(Luku)päiväkirja: Ehdinpäs Dekkariviikolle! Islantilaista Nordic Noiria ja vauvavampyyreja

Ehdinpäs sittenkin, vaikka meinasin unohtaa ihan kokonaan, että on se aika vuodesta eli Dekkariviikko! 

Onneksi olin jo lainannut kirjastosta vaihteeksi jotain ihan muuta kuin yleensä eli laiturilukemistolistani Nordic Noir osaston edustajia. Hivenen hirvitti, sillä dekkarilukemiseni on kummasti keikkunut cozy mysteryn lempeämmällä puolella. 

EDIT: Hätäpäissäni kirjoitin niin nopeaan, että jäi mainitsematta, mikä ihmeen Dekkariviikko. No, se on kirjasomettajien viikko, jolloin keskitytään nimenmukaiseen genreen... enemmän tai vähemmän. Tänä vuonna viikkoa emännöi Tuulevin lukublogi, josta löytyy myös kooste viikolla ilmestyineistä jutuista. 

Logo puolestaan on tuttuun tapaan Niinan käsialaa (Yöpöydän kirjat - blogista)

Yrsa Sigurdardóttir : Näen sinut ja Muistan sinut

Kirjaston kirjoja

Sigurdardóttir on suosittu kirjailija ja hänen dekkareistaan luin jostain, että ne ovat aika pelottavia. Musta jää -sarjassa on ilmestynyt jo kolme kirjaa, mutta viimeisin on minulla vielä kirjaston varausjonossa. Jo nämä kaksi kertovat kuitenkin tyylistä, jossa kirjailija kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain - ennen rikosta tapahtuvaa sekä kuvausta rikostutkinnasta. Viimeksimainitussa keskeisinä hahmoina ovat rikospoliisi Týr ja oikeuslääkäri Iounn (jonka o-kirjaimen aksenttia en onnistunut löytämään läppärini näppäimistöstä) 

Kuten tavallista, myös tutkijoiden elämän kiemuroita selvitellään osien aikana. Ensimmäisessä osassa Näen sinut, tutustutaan Týrin menneisyyteen, toisessa oikeuslääkäri joutuu kohtaamaan lapsuudenperheensä henkilöitä vuosien jälkeen. Hauskasti muuten Sigurdardóttir kuvaa persoonaltaan aika samantyylistä, sosiaalisesti eristäytynyttä ja kuolemaa erityisellä tavalla pohtivaa hahmoa kuin Sari Rainio ja Juha Rautaheimo Mortuí non silent sarjassaan. (Ihan huikea sarja muuten) Siihen tosin yhtäläisyydet kirjasarjojen välillä sitten oikeastaan loppuvatkin.  

Näen sinut - kirjan tapahtumat sijoittuvat Islannin maaseudulle, eristäytyneeseen maataloon, josta löytyy surmattu perhe. Tarina kehkeytyy pikkuhiljaa ja muuttuu yhä pelottavammaksi. Olen kauhean huono odottamaan yleensäkin ja pienet merkit oudoista tapahtumista ja talossa liikkuvasta pahuudesta saivat sen verran jännittämään, että illalla piti viimeiseksi lukea jotain vähän kevyempää, kun en muutenkin huonosti nukkuvana halunnut kirjan mielikuvia mukaan uniin. 

Muistan sinut ei ollut ihan yhtä pelottava. Siinä joukko ystävyksiä kokoontuu vuosien jälkeen hautajaisiin. Aika kliseisesti menneisyydestä paljastuu ikävä tapahtuma, jonka jälkeen kaikki lähtivät aiemmin omiin suuntiinsa. Tarina on kuitenkin sen verran kiemurainen ja omintakeinen, että mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Luulen myös, että tavallaan tunnistettavissa oleva vaara ei saanut jännittämään ihan niin paljon kuin täysin tuntematon ja näkymätön uhka. 

Oivaa dekkarimateriaalia siis. Islannin maisemista ja säästä on tainnut tulla maailmalla, ja varsinkin Satu Rämön Hildurin myötä myös Suomessa suosittu miljöö jännittäville tarinoille. Sigurdardòttir on kirjoittanut sen verran hyvän sarjan, että "kolmen sääntö" menee rikki, kunhan saan Löydän sinut-romaanin varauslistalta kirjastosta. 

Jaa, että mitäs minä sitten luin iltaisin kevennykseksi ? No, innostuin jatkamaan cozy mysteryä yliluonnollisella twistillä. Vegan Vamp seikkaili jo kahden kirjan verran ja kolmaskin on seuraavana Kobossa vuorossa, joten sama hyvän sarjan peukalosääntö pätee tässäkin. Alunperin tartuin sarjaan siskonn suosituksesta, joten nyt meitä hihittelee jo ainakin kaksi vegaanin vampyyrin seikkailuja. 

Cate Lawley : Adventures of a Vegan Vamp ja The Client's Conundrum

Kobo +

Kyseessä on siis myös dekkarisarja, vaikka toki huomio kiinnittyy aika paljon päähenkilön haasteisiin uutena vampyyrina. Mallory joutui vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi ja heräsi, no, tavallaan uutena vampyyrinä, paitsi että veri aiheuttaa hänelle pahoinvointia ja vampyyriyden hyödyt yliluonnollisina kykyinä tuntuvat ilmenevän vain pakottavissa tilanteissa. Ensimmäisessä osassa jahdattiin muidenkin naisten kimppuun hyökännyttä "luojaa" ja toisessa päästiin sitten jo ratkaisemaan yliluonnollisissa piireissä tunnetun liikemiehen murhaa. 

Malloryn kevyt suhtautuminen uuteen olotilaansa ja tapa lähestyä kaikkia ja kaikkia uteliaana ja valmiina esittämään epähienoja kysymyksiä saavat tarinan kuplimaan. Jotenkin vähän hömelö "babyvamp" osittautuu yllättävänkin vahvaksi selviytyjäksi. Ympärillä pyörivät ystävät ja viholliset ovat mielenkiintoisia, mutta eniten minua taitaa näissä kirjoissa viehättää kaiken keveyaiks. Vaikka päitä putoilee ja taikamiekat sohivat,  ei tästä hupailusta saa painajaisia tekemälläkään eli oikein mukavaa vastapainoa Nordic Noirin pimeydelle ja silti sopivaa dekkariviikon kirjahyllyyn.

