkevät lukijankin sydäntä. Valtava tarve kirjoittaa ja halu päästä sen osalta eteenpäin antoivat Hämäläiselle voimaa selviytyä vaikeistakin ajoista, vaikka hän tuntuikin joutuvan kuin huomaamatta uhrin asemaan, varsinkin suhteessaan miehiin.

Olavi Paavolainen oli aikansa julkinen ja näkyvä hahmo ja rakkaussuhde nousee isossa osassa kirjaa keskiöön. Ehkä se oli, tai siis todennäköisesti oli, määrittävä ihmissuhde Helvi Hämäläiselle, mutta silti vähän harmittaa, kun kirjailija jotenkin pienenee ja eteemme nousee vain heijastuma Paavolaisen kautta. Egoistinen ja snobi Paavolainen tuotti paljon kärsimystä ja Hämäläinen koitti pitkään päästä suhteesta eroon. Toki hän sai myös "kostonsa". Säädyllisen murhenäytelmän Artur ei tosiaankaan ole imarteleva kuva, mutta Paavolainen taisi oikeastikin olla varsin sietämätön tapaus ylimielisyydessään. Hänen mielessään oli kuva haluamastaan "pikku naisesta" ja se peitti kokonaan ihmisen pöydän toisella puolella. Elämäkerrassa esiin nousee ristiriitainen ihmissuhde, jossa taustojen ja toiveiden erilaisuus loi jännitteitä ja lopulta särki mahdollisuuden onneen. 

Sotakin tietysti vaikutti. Ajankuva nousee Maijalla kirjassa esille jotenkin totutusta poikkeavana. erilaisena kuin olen mielestäni aiemmin lukenut. Sellainen vähän naiivi voiman ja johtajuuden kunnioitus vallitsi osassa sivistyneitä piirejä. Sitä ei kai niin ole suurelle yleisölle mainostettu, kun muistaa missä sitä vahvaa johtajuutta ja muskeleita suureen ääneen tuolloin idealisoitiin. On vaikea kuvitella, ettei sivistyneistö tajunnut, mitä julkisivun takana oli, vai eikö vain koettu sen koskettavan suoraan, vaikka jotain tiedettiinkin? Koettiin pakolliseksi valita pahoista se pienemmäksi tulkittu? Olisi kirjailijoiden kuitenkin luullut heräävän ja kauhistuvan viimeistään uutisiin kirjarovioista. Kai se on niin kuin Hämäläinen oli kirjailijahaastattelussa sanonutkin: " Kyllä he tiesivät, mutta he päättivät olla näkemättä" On ihan terveellistä, että tuotakin puolta tuodaan elämäkerrassa esiin. Maijala ei ota kantaa, mutta siirtää verhoa ja antaa tekstien puhua. 

Loppupuolella elämäkerta luo kuvan yksinäisestä ja vähän surullisesta kirjailijasta, jolla on työnsä ja perheensä. Vuosia kuluu ja kirjoja julkaistaan. Jossain kohtaa matkan varrella perheenjäseniä ja ystäviä pikkuhiljaa katoaa ja vanhuus saapuu. 

Minna Maijalan kirjaa on helppo lukea ja esiin piirtyy kirjailija, jonka vain oli "pakko kirjoittaa" huolimatta olosuhteista, jotka eivät siihen varsinaisesti kannustaneet. Helvi Hämäläisen elämäntarina kertoo suomalaisesta luokkayhteiskunnasta, kauneuden tarpeesta sekä lapsuuden hyväksynnän ja rakkauden merkityksestä aikuisuuden tasapainolle. Samoista asioista Hämäläinen kai kirjoitti koko uransa ajan vasten kuohuvaa aikakautta.  

(Luku)päiväkirja: Janssonin suku ja kirjat

 Virginia Woolf -lukupiiri on etenemässä kohti loppuaan, mutta marraskuussa kävi mielessä, pitäisikö ensi vuonna koittaa kahlata läpi Tove Janssonin teoksia, tai ottaa mukaan vaikka joku hänen veljensäkin kirjoittama. Marraskuussa osuin nimittäin lukemaan kaksi Janssonin sukuun liittyvää kirjaa. Ensin luin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä (kääntäjä:Jyrki Kiiskinen) ja sitten sen perään oli pakko ottaa hyllystä myös Tove Janssonin Kesäkirja.

Kesäkirja vei Sofian, isän ja isoäidin kesätunnelmiin saaressa ja lukukokemusta syvensi ja muokkasi juuri sitä ennen lukemani Sophia Janssonin kuvaus perheestään. En aiemmin tiennyt Tove Janssonin suvusta juuri mitään, vaikka toki olinkin lukenut Haru - eräs saari, jossa kuvataan Tove Janssonin ja hänen taiteilijapuolisonsa Tuulikki Pietilän ajatuksia saarikesistä yli 30 vuoden ajalta. En kuitenkaan ollut tullut edes ajatelleeksi hänen veljensä olevan myös kirjailija / sarjakuvapiirtäjä ja vanhempiensa taiteilijoita. Lisäksi puolisoiksi osui enemmän tai vähemmän taiteellista väkeä, kuten veli Larsin vaimo Nita, joka tunnettiin myös Sing, song sisters-yhtyeen laulajana. Sophia Janssonin kirjassa Tove Jansson on sivuhenkilö, täti, ja keskiössä on tytön lisäksi erityisesti hänen isänsä Lars sekä äiti Nitan traaginen tarina, jonka vaikutukset tuntuvat tyttäressä vielä aikuisenakin.

Kolme saarta vie meidät Janssonin suvun taiteilija- ja saaristoelämään viime vuosisadalla. Kaikki tuntuvat olevan erityisihmisiä ja taiteellisesti lahjakkaita. Kaikille tuntuu elämä ja ihan vain elossa oleminen tuottavan välillä vaikeuksia, monestakin syystä eikä sota-aika tietysti ollut lastenleikkiä kellekään, mutta smm. eksuaalisen suuntautumisen tuottamat haasteet eivät ympäristön asenteiden vuoksi tehneet kenenkään oloa ainakaan helpommaksi. Sekä Lars että Nita olivat homoseksuaaleja, ja suhdekuviot siis melkoisen kiemuraiset. Kirjasta nousee esille taiteilijuus ja sen edellyttämän herkkyyden negatiivinen puoli tasapainottomuutena ja levottomuutena. Tämä kai lienee ikuisuuskysymys. Tarvitaanko taiteen luomiseen aina ääripäitä niin hyvässä kuin pahassa ? En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että vahva kyky / tarve luoda tuo mukanaan niin äärimmäistä iloa kuin tuskaa. Tällaisen tavallisen tallaajan elämä lienee monella tavalla tuossa mielessä helpompaa.  

Kirja alkaa kuvauksella matkasta Tongaan, jonne Tove ja Lars olisivat halunneet jossain kohtaa muuttaa ja järjestivät jo käytännön asioitakin sen osalta. Suunnitelmasta ei kuitenkaan lopulta tullut mitään. Muut kaksi saarta ovat Ibiza, jossa Sophia asui vanhempiensa kanssa aivan pienenä sekä tietysti suvun kesäpaikka Pellingin saaressa. Kirjan tausta ei ole pelkästään Sophian omien muistojen varassa vaan hän on sitä varten käynyt läpi paljon kirjeitä suvun jäsenten välillä. Vaikka tarina on hyvin henkilökohtainen, se ei ole kiusaannuttava. Tekstistä tulee läpi myös muita kuin Sophian ääniä, samoin kuin ajankuva, ja nämä tasot tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen. 

Tove Jansson kirjoitti itse ja hänestä on kirjoitettu metritolkulla. On virkistävää, kun näkökulma laajenee. Siksi oli ihan pakko tarttua myös Kesäkirjaan uudelleen. Sophia Janssonin kertomien saarimuistojen ja perhetaustojen myötä tarina sai syvyyttä ja väriä. Se on edelleen tosi hieno, mutta heräsi eloon ihan uudella tavalla. Samalla tuli tarve lukea enemmän ja onneksi hyllyssä on nyt nuo kaksi kirjamessutarjouksesta mukaan tarttunutta kokoelmateosta. 

An Angel at My Table

Luin muutama vuosi sitten Riitta Jalosen huikean romaanin Kirkkaus. Vaikuttava lukukokemus sai kiinnostumaan myös romaanin aiheesta eli kumman ja järkyttävänkin elämäntarinan omaavasta uusiseelantilaisesta kirjailijasta.

 Janet Frame on kirjoittanut romaaneja, mutta myös oman elämäkertansa, joka odotti Kobossa lukuvuoroaan hävyttömän kauan. Nyt oli sen aika, vaikka lukeminen ottikin koville. Harva kirja pääsee ihon alle ja aiheuttaa miltei fyysisesti pahan olon. Ehkä olisi pitänyt odottaa kesän aurinkoa. Tämän "talven" synkkä sadekeli heijasti liikaa varsinkin kirjan alkupuolen tunnelmia. En yhtään ihmettele, että Riitta Jalonen on jäänyt tarinaan niin kiinni, että hänen piti kirjoittaa se ulos omaksi romaaniversiokseen.

Janet Frame: An Angel at My Table 
Oma ostos Kobosta 

Janet Framen kirjoitustavassa on jotain maagista. Ei hänen lapsuutensa ollut sen rankempaa kuin monessa muussakin tarinassa. Sanon tämän mitenkään vähättelemättä ja lähinnä siksi, että kirjallisuudessa on kuvattu paljonkin vanhempien (tahatonta) julmuutta, köyhyyden rajoituksia ja sairautta ja kuolemaa perhepiirissä. Jotenkin vain An Angel at My Table oli ahdistavaa luettavaa. Ehkä kyse on siitä, miten Frame kuvaa olleensa kuitenkin tavallaan onnellinen, kaikesta huolimatta, mutta pinnan alla väreilee jotain...

