(Luku)päiväkirja : Koodeja kotiin ja kaukana kotoa

 

Tänä vuonna aion aloittaa talviuinnin, tai siis jatkaa kesäuintia syksyyn ja... No, katsotaan, miten käy. Ainakin vielä olen saanut itseni veteen pari kertaa viikossa huolimatta särkevista nilkoista ja ranteista. Turvotukset laskevat ja huomaan herääväni eri tavalla. 

Itsepäisessä kylmään veteen laskeutumisessa tuntuu olevan myös jotain kovin suomalaista. Kollegat töissä pyörittelevät videopuheluissa silmiään: "Hulluja nuo suomalaiset". Kuitenkin tiedän talvi-uintia harrastettavan myös Atlantin rannalla. Jää tietysti puuttuu, mutta ei sitä nyt vielä täälläkään näy. 

Kuuluuko identiteettiini siis olla hullu suomalainen ? Ehkä. Olisikin ensimmäinen vuosi, kun saan itseni kylmään veteen elokuuta pidemmälle. Olenko muuttunut iän myötä hullummaksi ? Varmasti. 

Jotenkin on lukulistalleni tänä kesänä päätynyt kaksikin ranskalaisuutta ja identiteettiä pohtivaa kirjaa. Juha Tantun kirja Ranskalaisia pastilleja vei 80-luvulle ja nosti mieleeni kummallisia takaumia omilta ensimmäisiltä matkoilta Ranskaan. Kira Poutasen uutuus Pariisi-koodi:Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain kuvaa Pariisissa pitkään asuneen ulkosuomalaisen identiteettiä kahden kulttuurin välissä. Mikä shokeeraa, mihin tottuu, mikä muuttuu ja muuttaa. Millaisia kokemuksia ovat terrori-iskun lähelle joutuminen ja koronaeristys suurkaupungissa?

Minä en ole koskaan asunut lukuvuotta kauempaa ulkomailla, mutta kummasti ovat vuosikymmenet ranskalaisen puolison kanssa tartuttaneet tapoja ja kai ajatteluakin. Poskisuudelmat ovat tuttu juttu, samoin niiden lukumäärävaihtelut alueittain ja siitä seuraavat keskustelut. Ranskalainen byrokratia vertautuu aina suomalaiseen. Osaan arvostaa tilaa ja etäisyyttä, mutta minun päälleni ei kansainvälisessä keskustelussa kyllä puhuta nykyään millään. Osaan pitää puoleni. Kaipaan puhetta ruoasta. Kenenkään muun puoliso ei aikoinaan soittanut päivällä vain kysyäkseen, mitä söin lounaaksi. 

Poutanen kuvaa hyvin jakautunutta olotilaa. On mahdollista olla kotona ja samalla kaukana kotoa. Käänteisesti mietin, miten ranskalainen kokee Suomessa asumisen. Kieli on vielä hankalampaa, välittömyyteen ja vilkkaaseen keskusteluun tottunut joutuu oppimaan elämään taukojen ja hiljaisuuksien kanssa. Samalla voi tutustua suomalaiseen kohteliaisuuteen, joka on lämpimämpää kuin Ranskassa. Olen vuosien varrella käyttänyt termiä "la politesse du coeur" - sydämen kohteliaisuus. Me käytämme ehkä vähemmän sanoja, mutta useimmiten tarkoitamme, mitä sanomme. 

Pariisi-koodi antaa erilaisen kuvan Ranskasta kuin turistioppaat, mutta jotenkin kaikki peruskliseet löytyvät luvuista, vai olenko kuitenkin liian lähellä ? Jos ei ole ranskalaiseen kulttuuriin muuta kosketuspintaa kuin turistimatkat ja media, päästää kirja lähemmäs. Sitä paitsi, eivätkö kliseet ole kliseitä juuri siksi, että ne ovat niin kovin totta ? 

Pariisi-koodi ei kuitenkaan ole pelkästään kurkistusikkuna ranskalaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös juurista ja irrallisuudesta, siitä, miten identiteetti kehittyy ja muuttuu vuosien varrella, mutta pysyy pohjimmiltaan kuitenkin samana. Synnyinkoti on aina koti, vaikka hattunsa asettaisi minne naulaan. Kulttuurien kohtaaminen ja kietoutuminen yhteen rikastaa, mutta on välillä raskasta. Ristiriitaiset tunteet ovat arkipäivää, Sitä voi tiedostaa, että 1+1>2, mutta aina välillä yhtälöön iskeytyy myös miinuksia. Siksi kirjan anti on laajempi kuin ensilukemalta kuvittelisi ja ainakin itselleni nousivat juuri nuo vähän ristiriitaiset tunteet omasta identiteetistä tärkeämmiksi kuin näkymät pariisilaiseen elämään. 

(Luku)päiväkirja : Miksi en kirjoittaisi ?

 

Viime sunnuntaina meillä vietettiin kuopuksen rippijuhlia eli viimeistä kertaa sukua koolla tällä teemalla meidän veljessarjamme osalta. Vähän tietysti oli haikeakin olo sen suhteen, mutta aurinko paistoi ja oli mukavaa. 

Ensimmäistä kertaa ikinä olin myös tilannut kaikki tarjottavat. Kaukana ollaan ajoista, jolloin leivoin ja laitoin tarjottavat. Nyt en tehnyt itse muuta kuin keitin kahvin ja teen. Energiaa ei vaan riittänyt edes suunnitteluun, eivätkä äidin tekemiset tietysti olekaan näissä juhlissa pääasia. Mistä se sellainen tunne oikein tuleekin, että pitäisi tehdä itse kaikki? Geeneissä perittyä ja kotoa opittua kait. 

Sen verran oli sentään kotikutoista, että aurinkokukkateema lähti noista virkkaamistani lasinalusista, joita näin loppukesästä löytyikin sitten usemmallekin pöydälle pöytäliinan korvikkeeksi. Huomaan kaipaavani keltaista, niin auringon paistetta kuin kukkien loistoa. Väsymys koittaa ottaa valtaansa, mutta väreistä saa voimaa. Muutama auringonkukkakimppu ja taas mennään vähän aikaa eteenpäin. 

Vaikka mentiinkin "laiskalla" (tuo sana!) meiningillä, niin lukeminen on jäänyt elokuussa melkoisen vähälle. Jotain sentään olen ehtinyt. Heinäkuussa jatkoin Anneli Kannon vuosiopäiväkirjasta hänen kirjoitusoppaaseensa ja siinä hän sitten listasi monia kirjoittamisoppaita tai muuten kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Keikuin hetken kaninkolon reunalla, mutta sitten tartuin ensimmäiseen listalta. 

Päivi Haanpää ja Terhi Rannela : Miksi en kirjoittaisi

Kirjastosta 

Kirjassa kaksi kirjoittamisen ammattilaista pohtii kirjoittamista ja lukemista yleensä. Tämä ei ole kirjoittamisopas vaan enemmänkin pohdintaa monesta näkökulmasta. Tekstit vaihtelevat tyyliltään ja pituudeltaan, mutta tällainen ei ammattilainen kirjoittaja saa niistä mielenkiintoisen ikkunan kirjoittajaelämän haasteisiin, iloihin ja tapoihin. 

Kirja on jaettu osioihin Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi , Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Lukijana ehkä mielenkiintoisin oli kurkistus kirjoittajan arkeen. Se kuulosti aikalailla sellaiselta kuin olen kuvitellutkin. Korporaatiomaailmassa hikistyneenä kadehdin vapauden tuntua ja mielen liitoa, mutta tunnustan myös realiteetit. Kaikkia tekstejä ei julkaista, eikä taloudellinen vapaus ole itsestäänselvää. Kirjoittajan leipä on pieninä palasina. Mutta se vapaus... 

Vinkkejä ihan jokaiselle löytyy luovuus-osiosta - Puolen tunnin lomat tai taiteilijatreffit (kyllä, aloitin minäkin jossain kohtaa lukemaan Cameronin kirjaa, mutta väsähdin jo alkuluvuilla) kuulostavat ihanalta. Niiden kohdalla pitää yrittää uudelleen. Kirjeet tuntemattomille puolestaan kuulostavat ihanan kapinalliselta tavalta tuoda hyvää mieltä nykyajan digivallatussa maailmassa. 

Olen myös ehkä hieman yllättynytkin sekä Kannon kirjassa että tässä läpitulevassa kirjailijoiden välisestä solidaarisuudesta ja yhteistyöstä. Meille tarjotaan edelleen kuvaa yksinään työhuoneessa puurtavasta kirjailijasta, joka karttaa sosiaalisia kontakteja viimeiseen asti. Ehkä noita yksinäisiä susiakin on, mutta yhteisöllinen tapa kirjoittaa, kommentoida ja saada vertaistukea kuulostaa aivan ihanalta. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla jotain kirjoituskurssia, kun kerran uusia taitoja olen alkanut miettimään. 

Ainakin pitänee järjestää lukubileet. Ystävät (tai perhe) lukemassa omia kirjojaan samassa huoneessa. Yhdessä, mutta kukin omassa kuplassaan. Kyllä. 

Pudotus kaninkoloon jatkuu seuraavien kirjojen parissa. Kirjaston varauksista on saapunut hyllyyni jo useampi kirjoittamiseen liittyvä teos. Kiinnostaa. 

(Luku)päiväkirja : Heinäkuun luetut

 

Heinäkuu oli hyvä lukukuu erityisesti tietokirjojen osalta. Joukkoon mahtuu peräti 5 erinomaisen mielenkiintoista tietoteosta. Kolmesta jo vähän pikaiseen summeerasinkin täällä. Niiden lisäksi Anneli Kanto jatkoi lukulistallani, tällä kertaa kirjoitusoppaallaan, jota sitäkin oli mielenkiintoista lukea. Varsinkin tuon Elämänlangalla päiväkirjateoksen jälkeen. 

Proustkin kummittelee luetuissa edelleen. Tällä kertaa ilmeisesti kovinkin tunnetun filosofin "elämänohjeina" Proustin liittyvien teemojen mukaan. Olihan How Proust can change your life ihan mielenkiintoinen luettava, varsinkin kun olen lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä, joten teemoituksesta saa kiinni, mutta... Tähän tosiaan tulee tuo "mutta". En nimittäin koe, että kirjasta olisi jäänyt minulle varsinaisesti mieleen tai käteen oikeastaan mitään. Se oli sellaista yleistä hötöä ja plötinää. 

Kaikkiaan heinäkuu osoittautui runsaaksi lukukuukaudeksi. Loppuun luettuja on kaikkiaan 11. Dekkareitakin jonkun verran, pääasiassa cozy mysteryä, mutta on joukossa yksi vähän erikoisempi (ja rajumpi) tapaus. Rouva Shim, palkkamurhaaja oli verinen juttu. Kate Atkinsonin Kuolema kulkee kartanohotellissa puolessaan oli kirjailijansa tyylinen eli kiemurainen ja monimutkainen ja tasojakin riitti. Tykkäsin. 