Kesän dekkarisuunnitelmia pohtimassa

 

Vielä ehtii ? Sunnuntai on osa viikkoa, eikös ? 

En ole viime aikoina lukenut paljon dekkareita (kun en keväällä ole lukenut paljon muutakaan), mutta huomaan merkinneeni useampiakin dekkareita luettavakseni. Tähän ajattelin listata noista muutaman - ja ehkä voin merkitä myös sellaisia lukemiani, jotka mainiosti sopivat laiturilukemiston jatkeeksi. 

Huomaan dekkareissa, samoin kuin monessa muussakin genressä, jääväni helposti seuraamaan sarjoja. Mikäs siinä, samalla kun ratkotaan monenlaisia rikoksia, voidaan seurata päähenkilöiden elämän ja ihmissuhteiden etenemistä. Toisinaan luen sarjan uusimmat osat heti niiden ilmestyttyää, joskus vähän unohdan sarjan ja palaan siihen sitten vähän yllättäen huomatessani väliin jääneitä osia. 

Seuraamistani sarjoista suosikkejani ovat viime vuosina olleet mm. 

• Sujata Masseyn Perveen Misty-sarja, jossa yksi Intian ensimmäisistä naisasianajajista ratkaisee rikoksia. Olen kovasti pitänyt sarjan tunnelmasta ja sisukkaasta sankarittaresta,  mutta kolmannen osan jälkeen en ole nähnyt seuraavaa. Onkohan sellaista tulossa?
• Ruth Galloway - tarvitseeko sanoa muuta? Luulen, että en ole ainoa, joka on lukenut jo viimeisimmänkin ilmestyneen eli Kivikehän. Seuraava osa on (tietysti) tulossa, mutta ehtineekö kesälistalle ? 
• Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjaa seurasin alkuun innoissani, mutta sitten intoni hiipui päähenkilön päättämättömyyteen naisasioissa, vaikka historiallisen dekkarisarjan ajankuvaus onkin hieno ja tarinointi sujuvaa. Nyt ajattelin koittaa uudelleen ja lukea vielä avaamatta olevat osat Kalman kevät ja Juhannusyön painajainen. 
• Eppu Nuotio on ollut cozy dekkari -osastolla myös suosikkejani, tosin vähän vaihtelevasti. Pidin kovasti Ellen Lähde-eläkeläisen tutkimuksista, mutta väsähdin nopeasti taiteellisen Salome virran tapauksiin. Nyt viimeisimpänä luin tänä vuonna ilmestyneen Leinikkimekon, jossa jonkunlainen sisustusarkkitehti Raakel Oksa puolestaan ratkaisee vuosia aiemmin kadonneen tytön tapausta. Ihan ok, jos pitää leppoisasta tahdista ja vähän tyrkkynä kaikkeen sekaantuvasta päähenkilöstä. 
• Max Seeck ei sitten ole ollenkaan leppoisaa luettavaa, mutta Jessica Niemi osoittautui sen verran mielenkiintoiseksi hahmoksi, että koukutuin. Tosin kolmas osa Kauna on vielä lukematta. 
• Kepeää ja hauskaa, julmia tapahtumia ja iän tuomaa ylivertaista älykkyyttä puolestaan tarjoilee Richard Osman. Hänen eläkeläisensä ovat ihan huippuja ja varsinkin toisen osan aikalailla uskottavuuden tuolle puolen yltävät tapahtumat saavat suun hymyyn (vaikka veri lentää ja ruumiita syntyy). Torstain murhakerho ja Mies, joka kuoli kahdesti siis kannattaa molemmat laittaa laiturilukemistoon. Kolmannen osan pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna. Se päätyy ehdottomasti lukulistalleni, mutta ei taida ehtiä kesälistalle. 

Vastaani tuli tässä keväällä myös pari mielenkiintoista uutta tuttavuutta, joista on ilmestynyt vasta ensimmäinen osa, mutta jotka ehdottomasti laitan seurantaan: 

• Sari Rainion ja Juha Rauhaheimon yhteisteos Vainajat eivät vaikene osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Inhimillinen poliisi ystävänään erikoinen oikeuslääkäri alkoivat kiinnostaa (melkein enemmän kuin Auervaara-tyylinen rikos, joka toki sekin oli sopivan kiemurainen)
• Pauli Jokisen historiallinen dekkari Jääleinikin kuolema pääse jo kertaalleen dekkariviikon artikkeliin, mutta mainitaan nyt vielä täällä. 

Vielä ei näköjään kesälistalta löydy kuin kolme dekkaria - eikös sitä sentään vielä muutama pitäisi ehtiä ? 

Tällaisia olen näköjään korvamerkinnyt listalle. Onko suosituksia, mistä aloittaa ? 

• Satu Rämö : Hildur - koska islanti ja koska olen pitänyt Rämön kirjoitustyylistä
• Valentina Morelli : Kuolema keskipäivällä - odotan tältä kevyttä cozy mystery tyyli ja ihanaa Italiaa 
• Sofie Sarenbrandt: Lepää rauhassa - en kyllä muista, kuka ja missä ja miksi. Pitänee lukea. 
• David Lagercrantz : Mies pimeästä - Millenium-sarjan jatko ei ollut ihan huono, mutta haluan kuitenkin tutustua Lagercrantzin omaan ääneen

Mielelläni otan myös muita vinkkejä ja taidankin vähän kierrellä vielä dekkariviikon artikkeleita. Osallistuvia blogeja löytää vaikka Kirsin kirjanurkan aloituspostauksesta täältä ja13.6. lähtien myös koostepostauksesta. 

Ai niin, vielä sokerina pohjalla vähän Ranska-dekkaria. Viime vuosien eniten matkakuumetta aiheuttaneet dekkarit ovat minulle tulleet kahdesta Provenceen sijoittuvasta cozy mystery dekkarista eli Serena Kentin Death in Provence ja Death in Avignon. Ei ihan näitä meidän lähiseutuja, mutta noita ei parane lukea, jos ei halua unelmoida remontoitavasta kivitalosta kaskaiden kulmilla. 

(Luku)päiväkirja: Dekkariviikon historiallinen

Helteinen paahde rannalla ja laukusta löytyvä dekkari lienevät yksi klassisimpia yhdistelmiä. Tosin minulla dekkarit sopivat myös sohvanurkkaan, junanpenkille, puistopiknikille, puutarhatuoliin, yöpöydälle, lentokoneeseen ja miltei minne tahansa muuallekin. Rantadekkarissa on kuitenkin sitä jotain ja rikosten ratkaisu itseoikeutettua laiturilukemistoa.