Nuoruuden aikana kuvaus muuttuu melkein pelottavaksi. Arka nuori nainen piiloutuu skitsofrenia-oireiden taakse ollakseen "joku", kuten ihailemansa taiteilijat - eikä kukaan kyseenalaista diagnoosia tai edes vaivaudu tutkimaan kunnolla. Tilanne etenee niin pitkälle, että Janet Frame pelastuu lobotomia-leikkaukselta vain saadessaan oikealla ajoituksella palkinnon esikoisromaanistaan.

Sairaalavuosien jälkeen sopeutuminen "terveiden" maailmaan ei ole helppoa. Kirjailija lähtee matkalle maailman toiselle puolelle oppiakseen selviytymään. Tässä kohtaa lukeminen helpottui. Vaikeudet, hankaluudet ja ikävät tilanteet tasapainottuvat ystävällisyyden, pärjäämisen ja ennen kaikkea vapaudentunteen kanssa. Lukija melkein tavoittaa saman euforisen tunteen kuin Janet Frame kirjoittaessaan ilman rajoituksia - ja hänen on pakko kirjoittaa. Sanat, kieli ja kirjat ovat kirjaimellisesti hänen pelastuksena ja elämänsä. Kirja on myös kuvaus ulkopuolisuudesta ja siitä, miten erilaisuuden ja irrallisuuden voi kääntää voimakseen. Se vain pitää osata ensin itse ymmärtää ja hyväksyä.

Miksi ihmeessä An Angel at My Table pääsee niin vahvasti ihon alle? Tarina on omanlaisensa ja sen käänteet kiinnostavia, mutta en usko koukun perustuvan juoneen. Luullakseni minuun vetosi kirjoitustapa. Janet Frame kertoo tarinansa toteavasti, dramatisoimatta, tarkalla analyyttisellä silmällä. Näin vain tapahtui. Näin tunsin. Näin tein. Sitten kävi näin. Kirjaa lukiessa on koko ajan tunne totuudesta. 

Kyse onkin yhdestä totuudesta, nimittäin Janet Framen. Joku toinen voi tulkita eri tavalla, mutta tässä kirjassa tämä on totuus. Sitä paitsi, Frame osaa kirjoittaa. Kieli on kaunissa, rytmi vie mukanaan. Kaiken kaikkiaan yksi parhaimmista lukemistani elämäkerroista ikina.

En ole nähnyt elämäkertaan perustuvaa Jane Campionin elokuvaa Enkelin kosketus. Ehkä se pitäisi vielä katsoa.

Äänikirja vai kuunnelma?

Äänikirjoja on monenlaisia. Osassa lukija lukee tekstiä ilman sen kummempia painotuksia, toisissa taas äänenpainoilla ja rytmityksillä, jopa äänen korkeuden pienillä vaihteluilla tuodaan esim. kertojavaihteluja esiin. Toisinaan lukijoita voi olla useampia, joskus dialogia käydään eri esittäjien välillä. Lukijoiden lisäksi voi äänikirjassa olla musiikkia tai erilaisia äänitehosteita - ei kun, hetkinen - onko silloin kyseessä jo kuunnelma ?

Missä kohtaa äänikirja muuttuu kuunnelmaksi ?

Lempparikuuntelupaikkani joululomalla

Kysymys ilmaantui mieleeni kuunnellessani viimeisintä "äänikirja" -hankintaani eli Jeeves & Wooster: The complete radio dramas. Kyseessä on BBC:n tuotanto rakastettujen hahmojen seikkailuista. Useita näyttelijöitä, pieniä äänitehosteita, musiikki lukujen välissä... Minun luokittelussani tämä kyllä keikahtaa kuunnelmaksi. Voinko sitä siis edes listata kuunneltujen kirjojen joukkoon ? Goodreadsista se kyllä löytyy.

Toisaalta, kuuntelin tässä jokin aika sitten Anna Puun itsensä lukeman Minä olen Anna Puu. Siis lukeman ja laulaman - äänikirjassa nimittäin on lukujen alussa usein myös pätkä luvun teemaan ja elämänvaiheeseen liittyvää laulua. Onko tämä vielä äänikirja ? Minusta on, mutta mihin ihmeeseen tämä päätelmä oikein perustuu ?

 Pitänee kirjata muutama kriteeri.  Oletteko samaa mieltä listauksestani ?

Minusta äänikirjassa:

• ... on eri lukijat korkeintaan luvuille, dialogin "näytteleminen" heittää kuunnelman puolelle 
• ... saa olla musiikkiesimerkkejä tai muita ääniä, kunhan ne tukevat tekstin sisältöä ja ovat "osa tarinaa" Sopii siis paremmin juurikin elämäkertoihin tai tietokirjoihin, romaaneihin harvemmin. Vähän niin kuin kuvat painetussa kirjassa. 
• ... teksti ei saa muuttua eli sitä pitää lukea niin kuin se on kirjoitettu. Äänikirja ei voi olla pelkkää dialogia, jollei kirjaa ole kirjoitettu niin. Näytelmän lukeminenkin on kuunnelma, mikäli ei samalla lueta kaikkia lavastus ja asemointiohjeita käsikirjoituksesta. Tosin muutenkin näytelmä on kirjana vähän hankala määritellä.

Näin ollen ylläolevat esimerkit ovat juurikin, kuten arvelin ja P.G.Wodehousen kirjoihin pohjautuvat kuunnelmat pysyvät poissa luettujen listalta, vaikka hauskoja ja viihdyttäviä ovatkin. 

Parhaimpia elävästi luettuja äänikirjaesimerkkejä ovat Robin Hobbin trilogia Fitz and the Fool ja monet Christiet. Ensiksimainitun lukija Elliot Hill onnistuu vaivihkaisilla äänen ja rytmityksen muutoksilla elävöittämään tarinan täydellisesti. Silti hän ei näyttele, vaan lukee sinänsä jo upeaa tarinaa. Samoin Lars Svedbergin tapa lukea Agatha Christien dekkareita on mahtava sillä jo äänensävy ja rytmitys tuo mieleen englantilaiseen maalaisdekkarin (eikä Jukka Pitkänenkään ole ollenkaan huono). Myös Svedbergin Sinuhe egyptiläinen on ihan omaa luokkaansa. 

Mitä olette mieltä ? Millaisilla kriteereillä itse erottelette kuunnelman ja äänikirjan toisistaan ? Milloin lukija näyttelee? 

Lievää lusmuilua ja Michelle Obama

Kesäloman jälkeen alkoikin yllättäen rauhallisempi työjakso. Olen suoraan sanoen lusmuillut oikein kunnolla ja tehnyt vain välttämättömän... Huomannut jälleen kerran, että kiireen puuttuessa ei meinaa vähästäkään työstä tulla yhtään mitään.

Tällä viikolla olen taas lomalla - tai siis, järjestän keskimmäisen rippijuhlia, käyn parina päivänä töissä, yksissä kirjajulkkareissa, kampaajalla, ja... ei siis varsinaista lepoa tiedossa, mutta kuitenkin omassa tahdissa ja sen tahdin haluan pitää leppoisana. Joukkoon siis ulkoilua ja kirjojen lukemista.

Ei hullumpi viikko ja tähän rennompaan tahtiin voisi vaikka tottua. Ainakin, jos ei kuuntele Michelle Obaman kuvausta omasta elämästään, urastaan, kasvustaan rouva presidentiksi  ja saa jonkintasoista alemmuuskompleksia tai huonoa omatuntoa. Suoraan sanoen, välillä hengästytti ja  riittämättömyyden tunne hiipi pitkin selkäpiitä. Minua kun ei esimerkiksi hevin saisi viideltä aamulla ylös kuntosalille lähtöä varten, jotta saa pitkän työpäivän maksimoitua... eikä oma opiskeluni tai urani koskaan ollut varsinaisesti tavoitteellista suorittamista vaan ennemminkin opportunistista uteliaisuutta.

Michelle Obama : Becoming
Laina HelMet/ Overdrivesta 
lukijana : Michelle Obama

Odotin lainaa pitkään, mutta halusin nimenomaan äänikirjan ja nimenomaan Michelle Obaman itsensä lukemana. Odotus kannatti, sillä Michelle Obama lukee hyvin ja hänen lukutapansa tukee tarinaa. Äänikirjoissa lukijan tekstintuntemus on avain tulkintaan ja Michelle Obamaa kuunnellessa myös tunteet tulevat läpi. Tykkäsin siis, vaikka kieltämättä tuli kirja kuunnteltua aika vauhdilla ja sen kummemmin pysähtelemättä kahden viikon laina-ajan painaessa päälle.

Tarina itsessään on mielenkiintoinen, niin kuin menestyneiden ihmisten tarinat yleensä. Työväenluokan tummaihoinen tytär päätyy kovalla työllä ja oikeiden ihmisten (lue: miehen) mukana Valkoiseen Taloon. Ei siis varsinaisesti ryysyistä rikkauksiin, mutta jonkinlainen amerikkalainen unelma kumminkin, vaikka tämä unelma kyllä haiskahti pahasti kovalta työltä, vastuulta ja vaikeilta päätöksiltä.

Pitää nostaa hattua määrätietoiselle nuorelle naiselle, joka puskee läpi esteiden ja hankkii itselleen huipputason koulutuksen ja vaihtaa sitten hyväpalkkaisen asianajajan pestin johonkin enemmän omiin arvoihin sopivaan. Myös kuvaukset vaalityöstä ja kahden presidenttikauden ajasta ovat jotain aivan muuta kuin leppoisaa tuuripeliä. Minä myönnän ihan suoraan, että vaikka olenkin tottunut töitä paiskimaan, en taida sittenkään olla lähelläkään tuota tasoa. Kuten sanoin, en tasan lähtisi kuntosalille viideltä aamulle työpäivän pohjaksi...