T.A.Williamsin kirjasarja englantilaisesta eläköityneestä rikoskomisariosta selvittämässä rikoksia Italian eri upeissa kohteissa mustan labradorinsa kanssa toimii leppoisuudessaan sekä Italian matkailumainoksena eli ihan mukavan rentouttavana viihteenä. 

Lintuneidit kertoi emigranttiperheen tyttäristä eri aikatasoilla. Aihe on mielenkiintoinen, mutta jotenkin kirja  jäi ohueksi. En saanut oikein juonesta kiinni, mutta toki todellisen perheen vaiheisiin perustuva tarina koskettaa. 

Sellainen lukukuu heinäkuussa. Elokuu on jo hyvässä vauhdissa, mutta lukeminen vähän vähemmän. Jotenkin on ollut nyt muutakin puuhaa ja katsoimme mm. Yle Areenasta Ei mikään murhamysteeri (This is not a Murder Mystery) - sarjan, josta pidän kovasti. Tämä oli jo toinen katsomiskertani, enkä ihan heti muista elokuvaa tai muuta ohjelmaa, jota olisin jaksanut kerrata. 

(Luku)päiväkirja: Heinäkuu tietokirjojen pauloissa

 

Heinäkuu oli vaihteleva niin säältään kuin lukulistaltaan. Yksi asia on kuitenkin näköjään tullut jäädäkseen. Jäätelöä ehdottaville todettakoon, että se on ollut kesävakiona vuodesta kivi ja kirves, eli siitä ei ole kyse. Minä tarkoitan nyt tietokirjoja. Vuosikaudet, vuosikymmenet itse asiassa, luin pääasiassa fiktiota. Tietokirjat tuntuivat, no, liikaa tietokirjoilta - tylsiltä, faktoilta, koululta... Vähänpä tiesin. 

Keittokirjojen ja satunnaisten elämäkertojen lisäksi on viime vuosina kuin varkain kertynyt yhä enemmän, useimmiten historiaan liittyviä, tietokirjoja. En tiedä, onko niitä myös ehkä ilmestynyt viime vuosina enemmän, mutta ainakin minä olen päässyt niiden makuun oikein tosissaan. Itse asiassa kannatan porttiteoriaa... historiapodcasteja kuuntelulistallani ovat selvästi seuranneet myös jaksojen aiheita lisää avaavat tietokirjat - usein vieraan itsensä kirjoittamana. 

Tai sitten itse podcastin vetäjän kirjoittamana. Yksi heinäkuun mielenkiintoisimmista ja ajatuksia herättävimmistä kirjoista nimittäin oli Betwixt the Sheets podcastin vetäjän tohtori Kate Listerin viimeisin kirja. 

Kate Lister : Flick - A History of Female Pleasure

Audiblesta 

Kirja kuvaa, miten käsitys naiseudesta ja naisen seksuaalisuudesta on muuttunut aikojen kuluessa. Milloin on naiset käsitetty seksihirmuiksi, joiden himoja tulee rajoittaa, milloin taas todettu seksuaalisen mielihyvän olevan jotain naisilta luontaisesti puuttuvaa (!?). Käsityksemme naisten seksuaalihistoriasta perustuu pääasiassa harvalukuisiin (miesten kirjoittamiin) lähteisiin ja todellisuus on saattanut olla jotain ihan muuta, niin kuin arkeologiset löydöt esim muinaisista dildoista meille paljastavat. 

Olemme myös historiamme tuotoksia ja edelleen ovat vallalla usein vahingolliset käsitykset naisten mielihyvän lähteestä - ja ei, naisen mielihyvään ei tosiaankaan tarvita penistä. Itse asiassa, vain osa naisista yleensä pystyy saamaan orgasmin penetraation aikana, vaikka ainakin oman ikäluokkani naisista kai suurin osa on oppinut, että "oikea" orgasmi tapahtuu yhdynnässä ja mielellään niin, että molemmat saavat samaan aikaan...  Jos seksistä nyt edes varsinaisesti kukaan mitään kertoi virallisesti. Romanttisista romaaneista ja kavereilta minäkin kai teininä oppini pääasiassa sain. 

Flick on tärkeä kirja ja sen soisi annettavan luettavaksi niin pojille kuin tytöillekin. On terveellistä ymmärtää, mistä käsitykset ja arvotetut mielikuvat kumpuavat. Historia on pitkä, eikä useimmiten naisille suosiollinen. Listerin kertoma statistiikka naisten orgasmeista on itse asiassa vähän surullista kuultavaa. Ei voi kuin toivoa, että nuoremmat sukupolvet saavat paremmat lähtökohdat tasa-arvoisempaan elämään myös seksuaalisen mielihyvän osalta.

Ihan jotain muuta on sitten toinen heinäkuussa kuuntelemani tietokirja 

Professor Alice Roberts : Crypt - Life, Death and Disease in the Middle Ages and Beyond

Audiblesta  

Tämä kirja on vähän kuin viime aikoina Netflixistä tuijottamani Bones-sarja. Täynnä luita ja kiehtovia tuloksia niiden tutkimuksista.

Jokainen luku kertoo jostain kaivauksesta ja tarina syventää sekä kaivaukseen liittyvän aikakauden ja paikan historiaa että tutkimusmetodeja, joiden kehittyminen on tuonut mahdollisuuden ihan uusiin tulkintoihin vanhoistakin löydöistä. Kunhan luut on säilytetty seuraavia tutkimuskierroksia varten. 

Kirja valottaa myös tautien historiaa ja esimerkiksi rutto-lussa sen kehityksestä ja vaikutuksesta maailmalla, sekä geneettisestä sukupuusta oli erityisen mielenkiintoinen. Omat lukunsa saivat myös lepra ja syfilis, aina yhteydessä siihen, mitä arkeologisissa löydöissä luut ovat meille kertoneet. 

 Myönnän, että jotkin tieteellisemmät osuudet, kuten selitykset laskelmametodeista esim. uponneen laivan luiden analyysistä, jonka tarkoituksena oli arvioida, paljonko uhreja laivalla oikeasti olikaan, meni iloisesti ohi kuunnellessa äänikirjana. Tosin en ole ihan varma, olisinko jaksanut lukea keskittyneesti tekstinäkään. Mielenkiintoisen yleiskäsityksen kuitenkin sain ja halutessaan voi tässä kirjassa syventyä enemmänkin. 

On myös erityisen palkitsevaa, kun aikaisemmin jostain luettu tieto alkaa yhdistyä uusiin faktoihin ja kokonaiskuva tarkentuu. Vaikka aiheet ja tutkimuskohteet vähän makaabereita tässä kirjassa ovatkin, ne tuovat historian elävänä eteen ja antavat taustaa monille esim. romaaneissa esiintyville kuvauksille. 

Crypt-kirjan tarinat tietysti keskittyvät kirjoittajansa tutkimuskohteisiin ja siitä syystä melko paljon Iso Britannian suuntaan. Oli  siis kiva lukea myös jotain Suomeen liittyvää. 

Elise Pihlajaniemi : Ritareita, linnanrouvia ja merirosvoja. Suomen keskiajan linnanväen tarinoita

Kirjastosta 

Tämän kirjan tarinoissa pyöritään Suomen linnoissa. Jokaisessa luvussa on yksi historiallinen henkilö, joka alussa ensin esiintyy kuvitteellisessa kohtauksessa ja sitten saa historiantutkimukseen ja lähteisiin perustuvan kuvauksen. 

Kirjan nimen mukaisesti pääsemme seuraamaan mm. paria ritaria, linnanrouvaa ja merirosvoa, mutta minusta ehkä kaikkein mielenkiintoisimpia olivat kuvaukset eri ammattilaisista. Heistä kuulee yleensä aika vähän (eikä taida toki tutkimustietoa ja tutkittavaa materiaaliakaan olla samalla tavalla kuin ylimystön edustajista). 

Luvut ovat lyhyitä ja sisältö tietysti pakostakin aika pinnallista, mutta on tässä oiva kokoelma Suomen keskiajan henkilöhahmoja, joista luki mielenkiinnolla ja mielellään. Kirja on helppolukuinen ja sopinee mainiosti myös historiainnostustaan vasta aloittelevalle. 

Myös elokuu näyttää kiinnostavalta tietokirjojen (ja toki muunkinlaisten kirjojen) osalta, mutta tässä nyt oli kolme toisistaan erilaista, mutta kukin omalla tavallaan kiinnostavaa, teosta heinäkuulta

(Luku)päiväkirja: Kirjojen bongaaminen podcasteista johtaa kaikenlaisiin toimenpiteisiin

 No, ei tässä nyt kuitenkaan mitään suuria elämänmuutoksia ole tehty. Kunhan tulin ottaneeksi Audiblen vuositilauksen heti kun olin lopettanut Storytelin... Syytän Betwixt the Sheets: The History of Sex, Scandal and Society podcastia. Siellä haastatellaan usein mielenkiintoiselta kuulostavia kirjoja kirjoittaneita tutkijoita. Englanninkielisiä tietokirjoja on aika kallista ruveta tilailemaan, mutta monet niistä toimivat myös äänikirjoina. 

Toinen ehkä kevääseen liittyvä juttu on virkkausinnostuksen herääminen. Novitan uusi lehti Kesä & käsityöt on täynnä inspiroivia ohjeita. Annoin itselleni luvan aloittaa lasinalusten tehtailun - muita lankoja ei saa ostaa ennen kuin ainakin yksi jo aiemmin aloitetuista (ja edelleen kesken olevista) neulomuksista on saatu valmiiksi. Ainahan sitä voi kuvitella pitävänsä itselleen jöötä... 

Kuva Audiblen sovelluksesta

Janina Ramirez: Femina - A New History of the Middle Ages, Through the Women Written Out of It

äänikirja Audiblesta

Ihan ensimmäiseksi tartuin Janina Ramirezin tietokirjaan historian osittain (tarkoituksella) unohtuneista vaikuttajanaisista. Historia on miesten kirjoittamaa. Vasta viime vuosi(kymment)en aikana on herättu huomaamaan, että puolet väestöstä on jäänyt jonnekin taustalle pesemään pyykkiä. Aikojen kuluessa naisten mahdollisuus julkiseen elämään ja poliittiseen vaikuttavuuteen on toki ollut rajallinen, mutta se ei tarkoita, etteikö naisia olisi ollut näkyvissä valta-asemissa myös keskiaikana. Heidät on vain sopivasti jätetty huomiotta, jotta isät ja pojat (tai veljet) ovat saaneet näkyvimmän roolin historiankirjoituksessa. 