Nyt en tosin ole laiturinnokassa, mutta Atlantin ranta on kävelymatkan päässä. Vielä kun töiltä ehtisi. 

Tämän dekkarin kuitenkin luin jo ennen reissuunlähtöä ihan vain siksi, että olisi dekkariviikolle edes yksi artikkeli kirjoitettavana. Laiska lukija ja bloggaaja kun olen ollut viime aikoina.  

Historiallinen dekkari on yksi lempigenreistäni ja siksi yleensä ne tulee luettua varsin nopsaan, kun vastaan osuvat. Tällä kertaa ollaan 30-luvun Helsingissä. Kansa on edelleen jakautunut punaisiin ja valkoisiin. Helsingin rikospoliisin "punikkipoliisi", Arpia Haahti, joutuu kollegansa kanssa selvittävään visaista nuoren naisen murhaa, joka yllättäen liittyy myös kansainväliseen vakoiluun. 

Pauli Jokinen : Jääleinikin kuolema

Äänikirjan lukijana Panu Vauhkonen

Storytel

Varsin mielenkiintoinen miljöö siis. 1920- ja 1930-luvulle sijoittuvia dekkareita on ilmestynyt viime vuosina useampiakin. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja, Nina Hurman Rouge, Terttu Autereen Juhani Kuikka-sarja, näin joitakin mainitakseni. Tämän naiskirjailijoiden sarjan perään luin nyt Pauli Jokisen todelliseen,  rikokseen perustuvan, Jääleinikin kuolema. 

Pauli Jokinen on järjestänyt Helsingissä murhakävelyjä ja tutustunut kaupungin rikoshistoriaan. Jossain kohtaa häntä jäi vaivaamaan ratkaisematta jäänyt nuoren naisen murha. Niinpä hän kirjoitti dekkarin, jossa murha, miljöö ja historialliset henkilöt ovat oikeita, mutta juoni, murhan tausta ja murhaaja fiktiivisiä. Mielenkiintoinen konsepti. 

Kuten usein historiallisissa romaaneissa, meni tässäkin ajankuvaus itse juonen edelle. Yksityiskohtia riitti. Hauskasti Helsinki näyttää jotenkin hieman erilaiselta kuin aiemmin lukemissani dekkareissa. Ehkä kyse on kirjailijan sukupuolesta. Nyrkkeilysalia, työläisväestön leirintäaluetta ja muutenkin minulle ihan uusia paikkoja ilmaantui tarinaan. 

Kansanosien väliset jännitteet tulevat näkyviin politikoinnissa, poliisin eri osastojen välisissä kahnauksissa sekä Haahtian kollegojen asenteissa ja käytöksessä. Oli mielenkiintoista pohtia, miten kokemukset  muokkaavat asenteita, niin hyvässä kuin pahassa. 

Itse juoni jääkin vähän kaupungin ja ihmishahmojen jalkoihin. Osittain ehkä siksi, että se oli kiemurainen ja moneen suuntaan polveileva. Saattaa olla, että kiemurat vähän sotkeentuivat äänikirjamuodossa (ja koska kuuntelin autoa ajaessa, jolloin huomio tietysti on enemmän tiessä kuin tarinassa), ja tarina olisi pysynyt paremmin kasassa luettuna. Nyt kuitenkin vähän jouduin pohtimaan, missä mennään ja varsinkin lopussa uusia kuvioita ilmaantui jatkuvalla syötöllä niin, että itse  murhaajan paljastuminen jäi vähän toissijaiseksi. 

Kaikkiaan kuitenkin oikein kelpo dekkari, joka sopii vallan mainiosti laiturilukemiston lisäykseksi, ja dekkariviikon bloggaukseen. 

(Luku)päiväkirja : Luetteko dekkareita ? Milloin luette dekkareita ?

Keskiviikko 9.6.2021

Terveisiä lomapäiviltä! Sitä luulisi, että nyt olisi aikaa lukea ja kirjoittaa, mutta tässä minä olen jo viimeisessä eli kolmannessa päivässä, kun mieleeni yht'äkkiä muistuu, että "nythän on dekkariviikko". No, olenhan minä lukenut ja jopa dekkareitakin viime aikoina, mutta ajattelin käyttää taas pienen hetken dekkaripohdintaan. 

Lukevatko kaikki dekkareita ? Jos ihminen lukee kirjoja, hän minun kokemukseni mukaan useimmiten lukee myös dekkareita, ainakin joskus. Asiaa tietysti auttaa se, että dekkarigenrestä itsessään on muodostunut jo erittäin laaja käsite. 

Dekkari sanana kai tulee englannista termistä "detective story" - Jonkinlaisesta etsivä-tarinasta siis lienee kyse. Suuri osa dekkareista kertookin ammattimaisesta rikosten selvittäjästä, joko poliisista tai yksityisetsivästä. Tosin kautta aikojen lukijat ovat suosineet myös tarinoita, joissa yksityishenkilö joutuu sattumalta keskelle kummallisia tapahtumia ja päätyy selvittämään rikosta tai oletettua sellaista. Neiti Marple lienee tuttu useimmille. 

Skaala siis on laaja päähenkilön statuksen osalta. Rikos kuitenkin tarvitaan, tai ainakin jokin tilanne, jossa voidaan olettaa jotain hämärää tapahtuneen. Muutenhan ei olisi mitään selvitettävää? 

Tarinan tapahtuma-ajalla ei ole käytännössä merkitystä. Olen lukenut dekkareita, jotka sijoittuivat muinaiseen Egyptiin, keski-ajalle, Tudorien Englantiin, 20-luvulle ja taisipa jossain olla androidi etsivänä jossain hamassa tulevaisuudessa. Historialliset dekkarit ovat yksi suosikkilajini, varsinkin hyvää ajankuvausta sisältävät. 

Dekkarit myös voivat olla erittäinkin (inho)realistisia tai sitten kevyttä fantasiaa. Realistisuus voi liittyä rikoksen kuvailuun tai sitten henkilökuviin, ajankuvaan ja miljööseen. Toisinaan voi tarinan pohjana olla todellinen rikostapaus, joka sitten on kuvattu enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti.