Parasta kirjassa ovat kuvaukset Obaman perheen kasvusta presidenttiperheeksi ja siitä eteenpäin. Rakkaus ja yhteenkuuluvuus tulevat läpi, vaikka niin niiden kai tällaisessa kirjassa pitääkin. Muutenkin kirja on tosi "comme il faut"  ja siisti. Mitään skandaalinkäryä tai edes radikaaleja mielipiteitä ei siitä löydy, vaikka toki konservatiiveja näpäytetäänkin tuon tuosta. Kaikkiaan kirja tuntuu kauhean amerikkalaiselta, vaikka tietynlainen asenteellisuus pääsikin  yllättämään.

Minulle oli järkytys huomata, miten ihonväri nousi keskeiseksi teemaksi ja "väritti" ihan kaikkea kirjan tapahtumista. Michelle Obaman kommentointi oman elämänsä ja ympäristönsä suhteen lähti miltei poikkeuksetta siitä, miten tummaihoiselle kaikki on vaikeampaa. Olen tiennyt rotukysymyksen edelleen olevan Amerikassa pinnalla ja vaikuttavan kaikkeen, mutta jotenkin en silti ollut valmistautunut sen kaiken lävistävään läsnäoloon. Tiedän ja ymmärrän, mutten silti ymmärrä. Eikä tuota kai voikaan oikein tajuta, jollei itse elä sen keskellä. (Eikä tietysti oma ihonvärini altista minua koko asialle Suomessakaan oikein millään tavalla).

Tekstinä kirja on sujuvaa ja selkeää, eli kustannustoimitus on ollut hereillä. "Juoni" ei ole täysin kronologinen, mutta kaari säilyy. Tyyli on jutusteleva, varmaan täysin tarkoituksella.

Kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen ja naisnäkökulmassaan myös inspiroiva. On upeaa kuulla nuorten naisten mentorointiohjelmasta tai muuten menestyvien naisten esimerkeistä, vaikka riman taso vähän hirvittääkin. Silti jäi jotain puuttumaan, todennäköisesti sen takia, että amerikkalaisuus ja sen tuomat näkökulmat ovat minulle niin kovin vieraita. En ole ikinä ollut suuresti kiinnostunut siihen suuntaan edes matkustamaan, ja monesti huomaan amerikkalaisten kirjailijoiden teosten jostain syystä jättävän minut kylmäksi. Näkökulmani on jotenkin kliinisen utelias - "Ai että tuollaistakin..."

Kun täti räppäriä kuunteli

Toki olin kuullut Elastisesta ja Cheekistä ja kai parista muustakin suomiräppäristä. Kuopuksen kanssa katsellessa Vain elämää-ohjelmaa on tulivat myös Mikael Gabriel ja JVG vähintään niminä tutuiksi. En minä silti räppiä ole koskaan kuunnellut, mutta eipä minun korvissani muutenkaan soi paljon muut kuin äänikirjat.

Viime aikoina onkin puhelimeen kulkeutunut useampikin muusikkoelämäkerta (mm. Hectorin Asfalttihippi tuli kuunneltua ihan loppuun saakka), joita kuunnellessa huomaan yllättävän paljon tietäväni kappaleita nimiltä. Kaipa sitä satunnaisella radiokuuntelulla edes jotain tarttuu. Nyt viimeksi kuuntelin Cheekin "elämäkerran" - nuori kaveri, siksi lainausmerkit. Ja kyllä, koitin kuunnella myös hänen kappaleitaan ihan uteliaisuudesta. Ei, en kuunnellut yhtään niistä loppuun saakka.

Mikko Aaltonen: JHT- Musta lammas 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana Paavo Kerosuo 

Cheekin elämäkerta on mielenkiintoista kuunneltavaa minun osaltani ehkä juuri siksi, että sen kuvailema elämäntapa, ajattelutapa ja toiminta ovat minulle jotenkin niin fundamentaalisen vieraita. Kaduilla tappelu ja uho, amerikkalaistyylinen mammonan tavoittelu ja muuten vaan sekoilu viinan ja naisten kanssa ovat minulle jotain sellaista, jota minun elämästäni löytyy lähinnä joskus vahingossa katsomistani amerikkalaisista b-luokan elokuvista.

Kova jätkä herkällä sisimmällä ja vähän seko (enkä nyt viittaa hänen diagnoosiinsa vaan ennemminkin mielentilaan ja tapaan toimia), mutta samaan aikaan kunnianhimoinen ja omassa lajissaan tinkimätön - niin voisin kai tämän kirjan jälkeen käsitystäni Cheekistä tai paremminkin Jare Henrik Tiihosesta kuvata.  Pojan (tai miehen)poikaa kuvaaminen tähden takaa taisi olla kirjan tavoitteena. En tiedä, miten hyvin JHT itsensä kirjasta tunnistaa, mutta lukijalle tuli sellainen olo, että hän voisi jopa aidosti allekirjoittaa siitä ilmenevän kuvan.

Kieli kuulosti ainakin minun korviini luontevalta ja perheen ja tuttujen haastattelut loivat mukavasti taustaa. Itse asiassa yllätyin siitä, miten helposti tämä kirja tuli kuunneltua huolimatta aiheen vieraudesta - vai onkohan se sitten kuitenkaan niin vieras? Menestystä kohti kovalla työllä pyrkivä nuori, jolla välillä menee jossain vähän överiksi.  Eipä tuo kai niin outo tarina ole? Erityiseksi sen tekee tietysti saavutetun suosion taso. Pari loppuunmyytyä keikkaa stadionilla on Suomessa aikamoinen juttu.

Huvittavaa sinänsä, mutta tutuimmalta kuulostivat artistin kauppatieteiden opinnot ja budjettilaskelmat. Kai se on iso keikka projektihommaa suunnitelmineen ja budjetteineen siinä missä IT implementoinnit ;-)  Olikin mielenkiintoista myös pikkuisen kurkistaa musiikkibisneksen kuvioihin taustalla. Ihan raaka bisneshän sieltä löytyy, mutta mitä ilmeisimmin myös suurella sydämellä töitä tekeviä ihmisiä niin artisteina kuin heidän taustajoukoissaan.

Kaikkiaan JHT - Musta lammas oli odotuksiani parempi kuunneltava, joka oli tarpeeksi erilainen Waltarin klassikoista, jottei päässyt syntymään äänikirjajumia 80 tunnin klassikkoputken perään.

Asfalttihippi

Hector on laulajana häälynyt jossain tietoisen tajuntani rajamailla niin kauan kuin muistan ja todennäköisesti enemmän kuin kuvittelinkaan. Tunnen nimittäin huomattavasti enemmän hänen musiikkiaan kuin olen osannut yhdistää itse tekijään. Siksi olikin mielenkiintoista kuunnella Heikki Härmän eli Hectorin elämäkerta, joka samalla kertoo myös Suomen kehityksestä ja varsinkin sen muusiikkiskenen eri vaiheista.

Heikki Härmä: Hector Asfalttihippi 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana : Heikki Härmä, Ville Tiihonen 

En itse ole ollenkaan varsinainen musiikki-ihminen. En itse asiassa edes kuuntele musiikkia kuin joskus vahingossa radiosta autolla ajaessa. Siinä mielessä Härmän elämäkerta oli minulle välillä vähän puisevaakin kuunneltavaa, kun nimet ja kappaleet ja musiikkityylit menivät iloisesti sekaisin ja ohi. Samalla kirjasta kuitenkin välittyy lämminhenkinen kertomus yhden ihmisen ja yhden aikakauden kehitysvaiheista.

Huomasin kuuntelevani kirjaa vähän pätkissä. Jutusta ei tipahtanut, vaikka väliin jäikin muutama päivä ennen kuin tarina jatkui. Tarina etenee osittain kronologisesti, mutta välillä hypitään teemojen mukaan ajassa edestakaisin. Tämä ei välttämättä ole huono asia. Huomasin yhdistäväni ihmisiä ja tapahtumia paremmin, kun ne välillä toistuivat eri näkökulmasta. Kokonaiskuva kirkastui.

Härmä kirjoittaa selkeästi ja samalla jännästi runollisesti. Tapahtumia ja ihmisiä listaava tyyli voisi olla tuskaista luettavaa, mutta tätä kuunteli ihan mielikseen. Kirjasta myös heijastuu vapauttava armollisuus. Hectorin elämässä on ollut niin viinaa kuin perhe-elämää, mutta hän ei sen pahemmin kehuskele kuin tuomitse. Toteaapa vain, että näin kävi, toisin olisi voinut jotain tehdä, mutta mennyt on mennyttä eikä muuksi muutu. Tärkeämpää on katsoa eteenpäin.

Lukijoita kirjassa on kaksi, tosin Härmä itse lukee vain ihan pienen pätkän. Tiihonen on kuitenkin luonteva lukija ja nopeasti hänen äänensä asettuu Hectorin ääneksi - varsinkin tällaiselle, joka on Hectorin puhetta kuunnellut lähinnä Vain elämää - sarjassa.

Minä en ehkä ole kaikkein otollisinta kohderyhmää muusikon ja lauluntekijän elämäkerralle, kun ennakkotietämykseni on melko olematonta. Toisaalta tämä tietysti tarkoittaa sitä, että opin kirjasta aikalailla suomalaisesta (ja kansainvälisestä) kevyen musiikin ja median historiasta. Musiikista enemmän tietävälle ja varsinkin kirjassa kuvattuja aikoja mukana eläneelle Asfalttihippi on varmasti ilahduttavaa ja nostalgistakin luettavaa.