Femina listaa keskiaikaisia naishahmoja, joista osasta olen kuullut ennenkin, mutta esim. Jadwiga, joka ilmeisesti oli ainoa naispuolinen kuninkaaksi julistettu hallitsija oli aivan uusi tuttavuus. Samoin oli mielenkiintoista lukea soturihaudasta, joka esineistön mukaan oli määritelty mieheksi, mutta geenitutkimus kertookin aivan muuta. Hämmästyttävää on myös tiedeyhteisön (miesten?) kyky vastustaa uutta tietoa. Hautalöydön tutkimukseenkin on väitetty jos jonkinlaista vääntöä miehen luurangon katoamisesta alkaen. 

Jokainen luku alkaa kirjassa arkeologisen (tai muunlaisen ) löydän kuvauksesta ja jatkuu siitä itse tarinaan, tai siihen, mitä tiedetään ja miten tietämys on vuosien varrella muuttunut. Silmiä avaavaa ja kieltämättä vähän ärsytystä aiheuttavaa. Mikä ihme siinä on, ettei kunniaa voi antaa sille, jolle se kuuluu? Ihan sukupuolesta tai muista ominaisuuksista riippumatta. Miten niin on joltain pois, jos vaikka tyttären/äidin nimi mainitaan isän ja (tyttären)poikien lisäksi ? Parikin kuningatarta oli ilmeisesti vain "unohdettu" keskiaikaisen Englannin historiakirjoituksesta. "His story" tosiaankin. 

Femina kuitenkin on erittäin mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Eikä se edes pahemmin paasaa feminististä näkökulmaa, vaikka se toki siellä taustalla onkin. Kunhan listaa kaikenlaisia faktoja. 

Kuva Audiblen sovelluksesta 

Gareth Russell: Queen James - The Life and Loves of Britain's First King

Äänikirja Audiblesta 

Toinen Betwixtistä nappaamani lukuidea on Gareth Russellin Queen James. Jos Feminassa mainittiin King Jadwiga, joka ilmeisesti ihan oikeasti kruunattiin nimenomaan kuninkaaksi ja allekirjoitti dokumenttinsa sillä tittelillä, on Queen James todellisuudessa King James (Stuart) I tai VI eli Skotlannin kuningas, josta Elisabeth I:sen kuoleman jälkeen tuli myös Englannin kuningas. Queen viittaakin enemmän huhuihin ja juoruihin, joita hänestä kerrottiin elinaikanaan. 

Ei savua ilman tulta eli mitä ilmeisemmin kuninkaan suosikkiystävät (bedbuddies) olivat muutakin kuin hyviä ystäviä, joilla oli lupa tavan mukaan nukkua kuninkaan makuuhuoneessa. Oli Jamesilla kuningatar ja lapsiakin, mutta ilmeisesti kuningattaren lisäksi ei puhuttu rakastajattarista vaan huhuttiin kauniista miehistä hallitsijan ympärillä, mikä tietysti oli tuohon aikaan vaarallista kuninkaallekin, kun homoseksuaalisuus oli kuolemalla rangaistava teko. 

Russellin kirja ei kuitenkaan keskity vain rakkaussuhteisiin vaan luo kuvan kokonaisesta ihmisestä, jonka traagiset lapsuustapahtumat (äiti oli kuningatar Mary, joka syöstiin vallasta ja jonka Elisabeth I teloitti maanpetoksesta) ja jatkuva kidnappausten ja vallananastusten uhka saivat kavahtamaan varjoja. Silti kirjasta tulee esiin myös myötätuntoinen ja rakastava mies, joka kykeni suuriin tunteisiin ja antoi niiden välillä ohjata tekojaan. 

Myös aikakauden tapahtumat, maailmanpolitiikka ja valtaisa juonittelun määrä nousevat kirjasta esiin rikkaiden yksityiskohtien kera. Pidän myös siitä, miten Jamesin kuningatar Anne (of Denmark) ei jää miehensä varjoon, vaan Russell kuvaa, miten hallitsijapari toimi tehokkaana poliittisena valtayksikkönä. Lisäksi kuningattaren oma tahto ja toiminta nousevat esiin silloinkin, kun hän on miehensä kanssa eri mieltä. Inhimillinen kuva kuningasparista on täydempi kuin yleensä kuninkaiden patsastellessa yksittäisessä valokeilassa. 

Lisäksi telkkaria : 

Olen ollut viime aikoina ihan historialla kyllästetty, kun telkkaristakin olen lähinnä katsonut Yle Areenasta Historien om Sverige (ja Netflixistä Bonesia). Onkohan Suomesta tehty jotain vastaavaa ? 

(Luku)päiväkirja : Merikapteeni ja purjehtijatyttö eli kyky hypätä tuntemattomaan

 

Katariina Vuori : Merireittejä menneisyyteen - kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin

Oma ostos alesta 

Tämän kirjan lukeminen vei minut tavallaan epämukavalle alueelle. Pienestä pitäen olen halunnut seikkailijaksi, mutta analyyttinen mieleni luo riskien todennäköisyyslaskelmat heti uuden idean pulpahtaessa mieleeni, eikä rohkeuteni ole toistaiseksi riittänyt kuin seikkailuista lukemiseen. No, ainahan elämä on oma seikkailunsa, mutta lähtö siirtolaiseksi Venäjän arojen taakse tai lähes tuntemattoman matkaan lähteminen purjeveneellä eivät ole tainneet koskaan kuulua repertuaariini, tai edes tulleet mieleen. 

Nykytuntemuksella tuskin kukaan lähtisi Amurin niemimaata asuttamaan, eikä matkaankaan tarvitsisi varata aikaa purjehtia puolen maailman merien halki. Toisin oli 1800-luvulla, jolloin tsaari halusi asukkaita autioon maahan ja Suomesta lähti kaksikin laivallista siirtolaisia paremman elämän toivossa. Katariina Vuori seuraa kirjassa toisen laivan kapteenia, Fridolf Höökiä, matkan alusta aina elämään siirtokunnan jälkeen - sen mitä nyt lähteitä ja kontakteja n.150 vuoden taakse löytyy. Ymmärrän kiinnostuksen. Kapteeni vaikuttaa kiinnostavalta heittäytyjältä, joka kulkee seikkailusta ja haasteesta toiseen tuulen tuivertaessa tuuheaa partaa. Sellainen kai piti miehen olla, jos rupesi valaanpyytäjäksi. 

Rinnakkaistarina kertoo kirjoittajan nuoruudesta. Siitä ajasta, jolloin maailmalla reissaava tyttö rakastui ja lähti oman kapteeninsa matkaan purjehtimaan halki Aasian merien. Sillä reissulla kului kuukausien sijaan vuosia, enkä minä osaisi ajatella koskaan edes pohtivani moista tempausta. En tosin pidä sen enempää purjeveneistä kuin purjehtimisestakaan, eikä vesi ole elementtini ollenkaan. Silläkin on vaikutusta. 

Kahden samanlaisen, erilaisen tarinan kulku rinnakkain luo jännitteen, jonka avulla rikkonaisen siirtolaistarinan ammottamaan jääneet aukot unohtuvat. Tietoja on tarpeeksi, jotta reittiä voi seurata ja legenda syntyy. Kuka olisi kuvitellut Suomalaisen merikapteenin olevan edelleen tunnettu siellä Jumalan selän takana? Modernimpi nomadiversio luo kuvan poikkeamisista idyllisille saarille, sekä nostaa kysymyksen siitä, riittävätkö poikkeamiset paratiisiin koko elämäksi. Minä tiedän, että tuo seikkailu ei olisi riittänyt minulle(kaan) ikuisesti. Tarvitsen kiinnekohdan. Fridolfin kiinnekohdalle tai kiinnekohdille puolestaan tuntui järjestään käyvän huonosti. Tarvitaan luonnetta, että jatkaa jaksaa matkaa.

Tämä nykyinen trendi yhdistää oma elämä ja ajatukset historialliseen tutkimukseen (tai mihin tahansa tutkimukseen) on haastava. Aina se ei onnistu ja lopputuloksena on omahyväiseltä kuulostava itseanalyysi. Tässä kirjassa Vuori ei edes yritä esiintyä tutkijana, kunhan kertoo, riemastuttavan keskittyneenä omiin tuntemuksiinsa historiaa kuvatessa, jännästi etäännyttäen oman elämäntarinansa kohdalla. Joka tapauksessa, teksti tuntuu  omintakeiselta ja erilaiselta, vähän niin kuin aiheena olevat henkilötkin. 

Pidin kirjasta ja nautin sen lukemisesta. Tarinat etenevät sen verran verkkaiseen, että lukija ehtii pohtimaan omia kysymyksiään, mutta käänteet pitävät otteessaan. Kirjoittelin tästä(kin) kaikenlaista aamusivuihini, mutta vihko loppui ja jätin sen toiseen kaupunkiin. Jotain siinä mietiskelin unelmien tärkeydestä ja miten sitä voi hukkua kiireisiin samalla unohtaen oman vapautensa valita. Onneksi voi aina lukea kirjaa rohkeista heittäytyjistä muistuttaakseen itseään mahdollisuudesta hypätä laivaan ja lähteä - tai tehdä jotain muuta omanlaistaan uutta. 

(Luku)päiväkirja : Olemisen vaikeus - Kirje Buddhalta

Koko alkuvuoden olen valitellut, miten keskittymiskykyni on aivan kadoksissa. Hyppelen kirjasta toiseen, enkä malta edes istua sohvalla kuin pienen hetken ennen kuin taas nousen ylös ja lähden tekemään "jotain". Yleensä jonkin triviaalin pikkujutun, kuten vaikka vien joltain jääneen kupin tiskikoneeseen. 

Sama näkyy myös blogin kirjoittamisessa. Aloitettuja postauksia on useampia, mutta ennen kuin saan julkaistua, aloitan seuraavan ja sitten seuraavan. Ajatukset poukkoilevat. Kyselykierros lähipiirissä osoittaa samoja oireita löytyvän useammalta kuin niistä vapaita henkilöitä. 

Kuitenkin valmiiksi saaminen on tärkeää. Keskeneräisyys stressaa, ruksi listassa tuottaa hyvää mieltä. Liekö tämä saavutuskeskeisen kulttuurimme syytä vai mistä kumpuaa, mutta näin on. Siksi ajattelin koittaa tänään poimia pitkään kesken olleen kirjan, josta suunnittelemani postaus on sekin ollut kesken jo... no, aika kauan. 

Jussi Ahlroth : Kirje Buddhalta - Länsimaisen filosofian buddhalainen historia

Tekoälyä vai filosofian historiaa. Se oli suuri kysymyksemme yhdessä työpalaverissa. Nauraa rätkätimme tiimiläiseni kanssa ensin uusien työnimikkeiden monimutkaisuutta - ei niitä meinaa millään muistaa, mutta kirjainyhdistelmä vääntyi mukavasti Super Sonic Legendiksi. Sitten puhuttiin lievästä turhautumisesta kaikkeen tekoälyhypeen. Kollega purki turhautumistaan tekoälyn testaamiseen ja sai aikaiseksi hyödyllisen työkalun kotitalouden suunnitteluun. Minä kerroin tarttuneeni buddhalaisuuden ja länsimäisen filosofian historiaan. Selviytymismekanisminsa kullakin. 