Minä taidan olla dekkarien suhteen melko kaikkiruokainen. Tosin yhdellä rajauksella. En pidä väkivallalla mässäilystä, erityisesti en halua lukea lapsiin kohdistuvasta ylenmääräisestä raakuudesta. Viimeisimpiä lukemiani dekkareita ovat:

1. Max Seeck: Pahan verkko - Nordic Noir tyyliä pienellä twistillä yliluonnollista (tai mielen temppuja - en ole vielä tähän Jessica Niemi-sarjan toiseen osaan mennessä keksinyt
2. Keiko Higashino: Uskollinen naapuri - japanilaista dekkaria. Sekoitus poliisityötä ja fysiikan professorin ajattelua hämärän kuolematapauksen selvittelyssä. Jännästi japanilainen, mutta silti varsin perinteinen dekkari tyyliltään. 
3. Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen - taidemaailmaan sijoittuva ja Caravaggion historiaa mielenkiintoisesti sekoittava dekkari, jossa poliisi on aivan sivuosassa ja rikosta selvittelee keskiössä taidehistorian asiantuntijana toimiva taidemaalari. 
4. Elly Griffiths: Siniviittainen nainen - Ruth Galloway -sarjassa olen edennyt jo kahdeksanteen osaan. Kuulostaa hullulta sanoa, että murhatarina voi olla leppoisa, mutta nämä ovat juuri sellaisia. Jotenkin niissä on sellainen rytmitys, että lukija viihtyy, muttei uppoudu liikaa tarinaan, tai jännitä ylenmääräisesti. Kirja on edelleen kesken, mutta jo nyt voi sanoa, että tuttua Gallowayta. 

Nuo ovat varsin edustava otos useimmiten lukemistani dekkarityypeistä. Vain puhdas historiallinen dekkari sekä viihdegenreenkin kuuluvat cozy mystery fantasiaelementeillä. 

Noin muuten on lukeminen jäänyt vähille. Äänikirjana olen yrittänyt kuunnella tarinoita Kuuluisista kissoista ja heidän ihmisistään, mutta huolimatta mielenkiintoisesta sisällöstä, tuppaan nukahtamaan kesken kaiken. Se tosin taitaa kertoa enemmän minun väsymysasteestani kuin kirjasta. Huomaan, miten heti pitkän viikonlopun (peräti 5 päivää) alkaessa, alkoi silmäluomia painamaan. Kun tuon yhdistää Etelä-Ranskan lämpöön ja uimarantavisiitteihin, ei liene yllättävää, että iltapäivät ovat kuluneet siestaa viettäessä. Huomenna pitäisi jatkaa töitä taas... 

Biarritz on ihana kaupunki (en ollut käynyt koskaan ennen), mutta kaikkein onnellisin olen siitä, että olemme miehen kanssa yhdessä samassa paikassa pitkien kuukausien eron jälkeen. Sitä eivät edes työt pysty pilaamaan :-) 

Dekkariviikko 2020 - Laiturilukemistoon historiaa ripauksella jännitystä ja romantiikka

Vielä ehtii! Dekkariviikko on vasta lauantaissa, eikä kesässäkään olla vielä edes juhannuksessa. Kelitkin suorastaan houkuttelevat laiturilukemiston pariin, vaikka niitä lukisi kotipihan lepotuolissa tai sohvannurkassa. 

Mikä siinä muuten on, että dekkarit tuntuvat jotenkin erityisesti kuuluvan juuri kesään? Minäkin luen niitä läpi koko vuoden, mutta kesää en osaisi edes kuvitella ilman muutamaa leppoisaa dekkaria. Niin, kesädekkareiden kuuluu minulla olla nimenomaan leppoisia. Kaikkein parasta on, jos niiden mukana pääsee matkustamaan, ajassa tai paikassa - varsinkin näin Korona-kesänä. 

Sujata Masseyn dekkareiden kohdalla pääsee ruksaamaan sekä historiallisen kontekstin, että maantieteellisen kaukaisuuden. Perveen Mistryn seikkailut 1920-luvun Intiassa tuovat eksotiikkaa lähilaiturille. 

 

Sujata Massey: Satapurin jalokivi 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Pidin valtavasti nuoren intialaisen naisasianajan ensimmäisestä seikkailusta kirjassa Murha Bombayssa. Rikas historiallinen konteksti, kulttuurikontekstissa miellyttävän kipakka päähenkilö, sekä tietysti mielenkiintoinen juoni ja henkilöhahmojen huolellinen taustoittaminen tekivät lukemisesti miellyttävää. Tarinan kulkuun saattoi rauhassa paneutua. Kun sarjan toinen osa, Satapurin jalokivi ilmestyi Suomeksi, oli se ihan pakko hankkia luettavaksi. 

Tällä kertaa Perveen saa ystävänsä isältä toimeksiannon lähteä kaukaiseen Satapurin ruhtinaskuntaan selvittelemään nuoren prinssin koulutuksen järjestämistä. Saavuttuaan paikalle hän huomaa pelissä olevan enemmänkin kuin lapsen koulutus. Vaara tuntuu vaanivan hallitsijaperheen jäseniä ja palatsissa pelätään kirouksen iskevän uudelleen.  Perveen huomaa sotkeutuneensa vaaralliseen valtataisteluun, jossa keinoja ei kaihdeta. 

Tarinassa on mukana myös ripaus romantiikkaa, mutta ensimmäisen osan tavoin äitelyyteen ei sorruta. On mukava lukea tarinaa, jossa (nais)päähenkilön ihastukseen ei kuluteta aikaa juonen kustannuksella, eikä kyseessä ole mikään suoraviivainen juttu muutenkaan.

Edelleenkin pidin kovasti Perveenistä, jolla on pää hartioiden välissä, joskin välillä vähän omapäinen sellainen. Kirjassa myös esitellään useita uusia henkilöhahmoja ja koko ympäristö muuttuu Bombayn kaupunkivilinästä viidakon keskellä vuoristossa kohoavaan palatsiin. Sekä henkilöiden että tapahtumapaikkojen kuvaus on taas mielenkiintoista. 