Kerran vielä - mites noi e-kirjat ?

Se on taas aika... luulisin.

Edellisestä kyselystä onkin jo jonkin verran aikaa.Itse asiassa taisin edellisen kerran kysellä ekirjojen lukuinnosta vuonna 2014.

Lienee siis jo korkea aika päivittää tuloksia ja ainahan sitä on kiva kuulla muidenkin mielipiteitä.

Siispä : Luetteko e-kirjoja tai kuunteletteko äänikirjoja?

Minä itse olen aivan kaikkiruokainen. Luen kirjoja niin painettuina kuin sähköisinä ja äänikirjoistakin pidän. Minusta kaikissa muodoissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Mitäs mieltä te olette? 

Vastausaikaa on 1. joulukuuta saakka.

Sitten katsotaan, mihin tällä kertaa päädytään ja vähän vertaillaan aikaisempiin tuloksiin.

Kiitoksia jo etukäteen kaikille kyselyyn vastaaville!  Mielenkiinnolla jään odottamaan ja seuraamaan tuloksia.



Create your own user feedback survey

Juoruja Tähtien sodasta

Carrie Fisher: The Princess Diarist 
HelMet Overdrive äänikirja 
lukijoina : Carrie Fisher ja Billie Lourd 

Kulissien takaisia kokemuksia ensimmäisen Tähtien sodan valmistumisen ajalta Carrie Fisherin kirjoittamana ja äänikirjaksi lukemana. Kuulostaa mielenkiintoiselta, eikö ? Varmasti täynnä anekdootteja ja muistoja elokuvaporukoista ja muista näyttelijöistä?

Väärin. Tai no, on tuossa niitäkin. Eniten kuitenkin kuunnellaan, miten Carrie Fisher ei oikeasti halunnut näyttelijäksi ja miten hän oli nuori ja viaton (ja vähän yksinkertainen), mutta ennenkaikkea kuulemme siitä, miten Carrison syntyi ja eli ja kuoli, siis siitä kuinka Carrie Fisher päätyi samoihin lakanoihin Harrison Fordin kanssa. Pah.

Kirjassa kuulemme toki vähän Carrie Fisherin lapsuudesta kuuluisan äidin ja isän tyttärenä. Isä lähtee Elizabeth Taylorin matkaan ja äiti kulkee huonosta avioliitosta vielä huonompaan. Kaikella on tietysti vaikutuksensa lapseen ja Carrie päättää välttää näyttelemistä viimeiseen saakka - huonolla menestyksellä.

Star Warsin filmausten alkaessa ei kukaan ajatellut tekevänsä legendaarisiin mittasuhteisiin karkaavaa menestystä. Sellainen siitä kuitenkin tuli ja erityisesti pääosia näytelleiden elämät kääntyivät päälaelleen. Tämä äänikirja haiskahtaa puhtaalta rahastukselta uusimman elokuvan ilmestymisen aikoihin ajoitettuna ja sisällöltään "skandaalimaisena". Mikäs siinä. Pitäähän julkkistenkin elantonsa hankkia. Carrie Fisher onkin kirjassa ihan avoin rahantarpeestaan. Erilaiset tapahtumiin liittyvät nimikirjoitussessiotkin ovat hänen mukaansa julkkisten sylitanssia (lapdance) yleisönsä kanssa. Julkkis tanssii ja fanit maksavat.

Olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin filmausten tapahtumista, ihmisistä ja sen sellaisesta, mutta Fisher keskittyy kirjassaan (noin puolessa siitä) aika puhtaasti kuvaamaan suhdettaan Harrison Fordiin. Älkää käsittäkö väärin, mehukas juoru on tietysti mehukas juoru 40 vuotta tapahtuneen jälkeenkin, mutta en minä nyt samaa juttua jaksa kovin pitkään. Kuka makasi kenenkin kanssa muuttuu aika nopeasti uutisena vanhaksi, jos tuo nyt edes uutisen statusta voi saada. Kuka siitä enää tietää, mikä on totta, paitsi asianosaiset itse (ja heistäkin vain toinen on enää elävien kirjoissa).

The princess diarist on ihan kuunneltava äänikirja kuriositeettina ja tosi Tähtien sota -fanille kai pakollinen juttu, mutta kirjana noin muuten se jäi lieväksi pettymykseksi.

Vielä kerran viime vuonna...

Eli yksi kirja on vielä bloggaamatta viime vuoden listalta - tai no, todellisuudessa siellä tämän jälkeen vielä yksi muukin, mutta siihen palataan sitten, kun sarjan lukeminen on päässyt pidemmälle. Hoidetaan nyt siis tämä alta pois, jotta voin kirjaimellisesti kääntää Excelissäni seuraavalle sivulle, Sivulle, jota toki olen jo ahkeraan täytellyt uusilla kirjoilla...

Kuvittelin tämän kirjan kohdalla hankkineeni kiinnostavan hahmon konkreettisen elämäkerran, mutta päädyinkin lukemaan filosofis-fanitusta herran tuotannosta ja elämäntavoista. Elämäkerraksi minä tämän kuitenkin luokittelin, kun ei tästä oikein saa tietokirjaa tai romaania määrityksiä vääntämälläkään. Sen verran subjektiivista on kirjoittajan analyysi tähdestä, vaikka Critchley kai sinänsä ihan tunnettu ja tunnustettu filosofi onkin.

Simon Critchley: Bowie 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Kirja on läpileikkaus kameleonttimaisen taiteilijan vaiheista ja tuotannosta. Critchley analysoi eri aikakausina kunkin ajan henkeä edelläkävijänä luoneen Bowien työn vaikutusta kuulijoidensa ja seuraajiensa asenteisiin ja toimiin. Arvojen uudistajana ja ravistelijana Bowien rooli on yllättävänkin vahva koko Euroopassa,

Itse olen toki David Bowien tiennyt noin niin kuin aina, mutta varsinaista fania ei minusta ole tullut koskaan, Monia kappaleita osaan laulaa ulkoa mukana, mutta muutenkin vain vähän musiikkia kuluttaneena lienee se merkki enemmän herran vaikutuksesta yleiseen populaarimusiikkiin kuin minun tiedostetusta fanituksestani.

Avoin fanitus ja lievä hehkutus kirjassa siis tuntui välillä vieraalta ja jopa hieman häiritsi lukukokemusta (ja tekstin selkeyttä), mutta olihan tuo mielenkiintoinen kooste vain pintapuolisesti tuntemastani elämäntyöstä. Toisaalta kirjaa luki mielenkiinnolla juurikin tuon fanituksen näkökulmasta. Kun kirjoittaja on kutakuinkin selväjärkinen ja analyyttinen, voi olettaa hänen henkilökohtaisesti saamiensa vaikutteiden todennäköisesti olevan myös jotain laajemman joukon kokemaa.

Onneksi kirja ei myöskään ole ylenmääräisen pitkä ja se on tekstinä helposti luettavaa. Bowie -fanille tästä kirjasta varmasti riittäisi mielenkiintoista analysoitavaa suhteessa omiin muistoihin ja Bowien tuotantotuntemukseen nähden. Minulle riitti kertalukeminen ja katsaus yhteen lähihistoriassamme "nuorison" astenteisiin ja musiikkimaun kehittämiseen eniten vaikuttaneista artisteista.

Hahmona David Bowie on aina ollut niin mielenkiintoinen, että pitänee vielä löytää se hyvä elämäkertakin luettavaksi. Ehdotuksia? 

He olivat natseja

Jännittävää, miten viime vuosisadan alkupuolen tapahtumista on kirjoitettu viime aikoina taas enenevässä määrin. Kuuluuko nykyisessä julkisessa keskustelussa kaikuja menneestä ihan pelottavuuteen saakka? Tai sitten on vain aikaa kulunut tarpeeksi. Kipeitä ja vaiettuja asioita halutaan tuoda esille.

Viimeksimainitusta on kyse Katarina Baerin He olivat natseja -kirjassa.

Katarina Baer: He olivat natseja 
Luettavaksi kustantajalta Kirjamessuilta 

Kirjamessuilla jo Katarina Baer kertoili, miten halusi selvittää isovanhempiensa tarinaa niin itsensä kuin oman isänsä vuoksi. Hänestä on tärkeää saada selvyys asioihin, joista rakastettu isoäiti ei koskaan puhunut sen paremmin pojalleen kuin lapsenlapsilleen. Isoäiti ja isoisä nimittäin olivat aktiivisia natseja Kolmannen tasavallan päättymiseen ja isoisän kuolemaan saakka, isoäiti aatteiltaan ehkä elämänsä loppuun saakka, vaikkei koskaan asiasta maininnutkaan.

Kun kirjaa alkaa lukemaan, sitä on vähän varuillaan. Miten on mahdollista, että kukaan saattoi innokkaaina tukea yhtä historian pahimmista valtaan päässeistä ideologioista? Tarinan edetessä huomaa kyseessä olevan tavallisten ihmisten halusta parantaa omaa elämäänsä ja luoda maastaan lapsille parempi paikka.

Kirjana Baerin teos on välillä dokumentaarinen, välillä tulkitseva. Myönnän toisinaan hieman väsähtäneeni yksityiskohtien ja nimien runsauteen. Aina ei juttu myöskään tuntunut oikein etenevän. Kaikkiaan kirja on erittäin kuitenkin mielenkiintoinen ja se kannattaa luetuttaa laajasti myös nuorilla. Sen arvo taitaa olla muualla kuin kirjallisissa ansioissa.