Jussi Ahlrothin teos Kirje Buddhalta oli siis työn alla jonkun aikaa. Lukeminen eteni hitaasti sillä sisältöön pitää vähän keskittyä. Huomasin omien tietojeni hataruuden ja sen, miten kaipaisin laajempaa näkökulmaa, mutta tällä mennään, kun ei muuta voida. Olisi kai pitänyt keskittyä vähemmän työntekoon ja enemmän lukemiseen vuosien varrella, mutta minkäs teet. 

Tässä muutamia pohdintoja lukumatkalta. Ajatukset olen poiminut aamusivuistani. 

8.1."Kirje Buddhalta on osoittautunut ehkä vähemmän historiaa sisältäväksi kun odotin. Minulla on koko ajan hiukan sellainen tunne kuin olisin opetuksen ja vähän kai käännytyksenkin kohteena. Todennäköisesti kyseessä on kuitenkin asialleen omistautunut kirjoittaja ennemmin kuin käännytys. Asetelma vain tuntuu olevan kovasti länsimaisen filosofian kehittyminen tietyillä osa-alueilla kohti buddhalaisuuden oikeita ajatuksia. Arvotus tulee läpi. Ei Jussi Ahlroth peittele mitenkään omaa buddhalaisuuttaan, mutta kaikkeen "oikeaan oppiin" ehkä vähän allergisesti suhtautuvana asetelma syö uskottavuutta silmissäni, enkä oikein jaksa keskittyä. Ei tuossa kai muuta vikaa ole kuin että taas esitellään jonkun määritelmät "oikeana tapana" - tai niin minä huomaan tekstiin reagoivani. Tiedä sitten, kertooko tuo enemmän minusta vai kirjasta. "

16.1. "Kirje Buddhalta - kirja on parantunut edetessään. Se on vähemmän buddhalaisuuden paremmuutta ja enemmän aitoa vertailua. Ehkä sävy on muuttunut siksikin, että esim. Humen ajatukset ovat jo osuneet aika lähelle. On asetelma vieläkin niin, että länsimaiset filosofit pääsevät melkein samaan, mutta eivät ihan, kuin buddhalaisuus 2500v sitten. Se toki tulee myös ilmi, että on buddhalaisuuskin fragmentoitunut eri koulukuntiin. Ahlroth edustaa yhtä, joka hänen mielestään on "se oikea". Inhimillistä ja myös kiinnostavaa, mutta minä taidan olla kaikille vähänkin paatosta tai -ismi-ajattelua edustaville ajatuksille niin allerginen, että asetun automaattisesti hälytystilaan ja vastahankaan. Pitää pakottaa itseni objektiivisempaan sisältölukemiseen, sillä kirjassa on paljon mielenkiintoista sisältöä ja tietoa mm. filosofian historiasta. Pitää käsitellä heränneitä tunteita vähän erikseen. Pitäisi myös lukea enemmän ja laajemmin, jotta voisi oikeasti muodostaa oman käsityksensä."

17.1. "Kant - kokemamme perustuu aina aistien ja järjen, aiempien kokemusten, tulkintaan." - "Filosofia kääntyy tutkimasta, mitä maailma on, tutkimaan , miten maailman koemme." - "Ymmärrettävää. Meikkaa senssiä tai jotain sinnepäin.. kai." -  "Filosofia on järjen itsekritiikkiä - Buddhalaisuuden mukaan järki on rajallinen työkalu, vähän kuin lapio" 

25.1. "Nyt pitäisi ehkä kirjata teksti kuoleman pelottavuudesta ja siitä, miltä oman katoavaisuuden ajattelu tuntuu. Kuilun reuna sekä vetää puoleensa että pelottaa. Sen on totta. Ajatus siitä, että "minä" lakkaa olemasta, ettei ole ketään tai mitään, joka edes muistaisi minun koskaan ajatelleen tätä... Vatsassa muljahtaa ja päässä pyörii. Buddhalaisuuden mukaan tuon ajatuksen ja tunteen läpi pitä kulkea, jotta... niin mitä ? Pitänee lukea uudelleen. Olin eilen illalla liian väsynyt." 

Väsymys onkin ollur varsinainen alkuvuoden teema ja kommentoin väsymyksen tasoa teksteissäkin 

"Ehkä ei ole hyvä asia sekoittaa mieltä lisää lukemalla filosofiasta. Päädyn vielä buddhalaiseksi. Onhan siinä tietysti hyviä ajatuksia, mutta meditoimisen aloittaminen kuolemanpelon läpikäymiseksi vaatisi vähemmän haavoittuvaista olotilaa. Huono idea."

Sitten kirjoittelin kaikenlaista erikseen mm. Heideggeristä ja kielen merkityksestä. Se osuus olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista. Samalla tuli pohdittua, että ihmisiä ne filosofitkin ovat ja alttiita virhetulkintoihin siinä kuin me kaikki muutkin. 

"Kielen merkitys olemisen ymmärryksessä on mielenkiintoista. Onko "meitä" olemassa ilman kieltä ? Heideggerin mielestä saksa ja kreikka olivat olemisen oikeita kieliä. Ahlrothin mukaan kyse on yksilön kokemuksesta, ei yleistettävissä olevasta. Minä mietin, miten kielen olemassaolo on ihmisyyden perusta. Eri kielillä on vain eri sanoja/muotoja samoille perukokemuksille. Niinkö ? Mitä jää, jos kieli poistetaan? Miten ymmärrämme käsitteitä?Kokemuksia? Pää menee pyörälle. " 

Lukeminen jatkui. En nyt kirjaa tähän kaikkia (sekavia) kommettejani, mutta seuraava kohta taisi summeerata koko kirjan lukukokemuksen : 

"Ei ole kuin liike. Olemisen unohtaminen on sen unohtamista, että oleminen ei ole vain valmiita asioita - se on keskeneräsitä ja osittaisen poissaolon määrittelemää liikettä." - "Tuntuu, että saan tuosta vaistolla kiinni, mutten osaa artikuloida. Aika paljon tämän kirjan lukukokemuksessa on kohtia, joita en ymmärrä kirkkaasti, mutta jotka reseonoivat jossain, Milloin missäkin päin kroppaa  huvittavaa kylläkin. Ei vain aivoissa. Onko kyseessä se "gut feeling". Tulee samanlainen olo kuin seuratessa silmäkulmasta kissan katoamista kulman taakse. On vain liike, kun hännänpää vilahtaa juuri ulottumattomissa - tai ketulta tuo ehkä enemmän vaikuttaa. Tuleeko filosofi vastaan ketunhäntä  kainalossa? Maallikko jää leikkimään sanoilla ja sanonnoilla. Alitajunnan tuotoksia? "

Alitajunta vei pohdintoja eteenpäin ihan uravalintoihin saakka 

"Oleminen on pysähtymistä. Kokemus vangitaan, sarjaksi kokemuksia ? Avaruus (mielessä) siis sisältää kaiken. Minun oma tulkintani : Elämä koostuu hetkistä olla läsnä. Yksinkertaistettuna. Kaikki on olemassa mahdollisuutena, jonka tiedostaminen/kokemus tekee läsnäolevan hetken. Heh... ehkä minun olisi pitänyt ruveta filosofiksi"

Mitä tästä jää käteen ? Elä hetkessä, älä juokse "jonkun / jonkin" perässä. Kuulostaa jotenkin tutulta. Näinhän paljon puhutaan, kun kuvataan "hyvää elämää". 

Mihin sitten päädyttiin ? 

 2.2. "Eilen illalla sain loppuun Kirje Buddhalta - teoksen. Se päättyi...." enpäs kerrokaan, kysykää jos kiinnostaa, ettekä aio lukea kirjaa ... "En ihan tiedä mitä ajatella. Jotenkin tuli sellainen olo, että minun kohdallani juna meni jo. Kun en ole viettänyt vuosikymmeniä lukien filosofiaa ja mietiskellen, en voi enää ymmärtää. Ihmisikä vaaditaan oppimiseen. Ehkä niin onkin. "

Sellaista - onnittelut, jos pääsit tänne asti. Kirje Buddhalta oli varsin mielenkiintoinen nimenomaan lukukokemuksena. Se vei lukijansa matkalle ja vaikka lopputulos onkin toisenlainen kuin kirjoittajalla, sain paljon pohdittavaa ja mieli virkistyi vähän haasteellisemmasta (ja myönnän, välillä minulle ihan liian vaikeasta ajattelusta). Jos johonkin kirjan jälkeen päädyin, niin ehkä siihen, että filosofiasta voisi lukea enemmänkin - ja että tärkeintä on keskittyä elämään. 

Eteenpäin! 

(Luku)päiväkirja : Jerikon tiellä

 

Viimeksi valittelin suurta kesken olevien kirjojen valikoimaa, mutta kyllä ne sitten jossain kohtaa loppuvat, kun vain jatkaa lukemista. Minna Silverin kirjojen kohdalla lukeminen ei ole ongelma. Teksti on sujuvaa ja jopa tällainen satunnainen harrastelija pysyy tarinassa mukana. Itse asiassa huomasin, että jotain on tainnut Silverin aikaisemmista lukemistani kirjoista tarttua mieleen, kun onnistuin tunnistamaan (varsin ilmeisiä) yhteyksiä. 

Jeriko on nimenä tietysti tuttu myös raamatullisista yhteyksistä. Laupias samarialainen kulki Jerikon tietä ja torvet soittivat muurit nurin. Ei liene yllätys, että ensimmäiset arkeologiset tutkimukset liittyivät nimenomaan raamatun tekstin historialliseen todentamiseen ja tutkijat käyttivät pyhää kirjaa ohjeenaan ja lähteenään kaivauksilla. Sekään ei kai yllätä, että ihan suoraa vastinetta ei kaivauksista löydy. Raamattu lienee aikojen myötä kehittynyt ja yhdistänyt eri aikakausien tapahtumia yhtenäiseksi tarinaksi. On kuitenkin kiehtovaa, miten viittauksia, nimiä ja kansoja pystyy raamattuun yhdistämään. Historia kietoutuu mukaan yllättävilläkin tavoilla. 

Jeriko on tietokirjamaisempi kuin aiemmin lukemani kirjat Tutankhamonista ja Sinuhe egyptiläisen historiallisesta kontekstista. Tutankhamon oli tarinallinen ja Sinuhe-analyysi linkittyy tarinaan. Yllättävän hyvin ja kiinnostuksella kuitenkin luin tutkijanimiä vilisevää tekstiä ja tutkin kuvia ja piirroksia. Ihmiskunnan historia on aina kiinnostavaa ja Jeriko on osoittautunut yhdeksi kaikkein vanhimmista kaupunkimaisista asutuksista. 