Ensimmäisen osan kuuntelin äänikirjana, mutta tämän toisen luin ekirjana. Ehkä Sujata Masseyn tapa kirjoittaa sopiikin paremmin kuunneltavaksi. Lukiessa jäin välillä kiinnii turhankin selitteleviin kohtiin. Perveenin ajatuksia ja tunteita kuvattiin turhankin kuvailevasti toiminnan ja näyttämisen sijaa. Voi olla, että tuo nousi näkyviin paremmin tekstiä lukiessa - tai sitten vain ensimmäinen osa oli ehkä viimeistelty huolellisemmin. 

Tykkäsin siis kovasti, mutta seuraavan osan (jos sellainen tulee) taidan kuunnella taas äänikirjana. Ehkä sitten ensi kesänä osana loman laiturilukemistoa. 

Dekkariviikko: Jännitystä lapsille

Se on kuulkaas taas Dekkariviikko! Minulla on tökkinyt viime aikoina niin lukeminen kuin blogin kirjoittaminen, mutta tähän on pakko osallistua. Sen verran paljon tulee dekkareita vuoden aikana lueskeltua. Viime vuosien aikana dekkarigenre on näköjään vakiinnuttanut paikkansa lukumääräisen lukulistani kärjessä, vaikka fantasia pistikin pitkään hanttiin. 

Minulle dekkarit ovatkin tavallaan pakoa todellisuudesta, siinä missä fantasiakin. On roistoja ja hyviksiä. Yleensä lopussa paha saa palkkansa ja tarina on siististi paketissa. Homma hanskassa, toisin kuin ehkä meidän huushollin härdellissä usein. Samasta syystä lienevät dekkarit houkutelleet luokseen Korona-aikana. Vaikka uutiset ovat ehkä olleet julmuudessaan useinkin fiktion tasolla, on juurikin tuo kontrollin tunne ja ennakoitavuus suonut hengähdystauon eristysarkeen. 

Tässä kohtaa lienee paikallaan mainita, etten lue kovinkaan raakoja tai väkivaltaa tarkasti kuvailevia dekkareita. En vaan halua. Antakaa minulle cozy mystery tai vanha kunnon "whodunnit" niin minä olen messissä. 

Ensimmäisen Agatha Christieni taisin lukea jo pienenä alakoululaisena, mutta tokihan noita lapsille suunnattujakin kirjoja oli kirjasto täynnä. Viisikko, Neiti Etsivä, Seikkailu-sarja, SOS-sarja, 3 Etsivää jne... taisin lukea ne kaikki! Toto eli kuopus 9v olisi nyt juuri noille sopivassa iässä, mutten oikein ole uskaltanut tarjota. Vanhemmat pojat kun tyrmäsivät Viisikot aikoinaan tylsinä. 

Onneksi on uudempia versioita, joiden maailma on nykyajan lapselle tutumpi, vaikkakin konsepti sama. Juuri kuuntelimme Toton kanssa peräkkäin 5 osaa Seikkailuserkkuja. 

Katarina Mazetti : Seikkailuserkukset 

Varjoja ja vakoojia, Voroja ja vompatteja, Viikinkejä ja vampyyrejä, Haamuja ja hirviöitä, Roistoja ja roskaajia

äänikirjan lukija: Kati Tamminen 

Kuunnteltu Nextorysta

Serkukset, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, saapuvat viettämään lomiaan tätinsä saarelle. Loma ei tietenkään suju koskaan ihan pelkästään rentoutumalla, vaan serkukset törmäävät milloin muinaisaarteen ryöstäjiin, milloin meren saastuttajiin, murtovarkaisiin tai pakolaisten salakuljettajiin. On oikeastaan aika hurjaa, miten paljon erilaisia, melkoisen ajankohtaisia ja uutisistakin tuttuja asioita voi tunkea häiritsemään lomailua pienellä paikkakunnalla. Onneksi serkukset ovat neuvokkaita ja pelottavistakin tilanteista selvitään kunnialla. 

Asetelma on tietysti tuttu ja moneen kertaan kierrätetty. Mitä nyt lemmikkinä ei tällä kertaa ole koira vaan kissa, nimeltään Katinryökäle. Uutta ovat myös herkkureseptit, joita tarjoilee serkuksista Ranskassa kokkivanhempiensa kanssa asuva Alex. Luulen, että meillä sattuneesta syystä tuo Ranska-yhteys (ja ne herkuttelut) tuntuvat vetävän puoleensa. Ainakin lukijan ääntämys ruokalajien ja muutamine ranskankielisten fraasien kohdalla aiheutti riemastuneita naurunpyrskähdyksiä. 

Lapset, Julia, Pörri, Alex ja Jori ovat hauskoja päähenkilöitä. Pörri mainitaan melkoisen nuoreksi kirjasarjan alussa, mutta hänen tapansa puhua ja käyttäytyä, eivät kyllä ole ihan linjassa mainitun iän kanssa. Tuota tosin taitaa ihmetellä lähinnä äiti ja nuorempi kuuntelija vain naureskelee. 

Jännitystä näissä tarinoissa ei varsinaisesti ole kuin nimeksi, mutta ihan  tarpeeksi iltasatukuunteluun. Hauskoja kohtia riittää. Nuoremman kuuntelijan mielestä sarja on ennen kaikkea hauska ja jännää vaan sopivasti piristämässä. 

Kolme ensimmäistä osaa kuuntelimme innostuneesti ja ihan putkeen. Sitten vähän töksähti. Juonikaava on liian samanlainen, vaikka aihealueet vaihtelevatkin. Tämä ei oikein sovi Toton "sarja kerralla loppuun" - lukutavalle. Paremminkin näitä kannattaisi lukea muiden tarinoiden lomassa, sillä kolmannen jälkeen alkoi Totollakin tahti hiipua ja välillä meinasi äänikirjojen kuuntelu unohtua kokonaan.

Nyt on vaihdettu genreä välillä fantasian puolelle, mutta nämä toimivat kyllä oivallisena esittelynä dekkarien pariin. Ihan uusi ei kirjallisuudenlaji kyllä Totollekaan ollut. Olemmehan kuunnelleet jo aiemmin Mestarietsivä Blomkvistin seikkailuja. Sekin upposi. Taitaa olla kasvamassa seuraava dekkarien suurkuluttaja perheeseen. 

Pieruhuumoria ja pankkirosvoja

Jo Nesbo: Tohtori Proktori ja suuri kultaryöstö
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Dekkariviikon kunniaksi näin lopuksi vielä lastendekkaria. Lapsillehan on paljonkin ollut tarjolla salapoliisitarinoita niin kauan kuin minä muistan. Enkä varmastikaan ollut ainoa, jonka lapsuuden lukemisiin kuuluivat Viisikot, Neiti Etsivä, Salaisuus-sarja, Kolme etsivää ja monet muut.