Kukin meistä tulkitsee ympäristöään sekä erityisesti kuulemaansa viestintää omien kokemustensa ja tietojensa pohjalta. Jos on joutunut lähtemään vallanvaihdon vuoksi kommunismin alta pakoon, näkee idän aatteen väistämättä pahana. Jos joku lupaa paluuta entiseen elämään ja menetettyä asemaa takaisin, on helppo uskoa aatteen jalomielisyyteen. Lienee myös helppo uskoa "syntipukkiin", joksi juutalaiset natsi-Saksassa nostettiin perusteluna omiin jonkun muun kustannuksella saavutettuhin etuihin.

Eikä tavallisille ihmisille tosiaankaan heti kerrottu juutalaisten tuhoamisesta. Viesti puskettiin läpi vähitellen, kunnes oli jo liian myöhäistä. Siitä on oikein tutkimuksia, miten ihmisjoukot ovat sulkeneet "pahuuden" pois tietoisuudestaan, sen todennäköisesti oltua liian rankka omaksuttavaksi. Siksi ehkä myös sodan jälkeen natsimenneisyydestä ei puhuttu mitään (puhumattakaan tietysti sen antamasta vähemmän hyväksyttävästä leimasta).

Baerin isovanhempien tarina on mielenkiintoinen ja vähän pelottava ehkä juuri siksi, että kyse on aivan tavallisista ihmisistä, joista tuli halukkaita rattaita tuhovoimaiseen koneistoon. Vaikka he eivät välttämättä itse hirmutekoihin osallistuneetkaan, olivat he osana niiden mahdollistamista ja innokkaita vallanpitäjien tukijoita. Silti he olivat myös rakastavia vanhempia, tunnollisia työntekijöitä ja kaipaavia sisaruksia.

Kun tällä hetkellä kuuntelee keskustelua "vihapuheista", seuraa yhteiskunnan jakautumista yhä kauempana toisistaan oleviin osiin ja näkee muukalaisuuden nostattaman torjunnan, tajuaa tällaisten kirjojen tulevan yhä tärkeämmiksi. Ne kertovat osaltaan tavallisten ihmisen haavoittuvuudesta propagandan ja ideologisen paatoksen edessä. Vain lisäämällä tietoisuutta menneistä tapahtumsta, kasvattamalla ymmärrystä dogmien sisällöstä ja mahdollisista seuraamuksista, voimme edes yrittää ehkäistä historiaa toistamasta itseään.

Naisten mies ja aatteiden

Panu Rajala : Naisten mies ja aatteiden - Juhani Ahon elämäntaide
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tuossapa kirjalla oiva nimi, joka ihan oikeasti määrittää aiheensa. Juhani Aho heijasteli aikansa aatteita niin elämässään kuin kirjallisuudessaan. Hänen elämäkertaa lukiessaan tulee samalla tutustuneeksi Suomen kulttuurihistoriaan ja vähän maailman käänteisiinkin. Suomen kielen puolustaja, Raamatun kääntäjä, eroottisilla viittauksilla vanhoillisempia lukijoitaan shokeerannut Aho kasvoi Suomen kulttuurivaikuttajaksi samalla kun itsenäistyvä Suomi haki omia piirteitään ja loi kulttuurielämäänsä.

Juhani Ahon elämänkulkua määrittelivät pitkälle naiset. Nuorukaisen rakkaus vanhempaan naiseen soi hänelle Järnefeltien kulttuurisuvun vaikutteet ja tuen kirjallisen ilmaisun kehityksessä. Minna Canth, vaimo Venny (Soldan) sekä tämän sisar Tilly sekä useampi enemmän tai vähemmän haaveellinen nainen Ahon elämässä ohjasivat häntä kukin omalla tavallaan, Jollei muuta, niin hahmoja ja tilanteita löytyy sitten herran kirjoista. Tosin välillä voi olla, että kirjoihin päätyi toiveajattelua ja haaveilua. Kuten aina fiktiossa ei todellisuuspohjasta ole takeita.

Elämäkertaa lukiessa mieleen nousee kuva vähän saamattomasta tallukasta, joka on varsinkin naistensa keskellä helisemässä. Miehestä on mukavaa olla paapottavana, mutta konfliktit ja vaikeat osuudet hän pyrkii ohittamaan ja hiipii vain tienvierustan pensasaitojen takana naiselta toiselle. Enpä tiedä, mikä on totuus, mutta tämän kirjan perusteella olisi miestä voinut vähän ravistella.

Olen lukenut useamman Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran ja ihan pitänyt niistä. Tällä kertaa hieman väsyin hänen tapaansa kertoa asioita. Punainen lanka tuntui katoavan useammin kuin yhdessä kohtaa enkä pysynyt perässä tapahtumien järjestyksissä. Tuntui myös, että samat jutut jotenkin toistuivat useampaan kertaan ilman erityistä syytä. En ainakaan muista, että olisin aiemmin samasta kärsinyt Rajalan elämäkertojen kohdalla.

Ehkä Juhani Aho nyt vain ei kuulu Rajalan parhaimmistoon elämäkerroissa. Voihan olla, että hän on omimmillaan kuvatessaan omaan tuttavapiiriinsä kuuluneita kirjailijoita, joista löytyy kerrottavaksi myös omakohtaisia anekdootteja (kuten muistaakseni Waltari ja Meriluoto) Nyt tuli sellainen olo, että materiaalia oli runsaasti, mutta se oli vähän sekaisin. Toinen vaihtoehto on tietysti väsähtänyt lukija, jolla pätki pitkän lukurupeaman taukojen vuoksi,

No, tähän tuo Rajalan elämäkertavalikoima kai kohdallani loppuu. En nimittäin aio testata tuota tuntemisteoriaani Katri Helenasta kirjoitetulla kirjalla. Siinä mennään jo vähän turhan pitkälle. Omasta puolisosta ilman puolison osallistumista ja lupaa kirjoitettu kirja kuulostaa tirkistelyopukselta. Koska en kirjaa ole lukenut, en tietysti voine sitä tuomita, mutta tuomitsenpa kuitenkin.

Pitää löytää jotain muita elämäkertoja luettavaksi, kun kerran tyylilajiin olen viime vuosina tykästynyt. Olisiko suosituksia?


p.s. omaa suhtautumistani Ahon yksityiselämään saattaa tietysti vähän värittää myös jo aiemmin lukemani romaani eli Tuula Levon Neiti Soldan

Lukemiseen tarvitaan lihaksia

Tämä syyskeli on aivan uskomaton!

Ainakin istumalihaksia, mutta ei se riitä. Kirja ei pysy käsissä, jos selkä vihloo,  eikä yhdellä kädellä onnistu sekä nojaaminen, että sivujen kääntäminen. Kirjan kannattelukin käy mahdottomaksi.

Tulipa tuokin todettua.

Toisaalta, ei kyllä kirjaan keskittyminenkään silmiä käyttäen sujunut. Kipu heikentää näköä entisestään, varsinkin kun uudet lukulasit ovat aina väärässä huoneessa, eikä jaksa tai voi lähteä niitä juuri tarpeen iskiessä etsimään. Sohvalla olohuoneessa istuessa ovat lasit yöpöydällä, ja sitten taas kirjahyllyn reunalla, kun itse on pää tyynyllä.

Onneksi  on äänikirjat.

Aila Meriluodon elämäkerralla selvittiin yli viikko. Sitten nuoren lääkärin akupunktiotaitojen ja erinäisten voiteiden ja balsamien avulla saatiin tuskat kuriin ja kirjatkin takaisin elämään. Vähän ja kevyesti, mutta uskotteko, että tuntuu ihanalta lukea ensimmäiset sivut yli viikkoon?

En ole vieläkään ihan "kuivilla", mutta parempaan suuntaan mennään. Saan jopa istuttua koneen vieressä ja kirjoitettua kappaleen kerrallaan.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runodesta
Oma ostos Elisa Kirjasta

Panu Rajala ei petä tälläkään kertaa (niin kuin ei tällä, tai tälläkään). Aila Meriluodon elämäkerta on elävä. Sen sivuilta nousee esille raivokkaasti rakastava runotyttö, joka hillityn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen päätyy Lauri Viidan kanssa naimisiin. Miehen mielisairaus tekee elämästä vaikeaa ja kirjoittamisesta mahdotonta, mutta siitäkin selvitään. Sitten seuraa vapautumista ja miehiä ja rakkaus ja... miehiä...

Aila Meriluoto on elänyt samalla intensiteetillä kuin taiteilijan voi olettaakin ja  hänen elämäkertansa on samalla myös läpileikkaus 1900-luvun toisen puoliskon suomalaisesta kirjallisuuselämästä. Eikä vähiten siksi, että Rajala käy ansiokkaasti läpi myös hänen tuotantonsa, josta ainakin minulle tulivat yllätyksenä esim. nuortenkirjat.

En toki väitä Meriluotoa tuntevani oikeastaan ollenkaan. En lue koskaan runoja, huolimatta säännöllisesti toistuvasta päätöksestä aloittaa, ja hänen proosastaan olen toistaiseksi lukenut vain päiväkirjajulkaisujen viimeisimmän osan. Tuonkin vähäisen kokemuksen perusteella voin sanoa, että Rajalan tehtävä on ollut ehkä helpompi kuin elämäkertakirjailijoilla yleensä. Meriluoto on jo kirjannut päiväkirjoihin elämänsä ja ajatuksensa, ja muutenkin hänen teoksensa tuntuvat olevan hyvin henkilökohtaisia ja kumpuavan aina läheisesti omista kokemuksista,

Panu Rajalalla on kyky kirjoittaa kohteestaan elävästi ja vivahteikkaasti. Tosin minua hiukan häiritsee kirjoittajan subjektiivisuus. Toisaalta omat kokemukset aiheesta tuovat tietysti tietynlaista läheisyyttä ja uskottavuutta, mutta välillä vähän häiritsi "Panun" rooli Meriluodon elämässä ja joissakin päiväkirjamerkinnöissä. Pidän enemmän elämäkerroista, joissa kirjoittaja pysyttelee suosiolla taka-alalla ja jättää estradin tähdelleen, pyrkimättä osille parrasvaloista.