Kirja kertoo Jerikon ja muutenkin alueen historiaa melkein 10 000 vuotta sitten saapuneista ensimmäisistä asukkaista aina viimeiselle vuosituhannelle ennen ajanlaskumme alkua. Väliin mahtuu useampi kansa ja myös hylättyjä kausia. Oli kiehtova seurata sekä arkeologian ja historiatutkimuksen kehitystä että Jerikon vaiheita. Kirja kertookin monipuolisesti myös tutkimuksen lähestymistavoista ja niiden muuttumisesta aikojen ja teknologian myötä. Silverillä on taito kirjoittaa yleistajuisesti monimutkaisistakin asioista, vaikka myönnän välillä tutkijoiden nimien menneen iloisesti sekaisin. Parhaiten muistan Kathleen Kenyonin ja iloni naisarkeologien osallisuudesta aktiviiseen tutkimukseen 50-luvulla. Samoin viittaukset Agatha Christien arkeologimiehen tutkimuksiin riemastuttivat. 

Kaikkiaan siis oikein mielenkiintoinen lukukokemus, joka myös eteni sujuvasti ja yllättävänkin haasteitta. Vähän jouduin aina välillä palaamaan ja tarkistamaan, että pysyin kärryillä, mutta en ollenkaan samalla tavalla kuin vielä kesken olevan Kirje Buddhalta -teoksen kohdalta. Toki ihmisen konkreettinen historia on minulle myös paljon tutumpaa kuin filosofian historia ja pohdinnat. 

Minusta on pikkuhiljaa tulossa Minna Silver - fani. Jo kolmena perättäisenä jouluna on lahjakirjani ollut hänen kirjoittamansa. Mitähän hän kirjoittaa seuraavaksi ? 

(Luku)päiväkirja: Ruumiinavauksilla kauniita unia eli Agatha Christien murhien tieteellisyydestä

 Olen oppinut ottamaan aamut rauhallisesti. Kirjoitan aamusivujani ja nautin kahvikupilliseni milloin puuron, milloin voileipien kera. Toisinaan selailen aikakauslehteä tai kirjaa. Koitan välttää puhelinta, paitsi satunnaisen äänikirjakuuntelun tai podcastin kohdalla. 

Lepohetki tulee tarpeeseen, sillä iän (ja stressin?) myötä yöni ovat muuttuneet katkonaisiksi ja aamun aikaisten tuntien uni pakenee toisinaan tavoittamattomiin. Ajatukset kiertävät kehää ja päivän puuhat ja huolet moninkertaistuvat. En ole halunut tarttua lääkepurkkiin, mutta keksin toisen keinon, josta olen tainnut kertoilla aiemminkin. 

Kun pistää puhelimesta päälle podcastin tai äänikirjan, saa ajatusten sinkoilun fokusoitua ja uni pääsee useimmiten nopeasti niskan päälle. Pitää vain muistaa, ettei tarina saa olla liian jännittävä, liian koukuttava tai lukijan ääni energinen. Kaikkein parhaita ovat tietokirjat tai asiapitoiset podcastit. 

Aihealueella ei sinänsä ole väliä sillä nukahdan vallan mainiosti mm. Rooman sotahistorian pariin (vaikka Spotifysta löytyvällä The History of Rome podcastilla on kyllä maailman ärsyttävin alku- ja loppumusiikki) ja nyt viimeksi uni löytyi kuuntelemalla aihealuetta, joka itsessään ei ehkä kuitenkaan ole sieltä rauhoittavimmasta päästä. 

Carla Valentine : Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin 
- äänikirja Podimosta (käännös Juuso Arvassalo, lukija Anna Saksman)

Tilasin Podimon palvelun parin podcastin vuoksi, mutta huomasin tilaukseen kuuluvan myös 20h äänikirjakuuntelua. Ensimmäisenä kirjaksi valikoitui mielenkiintoinen Agatha Christien dekkarien asiapitoisuutta ja asiantuntevuutta ruotiva Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin, jossa aihetta selventää itsekin rikosten uhrien ruumiinavauksia tehnyt, sittemmin kirjailijaksi ja tv-persoonaksi muuntautunut Carla Valentine. 

Todettakoon heti akuun, että Christie on aikoinaan ilmeisesti tuntenut aiheensa siinä missä Waltari Egyptinsä. Kirja käsittelee kiinnostavasti eri rikostutkimuksen tieteenaloja patologiasta sormenjälkiin ja dokumenttianalyysiin ja vertailee Christien ajan tieteellistä tietoa ja sen soveltamista kirjailijan dekkarien juoniin ja kuvauksiin. Samalla tutustutaan myös aikakauden rikostapauksiin, jotka varmasti ovat vaikuttaneet myös Christien kirjojen juonirakennelmiin. 

Rytmitys poistaa kirjan lukemisesta välillä makaaberiksi äityvien aiheiden tuoman raskauden. Erityisen mielenkiintoiseksi aihe toki tulee, jos on lukenut listattavat Christien romaanit ja novellit, sillä Valentine välttää spoilereita taitavasti viitatessaan dekkareihin. Alkoi myös tehdä mieli lukea dekkareita uudelleen ja kaivaa käsiin nekin, joita ei vielä ole tullut lukeneeksi, tai jotka ovat päässeet hivenen unohtumaan. 

Christie oli nuorena töissä apteekissa aikana, jolloin apteekkarit vielä valmistivat lääkkeet itse, eikä vielä tunnettu kaikkien myrkkyjen vaarallisuutta tai oltu niin tarkkoja niiden jakelusta. Ei ihme, että myrkky on myös kirjailijan dekkareissa usein käytetty murhaväline. Ilmeisesti myös todelliset murhaajat olivat myrkyttämisestä nykyistä innostuneempia, sillä myös kiinnijääminen oli vähemmän todennäköistä. Toksikologiaa käsittelevä luku onkin Valentinen kirjan parhaita. 

Toinen minut hieman yllättänyt luku oli teksti- ja dokumenttianalyyseista kertovassa luvussa mainittu "poison pen" epidemia, joka kuulemma Englantia vaivasi viime vuosisadan alussa. En tosiaan ollut tullut ajatelleeksi, että niin monessa vanhassa dekkarissa kuvattu häväistyskirjeiden kirjoittaminen olisi oikeasti ollut niin yleistä. 

Kaikkiaan siis informatiivinen ja viihdyttävä tietokirja, jota toki malttoi kuunnella muutenkin kuin unihiekkaa Nukkumatilta maanitellessa. Eikä aihealue kaikessa karmeudessaan edes tullut mukaan uniin. Ainakaan sellaisiin, jotka muistaisin. 

Suuri suositus kaikille Agatha Christien dekkarien ystäville tai muuten rikostutkimuksen CSI historiasta  kiinnostuneille. 

(Luku)päiväkirja: Väsyneet naiset

Tänään juuri naureskeltiin (kun ei itkeäkään viitsinyt) siskon kanssa puhelimessa, miten viime aikojen, kai jo vuosien teemana on ollut lausahdus: "Vähän väsyttää". Jotenkin kummasti sitä kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta aina päätyy tilanteeseen, jossa voimat ovat vähissä ja aivosumu uhkaa.  Herranen aika, juurihan minä olen todennut saaneeni itseni alkuvuonna oikeasti kipeästi todennäköisesti ihan vain väsyttämällä. (hampaasta ja muusta väsymyksestä täällä) 

Enkä todellakaan taida olla ainoa. Itse asiassa samaa sanovat tutut ja itse asiassa ilmeisesti kaikki naiset vähän kaikkialla. Uupumuksesta on tulossa oikea kansantauti kaikilla sukupuolilla, mutta erityisesti naisten väsymys on noussut esille viime aikoina julkaistuissa kirjoissa. 

Kuvassa on juuri aamulla vedetty hammas nro 2, minkä jälkeen ajoin Espoosta Turkuun. Vähän väsytti.

Sitä, miksi juuri naiset väsyvät tai mikä on naisten väsymyksessä erityistä, avaa nyt viimeksi äänikirjana kuuntelemani Väsyneet naiset.  

Hanne Kettunen : Väsyneet naiset - Kirja näkymättömän työn sankareille

Storytel 

Kettunen kuvaa kirjassaan sekä yleisellä tasolla että oman elämänsä esimerkeillä, miten naiset niin usein päätyvät ottamaan vastuuta, tekemään, huolehtimaan, hoitamaan sekä metatyön että myös monet niistä tehtävistä, joita ilman luokkaretket, perheen tapahtumat tai työpaikan ylläpitävät toimet jäisivät tekemättä. 

Naiset ottavat vastuun ja monesti tekevät asiat, koska "muuten ne jäisivät tekemättä" tai "käy nopeammin tehdä kuin ruveta vaatimaan muita tekemään". Tunnustan. Tuttu toimintatapa tuo on minullekin. Tosin viimeistään toisen pojan kohdalla jo totesin, että koulun vanhenmpainyhdistys joutuu nyt pärjäämään ilman minua. Vauva kotona ja kaikki muu härdelli pakotti vähän löysäämään. 

Kettusen kirjasta jäi erityisesti mieleen se, että käyttäytymismuutosta pitää toteuttaa tietoisesti. Maailma ympärillä ei muutu, tai ainakin muutos on liian hidas. Naisten on hyvä ottaa oma jaksamisensa ja yleensä tasaisempi työnjako esim. perheissä esille myös omassa lähipiirissä ja pyytää (tai vaatia) muutosta. Tuo vaatii tietysti ymmärtävän ympäristön, mutta tajuan pointin. Jos itse jatkaa vanhalla mallilla, mikään ei ainakaan muutu. 

Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Välillä kuitenkin tuntui hieman epäreilulta vaatimus omasta aktiviteetista muutokseen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta ryhtyä yrittäjäksi. Kaikilla ei ole ymmärtäväistä aviomiestä. Kaikille ei vain ole mahdollisuutta muutokseen. Itse asiassa koin hieman samaa ärsyyntymistä kuin monissa "naisten johtajakoulutuksissa." - Aina käsketään naisia muuttumaan ja muuttamaan. Kuka kouluttaisi ne miehet ja maailman yleensä muutokseen? Taas laitetaan lisää vastuuta naisten harteille ja väsymys kasvaa. Ei niin helppoa ratkaista. Tiedän, mutta silti. 

Minun iässäni sitä jo välillä huokaisee vähän väsyneenä ja toteaa iskeneensä päätään seinään jo ihan tarpeeksi. Nuorempien vuoro välillä. Vaarallista ajattelua, sillä juuri yli viisikymppiset tietävät kokemuksesta, mitkä asiat pitäisi muuttaa. Meillä on perspektiiviä. Vähintäänkin pitäisi kertoa nuoremmille, mutta kuunteleeko kukaan?

Vähän pirteämpi versio - taas mennään 

Väsymystä on myös monenlaista 

 Nainen väsyy siksi, että tekemistä on vain yksinkertaisesti liikaa. Nainen väsyy myös siksi, että tekee vain asioita,, jotka "pitää tehdä", eikä aikaa jää koskaan niille jutuille, joita "haluaisi tehdä".  