Jo Nesbo on tunnettu nimi aikuisten dekkarien puolella. En itse ole häpeäkseni yhtään hänen kirjaansa lukenut aikaisemmin, mutta nyt ajattelin aloittaa lapsille suunnatusta Tohtori Proktori -kirjasta. Odotukset olivat korkealla, mutta vähän jouduin pettymään.

Kurja konnakopla on vienyt Norjan koko kultavarannona, eikä heitä tunnu saavan kiinni sen paremmin Norjan salainen palvelu kuin Britannian vastaavat agentitkaan. Apuun siis kutsutaan Tohtori Proktori ja hänen nuoret apulaisensa. Kielipillerin avulla englantia puhuvat sankarit lähtevät Lontooseen Big Benin juurelle etsimään kultaharkkoa.

Matkalla joudutaan tietysti moniin seikkailuihin ja varsinkin käyttämään valeasuja. Juonenkäänteitä riittää ja tarinassa sattuu ja tapahtuu. Jotenkin kuitenkin kirjasta jäi vähä kohkaamisen tuntu. En oikein pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä ja jotenkin vähän väsähdin itse tarinaan. Ehkä en tosin enää ole varsinaista pierupulverijuttujen kohderyhmääkään, mutta jotenkin koko tarinassa ei ollut päätä eikä häntää.

Uskon lasten älykkyyteen ja kykyyn tunnistaa vähän puolivillaisesti suunnitellut ratkaisut ja tässä kirjassa niitä valitettavasti löytyi jonkin verran. Kiperistä tilanteista selvittiin välillä vähän oudonkin helposti. Toki käänteiden joukossa oli myös muutamia hauskojakin oivalluksia, mutta kokonaisuutena kirja taitaa minulla päätyä nopeasti unohdettavien joukkon.

En saanut poikia innostumaan kirjasta edes takakannen tekstien perusteella, joten en osaa sanoa, miten pierujutuille muuten sielunsa pohjasta naurava melkein 11v olisi tähän kirjaan reagoinut. Ehkä hän olisi tykännyt siitä äitiään enemmän.

Taisi myös aloittaa kirjasarjan keskellä, mikä selittänee osan viittauksista, joista en oikein päässyt perille. Luin jostain, että tämä olisi ketjun heikoin lenkki eli vähiten pidetty tarina. Pitänee siis antaa Tohtori Proktorille joskus toinen mahdollisuu, tai sitten kokeilla jotain hänen aikuisten dekkariaan. Josko sitten osuisi ja uoppaisi paremmin minuunkin.

Klikkaa muihin dekkariviikon artikkelihini

P.s. Joko kävit vastaamassa lukijan herkkuihin liittyvään kyselyyn? TÄÄLLÄ

Dekkariviikko: Lempparityyppini?

Alkuviikosta jo kerroin kiintymyksestäni klassikkodekkareihin. Niitä vaan tulee luettua säännöllisesti, ainakin kesällä, niin ja joulunaikaan, joo ja syksyn pimeillä ja... Huomaatte kuvion?

Toinen dekkarityyppi, johon palaan kerta toisensa jälkeen on johonkin historialliseen ajankohtaan sukeltava rikostarina. Viimeksi tätä lajia on minulla edustanut Shakespearen John-veljestä kertova sarja. Olen lukenut näitä Elisabeth I:sen aikaan sijoittuvia jännittäviä vakooja ja salapoliisitarinoita jo kolme osaa ja varmasti lainaan lisää Overdrivesta

Historiallisissa romaaneissa rikosjuoni ei välttämättä ole kuitenkaan se kaikkein tärkein juttu. Mikäli kirjailija osaa levittää lukijan eteen rikkaan kudoksen aikakauden elämää ja linkittää tarinansa taitavasti todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, menee vähän heikompikin tarina siinä sivussa. Ei, että John Shakespearesta kertovat kirjat olisivat mitenkään huonoja, niissä on mielenkiintoinen juoni, mutta jotenkin vain historiankuvaus ajaa välillä sen ohi.

 Tämä voi tietysti johtua ihan aikakaudesta, sillä Tudorien ajan historialliset tapahtumat ovat pääsääntöisesti tarua ihmeellisempää. Siksi ehkä siitä ajasta niin pidänkin ja nautin siihen sijoittuvista tarinoista. Toinen suosikkisarjani nimittäin on C.J.Sansomin Shardlake-sarja, jossa kaikki on paikoillaan. Kirjoista löytyvät niin sympaattinen päähenkilö, hurjat roistot, mahtava ajankuvaus ja tietysti jännittävä juoni. Sarjasta on juuri julkaistu kolmas osa suomeksi, joten kannattaa nauttia. Minulla on englanniksi vielä viimeinen lukematta, säästelen sitä vähän niin kuin kesälomaksi.

Toki historiassa on monta muutakin mielenkiintoisa aikaa ja paikkaa, eivätkä suomalaiset dekkarikirjailijat jää ollenkaan jälkeen mielenkiintoisten tarinoiden kutomisessa. Viime vuosina on ilmestynyt monta lukemisen arvoista kotimaista. Tässä muutamia suosikkejani.

Jyrki Heinon Kellari ja Kello kuuluvat ehdottomasti parhamimmistoon päähenkilön ja ajankohdan puolesta. Luutnantti Wennehielm 1700-luvun Turussa on kerrassaan koukuttava tuttavuus. Tarinat käyvät välillä vähän turhankin monimutkaisiksi, mutta tyyli ja aikakausi pitävät. Sarjan ensimmäinen osa, Kellari, on eheä kokonaisuus, jonka julma tarina vetää vertoja mille tahansa nykydekkarillekin.




Toinen viime vuosien mielenkiintoinen tulokas on Nina Hurman kieltolain aikaiseen Helsinkiin sijoittuva sarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa Yönpunainen höyhen ja Hatuntekijän kuolema ovat varsin vakuuttavaa luettavaa. Rougen ja hänen salakuljetuksiin sekaantuneen veljensä seikkailut ovat mielenkiintoisia. On aivan kuin nauttisi Film Noiria tekstimuodossa.