Kaikkiaan elämäkerta on kuitenkin erittäin mielenkiintoista luettavaa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisesta ajasta. Onhan Meriluoto kirjoittanut ja julkaissut jo neljäkymmentäluvulta lähtien. Samalla voi jäädä pohtimaan, miksi "todellisen" taiteen hintana tuntuu aina olevan suuria murheita ja erikoisia (rikkonaisia?) persoonia täynnä oleva elämä.

Wildflower

Jaksaa, jaksaa... Loma loppui, työ alkoi, mutta arki on edessä vasta maanantaina ja silloinkin vielä kevennettynä versiona, koska koululaiset vielä lomailevat vähän aikaa.

Pitäisi arvostaa arkea ja osata muokata se sellaiseksi, että elää, eikä vain odota (viikonloppua, lomaa, työpäivän loppumista). Helppo sanoa, muttei ehkä aina ihan helppo toteuttaa. Kyllähän minä pidän työstäni ja syyskuun alussa aloitan luullakseni toisessa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisessa ja inspiroivassa paikassa, mutta silti sitä välillä haaveilee, että joku maksaisi palkan kirjojen lukemisesta, haahuilusta ja vaikka tästä blogin sepustamisesta.

Realismi ja oma kokemus kertoo, ettei yrittäjän elämä ole ruusuilla tanssimista, eikä arkensa ollenkaan niin kevyttä kuin voisi vapauden perusteella kuvitella. Vaan voihan sitä aina unelmoida vaikka sitten lottovoitosta, elämisen kiireiden lomassa.

Tulin tässä kesällä myös kuunnelleeksi yhdenlaisen yrittäjän kertomuksen elämästään. Drew Barrymore on kaikkien tuntema näyttelijä (E.T., Charlie´s Angels jne.), mutta hänellä on myös oma tuotantofirmansa, kosmetiikkamerkkinsä jne. Voisi kuvitella lapsitähdelle kaiken tippuneen taivaasta, mutta ei se nyt kai ihan niin mennyt.

Meidän pihan "villi" korianteri

Drew Barrymore: Wild Flower 
HelMet Overdrive 

Drew Barrymore on itse kirjoittanut kirjan elämästään ja myös lukenut sen äänikirjaksi. Esiintyminenhän näyttelijältä sujuu ja tätä äänikirjaa onkin mielenkiintoista kuunnella. Toki, välillä kovin amerikkalaiset kiekaisut ja karjuminen särähtävät suomalaisen lukijaan liioiteltuina, mutta toisaalta äänen värähtely herkissä kohdissa liikuttaa. Kyynikko minussa mietti, onko kyseessä taitavan näyttelijän äänenkäyttö, mutta uskotaan nyt kesän kunniaksi aitoon oman elämän tekstistä liikuttumiseen. Vaikuttavuus oli selvä.

Kirja ei varsinaisesti etene kronologisesti eikä ole edes oikea elämäkerta. Kyseessä on kokoelma kohtauksia Drew Barrymoren elämästä ja kertomuksia hänen taustastaan. Onkin jännittävä seurata, miten hippivanhempien vaikutuksesta ja erityisesti kunnianhimoisen äidin huomassa lapsitähdestä kasvaa täysin eksyksissä oleva nuori.  Tahdonvoimalla Barrymore kuitenkin vie elämäänsä eteenpäin ja nyt nelikymppisenä tarinaansa kertoo seestyneen oloinen, kahden pienen tytön äiti.

Osittan kirja kuulostaa ihan Hollywood-sadulta, mutta takana kuuluvat myös tummemmat soinnut. Päihdeongelmat, vierotus, äidin huoltajuuden purkaminen teininä lakiteitse, ei ole elämä aina ollut helppoa. Los Angeles ei kai myöskään ole kaikkein helpoin ympäristö viihdeteollisuuden piirissä toimivan yrityksen perustamiseen. Hatunnosto onnistumisesta!

Tarinoiden erilaisuus ja aikahypyt tekevät kirjasta hieman sekavan ja vaikeasti seurattavan, mutta kun jättää punaisen langan etsimisen sikseen ja keskittyy yksittäisiin kohtauksiin, ovat ne pääosin mielenkiintoisia ja monissa on ihan oikeasti jotain asiaakin tai viesti siitä, miten Barrymore uskoo onnistuneensa. Ylenpalttinen tunteellisuus tekee muutamasta luvusta melkein hivenen nolottavia kuunnella. Siirappisuus oman perheen ja varsinkin appivanhempien kohdalla saa vähän hymähtelemään ja tulee tirkistelijäolo. Parhaimmillaan kirja on silloin, kun Barrymore kertoo suvustaan tai lapsuutensa tapahtumista. Firman perustamisen leffalistat ovat tällaiselle ei-elokuvaihmiselle vähän puuduttavia.

Kaikkiaan kirja on oikein viihdyttävää kuunneltavaa. Välillä sitä on kateudesta vihreänä ja välillä taas arvostaa omaa arkeaan ja on kiitollinen tavallisesta elämästään. Jonotuslistoista päätellen tämä on HelMet Overdrivessa yksi suosituimmista kirjoista, mutta kannattaa pistää itsensä jonon jatkoksi. Kirja on helppo kuunnella ja onhan se aina kiinnostavaa tietää enemmän kuuluisuuksien taustoista, varsinkin heidän itsensä kertomana.

No huh,huh ja rockn'roll - Ozzy Osbournen elämä

Esikoinen soittaa rumpuja ja haaveilee muusikon urasta. Genrenä rockn'roll... Äitiä vähän hirvittää rockn'roll - elämä, vaikkei meno kai ihan samanlaista olekaan kuin aikoinaan. Ozzy Osbournen elämäkerran kuuntelu ei ainakaan auta asiaa, vaikkei poika kyseistä herraa olemukseltaan tai luonteeltaan pahemmin muistutuakaan. On se ollut (ja on) aikamoinen sekopää!

Chris Ayres & Ozzy Osbourne : Minä, Ozzy
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana Petri Hanttu 

Kirjan kertoja on Ozzy, alussa lukihäiriöinen ja ylivilkas nassikka, lopussa "elävä zombie", kuten hän itseää luonnehtii. Tällä zombiella tosin on takanaan myös huippumenestys laulajana, rahaa kuin roskaa ja vuosien katko muistoissa päihteiden vuoksi.

Parhaiten Ozzy Osbournesta muistetaan kaiketi hänen tempauksensa lavalla ja lavan ulkopuolella. Lepakon pään poikki pureminen, lihan viskely yleisön joukkoon ja kaikenlainen örvellys. Kirjasta paljastuu kuitenkin myös toinen puoli. Siinä kuvassa on herkkä ja epävarma mies, joka myöntyy kaikkeen liian helposti ja jää koukkuun, mitä kummallisimpiin asioihin. Ozzy Osbourne kertoo avoimesti päihderiippuuvudestaan, joka saa tällaisen tavallisen ihmisen pudistamaan päätään epäuskoisena. Neljä pulloa viskiä päivässä, kourallisia erilaisia tabletteja ja kokaiinia pussikaupalla olivat päivittäistä herkkua. Miten ihmeessä tyyppi voi olla enää hengissä? Vai onko hän jo säilönyt kroppansa alkoholilla kyllästämällä?

Ozzy Osbourne kertoo myös suhteestaan naisiin ja erityisesti tietysti niihin kahteen, jotka hän myös talutti vihille. Varsinkin Sharon Osbourne saa suitsutusta roppakaupalla. Kaiketi Ozzy onkin vaimolleen paljosta velkaa. En itse asiassa usko, että hän olisi tällä hetkellä katuojaa (tai hautaa) kummemmassa paikassa, jollei Sharon Osbourne olisi raudanlujalla kädellä ohjaillut uraa. Jos tähti ei pysty itse edes sopimuksiaan lukemaan, nii pakkohan siinä on jonkin hoitaa homa. Tosin mietin, miten ihmeessä kukaan kestää miehen kohellusta tuohon pisteeseen saakka ja pysyy messissä? Pakko on joko rakastaa tosi lujaa tai hyötyä viimeisen päälle. Ehkä tässä tapauksessa on kyse vähän molemmista.

Joka tapauksessa, kirja on mielenkiintoinen läpileikkaus kiehtovan tähden elämästä. Kyllä minäkin olen tykännyt sekä Black Sabbathin että Ozzy Osbournen musiikista, olematta kuitenkaan varsinaisella fanitasolla. Nyt hänen musiikkiaan kuuntelee meilläkin jo seuraava sukupolvi, samalla tavalla tykäten. Kerronnassa soi myös tietynlainen vilpittömyys ja tarinat ovat sellaisia, ettei niitä kukaan kai menisi ihan keksimäänkään - tai mistä senkin tietää. Lukijana Petri Hanttu on ihan täysosuma. Rosoisuus tulee upeasti läpi menemättä kuitenkaan överiksi. Jotain englannin ääntämystä vähän pohdin, mutta enpä ole varsinainen murteiden asiantuntija minäkään.

Ehdottomasti kuuntelun arvoinen kirja, josta riitti toimistollekin puheenaiheeksi useana aamuna saavuttuani perille silmät ymmyrkäisinä rockn'roll elämää ihmetellen.