Kuinka monella on jäänyt kirja lukematta loppuun, koska piti mennä a) laittamaan ruokaa, b) etsimään kadonneet sukat, c) viemään poika harrastuksiin, d)... miljoona muuta velvollisuutta ? Puhumattakaan kaikista niistä muista kivoista asioista, joita "ei ehtinyt" tekemään. (Tunnustan)

Kuinka moni on valinnut harrastuksensa sen mukaan, että "blogia voi kirjoittaa kotona kaiken muun lomassa"  tai "ehdin lenkille sillä aikaa, kun lapset ovat harrastuksessa" tai "kävelyyn voi yhdistää kaupassakäynnin" tai...?  Esimerkkejä lienee miljoonia. (Tunnustan) 

Boreout on käytössä oleva termi työelämässä. Sen vaikutus on yhtä haitallinen kuin burnoutinkin. Kyseessä ei ole tylsistyminen tekemisen puutteeseen, vaan kasvava tyytymättömyys merkityksellisyyden tunteen katoamiseen, tai innostavan ja motivoivan tekemisen puutteeseen. 

Tähänkään haasteeseen ei löydy helppoa ratkaisua, mutta ihan ensimmäiseksi kannattaa istua alas ja kirjoittaa paperille ja listata asioita, jotka kiinnostavat ja joiden tekemisestä saa energiaa. Hyvää tekee listata myös ne uudet taidot tai asiat, jotka haluaisi oppia. Sitten voi pohtia, mikä onnistuisi ja millä kustannuksella (eikä ole kyse pelkästään rahasta).

Minun listallani oli mm. jonkin uuden asian/harrastuksen opettelu ja kirjoittamisen lisääminen. 

Olen saanut alkuvuoden suunnattoman väsymyksen jo hieman selätettyä (ja sairastelukin on toivottavasti ohitettu). Siispä palasin pikkuhiljaa blogin pariin ja, tosiaankin, nyt viimeisenä innostuin kokeilemaan uutiskirjeiden kirjoittamista (sivupalkissa ja postauksen lopussa voi ilmoittautua halutessaan jakelulistalla). Näitä jatkan niin kauan kuin tuntuu kivalta ja saan tekemisestä energiaa. Lupaan lopettaa sillä samalla sekunnillla (tai ainakin pitää taukoa), kun saan itseni kiinni ajatuksesta "pitäisi kirjoittaa". 

Ei se oma väsymyskään tietysti yhdellä uutiskirjeellä katoa

Ehkä saan kuitenkin edes hieman mielenvirkistystä ja energiaa. Sitten voi miettiä muitakin muutoksia.

******************************************************************************

Tässä vielä muutama kirja, joissa sivutaan joko väsymystä tai sitä, miksi naisten osalle monessa kohtaa kasataan isompaa kuormaa. Mielenkiintoisia, joskaan ei varsinaisesti mieltä ylentäviä teoksia. Toivoa herättää se, että näitä kirjoitetaan. 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt  Blogissa täällä

Caroline Criado Peréz (käänt. Arto Schroderus) : Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille

Elinor Cleghorn (käänt. Veli-Pekka Ketola): Sairas ja viallinen - naiset lääketieteen historiassa Blogissa täällä

Olisiko muita esimerkkejä ? 

**********************************************************************************

Ja tässä se lupaamani postituslista. 

(Luku)päiväkirja : Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin

Rakastan Sinuhe egyptiläistä, enkä edes tiedä, miten monta kertaa sen olen lukenut. Nyt on tosin ollut vuosien tauko, joten pitäisi ottaa uusintakierros. Joitakin vuosia sitten (tarkistin : joitakin = 11 vuotta sitten!)  kuuntelin Sinuhen äänikirjana ja sehän tietysti nousi hyvän lukijan toimesta taas ihan uusiin sfääreihin. Waltarin suurromaani kestää eri kirjamuodotkin mennen tullen. 

Minna Silverin tietokirja Tutankhamonista puolestaan oli suosikkijoululahjani tuossa pari vuotta sitten. Nautin sen tarinallisesta kerronnasta suunnattomasti. Siispä saman kirjoittajan tietokirja Sinuhe egyptiläisen maailmasta suhteessa arkeologiseen tietämykseen todellisesta historiasta oli itsestäänselvänä joulun toivelistalla. 

Minna Silver: Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin 

joululahjana saatu perheeltä 

Sattuneesta syystä tässä oli alkuvuonna pieniä kiireitä, joten lukeminen kesti odotettua kauemmin, mutta nyt helmikuussa olen ehtinyt paneutua kirjaan kunnolla. Teksti seuraa Sinuhen vaiheita ja lukuja. Kussakin osassa kerrotaan henkilöhahmojen historiasta, mutta ennen kaikkea kuvataan maantieteellisiä ja poliittisia kuvioita suhteessa Waltarin teokseen. Kansat ja hallitsijat vertautuvat romaanin henkilöhahmoihin. 

Parhaiten tiedosta varmasti saisi kiinni lukemalla romaania rinnalla. Nyt myönnän vähän puutuneeni vuosilukuihin ja maihin ja kaupunkien nimiin. Olisin ehkä tarvinnut rinnalle Sinuhen seikkailuja tuomaan elävyyttä. Tutankhamon-kirja oli niin kertakaikkisen hieno varmasti sen takia, että faktojen ja selitysten lisäksi, se kertoi myös tarinan. Sinuhe-kirjassa tarina on tietokirjan ulkopuolella, jolloin luvut väkisinkin ovat vähän irrallisia faktalaatikoita. 

Silti on mielenkiintoista seurata, miten lähelle tulkittua historiaa Waltari on onnistunut maailmansa luomaan. On selvä, että taustalla on ollut hurja määrä aikakauden viimeisintä tutkimustietoa, vaikkei Waltari koskaan kai Egyptissä käynytkään. Hän oli aiemmin toimittamassa historiasta kertovaa kirjasarjaa ja ilmeisesti sitä kautta onnistui kumuloimaan valtavat määrät taustatietoa. Kaikkein mielenkiintoisin osio kirjassa onkin, kun Silver kuvaa viime vuosisadan alun valtaisaa Egypti-innostusta, joka alkoi Tutankhamonin hautalöydöstä, ja kertoo Waltarin linkityksistä erilaisiin historiallisen tiedon lähteisiin. 

Kaikkinensa Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin on sekä Sinuhesta että Egyptin (ja alueen muiden kansojen ja valtioiden) historiasta kiinnostuneen aarreaitta. Kirjallinen konteksti suomalaisten suosikkiklassikkoon luo ihan oman kehyksensä ja tekee kaikesta kirjaan kootusta tiedosta erittäin kiinnostavaa paljon historiatietoa ahmivia laajemmalle joukolle lukijoita. Kuten taisin jo mainita, tämä kirja olisi ehkä parasta lukea Sinuhen itsensä rinnalla. 

Miten kirjani ovat syntyneet ja otteet aamusivuista

Ville Hänninen : Miten kirjani ovat syntyneet 

Oma ostos kirjakaupasta 

Miten kirjani ovat syntyneet listaa joukon tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja kunkin kappaleen aikana kirjailija pääsee ääneen kertomaan omasta lähestymistavastaan kirjoittamisen suhteen. On mielenkiintoista, miten eri tavoin voi tulla kirjailijaksi. 

Lukiessa omat ajatukset vaihtelivat. Nuorena ajattelin joskus ehkä tulevani kirjailijaksi, mutta sitten ajat ja toimet veivät muualle. Tämä kirja toi nuo haaveet taas mieleeni. Kurkkasin tässä aamusivujani ja jotain tällaista olen siellä pohdiskellut. Jostain syystä ensin mietin Miki Liukkosen kirjoitustyyliä... 

"...Amerikkalainen postmodernismi. Se on "oikea" termi sille Miki Liukkosen kirjoitustyylille, jota koen hieman vierastavani. En minä ihan hakoteillä ollut, mutta tässä huomaa eron liikemaailmassa elantonsa tienanneen ja kiinnostaviin asioihin keskittyneen välillä. Termin kuuli Ylen kulttuuriykkösen Liukkonen jaksossa, jossahänen kustannustoimittajansa (Samuli Knuuti) siitä mainitsi. 

Kaduntko sitten valintaani ? Onhan tämä(kin) ollut mielenkiintoista ja ennen kaikkea todennäköisesti taloudellisesti kannattavampaa. Kuitenkin valentelisin, jos en myöntäisi pientä haikeutta. 

Mieleni lepää ja sydän lämpenee, kun puhutaan kirjallisuudesta. Olisiko mielenkiinto sitten kantanut vuosikymmenten ja mahdollisen kituuttamisen yli - en voi tietää. Eikä nytkään ole tietysti liian miehäistä. Anneli Kanto rupesi kirjoittamaan (tai tarkemmin ottaen hänen ensimmäinen kirjansa julkaistiin) hänen ollessaan yli 55v. Vielä siis ehtii, mutta nyt pitäisi aloittaa..." 

Ja sitten muutamaa päivää myöhemmin, kun olen päässyt luvuissa eteenpäin, on ääni kellossa vähän toisenlainen. Olin kuunnellut ohjelmaa historiasta, tällä kertaa Babylonista ja mm. heidän jumaluuksiensa ja myyttiensä samankaltaisuudesta raamatun tarinoiden kanssa, ja se toi mieleeni jostain syystä  myös Miten kirjani ovat syntyneet?

"...Olen selvästi kuluttanut vuoteni vähemmän mielenkiintoisten (vähemmän tärkeiden) kysymysten parissa. Luin Miten kirjani ovat syntyneet teoksesta taas lukuja eteenpäin. Jos Anneli Kannon tarina antaa toivoa, jäi Leena Lindstedtin vuosia kestäneestä tekstitutkimuksesta ja -kokeiluista vähän luovuttanut olo. Ohi on osaltani. 

Kai sitä pitää vain muistaa, että kukin tavallaan ja polullaan. Ihan kuin minä nyt muka olisin jotain kirjoittamassa, hah! " 

Ei, ei minusta varmastikaan ole kirjailijaa tulossa (sitä varten pitäisi kirjoittaa), mutta Miten kirjani ovat syntyneet herätti paljon ajatuksia ja toki myös ihan omaan itseeni liittymättömiä, vaikka nyt huvitukseksenne (tai myötähäpeäksi) nuo kappaleet tuolta vihostani teille kopioinkin. 

Oli valtavan inspiroivaa lukea, miten eri tavoin taitavat kirjailijat lähestyvät työtään. Tapoja luoda ja kirjoittaa taisi olla vähintään yhtä monta kuin kirjailijoitakin. Hauskasti myös työtavan tyyli myös välillä heijastunee kirjojen tyyliin tai vaikka pituuteen. 

Miten kirjani ovat syntyneet on mielenkiintoista luettavaa kaikille kirjailijoiden työstä kiinnostuneille ja samalla se herätti myös lisäkiinnostusta lukea listattujen kirjailijoiden teoksia uudelleen ja lisää. Ehkä niistä voi löytää jotain uutta, nyt kun on tutustunut niiden luomistapaan. 