Myös Virpi Hämeen-Anttila on kokeillut kieltolain aikaan sijoittuvan historiallisen dekkarin kirjoitusta. Sarjan ensimmäiseksi osaksi tarkoitettu Yön sydän on jäätä on mielenkiintoisesti aika erilainen kuin Nina Hurman teokset. Molemmat kirjoittavat hyvin, mutta Helsinki näyttäytyy aika erilaisena - toki henkilöiden piiritkin ovat erilaiset. Kun Hurma kulkee salakuljettajien ja työläisten parissa, on Hämeen-Anttilan etsivällä ympärillään aatelisneitejä ja venäläisiä vakoojattaria.

Toisinaan kirjailijat vievät meidät todella kauas menneisyyteen. Jo muinaisen Rauta-ajan ihmisillä oli ilmeisesti omat rikoksensa selvitettävinä. Sirpa Tabetin Hämärän lapset lieneekin ainakin minulla kaikkein kaukaisimpaan menneisyyteen sijoittuva lukemani dekkari ikinä. Dekkarin kaava taipui hyvin muinaiseen, vähän mystiseenkin tarinaan.

Mielenkiintoinen historiaan ja vähän nykyaikaa lähemmäs sijoittuva tuttavuus on ollut myös Markku Keisalan Sinisilmät. Kyseessä ei taida olla ihan tyylipuhdas historiallinen dekkari, mutta mielenkiintoisesti menneisyys ja nykyaika sekoittuvat ja loppujen lopuksi nautin kirjassa erityisesti juurikin historiankuvauksesta.

Näitä riittäisi kai loputtomiin. Tässä nyt oli muutama viime vuosilta mieleeni jäänyt historiallinen dekkari?

Mitä olen unohtanut ? Mikä on mennyt minulta ohi? Mitkä ovat teidän suosikkejanne?

Miten tässä nyt muka voi töitä ruveta tekemään?

"Taas joku murhattiin. Miten tässä nyt muka voi töitä ruveta tekemään?!"

Ei, en ole sekaantunut mihinkään hämäräperäiseen. Kunhan vietän työmatkani nykyään kulkuvälineestäni kaukana, tai siis, kroppa on paikalla, mutta mieli jossain aivan muualla. Varsinkin dekkarit tuntuvat sopivan tähän arjen äänikirjaeskapismiin todella hyvin, eikä tässäkään tekniikassa mikään voita kuningatar Agathaa. Jotenkin tuo leppoisa rytmi ja englantilainen maaseuturomantiikka rentouttaa ennen ja jälkeen työpäivän, paitsi tietysti silloin, kun sattuu saapumaan toimistolle huonossa kohtaa tarinaa - juuri murhan jälkeen.

Olen kuunnellut useammankin Christien äänikirjana, mikä ei säännöllisille blogilukijoille taida tulla enää yllätyksenä. Itse asiassa viime vuotiset Christie-kokemukseni taitavat pääsääntöisesti olla äänikirjoja! (täältä löytyy muutama)

Dekkariviikko alkaa siis hyvinkin klassisissa merkeissä.


Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa 
Oma ostos Elisa Kirjasta
äänikirja : lukijana Pekka Autiovuori

Tässä viimeisimpänä kuuntelemassani ei kuitenkaan oltu englantilaisessa maalaiskylässä vaan kuumalla aavikolla. Murha Mesopotamiassa on varmaan kaikille Christien tuotantoa vähänkin tunteville hyvinkin tuttu tarina, niin kirjana kuin tv-sarjan jaksonakin. Minusta se on yksi parhaita Poirot -tarinoita. En oikein edes tiedä miksi, mutta jotenkin tunnelma kirjassa on juuri sellainen pikkuisen painostava, että tarinaa seuraa mielenkiinnolla. Sama toistui taas äänikirjassakin. Minä muistin (suurin piirtein) juonen ja henkilöt, mutta silti uppouduin kerrontaan ja seurasin juonen etenemistä mielenkiinnolla.

Lukijana ei tällä kertaa ollut Lars Svedberg, vaan Pekka Autiovuori. Alussa minulla oli pieniä vierotusoireita, mutta kyllähän tässäkin lukijaa kuunteli. Ainoa minua luennassa tosissaan häiritsevä seikka oli ranskan ääntämys - sitä ei kyllä parhaalla tahdollakaan voinut pitää edes belgialaisena...

Tarina alkaa Christiemäiseen tapaan kuvauksella ihmisistä ja miljööstä. Kirjan on kirjoittanut sairaanhoitajatar, joka sattumalta joutuu tapauksen todistajaksi. Hänet palkataan seuraneidiksi arkeologisen retkikunnan johtajan vaimolle, jonka hermot ovat pettäneet ja joka pelkää... jotakin. Pelko osoittautuukin aiheelliseksi ja paikalle kutsutaan Hercule Poirot, joka säälimättömästi käy läpi kaikki retkikunnan jäsenet. Luurankoja löytyykin sieltä ja täältä, ja lopulta paljastetaan itse diabolisen juonen kutonut murhaajakin.

Christie hahmottelee taas taitavasti erilaisia henkilöitä. Tehokas ja rationalistinen sairaanhoitajatar, vaimoaa intohimoisesti rakastava johtaja, epämääräisen outo jesuiittamunkki, ikkunoista kurkisteleva muukalainen ja monet muut, luovat totutun rikkaan ihmiskudelman. Lisäksi huomaa Christien itsekin matkustaneen arkelogisilla tutkimuspaikoilla, niin elävästi hän kuvaa siellä vallitsevaa toimitaa ja tunnelmaa, perin englantilaisesti tietenkin - tai ainakin tunnelma on juuri sellainen, jollaiseksi sen voisin kuvitella kirjojen perusteella...

Toki muutkin dekkarit kuin Christiet toimivat äänikirjoina. HelMet Overdrive tarjoaa mukavan valikoiman englanninkielistä kuunneltavaa myös tästä tyylilajista. (Esim. The Silent Sister tai Beautiful Mystery) ja Elisa Kirjasta dekkareita löytyy äänikirjoina suuri valikoima, varsinkin suomalaisten genren edustajien ihailijoille!

Dekkariviikko siis alkaa tänään. Kannattaa kierrellä kirjablogeja - nyt on kuulkaas dekkaria luvassa!

Ja kaikkea muuta - dekkariviikkojuttuja täällä.