Muistan - Otavan aika

Tai enhän minä mitään muista, mutta tykkään lukea muistelmia. Omiani en koskaan kaiketi pystyisi kirjoittamaan, koska

a) en nyt vain kertakaikkiaan ole taaksepäin katsovaa ihmistyyppiä. Kotonakin meillä isäntä muistelee romanttisia hetkiä ja minä välillä mietin, että olikohan tuo edes minun kanssani, kun ei ole mitään mielikuvaa.

b) en ole myöskään hyvä tallettamaan mitään tietoja mistään tapahtuneesta tai muistoista. Lasten vauvakirjatkin voisi melkein lahjoittaa eteenpäin, niin tyhjiä ne ovat. Blogeista voi toki lukea elämästäni - ainakin siitä, mitä olen syönyt tai lukenut. Kirjat tietysti paljastavat ihmisestä yllättävän paljon. "Kerro minulle, mitä luet, niin minä kerron, millainen olet..." tai jotain sinnepäin.

Muiden elämäkertoja olen oikein innostunut viime vuosina lukemaan. Liekö sitten iän vaikutusta... ja mikä siinä on lukiessa. Tämäkin oli todella kiinnostava ja hyvin kirjoitettu.

Kuvan ensimmäinen luettu loppuun...

Hannu Mäkelä: Muistan Otavan aika 

Luettavaksi kustantajalta Bloggariklubilla, kun ensin oli kuunneltu Mäkelän mainiota jutustelua

Kirjassa Hannu Mäkelä on jo nuori aikuinen ja liittyy Otavan vaikeuksissa olevan kustannustalon työntekijöiden joukkoon vuonna 1967. Alkaa kolmenkymmenen vuoden jakso, jonka aikana Mäkelän käsien läpi kulkee lukematon määrä käsikirjoituksia, pöydän vieressä istuu sarja Suomen johtavia kirjailijoita ja oma kirjoittaminen kasvaa ja kehittyy aina vapaaksi kirjailijaksi heittäytymisen hetkeen saakka.

Kirja vilisee tuttuja nimiä, Antti Tuuri, Erno Paasilinna, Pentti Saarikoski, Jarkko Laine, Laila Hietamies sekä tietysti Otavaa luotsaava Paavo Haavikko sekä moni, moni muu. Ihan kuin lukisi Kuka kukin on Suomen kirjallisuudessa -kirjaa, paitsi että jokaisesta Mäkelällä riittää henilökohtaisia muistoja. Lyhyillä vedoilla hän maalaa kunkin kirjailijan ominaispiirteet ja kertoo anekdootteja omista kokemuksistaan heidän kanssaan. Sävy on lämmin, vähän haikeakin.  Huomaa, että suhteet kirjailijoihin ovat olleet tärkeitä, vaikka kirjat tietysti pääasiassa ovatkin.

Juuri tuo ystävällinen jutustelu kertomistapana tekee kirjasta niin viehättävän ja lukemaan houkuttelevan. Luin kirjaa pienissä pätkissä juuri ennen nukkumaanmenoa. Tapa toimi hyvin, koska kirja ei kokoa sen kummempaa juonta, paitsi tietysti Mäkelän oman elämän etenemisen, vaikka tarinointi ei varsinaisesti kronologisessa järjestyksessä etenekään. Mäkelästä itsestään syntyvä kuva on sekin vähän hahmotelmamainen, hivenen itseironinen.

Tykkäsin kovasti. Hajanaiset muistiinpanot ja anekdootit ovat tässä muodostuneet mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi, jota lukee mielellään, vaikkei kaikkia kirjassa vilahtelevia kirjailijoita tai heidän tuotantoaan tuntisikaan. Pitänee hankkia muutakin Mäkelää vielä luettavaksi. Tähän mennessä olen tainnut lukea vain Mestarin.

Tulisoihtu pimeään - Olavi Paavolaisen elämä

Panu Rajala : Tulisoihtu pimeään - Olavi Paavolaisen elämä
Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta 

Olen jotenkin jumittunut kirjoissa viime aikoina kahteen paikkaan - joko seikkailen viime vuosisadan alkupuolella tai sitten ihan jossain fantasiamaailmassa. Ei sen puoleen, 1900-luvun alkupuolisko on täynnä mielenkiintoisia tapahtumia ja ihmisiä, ja jollain tasolla sitä haluaisi ymmärtää, miten ihmeessä maailma saattoi ryhtyä sellaiseen hulluuteen ja vielä kahdesti. Hieman pelottaa. Opittiinko mitään?

Erilaiset aatteet ja poliittiset suuntaukset vaikuttivat vahvasti myös kulttuurielämään. Suomessa(kin) vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu, uusi itsenäisyys ja ahkera maailman aatevirtojen seuranta olivat kirjailijoille ja muille taitelijoille itsestäänselviä kaikkeen olemiseen vaikuttavia tekijöitä, taiteellisen kunnianhimon lisäksi.

Ei minun kuitenkaan pitänyt aikakausikuvausta kirjoittaa. On vain niin, että elämäkertaa lukiessa on vaikeaa, jollei täysin mahdotonta, erottaa toisistaan aikakauden kontekstia ja itse aihetta. Panu Rajalan kirjoittamissa elämäkerroissa onkin mielenkiintoista juuri se, miten päähenkilö käyttäytyy suhteessa ympäristöönsä. Tämä on erityisen selvää Olavi Paavolaisen kohdalla. Paavolainen näyttäytyy elämäkerrassa aikaansa seuraavana hahmona, joka kuitenkaan ei halua ottaa vahvasti kantaa oikein mihinkään. Hän ei osaa päättää vakaumustaan, vaan se vaihtelee ajanjaksoittain ja osittain jopa oman edun etsimisen kautta. Ennen jatkosotaa luetaan Hitlerin kirjaa, sitten kunnioitetaan Neuvostoliiton kokoa ja tehokkuutta, sitten kritisoidaan sodan kulkua... Suunta vaihtuu moneen kertaan.

Ehkä kyseessä on kyyninen ja narsistinen hahmo, jonka oma etu saa tekemään päätöksiä, tai sitten esillä on herkkä taiteilija, jonka erilaiset ärsykkeet ja kokemukset saavat kääntymään milloin mihinkin suuntaan. Joka tapauksessa Tulenkantajien kantava hahmo esiintyy elämäkerrassaan välillä vähän raasuna, välillä aika ärsyttävänä tyyppinä.

Mikä siinä onkin, että vaikuttavat taiteilijat ja kulttuurielämän hahmot niin usein ovat outoja ja jossain suhteessa vähän vinksallaan? Tosin Paavolainen tuntuu tämän kirjan perusteella olleen ehkä vielä enemmän tuuliajolla kuin vaikka Mika Waltari saman kirjoittajan elämäkerran perusteella.  Waltarilla ei koskaan ollut epäilyksiä kirjoittamisen tarpeesta, hänen Jaakobin paininsa on enemmänkin uskontoon liittyvä. Paavolainen taas hyörii miltei yliaktiivisena itämaisesta mystiikasta, seksuaalitapojen analyysista kansallissosialistien ihannointiin tai Neuvostoliiton kunnioitukseen. Ehkä Waltarilla oli myös tuuria löytäessään toisen puoliskonsa kiintopisteksi. Paavolainen lenteli kukasta kukkaan, eikä kai osannut oikein todella rakastuakaan tai edes kiintyä pysyvästi.

Mielenkiintoinen hahmo Paavolainen kuitenkin on joka suhteessa. Luin "Nykyaikaa etsimässä" vatsa pystyssä viimeisilläni toista poikaa odottaessani ja sen luomat mielikuvat ja ajatukset jäivät lähtemättömästi mieleen. Esseet on kirjoitettu innostavasti ja taiten, vaikka kaikkia ajatuksia ei nykynäkökulmasta ihan ymmärtäisikään. Jo silloin jäi kaivertamaan halu tutustua kirjoittajaan paremmin ja nyt (vaivaiset 11v myöhemmin) tuo tarve tuli täytettyä.

Rajalan elämäkerta onkin runsas ja kaikkiaan melko koukuttava. Kaikessa runsaudessaan kokonaisuus välillä vähän rönsyää ja toistoakin esiintyy jonkin verran. Lisäksi pompitaan ajassa edestakaisin, mutta minun lukutapaani tuo tuntui sopivan. Itsekin etenin kirjassa suhteellisen pitkän ajan kuluessa pienissä pätkissä, joten lukukokemus ei ollut sen sekavampi kuin olisi ollut putkeen lukiessakaan. Hieman poukkoileva kerronta sopinee myös Paavolaiseen itseensä varsin hyvin.

Panu Rajala myös ilmiselvästi tietää paljon kohteestaan. Ovatko hänen tulkintansa oikeita? Siihen en osaa sanoa mitään, mutta ainakin Paavolainen piirtyy kirjassa näkyviin juuri niin mielenkiintoisena hahmona kuin voisi 1900-luvun suomalaisen kulttuurielämän kantavasta persoonasta kuvitellakin. Kirja on ehdottomasti suositeltava kaikille elämäkerroista pitäville, varsinkin jos viime vuosisadan alkupuoli ajanjaksona yhtään kiinnostaa.

Kiitokset Elisa Kirjalle koodista kirjan lataamiseksi. Sähköisessä muodossa tämäkin järkäle oli kirjaimellisesti kevyttä luettavaa vaikka sisällöltään täysi.

Tältä kohtaa - Meriluoto päiväkirjamerkinnöissä

Aila Meriluoto toim. Anna-Liisa Haavikko : Tältä kohtaa - päiväkirja vuosilta 1975-2004
Oma ostos Suomalaisen alepöydästä 

Se on jännä, miten hajanaisista, jopa vuoden välein kirjoitetuista lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä voi syntyä yhtenäinen tarinan kaari. Niin vain kuitenkin käy Aila Meriluodon päiväkirjamerkinnöistä koostetun kirjan kohdalla.