Luvut löytyvät seuraavista kirjailijoista : 

• Hassan Blasim
• Pauliina Haasjoki
• Anneli Kanto
• Katja Kettu
• Hanna-Riikka Kuisma
• Sirpa Kähkönen
• Laura Lindstedt
• Miki Liukkonen
• Antti Nylén
• Aki Ollikainen
• Maria Peura
• Mikko Rimminen
• Harry Salmenniemi
• Saila Susiluoto
• Petri Tamminen
• Johanna Venho
• Jukka Viikilä 
• Jaakko Yli-Juonikas

(Luku)päiväkirja: Lisää historiaa eli hallitsijoita satoja ja tuhansia vuosia sitten

Mitä yhteistä voi olla ruotsalaisella kuninkaalla 1600-luvulla ja egyptiläisellä faaraolla yli 3000 vuotta sitten? No, ainakin valta, sodat, oman aseman pönkittämisen tarve, sekä jälkipolvien kritiikki. Ehkä ihmiskunta tosiaan toistaa kaiken, eikä syklisestä historiasta ole pakeneminen. 

Tiedä sitten, mutta ainakin molemmista on saanut kirjoitettua mielenkiintoisen ja kiehtovan tietokirjan. 

Minna Silver: Tutankhamonin salaisuudet 

Joululahjakirja 

Egypti on kiehtonut minua aina, eikä kai vähiten Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen vuoksi. Se on yksi lempikirjoistani, jonka olen lukenut useampaan kertaan. 

Sinuhe linkittyy vahvasti Minna Silverin tietokirjaan Tutankhamonista. Kyseessä on perusteellinen tietopläjäys kaikkien aikojen ehkä tunnetuimmasta faaraosta, sillä hänen hautansa lienee yksi ainoita (melkein) koskemattomina löydetyistä ja sen löytö oli aikansa mediatapaus, joka toi Egyptiin joukoittain aarteista ja kuuluisasta löydöstä kiinnostuneita. 

Kulta ja arvokkaat esineet toki kiinnostivat 1900-luvun alun arkeologeja siinä missä uteliaita turisteja ja haudanryöstäjiäkin, mutta päällimmäisenä heitä ajoi tiedonjano. Tieteelliset toimintatavat, tarkka arkistointi ja kirjaaminen ovat avanneet sen varsinaisen Tutankhamonin aarteen, josta ammennetaan vielä nykyäänkin, yli sata vuotta löydön jälkeen. 

Silver lähestyy Tutankhamonia monesta kulmasta. Kirjasta löytyy paitsi kuvausta Howard Carterin ja lordi Carnarvonin arkeologisista kaivauksista ja Tutankhamonin löytymisestä, myös tietoja Egyptin yleisestä historiasta, Tutankhamonin sukujuurista (ja niiden epäselvyyksistä), elämästä faaraoiden maassa yleensä sekä tietysti myös arkeologisten menetelmien kehittymisestä. Kaikki osa-alueet on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja vetävästä, vaikka täytyy myöntää, että tavarakuvauksissa toisinaan ehkä hieman väsähdin. Siinä tosi on vika enemmän minussa, jota kunnon tarina vetää aina enemmän puoleensa kuin materia, kuin kirjoituksen taidokkuudessa ja asiantuntevuudessa. 

Kaikkiaan nautin Tutankhamonin salaisuuksista valtavasti ja opin paljon uutta. Niin, ja Waltarin osalta pitää nostaa hattua. Sinuhe keskittyy Tutankhamonin edeltäjän faarao Ekhnatonin aikaan ja on tietysti fiktiivinen kertomus, mutta aivan järjettömän hyvin kirjailija on aiheensa tuntenut. Toki ajassa ja henkilöhahmojen järjestyksessä on oikaistu, eivätkä kaikki tapahtumat toista todellista historiaa, mutta pystyin enemmän tai vähemmän löytämään tästä tietokirjasta Sinuhen hahmot ja vaiheet, sekä olennaisia tapahtumapaikkoja. Se oli sekä yllättävää että vaikuttavaa ja lisäsi tietysti osaltaan lukemisen mielenkiintoa. 

 

Mirkka Lappalainen : Pohjolan leijona - Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632

Kirjastosta 

Toinen tässä alkuvuonna lukemani tietokirja on sitten vähän lähenpänä meitä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut kuvaus Kustaa II Aadolfista sekä 1600-luvun alkupuolen Suomen politiikasta ja yleisistä oloista on koukuttavaa luettavaa. 

Kuten niin usein, hallitsija on karismaattinen, olot epävarmat ja sota vaikuttaa kaikkeen. Historiaa lukee kuin parastakin romaania, vaikka Pohjolan leijonan suurin saavutus lienee jonkinlaisen administratiivisen järjestelmän luominen valtakuntaansa aiemman kuningassidonnaisen hallinan sijaan. Hän taisi luoda byrokratian ja virkamiehet meillekin- tai no, Kustaa itse juoksi heiluttamassa peistä sodissa pitkin Eurooppaa ja hänen luottomiehensä pistivät asioita järjestykseen aikaa vasten taistellen. Homma piti saada toimimaan ennen kuin kuninkas tapattaa itsensä jossain sankarillisessa kahinassa ja valtakunta suistuu kaaokseen ja uudelleen vallananastajien armoille. 

Kuningas tietysti lopulta kohtasi kohtalonsa, mutta virkamiehet onnistuivat kuitenkin säilyttämään valtakunan tasapainon ja pieni Kristiina saattoi odottaa varttumista ennen kuningattareksi ryhtymistään. 

Lappalaisella on jännä taito herättää historialliset henkilöt eloon kirjoissaan. Tämäkin kirja on täynnä faktaa ja vuosilukuja, mutta silti sitä lukee kuin romaania. Vielä enemmän kirjoittajalle ominainen tyyli kiehtoi minua Smittenin tapauksen kuvauksessa. Siinä 1600-luvun murhatapauksen ja oikeuslaitoksen tilan kuvausta lukee kuin parastakin dekkaria. 

Nyt kuuntelen äänikirjana Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä. Se on taas vähän eri tyylinen tietokirja Turun linnassa vaikuttaneista Katariinoista. Tarina pyörii pääasiassa Kustaa II Aadolfia edeltävällä vuosisadalla,  mutta linkittyy tietysti olennaisesti myös hänen toimiinsa ja taustaansa. Mielenkiintoista kuunneltavaa, eikä tietysti vähiten näin sydämessään aina turkulaisena pysyvän linnalinkityksen vuoksi. 

(Luku)päiväkirja: Kadotettu sukupolvi sivupoluilla

 Ville-Juhani Sutinen : 

- Kadonnut sukupolvi  - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet 

- Sivupolkuja - kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta 

Kirjastosta 

Vaivan arvoista - kirja sai minut taas muistamaan, miten virkistävää on haastaa aivojaan eri elementtejä yhdistävällä kirjallisuudella. Ehkä olen myös vähän vähemmän väsynyt - kuntoilu ja oman ajan priorisointi on tehnyt tehtävänsä - ja siksi vastaanottavaisempi muullekin kuin kevyelle  ja ajattelun puutteen anteeksi antavalle kirjallisuudelle. 

Siispä siirryin Vaivan arvoista-teoksesta joustavasti Sutisen aiempiin kirjoihin, jotka saapuivat kirjastoon nopeasti haettavaksi. Toinen kertoi minua aina erityisesti kiinnostaneesta aikakaudesta ja täsmensi paljon aiemmin sirpaleista ja romaaneista keräytynyttä tietoa. Toinen konkretisoi esimerkkien kautta kiehtovaa ajatusta paikan vaikutuksesta lukukokemukseen tai paikan vaikutuksesta tarinoissa ja/tai niiden kirjoittamisen rakenteessa. Minulla tämä ajatus on  usein kietoutunut yhteen "Kirjamuistojen" pohdiskelun kanssa. 

Kadotettu sukupolvi 

Kirjallisuuden (taiteen) historiaa ja samalla myös aikakautta viime vuosisadan suurten sotien välissä kuvasi Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupolvi - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet. Pariisi, New York, Lontoo ja konventioita haastavat nuoret bileineen ja kirjallisine ambitioineen. Hemingway ja kumppanit, Woolf & Bloomsbury ja New Yorkin Greenwich Village eli hurja lista nimiä, niin ihmisten kuin kirjojen. 

Pidin kovasti kuvauksesta amerikkalaisista Pariisissa - ehkä siksi, että olen lukenut aiheesta ja siitä löytyy paljon tuttuja nimiä, samoin kuin Englannin vastaavasta liikehdinnästä (Virginia Woolf on aina ollut suuri suosikkini). Amerikka on minulle vieraampi. Mistäköhän johtuu, että tunnen amerikkalaisia kirjailijoitakin näköjään enemmän suhteessa Eurooppaan kuin omalta maaltaan ? Näin on aina ollut ja tulee ilmeisesti aina olemaan. Amerikkalaisessa tyylissä on monesti jotain minulle vierasta, se ei kosketa. 

Mielenkiintoinen kirja kaikkiaan. Ahmaisin sen nopeasti ja pidin, vaikka lopussa vähän puuduinkin itselleni vieraampiin nimiin. 

Sivupolkuja

Sutinen lähestyy paikan käsitystä kirjailijoiden ja heidän teostensa kautta. Ajatukset siitä, että kirjailijan kirjoituspaikka heijastuu tarinassa, fyysinen kaupunki voi toimia tarinan rakenteena tai vanha kirja kertoa maantieteellistä historiaa, ovat kiehtovia. Sinänsä on varsin loogista, että todellinen ympäristö jollain tavalla soluttautuu kirjailijan teoksiin - ainahan ihmisen mielikuvitus heijastaa koettua todellisuutta jollain tasolla - mutta en ole koskaan tainnut pohtia paikkoja kirjallisuudessa niin moninaisista näkökulmista kuin tässä kirjassa. Taidan tästä lähtien lukea kirjoja taas hieman eri tavalla. 

Kirjan ja kirjailijan paikkakokemuksen lisäksi nousee esille lukijan sijainti ja erityisesti lukukokemuksen syventyminen lukijan liikkuessa kirjan kuvaamissa tai kirjailijan omissa maisemissa. Pidin empiirisesta otteesta Sutisen matkustaessa oikeasti fyysisille paikoille etsimään kirjojen maisemia ja pohtimaan paikan merkitystä kirjojen tulkinnassa. 

Kuten aina, luvuista saa eniten irti, kun on itse lukenut aiheena olevan teoksen tai muuten tietää kirjailijasta enemmänkin kuin nimen. Yllättäen Sivupolkuja sisälsikin useamman minulle enemmän tai vähemmän tutun kirjailijan. Dostojevskin Pietarissa olen aikoinaan käynytkin, vaikken toki varsinaisesti kaupunkia tunnekaan pikaisten työvisiittien jälkeen. Silti huomaan tunnistavani tietyn tunnelman, jokien vaikutuksen ja suurkaupungin yllättävän ahtauden tunteen, joka välittyy myös Rikos ja rangaistus -romaanin sivuilta. Muista paikoista olen käynyt Berliinissä, mutta Berlin Alexanderplatzia en tunnista nähneeni - en tosin olen lukenut kirjaakaan. 

Pidin myös siitä, miten kirjassa pääsi esille niin kirjailijan elämä, teosten suhden paikkoihin kuin varsinaisten fyysisten paikkojen historia ja se, miten tunnettu kirjailija ja hänen teoksensa ovat edelleen tunnistettavissa ja tunnustettuja. Varsinkin Virginia Woolfin kohdalla hänen elämänsä ja kävelynsä englantilaisella maaseudulla kietoutuvat jännittävästi yhteen teosten sisällön ja jopa rytmin kanssa. Huomaa Sutisen tuntevan Woolfinsa, eikä ihme, onhan hän suomentanut myös tämän päiväkirjat. (Ensimmäinen osa odottaa minua kirjastossa...) 

Leonard Cohenin tunnistan omasta nuoruudestani lähinnä laulujen (sanojen) osalta. Itse taiteilijasta en ole tiennyt oikeastaan mitään, joten oli mielenkiintoista lukea hänen suhteestaan Hydran saareen kreikassa. Nyt tekisi mieli tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin. 

Huomasin kuitenkin kirjan viimeisen luvun resonoivan minussa kaikkein eniten. Olen aiemminkin miettinyt, miksi Kyllikki Villan matkakirjat vaikuttavat minuun niin vahvasti. Ehkä kyse on juuri siitä, miten hän "asuu matkalla". Villa on samaan aikaan poissa kotoa, Matkalla isolla kirjaimella, mutta kuitenkin "paikassa" oleillessaan kohteissa pidempiä aikoja. Varsinkin laivoilla etäisyys tuntuu ja liikkuvasta kulkuvälineestä tulee kiinteä paikka rutiineineen, jonkinlainen koti kuplassa. Sekavaa. Tunnetta on vaikea selittää.

Kuten tästä hyppivästä selostuksestani voinee päätellä, pidin Sivupolkuja-kirjasta ja sen tavasta sulauttaa kirjat, kirjailijat, lukija ja maantiede keskenään. Nautin sekoituksesta kovasti, varsinkin siitä, kuinka jokin yksityiskohta, kirjan tapahtuma tai vaikka junan kolke raiteilla saattoi herättää myös minun ajatuksissani uusia linkityksiä asioiden välille tai tuoda muistoon teoksesta tai kirjailijasta jotain ihan uutta. Ihan parasta virkistystä väsyneille aivoille. 

(Luku)päiväkirja : Taustapeili Osa 1 - muutoksia ja tietokirjoja lukuvuonna 2022

Tästä se alkoi 

Tämä vuosi on ollut kummallinen. Maailma ponkaisi pandemiasta varovasti yhdellä jalalla ja keikahti vinoon. Raivohullut pääsivät eristyksestä ja ryhtyivät saman tien purkamaan patoutunutta pahaa sisuksistaan. Ei tuota oikein  muutenkaan voi kuvata. 

Minulle tämä vuosi on ollut täynnä muutoksia, mutta sellaisia enemmänkin sisäänpäin kääntyviä. Olen opetellut priorisoimaan uudella tavalla, kanavoinut energiaani asioihin, jotka eivät kuluta vaan kasvattavat. Suurimmat ulospäin  näkyvät asiat kai voi listata jotenkin vaikka näin. 

1) En tee töitä iltamyöhään ja priorisoin omat menoni mahdollisten työpalaverin yli. Siksi olen ehtinyt kirjabloggaajien tapaamisiinkin melkein joka kerta. 

2) Uutiset ja someaika ovat säännösteltyjä. Enää en ota puhelinta automaattisesti käteen, vaan oikeasti joka kerta koitan pysähtyä miettimään, kannattaisiko ennemminkin tarttua kirjaan tai käsityöhön. Jostain kumman syystä tämä ei ole lisännyt lukemiseni määrää, mutta neulonut olen melkoisesti. Ehkä tuo seuraava muutos vaikuttaa lukemisen määrään...  

3) Liikunta on palannut elämääni säännöllisenä tekemisenä. Se alkoi kellosta, jatkui Storytelista löytyneenä Juoksukouluna ja siirtyi kelien huonontuessa kuntosaliin. Olen jopa ottanut kertoja personal trainerilta. Lähinnä tosin siksi, että kuntosalilaitteet edelleenkin assosioituvat mielessäni keskiaikaisiin kidutusvälineisiin, joten tarvitsen jonkun neuvomaan ja tekemään minulle ohjelman. Ohjeiden seurannan aikaan en pysty tietenkään lukemaan tai kuuntelemaan äänikirjaa, mutta kummasti ovat tarinat viime aikoina edenneet juoksumatolla... 

Minä pidän näistä muutoksista. Lisääntynyt hyvinvointi vahvistaa halua jatkaa eli toivottavasti lisää näitä ensi vuonna. 

Eikä se lukeminenkaan nyt niin kamalan huonosti mennyt. Saavutinhan minä vuoden ainoan lukuhaasteeni eli Goodreadsin Reading Challengen. Luin yli 100 kirjaa. Lopullinen luku on vasta vasta vahvistumassa. Vielä ehtii. 

Omien tilastojeni mukaan olen muuten lukenut tähän mennessä 108 kirjaa, joten muutama puuttuu Goodreadsista. 

Muita haasteita en sitten tälle vuodelle ottanutkaan, mitä nyt osallistuin muutamaan lukumaratoniin enemmän ja/tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Helmetin lukuhaasteenkin jätin tänä vuonna ihan suosiolla väliin. Sen verran surkeasti olen siinä edellisinä vuosina edistynyt. 

Yleensä kirjaan taustapeileihin käppyrät ensimmäisinä, mutta pohditaan tällä kertaa vuoden varrelta mieleen jääneitä kirjoja. Vuosi kun on vielä vähän kesken.

Tietokirjat

Aloitetaan tietokirjoista. Niitä olen nimittäin tainnut lukea enemmän kuin vuosiin. Luin kaikkiaan 24 jollain tavalla tietokirjaksi luokiteltavia opuksia. Joukosta löytyy elämäkertoja (3), matkakertomuksia (4), keittokirjoja (vain 3!) ja loput ovat sitten perustietokirjoja erilaisista aiheista. 

Olen muutamana vuotena saanut joululahjaksi etukäteen valitsemani tietokirjan. Kyseessä on usein ollut keittokirja, mutta vuosi sitten pyysin Ritva Kyllin Suomen ruokahistoriaa. Se on aivan mahtava opus, jota ajattelin selailla vielä uudelleen ennen vuoden loppua. Valtava määrä tietoa ruoasta, mutta ennen kaikkea myös yhteiskunnasta, jossa sitä nautittiin. Suomen ruokahistoria ei ole pelkästään suolasillejä ja lihapullia, vaan myös muuttoliikettä maaseudulta, sodista selviämistä ja yhteiskunnan modernisointia. 

Vuoden häiritsevimmät tietokirjat lienevät naisten asemaan lääketieteen historiassa pureutuva Elinor Gleghornin Sairas ja viallinen sekä  vähän samasta kulmasta naisten näkyvyyttä tilastoissa tutkiva Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset, näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille. Varsinkin jälkimmäisestä tunnisti niin monta tilannetta ja asiaa, että pahaa teki. Tajuan nyt, miksi turvavyö tuntuu koko ajan olevan liian korkealla, sekä sen, miksi ihmeessä lumiaurat aloittavat ajoteillä eikä jalkakäytävillä. Loogisintahan olisi putsata kulkureitit ensin niille, joille apu on eniten tarpeen... Molemmat kirjat kärjistävät ehkä hieman, mutta niin vähän, että se on jo itsessään melkein pelottavaa. Ei tarvitse korostaa asiaa, joka suorastaan huutaa tulla huomatuksi. 

Ruoan lisäksi historia on lukemissani tietokirjoissa vahvasti edustettuna. Ehkä hauskin (surullisesta aiheesta huolimatta) on ollut Henna Karppinen-Kummunmäen Sydänsurujen historia. Se edustaa nykyään muodikasta henkilökohtaisen ja yleisen yhdistämistä tietopohjaiseksi kokonaisuudeksi. Samoin kuin tuo seuraavakin eli äänikirjana kuuntelemani Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat - kultakauden naisia . Oli yllättävää, miten eläväinen voi vahvaa asiaa sisältävä tietokirja olla. Ehkä se johtuu kirjoittajan henkilökohtaisesta otteesta, ehkä aiheena olevien naisten mielenkiintoisuudesta. Yllätyin myös siitä, miten valtavan hyvin tuota kuunteli äänikirjana. 

Toinen erityisen hyvin äänikirjaksi sopiva tietokirja oli Jaakko Tahkokallion Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta, jonka kuuntelin ihan loppuvuodesta. Melko pian sen perään luin toisen historia-aiheisen teoksen, tosin muutamaa vuosisataa myöhemmästä ajasta. 1700-luvun True Crime tutkimus Smittenin murha todisti, että tietokirjaakin voi lukea kuin dekkaria.

Keittokirjoista mainittakoon The Alice B. Toklas Cookbook, jonka kirjaversumi heitti eteeni huumorintajuaan esitelleen samoihin aikoihin kuin luin sen aiheeseen liittyvän romaanin. 

Matkakirjoista minua eniten houkuttelivat Kyllikki Villan seikkailut, joita kuuntelin peräti kahden kirjan verran. 

Entäs ne elämäkerrat sitten ? Kaari Utrion elämäkerta oli yksi vuoden mielenkiintoisimmista kirjoista. Eikä pelkästään varsinaisen aiheensa vuoksi, vaan siksi, että kirjassa kuvastuu myös Suomen kulttuurielämä ja naisen asema siinä vuosikymmenten ajalta. Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin taas kertoo ihan muunlaisesta kulttuurielämästä ja rapakon takana, mutta ei häviä mielenkiintoisuudessa yhtään. 

Aika monta mieleenpainunutta tietokirjaa siis mahtui vuoteen 2022. Nyt minulla on kesken tämän vuoden joululahja eli Minna Silverin Tutankhamonin salaisuudet. Sitä en varmastikaan tule lukemaan loppuun enää tämän vuoden aikana, mutta päätynee ensi vuoden listalle. 

Aika hurjaa, jos jaksoit lukea tänne saakka. Taidan jättää muut genret seuraaviin postauksiin käppyröiden kanssa. Dekkareista pitänee jotakin mainita, sillä vain niitä luin enemmän kuin tietokirjoja (28 tähän mennessä). Yhdessä tietokirjat ja dekkarit kattavat noin puolet vuoden 2022 aikana lukemistani kirjoista.