Dekkariviikko alkaa!

Huomisesta lähtien vietetään dekkariviikkoa! Jännitystä elämäänsä kaipaavan kannattaa siis seurata ahkerasti kirjablogeja, joista ylläoleva logo löytyy, sillä lukulista kasvaa sillä kierroksella varmasti!

Ja kaikkea muuta-blogissakin on suunnitelmien mukaan tulossa dekkarikokemusteni yleiskatsausta, historiallista, kuunneltavaa, klassikkoa, lapsille...

Näkyillään dekkarien parissa! 

Varaslähdön dekkriviikkoon voi halutessaan ottaa vaikka selailemalla viime vuoden ajatuksia... Silloinhan minä mm. mietin dekkariruokaa.

p.s. FB:n puolella voi dekkariviikon tapahtumia seurailla täällä

Dekkariviikon päätös - "Nuorna vitsa väännettävä"

Löytyiskö vaikka täältä ? 

Johanna Hulkko : Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Dekkariviikko päättyy, mutta dekkarien lukeminen ei. Kovin montaa kirjaa ei viikossa ehdi, mutta aika hyvin palasin omien lempparityylieni pariin, siis dekkareiden osalta.  Näitähän ovat historiallinen dekkari ja perinteinen "kuka sen teki" - Vähän tuli pohdittua (tietysti) dekkareita ja ruokaakin.

Dekkarit ovat tyylilaji, jonka pariin voi päätyä hyvinkin nuorena ja sen parissa kasvaa aikuiseksi. Minä olen lapsena kahlannut läpi Viisikot, Seikkailu-sarjan, SOS-sarjan, Salaisuus-sarjan, 3 Etsivää -sarjan ja tietysti myös Neiti Etsivä -sarjan. Niistä oli sitten luonnollista siirtyä Christieiden kautta kaikkiin muihin jänniin aikuisten dekkareihin. Suomalaisia lapsille suunnattuja sarjoja taisi pääasiassa edustaa Susikoira Roi, mutta nykyajan mukuloita hemmotellaan monenlaisilla etsivä-tarinoilla.

Viimeksi käsiini osui Johann Hulkon Geoetsivät -sarjan aloitusosa Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus. Se on erityisesti vähän pienemmille koululaisille sopiva, mukavasti lasten elämää ja geokätköilyä kuvaava kirja. Kesäloma alkaa ja Raparperi ystävineen viettää leppoisia päiviä etsien geokätköjä kotinsa lähettyvillä, metsässä retkeillen ja poikien kanssa kinastellen. Sitten Sallin kännykkä katoaa ja metsästä löytyy outo käärö.

Kirjassa on sopivasti jännitystä tuollaisille alle kolmasluokkalaisille, mutta sitä isommat ehkä kaipaavat jo vähän hurjempaakin toimintaa. Toisaalta myös aikuinen luki mielenkiinnolla kuvausta kätköjen etsimisestä ja harrastuksen kuvauksesta yleensä. Oikein teki mieli lähteä itsekin löytöretkelle.  Kirjan henkilöt ovat värikkäästi kuvattuja, mutta uskottavia. Tyttöjen ja poikien välinen kilpailu(kiusan)henki muuttuu mukavasti kaveruudeksi tarinan edetessä. Juuri tuollaistahan se taisi olla.

Nyt pitää enää saada nuo omat muksut (tai ainakin se kohderyhmään täysin kuuluva 9v) innostumaan kirjan lukemisesta. He ovat geokätköjä jo jonkun verran etsineetkin, joten ehkä sillä aiheella saisi kirjan edes avautumaan. Ei ole poika tainnutkaan tänä kesänä lukea vielä ensimmäistäkään riviä mitään kirjantapaista.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Perinteistäkin perinteisempää dekkaria

Dorothy L. Sayers : Five Red Herrings
Omasta "aarrehyllystä"

Dekkariviikko jatkuu ja tästä ei dekkari enää paljon perinteisemmäksi muutu. Dorothy L. Sayers on genren vanhoja, suuria nimiä. Hänen kirjansa ovat taattua tavaraa ja Lordi Peter Wimsey ihastuttava tuttavuus yläluokkaisessa huolettomuudessaan.

Five Red Herrings (suom. Yksi kuudesta) kertoo taiteilijapiireissä tapahtuvasta murhasta. Suurisuinen ja agressiivinen Campbell löydetään kuolleena lammesta ja kuolinsyyksi varmistuu isku päähän. Epäiltyinä on 6 taiteilijakollegaa, joilla kaikilla oli kana kynimättä riidanhaluisen uhrin kanssa. Poliisit ja lordi Wimsey ryhtyvät selvittämään monimutkaista juonta, jossa juna-aikataulut, oudot kulkijat ja musta parta esittävät suurta osaa. Mitä mielikuvituksellisimpia teorioita ja alibeja esitetään ennen kuin Peter Wimsey viimein paljastaa, miten kaikki oikein tapahtuikaan.

Minun täytyy myöntää, että en jaksanut keskittyä moneen kertaan kirjoitettuihin tapahtuma-aikatauluihin ja niiden vertautumiseen juna-aikatauluihin, mutta niitä lukuunottamatta kirja oli varsin viihdyttävä ja tarjosi kielellistä ymmärtämishaastettakin. Englanniksi lukemassani romaanissa nimittäin oli murteet kirjoitettu niin kuin ne puhutaan ja skottilaista en pelkästään tekstin perusteella olisi välttämättä ihan kokonaan ymmärtänytkään. Piti välillä oikein ääneen lukea, jotta sai kiinni tarkoituksesta. Hauskaa (ainakin minusta ;-)

Dialogit ovatkin kirjan parasta antia, tietysti juonen vähittäisen auki kehkiytymisen lisäksi. Minun on ainakin näissä kirjoissa aivan mahdoton arvata murhaajaa. Osittain tämä johtuu tietysti juonen hyvästä rakenteesta, mutta osansa on myös yksinkertaisesti hurjalla määrällä henkilöhahmoja. Tapahtumien vyyhti menee niin sekaisin, etten pysy perässä enää. Siinä on myös osa tämän kirjan viehätyksestä. Tuntuu, että kaikki on mahollista ja sitä vaan lukee ihan tyytyväisenä nyökytellen :"Voihan se tietysti noinkin olla tai noin ja mistä sen tietää vaikka murhaaja olisikin se neljäs mies ?"