Minun täytyy myöntää, etten tunne Aila Meriluodon tuotantoa laisinkaan. Ensinnäkin, olen hirmuisen huono lukemaan runoja. En yleensä avaa runokirjaa oikeastaan koskaan. Jotenkin vain ei kärsivällisyyteni riitä runojen lukemiseen, vaikka niiden kai pitäisi juurikin olla vähän lyhempiä. Tai en minä tiedä, mistä runovälttelyni johtuu. Se ei varsinaisesti taida olla edes tietoista. Toisaalta en tietoisesti myöskään ole päättänyt runoihin perehtyä...

Muitakaan Meriluodon kirjoituksia ei vastaan ole kävellyt. Pitäisi varmaan etsiä niitä käsiini, saattaisin jopa tykästyä. Ainakin uppouduin näihin päiväkirjamerkintöihin. Meriluoto on kirjoittaessaan rehellisen ja avoimen kuuloinen, jopa paljas. Niinhän sitä on "salaiseen päiväkirjaan" tarkoitus ollakin. Iän mukanaan tuomat krempat ja elämänmuutokset ilmaantuvat kertomukseen vähitellen, mutta miehet, vanhat ja uusi eli se joka jäi, ovat mukana kaikissa merkinnöissä.

Klaani on Aila Meriluodolle ilmiselvästi tärkeä, aviomies Jouko hänen maailmansa keskipiste, mutta samalla nousee esille taiteilijan tarve omaan tilaan ja yksinäisyyteen. Jopa se kaikkein rakkain ja tärkein on välillä vain häiriöksi, mikä kai tekeekin taiteilijan kanssa elämisestä niin vaikeaa. Vaaditaan vahvaa luonnetta jäädä säännönmukaisesti toiseksi jollekin epämäräiselle, josta ei koskaan muodostu konkreettista kilpailijaa, mutta joka kuitenkin voittaa - aina.

Elämäkerroissa ja erityisesti päiväkirjamerkintöjen kohdalla ainakin minulla on yleensä hieman häpeilevä tirkistelijän olo. Tässä kirjassa kuitenkin tuntuu kirjoittaja itse antavan luvan katsella ja jopa esittelee itse tekemisiään juurikin lukijoita silmällä pitäen. Vaikutelma taitaa syntyä kahdesta asiasta. Ensinnäkin, Aila Meriluoto valmistelee päiväkirjan aikana aiempien päiväkirjojensa julkistamista. Toiseksi, samalla hän pohtii tarvettaan julkistaa ajatuksiaan ja leikittelee myös ajatuksella näiden tekstien tuomisesta lukijoiden käsiin. Ei siis sinänsä yllättävää, että me tosiaan pääsemme hänen ajatuksiaan ja tekemisiään seuraamaan - oikein luvalla ja suunnitellusti. Silti tuo avoimuus ja paljaus säilyvät. Tuntuu siltä, että Meriluoto tarkoituksellisesti repii itseään auki ja näkyviin.

Hyvä niin. Aila Meriluoto on mielenkiintoinen persoona. Vaikka moni hänen ajatuksensa ja tapansa (mm. alkoholinkäyttönsä) on minulle vierasta, on kyseessä kuitenkin vaikuttava ja suomalaiseen kulttuurielämään vahvastikin vaikuttanut hahmo. Lisäksi kirjassa kuvataan naisen vanhenemista suoraan ja kaunistelematta, mutta kuitenkin lempeästi hyväksyen, mikä tietysti kiinnostaa tällaista vähän yli nelikymppistä, jolla nuo ajat vähitellen lähestyvät.

Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Kauko Röyhkä, Juha Metso : Ville Haapasalo "Et kuitenkaan usko... - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä"
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Rokkitähden seurasta siirryin iltaisin tässä männä viikolla lukemaan Ville Haapasalon Venäjänuran alkuvuosista. Yhtä sekopäistä meininkiä, vaikkakin vähän toisella tapaa ja toisessa ympäristössä.

Varsinaisesta kirjasta tai edes elämäkerrasta ei tässä ole kyse. Röyhkä tapasi Haapasalon ja sitten jutusteltiin. Kirjassa mennään dialogimeiningillä ja haastattelunpätkiä dokumentoiden. Lopputuloksena on helposti luettava, mutta ei mitenkään syvällinen teos. Vähän sellaista lehtiartikkeli-tyyliä pikemminkin.

Iltapäivälehtien otsikoita kirjan jutuista saisikin revittyä roppakaupalla. "Haapasalo metsästämässä Putinin kanssa", "Haapasalo rahattomana kerjäämässä Venäjän syrjäkolkassa", "Haapasalo taas ryöstetty", "Haapasalo mafian kuskina" On ehkä ihan hyväkin, että näyttelijän maine ei Suomessa ole samalla tasolla kuin mitä ilmeisemmin Venäjällä. Ei olisi miehellä hetken rauhaa paparazzeilta ja keltaisen lehdistön edustajilta.

Ilmeisen sinnikäs kaveri on kuitenkin kyseessä, kun vieraalla maalla, kieltä osaamatta sai itsensä läpi teatterikoulun. Tuuria taas oli matkassa heti ensimmäisen elokuvan osoittautuessa suureksi menestykseksi. Loppu on legendaa ja todellisuus tuntuu olleen tarua ihmeellisempää koko matkan ajan.

Eihän tätä suureksi kirjallisuudeksi voine laskea, mutta ihan viihdyttävä pläjäys on kyseessä, eikä sen lukemiseen myöskään montaa iltaa tuhraantunut.

Tinkimätöntä rokkikukkoilua lempein ottein

Ari Väntänen: Michael Monroe
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 
Lukijana Petri Hanttu

Tää on mennyt ihan Monroeksi - tiedättehän sen pitkän blondin, joka laulaa?
Tai siis... en minä nyt sentään ole rocktähdeksi rupeamassa ja kukkoilunkin jätän nuoremmille, mutta jostain syystä Michael Monroe on viime aikoina tullut vastaan vähän joka käänteessä.

Monroe on minulle muistuma hamasta nuoruudesta. Ehdin olemaan Hanoi Rocks (sen alkuperäisen) fani viimeisen levyn ajan, kunnes Razzlen kuolema hajotti bändin. Million Miles Away on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkejani. Sitten tuli tauko, pitkä tauko. Minä en pahemmin yleisestikään ottaen kuuntele musiikkia ja Michael Monroen uran käänteet jäivät kokonaan seuraamatta.

Uudestaan Michael Monroe osui tutkaani, kun aloin seurata The Voice of Finlandia, joka sivumennen sanoen on ainoa laulukilpailu kautta tosielämäohjelma, jota olen jaksanut katsella useamman kauden verran.  Tvofissa sympaattisella tavalla weirdo blondi on vienyt shown muilta useammin kuin kerran. Monroessa on jotain vastustamattoman herkkää ja kilttiä, mutta asenteella. Kun sitten silmiini osui äänikirjana Michael Monroen elämäkerta, oli ihan pakko kuunnella.

Kyllähän tuota kuuntelikin. Suomen ensimmäisen kansainvälisen tähden elämä on ollut täynnä kaikenlaisia rockn'roll -käänteitä kadulla asumisesta ja huumeiden houkutuksista selviämisestä tuntien päivittäiseen kuntoiluun ja lavalla riehumiseen.Täytyy nostaa hattua ainakin miehen tinkimättömyydelle, vaikka elämäntavassa aina välillä näin äiti-ihmistä hirvittäviä pakkomielteen piirteitä on ollutkin. Naisena sitä arvostaa myös rokkitähden (ainakin omien sanojensa mukaan ja miksei niitä uskoisi) käsityksiä parisuhteesta ja uskollisuudesta. Mitä ilmeisemmin eivät yhden yön bändärikuviot ole miestä koskaan kiinnostaneet ja hänellä onkin meriittinään myös kaksi onnellista ja pitkää avioliittoa.

Kaikkein eniten kirjasta vamaan saisi irti, jos tuntisi Michael Monroen musiikin ja bändihistorian vähän paremmin. Minä kun pysähdyin sinne kahdeksankymmentäluvulle, niin en aina ihan pysynyt kärryillä levyanalyysien kohdalla. Levyjen ja laulujen nimet menivät kirkkaasti ohi, mutta kuulostivat toki varsin ansioituneilta ihan kerrottuinakin.

Kerrottuna tämä kirja onkin parhaimmillaan juuri noiden listausten vuoksi. En ehkä olisi jaksanut niitä kahlata lukumuodossa läpi, mutta Petri Hantun lukemana ne kuulostivat mukavalta jutustelulta ja niitä jaksoi kuunnella useammankin metromatkan verran. Lukija oli varsin sopivan kuuloinen kirjalle muutenkin, mutta välillä korvaan särähtivät pienet englannin ääntämyksen haasteet. En tiedä ovatko kyseessä aksentti- tai murre-erot, mutta olisi luullut ääntämyksestä niin kovin tarkkana laulutuomarina Michael Monroen ehkä kiinnittävän vielä enemmän huomiota myös kirjansa englanninkielisten sanojen äänneasuun. Toki se toi myös sellaista mukavaa suomalaista särmää kirjan luentaan.

Sen kirja sai aikaan, että etsin vanhaa Hanoi Rocksia YouTubesta. Olivat ne nuoria siihen aikaan. En uskalla edes ajatella, miten nuori itse olinkaan.  Pitää varmaan vielä kuunnella jossain välissä vielä uudenpaakin Monroeta, tiedä vaikka tykkäisin.

E-kirjanakin minulla on tällä hetkellä luettavana elämäkerta. Siinäkin nuori mies lähtee ulkomaille ja kokee omituisia asioita. Mistä noita outoja tyyppejä niin riittääkin. Ympäristö ja taide ovat siinä kirjassa jotain aivan muuta muin Monroen maailma, mutta jotain samaa on molemmissa tarinoissa. Palataa siihen, kunhan saan kirjan loppuun.

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta